Sonya

[Nefertiti]

Mutta vaikka mies katosikin näkyvistä, huono oloni ei kadonnut ja tajusin, että odotin taas lasta Daggarille. Toivoin nyt kaikesta sydämestäni, ettei tuo julmuri sitä huomaisi ja myrkyttäisi minua niin, että menettäisin lapsen, jota odotin syvästi rakastamalleni miehelle.
Tiesin, etten voisi antaa tilaa pakokauhulle, joten yritin rauhoittua ja onnistuinkin siinä. Seurasin vartijaa ääneti, enkä yrittänytkään paeta, vaikka mieleni tekikin kovasti tehdä se. Tietoisuus siitä, että monen ihmisen henki riippuisi suunnitelmamme onnistumisesta, valoi minuun uutta tahtoa. En voisi antaa itselleni anteeksi, jos tuo tyranni pääsisi minun takiani sortamaan viattomia ihmisiä ja jos sen vuoksi kuolisi parhaan ystäväni tuore aviomies.
 ”Tuonne.” Vartija murahti ja työnsi raskaan, tumman tammioven auki.
En vastannut, vaan astelin rauhallisin askelin pieneen tornikamariin. Tunsin miten vartija silmäili minua, mutten aikonut näyttää tälle huomanneeni sitä.
Ovi sulkeutui takanani ja hengähdin syvään. Paha olo velloi yhä vatsassani, vaikka yritinkin saada sitä rauhoittumaan. En voisi nyt antaa sille valtaa.
Astelin pienen pukeutumispöydän luokse ja huomasin sen edessä olevalla penkillä tumman asun. Katsoin asua inhoten, mutta tiesin, ettei minulla ollut vaihtoehtoja. Puin asun päälleni, vaikken yhtään pitänyt siitä, sillä se paljasti mielestäni enemmän kuin halusin. En antanut sen häiritä itseäni ja muistutin itseäni tehtävästäni. Avasin hiukseni ja annoin niiden valua vapaina olkapäilleni ja rinnalleni, toivoen sen peittävän hieman.
Olin juuri ennättänyt saada itseni valmiiksi, kun ovi avautui ja se samainen vartija astui sisälle.
”Herra toivoo, saavansa teistä illallisseuraa.” Vartija sanoi ja antoi katseen vaellella pitkin vartaloani.
”Sanokaa, että tulen, mutten haluaisi viipyä kauan. En voi oikein hyvin.” Sanoin ja katsoin miestä jäisesti.
Tämä nyökkäsi ja pyysi minua seuraamaan itseään. Astelin pää ylväästi pystyssä, selkä suorassa portaat alas ja seurasin vartijaa suureen saliin, jossa oli pitkä pöytä katettuna. Pöydällä oli kaikenlaisia herkkuja ja niiden välissä paloi kynttilöitä, jotka loivat tunnelmallisen valon.
Olisin saattanutkin pitää moisesta, mutta nyt se inhotti minua. Pöydän päässä istunut mies nousi seisomaan ja asteli luokseni.
”Te olette hyvin kaunis.” Fokas sanoi lipevästi ja ohjasi minut paikalleni.
Kiitin häntä viileän kohteliaasti.
”On suuri kunnia nauttia illallinen kanssanne.” Fokas jatkoi kohteliaisuuksia ja näin, että hän yritti olla ärtymättä viileän käytökseni vuoksi. Hän otti käteni käteensä ja painoi sille kevyen suudelman ja lateli vielä muutaman kohteliaisuuden, johon vastasin yhtä viileästi, kuin aiemmin.
Keskustelu aterian aikana oli lyhytsanaista, sillä pitäydyin koko ajan kylmänviileässä, mutta kohteliaassa tyylissäni. En antanut aihetta raivostumiselle, mutta tein myös selväksi, etten ollut ihastunut häneen millään lailla, enkä koskaan tulisikaan ihastumaan häneen.
Näin silti, että hän alkoi hiljalleen ärtyä viileään ja etäiseen käytökseeni. Tunsin miten hänen katseensa vaelteli vartalollani, jota oli varsin anteliaasti esillä, kiitos pukuni. Olo oli tukala ja pakokauhu yritti vähän väliä nostaa päätään, mutta vaiensin sen muistuttamalla itseäni tehtävästäni.
Minua inhotti hänen tapansa riisua minua katseellaan. Yritin olla huomioimatta sitä ja hillitä itseäni, etten olisi vaistomaisesti peittänyt tiettyjä paikkoja käsilläni.
”Te olette olleet koko ajan niin kovin viileä minua kohtaan.” Fokas sanoi ja rikkoi pitkän painostavan hiljaisuuden. ”Mutta ehkä keksin meille parempaa tekemistä, joka ehkä lämmittää teitäkin.” Hän lisäsi monimielisesti.
En voinut olla värähtämättä, kun kuulin irstaan sävyn hänen puheessaan. Tiesin kyllä, mitä hän oikeasti halusi. Itse halusin välttää sen, sillä minä kuuluin vain ja ainoastaan Daggarille.
”En voi oikein hyvin ja tahtoisin mielelläni vetäytyä levolle.” Sanoin lähes totuuden mukaisesti, sillä huono olo alkoi palailla takaisin. Yritin näyttää voipuneelta, mitä nyt ei kyllä tarvinnut kovin paljoa edes näytellä.
”Sepä ikävää. Toivoisin, että viihtyisitte seurassani, vielä hetken, ennen kuin vetäydytte levolle.” Hän pyysi kohteliaasti, mutta saatoin silti rivien välistä lukea, mitä hän oikeasti tahtoi.
”Ehkäpä hetkiseksi.” Lupasin ja toivoin, että hän malttaisi pitää näppinsä erossa minusta.
”Minä kiitän, kaunis kuningattareni.” Hän sanoi kevyesti kumartaen. ”Tulisitteko katsomaan kanssani tähtitaivasta.” Hän pyysi.
”Tulen, mutta vain vähäksi aikaa.” Sanoin ja sain peitettyä kuvotuksen hymyksi. Nousin tuoliltani ylös ja tartuin vastentahtoisesti hänen käsivarteensa. Ehdimme ottaa vain muutaman askeleen, kun hän riuhtaisi minut lähelleen kuin tanssissa ja painoi minut tiukasti itseään vasten.
”Kuinka te julkeatte!” Huudahdin ja katsoin Fokasia inhoten.
En ehtinyt liikahtaakaan, kun hän painoi minut kovakouraisesti kiviseinää vasten ja suuteli minua.
Pyristelin itseni irti hänen otteestaan ja läimäytin häntä kaikin voimin kasvoille.
”Oho, sinähän olet oikea villikko.” Fokas murahti tyytyväisenä ja näin kuinka hänen silmänsä välähtivät hämärässä. Näin, että hän nautti tilanteesta. ”Minun täytynee kesyttää sinut.” Hän jatkoi poskeaan hieroen.
Hän painoi minut uudestaan seinää vasten, että voihkaisin kivusta, kun kylmät, kovat ja peräänantamattomat kivet osuivat lähes paljaaseen selkääni. Hän piteli tiukasti kiinni ranteistani ja antoi vapaan kätensä vaellella pitkin vartaloani. Hetken kuluttua hän repäisi hameen helmaosan irti ja antoi kätensä hivellä reisieni sisäpintoja.
Inahdin inhosta ja yritin pyristellä irti hänen otteestaan. Äkkiä Fokasin käsi pysähtyi paikalleen ja syykin sille löytyi pian.
”Päästä hänet senkin sontaläjä.” Hyvin tuttu ääni sähähti ja näin miten kauniisti koristeltua hivenen käyrää puukkoa pideltiin Fokasin paljaalla kaulalla. Näin miten tämän aataminomena liikahti hänen nielaistessaan.
”Daggar.” Inahdin helpottuneena.
”Sonya, oletko kunnossa?” Daggar kysyi hellittämättä otettaan Fokasista.
”Olen.” Vastasin ja...

No niin miten mahtanee jatkua tästä?

[Mustang]

"Olen", vastasin ja riuhtaisin itseni irti Fokasin otteesta. Syöksyin saman tien Daggarin kylkeen kiinni, niin paljon minua oli pelottanut koko piinaava tilanne ja Daggarin lapsen menettäminen.
”Sido hänet”, Daggar sanoi minulle hellittämättä huomiotaan hetkeksikään tuosta lierosta. ”Vyötäisilläni on köyttä.”
Tein työtä käskettyä, eikä aikaakaan, kun Fokas oli tukevin solmuin köytetty. Sidoin käyden niin, että hänen jalkoihinsa ja kaulaansa tuli löysemmät lenkit, joita saisi tarpeen tullen kiristettyä, jos roisto yrittäisi jotakin. Sidoin myös kädet selän taakse. Daggar uhkasi Fokasia edelleen veitsellä, mikä takasi meille pääsyn ulos linnasta. Yhdellekään sotilaalle ei tullut edes mieleen vastustaa meitä ja uhata johtajansa henkeä. Päästyämme linnan muurien ulkopuolelle, kutsuimme luoksemme metsikön kätköihin jätetyt hevoset. Daggar ratsasti Fokasin kanssa, minä sain pitää oman hevoseni täysin itselläni, mistä olin kovin helpottunut. Tuo kamala mies sai vieläkin minut tuntemaan oloni pahaksi ja hieman pelokkaaksi. Lähestyimme leiriä kiertoteitse ja mutkitellen, siltä varalta, että meitä seurattaisiin. Suurta hyötyä tästä kaikesta ei ollut, sillä Fokasin joukot tiesivät jo, missä leiri oli.
Perille päästyämme Daggar lähetti Rakšhan parin miehensä kanssa toisaalle hämäyksenä. Eräs Rakšhan miehistä sidottiin samalla tavalla, kuin Fokaskin ja heille annettiin samat hevoset, jotta huijaus toimisi mahdollisimman pitkään. Näin he pelasivat aikaa saada Fokasista irti se apu, joka Daemonin pelastamiseen tarvittaisiin. Kiiruhdin telttaan, jossa Daemon makasi puoliksi unessa, puoliksi tajuttomana hikoillen ja hengittäen raskaaksi. Tumma rengas haavan ympärillä näytti laajenneen. Käskin Caralin vaihtaa siteet ja antaa miehelle Pyhän kevään lähteen vettä. Hänen mennessä toimittamaan askareitaan kävelin takaisin teltan ulkopuolelle. Kävelin kohti Daggaria.
”Miten saamme Fokasin auttamaan? Mies on läpeensä paha”, kysyin mieheltäni. Hän näytti hetken mietteliäältä.
”Uhkaamalla riistää hänen henkensä, tietenkin”, Daggar vastasi.
”Entä, jos se ei auta? Meidän täytyy voida luvata hänelle jotakin, vapaaehtoisesti hän ei auta”, vastasin.
”Tiedän”, Daggar sanoi vaisulla ääneellä. Tiesin, mitä surullinen ilme hänen kasvoillaan tarkoitti.
”Daggar… Ethän sinä vain –”, kysyin, mutten kyennyt lausumaan kysymystä loppuun, se vaihtoehto oli liian kamala edes ajateltavaksi. Suru Daggarin silmissä syveni ja tiesin osuneeni oikeaan.
”Sinä et voi. Mieti, mitä kaikille viattomille ihmisille käy, jos te veljekset annatte valtakuntanne Fokasin haltuun”, huusin miehelle.
”Tiedän, ettei se ole reilua, mutta veljeni henki on minulle kalliimpi”, hän vastasi päättäväisesti. Hänen sanottuaan nuo sanat, huomasimme Serenan, joka oli hiipinyt ääneti paikalle. Hän kopautti kevyesti Daggaria kävelysauvallaan.
”Sinä typerä, typerä mies. Miten usein joudun sinua sättimään ja näyttämään sinulle sen, mikä on koko ajan ollut silmiesi edessä?” hän sanoi hymyillen samalla kevyesti.
”Mitä tarkoitat, Serena? Kerro ihmeessä, jos on toinen vaihtoehto”, Daggar sanoi nopeasti. Serena hymyili tietäväisesti.
”Fokas on läpeensä paha. Kenen etu häntä kiinnostaa kaikkein eniten?” Serena kysyi.
”Hänen omansa?” Daggar vastasi empiväisenä.
”Tismalleen. Se tietenkin tarkoittaa sitä, että hänen henkensä on hänelle kallis, olenko oikeassa?” Serena johdatteli edelleen.
”Kyllä kai”, kuului Daggarin epäröivä vastaus.
”Eli te uhkaatte hänen henkeään”, sanoi Serena yksiselitteisesti.
”Mutta entä jos se ei auta?”, kysyin nopeasti.
”Tietenkään Daggar ei oikeasti anna hänelle valtakuntaansa. Hän lupaa sille ketaleelle maat ja mannut ja sen, että hän itse vetäytyy, mutta se onkin juoni”, Serena vastasi.
Daggarin kasvot levisivät hymyyn. Sitten hän punastui ja tunsi itsensä typeräksi. Kuten Serena sanoi, vastaus oli koko ajan ollut aivan hänen ulottuvillaan. Hän lähti päättäväisenä neuvottelemaan Fokasin kanssa Serenan ja minun jäädessä vaihtamaan vielä muutaman sanan salaisuudestani, sisälläni asuvasta uudesta elämästä, josta en ollut ehtinyt vielä kertoa edes Daggarille.

[Nefertiti]

”Tietenkään Daggar ei oikeasti anna hänelle valtakuntaansa. Hän lupaa sille ketaleelle maat ja mannut ja sen, että hän itse vetäytyy, mutta se onkin juoni”, Serena vastasi.
Daggarin kasvot levisivät hymyyn. Sitten hän punastui ja tunsi itsensä typeräksi. Kuten Serena sanoi, vastaus oli koko ajan ollut aivan hänen ulottuvillaan. Hän lähti päättäväisenä neuvottelemaan Fokasin kanssa Serenan ja minun jäädessä vaihtamaan vielä muutaman sanan salaisuudestani, sisälläni asuvasta uudesta elämästä, josta en ollut ehtinyt vielä kertoa edes Daggarille.

