Jatkis: Kauhujen telttaretki

Aloittaja Nefertiti, 24.07.07 - klo:10:14

« edellinen - seuraava »

Nefertiti

Mie taas kiusaan tällä jatkisksella, mutta laitoinpa sen niin alusta, että odottelenkin mielenkiinnolla, miten jatkatte tätä. :)

*********

Hiekka ratisi renkaiden alla ja aurinko porotti kuumana lehvien välistä, kun Cara ja Kata pyöräilivät pitkin mutkaista ja melkein umpeen kasvanutta tietä. He olivat menossa kyläkauppaan ostoksille.

Cara ja Kata olivat 17 - vuotiaat kaksoset ja he olivat telttailemassa yhdessä kahden ystävänsä, Suskin ja tämän 12 vuotiaan pikkusiskon Mian kanssa. Heillä oli teltat pystyssä leirintä alueella ja heidän ystävänsä olivat jääneet heitä odottamaan, kunnes he palaisivat takaisin ostosreissulta.
Telttaretkestä oli päätetty ennen kuin kesäloma alkoi ja samaan aikaan, kun he olivat pakertaneet lukiossa, he olivat myös pakanneet ja hommanneet telttailussa välttämättömiä tavaroita. Niin ja kuntoilleetkin, jotta jaksaisivat pyöräillä. Lomaa oli enää muutama viikko jäljellä ja sitten alkaisikin jo lukion viimeinen luokka ja Mialla seitsemäs luokka ja ensimmäinen vuosi ylä-asteella.

Taivas oli yhä kirkkaan sininen, mutta jossain kauempana metsän takana alkoi kerääntyä tummat pilvet taivaalle.
Cara ja Kata asettivat pyöränsä kaupan seinustalla olevaan pyörätelineeseen ja marssivat pieneen kyläkauppaan, joka toimi kyläläisten kohtauspaikkana ja huoltoasemana, jossa oli myös pieni kahvila.
Kahvilalla oli anniskeluluvat, joten paikalla notkui kylän juopot, joita ei kovin montaakaan ollut. Kaikkien katseet kiinnittyivät heti tyttöihin, sillä kylän ihmiset olivat iäkkään oloisia ja nuoria oli todella vähän yleensäkin.
Kapakan hämärissä istui muuan mies, joka katseli tyttöjä ahnain katsein. Hänellä oli jo suunnitelma, olihan hän jo kauan seuraillut tyttöjen puuhasteluja ja tiesi, missä heidän leirinsä sijaitsi.
Tytöt eivät huomanneet mitään, vaan keräsivät tarvittavat tavarat kärryyn ja menivät kassalle maksamaan ne. Ilma oli painostava ja kaupassa oli tukahduttavan kuuma, ei edes kauppiaan pöydällä ollut tuuletin saanut ilmaa viilentymään. Tytöt odottivat vuoroaan, sillä kassalla oli heitä ennen palveltavana keski-ikäinen nainen kesämekossaan.
Odotellessaan tytöt katselivat hieman ympärilleen ja näkivät kuinka kaksi pikkutyttöä seisoi jäätelöaltaan luona ja valitsi itselleen jäätelöä.
"Eikö me oltais voitu ottaa meillekin jäätelöä?" Cara kysyi ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan.
"Ei oo varaa. Eiks nää limut riitä?" Kata sanoi.
"No riittää, mut ajattelin, et oltais voitu syödä yhdet, kun on näin kuumakin." Cara sanoi.
"No, mut entä Suski ja Mia, nekin varmaan haluis jätskii ja sitä paitsi eihän noi jädet sinne asti kestäs sulamatta tässä kuumuudessa." Kata totesi.
"Niin kai sit." Cara mutisi ja alkoi lappaa ostoksia hihnalle, sillä oli tullut heidän vuoronsa.
Tytöt maksoivat ostoksensa ja siirtyivät pakkaamaan tavaroitaan seuraavan asiakkaan tieltä.
Pian he olivat valmiit ja painuivat takaisin pyörilleen ja alkoivat kovan polkemisurakan kohti leiriä hiostavassa kuumuudessa. Heidän ajaessaan, taivas tummui yhä ja ilma tuntui painostavammalta. Cara kuuli jostain kaukaa ukkosen jyrinää ja alkoi polkea nopeammin.
"Kata, pistä vauhtii siihen sun pyöräilyys, tai me kastutaan kohta." Cara huikkasi siskolleen.
"Joo, joo." Kata vastasi ja jatkoi polkemista.
Pian kuitenkin alkoi tipahdella suuria vesipisaroita heidän päälleen, mikä sai heidät polkemaan yhä hurjemmin. Ensin pisaroita oli vain muutamia, mutta sitten koko taivas tuntui repeytyvän ja pudottavan kaikki vedet tyttöjen niskaan. He olivat aivan litimärkiä perille päästyään ja juuri kun he olivat ryntäämässä tavaroineen telttaan, aivan heidän yläpuolelta kuului valtavaa jyrinää ja pian alkoivat rakeet ropista telttakangasta vasten. Tuuli riepotti telttoja niin, että tytöt luulivat sen vievän pian teltat mukanaan. Mutta ei tuuli vienyt telttoja ja ukonilmakin laantui tarpeeksi riehuttuaan, jolloin tytöt uskaltautuivat ulos teltasta katsomaan, millaista sotkua myräkkä oli saanut aikaiseksi.
Kaikki näytti olevan päällisin puolin kunnossa. Nyt kun sää alkoi taas selkiytyä ja aurinko uskalsi kurkistaa pilven raosta, tytöt viimeinkin purkasivat kauppakassien sisällöt varastoonsa ja alkoivat valmistaa illallista.
Taivas alkoi hiljalleen punertua ja varjot pidentyä. Cara katsoi laskevaa aurinkoa, joka hehkui punaisena korkeiden mäntyjen takana ja nyrpisti sille nenäänsä. Hän ei ollut koskaan pitänyt pimeästä, joten iltaisin telttailu oli melkein kuin kidutusta. Uloskaan hän ei yöllä uskaltanut mennä asioilleen muuten kuin taskulampun valossa ja kaveri mukana. Siskolleen hän ei ollut asiasta maininnut, sillä ei halunnut huolestuttaa tätä.
Työllä ja vaivalla kasattu ja sytytetty nuotio rätisi iloisesti ja valaisi jo hämärtyvää maisemaa tyttöjen kokatessa illallistaan. Kata ja Suski keksivät alkaa kertoilla kummitus juttuja, jolloin Cara siirtyi muualle. Hän ei niitä halunnut kuunnella, sillä silloin olisivat yöunet mennyttä. Mia istui Suskin ja Katan seurassa ja kuunteli silmät ymmyrkäisinä tyttöjen juttuja ja vilkuili välillä metsään päin, kuin varmistaen, ettei sieltä vain tullut mitään.

Mia oli Suskin 12 vuotias pikkusisko ja isosiskonsa harras ihailija, hänen piti saada kaikkea, mitä Suskikin sai ja mennä sinne, minne tämäkin meni. Hän koko vuoden vinkunut mukaan pääsyä ja oli viimein saanut luvan tulla. Suski oli valittanut siitä äidilleen ja melkein koko loman valittanut sitä kuinka rasittava Mia oli. Mutta toisaalta Mia osasi olla ihan kivakin, kuten se, että hän tuli yöllä Caran mukaan, jos tämän täytyi mennä asioilleen ja päinvastoin. Eipähän ainakaan tarvinnut yksin mennä. Niin Miakaan ei erityisemmin pitänyt pimeästä ja hänenkin olisi ollut syytä jättää kummitusjuttujen kuuntelu väliin, mutta hän nyt halusi esittää rohkeampaa kuin oli.

Myöhemmin Mia sanoi olevansa väsynyt ja siirtyi sitten Caran seuraan. He kumpikin katselivat hiljaa auringon punaiseksi värjäämää järvenpintaa ja kuuntelivat, kuinka pääskyt vielä päästelivät kimeitä huutojaan hyönteisiä jahdatessaan. Kesä oli heidän mielestään juuri silloin kauneimmillaan. Mitä pimeämpää tuli, sitä hiljaisempaa tuli, sillä pääskyset vetäytyivät yöpymispaikoilleen.

Pian he kuitenkin suunnistivat nuotiolle ja jäivät hetkeksi kuuntelemaan Katan ja Suskin rupatusta siitä, mitä he tekisivät, kun koulu olisi taas alkanut. Kun näytti siltä, että itse kukin näytti jo melkoisen uneliailta, he päättivät, että oli aika mennä nukkumaan. He sammuttivat nuotion huolellisesti ja menivät telttaan. Cara kömpi omaan makuupussiinsa, Katan kömpiessä omaansa.
Pian laskeutui hiljaisuus, vain jossain huhuili pöllö, joka oli herännyt saalistamaan jyrsijöitä ja tuuli havisutteli läheisen koivun lehtiä..
Cara pyöri hereillä, hän mietti tulevaa ja tietysti poikaystäväänsä Benkaa, joka ei ollut halunnut tulla mukaan tälle retkelle. Jonkin ajan kuluttua, uni kuitenkin tuli ja pian kuului teltoista hiljainen ja tasainen tuhina, joka sekoittui pöllön huhuiluun ja lehtien havinaan.

Cara nousi hätkähtäen istumaan, jokin oli hänet herättänyt, mutta mikä sitä hän ei tiennyt. Hän paneutui takaisin makuulleen ja yritti nukkua. "Sinä vain kuvittelet" Hän mutisi hiljaa itselleen ja ummisti silmänsä ja melkein heti kuului kova rasahdus, niin kuin joku olisi astunut oksan päälle. Cara oli nyt aivan hereillä, pidätti hengitystään ja yritti kuunnella.
Räts! Taas niin kuin joku olisi astunut oksalle tai muulle kuivalle käkkyrälle. 'Ei kai siellä vain ole karhu.' Cara ajatteli peloissaan. 'Pitäisikö minun herättää muut?' Hän odotti ja kuunteli. Nyt ei kuulunut hiiskaustakaan.
Cara hapuili pimeässä ja etsi taskulamppuaan. Pian hänen sormensa osuivat lampun kylmään ja suoraan kädensijaan. Hän puristi sormensa sen ympärille, kömpi pois makuupussista ja alkoi hitaasti kontata kohti teltan ovea. Caraa pelotti, mutta hän halusi tietää mikä ulkona oli liikkunut. Hän avasi teltan oven, sytytti lamppunsa ja katseli ympäri heidän leiriään. Ei mitään, ei kerrassaan mitään.
Hän alkoi jo peräytyä takaisin telttaan, kun jokin tumma syöksyi pimeydestä hänen kimppuunsa. Cara kirkaisi ja yritti päästä tuosta hyökkääjästä eroon. Muut heräsivät hänen huutoonsa.
"Mitä on tekeillä!?" Suski huusi.
"Mikä se oli?" Kysyivät Mia ja Kata yhteen ääneen.
Mutta kukaan heistä ei saanut vastausta. Kaikki oli sillä hetkellä yhtä kaaosta. Cara tappeli vastaan ja onnistui kiemurtelemaan vapaaksi ja perääntyi telttaan, jossa muut istuivat ja tuijottivat ovi aukkoa silmät säikähdyksestä suurina.
"Mitä oikein tapahtui?" Kata kysyi, kun suunniltaan oleva Cara konttasi hänen viereen.
"Minä e.. en tiedä." Cara sanoi ja katsoi kohti ovea, kuin peläten, että se joku tulisi perässä. "Minä kuulin jotain kummaa ääntä ja menin katsomaan mikä se oli ja sitten kimppuuni hyökättiin."
"Ehkä se meni pois." Mia sanoi toiveikkaana.