****

Daggar asteli pienelle teltalle, jossa Fokas istui sidottuna ja vartioituna. Hän viittasi vartijaa poistumaan teltasta, minkä tämä tekikin.
Fokas nosti katseensa kuullessaan, jonkun tulevan telttaan ja mulkoili sitten tulijaa murhaavasti, tunnistettuaan tämä vihamiehekseen.
”Haluan neuvotella kanssasi.” Daggar sanoi viileän asiallisesti, välittämättä vähääkään Fokasin mulkoilusta. ”Saatan jopa harkita avaavani köytesi, jos osaat olla yhteistyökykyinen.” Hän lisäsi ja katseli tarkkaan umpimielisen näköistä miestä.
”En auta sinua mistään hinnasta.” Fokas sähähti ja sylkäisi Daggarin jalkoihin.
”Etkö edes, jos lupaisin vetää joukkoni pois näiltä main?” Daggar kysyi irrottamatta katsettaan Fokasista. ”Olisin valmis lähestulkoon mihin tahansa, pelastaakseni veljeni hengen.” Hän lisäsi.
”Ihanko mihin tahansa.” Fokas sanoi ja katsoi Daggaria epäillen. Samanaikaisesti hän nypläsi ranteidensa ympärille sidotun köyden tiukkoja solmuja saadakseen ne auki.
”Niin.” Daggar sanoi.
”No siinä tapauksessa, voin ehkä harkita asiaa.” Fokas myöntyi. ”Mitä siis olisit valmis antamaan avustasi?” Hän kysyi.
”Saisitte maani ja kuten sanoin, joukkoni vetäytyvät pois näiltä main.” Daggar vastasi.
”Ei riitä.” Fokas sanoi.
”Mitä vielä haluat, tuo on jo suuri uhraus.” Daggar murahti ja mulkaisi Fokasia jäisesti.
”Anna minulle Sonya ja saat apuni, muuten en suostu yhteistyöhön.” Fokas sanoi lipevästi.
”Siihen minun valitettavasti vastattava kieltävästi, sillä hän ei ole mikään kauppatavara.” Daggar ärähti ja iski salamannopeasti puukkonsa pöytään, jolloin Fokas hätkähti ja liikahti vaistonvaraisesti taaksepäin.
”Sitten en valitettavasti voi auttaa.” Fokas sanoi ja tunsi solmujen höllentyvän.
”Neuvottelut ovat siis ohi tällä erää. Tulen aamulla keskustelemaan kanssasi uudelleen ja toivon, että muutat mielesi, sillä muutoin sinun käy huonosti.” Daggar sanoi rauhallisesti, vaikka hänen silmänsä välähtivätkin vaarallisesti. ”Sinä et taida ymmärtää, että olen valmis antamaan henkeni niiden puolesta, joista välitän. Mutta mitäpä sinä siitä tietäisit, kun et välitä kenestäkään muista kuin itsestäsi.” Hän lisäsi hiljaa ja vilkuili ulos avoimesta oviaukosta.
Leirillä oli elämää, sillä vuorille pakoon lähteneet, olivat palanneet takaisin taistelun tauottua. Daggar ei huomannut Fokasin saaneen köytensä auki, ennen kuin tämä nousi, nappasi puukon irti pöydästä ja iski sen hänen kylkeensä.
”Isä!” Kuului iloinen huuto. Tristan juoksi kohti telttaa, jossa tiesi isänsä olevan.
”Tristan… eih.” Daggar voihkaisi.
”Katso tarkkaan häntä, sillä pian hän tekee seuraa sinulle.” Fokas käkätti ja kiskaisi puukon irti Daggarin kyljestä, jolloin tämä parahti tuskasta ja oli tuupertua siihen paikkaan.
”Ei!” Daggar huudahti ja juoksi horjahdellen perään. ”Tristan! Tristan, juokse! Pakene!” Hän karjui niin lujaa kuin pystyi ja ehti Tristanin ja Fokasin väliin. Hän tempaisi Tristanin sivuun juuri kun Fokas heitti puukon kohti poikaa. Puukko osui Daggarin selkään, jolloin tämä tuupertui kasvoilleen maahan ja jäi siihen makaamaan liikkumattomana.
Fokas käytti tilaisuuden hyväkseen ja pakeni aamuyön pimeyteen.

Täsmälleen samaan aikaan sairasteltassa alkoi tapahtua. Lämmin ja kirkas valo ympäröi hetkeksi Daemonin. Tumma rengas haavan ympäriltä katosi ja haava kuroutui umpeen, näyttäen kuin se olisi jo aikapäiviä sitten parantunut.
”Daggar!” Daemon huusi ja nousi istumaan. Caralin kielloista huolimatta hän nousi vuoteelta, peitot lentelivät lattialle ja hän säntäsi teltasta ulos paljain jaloin.
”Daggar! Ei!” Hän huusi huomattuaan veljensä maassa ja Tristanin polvillaan tämän vieressä. Pojan kasvot olivat kyynelistä märät. Äkkiä Tristan tarttui Daggarin selässä törröttävään puukkoon ja kiskaisi sen irti, nousten samalla seisomaan.
Daemon asteli Tristanin luo ja nappasi verisen puukon tämän käsistä ja veti pojan lähelleen.
”En anna sinun tehdä sitä, sillä se ei kuitenkaan parantaisi oloasi. Usko pois, minä tiedän sen… liiankin hyvin.” Daemon sanoi ja katsoi poikaa surumielisenä.
”Mutta haluan että se mies kärsii.” Tristan sanoi nieleskellen ja pyyhki kyyneleitä poskiltaan.
”Tiedän.” Daemon sanoi hiljaa ja tunsi miten pojan hoikka vartalo tärisi itkusta.


****
”Daggar! Eih!” Huusin ja tunsin tuskan viiltävän sisintäni. Ei, tämä ei voinut olla totta, ajattelin ja astelin kohti paikkaa, jossa Daggar makasi liikkumattomana. Näin Daemonin, joka oli kietonut käsivartensa Tristanin ympärille. Miehen kasvoilla oli synkkä ilme, tummat kulmat olivat kurtussa ja mustat hiukset roikkuivat vapaina hänen olkapäillään.
”Sonya, ota Tristan huostaasi.” Daemon sanoi katsomatta minuun ja ohjasi pojan luokseni.
Vedin Tristanin käsieni suojiin ja sydämeni oli murtua, kun kuulin hänen lohduttoman itkunsa.
Nostin katseeni ja näin että Daemon polvistui veljensä vierelle ja käänsi tämän selälleen. Daemon ei vilkaissutkaan minuun, ei sanonut sanaakaan, vaan laski kätensä veljensä otsalle ja rinnalle. Hetkeä myöhemmin kirkas lämmin valo alkoi loistaa hänen käsiensä alla. Valo kirkastui kirkastumistaan ja ympäröi molemmat, polttelematta lainkaan. Ei edes nuotion valo valaissut niin paljoa kuin tuo valo, joka ei kuitenkaan ollut paha katsoa.
”Merkillistä, mutta… niin.” Kuulin viereeni tulleen Serenan mutisevan.
Katsoin häntä kysyvästi ja näin hänen katsovan minuun kurttuisilla kasvoillaan leveä hymy.
”Uhraus merkitsee enemmän kuin Fokas arvasikaan.” Serena huomautti arvoituksellisesti.
”Minä en nyt ymmärrä.” Sanoin ja katsoin kummissani Serenaa.
”Daggar oli valmis antamaan henkensä niiden puolesta, joita rakastaa ja se merkitsee. Merkitsee paljon.” Serena selitti. ”Tämä on jotakin sellaista, jota ei ole nähnyt koskaan sitten muinaisten aikojen. Aikojen, jolloin lohikäärmeiden ensimmäinen oli vielä nuori, Aikana, jolloin kaikki oli vielä yhtä ja ihmiskunta otti ensimmäisiä haparoivia askeliaan tällä maan kamaralla.” Hän jatkoi ja näin miten hänen silmänsä hehkuivat himmeää valoa.
”En silti ymmärrä. Miten ihmeessä tuo kaikki liittyy Daggariin?” Kysyin.
”On paljon sellaista, jota minäkään en tiedä ja tämä oli minullekin uutta.” Serena sanoi ja katsoi minua jälleen kerran arvoituksellisesti. Oppisinko koskaan ymmärtämään tuota vanhaa naista, joka oli niin paljon nähnyt pitkän elämänsä varrella. ”Katsohan, side on nyt vahva, eikä se enää toiste murru.” Hän lisäsi ja ymmärsin mitä hän tarkoitti, sillä näin miten kirkas valo himmeni ja katosi. Daggar nousi pöllämystyneenä istumaan ja katsoi silmiään räpytellen veljeään, eikä selvästikään ymmärtänyt, mitä oli juuri tapahtunut.
Sitten kaikki tuntui palaavan hänen tietoisuuteensa ja hän katseli ympärilleen kuin jotakin etsien.
”Tristan! Fokas!” Hän huudahti ja huokaisi helpotuksesta nähdessään poikansa olevan turvassa käsieni välissä.
”Fokas karkasi, lienee jo turvassa linnassaan.” Daemon sanoi. Hän katsoi Daggaria ja näin hänen kasvoillaan ne tunteet, jotka hän oli niin kauan peittänyt itseltäänkin.
”Taidan olla sinulle henkeni velkaa.” Daggar sanoi ja katseli veljeään kiitollisena.
”Ei, veliseni, et ole. Minä olen sinulle yhä velkaa yhtä ja toista.” Daemon sanoi hymyillen ja halasi veljeään lujasti.


Tuli sitten inspiraatio ja tässä tulos. Miten mahtanee jatkua tuosta. :D

[Mustang]

”Ei, veliseni, et ole. Minä olen sinulle yhä velkaa yhtä ja toista.” Daemon sanoi hymyillen ja halasi veljeään lujasti. Kesken veljesten syleilyn jokin iskeytyi päin Daemonia kiilaten Daggarin pois tämän luota. Veljekset kavahtivat äkillistä käännettä, mutta rentoutuivat nopeasti huomatessaan, että hyökkääjä olikin vain huolestunut Caral, jolla oli kova kiire päästä varmistumaan siitä, että Daemon oli ehjä ja terve. Hän roikkui molemmin käsin Daemonin kaulassa ja nyyhkytti tämän rintaa vasten.
”Minä olin niin peloissani. Olin aivan varma, että menettäisin sinut”, Caral sai sanottua niiskausten välistä. Daemon silitti puolisonsa hiuksia hellästi ja painoi suukon tämän otsalle.
”Ei minulla ole mitään hätää. Haavasta ei ole enää tietoakaan, kiitos teidän kaikkien”, Daemon sanoi ja hymyili. Daemonin hellyyttä ja hymyä katsellessani hätkähdin taas sitä muutosta, jonka veljesten sovinto ja naisen rakkaus oli saanut miehessä aikaan. En voinut olla hymyilemättä, sillä vaikka asiat olivat vielä hieman mullin mallin, tunsin samalla, että kaikki oli oikein. Vielä pitäisi kuitenkin päättää, mitä tekisimme Fokasin kanssa. Oli päivän selvää että tämä oli ansainnut jonkinmoisen rangaistuksen ja ettei häntä voisi jättää omiin oloihinsa. Niin kauan, kuin mies eli, joutuisimme koko ajan vahtimaan selustaamme.  Aivan kuin ajatukseni lukeneena Daggar otti asian puheeksi.
”Jos te nuoret rakastavaiset maltatte hetkeksi irtautua toisistanne, voisimme miettiä, miten rankaisemme sitä konnaa, Fokasia”, hän sanoi. Caral ja Daemon hellittivät otteensa toisistaan ja punastuivat hieman.
”Olen kuulolla, veli”, Daemon sanoi. ”Mitä sinulla on mielessäsi?”
”Fokas on niin syvällä pahuudessaan, että hän ei kadu tekojaan, vaikka hänet vangittaisiin ja hänellä olisi koko loppuelämänsä aikaa ajatella niitä. Sille kelmille ainoa oikea kohtalo on kuolema”, Daggar sanoi vakavasti. Olimme kaikki hetken hiljaa. Vaikka olimmekin kaikki rauhaa rakastavia ihmisiä, tiesimme, että Daggar oli myös oikeassa. Päätimme lopettaa synkistelyn siltä päivältä ja juhlistaa hieman Daemonin toipumista. Fokas saisi odottaa seuraavaan päivään. Autoimme Caralin kanssa muita leirin naisia loihtimaan tavallista maittavamman illallisen. Nuotioaukean reunamille tuli hyvissä ajoin miehiä ja lapsia norkoilemaan herkullisten tuoksujen houkuttamina. Ruoan kanssa tarjoiltiin viiniä ja nuotiolla soitettiin, laulettiin ja tanssittiin. Huomasin syrjäsilmällä, Caralin kieltäytyvän viinistä punastellen. Ei ollut mitään epäilyksiä siitä, että hän kantoi sisällään Daemonin lasta. Hymyilin itsekseni ajatukselle. Tämä oli yksi niistä asioista, jotka vain tiesin vailla epäilystä. Minullekaan ei viini maittanut. Olin jo pelännyt syntymättömän lapseni vuoksi niin paljon, etten aikonut ottaa mitään riskejä. Tajusin, etten ollut vielä ehtinyt kertoa Daggarille lapsesta. Kävelin mieheni luokse ja kuiskaten pyysin häntä tulemaan kanssani sivummalle. Näin kummastuksen Daggarin kasvoissa hänen seuratessaan minua pois aukealta, kohti telttaamme. Istuimme vierekkäin tuoleille.
”Daggar, minulla on sinulle uutinen”, aloitin. ”Minä odotan sinulle lasta.” Hetken Daggar katsoi minua hieman hölmistyneenä ja nousi sitten nauraen seisomaan. Hän nosti minut käsivarsilleen ja pyöritti minua ympäri.
”Mitä täällä oikein riehutaan?” kuului ääni teltan oviaukolta. Tristan oli tullut katsomaan, mihin olimme kadonneet. Punastuin hieman Daggarin laskiessa minut maahan.
”Sinulle syntyy ennen pitkää pieni sisko tai veli”, sanoin sitten Tristanille. Pojan silmät loistivat innosta.
”Sehän on hieno uutinen!” Tristan huudahti ja syöksyi halaamaan meitä kumpaakin. Havahduin katsoessani hänen kasvojaan. Hän muistutti isäänsä päivä päivältä enemmän. Hän olisi kohta jo aikuinen. Vaikka eihän asian olisi pitänyt minulle niin kovana yllätyksenä tulla, olin kyllä nähnyt, miten kiinteästi poika oli silmäillyt häntä hieman yli vuotta nuorempaa susiheimolaista, kaunista tummahiuksista Veraa. Vera oli Rakšhan serkun tytär ja aivan yhtä tulinen ja räväkkä, kuin Rakšhakin. Olin varma, että heistä tulisi kaunis pari, jos jompikumpi saisi rohkaistua mielensä tehdäkseen aloitteen. Olin onnellisempi kuin aikoihin. Palasimme nuotion äärelle ilakoimaan muiden mukana. Lopulta aamun pikkutunneilla vetäydyimme nukkumaan aavistamatta, mitä huominen toisi tullessaan.