Oli taas aivan hiljaista, mutta tytöt eivät enää nukkuneet. Kaikki tuijottivat vain ovea ja pelkäsivät, että joku syöksyisi sieltä sisälle ja... niin he eivät tienneet, mitä se joku/jokin halusi.
Kun he jo luulivat, että se joku oli jo mennyt eikä enää palaisi ja itse kukin oli jo rauhoittunut, hiljaisuuden rikkoi repeytyvän telttakankaan korviasärkevä ääni ja taskulampun valo osui johonkin kiiltävään. Sen perässä seurasi käsi ja pian sen omistaja tunkeutui repimästään aukosta sisälle. Tytöt ryntäsivät teltan ovesta ulos ja suoraan pimeään metsään. Cara pysähtyi hetkeksi ja katsoi taakseen, hän näki teltan mustana myttynä ja jonkin liikkuvan sen sisällä. Hän kuuli, kun tuo joku yritti vimmatusti kiroillen päästä teltasta ulos. Lisää repivää ääntä ja tuo hahmo pääsi eroon teltan riekaleista.
Cara ei jäänyt pidemmäksi aikaa katselamaan, vaan juoksi muiden perään. Hän kuuli kaukaa takaansa raskaita juoksuaskelia, se joku tuli perässä kuin höyryveturi.
'Minun on tehtävä jotakin, muuten tässä käy ikävästi.' Cara ajatteli. Hän hidasti juoksuaan, vaikka häntä pelotti ajatella, mitä tuo takana tuleva tekisi, jos saisi hänet kiinni. Kun hän oli varma, että oli saanut kiinnitettyä takana tulijan huomion itseensä, hän kääntyi toiseen suuntaan.
Cara ei välittänyt oksista, jotka osuivat hänen kasvoihinsa, vaan jatkoi juoksuaan eteenpäin. Hän kuuli takaa – ajajansa raskaan hengityksen, tämä oli yhä vain lähempänä. Pelon kyyneleet valuivat Caran naarmuisille poskille. 'Olikohan tämä sittenkään hyvä idea.' Hän ajatteli ja tunsi väsyvänsä. Hän tiesi, ettei pystyisi enää pitkään juoksemaan ja pitämään tuota takaa – ajajaa loitolla.
Cara katsoi taakseen uudestaan ja samassa hänen jalkansa takertui juurakkoon, vääntyi ja hän kaatui maahan. Siinä hän makasi pitkin pituuttaan multaisessa maassa ja nilkkaan sattui. Cara kömpi pystyyn ja yritti vielä pakoon, mutta vahingoittunut jalka ei kannattanut. Hän kaatui taas ja pian tuo takaa – ajaja oli hänen luonaan.
Cara yritti ryömiä piiloon ja toivoi, ettei tuo takaa – ajaja huomaisi häntä. Mutta kauhukseen hän tunsi suuren kouran tarttuvan hänen kipeään nilkkaan. Kauhun ja kivun huuto purkautui hänen huuliltaan. Sitten jokin, ehkä itsesuojeluvaisto sai hänet toimimaan, hän potkaisi terveellä jalalla miestä, joka ähkäisi ja päästi irti.
Cara nousi uudelleen pystyyn ja yritti uudestaan pakoon, vaikka jalkaa särkikin armottomasti. Hän kuuli kuinka mies takana kiroili ja juoksi perään. Äkkiä Cara tunsi jonkin osuvan itseensä ja sen jälkeen kaikki alkoi pyöriä. Hän astui vielä muutaman askeleen, jalka lipesi ja hän tunsi putoavansa jonnekin, sitten kaikki oli mustaa.

Tytöt juoksivat kauhuissaan eteenpäin, huomaamatta, että Cara jättäytyi heistä jälkeen. He eivät tienneet kuinka kauan he olivat juosseet ja kuinka pitkälle, kun Kata pysähtyi ja muut törmäsivät häneen.
"Miks sä pysähdyit?" Suski kysyi, hän halusi jatkaa vielä juoksua, sillä pelkäsi sen jonkun saavan heidät kiinni.
"Cara on kadonnut" Kata sanoi ja katsoi ympärilleen, mutta hän ei nähnyt muuta kuin pimeyttä.
Mia itki, sillä hän oli todella peloissaan. Suski kietoi kätensä pikkusiskonsa ympärille ja yritti rauhoitella tätä, mutta häntäkin itketti. Hiljaisuus ympäröi heidät painostavana muurina ja hyvin pian he tajusivat olevansa eksyksissä pimeässä metsässä. Äkkiä hiljaisuuden leikkasi jostain kaukaa kantautuva huuto, jonka jälkeen hiljaisuus laskeutui entistäänkin painostavampana.
"Cara!" Kata ja Suski huusivat yhteen ääneen. Kyyneleet ryöpsähtivät heidän poskilleen, sillä he ajattelivat, että se oli Caran viimeinen elon merkki.

He istuutuivat kosteaan maahan ajatukset sekavina, tietämättä mitä tehdä. Jonkin ajan päästä Mia nukahti, mutta Kata ja Suski valvoivat yhä. Pitkältä tuntuneen ajan päästä kaukana taivaanrannassa alkoi kajastaa heikko aamunkajo ja aurinko alkoi nousta.
Pian oli jo niin valoisaa, että he saattoivat nähdä kunnolla. Suski herätti Mian varovaisesti, minkä jälkeen he nousivat ylös ja lähtivät takaisin suuntaan, josta olettivat tulleensa.
He olivat kävelleet tuntikausia, kun puiden lomasta pilkahti punahopeinen telttakangas. Tytöt nopeuttivat askeliaan ja huomasivat tulleensa omalle teltalleen, joka oli enää kasa riekaleita. Toinen teltta oli yhä pystyssä ja tuulenpuuskat saivat sen pitämään välillä lepattavaa ääntä. He seisoivat hiljaa ja katselivat ympärilleen varmistaen, ettei ketään ollut lähettyvillä.
"Odottakaa tässä, mä käyn kattomassa onko meidän kännykät vielä ehjinä." Kata sanoi ja viittasi luhistuneeseen riekaletelttaan päin.
Suski nyökkäsi väsyneesti ja istuutui kivelle ja kehotti Miaakin istuutumaan, mutta tämä halusi seistä. Yön tapahtumat olivat liiankin hyvin hänen mielessään ja siksi hän katsoi säikkynä ympärilleen ja pelkäsi koko ajan hyökkääjän tulevan miltä suunnalta tahansa. He olivat olleet yöllä liian peloissaan paetessaan, etteivät olleet muistaneet matkapuhelimiaan, jotka olivat kiireessä jääneet telttaan.

Kata siirteli telttakankaan riekaleita syrjään ja yritti etsiä heidän puhelimiaan, mutta niitä ei löytynyt. Tuon hyökkääjän oli täytynyt ottaa ne. Hän lopetti etsinnän ja meni Suskin ja Mian luokse.
"Toivotonta, se kahjo, joka hyökkäs yöllä leiriin, on vieny meidän puhelimet." Kata sanoi. "Toivottavasti, edes meidän pyörät ovat paikallaan." Hän vielä lisäsi ja katsoi suurta koivua, jonka viereen he olivat edellisenä iltana pysäköineet pyöränsä.
Pyörät kyllä olivat siellä, mutta. "Joku on puhkonut renkaat!" Suski huudahti juostessaan lähemmäksi puuta ja huomatessaan tehdyn tuhotyön.
"Ei auta muu kuin kävellä kyläkaupalle ja soittaa sieltä apua." Kata sanoi apeana.
Niin tytöt sitten alkoivat kävellä maantielle vievää polkua pitkin ja tovin kuluttua he olivat maantiellä, joka vaikutti lähes autiolta. Ainakaan sillä hetkellä ei ollut liikennettä lainkaan. Hiljaisina ja apeina he talsivat eteenpäin pitkin maantienpiennarta. Mia tosin jaksoi vielä toivoa, että ohitse ajaisi joku, jolta voisi pyytää kyydin kaupalle.
He eivät tienneet kuinka kauan he olivat kävelleet, kun takaa kuului tervetullut hurina. Tytöt pysähtyivät ja katsoivat lähestyvää autoa. Se oli viininpunainen vanha pölyinen Lada.
Lada hidasti vauhtia tyttöjen kohdalla ja pysähtyi muutamia metriä heidän eteensä ja jäi ikään kuin odottamaan tyttöjä.
"Voitaisiinko me kysyä tuolta kyyti kaupalle?" Suski kysyi Katalta ja katsoi Ladaa epäluuloisesti.
Kata oli vaiti, mutta sanoi sitten. "Kai me voidaan. Kysytään siltä ainakin."
He menivät odottavan Ladan luokse, sen ratissa istui mies, noin neljänkymmenen vanha. Miehen hiukset roikkuivat rasvaisina kalpeiden kasvojen edessä ja melkein peittivät jäänsiniset tunteettomat silmät, jotka tuntuivat olevan syvällä kuopissaan. Kasvoissa oli muutama finni ja leuassa parransänki, joka ympäröi ohuita huulia.
"Mitäs tytöt täällä yksikseen kävelee?" Mies kysyi karhealla äänellä.
Tytöt olivat vaiti, sillä heitä ei huvittanut kertoa tuntemattomalle yön tapahtumista. Kata ei oikein pitänyt miehen katseesta, sillä se sai hänet tuntemaan olonsa alastomaksi, mutta kyytiä pitäisi kysyä, kun ei muukaan juuri nyt auttaisi.
"Tota, saatasko me kyyti kaupalle?" Hän kysyi viimein.
"Jo vain, hypätkää kyytiin." Mies sanoi ja avasi takaoven. "Raivatkaa vähän niitä kamoja sivulle niin mahdutte istumaan." Hän lisäsi.
Tytöt siirsivät pari rasvaista työkalua, ison kankaan ja jotain muuta romua sivulle, minkä jälkeen Kata ja Mia ahtautuivat takapenkille istumaan, viimeisenä tuli Suski, joka veti oven perässään kiinni. Melkein samassa, kun Suski oli saanut oven perässään kiinni, rämisevä Lada ampaisi vauhtiin. Ensin kuski ajoi normaalia vauhtia, mutta sitten hän painoi kaasua ja auto kiiti eteenpäin pitkin pölyistä tietä.
Tytöt näkivät pölyisistä ikkunoista, miten maisemat vilisivät ohitse. Heitä vauhti alkoi jo hirvittää, mutta eivät uskaltaneet pyytää hidastamaan vauhtia, vaan olivat aivan hiljaa. Jonkin ajan päästä Kata alkoi ihmetellä, mikseivät he jo tulleet kaupalle, kun ei sinne pyörilläkään kestänyt kahtakymmentä minuuttia pidempään.
"Tota, oletko sä varma, että se kauppa on näin kaukana?" Suski kysyi varovaisesti mieheltä.
Mies ei kuitenkaan vastannut.
Vasta silloin Katalle ja Suskille juolahti mieleen, että tuo mies saattaisi olla se sama, joka hyökkäsi yöllä leiriin. Mutta oli jo liian myöhäistä päästä pakoon, vai oliko sittenkin?
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

#1
Benka istui sohvalla ja paineli uudestaan Caran numeron, nosti luurin korvalleen ja kuunteli. Puhelin tuuttasi varattua. 'Miksi ihmeessä Caran puhelin oli kiinni? ' Benka mietti ja aavisti jonkun olevan pielessä, sillä Cara oli soittanut hänelle melkein joka päivä samaan aikaan, mutta ei tänään ja se sai Benkan huolestumaan.
Hän päätti soittaa poliisille ja paineli poliisin numeron, ensin kuului tuuttausta ja kesti hetken ennen kuin sieltä vastattiin.
"Poliisilaitoksella." Vastasi tyly ääni, joka ei edes vaivautunut kysymään hänen asiaansa.
"Tekisin katoamisilmoituksen." Benka sanoi.
"Saisinko kadonneen tiedot." Virkailija pyysi.
"Kyse on tyttöystävästäni, hän ei vastaa puhelimeensa tai siis hänen puhelimensa on kiinni." Benka selosti. "Tyttöystäväni nimi on Cara tai oikeastaan Carin Lahtinen ja hän on telttailemassa siskonsa Katariinan ja ystävänsä Susanna Peltolan kanssa." Hän jatkoi.
"Onko teillä ollut riitaa tai jotain muuta?" Virkailija kysyi.
"Emme ole riidelleet, mutta hän soittaa minulle yleensä siinä puolenpäivän maissa ja tänään tuota puhelua ei tullut." Benka sanoi.
"Ehkä, sinä vain kuvittelet. Tyttöystäväsi puhelimesta on voinut akku loppua." Virkailija sanoi. "Soittakaa vuorokauden kuluttua uudestaan, jos hänestä ei ala kuulua mitään." Hän lisäsi.
"Hyvä on." Benka sanoi.
"Kuulemiin." Virkailija sanoi.
"Kuulemiin." Sanoi Benka ja sulki puhelimen. "Minun on itse mentävä katsomaan onko tytöillä kaikki hyvin." Hän mutisi.
Tuimana hän meni hakemaan kartan, taskulampun ja metsästyspuukkonsa. Tämän jälkeen hän marssi suoraan autolleen. Hän istahti etupenkille ja päätti vielä soittaa Jusalle ja Nikolle ja pyytää heidät mukaansa. Kesti hetken ennen kuin Jusa vastasi.
Benkan harmiksi Jusa ei päässyt tulemaan, sillä tämä oli luvannut auttaa isäänsä tämän korjaamossa. Niko taas oli laivalla, joka tulisi Helsingin satamaan vasta seuraavana päivänä. Benkan ei auttanut muu kuin lähteä yksin.