Tällainen pätkä. :) Toivottavasti miellyttää. Miten mahtaa jatkua?

[Nefertiti]

Palasimme nuotion äärelle ilakoimaan muiden mukana. Lopulta aamun pikkutunneilla vetäydyimme nukkumaan aavistamatta, mitä huominen toisi tullessaan.
Huuto kohosi melkeinpä pakokauhun valtaamaksi kirkaisuksi ja minä havahduin unestani. Luulin ensin, että leirin lapset kiljuvat, mutta nyt tiesin, ettei niin ollut. Se oli nuoren naisen kauhun huuto, joka kaikui taas leirissä.
Daggar oli jo noussut ja kadonnut jonnekin. Säikähdin ja ponkaisin ylös. Tuskin ehdin saada vaatteet päälleni, kun telttaan tunkeutui yksi mustapukuinen sotilas. Mies katsoi minua julkeasti, mittaili päästä varpaisiin ja hänen huuliltaan kohosi karkea, irstas nauru kun hän asteli kohti minua.
En pelännyt miestä, vaan katsoin häneen uhmaa ja vihaa silmissäni. Mies naurahti raivolleni halveksivasti ja selvästi oletti olevansa minua vahvempi ja selättävänsä minut milloin ja miten halusi.
”Seis.” Sanoin kovalla äänellä ja sain miehen hätkähtämään. Hän ei ollut odottanut vastustusta.
”Entäs jos en pysähdy?” Mies kysyi ja nauroi.
”Parempi olisi, jos pysähtyisit ja poistuisit teltastani.” Sanoin jäisesti. ”Usko pois, et halua nähdä minua vihaisena.” Lisäsin matalalla äänellä.
”Hah, mitä tuollainen typykkä mahtaa minulle.” Mies nauroi ja katsoi minua halveksien.
”Ainakin varoitin sinua.” Sähähdin ja muutuin. Ravistelin telttakankaan selästäni ja mulkoilin häijysti miestä, jonka kasvot olivat vääristyneet pelosta.
”Ä..älä tapa minua. Enhän minä oikeasti… se… se oli vain leikkiä.” Mies änkytti ja perääntyi kauemmaksi.
”Painu matkoihisi äläkä näyttäydy täällä enää, tai kärvennän sinut.” Sähisin ja työnsin pääni lähelle hänen kasvojaan.
”Aaaaaaaah!” Mies huusi ja juoksi tiehensä. Tiesin, ettei hän enää näyttäytyisi leirissä.
Katselin ympärilleni ja näin romahtaneita ja tulessa olevie telttoja, haavoittuneita ja sekasortoa.
”Senkin sika!” Kuului Caralin vihainen huuto ja näin yhden mustan sotilaan repivän hänen vaatteitaan.
”Turpa kiinni äpärä!” Mies murahti ja läimäytti Caralia.
”Päästä hänet tai sinun käy hullusti.” Ärähdin.
”Mitä sinä…” Miehen lause jäi kesken, kun hän näki minut. Hän parahti ja juoksi karkuun.
”Kiitos Sonya.” Caral sanoi ja veti sekaisin revittyjä vaatteitaan paremmin.
”Eipä mitään.” Vastasin ja kysyin. ”Oletko nähnyt Daggaria?”
”En ole nähnyt, kai hän on tuolla jossakin häätämässä hyökkääjiä pois.” Caral sanoi.
”No etsin hänet itse.” Murahdin. ”Caral, ota Tristan ja Heather hoiviisi ja etsi Serena. Yritä saada Serenan kanssa leirin muut naiset ja lapset turvaan täältä. Nuo lierot eivät tunne armoa ja saattavat satuttaa heitä, saadakseen meidät antautumaan.” Sanoin ja olin huolissani lapsistani ja Daggarista, jonka viimein huomasin, kun hän taisteli yhden mustan sotilaan kanssa. Hän näytti pärjäävän, joten en mennyt väliin.
Pari mustaa sotilasta kai luuli tilaisuutensa tulleen ja juoksivat Caralia kohti. Heidän matkansa tyssäsi siihen, että sivalsin hännälläni, niin että he lensivät hyvän matkaa taaksepäin. Päästyään jaloilleen, he pakenivat paikalta.
Avasin kitani ja päästin niin hurjan karjunnan, että koko leiri vaikeni sen jälkeen. Oli niin hiljaista, että olisi voinut kuulla neulan tipahtavat.
Astelin leirin keskelle ja katselin häijysti mustia sotilaita, jotka yksi toisensa jälkeen alkoivat perääntyä.
”Te Fokasin miehet, ettekö näe että teidän pelkurimainen johtajanne käyttää teitä kilpenään ja pysyy itse poissa tantereelta. Haluatteko varmasti kuolla sen pelkurin ja raukan puolesta?” Kysyin sillä tiesin, että Fokas varmasti istui tälläkin kertaa muuriensa suojissa, kun alaiset taistelivat.
Osa mustista sotilaista katsoi toisiinsa ja laski aseensa, muutamat eivät tienneet, mitä ajatella ja loput jatkoivat hävitystä.
”Suosittelen perääntymään, sillä minä en anna armoa.” Sanoin ja valmistauduin taistelemaan, jos miehet eivät perääntyisi.
”Tarvitsetko taustatukea?” Kuului tuttu ääni viereltäni ja näin Daggarin, Rafaelin, Daemonin ja Valentinuksen muuntuneina.
Mustat sotilaat miettivät vielä toisenkin kerran nähdessään vastassaan viisi raivostunutta lohikäärmettä.
Äkkiä kuului korvia vihlova huuto ja näin Tristanin Erasmuksen otteessa.
”Pentu kuolee heti, jos hyökkäätte.” Erasmus sähisi
Astelin Erasmuksen luo ja huomasin että varmuus hänen käytöksestään alkoi kadota. Piti miettiä tarkoin, mitä tekisi ja sanoisi tai hän tappaisi poikani.
”Oletko varma, että haluat tehdä sen, sillä heti kun poikani kuolee, revin sinut kappaleiksi.” Sähähdin. Näin miten hän astahti askeleen taaksepäin poika mukanaan.
Äkkiä Tristanin jalka heilahti ja kantapää osui lujasti Erasmuksen arimpaan kohtaan, jolloin mies ulvahti tuskasta ja ote pojasta heltisi.
Astahdin Erasmuksen ja Tristanin väliin, niin ettei Erasmus päässyt juoksemaan pakenevan pojan perään.
”Rafael, ota Tristan suojiisi ja auta Caralia saamaan loput naiset ja lapset turvaan leiristä.” Käskin ja käännyin sitten kyyryssä seisovaan Erasmukseen päin. ”Erasmus, tekisi mieleni nitistää sinut saman tien, mutta annan sinulle vielä yhden mahdollisuuden. Mene, äläkä enää ikinä näytä naamaasi täällä. Olet häpeäksi kaltaisillemme.” Sähähdin ja valmistauduin iskuun, jos mies yrittäisi vielä jotakin konnankoukkua.
Erasmus astahti taaksepäin ja juoksi sitten perääntyvien joukkojensa perään, kadoten metsän siimekseen.
Jäljelle jäi vain haavoittuneiden hoitaminen ja aiheutetun tuhon korjaaminen. Katsoin tuhottua leiriä onnettomana.
Muuntauduin takaisin ihmismuotooni ja näin että myös Daggar, Daemon ja Valentinuskin olivat muuntautuneet.
Kapsahdin Daggarin kaulaan ja vasta silloin pelko rakkaitteni puolesta iski ja minä purskahdin itkuun.
”Hän yritti tappaa Tristanin.” Sain sanotuksin ja painauduin lähemmäksi Daggaria.
”No niin, se on nyt ohitse.” Daggar sanoi hiljaa ja silitti kevyesti hiuksiani. ”Olit melkoisen vaikuttava näky.” Hän lisäsi ja hymyili.
Rauhoituin viimein ja siirryin auttamaan haavoittuneita, miesväen korjatessa sen mitä pystyi. Helppoa se ei ollut, sillä moni teltta oli hajonnut tai palanut, moni oli kaatunut ja osa hevosista oli paennut taistelun melskettä läheiselle niitylle.
Sinä iltana ja monena päivänä peräkkäin leirissä vallitsi synkkä tunnelma.
Kului kuukausia ja tunnelma leirissä alkoi olla kireä, alituisten hyökkäyksien vuoksi. Minun, kuten myös Caralin raskaus alkoi jo näkyä.
Heather otti ensimmäiset huterat askeleensa isänsä tukemana ja ensimmäinen sanakin taisi olla; ”Isä.”
Olin iloinen, että Daggar sai nähdä sen, kaiken tämän kurjuuden keskellä.
Kun hyökkäyksiä alkoi olla useammin ja ne alkoivat olla kiivaampia ja raaempia, päätettiin naiset, lapset ja vanhukset siirtää vuorille, jossa saisivat pysyä kunnes joku kävisi kertomassa miten tämä sota kehittyisi.
Lähdön aamuna tunsin oloni haikeaksi, sillä joutuisin eroamaan pitkäksi aikaa Daggarista. En tiennyt näkisinköhän häntä enää koskaan. Hän halusi, että lähtisin, sillä totesi, että olisin vuorilla paremmassa turvassa kuin leirissä. Viimein minun oli annettava periksi hänelle.
Myös Caral olisi halunnut jäädä, mutta tällä kertaa Daemon oli ollut tiukka ja Caralin oli ollut pakko antaa periksi.
Niinpä meitä sitten oli naisia, lapsia ja vanhuksia kokoontuneena leirin keskustaan, valmiina lähtöön. Reput ja laukut oli edellisenä iltana pakattu täyteen ruokaa, juotavaa, varavaatteita ja huopia. Me saimme mukaamme hevosia, joilla heikkokuntoisimmat saivat ratsastaa.
”Tristan, ei. Sinä olet liian nuori taistelemaan.” Sanoin, kun huomasin tämän yrittävän piiloutua yhteen telttaan.
”Mutta äiti.” Tristan yritti.
”Ei käy. Nuorimmillaan vain viisitoistavuotiaat saavat ottaa taisteluun ja sinä et ole vielä viittätoista vuotta.” Sanoin ja pysyin tiukkana. En halunnut, että hän kokemattomana lähtisi taistelutantereelle. ”Tahdon, että pysyttelet minun ja Serenan luona.” Lisäsin kannatellen Heatheria sylissäni.
”Hyvä on äiti.” Hän myöntyi, mutta näin hänen kasvoiltaan pettymyksen. Toivoin, ettei hän nyt tekisi mitään typerää.
Daggar tuli luokseni, kietoi kätensä ympärilleni ja painoi suudelman huulilleni. Samalla hän painoi pikkupusun myös Heatherin otsalle.
”Minun tulee sinua ikävä.” Sanoin hiljaa.
 ”Minun tulee teitä kaikkia ikävä.” Daggar vastasi ja kääntyi sitten nostamaan Heatherin hetkeksi syliinsä.”Näkemiin pieni keijuni.” Hän sanoi ja pörrötettyään tytön hiuksia ja ojennettuaan tämän minulle, hän kääntyi Tristanin puoleen. ”Tristan, pidä huoli siskostasi ja äidistäsi.
”Hyvä on isä.” Tristan sanoi ja katsoi Daggaria. Näin että hän halusi kysyä lupaa jäädä, mutta nähtyään isänsä katseen päätti, että oli viisainta totella.
Näin, miten sivummalla Caral jätti jäähyväisiä Daemonille.
”Daggar, pidä hyvä huoli isoveljestäsi. Tiedäthän sinä millainen tulisielu hän on.” Sanoin ja hymyilin surumielisesti.
”Toki.” Daggar sanoi karhealla äänellä ja yritti hymyillä. ”Alkakaahan mennä nyt, niin ehditte tarpeeksi kauaksi ennen pimeää. Valentinus ja Rafaello katsovat, että pääsette perille ja palaavat sitten tänne.” Hän lisäsi.
Nyökkäsin, sillä en voinut sanoa enempää, etten olisi purskahtanut itkuun. Käänsin selkäni Daggarille ja pieni ryhmämme lähti liikkeelle, kohti turvapaikkaa, jossa olla kunnes sota olisi ohitse. Caral asteli ääneti vieressäni ja tiesin, että hän oli allapäin jouduttuaan jättämään miehensä leiriin. Niin olin minä ja monet muutkin.
Äkisti tunsin jotakin, joka piristi oloani. Vilkaisin Caralia ja sitten Serenaa, joka istui rattailla ja hymyili jälleen kerran salaperäistä hymyään.
”Sinä tiedät.” Sanoin ja katsoin Serenaa.
”Niin.” Serena totesi lyhyesti ja hymyili.
”Caral saa kaksoset.” Sanoin ja tiesin olevani oikeassa.
”Mitä sinä nyt höpötät?” Caral kysyi ja katsoi minua kysyvästi.
”Sinä, rakas ystäväni saat kaksoset.” Sanoin ja katsoin Caralia lempeästi.
”Niinkö.” Hän sanoi hämmentyneenä ja silitti mahakumpuaan hellästi.
”Niin, mutta näemme oliko aavistukseni oikea, kun tulee aika.” Vastasin ja vilkaisin omaa vatsakumpuani. ”Pidetään nyt itsestämme ja tästä ryhmästä huolta.” Lisäsin, sillä halusin kaikki nämä ihmiset turvaan, kunnes voisimme palata takaisin niiden luo, jotka jätimme taaksemme.


Miten mahtanee jatkua tuosta? :)

[Nefertiti]

Äkisti tunsin jotakin, joka piristi oloani. Vilkaisin Caralia ja sitten Serenaa, joka istui rattailla ja hymyili jälleen kerran salaperäistä hymyään.
”Sinä tiedät.” Sanoin ja katsoin Serenaa.
”Niin.” Serena totesi lyhyesti ja hymyili.
”Caral saa kaksoset.” Sanoin ja tiesin olevani oikeassa.
”Mitä sinä nyt höpötät?” Caral kysyi ja katsoi minua kysyvästi.
”Sinä, rakas ystäväni saat kaksoset.” Sanoin ja katsoin Caralia lempeästi.
”Niinkö.” Hän sanoi hämmentyneenä ja silitti mahakumpuaan hellästi.
”Niin, mutta näemme oliko aavistukseni oikea, kun tulee aika.” Vastasin ja vilkaisin omaa vatsakumpuani. ”Pidetään nyt itsestämme ja tästä ryhmästä huolta.” Lisäsin, sillä halusin kaikki nämä ihmiset turvaan, kunnes voisimme palata takaisin niiden luo, jotka jätimme taaksemme.
Matka oli pitkä ja raskas ja kesti useamman päivän, mutta lopulta me pääsimme vuoren rinteille, jossa yhä oli vanhojen kivimajojen jäänteet jäljellä niistä ihmisistä tai olennoista, jotka siellä olivat asustaneet kauan aikaa sitten, kenties tuhansia vuosia sitten.
Asetuimme tuohon kivikkoiseen paikkaan tietämättä kuinka kauan joutuisimme siellä olemaan.
Osa pystytti telttoja, osan rakentaessa pienen evakkokylämme ympärille kivistä aitaa, joka suojelisi meitä hyökkääjiltä, jos he ikinä keksisivät etsiä meitä täältä.
Valentinus ja Rafaello auttoivat meitä ja lähtivät vasta seuraavana päivänä, hyvästeltyään ensin omat perheensä.
”Rafaello, toivon että käyt tuomassa uutisia rintamalta, mikä kamala sana.” Sanoin ja katsoin Rafaelloa. ”Toivon, että tulet ilmoittamaan siinäkin tapauksessa että… Että Daggarille käy jotakin taistelussa.” lisäsin ja siirsin katseeni Rafaellon kasvoista jalkoihini.
”Sen teen, arvon rouva.” Rafaello sanoi painaen päänsä pieneen kumarrukseen.
”No alkakaahan mennä, he varmasti odottelevat teitä malttamattomina.” Sanoin ja pyysin viemään terveiseni Daggarille ja Daemonille.
Rafaello nyökkäsi ja lupasi viedä terveiseni perille. Katsoin kun Rafaello ja Valentinus muuntautuivat ja kohosivat pilviselle taivaalle. Katselin noita kahta pistettä niin kauan kun saatoin heidät nähdä ja käännyin sitten astelemaan Caralin luo. Tämä istui kivellä ja katseli taivaalle, jonne Valentinus ja Rafaello olivat kadonneet.
”Caral, kyllä he pärjäävät. Huolehditaan nyt näistä ihmisistä täällä ja meistä itsestämme.” Sanoin, vaikka ikävä kaihersikin sisimmässäni. Tiesin mitä ystäväni koki parhaillaan, sillä itse tunsin samoin. Luulen, että miehemme kaipasivat meitä yhtä kovasti, kuin me heitä. Toivoin, että näkisimme heidät vielä, sillä itse en kestäisi jos menettäisin rakkaan mieheni. Olihan minulla toki lapseni, mutta se ei täyttäisi aukkoa sydämessäni.
Hoidin haavoittuneita Serenan ja Caralin avustuksella, jälkimmäisen hakiessa yrttejä vuoren rinteiltä, parin muun naisen kanssa, sillä en suostunut päästämään häntä yksin mihinkään, niin kauan kuin Fokasin lieroja oli liikkeellä.

Aika kului, haavoittuneet parantuivat ja minä, sekä Caral paisuimme. Caral kenties enemmän.
Rafaello kävi tuomassa uutisia tasaisin väliajoin ja näin, että hän oli saanut muutaman viiltohaavan kasvoihinsa taistelun tiimellyksessä ja toki väsymyskin oli jälkensä jättänyt, mutta muutoin hän oli kunnossa.
Hyökkäyksiä miesten leiriin tuli yhtenään ja miehiä kaatui molemmin puoli. Olipa muutama Fokasin alainen vaihtanut puolta ja antanut arvokasta tietoa, jota miehet suunnittelivat käyttävänsä hyväkseen.
Varoittelin Rafaelloa ja käskin tämän sanoa saman Daggarillekin, sillä Fokasiin ei ollut luottamista, saati tämän alaisiin, jos nämä olivat täysin isäntänsä puolella. Rafaello lupasi välittää viestini.
Viestit siitä, että Daggar ja Daemon olivat elossa, helpottivat oloa ja odotusta, sillä niin kauan kuin he olivat elossa, oli myös toivoa.
Minä ja Caral aloimme olla viimeisillään ja tunsin, että oma aikani lähestyi vääjäämättömästi.
Eräänä myöhäisenä se viimein tapahtui. Serena ja muutama pari muuta naista Caralin lisäksi auttoivat minua. Jo kaksi synnytystä kokeneena, tiesin miten menetellä, joten synnytys meni hyvin.
Aamun tunteina lepäsin pieni ruskeatukkainen poika rinnoillani. Poika, jonka nimesin Nathanieliksi, oli saanut isänsä silmien värin, hiusten värin lisäksi. Olin onnellinen ja samaan aikaan surullinen, sillä Daggar ei päässyt näkemään vastasyntynyttä poikaansa.
Seuraavana päivänä Rafaello kävi tuomassa uutisia ja nähtyään pikkuisen, onnitteli minua. Kehotin häntä jäämään päivälliselle, mihin hän myöntyikin, sillä sai näin tilaisuuden tavata perhettään pidempään ja lisäksi syödäkseen, sillä hän ei ollut syönyt kunnolla ennen lähtöään.
Juuri päivällisen jälkeen Caralin synnytys käynnistyi. Hän oli ymmärrettävästi peloissaan, sillä tämä oli hänen ensimmäisensä.
Serena jutteli hänelle rauhoittavasti, samalla kun pari naista kiiruhti keittämään vettä ja hakemaan puhtaita pellavakankaita tulokasta varten.
Tunnustelin varovaisesti Caralin suurta vatsaa, jotta tietäisin missä asennossa tuleva lapsi oli. Jos se olisi tulossa väärinpäin, minun olisi tehtävä keisarin leikkaus. Olin kerran aiemmin nähnyt sellaisen tehtävän ja tiesin miten se tapahtui.
Tunsin, että Caralin vatsassa oli enemmänkin liikettä, siis kaksi ja ensimmäinen oli tulossa väärinpäin maailmaan. Yritin ensin kääntää pienokaisen toisin päin, mutta tuloksetta. Oli siis leikattava. Käskin Rafaelloa lainaamaan terävimmän puukkonsa ja kuumentamaan sen heti nuotion liekeissä ja antamaan sen sitten minulle.
Itse käännyin Caralin puoleen ja puhelin tälle rauhoittavasti.
”Minä vaivutan sinut uneen, jotta voin paremmin auttaa.” Sanoin ja painoin käteni Caralin otsalle. Mumisin hiljaa muutaman sanan, jolloin kirkas valo ympäröi meidät ja Caral vaipui syvään uneen.
Otin veitsen ja viilsin tarkoin valitsemastani kohdasta, varoen samalla syntymättömiä pienokaisia. Työnsin käteni viiltoon ja vedin hellä varoen ensimmäisen pienokaisen ulos viileään ilmaan ja tämän pikkuisesta suusta kuului kovaääninen parkaisu. Ojensin pojan vieressäni olevalle naiselle, katkaistuani napanuoran ja tämä alkoi heti miten putsata pienokaista ja kietoi sen pellavakankaaseen. Käännyin auttamaan toisen pienokaisen maailmaan. Pikkuinen tyttö ei heti reagoinut kylmään ilmaan, joten jouduin vähän auttamaan ja viimein kuului edellistä hieman pienempi parkaisu ja ojensin tytön naisen hoidettavaksi kääntyessäni hoitamaan operaation loppuun.
Kun kaikki oli viimein kunnossa, painoin käteni haavan päälle ja aloin mutista itselleni jo niin tutuksi tullutta loitsua. Kirkas valo ympäröi meidät ja hetkeä myöhemmin Caralin yhäkin pyöreällä vatsalla oli vain arpi operaatiosta.
Herättelin hänet ja autoin hänet puoli-istuvaan asentoon, apurini ojentaessa pienokaiset tuoreen äidin syliin. Pesin veitsen ja käteni ja ojensin käteni kuivattuani veitsen takaisin omistajalleen.
”Saatkin viedä vähän enemmän ilouutisia miehillemme.” Sanoin hymyillen Rafaellolle.
”Siltä näyttää.” Rafaello hymähti ja pisti veitsen omalle paikalleen.
”Kiitos.” Caral sanoi ja katsoi pienokaisiaan haltioissaan. ”Pojalle annan nimeksi Edmund ja tytölle Eleanor.” Hän lisäksi.
”Kaunista.” Sanoin ja hymyilin väsyneesti. Olin iloinen ystäväni puolesta ja iloitsin siitä, että hän, sekä pikkuiset olivat elossa.
Istahdin voipuneena ystäväni viereen, sillä olin väsynyt käytettyäni voimiani jälleen kerran.
”Olit sitten taas oikeassa.” Caral sanoi ja vilkaisi minua.
”Niin kai sitten.” Vastasin ja vilkaisin ystävääni, joka totutteli äitinä olemiseen. ”Miehet lienevät tyytyväisiä saadessaan hyviä uutisia kerrankin.” Lisäsin.
”Varmasti.” Caral sanoi.

No niin raapustelin sitten tällasen pätkäsen. Mitä mahtanee tapahtua seuraavaksi, kerroppa sinä se... :)

[Nefertiti]

”Kaunista.” Sanoin ja hymyilin väsyneesti. Olin iloinen ystäväni puolesta ja iloitsin siitä, että hän, sekä pikkuiset olivat elossa ja voivat hyvin.
Istahdin voipuneena ystäväni viereen, sillä olin väsynyt käytettyäni voimiani jälleen kerran.
”Olit sitten taas oikeassa.” Caral sanoi ja vilkaisi minua.
”Niin kai sitten.” Vastasin ja vilkaisin ystävääni, joka totutteli äitinä olemiseen. ”Miehet lienevät tyytyväisiä saadessaan hyviä uutisia kerrankin.” Lisäsin.
”Varmasti.” Caral sanoi.