Oli vain mustaa, sitten musta muuttui sokaisevaksi valoksi, joka sattui Caran silmiin. Hän aukaisi silmänsä ja rutisti ne sitten hetkeksi kiinni ja aukaisi uudestaan. Kesti hetken ennen kuin silmät tottuivat päivänvaloon. Cara tuijotti siniselle taivaalle, jonne korkeat kuuset ja männyt hänen ympärillään kurottelivat. Hän käänsi varovaisesti päätään ja huomasi toisella sivulla kallion, jota tuntui jatkuvan melkein taivaaseen asti.
Ei kallio sentään taivaaseen asti ylettänyt, vain parin metrin korkeuteen, saman matkan, minkä Cara oli pudonnut alas. Suoraan sammaleen peittämille kiville.
Cara yritti liikkua, mutta oli kiljua tuskasta, sillä toinen jalka oli kuin tulessa. Se oli varmaankin pahasti murtunut tai ainakin nyrjähtänyt hän päätteli ja yritti uudestaan vääntäytyä istumaan.
Seuraavaksi hän muisti, mitä yöllä oli tapahtunut. Hän tunnusteli selkäänsä niin hyvin, kuin taisi ja kauhistui tuntiessaan lapaluun kohdalla jotain märkää. Hän veti kätensä eteensä ja parahti, hänen sormensa olivat veressä. Se mies oli siis osunut häneen puukolla, mutta onneksi vain lapaluuhun.
"Kata! Suski! Mia!" Hän huudahti muistaessaan, että oli yrittänyt harhauttaa miehen, niin että toiset pääsisivät pakoon. 'Toivottavasti te pääsitte pakoon, sillä minä en pääse täältä minnekään tällä jalalla..' Cara ajatteli ja hilasi itsensä lähimmän puun luokse jääden nojaamaan sitä vasten, vaikka selkää ja jalkaa raastoi lähes sietämätön kipu.

Benka ajoi suoraan kylään, jonka niin sanotulla leirintäalueella tytöt olivat telttailemassa. Hän kyseli tyttöjä kaupalta, josta kerrottiin heidän käyneen edellisenä päivänä ostoksilla. Tämän jälkeen Benka suunnisti leirintäalueelle.
Hän pysäköi autonsa polun varteen ja käveli lopun matkaa leirille ja kauhistui nähdessään rikotut pyörät ja luhistuneen teltan.
"Cara! Kata!" Benka huusi. "Suskii, Miaaa!" hän huhuili uudestaan, mutta ei saanut vastausta. Hän haki toisesta teltasta mukaansa vesipullon ja autoltaan hän kävi hakemassa taskulamppunsa, sekä metsästyspuukkonsa, minkä jälkeen hän alkoi tutkiskella leiriä tarkemmin. Hän toivoi löytävänsä jotain, joka kertoisi minne tytöt olivat joutuneet.
Pitkän etsimisen jälkeen hän löysi isoja saappaan jälkiä ja pienempiä jälkiä, jotka olivat jääneet tyttöjen paljaista jaloista heidän juostessaan yöllä metsään.
Hän seurasi noita jälkiä metsään ja jonkin matkaa seurattuaan hän huomasi yksien pienempien jälkien erkanevan muista ja isojen saappaiden jälkien seuraavan niitä. Pian nuo jäljet katosivat, sillä maa oli sillä kohdin juurakkoista ja kuivempaa kuin aikaisemmin.
Juuri kun Benka oli kääntymässä takaisin, hän näki juurien välissä, jotakin, joka kiilteli auringossa. Hän kumartui ja otti tuon kiiltelevän esineen käteensä. Se oli pieni hopeinen kyynel korvakoru, toinen niistä, jotka hän oli Caralle ostanut syntymäpäivälahjaksi. Benka puristi korun nyrkkiinsä ja jatkoi matkaansa suuntaan, jossa arveli Caran olevan. Jonkin matkaa kuljettuaan, hän huomasi edessään pusikon ja aikoi mennä siitä läpi, mutta huomasi ajoissa puskien takana olevan pudotuksen.
"Cara!" Benka huusi ja kuunteli. Vain puiden huminaa ja jossain kohisi koski. "Caraa!" Hän huusi uudestaan ja tällä kertaa hän oli kuulevinaan heikon vastauksen.

Cara vajosi jonkinlaiseen horrostilaan, eikä tiennyt kuinka kauan oli nojannut puuta vasten, kun jokin sai hänet havahtumaan. Hän avasi silmänsä ja kuunteli. 'Ei kai se mitään ollut.' Hän ajatteli ja oli sulkemassa silmänsä, kun jostain kuului huuto. "Caraa!"
"Täällä, minä olen täällä alhaalla!" Cara huusi vastaukseksi ja katseli ylös, missä puskat rönsyilivät reunan yli. 'Oliko siellä joku? Ja kuka tämä joku oli?' Hän ajatteli ja melkein heti hänen mieleensä, juolahti, että se mies etsiskeli häntä. Mutta sitten hän ajatteli, että jos se mies etsisi häntä, niin eihän hän varmaankaan huutelisi metsässä kovaan ääneen, saati vielä nimeltä. Caraa alkoi väsyttää taas ja hän antoi luomiensa painua kiinni.

Benka kurkisti alas ja näki, jonkin mytyn nojaavan puuta vasten. Hän katsoi mistä pääsisi helpoiten alas ja alkoi hitaasti laskeutua seinämää pitkin. Kun hän oli aivan alhaalla, hän meni mytyn luokse ja tajusi silloin, että se oli Cara. Hän kosketti tytön kättä ja kutsui häntä nimeltä. Benkan iloksi tämä aukaisi silmänsä.
"Benka." Cara kuiskasi ja kyyneleet alkoivat hiljaa vieriä pitkin hänen poskiaan.
"Cara, oletko kunnossa?" Benka kysyi.
"En pysty kävelemään." Cara sanoi hiljaa. "Jalkaan koskee."
Benka ei halunnut enempää rasittaa Caraa, vaan antoi hänelle kulauksen vettä tuomastaan vesi pullosta. 'Minun on saatava hänet pois täältä.' Benka mietti. Sen hän tiesi, että oli miltei mahdotonta saada Cara ylös polulle, vaikka nousua ei ollutkaan kuin vain pari metriä. Sitten hän muisti kännykkänsä, joka oli taskussa. Hän kaivoi sen esiin, mutta voi, ei kenttää. Hän ei siis pystyisi soittamaan apua.
"Mieti, Benka, keksit kyllä jotain." Benka mutisi itselleen.