*****

Levättyään kunnolla Rafaello muuntautui ja nousi korkealle taivaalle. Kerran tai pari hän liisi piilopaikan yläpuolella, varmistaakseen, ettei piilopaikassa olijoita uhannut vaara mistään, ennen kuin suuntasi takaisin vuoren alapuolelle levittäytyvässä metsässä olevalle aukiolle, jossa perheensä turvaan lähettäneet miehet odottivat malttamattomina uutisia.
Tunteja myöhemmin hän laskeutui tutulle aukealle, joka tosin näytti kovin autiolta ja ankealta, kuin mitä se oli joskus ennen näyttänyt.
Hetkeä myöhemmin metsän kätköistä ilmaantui näkyviin Daemon ja Daggar ja heidän jäljessään muut miehet, sekä Rakšha, joka ei suostunut jättämään aukeaa, joka oli ollut hänelle kotina lähes koko hänen elämänsä ajan.
”Mitä uutisia?” Daggar kysyi ja katsoi levottomana Rafaelloa. ”Mitä perheillemme kuuluu?” Hän tiukkasi.
”Odotahan vähän.” Rafaello sanoi ja hymyili. ”Ensinnäkin onnittelut sinulle, Sonya sai pojan. Daemon, sinun vaimosi pyöräytti maailmaan terveet kaksoset, tytön ja pojan.”
Veljekset jäivät ääneti seisomaan paikalleen ja katsahtivat sitten leveästi hymyillen toisiinsa.
Rafaello hymyili, nähdessään, miten hyvät uutiset piristivät näitä metsäsissejä, jotka olivat joutuneet elämään kovin tiukoilla ja erossa rakkaimmistaan niin pitkän aikaa.
Hän toimitti vielä muutamia uutisia, kysyjille. Tällä kertaa hän ei tuonut suruviestejä kenellekään.
Rauhaa riitti seuraavaan päivään, jolloin Fokasin sotilaat jälleen hyökkäsivät. Armoa eivät nuo mustat sotilaat antaneet, vaikka jokunen sitä polvillaan anoi, vaan nuo raukat päästettiin hengestään.
Daemon ja Daggar olivat yhdessä sellainen tiimi, ettei monistakaan mustista sotilaista ollut heille vastusta. Päivä alkoi painua mailleen, kun taistelu viimein laantui ja Fokasin sotilaat perääntyivät piiloihinsa.
Taivas oli pitkästä aikaa tähtikirkas ja täysikuu nousi kirkkaana pallona korkeiden puiden yläpuolelle, loistaen kelmeää valoaan ja sai varjot leikkimään puiden välissä.
Äkkiä jokin tumma liisi taivaalla ja peitti hetkeksi kuun. Daemon ja Daggar katselivat kulmat kurtussa taivaalle ja odottivat näkyisikö tuota varjon omistajaa uudelleen. Heidän toiveensa toteutui ja he näkivät suurehkon tumman lohikäärmeen kaartelevan taivaalla, silmät kylmää valoa hehkuen. Lohikäärme ei kuitenkaan ollut paljoakaan Daggaria isompi, mutta kuitenkin Daemonia jonkin verran pienempi.
”Onko tuo Erasmus?” Daemon kysyi epäillen.
”En usko, sillä se on toisen värinen. Ei lähellekään noin tumma.” Daggar vastasi, eikä irrottanut katsettaan tummasta hahmosta, joka tuntui liitelevän yhä lähempänä ja lähempänä.
”Sitten sen täytyy olla Fokas.” Daemon murahti ja oli valmis lähtemään tämän perään.
”Fokas se varmasti on.” Daggar myönsi ja laski kätensä veljensä hartialle. ”Ei, älä vielä mene, katsotaan mitä hän oikein aikoo tehdä.” Hän lisäsi.
Musta lohikäärme laskeutui alemmaksi ja sen silmät hehkuivat valkoista kylmää tulta. Aivan yllättäen se aukaisi kitansa ja sylki liekkejä alas aukealle. Täsmälleen samalla hetkellä tämän ja veljeksien väliin lennähti toinen lohikäärme, johon liekit osuivat. Tämä huusi tuskaansa, muttei lentänyt alas, vaan hyökkäsi mustan lohikäärmeen kimppuun.
”Rafaello! Mitä hemmettiä sinä oikein teet?” Daggar huudahti ja katsoi huolissaan taivaalle, jossa käytiin melkoista kamppailua.
Ensin näytti siltä, että molemmat olisivat olleet kutakuinkin tasaväkisiä, mutta äkkiä musta lohikäärme iski kyntensä ja hampaansa tiukasti kiinni Rafaelloon, joka karjui tuskasta ja yritti karistaa hyökkääjän irti.
Mustan lohikäärmeen ote heltisi hetkeksi, kunnes tämä iski hampaansa kiinni Rafaellon kaulaan ja teki päällään nopean sivuliikkeen, minkä jälkeen hän päästi Rafaellosta irti.
Rafaello, näytti muuttuneen rennoksi kuin räsynukke ja alkoi vajota alas halki ilman, kunnes rysähti voimalla vasten vanhaa keloa, jonka latvan aika ja luonnonvoimat olivat hioneet teräväksi kuin miekan kärjen. Tuo terä lävisti lohikäärmeen paksun nahan ja tuo suuri olento jäi lävistettynä retkottamaan paikalleen. Punainen veri valui norona alas puun paksua ja karkeaa kaarnaa pitkin.
”Rafaello.” Daggar henkäisi.
Hän ja Daemon muuntautuivat ja kohosivat siivilleen. He aikoivat irrottaa Rafaellon tukalasta paikastaan, mutta lähes samassa Daggar sai Fokasin kimppuunsa. Tämä raateli terävin kynsin Daggarin paksua suomuista nahkaa ja ohuita siipiä.
Tuskan karjahdus kiiri pitkin metsää ja äkkiä Daggar alkoi menettää korkeutta. Toinen siipi ei kannattanut enää kunnolla, eikä hän näin ollen ehtinyt väistää uutta hyökkäystä, vaan sai uusia vertavuotavia haavoja kupeilleen ja siipiinsä.
Vioittuneen siiven vuoksi väistely oli kömpelöä ja pian hän ei pystynyt enää lentämään, vaan alkoi vajota vauhdilla alas, kunnes tömähti keskelle aukiota ja jäi kyljelleen makaamaan.
Fokas otti Daemonin seuraavaksi kohteekseen, mutta tajusi viimein haukanneen hieman liian suuren palan, sillä Daemon oli paljon isompi kuin se itse. Kerran tai pari se yritti vielä hyökätä, kunnes pakeni linnansa suuntaan.
Daemon hillitsi halunsa lentää Fokasin perään ja jäi vain katsomaan, miten tämä katosi yön pimeyteen.Kun hän oli varma, ettei Fokas enää sinä iltana palaisi, liisi hän auttamaan Rafaellon irti puusta ja kantoi tämän aukealle. Vasta siellä hän tajusi, ettei Rafaellon hyväksi voinut enää tehdä mitään, sillä puun terävä latva oli lävistänyt tämän sydämen. Mutta puu ei koitunut Rafaellon turmaksi, sillä tämä oli jo kuollut osuessaan terävään latvaan. Fokas oli katkaissut hänen kaulansa tuolla yhdellä lujalla liikkeellä.
Seuraavaksi hän kiirehti veljensä luo, joka yhä makasi alallaan ja hengitti raskaasti. Siivet, kupeet ja kaula oli pahasti revelty. Lisäksi toinen siipi oli kummallisessa asennossa.
”Daggar?” Daemon sanoi hiljaa ja pelkäsi pahinta, sillä ei heti saanut vastausta. Hän näki tämän hengittävän, mutta vaivalloisesti.
”Hengissä vielä.” Daggar murahti väsyneesti. ”Miten Rafaello?” Hän kysyi.
”Ei selvinnyt.” Daemon sanoi painaen päänsä alas.

Tämä jäikin varsin jännään kohtaan. Mitä mahtanee tapahtua seuraavaksi ja millaisia uutisia Valentinus joutuu viemään Sonyalle, kerro sinä se. :)

[Nefertiti]

”Daggar?” Daemon sanoi hiljaa ja pelkäsi pahinta, sillä ei heti saanut vastausta. Hän näki tämän hengittävän, mutta vaivalloisesti.
”Hengissä vielä.” Daggar murahti väsyneesti. ”Miten Rafaello?” Hän kysyi.
”Ei selvinnyt.” Daemon sanoi painaen päänsä alas.
Kumpikin oli hetken vaiti, sillä kumpikaan ei tiennyt mitä sanoa. Hyvä ystävä oli poissa ja Daggar oli pahasti haavoittunut, käytännöllisesti katsoen puolustuskyvytön, sillä hän ei siipirikkona pystynyt lentämään pakoon.
”Tämä on kova pala Rafaellon perheelle.” Daggar huokasi raskaasti. Hän tiesi kyllä, että Sonya huolehtisi Rafaellon vaimosta ja lapsista, tukisi pahimman ylitse, mutta silti tuntui pahalta, että yksi oli poistunut joukosta ikuisiksi ajoiksi.
”Niin.” Daemon sanoi ja alkoi sitten vähitellen miettiä mitä seuraavaksi tekisi. Daggar ei nyt ollut siinä kunnossa, että olisi pystynyt liikkumaan, joten parempi oli antaa tämän olla alallaan ja levätä, hän päätteli ja määräsi sitten tiukan vartion koko aukealle. Hän tiesi, ettei Daggar pystyisi sen enempää pakenemaan kuin kunnolla puolustautumaan, jos Fokasin sotilaat hyökkäisivät.
Hän itse kohosi taivaalle ja liiteli kelmeän kuun valossa kuin ylisuuri lepakko, aistit valppaina ja valmiina sieppaamaan pienimmänkin risahduksen ja huomaamaan vähäisimmänkin liikkeen maastosta.
Aukealle ja sen ympäristöön laskeutui syvä hiljaisuus, vain tuuli havisutti hiljaa puiden oksia ja metsän karikkeessa rapistelivat yöeläimet ruokaa etsiessään. Daggar kuuli tämän, mutta oli liian väsynyt välittääkseen siitä. Hän nosti päätään ja katseli taivaalle, jossa näki veljensä tumman siluetin kirkasta kuutamoa vasten. Ajatukset risteilivät hänen mielessään ja hän mietti miten vahva side heidän välilleen olikaan kaiken sen jälkeen kasvanut. Se tuntui olevan vahvempi, kuin mitä se oli ollut joskus heidän nuoruudessaan.
Hiljalleen Daggar vaipui kevyeen unenhorteeseen, josta säpsähteli tämän tästä hereille. Hän tiesi, että piti levätä, mutta ei voinut ja viimein hän nosti päänsä ja katseli kulmat hivenen kurtistuen ympärilleen. Jokin oli väärin, aivan kuin metsän mustat varjot olisivat liikkuneet ja lähestyneet koko ajan.
Kaukana horisontissa taivas alkoi hiljalleen vaaleta ja kaikki aamun punaiset, keltaiset, purppuraiset ja kultaiset sävyt värjäsivät taivaan tulenhehkuiseksi, mikä sai vetäytyvän pimeyden varjot liikehtimään voimakkaasti.
Hitaasti ja vaivalloisesti Daggar nousi jaloilleen siirtyäkseen, sillä tunsi yhä voimakkaammin, että jokin oli pahasti vinossa.
”Oletteko kunnossa herra? Tarvitsetteko jotakin.” Eräs iloisenvärisiin räsyihin pukeutunut mies kysyi ja katseli lohikäärmettä huolestuneena.
Daggar oli aikeissa vastata, kun äkkiä aukiolle alkoi suorastaan tulvia Fokasin sotilaita. Syntyi kahakka ja vaikka vartiossa olleet kuinka yrittivät pitää puolensa, Fokasin sotilaat pääsivät linjan läpi ja syöksyivät Daggarin kimppuun. Tämä yritti karistaa kimppuunsa hyökänneet sotilaat, mutta oli niin heikossa kunnossa, että pelkkä liikkuminen teki kipeää. Siitä huolimatta hän yritti ja voimakas häntä sivalsi ilmaa kuin piiska, heitellen sotilaita ilmaan kuin nämä olisivat olleet vain räsynukkeja.
Ylivoima oli silti liian suuri ja pian Daggar oli köytetty paksuin vahvoin köysin, jotka tuntuivat kestävän tulta. Sotilaat pakottivat Daggarin liikkeelle, osin retuuttivat mukanaan. Hän tiesi kyllä mihin nuo sotilaat häntä veivät ja yritti pistää hanttiin niin paljon kuin kykeni.

Daemon liisi veljensä avuksi, mutta joutui kohoamaan takaisin korkeuksiin, sotilaiden lennättäessä vahvoja nuolia ja keihäitä häntä kohti. Tulta hän ei edes uskaltanut syöstä, ettei olisi kärventänyt veljeäänkin.
Hän siis seurasi korkeuksista tuota saattuetta, joka hitaasti, mutta varmasti eteni kohti hänen vanhaa linnaansa, jonka mustat muurit näkyivät tummana rosoisena siluettina vaalenevaa taivasta vasten.
Muurien sisäpuolelle hän ei uskaltautunut lentämään, sillä siellä ei ollut tarpeeksi tilaa hänelle itselleen, joten hän siis jäi läheiselle rosoiselle kalliolle odottamaan sopivaa tilaisuutta veljensä pelastamiseen.

Linnan muurien sisäpuolella oli alkanut voiton juhlat. Daggarille ei annettu minkäänlaista rauhaa, vaan sotilaat kiusasivat häntä koko ajan. Muutamalle sotilaalle hänen onnistui maksaa takaisin, mistä seurasi kivulias rangaistus.
Fokas asteli linnan pihalle ja katseli tyytyväisenä pihan keskelle kahlittua Daggaria, joka yritti heikosti päästä kahleistaan ja kierteli tätä kuin ruma korppikotka raatoa.
”Mitä tekisinkään sinulle.” Fokas sanoi hitaasti ja nautti tilanteesta täysin siemauksin. ”Ei, en minä sinua tapa, en ainakaan vielä.” Hän lisäsi ja katsoi Daggaria häijysti.
”Päästä minut vapaaksi, niin päästän sinut kärsimyksistäsi.” Daggar ärisi ja yritti samalla osua hännällään Fokasiin, mutta tämä väisti. Yksi sotilaista huitaisi Daggaria hehkuvalla soihdulla kylkeen, jolloin tämä päästi kovan mylväisyn joka kaikui kammottavana ympäri linnanpihaa ja kuului kallioille asti, josta Daemon seuraili tilannetta.
Soihtua pidellyt mies sai kovan iskun Daggarin hännästä ja lennähti kauemmaksi, jääden niille sijoilleen liikkumattomana makaamaan.
”Olehan alallasi, ettei tarvitse ruveta kovakouraiseksi.” Fokas sanoi ja hänen silmänsä välähtivät vaarallisesti, julman hymyn kohotessa hänen huulilleen. ”Ah, nyt tiedänkin mitä sinulle teen.” Hän myhäili tyytyväisenä ja kuiskasi jotakin Daggarin korvaan.
”Et voi tehdä sitä, se on anteeksiantamatonta.” Daggar älähti ja tempoi kahleitaan.
”Kyllä voin.” Fokas vastasi lyhyesti ja napsautti sormiaan, jolloin paikalle tuli lisää sotilaita käsissään kirveitä ja sahoja.
”Olet mieletön!” Daggar ulvahti ja pakokauhun vallassa yritti päästä vapauteen. Syvät uurteet jäivät hänen kynsistään muistoksi kivetykselle, kun hän tempoi ja kiskoi, vaikka siitä ei mitään hyötyä ollutkaan.
”Se olkoon rangaistus niskoittelustasi.”  Fokas sanoi hiljaa ja hymyili julmaa pahanilkistä hymyä, silmien hehkuessa himmeästi tyytyväisyydestä.
”Ei! Et saa! Se on kiellettyä. Ei yksikään…! Raaaaaaah!” Huuto kohosi korkeuksiin ja kiiri kammottavana kaikuna pitkin pihaa, kun ensimmäinen kirveen isku osui vioittuneen siiven tyveen.
Daggar tempoili päästäkseen vapaaksi ja yritti häätää sotilaita kimpustaan, muttei onnistunut ja lisää kahleista kiedottiin hänen ympärilleen, muutaman sotilaan jatkaessa siipien hakkaamista kirvein. Lopulta tuska yltyi sellaiseksi, ettei Daggar kestänyt sitä enää, vaan vajosi armeliaaseen tajuttomuuteen, sotilaiden jatkaessa tuhotyötään, kunnes molemmista siivistä oli jäljellä vain lyhyet silvotut tyngät.

Fokas tiesi mitä teki, sillä siipien katkaisu oli pahinta, mitä lohikäärmeelle saattoi tehdä, sillä ilman siipiä lohikäärme ei pysyisi muuntautumaan takaisin ihmishahmoonsa, eikä lentämään. Lohikäärme oli silloin menettänyt sisäisen voimansa iäksi.
Milloinkaan koko lohikäärmeiden historian aikana ei vielä yhdeltäkään lohikäärmeeltä ollut viety siipiä. Siitä ei puhuttu edes tarinoissa, sillä se oli jotakin sellaista, jota yksikään ei halunnut tehdä, jos sen suinkin saattoi välttää ja erimielisyydet pyrittiin ratkaisemaan muilla keinoilla.

Daemon kuuli veljensä tuskan huudot, eikä voinut enää pysyä alallaan, vaan kohosi siivilleen ja syöksyi kohti linnanpihaa. Hän syöksi tulta pihalle, jolloin Fokas pakeni sisälle ja hänen sotilaansa kuka minnekin. Viimein kun piha oli tyhjä, hän laskeutui ja irrotti kaikki kahleet veljensä ympäriltä.
Daemonin sydäntä kylmäsi nähdä vain rumasti silvotut siiventyngät veljensä verisessä selässä ja siivet tai se mitä niistä oli jäljellä, lepäsivät reveltyinä kivetyksellä.
Hän tarttui varovaisesti veljeensä ja kohosi ilmaan, sillä hän halusi viedä tämän pois, turvaan, missä hoitaa tämän vammat kuntoon, vaikka siipiä ei enää takaisin saisikaan.
Daemon palasi aukealle, josta hän aikoi jatkaa vuorille, jossa hänenkin perheensä odotti tietoja, mutta hän tarvitsi Valentinuksen avukseen, sillä ei millään jaksaisi kantaa Daggaria koko matkaa yksin.
”Mitä hänelle on tehty?” Valentinus kysyi ja katsoi kauhistuneena silvottuja tynkiä Daggarin selässä.
”Jotakin anteeksiantamatonta.” Daemon sai sanotuksi. ”Ajattelin viedä hänet vuorille, mutta tarvitsen apua, sillä en jaksa kantaa häntä yksin.” Hän sanoi sitten.
”Minä autan.” Valentinus sanoi, sillä pääsisi hänkin näkemään perheensä pitkästä aikaa.
”Rakšha, johda sinä sillä aikaa joukkoja kun olen poissa.” Daemon sanoi kääntyen naisen puoleen.
”Sen teen.” Rakšha sanoi ja katsoi järkyttyneenä Daggaria, jonka kauniit siivet oli niin julmasti silvottu.
”Hyvä. Kiitos.” Daemon sanoi ja tarttui varovaisesti kiinni veljeensä ja kohosi ilmaan, Valentinuksen seuratessa häntä.
Nuo kaksi katosivat vaalealle taivaalle, kohti vuoria. Kesken matkan he tapasivat Erasmuksen, jonka aikomukset, mitkä ne olivatkin olleet, jäivät tekemättä hänen nähdessään Daggarin, joka roikkui tajuttomana Daemonin käsissä.
”Mitä hänelle on tapahtunut?” Erasmus kysyi silmin nähden järkyttyneenä.
”Sitä voit kysyä herraltasi Fokakselta.” Daemon sähähti ja mulkaisi Erasmusta häijysti.
”Hänkö on mennyt tekemään tuon anteeksiantamattoman teon?” Erasmus kysyi hämmentyneenä, sillä ei voinut uskoa, että Fokaskaan olisi moiseen alentunut.
”Kyllä.” Daemon tiuskaisi. ”Palaa vain herrasi luo tai auta meitä, tee mitä teet, mutta päätä nopeasti, sillä muutoin sinun käy huonosti.” Hän lisäsi silmät välähtäen pidätellystä raivosta.
”Minä autan. En voi pitää herranani sellaista, joka tekee jotakin tällaista. Minullakin on ylpeyteni ja kunniantuntoni.” Erasmus vastasi ja suuntasi Daemonin ja Valentinuksen perään.
”Kerrankin teet oikein.” Valentinus huomautti ystävällisesti ja liiteli Daemonin lähellä valmiina auttamaan, mikäli tämä tarvitsi apua.
Pitkän ja vaivalloisen matkan päätteeksi, he pääsivät viimein perille ja Daemon laski varovaisesti Daggarin sopivaksi katsomalleen paikalle. Valentinus meni heti viemään viestiä vuorilla lymyileville pakolaisille.

****

Päivät olivat vierähdelleet ja olin tuntenut itseni levottomaksi, jotain ikävää oli tapahtumassa. Toivoin niin, että vaistoni olisi ollut väärässä, mutta levottomuuteni vain kasvoi. Pelkäsin Daggarin puolesta, sillä jotenkin tiesin millainen Fokas saattoi olla.
Olin väärässä, sillä se mies pystyi paljon pahempaan kuin olin odottanut. En uskonut että hän saattoi tehdä sellaista, ennen kuin Daemon ja Valentinus palasivat takaisin Daggar mukanaan. Heidän perässään tuli luimistellen Erasmus.
Ihmettelin, kun viestintuojana olikin Valentinus, mutta viimein sain tietää, että Rafaello oli kuollut ja Daggar oli haavoittunut pahasti. En tiennyt miten pahasti, ennen kuin Valentinus johdatti minut hänen ja Daemonin luokse.
”Mitä hänelle on tehty?” Kysyin ja ryntäsin tutkimaan Daggaria, joka makasi liikkumattomana siinä, mihin Daemon oli hänet laskenut.
”Jotakin niin julmaa, ettei yksikään lohikäärme ole sellaista tehnyt koko lohikäärmeiden historian aikana. Ei ennen kuin nyt.” Daemon sanoi äänen värähdellessä valtavan tunnemyrskyn voimasta.
”Daemon kiltti, pystykö kantamaan hänet tuonne vähän lähemmäksi, että pystyisin hoitamaan häntä.” Pyysin ja yritin samalla pitää oman tunnemyrskyni kurissa. Tiesin näet liiankin hyvin mitä siipien katkaisu lohikäärmeelle merkitsi ja tiesin, ettei edes Daemon ikipäivinä olisi tehnyt sellaista veljelleen, silloin kun olivat olleet riidoissa.
”Pystyn minä.” Daemon sanoi ja käänsi katseensa pois minusta, kuin ei olisi halunnut näyttää minulle, miten pahasti tämä häneen sattui.
”Kiitos.” Sanoin hiljaa ja näytin hänelle paikan, johon hän sitten laski Daggarin varovaisesti.
Kyyneleet pyrkivät väkisinkin silmiini, kun näin veriset silvotut siiventyngät rakkaimpani selässä. Siivet eivät kasvaisi takaisin, mutta haavat olisi kuitenkin hoidettava, etteivät ne pääsisi tulehtumaan.
”Dara, hakisitko Serenan tänne, tarvitsisin hänen neuvojaan.” Sanoin naiselle, joka itse asiassa oli Valentinuksen puoliso.
”Toki.” Dara vastasi ja katosi etsimään Serenaa.
Tein sillä välin parhaani ja puhdistin kaikki haavat ja naarmut ja tietenkin repaleiset siiventyngät. Kesken operaation Daggar palasi tajuihinsa ja yritti karistaa minut luotaan, kunnes tajusi olevansa turvassa ja etten ollut Fokasin sotilas.
Näin surun ja epätoivon hänen silmistään ja olemuksestaan, kun hän näki julmasti revityt siiventyngät selässään. Hän tiesi nyt, ettei pystyisi enää koskaan lentämään, eikä auttamaan perhettään.
Näin miten hän laski päänsä apeana takaisin viileää maata vasten. Sydämeni oli murtua, kun näin hänet tuossa tilassa, niin julmasti runneltuna.
”Daggar.” Sanoin hiljaa ja laskin käteni hänen kaulalleen. Sivelin kevyesti hänen viileää suomuista nahkaansa ja tunsin miten hän alkoi hiljalleen rentoutua. Ymmärsin hyvin, ettei häntä huvittanut liikkua, sillä se epäilemättä oli hyvin tuskallista. Hän nosti päätään vain hyvin vähän ja katsoi minua. Näin hänen silmistään, miten paljon tämä oli häneen vaikuttanut. Astelin hivenen edemmäksi ja sivelin nyt hänen päätään ja kaunismuotoista kuonoaan.
Hän äännähti matalalla tyytyväisellä äänellä, tuntiessaan lempeän kosketukseni ja sulki silmänsä.
”Daggar, rakkaani. Olen hyvin pahoillani siitä mitä sinulle on tehty ja toivon, että se julmuri saa vielä ansaitsemansa rangaistuksen.” Sanoin hiljaa ja tuskin pystyin peittämään omaa suruani, jota tunsin hänen puolestaan. ”Minä… Minä en jätä sinua koskaan. En koskaan.” Lisäsin painokkaasti ja pyyhkäisin kyyneleen poskeltani.
”Minä tiedän.” Daggar vastasi hiljaa. ”Mutta en pysty enää puolustamaan sinua ja lapsiamme.” Hän jatkoi.
”Ssh.” Keskeytin hänet. ”Tiedät kyllä, että osaan pitää puoleni.” Huomautin ja painoin hellän suudelman hänen kuonolleen.
Täsmälleen samalla hetkellä Dara saapui Serena mukanaan. Näin Serenan kasvoista, miten hän järkyttyi nähdessään Daggarin murjotun olemuksen.
”Tämä on… Ei, en löydä edes sanoja kuvaamaan tällaista tekoa.” Serena sai viimein sanottua.
”Pyydän sinulta neuvoja, mitä teen, sillä haluaisin auttaa häntä.” Sanoin ja katsoin onnettomana Serenaa. ”Pystyn kyllä helpottamaan hänen oloaan, lievittämään tuskia ja olemaan tukena. Onko mitään muuta mitä voisin tehdä?” Kysyin ja katsoin Serenaa, joka näytti vaipuneen syviin mietteisiin, niin kuin hän olisi yrittänyt muistella jotakin.

Miten tämä mahtaneekaan jatkua, kerro sinä se. :)

[Nefertiti]