Tytöt istuivat hiljaa auton takapenkillä ja miettivät mihin olivat joutumassa. Kata kumartui Suskin puoleen ja kuiskutti tälle. "Kun hän pysähtyy, avataan ovi ja juostaan ulos."
Suski nyökkäsi ja vilkaisi samalla varovaisesti ajajaa, joka juuri sillä hetkellä katsoi peilistä. Suskista tuntui, kuin tuon miehen katse olisi porautunut suoraan hänen lävitseen. Hänelle tuli tunne, että hän olisi istunut siinä penkillä ilkosillaan, eikä se tuntunut mukavalta.
"Mä haluun pois täältä." Mia sanoi hiljaa kyyneleiden valuessa pitkin hänen poskiaan.
"Sä pääset heti, kun toi pysäyttää autonsa." Suski kuiskasi Mian korvaan.
Kata katsoi ikkunasta ohitse vilistävää maisemaa. Puiden välistä näkyi välillä tuikahduksia, kuin siellä olisi ollut jotain kiiltävää tai. 'Vettä.' Kata ajatteli.
Äkkiä auto kääntyi muhkuraiselle soratielle. Auto pomppi ja hytkyi osuessaan kuoppiin ja kivet rapisivat vasten auton pohjaa. Tätä kesti vähän aikaa ja sitten mies pysäytti auton ränsistyneen hirsimökin eteen.
"Ulos, eikä mitään temppuja tai käytän tätä." Mies sanoi ja näytti puukkoaan, jossa oli kuivunutta verta.
Tytöt astuivat ulos, valmiina pakenemaan, mutta pelko ikään kuin hyydytti jalat eivätkä he uskaltaneet liikahtaakaan. Tai ehkä se oli kuivuneen veren näkeminen, joka sai heidät pysymään paikoillaan vaikka sisin sanoi, että nyt olisi paettava.
Kata tunsi kyyneleiden alkavan valua poskilleen, sillä hän arvasi kenen verta puukossa oli ja pelkäsi pahinta, vaikka sisimmässään hän tunsi, että sisko oli elossa. Hän katsoi nopeasti ympärilleen ja näki mökin lisäksi ulkovessan ja rinteeseen kaivetun maakellarin, jota peitti puinen säiden runtelema lauta ovi.
"Tuonne." Mies murahti ja osoitti maakellaria.
Tytöt kävelivät hitaasti maakellarille miehen perässä. Mies avasi oven ja he astelivat sisälle ummehtuneen hajuiseen koppiin, jossa oli jotain rojua perällä.
He katsoivat, kun ovi sulkeutui ja kuului kilahdus ja kolahdus. Heidät oli teljetty sinne.
Aurinko siilautui sisälle lautojen raoista ja sen valossa he hahmottivat, minkälaisessa kopissa he olivat.
"Mä haluun pois, täällä on liian pimeetä." Mia sanoi itkien.
"Mekin haluttais pois, mutta ensin on saatava toi ovi auki." Kata sanoi ja yritti etsiä katseellaan jotakin, mistä olisi apua. Äkkiä hän näki romuläjässä kapean tangon, joka oli lyhyt. Hän otti sen ja meni ovelle. Hän ujutti tangon oven rakosesta ja yritti avata hakaa, joka aukesikin kilahtaen. Kata työnsi ovea, mutta se ei auennut, se oli ilmeisesti lukittu muullakin kuin haalla.
"Se rotta arvasi, että me aiotaan yrittää pakoa ja lukitsi oven munalukolla." Kata sanoi ja heitti tangon takaisin romukasaan. Hän istahti kylmälle maalattialle ja samoin tekivät Suski ja Mia.
Siinä he istuivat ja miettivät, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Aika tuntui matelevan ja tytöillä alkoi olla nälkä.
Äkkiä ulkoa alkoi kuulua askelia ja ne lähestyivät kellaria. Pian ovella kolahti ja se avattiin. Mies seisoi ovella ja kädessään hänellä oli pussi, jonka hän nakkasi sanaakaan sanomatta tytöille. Sitten hän silmäili ovea ja sen jälkeen tyttöjä, kuin olisi huomannut jotain.
"Vai yrititte te livahtaa." Mies totesi jäätävällä äänellä ja silmäili tyttöjä. "Kenen idea se oli?" Hän kysyi katsellen piinaavan tarkasti tytöstä toiseen.
"Mun." Kata sanoi ja tuijotti suoraan miehen tunteettomiin silmiin. Hän ei antaisi miehen käydä muihin käsiksi. Kataa pelotti, kun hän ei tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuisi.
Äkkiä miehen käsi nousi ja kuului terävä läiskähdys ja Katan poski alkoi punoittaa.
"Paras kun et ajattele enää mitään." Mies sanoi pidellen Kataa leuasta kiinni. "Tai seuraukset ovat ikävät."
"Mä... mä en tee sitä enää." Kata sanoi melkein kuiskaten, veti päänsä kauemmaksi miehestä ja hieroi kädellään kirvelevää poskea.
"Tee, mitä?" Mies kysyi.
"Mä en enää... yritä pakoon." Kata vastasi hiljaa ja loi katseensa maahan. Hän tunsi kyyneleiden polttelevan silmäkulmissaan.
"Hyvä." Mies murahti, kääntyi ja asteli ulos kopperosta.
Tämän jälkeen hän sulki ja lukitsi oven. Tytöt kuuntelivat, kun askeleet loittonivat ja jäljelle jäi vain metsän humina ja lintujen sirkutus.
Kata lysähti polvilleen kyyneleiden vieriessä pitkin poskia. Toista poskea kirvelsi vieläkin iskun jäljiltä.
Suski kyykistyi Katan viereen ja kietoi kätensä tämän ympärille. Siinä he olivat tovin, kunnes Kata vihdoinkin rauhoittui.
Pussi oli vielä lattialla, eikä Miakaan ollut sinne vielä kurkistanut. Kata nousi ja käveli pussin luo, Hän otti sen ja kurkisti sisälle.
Pussissa oli kolme pulloa limua ja kolme kinkkujuustosämpylää. Kata ojensi kullekin limun ja sämpylän. He söivät hitaasti ja säästivät limun, kun eivät tienneet milloin saisi seuraavan kerran syötävää tai juotavaa.
Ulkona alkoi hämärtyä ja kellarinkopissa alkoi olla pimeää. He aikoivat käydä nukkumaan, kun ulkoa taas kuului askelia ja hetken kuluttua ovi avattiin. Mies seisoi oviaukossa ja silmäili heitä.
"Sinä siinä, tulet mukaani." Hän sanoi ja osoitti Suskia.
Suski nousi, vilkaisi peloissaan Kataa ja Miaa ja meni miehen perässä ulos kopista. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä ja kuului taas tutut kilahdukset, kun haka ja lukko suljettiin.
Kata ja Mia istuivat lähekkäin ja odottivat Suskia palaavaksi ja pelkäsivät, mitä tälle tapahtuisi. Äkkiä he kuulivat sydäntä särkevän huudon.
"Suski!" Kumpikin huudahti ja syöksyi ovelle. He yrittivät nähdä raoista, mitä oli tekeillä, mutta ulkona oli tullut niin pimeään, ettei mitään nähnyt.
Kun ovella olosta ei ollut hyötyä, he istahtivat kylmälle maalattialle ihan liki toisiaan ja kuuntelivat peloissaan mökiltä kantautuvia huutoja. Viimein huudot lakkasivat ja oli ihan hiljaista, pelottavan hiljaista.
Taas kuuluivat tutut askeleet ja toiset hiljaisemmat. Hetken päästä ovi avattiin ja Suski tyrkättiin sisälle kopperoon. Ovi hänen takanaan sulkeutui ja kuului tutuksi tulleet äänet lukitsemisesta.
Suski seisoi siinä mihin hänet oli tyrkätty. Kata nousi ja meni Suskin luokse.
"Oletko sä kunnossa." Hän kysyi ja veti Suskin viereensä istumaan. Suski oli vaiti ja tuijotti eteensä.
Hän kietoi kätensä polvien ympärille kuin yrittäen suojella itseään joltakin.
"Suski mikä sulla on?" Kata kysyi, vaikka melkein arvasi mikä tätä vaivasi. "Mitä se sika teki sulle?"
Kuului nyyhkäys ja toinenkin, kyyneleet valuivat hiljaa pitkin Suskin poskia. Hän vavahteli nyyhkytysten voimasta.
"Se... se teki... se oli kamalaa." Suski sai vihdoin ja viimein soperrettua.
"Mitä se... ei kai se vain..." Kata sanoi ja kyyneleet valuivat hänenkin poskilleen. "Se s**tanan sika!" hän huudahti.
"Täytyy... täytyy suojella Miaa, se... se ei saa tehdä sitä Mialle." Suski sopersi itkun lomasta.
"Mikä Suskia vaivaa." Mia kysyi.
Kata otti Miaa hartioista kiinni ja sanoi. "Se mies, se sika teki jotain hyvin pahaa Suskille ja me ei haluta, että se tekee sitä sulle, joten nyt me todellakin aiotaan paeta täältä, silläkin uhalla, et se lähtee meidän perään."
"Kamalaa." Mia sanoi ja itki hänkin.
Tytöt käpertyivät kiinni toisiinsa ja yrittivät nukkua, vaikka nukkuma alusta olikin epämukava.

No niin pistinpä jatkopalasen, toivottavasti sellaisen, että siitä pystyy jatkamaan mukavasti.
Jatkakaatten... :D
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nefertiti

#2
Benka mietti vieläkin, sitä miten saisi Caran pois metsästä. Ei, hänen ei auttanut muu kuin lähteä etsimään apua.
"Cara, jaksatko täällä vielä, vähän aikaa jos lähden hakemaan apua." Hän viimein sanoi.
"Jaksan." Cara sanoi hiljaa. "Vähän väsyttää." Hän lisäsi.
Benka peitteli Caran takillaan ja jätti vesipullon tälle.
"Lähetän sinulle apua." Benka sanoi ja suuteli Caraa otsalle. Sitten hän lähti kipuamaan rinnettä ylös ja juoksi polkua pitkin takaisin. Hän kääntyi ja asteli takaisin leirille ja muisti taas kännykkänsä. Hän kaivoi kännykkänsä esiin ja ilokseen huomasi, että nyt siinä oli kenttää. Hän soitti hätä keskukseen ja asiansa selvitettyään, hän kuuli ilokseen hätä keskuksen virkailijan sanova, että apua oli tulossa.
Hän asteli autolleen ja mietti mihin nyt, menisikö takaisin Caran luo vai jäisikö odottamaan apua. Hän päätti jäädä odottamaan apua. Oli kulunut melkein kolmekymmentä minuuttia, kun jostain kaukaa alkoi kuulua hälytyssireenin ääni ja hetken päästä ambulanssi ja poliisiauto kaarsivat tien päähän. Benka riensi heidän luokseen.
"Minä voin näyttää missä Cara on." Hän sanoi. Ambulanssi miehet ja poliisit lähtivät seuraamaan Benkaa, joka ohjasi heidät kielekkeen luokse.
"Hän on tuolla alhaalla." Benka sanoi ja osoitti alas kohti puuta, jota vasten Cara nojasi.
"Tarvitsemme köyttä." poliisi sanoi ja jatkoi. Käyn hakemassa sitä autosta. Hän hävisi ja parinkymmenen minuutin päästä hän palasi kantaen köysivyyhteä. " Minä menen alas." Benka sanoi ja kipusi ketterästi alas pitkin kalliota.
Hän meni Caran luokse ja kosketti tätä kevyesti olkapäähän.
"Cara, minä tässä. Toin sinulle apua." Benka sanoi ja nosti Caran syliinsä.
Hän kantoi Caran kallion juurelle ja sitoi köyden tämän ympärille.
"Pidä tiukasti kiinni niin he kiskovat sinut ylös." Benka sanoi. Cara nyökkäsi ja tarttui köyteen. Ei kestänyt kovinkaan kauaa, kun hänet oli kiskottu ylös. Benka kapusi ylös ja seurasi poliiseja ja ambulanssi miehiä leirille.
Hän meni paareille nostetun Caran luo ja sanoi. "En tule mukaasi, sillä minun on etsittävä siskosi ja kaverisi."
"Me taidetaan käydä kierros kyläkaupalla." Toinen poliiseista sanoi. "Ihan vain varmistetaan, etteivät tytöt ole menneet sinne." Hän perusteli.
Benka nyökkäsi ja katsoi kun ambulanssin ovet suljettiin ja auto lähti liikkeelle. Heti perään lähti poliisiauto.

Ilta alkoi hämärtää ja Benkakin päätti lähteä. Hän ajatteli tutkia tiet ja pikkutiet, jos vaikka tytöt olisivat johonkin mökkiin eksyneet.
Hän ajoi muhkuraista tietä niin pitkään että tuli päätielle. Hän ajoi sitä pitkin eteenpäin, ohi sen paikan, jossa mies nappasi tytöt kyytiinsä. Hän ei tiennyt kuinka kauan oli ajanut ja iltakin oli jo pimentymässä yöksi, kun hän huomasi huonosti hoidetun soratien vasemmalla puolella tietä.
Hän kääntyi sille ja matka jatkui pomppien ja hytkyen eteenpäin. Hetken kuluttua hän saapui mökin pihalle.
Pihalla seisoi vanha pölyinen Lada ja mökissä paloi valot. Äkkiä mökin ovi aukesi ja mies talutti jotakuta. Hän vei tuon hoikan hahmon maakellarille, avasi oven ja tyrkkäsi oviaukosta sisälle. Tämän jälkeen mies saapasteli takaisin mökkiin.
'Olisikohan tuo voinut olla yksi tytöistä.' Benka ajatteli ja jäi piiloonsa kurkkimaan. Kesti vielä ainakin tunnin, ennen kuin valot mökissä sammuivat ja Benka saattoi hiipiä piilostaan. Hän hipsi varovaisesti maakellarille ja yritti avata oven. Hän kuuli liikettä maakellarista ja samassa hyvin tuttu ääni kyseli. "Kuka siellä?"

Kata oli nukahtanut, eikä tiennyt kuinka kauan oli nukkunut, kun hän kuuli ovelta ääniä.
'Se on se mies taas.' Kata ajatteli heti. Hän nousi ja niin äänettömästi kuin oli mahdollista, hän hiippaili ovelle. Ovelta kuului rapinaa, niin kuin joku olisi yrittänyt avata ovea. Silloin Kata tajusi, ettei se voinut olla tuo mies, sillä hänellä olisi ollut avain ja ovi olisi ollut jo ajat sitten auki.
"Kuka siellä?" Kata kysyi.
"Minä täällä, Benka." Benkan ääni vastasi. "Oletteko te kunnossa?" hän kysyi.
"Ollaan... tai mä ja Mia ollaan, mutta Suski ei." Kata sanoi ja kertoi nopeasti, mitä oli tapahtunut. Sitten hän kysyi. "Miten sä tänne tulit ja tiedätkö yhtään missä Cara on.
"Vahingossa." Benka sanoi ja yritti saada lukkoa auki. "Caralla ei ole enää mitään hätää, hän on sairaalassa."
Kata tunsi syvää helpotusta sisarensa puolesta ja siitä, että he kohta pääsisivät pakoon.
Hetken oli hiljaista, sitten Benka taas puhui. "En saa tätä lukkoa auki." Hän sanoi ja jatkoi. "Täytyy ettiä jotain millä sen saa murrettua."
"Ole varovainen, se mies on vaarallinen hullu." Kata sanoi.
"Menen hakemaan sorkkaraudan." Benka sanoi kääntyen ja samassa joku osui häneen niin, että tähdet tanssivat silmissä.
Hitaasti hän lysähti maahan, miehen katsoessa häntä inhon ilme kasvoillaan. Mies oli onnistunut hiipimään hiljaa hänen taakseen ja iskemään jollain häntä päähän. Hän avasi kopperon oven ja raahasi Benkan sisälle kopperoon, tyttöjen katsellessa silmät suurina. Hän vilkaisi vielä tyttöjä, kuin varmistaakseen, etteivät he yrittäisi tehdä mitään, ennen kuin kääntyi ja lähti sulkien samalla oven perässään.