”Pyydän sinulta neuvoja, mitä teen, sillä haluaisin auttaa häntä.” Sanoin ja katsoin onnettomana Serenaa. ”Pystyn kyllä helpottamaan hänen oloaan, lievittämään tuskia ja olemaan tukena. Onko mitään muuta mitä voisin tehdä?” Kysyin ja katsoin Serenaa, joka näytti vaipuneen syviin mietteisiin, niin kuin hän olisi yrittänyt muistella jotakin.
Odotin syvän hiljaisuuden vallassa, mitä tällä viisaalla naisella olisi sanottavanaan. Naisella, joka niin usein oli auttanut minua tällä kovalla elämän polulla.
Viimein hän huokasi ja pudisti päätään surullisesti. ”Valitan, tähän ei minullakaan ole konsteja. Siipiä ei takaisin saa, mutta haavat sinä pystyt parantamaan rakkautesi voimin. Ja kuten itsekin sanoit, ole hänelle tukena, kuten hän on ollut sinun tukenasi.” Serena sanoi hiljaa ja ryhtyi auttamaan minua, sillä haavoja ja ruhjeita oli niin kovin paljon.
”Sen teen Serena hyvä, sen teen.” Vastasin, enkä voinut pidätellä kyyneliäni. ”Miten joku voikin tehdä tällaista, se on… Ei, en löydä itsekään sille sopivia sanoja. Toivon, että Fokas vielä saisi yhtä kovan rangaistuksen, kuin mitä on Daggarille tehnyt.” Sanoin kiivaasti ja pyyhkäisin kyyneleet poskiltani ja jatkoin haavojen hoitamista, purin siihen kaiken, saadakseni rakkaimpani kuntoon. Mietin miten maailmassa voisin tämän kertoa Tristanille. Heather ja Nathaniel olivat vielä liian pieniä ymmärtääkseen, mutta Tristan hän alkoi olla jo sen ikäinen, että ymmärtäisi ja menisi varmasti tekemään jotakin ajattelematonta kiivastuessaan. Niin paljon hänessä oli isäänsä ja tämän veljeä, vaikka hän muutoin olikin rauhallinen ja kiltti.
Olin saanut viimeisenkin haavan hoidettua Serenan kanssa, kun Tristan tuli luokseni Veran kanssa.
”Hei äiti…” Hän aloitti kertoakseen minulle jotakin, mutta jäikin tuijottamaan Daggaria. ”Mitä isälle on tapahtunut, missä hänen siipensä ovat?” Hän kysyi viimein.
”Tristan…” Aloitin, mutten löytänytkään sopivia sanoja kertoakseni. ”Tristan sinun on ensin luvattava, ettet tee mitään typerää.” Pyysin sitten.
”Minä lupaan.” Poika melkein kuiskasi ja katsoi silmät tummina isäänsä, joka oli vaipunut kevyeen uneen.
”Tapahtui jotakin pahaa ja tunnet jo miehen joka on tämän takana.” Sanoin viimein, valiten sanani tarkkaan. Näin miten Tristanin ilme muuttui, mutta näin myös sen miten hän yritti hillitä itsensä, pitääkseen lupauksensa jonka juuri antoi minulle.
”Se mies ei ansaitse elää.” Tristan sanoi viimein ja puristi sormensa nyrkkiin.
”Tiedän ja hän tulee vielä saamaan ansaitsemansa rangaistuksen.” Sanoin lempeästi ja vedin Tristanin lähelleni. Tiesin että hänkin kaipasi aikuisen tukea ja rakkautta juuri nyt. ”Hän saa vielä rangaistuksen teoistaan.” Sanoin hiljaa.
”Miten Daggar voi?” Kuului Daemonin ääni, josta kuulsi syvä huoli veljen puolesta.
”Olosuhteisiin nähden hyvin, mutta ennalleen hän ei palaa.” Kerroin ja näin miten Daemonin ilme synkentyi. ”Daemon, älä sinäkään anna tunteidesi sokaista itseäsi, muista että sinullakin on nyt perhe huollettavanasi.” Muistutin, sillä arvelin, ettei Caral kestäisi jos menettäisi miehensä niin pian häiden jälkeen.
”Muistanhan minä.” Daemon sanoi väsyneesti. ”Mutta en voi luvata, ettenkö vääntäisi Fokasin niskoja nurin, seuraavan kerran tavatessamme.” Hän lisäsi ja kysyi. ”Miten itse jaksat?”
Katsoin häntä, mutten tiennyt mitä sanoa. Raskastahan tämä oli, mutta asiassa oli valoisakin puoli. Daggar oli sentään hengissä.
”Älä sinä minusta huolehdi. Minä pärjään.” Sanoin ja tiesin itsekin, etten kuulostanut järin uskottavalta.
”Minä ja Caral autamme sinua, jos tarvitsee.” Daemon sanoi yllättävän lämpimällä äänellä ja katsoi minua ystävällisesti. Vanhat tunteet eivät siis olleet vielä painuneet unholaan.
”Minä pyydän sitten, jos tarvitsen jotakin.” Sanoin ja hymyilin pienesti. ”Menehän nyt Caralin luo. Hän on kaivannut sinua.” Huomautin.
”Hyvä on. Mutta tiedät mistä löydät minut.” Hän sanoi ja harppoi kohti telttaa, jossa Caral lepäsi ja totutteli vielä äitiyteen.
Istuuduin maahan Daggarin viereen ja painoin pääni vasten hänen suomuista kylkeään. Tristan seisoi hetken paikallaan, kunnes käpertyi viereeni. Vera näytti ymmärtävän ja katosi omiensa pariin.
Kuuntelin hänen tasaista, joskin raskasta hengitystään ja pian nukahdin. En tiennyt kuinka kauan olin siinä ollut, kun heräsin hälinään. Katsoin Daggaria ja huomasin tämänkin olevan hereillä.
”Mitä on tekeillä?” Kysyin ja nousin seisomaan.
En ehtinyt liikahtaakaan, kun jokin musta suhahti pääni ylitse vauhdilla ja vaistonvaraisesti kiersin käteni Tristanin ympärille, suojellakseni tätä uudelta hyökkäykseltä.
”Fokas.” Daggar sylkäisi nimen, kuin se olisi ollut jotakin pahanmakuista ruokaa.
”Fokas? Miten ihmeessä hän tänne löysi?” Ihmettelin ja pelästyin, sillä jos se julmuri oli löytänyt tänne, ei kestäisi kauaa, kun hänen sotilaatkin olisivat täällä, eikä meistä olisi hänelle minkäänlaista vastusta.
”Hän on varmasti seurannut Daemonia ja Valentinusta, kun hän kantoi minut tänne.” Daggar sanoi huolestuneena. ”Eihän se Daemonin syy ole tietenkään.” Hän lisäsi.
Suuri musta varjo liiteli sinisellä taivaalla, kuin odottaen sopivaa hetkeä syöksylleen. Se valmistautui hyökkäykseen ja syöksyi tuulispäänä kohti kohdettaan.
”Väisty.” Daggar ähkäisi ja nousi jaloilleen, vaikka se selvästi teki kipeää. Hän asteli minun ja Fokasin väliin niin, että Fokas osui täydellä voimalla Daggariin. Hetken kumpikin pyöri maassa ja minun onnistuin juuri ja juuri juosta pois heidän tieltään Tristan mukanani. Tunsin miten Tristan painautui minua vasten, hänkin pelkäsi, yhtä paljon kuin oli raivoissaan Fokasille. Itse pelkäsin, en tiedä mitä pelkäsin tai en vain halunnut sitä ajatella, vaikka jokin kertoikin minulle, että jotain hyvin ikävää tulisi tapahtumaan.
”Isä ei selviä.” Tristan sanoi hiljaa ja katsoin huolestuneena hänen kalpeita kasvojaan.
”Ei hätiköidä vielä. Asiat voivat vielä kääntyä hyväksi.” Sanoin, vaikken kuulostanut lainkaan uskottavalta. Tiesin, että Tristan oli oikeassa.

Veitsen terävät käyrät kynnet upposivat Daggarin paksuun suomuiseen nahkaan, jolloin häneltä pääsi tuskan huuto, joka kiiri kaikuna pitkin vuorenrinteitä. Fokas ei antanut armoa vaan kynsi yhä syvempään.
”Haluat siis taistelua. Saamasi pitää.” Fokas sähisi ja jatkoi hyökkäystään.
”En anna sinun piinata viattomia ja ennen kaikkea en anna sinun hipaistakaan Sonyaa!” Daggar karjaisi ja sai iskettyä omat terävät kyntensä Fokasin nahkaan, niin että oli tämän vuoro huutaa tuskasta. Pian ilmaantui useita syviä verta vuotavia viiltoja Fokasin kylkiin ja tämä yritti päästä vapaaksi Daggarin yllättävän lujasta otteesta. Tämä olikin ollut vahvempi, kuin Fokas oli olettanut.
Hetken aikaa nuo kaksi kieriskelivät maassa yhtenä mylläkkänä, kunnes Fokas viimein pääsi irti ja sai vielä revittyä syvät viillot Daggarin kuonoon.
”Kokeillaanpa kuinka hyvin osaat lentää ilman siipiä.” Fokas naurahti julmasti ja tarttui Daggaria kynsillään ja kohosi korkealle sinisenä loistavalle taivaalle.

****

Katselin kauhuissani, kun nuo kaksi kohosivat korkealle sinisenä hehkuvalle taivaalle. Hetken nuo kaksi pistettä pysyttelivät ylhäällä, kunnes viimein alkoivat pudota huimaa vauhtia alaspäin.
Viimein Daggar ja Fokas olivat niin lähellä että saatoin nähdä heidät molemmat tarkasti, Daggar näytti roikkuvan hervottoman näköisesti Fokasissa. Tunsin ettei kaikki ollut hyvin ja se pelotti minua.
Vauhti kiihtyi ja nuo kaksi tömähtivät ensin kielekkeelle, josta kierähtivät alas rotkoon. Kuulin karmeita tömähdyksiä, heidän osuessaan seinämiin, kunnes viimein laskeutui syvä pahaenteinen hiljaisuus.
”Isä!” Tristan parkaisi ja minun oli estettävä häntä juoksemasta suin päin kielekkeelle, ettei hänkin olisi pudonnut alas rotkoon.
Samaan aikaan Daemon juoksi paikalle ja pysähtyi viereemme.
"Tristan, ei!" Huudahdin ja yritin estää häntä katsomasta kielekkeen yli, sillä näky ei välttämättä ollut kovin kaunista katseltavaa.

****

Fokasin päästyä tarpeeksi korkealle taivaalle, hän päätti päästää irti Daggarista, mutta tämäpä ei hellittänyt otettaan Fokasista.
”Päästä irti senkin loinen!” Fokas sähisi ja taisteli kaikin voimin päästäkseen irti Daggarin otteesta.
”Kuka tässä loinen on!” Daggar ärähti ja sivalsi hännällään pitkän viillon Fokasin toiseen siipeen, jolloin tämän lento muuttui epävakaaksi. ”Epäsikiö!” Daggar ärähti uudelleen ja häntä sivalsi pitkän viillon Fokasin toiseen siipeen, jolloin tämän lentäminen vaikeutui entisestään.
”Kun olen hoidellut sinut, otan Sonyan omakseni.” Fokas räkätti mielipuolisesti ja iski hännällään Daggaria rintaan, eikä antanut tälle mitään mahdollisuuksia puolustautua, vaan iski uudelleen kahdesti Daggarin rintaan, johon oli ilmestynyt suuri verinen ja syvä haava.
Daggarin hengitys oli vain pihinää ja ote Fokasista alkoi heiketä, kunnes pian kirposi, mutta se oli liian myöhäistä Fokasille, joka vajosi Daggarin mukana alas kielekkeelle, josta molemmat kierähtivät alas rotkoon. Kumpikin osui useasti rotkon jyrkkiin ja teräväsärmäisiin seinämiin, ennen kuin mätkähtivät pohjalle samaan kasaan.
Fokas oli saanut oman osansa kolhuista, mutta oli elossa ja kompuroi kauemmaksi Daggarista, kuin peläten, että tämä vielä syöksyisi kimppuun. Mutta tämä ei liikahtanutkaan, vaan makasi alallaan, ei edes kyljet kohoilleet. Oli aivan hiljaista, vain tuuli vaikersi hiljaa rotkon sopukoissa.
”Hah, voitin sinut.” Fokas sanoi ylimielisesti, mutta äänessä oli hivenen epävarmuutta. Hän iski vielä hännällään Daggaria kylkeen varmistaakseen, että tämä tosiaan oli kuollut. Hitaasti hän alkoi peräytyä rotkon varjoihin, sillä ei halunnut tulla löydetyksi ruumiin luota.

****

Pelkäsin niin Daggarin puolesta ja paha aavistus tuntui voimistuvan entisestään. Kyyneleet pyrkivät väkisinkin vierimään poskilleni ja toivoin enemmän kuin koskaan ennen, että Daggar olisi selvinnyt, vaikka sydämeni sanoi, etten näkisi häntä enää elossa.
En voinut olla enää alallani, vaan muuntauduin ja aloin varovaisesti liidellä alas. Mitä lähemmäksi rotkon pohja tuli, sitä kovemmin sydämeni hakkasi rinnassani. Viimein olin pohjalla ja näin hämärässä valossa itselleni niin tutun ja rakkaan hahmon, joka makasi liikkumattomana siinä mihin oli pudonnut.
”Daggar.” Kuiskasin hiljaa, vaikka tiesin, etten saisi vastausta. Muuntauduin jälleen ja astelin hänen luokseen ja laskeuduin hänen vierelleen. Vasta silloin kyyneleet alkoivat vieriä kunnolla poskilleni. Niille ei tuntunut olevan loppua ja sydämeni oli musertua suruni alle. Syvästi rakastamani olento oli poissa ja jäljelle oli jäänyt hänen maallinen kuorensa.
”Älä jätä minua.” Kuiskasin hiljaa ja painoin pääni hänen kylkeään vasten. ”Tarvitsen sinua.”
Sanani haipuivat rotkon hämärään, eikä minulla ollut enää muuta kuin kyyneleet, jotka kastelivat poskeni ja sinisen suomuisen nahan, jota vasten olin painautunut.
Vielä enemmän sydäntäni viilsi, kun kuulin Daemonin tukahtuneen huudahduksen, hänen päästyään alas rotkon pohjalle ja nähtyään saman kuin minä.
”Daggar.” Daemon hengähti ja valahti polvilleen, kuin uskomatta näkyä. ”Minä en edes ehtinyt maksaa velkaani sinulle.” Hän sanoi ääni murtuneena ja painoi päänsä alas. Tiesin että hänkin itki.
En tiedä kuinka kauan olimme olleet alallamme, kun äkkiä Daggarin ruumis alkoi väreillä kauttaaltaan, niin kuin ilma väreilee helteisenä kesäpäivänä. Väreily muuttui ja näytti siltä kuin siinä olisi lennellyt tulikärpäsiä tai kirkkaita kipinöitä. Siitä tovi ja koko ruumis alkoi hehkua valkeaa lämmintä valoa, joka katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin ja myös Daggarin ruumis katosi.
Tunsin lempeän tuulahduksen ihoani vasten, kunnes tuuli tyyntyi ja oli aivan hiljaista.
”Hän… Hän vain katosi.” Sain änkytetyksi ja katselin paikkaa, jossa hän oli maannut.
”Tule, meidän on vietävä suru-uutinen muille.” Daemon sanoi ja näytti yhtä aikaa synkältä ja yllättyneeltä. Hänkin oli kai hämmentynyt äskeisestä ilmiöstä.


No niin tuli tällainen pätkänen. Miten mahtanee jatkua tästä?