Kata oli katsellut tapahtumia peloissaan ja toivoi, ettei tuo mies keksisi sille yölle enää mitään kamalaa.
'Toivottavasti ei käynyt kovin pahasti.' Kata ajatteli ja tarkasteli hämärässä valossa Benkaa. Hän ehti nähdä kuhmun ja ilkeän näköisen haavan Benkan otsalla, ennen kuin mies sulki oven ja pimeys laskeutui jälleen kopperoon.
"Mitäs me nyt tehdään?" Mia niiskutti hiljaa.
"Odotetaan aamuun." Kata sanoi ja yritti muistella, mitä koulussa oli opetettu ensiapukurssilla. Hän tunnusteli pulssia Benkan ranteelta ja kaulalta. Pulssi löytyi ja se oli vahva. Tämän jälkeen Kata yritti saada Benkan kylkiasentoon, jotta hengitys olisi kulkenut paremmin, mutta ahtaassa kopperossa se oli varsin hankalaa. Seuraavaksi hän yritti tyrehdyttää verenvuodon ja putsata haavaa Benkan otsassa. Tosin sekään ei oikein onnistunut, sillä kopperossa oli todella pimeätä. Kun Kata oli tehnyt voitavansa, hän meni Suskin luokse.
Suski istui nurkassa kädet polvien ympärille kiedottuina ja silmät pimeyteen tuijottaen. "Suski onko kaikki hyvin." Kata kysyi ja mietti kuinka voisi parantaa toisen oloa. "Kuule, jaksatko vielä?"
Kata saattoi tuntea ahdistuksen, häpeän ja pelon ystävästään, jolle tuo paon epäonnistuminen oli varmasti tuntunut pahemmalta, kuin heille muille.
"Kuule kyllä me vielä päästään pois." Hän yritti lohduttaa Suskia.
"Minä en kestä, jos se sika tekee sen mulle taas." Suski sanoi hiljaa. "Mä haluan ennemmin kuolla, kuin, että se tekee sen taas."
"Mä en anna sen tehdä sitä sulle tai Mialle." Kata sanoi ja kietoi kätensä tämän ympärille. "Mä kyllä keksin jotain, vaikka mun sitte pitäs uhrata itteni." Hän lisäsi ja tunsi kuinka nyyhkytykset ravistelivat taas Suskia. Siinä he olivat pitkän aikaa, kunnes Suski rauhoittui. Kata päästi irti Suskista, mutta jäi silti tämän viereen ja pyysi Mian viereensä, kului vielä tovi ja he nukahtivat.

*********

Sairaalassa, Cara heräsi ja huomasi olevansa vuodeosastolla. Hänen kumpaankin käteensä meni tippaletku. Toisesta meni nestettä ja toisesta ravintoliuosta hänen verenkiertoonsa. Hän katseli ympärilleen ja mietti, missä Benka oli ja oliko tämä löytänyt tytöt.
Hän ei ollut huoneessa yksin. Huoneessa oli viisi tai kuusi muuta vuodetta, hänen vuoteensa lisäksi, joista parissa oli potilas. Cara yritti nousta istumaan, mutta ei voinut ja melkein saman tien ovi aukesi ja lääkäri pyyhälsi sisälle. Hän huomasi Caran heränneen ja riensi tämän luokse.
"Missä Benka on?" Cara sai vaivoin kysyttyä.
"En tiedä." Lääkäri vastasi totuudenmukaisesti. "Mutta, kunhan olette hieman levännyt ja kerännyt voimia, niin Komisario Lehtonen haluaisi keskustella kanssanne."
Cara nyökkäsi vastaukseksi.

Komisario Lehtonen istui odotushuoneessa, sillä hän halusi jututtaa tuota tyttöä, Carinia tapauksen johdosta. Tapauksen, josta oli tullut jo varsin kiinnostava, ehkä vähän liiankin kiinnostava, sillä lehdistö oli saanut asiasta vihiä. Komisario Lehtonen oli ensin epäillyt koko juttua nuorten pilailuksi, mutta se sotku, minkä hän oli nähnyt rikospaikalla ja sitten tuo tyttö, joka oli selvästi yritetty tappaa, kertoivat ihan jotain muuta kuin nuorten pilailusta. Lehtonen tiesi nyt, että hänen etsittävänään oli tyyppi, joka ei kaihtaisi tappamistakaan, jos olettaisi jäävänsä kiinni.
Hän mulkoili toisella tuolilla istuvaa miestä, joka kirjoitti jotakin lehtiöönsä. Lehtonen saattoi melkein nähdä mielessään seuraavien lehtien lööpit, joista jokainen kertoisi psykopaatti murhaajasta, joka oli ottanut mallia Bodomin jutusta. Että nekin lehtiloiset jaksoivat.
Komisario Lehtonen oli vaipunut ajatuksiinsa niin, ettei ollut huomannut, kun lääkäri oli tullut paikalle.
"Komisario Lehtonen." Lääkäri sanoi kysyvällä äänellä.
Lehtinen nousi ja sanoi. "Kyllä, minä olen."
"Carin on nyt herännyt, mutta..." Lääkäri aloitti, mutta Komisario keskeytti hänet.
"Voinko siis päästä jututtamaan häntä?" Komisario Lehtinen kysyi.
"Ette aivan vielä, hänen on saatava vielä levätä." Lääkäri vastasi ja jatkoi. "Ilmoitan teille, kun se on mahdollista.

Lehtimies Kaarlo Heikura, oli koko ajan kirjoittanut tulevaa juttua lehtiöönsä, kun lääkäri astui huoneeseen. Hänen mielenkiintonsa heräsi. Hän oli hiljaa ja kuunteli painaen kaiken mieleensä. 'Tämähän oli mielenkiintoista.' Hän ajatteli ja hymyili tyytyväisenä. Jos hänen juttunsa pääsisi vielä tänään painoon, hän voisi toivoa saavansa ylennyksen tai ainakin palkankorotuksen. 'Nyt kun jotenkin pääsisin kuuntelemaan, kun tuo poliisi jututtaa sitä tyttöä.' Hän mietti.

Cara nukahti lääkärin lähdettyä ja nukkui seuraavaan aamuun asti ja sinä aikana tippaletkut otettiin pois.
Hän havahtui, kun hoitaja saapui osastolle, tuoden aamiaista. Hän auttoi potilaita istumaan, asetti tarjottimet paikoilleen ja nosti aamiaistarpeet tarjottimille. Pian hän oli Caran kohdalla, asetti tarjottimen paikoilleen ja nosti aamiaisen sille. Aamiainen koostui tuoremehusta, puurosta ja hedelmästä.
"Tahtoisin puhua lääkärille." Cara sanoi hoitajalle.
"Hän tulee aamiaisen jälkeen kierrokselle, voitte sitten jutella hänen kanssaan." Hoitaja vastasi.
"Hyvä on." Cara sanoi ja yritti syödä. Kovin paljoa hän ei syönyt, ei vain maistunut. Loppujen lopuksi hän oli maistanut puuroa vain pari lusikallista.
"Eikö teille maistu?" Hoitaja kysyi ja katsoi melkein täyttä puurolautasta.
"Ei ole nälkä." Cara sanoi hiljaa.
Hoitaja nyökkäsi ja keräsi lautasen ja tyhjän mehulasin pois. Hän lähti sitten katsomaan, joko voisi kerätä muiden astiat pois.
Cara katseli hoitajan työskentelyä ja hätkähti, kun ovi aukesi ja lääkäri astui osastolle. Lääkäri kävi jokaisen potilaan luona.
Hän pysähtyi Caran kohdalla ja hymyili tyytyväisenä.
"Oletkin jo paremmassa kunnossa." Hän sanoi.
"Niin." Cara sanoi. "Minä luulen, että jaksaisin keskustella sen Komisarion kanssa." hän lisäsi.
Lääkäri nyökkäsi ja sanoi. "Hoitaja vie teidät hänen luokseen."
"Hyvä, kiitos." Cara sanoi.
Hän jäi odottamaan pääsyä Komisarion puheille, kun lääkäri jatkoi kierrostaan. Ei kestänyt kauaakaan, kun hoitaja tuli pyörätuolin kanssa. Kun Cara katsoi sitä kysyvästi, hoitaja sanoi. "Et saa vielä rasittaa itseäsi."
Cara nyökkäsi ja antoi hoitajan auttaa itsensä tuoliin. Hoitaja vei hänet pieneen huoneeseen, jossa Komisario Lehtonen häntä jo odotti.

Komisario Lehtonen oli saapunut heti aamusta sairaalaan ja oli kysellyt saisiko jututtaa tyttöä. Hän oli ehtinyt kuluttaa pari tuntia odotushuoneessa, kun lääkäri saapasteli hänen luokseen ja sanoi, että tyttöä sai nyt jututtaa. Kului vielä jonkin aikaa ja pian hoitaja toi tytön pieneen odotushuoneeseen.
Tyttö istui pyörätuolissa ja hänen toinen jalkansa oli jalkaterästä puoleen sääreen asti kipsissä. Tytön kasvot olivat kalpeat ja hiukset sekaisin.
Komisario Lehtonen nousi seisomaan ja asteli tytön luokse. Hän ojensi kätensä tätä kohti ja sanoi. "Olen Komisario Lehtonen."
"Carin Lahtinen." Cara sanoi ja kätteli Lehtosta.
Komisario veti tuolin lähemmäksi Caraa ja istuutui sille.
"Jaksatko nyt varmasti vastailla kysymyksiini?" Komisario kysyi Caralta.
"Jaksan." Cara vastasi.
"Haluaisitko kertoa, minulle kuinka kaikki oikeastaan tapahtui." Komisario kysyi.
Cara nyökkäsi ja alkoi kertoa. Hän kertoi, kuinka hän oli yöllä herännyt johonkin ääneen ja kuinka tuo mies oli hyökännyt. Hän kertoi, kuinka he pääsivät pakoon ja kuinka hän sai miehen seuraamaan itseään ja kuinka hän itse oli satuttanut jalkansa ja sen kuinka mies oli iskenyt puukkonsa hänen selkäänsä.
"Näitkö ollenkaan, miltä mies näytti?" Komisario kysyi.
"En, oli liian pimeää." Cara sanoi ja jatkoi. "Sen jälkeen minä astuin muutaman askeleen taaksepäin ja putosin alas. Mies kai luuli minua kuolleeksi, kun ei enää tullut perääni."
"Ja sitten?" Komisario kysyi.
"Ja sitten ei mitään." Cara sanoi. "Minä menetin tajuntani ja heräsin vasta aamulla. Seuraava muistikuva siitä, on Benka, joka tarjosi minulle vettä ja haki apua."
Komisario oli hiljaa ja katsoi tytön kalpeita ja totisia kasvoja. Tyttö oli totisesti kokenut paljon sellaista, mikä ei kuulunut tavallisen nuoren elämään.
"Onko Benkasta kuulunut mitään? Entä Miasta, Katasta ja Suskista?" Cara kysyi.
"Ei ole." Komisario sanoi ja jatkoi. "Sinun taitaa olla aika palata takaisin osastollesi."
Cara nyökkäsi ja Komisario harppoi ovelle. Hän katosi hetkeksi ja kun hän palasi, hänen seurassaan oli hoitaja.

Hoitaja tuli Caran luo ja lähti sitten kuljettamaan tätä takaisin osastolleen.
Komisario lähti, hän halusi paneutua asiaan omassa työhuoneessa, kuuman kahvikupillisen ja tuoreen pullan keralla.
Hoitaja ja Cara olivat osaston ovelta, kun takaa kuului huuto. He kumpikin kääntyivät katsomaan huutajan suuntaan ja samassa välähti kirkas valo ja kuului kameran tuttua räpsähtelyä.

Kaarlo oli nukkunut tuolien välissä, josta häntä ei ollut huomattu. Hän havahtui puheensorinaan ja hetken kuunneltuaan, hän huomasi asian olevan mielenkiintoinen. Hän napsautti pienen sanelimen päälle ja samalla hän nousi sen verran ylös, että näki keskustelijat. Toinen oli nuori tyttö ja toinen oli se poliisi, jonka kanssa hän oli aikaisemmin odottanut. Hän katseli tyttöä, jonka kalpeita kasvoja kehystivät harjaamattomat hiukset.
'Loistavaa.' Hän ajatteli ja painui taas matalaksi.
Kului jonkin aikaa, kunnes hän kuuli Komisarion sanovan. "Sinun on aika palata takaisin osastollesi." Hetken päästä ovi kolahti ja kuului loittonevia askelia.
Kaarlo, mietti ehtisikö haastatella tyttöä ja oli jo nousemassa paikaltaan, kun hän kuuli oven käyvän. Komisario palasi hoitajan kanssa. Hetken päästä ovi kävi taas ja kun Kaarlo kurkkasi paikaltaan, huone oli tyhjä.
Hän odotti hetken ja lähti sitten hoitajan perään. Hän seurasi tätä osastolle asti. Juuri ennen osastolle, saapumista hän kaivoi kameransa esille ja asetti sen valmiustilaan.
Sitten hän huusi ja kaikki kävi kuin hidastetussa filmissä. Hoitaja ja tyttö käänsivät yhtä aikaa päätään ja samalla hetkellä hän otti kuvan ja toisenkin. Kun hän oli mielestään saanut tarpeeksi kuvia, hän lähti nopeasti pois paikalta. Tästä tulisi kaikkien aikojen juttu.

Cara ja hoitaja katsoivat hölmistyneenä miestä, joka otti kuvia. Juuri kun hoitaja oli aikeissa mennä miehen luokse, tämä katosi salamannopeasti.
"Komisariolle on ilmoitettava tuosta." Cara sanoi hiljaa. "Jos tuo oli lehtimiehiä, niin kuin epäilen, hänen juttunsa ei saa päästä lehtiin." Hän lisäsi.
Hoitaja nyökkäsi ja kuljetti Caran huoneeseen sisälle. Hän auttoi Caran takaisin vuoteelle ja poistui.

*********

Aamu valkeni hiljalleen ja aamuauringon säteet kurkistelivat lautojen rakosista sisälle kopperoon. Hiljalleen tytöt heräilivät ja venyttelivät puutuneita jäseniään. Kata kumartui Benkan puoleen. Tämä nukkui yhä.
"Benka, herää." Kata sanoi ja töni Benkaa kylkeen.
Pian alkoi tapahtua, Benka mutisi jotain ja vääntäytyi hitaasti istumaan päätään pidellen.
"Mikä tiejyrä minuun osui." Hän kysyi ja irvisti, sillä hänen päätään särki.
"Se mies kalautti sinut tainnoksiin." Kata sanoi ja jatkoi. "Meidän on päästävä täältä pois, ennen kuin se mies iskee likaiset sormensa Miaan."
"Niin." Benka sanoi hiljaa ja antoi katseensa kiertää kopperoa. Hämärässä valossa hän näki tavarakasan nurkassa. Hän meni tavarakasan luo ja alkoi penkoa sitä. Hetken kuluttua hänen käteensä osui joku sopivan paksuinen tanko tai puuastalo.
"Nyt me voimme toivottaa hänelle hyvää huomenta." Benka totesi sarkastisesti ja yritti olla välittämättä jyskyttävästä päänsärystä.
Ulkoa alkoi kuulua askelia, mies oli tulossa. Suski alkoi täristä ja hoki koko ajan. "Ei, ei, ei, ei..."
Benka kääntyi Suskin puoleen. "Rauhoitu. En anna hänen koskea sinuun." Hän sanoi ja valmistautui oven avautumiseen.
"Tytöt pysykää takana." Benka sanoi hiljaa tytöille, jotka perääntyivätkin ovelta.
Askeleet lähestyivät yhä vain ja pian ne olivat ovelle. Kuului tuttua kilahtelua lukon avaamisesta. Sitten ovi avautui ja mies seisoi oviaukossa.
Benka syöksähti eteenpäin kohti miestä ja huitaisi tätä astalollaan. Hän osui ja mies kellahti maahan.
"Nyt ulos, juoskaa autolleni, se on tuolla pensaiden takana piilossa." Benka sanoi ja oli valmiina hutaisemaan uudestaan.
Tytöt juoksivat Benkan osoittamaan suuntaan ja siellä auto olikin. He jäivät odottamaan Benkaa.
Kun Benka oli varma siitä, ettei miehestä nyt ollut vastusta, hän juoksi tyttöjen perään. Auton luona hän kaivoi avaimet esille ja päästi tytöt autoon. Juuri kun hän oli astumassa autoon, hän kuuli ääniä maakellarin luota, mies oli selvinnyt iskusta ja kömpi nyt ylös. Hän huomasi karkulaiset ja alkoi tulla heitä kohti.

*********

Aurinkoinen aamu tavoitti myös Komisario Lehtosen. Hän joi kahvia, söi pullaa ja hänen edessään pöydällä oli tuore aamulehti. Hän nautiskeli aamustaan, kunnes oli vähällä vetää kahvit ja pullan väärään kurkkuun nähtyään kuvan hoitajasta, joka oli viemässä Caraa osastolleen. Alla oli otsake: Telttaretki muuttui kauhujen telttaretkeksi.
"Ei p***le." Komisario Lehtonen manasi ja alkoi lukea juttua. Jutussa oli Komisarion käymä keskustelu Caran kanssa lähes sanasta sanaan. 'Miten se nilkki onnistui?' Komisarion mietti vihaisena ja laski lehden käsistään.
Hän hörppäsi nopeasti kahvinsa ja hotkaisi pullan lopun perään, minkä jälkeen hän suuntasi puhelimelle. Hän soitti lehden toimitukseen ja keskusteli päätoimittajan kanssa.
"Jos minun päätodistajalleni tapahtuu jotakin, tulen henkilökohtaisesti hakemaan sen Kaarlon ja raahaan hänet tekemään erikoisraporttia kiven sisästä." Komisario ärisi.
"Minä keskustelen hänen kanssaan." Päätoimittaja Hautala sanoi.
"Hyvä." Komisario sanoi ja jatkoi. "Kuulemiin."
"Kuulemiin." Sanoi Hautala ja siihen puhelu päättyi.
Komisario soitti toisenkin puhelun. Hän soitti kollegalleen ja pyysi tätä siirtämään tytön turvallisempaan paikkaan.

Kaarlo saapui toimitukseen ja oli suuntamassa paikalleen, miettien saisiko mahdollisesti palkankorotusta hyvästä jutustaan, kun päätoimittaja Hautala keskeytti hänen mietteensä.
"Kaarlo, tules tänne on asiaa." Hautala sanoi huomattuaan Kaarlon saapuneen. Kaarlo saapasteli Hautalan toimistoon ja jäi hänen pöytänsä eteen. Hän katsoi keski-iän ylittänyttä Hautalaa, jolla oli vakava ilme kasvoillaan miettien, mitähän asiaa tällä mahtoi olla.
"Kaarlo." Hautala aloitti ja jatkoi. "Komisario soitti minulle juuri ennen sinun saapumistasi. Hän oli hyvin huonolla tuulella juttusi takia."
"Miksi?" Kaarlo kysyi.
"Hän ei oikein pitänyt siitä, että julkistit kuvan hänen päätodistajastaan ja kerrot koko heidän keskustelunsa." Hautala sanoi ja katsoi Kaarloa alta kulmain. "Hän lupasi viedä sinut henkilökohtaisesti tekemään raporttia vankeinhoidosta, vangin näkökulmasta, jos hänen todistajalleen tapahtuu jotakin sinun takiasi." Hän lisäsi.
Kaarlo nielaisi kuuluvasti ja näytti pelästyneeltä. Eihän hän tällaista halunnut, vaan hyvän jutun ja nyt hän oli tehnyt elämänsä mokan.
"Miten voin korjata tilanteen?" Kaarlo viimein kysyi naama valkoisena ja ajatteli 'Ei taida tulla palkankorotusta.'
"Saat jatkaa vielä tämän jutun parissa, mutta jos teet vielä yhdenkin virheen, saat kengän kuvan ahteriisi, eikä sinulla ole tänne sen jälkeen mitään asiaa." Hautala murahti ja näytti happamelta. "Onko tämä nyt selvä?" Hän vielä kysyi kumartuen lähemmäksi Kaarloa.
"On, kiitos, minä menen jo." Kaarlo sanoi ja nielaisi uudestaan.
Kaarlo asteli hitaasti ulos Hautalan toimistosta naama vitivalkoisena ja laahusti paikalleen. Hän lysähti penkilleen ja katsoi auki olevan tietokoneen näyttöä, jolla näkyi hänen viimeisin juttunsa. 'Minä olen idiootti.' Hän ajatteli ja painoi päänsä käsiinsä. 'Mitä minä nyt teen, olen pahemmassa kuin pulassa.'
"Niin tietysti." Kaarlo mutisi hiljaa. "Menen sinne telttailu-alueelle ja etsin ne tytöt. Sitten minusta tulee sankari."
Autuas hymy levisi hänen kasvoilleen ja hän nappasi sanelimensa, kynänsä ja lehtiönsä mukaan ja juoksi autolleen. Hän lähtisi leirintä-alueelle.

Tytöt istuivat autossa ja katsoivat, kun mies hoippuroi lähemmäksi. Benka seisoi autonsa vieressä, valmiina hyppäämään kyytiin, mutta ei vielä noussut autoon. Tytöt ihmettelivät, miksi Benka sillä tavalla hidasteli.
"Benka tule nyt, mennään jo." Kata pyysi viimein epätoivoisena.
"Ihan kohta, haluan vain varmistaa, ettei hän seuraa meitä." Benka vastasi, pitäen samalla katseensa tiukasti miehessä.
Hetken päästä mies oli autolla ja Benka oli valmiina iskemään tätä astalollaan.
Suski alkoi huutaa; "Se tulee tänne, se tulee tänne!" ja yritti päästä autosta ulos. Katalla oli täysi työ estää Suskia menemästä, eikä hän nähnyt, mitä Benkan ja miehen välillä tapahtui.
Juuri kun Benka oli iskemässä miestä astalolla, tämän käsi heilahti ja jokin välkähti auringossa. Samassa Benka tunsi viiltävää kipua vatsassaan ja oli lyyhistyä autoa vasten, mutta jotenkin hänen onnistui pysyä pystyssä. Hän nosti taas astalonsa ja tällä kertaa hän osui mieheen, joka lysähti maahan.
Benka avasi auton oven ja lysähti penkille istumaan. Hän sulki oven ja käynnisti auton. Pian he ajoivat pitkin muhkuraista soratietä, kivien ropistessa auton pohjaan. Kului tovi ja he saapuivat päätielle. Benka suunnisti kyläkaupan suuntaan.
Benka näki tien kuin sumussa ja häntä heikotti, sillä haavasta valui verta koko ajan. Hänen oli yhä vaikeampi pitää katse tiessä ja pian hän vaipui tiedottomuuteen. Se tapahtui kuin hidastetussa elokuvassa, Benka lyyhistyi ratin päälle ja auto alkoi heittelehtiä. Kuului renkaiden kirskuntaa ja tytöt huusivat pelosta. Hetken päästä auto ajoi ulos tieltä ja pysähtyi töksähtäen ojaan.
Moottori hurisi vielä ja renkaat sutivat tyhjää, lennättäen kuivaa hiekkaa.
Kata avasi oven ja kiersi kuskin puolelle.
"Benka." Hän sanoi hiljaa. "Benka, mikä sun on?"
Ei vastausta.
Kata nosti Benkan ratin päältä ja näki punaisen yhä leviävän läikän tämän paidassa vatsan kohdalla.
"Suski tuu auttamaan, nostetaan Benka tuonne toiselle penkille." Kata sanoi, sillä hän tiesi, että hänen täytyisi saada Benka nopeasti sairaalaan, ennen kuin tämä vuotaisi kuiviin.
Suski nyökkäsi ja tuli Katan luokse. Yhdessä he saivat Benkan viereiselle penkille.
"Entäs nyt?" Suski kysyi.
"Mä yritän ajaa." Kata sanoi.
"Osaatko sä?" Suski kysyi.
"Osaan mä vähän ajaa, Jusa opetti kerran, kun käytiin soramontulla." Kata vastasi punehtuen hieman ja jatkoi. "Auta nyt mua saamaan tää auto pois ojasta."
Suski nyökkäsi.
Kata istuutui kuskin paikalle ja käänsi virta-avaimesta (sillä moottori oli ehtinyt sammua) ja moottori hurahti käyntiin.
Hän yritti muistella kuinka saisi pakin ja käänteli vaihdekepistä, kunnes se loksahti oikeaan kohtaan. Hän painoi kaasua Suskin työntäessä autoa.
Pitkän yrittämisen jälkeen he saivat auton takaisin tielle. Suski hyppäsi kyytiin ja he alkoivat ajaa kohti sairaalaa.
He olivat edenneet jonkin matkaa, kun auto pysähtyi, eikä enää liikahtanutkaan. Kata mietti missä vika voisi olla ja tuli vilkaisseeksi polttoainemittaria yhden käynnistys yrityksen yhteydessä. Mittari näytti punaista, sillä Benka ei ollut muistanut tankata kyläkaupalla käydessään. Hän oli halunnut lähteä etsimään tyttöjä.
"Polttoaine on lopussa." Kata sanoi.
"Mitäs nyt tehdään?" Suski kysyi hätääntyneenä.
"Meidän on pysäytettävä joku ja pyydettävä kyyti sairaalalle." Kata sanoi.
"Niin, mut entäs jos se hyypiö sattuu tulee meidän ohitse, ku me yritetään liftata?" Mia kysyi.
"Niin, se mies." Kata sanoi ja jatkoi. "No meidän on otettava se riski, sillä Benkan on päästävä sairaalaan, ennen kuin vuotaa kuiviin."
"Hei tuolta tulee joku!" Suski huudahti ja osoitti vastakkaiseen suuntaan, josta kuuluikin tunnistettavaa autonmoottorin hurinaa.
"Yritetään saada se pysähtymään." Kata sanoi ja oli valmiina syöksymään auton eteen, joka jo kääntyi kurvista näkyviin.