[Mustang]

Ylhäällä leirissä surumielisen hiljaisuuden rikkoi väkijoukon yllättynyt kohahdus pienten kipinöiden ympäröidessä Tristanin. Hänen ruumiinsa alkoi hehkua kirkasta ja lämmintä valoa, joka voimistui voimistumistaan. Nuoren pojan hahmo alkoi väistyä sinisävyisen lohikäärmeen tieltä. Tristan oli perinyt uuteen hahmoonsa isänsä värit. Lopulta lämmin hehku hiipui ja katosi kokonaan jättäen Daggarin jälkeläisen totuttelemaan uuteen hahmoonsa. Kaikki katsoivat ymmällään, sillä jokainen tiesi Tristanin olevan liian nuori muuntautumaan lohikäärmeeksi.

Alhaalla minä ja Daemon muuntauduimme takaisin lohikäärmeiksi ja lensimme murheesta raskain siivin toimittamaan suru-uutista. Ylhäällä tasanteella koin järkytyksen ja pienen toivonkipinän, kunnes tajusin, että edessäni seisova lohikäärme ei ollutkaan Daggar, vaan oma poikani, Tristan.
”Äiti, missä isä on?” Tristan kysyi saman tien. Näin hänen surullisista silmistään, että hän tiesi jo isänsä kuolemasta.
”Tristan…”, sanoin voipuneena. ”Lupaa minulle yksi asia.”
”Mitä vain, äiti”, hän vastasi. Huoahdin helpotuksesta. Nyt hän ei voisi suin päin lähteä Fokasin perään rikkomatta lupaustaan.
”Lupaa, ettet tee mitään harkitsematonta. Lupaa, ettet lähde Fokasin perään yksin. Hän kyllä saa rangaistuksensa”, pyysin lähes epätoivoisena. Tristan muuntautui ihmishahmoonsa ja nyrpisti nenäänsä. Sitten hän huokaisi syvään.
”Mutta äiti, minä ihan todella haluan mukaan kostamaan. Minä en päästä teitä lähtemään ilman minua”, hän sanoi päättäväisesti. ”Minusta voisi olla teille apua”, hän lisäsi. Daemon käveli vierelleni ja laski kätensä olalleni.
”Tiedän, ettet pidä tästä, mutta Tristan on oikeassa. Hän on lohikäärmemuodossaan hätkähdyttävän paljon Daggarin näköinen. Hän pystyisi helposti säikäyttämään Fokasia esittämällä Daggaria. Silloin hän olisi helppo saalis meille muille”, Daemon sanoi. Tiesin heidän olevan oikeassa, mutta huoli pojastani oli yhä vallalla.
”Äiti, ei minun kuinkaan käy”, Tristan sanoi kävellessään myöskin luokseni.
”Minulla ei taida olla paljon mahdollisuuksia, eihän?” kysyin. ”Nyt jos sallitte, suunnitellaan hyökkäystä myöhemmin. Minä haluaisin levätä ja olla hetken yksikseni.” Ihmiset nyökkäilivät myötätuntoisesti kävellessäni väkijoukon lävitse kohti telttaani. Matkalla pysähdyin Serenan ja muutaman muun naisen luona kuulemassa suruvalittelut ja hellimässä nuorempia lapsiani. Telttaan päästyäni en voinut enää pitää itseäni kasassa ja annoin kuumien kyynelten vieriä kasvoilleni. En tiedä miten kauan itkin, mutta lopulta vaivuin levottomaan uneen. Näin unia, jotka aina päättyivät Daggarin kuolemaan. Jopa unessa tiesin, etten ikinä pääsisi lopullisesti yli Daggarin kuolemasta.

Aamu tuli ja heräsin kalpeaan, kylmään auringonkajoon. Värit tuntuivat kadonneen maailmastani. Tai ehkä en vain osannut, enkä halunnut katsoa kunnolla maailmaa ilman Daggaria. Yritin kasata itseäni, tiesin, että minun oli pakko jaksaa lasteni tähden. Puin päälleni ja hakeuduin yhteiselle tulisijalle aikeenani syödä aamupala. Kaikki puheensorina lakkasi, kun väkijoukko huomasi minut. Minulle tuli hyvin epämukava olo. Painoin katseeni alas, hain ruokaa itselleni ja asetuin istumaan yksin pienen välimatkan päähän muista. Daemon ja Caral tulivat luokseni. Caral tuuppasi kaksoset Daemonille siksi aikaa, kun itse asettui istumaan. Daemon oli koomisen näköinen pidellessään lapsiaan hämmentyneenä ja vähän turhankin varovaisesti, aivan kuin kaksoset menisivät rikki pelkästä pitelystä. En voinut olla naurahtamatta näylle. Tuntui hyvältä nähdä Daemonissa rakkautta ja hellyyttä. Hän oli aivan vastakohta entisaikojen Daemonille. Söimme ja juttelimme hiljaa, kunnes jutustelumme keskeytti odottamaton näky. Joukko lämpimänvalkoisia lohikäärmeitä lenteli kalliotamme kohti kaukana puidenlatvojen päällä. Katsoin hätkähtäen Daemoniin, jonka silmät olivat yllätyksestä ymmyrkäisinä.
”Vanhimmat!” Daemon henkäisi sitten.


Anteeksi, tuli lyhyehkö. Sun idea oli niin kiva, etten halunnut sivuuttaa sitä, mutta saat itse kertoa siitä tarkemmin. ^^ Toivottavasti pidät.

[Nefertiti]

Daemon ja Caral tulivat luokseni. Caral tuuppasi kaksoset Daemonille siksi aikaa, kun itse asettui istumaan. Daemon oli koomisen näköinen pidellessään lapsiaan hämmentyneenä ja vähän turhankin varovaisesti, aivan kuin kaksoset menisivät rikki pelkästä pitelystä. En voinut olla naurahtamatta näylle. Tuntui hyvältä nähdä Daemonissa rakkautta ja hellyyttä. Hän oli aivan vastakohta entisaikojen Daemonille. Söimme ja juttelimme hiljaa, kunnes jutustelumme keskeytti odottamaton näky. Joukko lämpimänvalkoisia lohikäärmeitä lenteli kalliotamme kohti kaukana puidenlatvojen päällä. Katsoin hätkähtäen Daemoniin, jonka silmät olivat yllätyksestä ymmyrkäisinä.
”Vanhimmat!” Daemon henkäisi sitten.
Jokainen silmäpari tuijotti noita kahta kermamaisen vaaleaa hahmoa, jotka olivat isompia kuin mitä itse olin lohikäärmehahmossani. Taivaalle hitaasti kipuava aurinko sai kullankeltaiset kuviot hahmojen selässä ja kupeilla hehkumaan aamutaivaan kultaisissa ja purppuraisissa sävyissä.
Kesti hetken ennen kuin nuo kaksi laskeutuivat alas, mikä tapahtui hyvin pehmeästi. Maa ei edes värähtänytkään heidän painonsa alla, vaikka heidän täytyi olla painavampia, kuin minä olin lohikäärmehahmossani.
Tunsin miten heistä huokui lempeys, ystävällisyys ja viisaus. Ikä ei heissä näkynyt muualla kuin lempeissä helmen vaaleissa silmissä ja niissäkin se oli jotakin vaikeasti määrittelemätöntä iättömyyttä, tietoa ja rakkautta. Tunsin kunnioitusta noita olentoja kohtaan, olentoja, jotka olivat nähneet ja kokeneet paljon vuosituhansien aikana. Nyt jokin oli saanut heidät tulemaan esiin, puuttumaan tapahtumain kulkuun.
Leirissä vallitsi syvä hiljaisuus, kukaan ei uskaltanut sanoa sanaakaan ja monet eivät kestäneet olla noiden mahtavien olentojen katseen alla ja tiesin miksi. Tunsin itsekin kuinka tuo yhtä aikaa lempeä, tutkiva ja terävä katse lävisti minut ja minusta tuntui kuin olisin ollut vaatteitta heidän edessään.
Vilkaisin nopeasti Daemonia, jolla yhä oli kaksoset sylissään ja näin hänen poskillaan punaiset läikät kuin hän olisi hävennyt jotakin ja hän väisti tuota voimallista katsetta. Kenties tehtyjen tekojen muistot olivat palanneet hänen mieleensä. Kauempana Erasmus painoi päänsä alas ja näytti pieneltä ja kurjalta.
Vielä tovin antoivat nuo kaksi katseensa kiertää hiljentynyttä leiriä, ennen kuin he pysähtyivät alalleen.
Syntyi odottava hiljaisuus, sillä yksikään leirin asukkaista ei uskaltanut pukahtaakaan noille mahtaville olennoille, jotka tuntuivat hehkuvan himmeää ystävällistä valoa.
”Rauha kanssanne.” Sanoi lohikäärmeistä sirompi ja hivenen pienempi. Hänen äänensä oli kaunis kuunnella ja siitä kuulsi ikä, vaikka se muuten olikin selkeä ja kirkas kuin vuoripuro. ”Teillä ei ole mitään pelättävää meidän taholtamme.” Hän sanoi lempeästi.
”Te olette lohikäärmeiden ensimmäiset. Tiesin jotain tapahtuvaksi, mutten osannut odottaa, että vanhat silmäni saisivat nähdä vielä tämän.” Serena sanoi ja painoi valkohapsisen päänsä kevyeen kumarrukseen. ”Toivotan siis teidät tervetulleiksi meidän vaatimattomaan telttakyläämme.” Hän lisäsi kunnioittavaan äänensävyyn.
”Minä kiitän.” Vastasi Laurëanar kohteliaasti ja taivutti päänsä pieneen kumarrukseen.
”Kovin olette kaunopuheista kansaa.” Puuttui puheeseen Aranlócë jonka äänen kuullessani tunsin miten tunteiden myrsky alkoi myllertää sisälläni. Hänen äänensä oli yhtä aikaa outo ja kuitenkin niin tuttu. Lämmin, soinnikas, tumma ja pehmeä. Oli kuin itse Daggar olisi puhunut, vaikka tiesinkin, ettei hän enää palaisi luokseni.
Nuo kaksi katsoivat minuun uteliaina ja arvelin, etten ollut pystynyt peittämään järkytystäni, kuullessani Aranlócën äänen. Kyyneleet vierähtivät poskilleni tahtomattani, mutten voinut poistua paikalta, vaan istuin paikallani ja katsoin noita mahtavia olentoja.
”Anteeksi.” Henkäisin ja pyyhin kyyneleet poskiltani. ”Te toitte mieleeni mieheni, jonka menetin vastikään.” Lisäsin hiljaa ja painoin katseeni alas.
”Sinulla ei ole mitään anteeksi pyydettävää.” Aranlócë sanoi lempeästi. ”Tuon valitettavan ja niin turhan poismenon vuoksi me olemme tulleet.” Hän lisäsi ja tunsin kuinka jotakin painavaa olisi nostettu pois hartioiltani.
Surua se ei vienyt pois kuitenkaan. Daggaria tulisin ikävöimään aina, eikä kukaan voisi koskaan ottaa hänen paikkaansa. Minun sydämeni kuului nyt ja aina Daggarille, niin kuin oli ollut siitä asti kun hänet ensikertaa tapasin.
Tiesin, ettei suru väistyisi ikinä pois, vaan kantaisin sitä mukanani kuolemaani asti. Minulla oli silti jotakin, jonka vuoksi elää. Tristan, Heather ja Nathaniel, joissa Daggarin henki yhä eli.
Sydämeni melkein särkyi Tristanin puolesta, sillä tämän täytyi tuntea yhtä syvää murhetta kuin minäkin. Olin siis onnellinen siitä, etteivät Heather ja Nathaniel vielä ymmärtäneet, mitä oli tapahtunut.
”Sonya.” Laurëanar sanoi ja katsoi minuun. Oli kai huomannut kaikki ne risteilevät tunteet kasvoillani.
”Niin teidän ylhäisyytenne.” Kysyin hiljaa.
”Minä tiedän, että suru kalvaa sisintäsi. Se helpottaa kyllä ajan myötä, vaikka ei mihinkään katoakaan.” Laurëanar sanoi ja jatkoi. ”Olet kokenut paljo ja elämän tiesi on ollut niin kovin kivinen, mutta älä huoli. Tästä eteenpäin paistaa aurinko sinun tiellesi.”
”Minä kiitän.” Sanoin ja tunsin syvää kunnioitusta noita kahta kohtaan.
”Meillä on vielä tehtävää, jotta saamme kiinni, sen joka häpäisi niin pahoin lajitoverinsa. Teki teoista pahimman, mitä lohikäärme voi koskaan tehdä toiselle.” Aranlócë puhui ja antoi katseensa kiertää kaikissa. ”Häntä odottaa rangaistus, jonka me langetamme, kun sen aika tulee.” Hän lisäsi.
”Hän katosi, en tiedä missä hän on juuri nyt. Luultavasti linnassaan ja piilottelee sotilaidensa takana kuten aina.” Daemon sanoi ja katsoi samalla, ettei pudottaisi kaksosiaan, jotka tuhisivat tyytyväisinä hänen käsiensä suojissa.
”Daemon, sinun sydämesi ei ole aivan puhdas, mutta nyt olet hyvällä tiellä. Muutos on hyvä ja sinunkin elämän polullesi paistakoon aurinko tästedes.” Aranlócë sanoi. ”Me lähdemme, mutta palaamme vielä. Olkoon rauha kanssanne.” Hän jatkoi.
”Teidän myös.” Daemon sanoi hämmentyneenä ja selkeää kunnioitusta äänessään.
Hetken nuo kaksi olivat vielä paikallaan, kunnes lehahtivat taivaalle ja katosivat.

No niin tässä tällainen palanen. Valitettavasti tää nyt on tällanen vähän ankee, kun ajatus ei oikein kulkenut. Jatkakeehan. :)