Jatkoinpa taasen, mutta nyt te hyvät immeiset jatkakaatten tarinaa...
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nuubialainen Prinsessa


No mie nyt tuota jatkoin, vaikka tuntuu vähän tyhmältä raiskata noin hyvää tarinaa...

         ***                              ***                             ***

Kaarlo painoi kaasua mutkan kohdalla ja käänsi radiota kovemmalle. Hän oli pitänyt jalkansa kaasulla koko matkan työpaikaltaan lähdön jälkeen ja ohjannut autonsa päättäväinen ilme kasvoillaan leirintä alueen suuntaan. Jostain syystä hän sattui vilkaisemaan erästä sivutietä ja hänen silmiinsä osui tuoreet kaasutusjäljet, jotka olivat syntyneet selvästikin kiireisen autoilijan kärsimättömyydestä.

Jäljet saivat Kaarlon kurtistamaan kulmiaan ja jarruttamaan äkisti. Miehen mieleen pälkähti ajatus.
"Entäpäs jos nuoret olivatkin hakeneet suojaa syrjäisen sivutien varrelta? Tuoreet jäljethän selvästikin viittasivat äskettäiseen liikennöintiin tiellä. Joku oli käyttänyt tietä hiljattain, joten ehkä olisi syytä selvittää minne tie johti."

Kaarlon vaisto kehotti tarkastamaan tuon syrjäisen tienpätkän, silläkin uhalla, että reissu olisi turha. Mies peruutti autonsa renkaat vinkuen ja kaarsi pienelle tielle jouset paukkuen. Hän ei tiennytkään kuinka lähellä nuoria hän jo oli.

         ***                              ***                             ***

Iltapäivä alkoi olla jo pitkällä kun Cara katseli ulos osastonsa ikkunasta. Tytön kasvoilla näkyi varjot, jotka olivat syntyneet huolesta. Hän mietti missä Benka mahtoi olla ja olivatko hänen ystävänsä turvassa. Cara sulki silmänsä ja muisti miltä hyökkääjän kourat olivat tuntuneet hänen ihollaan. Ympärillä ollut pimeys oli piilottanut hyökkääjän kasvot, mutta metsän hiljaisuudessa takaa-ajajan hengitys oli paljastanut tämän läsnäolon.

Cara muisti sen kauhun tunteen, joka oli vallannut hänet. Jokainen juoksuaskel, jonka hän oli ottanut yrittäessään paeta henkensä kaupalla, oli ollut täynnä epätoivoa. Tyttö ymmärsi nyt kuinka onnekas olikaan ollut ja kuinka huonosti hänen olisi voinut käydä, ellei hän olisi pudonnut alas tasanteelle, josta hän oli myöhemmin herännyt. Yksinäinen kyynel karkasi tytön poskelle.
"Hyvä jumala, anna heidän olla kunnossa."


         ***                              ***                             ***

Jatkakaatten....


Lapsissa asuu rakkaus.

"Suuret ajatukset seuraavat pienien perässä.
Ne uskaltautuvat esiin piiloistaan vain harvoin, ja tarvitsevat tuekseen suuren joukon pieniä ystäviään."

"Itselleen nauraminen on terapeauttista"

Nefertiti

#4
Kaarlo ajeli ajatuksiinsa vaipuneena eteenpäin, kun äkkiä hänen autonsa eteen hyppäsi nuori tyttö, joka huitoi vimmatusti käsiään. Kaarlo painoi jarrua ja samalla tyttö loikkasi sivuun. Auto pysähtyi renkaat kirskahtaen paikalleen ja Kaarlo oli kumauttaa otsansa rattiin äkkijarrutuksessa syntyneen nykäyksen voimasta.
Kun hän oli selvinnyt ensijärkytyksestä, hän nousi autosta mennäkseen puhuttamaan tuota tyttöä, tämän tempauksen vuoksi.
Kaarlo aikoi juuri sanoa tytölle, siitä kuinka vaarallista oli hyppiä auton eteen, kun tyttö jo keskeytti hänet alkuunsa.
"Voisittekste auttaa meitä, meillä loppu polttoaine ja Benka tarttee apua." Tyttö sanoi.
Vasta nyt Kaarlo tunnisti tytön, joka oli täsmälleen sisarensa näköinen. Tuo tyttö taisi olla Kata, yksi niistä kadonneista tytöistä.
'Taidankin saada kunnon jutun.' Kaarlo ajatteli ja arveli myös korjaavansa samalla maineensa pomonsa silmissä.
"Miten te tänne olette joutuneet?" Kaarlo kysyi tytöltä.
"Ei oo aikaa kertoo." Tyttö sanoi epätoivoisena.
"Hyvä on, kertokaa sitten myöhemmin." Kaarlo sanoi ja asteli tien reunassa seisovalle autolle, jonka vieressä seisoi kaksi tyttöä.
Hän kurkisti sisään ja näki etupenkillä nuoren miehen. Nuori mies oli tajuton ja kasvoiltaan lähes lumivalkoinen. Kaarlo huomasi nopeasti punaisen läikän nuoren miehen paidassa. Tämä tosiaan olisi saatava sairaalaan mahdollisimman nopeasti.
Kaarlo kääntyi tyttöjen puoleen. "Voisiko joku teistä auttaa kantamaan hänet autooni?" Hän kysyi.
"Mä voin auttaa." Sanoi se tyttö, joka oli loikannut auton eteen.
Kaarlo ja tyttö kantoivat yhdessä, nuoren miehen Kaarlon autoon takapenkille.
"Tuota, Katahan, sinä kai olet, niin voisitko painaa kädelläsi tuosta vuoto kohdasta, niin että verenvuoto lakkaisi." Kaarlo sanoi, osoittaen punaista länttiä nuoren miehen paidassa.
Tyttö nyökkäsi ja istuutui nuoren miehen viereen ja painoi kätensä tämän vatsalle.

Kata tunsi helpotusta istuutuessaan takapenkille, sillä nyt he vihdoinkin pääsisivät turvaan. Hän painoi kätensä Benkan vatsalle ja tunsi lämpimän veren valuvan sormiensa lomasta, mutta painoi silti ja toivoi, että he ehtisivät ajoissa sairaalaan.
Mia istuutui etupenkille ja Suski istuutui Katan viereen taakse. Kaarlo käänsi auton ja he jatkoivat matkaansa kohti sairaalaa. Kaarlo ojensi Suskille kännykkänsä ja käski tätä soittamaan sairaalaan ja kertomaan, että he olivat tulossa sairaalalle, mukanaan vakavasti loukkaantunut henkilö. Suski teki työtä käskettynä ja sairaalasta sanottiin, että heitä oltaisiin vastassa.

Melko pian he jo kaarsivat sairaalan pihalle ja pihalla oli vastassa lääkäri sekä pari hoitajaa paarien kanssa. Yhdessä Kaarlon kanssa he saivat nostettua Benkan autosta paareille.
Hoitajat veivät Benkan juoksujalkaa toimenpidehuoneeseen, lääkärin seuratessa heitä. Kaarlo ja tytöt puolestaan seurasivat lääkäriä, mutta jäivät kuitenkin toimenpidehuoneen ulkopuolelle odottamaan, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan.
Pitkän tovin jälkeen lääkäri saapui heidän luokseen, hän katsoi jokaista hiljaa, kuin miettien miten asiansa kertoisi.
"No miten on, selviääkö hän?" Kata kysyi huolestuneena lääkäriltä ja valmistui jo pahimpaan.
"Hän selviää, mutta jos olisitte tulleet vähänkään myöhemmin, niin hän olisi kuollut." Lääkäri sanoi hiljaa ja kysyi sitten. "Mitä hänelle oikein tapahtui?"
"Tuota, yksi tyyppi kävi päälle." Kata sanoi vaivautuneena. "Olisi varmaan parempi, jos voisimme jutella asiasta poliisille." Hän lisäsi.
"Ilmoitan Komisario Lehtoselle, sillä hän hoitaa tätä juttua." Lääkäri sanoi ja jatkoi. "Hänellä lienee paljon kysyttävää teiltä."
"Hyvä." Kata sanoi. "Tuota... ystäväni tarvitsee ehkä lääkärin tarkastuksen, sillä hänkin on kokenut kovia." Hän lisäsi ja osoitti samalla Suskia.
"Pyydän Annaa katsomaan häntä." Lääkäri sanoi ja kääntyi juuri paikalle saapuneen naislääkärin puoleen. "Voisitteko tutkia, tuon tytön." Hän sanoi ja osoitti Suskia.
Anna meni Suskin luokse ja katseli tätä hetken ja pyysi tätä sitten seuraamaan itseään tyhjään toimenpidehuoneeseen.
Lääkäri ohjasi Katan, Mian ja Kaarlon perhehuoneeseen odottamaan Komisario Lehtosta.

Kata istahti lähimmälle penkille ja tunsi yhtä aikaa helpotusta, iloa ja pelkoa. Pelkoa Benkan ja Caran puolesta, iloa ja helpotusta siitä, että he olivat nyt turvassa.

*********

Komisario Lehtonen istui kahvilla ja luki lehteä, kun puhelin soi. Hän keskeytti lukemisen, laski kahvikupin pöydälle ja vastasi puhelimeen.
"Lehtonen." Hän sanoi.
"Ne tytöt tulivat tunti sitten tänne sairaalaan ja heidän mukanaan oli se lehtimies, sekä Benka niminen nuorimies." Lääkäri selosti.
"Voiko heitä puhuttaa?" Komisario kysyi.
"Tyttöjä voi, mutta Benka on tällä hetkellä leikkauksessa, joten häntä pääsette jututtamaan vasta huomenna, jos vielä silloinkaan."
"Hyvä, minä tulen sinne heti." Komisario sanoi tyytyväisenä. Nyt juttu saattaisi ratketa.
"Asia selvä. Kuulemiin." Lääkäri sanoi.
"Kuulemiin." Komisario sanoi ja sulki puhelimen.
Hän joi nopeasti lopun kahvin ja paineli sen jälkeen autolleen. Hän ajoi niin nopeasti, kuin nopeusrajojen salliessa vain pystyi ja pian hän saapuikin sairaalalle. Häntä vastaan tulikin lääkäri, joka ohjasi hänet perhehuoneeseen.
Perhehuoneessa istui Kaarlo, joka jutteli tyttöjen kanssa.
"Kaarlo hyvä, voisitko poistua siksi aikaa, kun jututan tyttöjä." Komisario Lehtonen sihahti lehtimiehelle, joka nousi kiireesti paikaltaan ja luikahti lääkärin ohitse käytävään odottamaan.


*********

Toisaalla, mies nousi maasta ja hieroi päätään. Sinne oli ilmaantunut kunnollinen kuhmu. Hän muisti nopeasti, että vangit olivat päässeet karkuun. Mutta olihan hän onnistunut sentään haavoittamaan yhtä pakenijaa, joten he eivät pääsisi kovinkaan pitkälle. Hän raahusti taloonsa hakemaan avaimia.
Sisällä hänen katseensa osui pöydälle unohtuneeseen lehteen. Lehden kannessa oli kuva tytöstä ja hoitajasta. Mies katseli kuvaa ja hänestä tytössä oli jotain tuttua. Hetken pohdinnan jälkeen hän tajusi, että yksi juuri paenneista tytöistä oli täsmälleen samannäköinen kuin tuo valokuvan tyttö. Heidät olisi saatava vaiennettua, ennen kuin he laulaisivat tietonsa kytille, mies tuumi hiljaa mielessään. Hän nakkasi lehden takaisin pöydälle ja nappasi naulakosta autonsa avaimet ja painui saman tien autonsa luo.
Käynnistäessään kuhmuista Ladaansa, hän muisteli edellistä yötä ja mietti, voisiko vielä saada tytöt vangikseen ja ehkä huvitella heidän kanssaan, ennen kuin, niin ennen kuin hän vaientaisi heidät lopullisesti.
Viininpunainen pölyinen kuhmuinen Lada ampaisi eteenpäin pitkin hiekkatietä niin, että kivet ropisivat sen pohjaa ja kylkiä vasten. Lyhyen mutkaisen ja pomppuisen matkan jälkeen hän kääntyi päätielle. Hän muisti sairaalan nimen, koska oli lukenut jutun pikaisesti läpi ennen kuin oli viskannut lehden takaisin pöydälle. Se lehtimies oli tosiaan tehnyt perusteellista työtä, joskin hänen tarkoituksenaan ei tietenkään ollut auttaa sekopäisiä murhaajia.
Mies ajeli tyytyväisenä eteenpäin ja mietti, mitä tekisi tytöille, saatuaan heidät taas kiinni. Hän voisi myös raivata sen miehenkin tieltään.
Mies pysäköi Ladansa syrjemmälle sairaalan parkkipaikalta ja nousi sitten kyydistä. Hän asteli päättäväisesti kohti sairaalan pääovia, mutta juuri ennen kuin hän astui niistä sisään hän tuli ajatelleeksi, että poliisi voisi olla jo paikalla, ja että olisi hyvä jos voisi livahtaa sisälle kenenkään huomaamatta.
Hän kiersi sairaalan ja meni henkilökunnalle tarkoitetulle ovelle. Se oli auki, joten mies pääsi helposti luikahtamaan sisälle siitä.
Nyt tuo synkkä hahmo vaelsi pitkin käytäviä ja etsi uhrejaan.

*********

Kata ja Mia kertoivat Komisario Lehtoselle kaiken, mitä heille ja Suskille oli tapahtunut. Samassa lääkäri saapui huoneeseen ja Suski asteli hiljaisena hänen perässään. Suski istahti Katan viereen, lääkärin ojentaessa paksun paperi pinkan Komisariolle sanoen samalla jotain. Ennen kuin lääkäri ehti lähteä, Kata kysyi. "Voiko Caraa, siis Carinia mennä tapaamaan?"
"Voi." Lääkäri sanoi ja jatkoi. "Minä vien teidät sinne, jos vain Komisariollekin sopii."
"Sopii." Komisario sanoi ja jatkoi nivaskan selaamista.
Tytöt nousivat paikoiltaan ja alkoivat seurata lääkäriä, joka johdatti heidät yksityishuoneeseen, jonne Cara oli siirretty.
Lääkäri, meni Caran luo ja kertoi tämän saaneen vieraita. Tämän jälkeen hän kääntyi tyttöjen puoleen ja viittasi heitä tulemaan lähemmäksi.
Tytöt astelivat hiljaisuuden vallitessa, Caran vuoteen luokse, lääkärin poistuessa.
Kata hymyili nähdessään sisarensa ja yritti hillitä itsensä, jottei noin vain syöksyisi tämän kaulaan.
"Ihanaa nähdä sut taas." Kata sanoi hymyillen.
"Samoin." Cara vastasi hymyillen ja samalla hänen poskilleen vierähti kyynel.
Juuri kun Kata oli aikeissa kertoa siskolleen, mitä heille oli tapahtunut, ovi avautui ja sisään astui roteva, kalpea-ihoinen mies, jonka tummat rasvaiset hiukset roikkuivat kasvoilla. Tytöt pelästyivät tunnistaessaan miehen. Mia yritti piiloutua Katan taakse ja Suskin alahuuli alkoi vavahdella, niin kuin hän pian alkaisi itkeä tai huutaa. Cara yritti peruuttaa niin perälle kuin se oli sairaalan sängyssä mahdollista.

Mies kulki pitkin käytäviä ja päätyi sen huoneen ovelle, josta Cara oli jo siirretty pois. Kurkistettuaan huoneeseen hän tajusi, että se tyttö oli siirretty toisaalle. Joten ei auttanut muu kuin jatkaa etsintöjä, ehkäpä saisi jonkun noista hehkeistä hoitajista kertomaan pienellä suostuttelulla.
Ääneti mies asteli pitkin käytävää ja lopulta häntä vastaan asteli hoitaja, jonka hän pysäytti.
"Mahdattekohan tietää mihin huoneeseen Carin Lahtinen on siirretty?" Hän kysyi ja piti haulikkonsa näkymättömissä selkänsä takana. Ei, hän ei käyttäisi sitä vielä, ellei olisi aivan pakko.
"Minulla ei ole lupaa kertoa sitä." Hoitaja sanoi ja värähti katsoessaan miestä.
"No sepä ikävää." Mies sanoi näennäisen rauhallisesti ja mietti jo miten saisi naisen houkuteltua sivummalle. "Mikset sinä saisi kertoa minulle?" Hän kysyi niin välinpitämättömästi kuin vain pystyi.
"Poliisin käskystä." Hoitaja vastasi ja tunsi pelkoa tuota miestä kohtaan, vaikkei tämä käyttäytynytkään uhkaavasti.
"Vai niin." Mies sanoi. Vai niin, kytät ovat siis mukana kuvioissa, hän ajatteli. Samassa hänellä välähti ja hän toivoi sen onnistuvan. "Ahaa, unohdin sanoa, että minua käskettiin kuulustella sitä tyttöä." Hän sanoi tyynesti ja toivoi, että valhe menisi läpi.
Hän katsoi naista, joka katsoi epäillen miestä, kuin arvioiden puhuiko tämä totta.
"Olisitte heti sanonut." Hoitaja sanoi epävarmasti ja kertoi, missä Cara oli. "Saatanko teidät sinne?" Hän kysyi vielä.
"Ei tarvitse." Mies sanoi ja jatkoi. "Haluaisi vain esittää muutaman kysymyksen teille ja olisi hyvä, jos voisimme keskustella hieman rauhallisemmassa paikassa."
"Hyvä on." Hoitaja sanoi ja ohjasi miehen tyhjään huoneeseen.
Mies sulki oven perässään ja asetti aseensa nojaamaan oven pieleen. Tämän jälkeen hän asteli naisen luo ja ennen kuin nainen tajusi mitään oli mies vetänyt nopealla liikkeellä tämän kaulan auki.
Mies raahasi naisen pois ovelta, nappasi haulikkonsa ja poistui huoneesta. Se kävi siististi, eikä nainenkaan päässyt mekkaloimaan, hän tuumi tyytyväisenä ja suunnisti kohti huonetta, jossa Cara oli.
Huone sijaitsi ylemmässä kerroksessa. Käytävillä oli rauhallista ja näytti muutekin paremmalta, kuin alemmissa kerroksissa. Määrätietoisesti hän harppoi pitkin käytävää kunnes löysi oikean numeron.
Hän avasi oven ja näki huoneessa kaikki neljä tyttöä. Haulikko roikkui hänen toisessa kädessään, kun hän silmäili pelästyneitä tyttöjä.
Nuo kolme pitäisi saada mukaan, mutta neljättä ei voinut ottaa mukaan, se hidastaisi pakoa, mies ajatteli silmäillen yhä tunteettomasti tyttöjä. Ei ollut muuta keinoa kuin päästää tyttö kärsimyksistään, eipähän tuo ainakaan pääsisi laulamaan kytille, miltä näytän, mies tuumi nostaen haulikon molempien käsiensä varaan ja tähtäsi.

Kauhuissaan Cara hapuili kädellään pöytää, kunnes sormet osuivat hälytysnappulaan. Hän otti sen käteensä ja painoi sitä ensin pitkään ja alkoi sitten painella nopeasti sarjassa. Kolme kertaa lyhyt, kolme kertaa pitkä ja taas kolme kertaa lyhyt, niin kuin hätä sanoman kuuluikin mennä, SOS.
Toivottavasti joku huomaisi morsetuksen ja tajuaisi, että he olivat vaarassa ja että poliisia kaivattiin paikalle.
Suski näytti lähinnä siltä, että alkaisi hetkenä minä hyvänsä kirkua hysteerisenä. Kata puolestaan oli vetänyt Mian taakseen suojaan. Ei, hän ei antaisi tuon hirviön vahingoittaa Miaa.
Samanaikaisesti hän mietti kuumeisesti, kuinka voisi estää miestä ampumasta Caraa. Kun hän ei mitään muuta keksinyt, hän nyökäytti päätään kuin olisi päätöksensä tehnyt ja syöksyi varoittamatta itseään paljon isomman miehen kimppuun. Kuului pamahdus ja haulit ropisivat seinään lennättäen laastia ja maalinkappaleita ympäriinsä. Mies kiroili ja yritti ravistaa Katan kimpustaan ja lopulta hän iski tyttöä haulikon perällä päähän.
Kata lysähti iskun voimasta lattialle ja jäi siihen makaamaan, Suskin kirkuessa hysteerisesti.
Cara yritti pelostaan huolimatta pitää päänsä kylmänä ja ajatteli, että sekasorron turvin ainakin yksi pääsisi pakoon.
"Mia! Juokse ulos, pakene kun vielä voit!" Cara sanoi Mialle, joka seisoi pelosta jäykkänä paikoillaan. "Mia, nyt helkkari liikkeelle siitä, ennen kuin tuo hullu on sun kimpussas!" Cara ärähti viimein ja sai kuin saikin tytön havahtumaan halvaantuneesta tilastaan ja juoksemaan ulos avoimesta ovesta.
Cara katsoi kuinka Mia katosi käytävälle ja kuuli tämän loittonevat askeleet. 'Hän ainakin on turvassa, eikä hänen tarvitse nähdä pahinta.' Hän ajatteli ja kääntyi sitten katsomaan Kataa, joka makasi tajuttomana lattialla ja näki miten mies tähtäsi haulikollaan tätä.
Caran ala huuli vavahteli ja kyyneleet pyrkivät väkisin valumaan poskille.
"Nyt mä sut penteleen pikkulutka tapan!" Mies ärisi tähdäten Kataa haulikolla.

Kaarlo oli palaamassa kanttiinista juotuaan kupillisen kahvia. Hän oli lentää selälleen, kun käytävää pitkin juossut tyttö törmäsi häneen. Hän näki, että tyttö oli kauhuissaan ja tämän kasvot olivat kyyneljuovilla. Hän oli myös kuullut laukauksen ja se kylmäsi hänen sydäntään.
Kaarlo otti tyttöä kiinni hartioista ja kysyi. "Oletko sä kunnossa?" Ääneti hän katseli järkyttynyttä tyttöä, joka oli lapsi vasta, ei paljoakaan vanhempi kuin hänen oma tyttärensä. "Mitä oikein tapahtui?" Kaarlo kysyi rauhoittavalla äänellä.
Mia oli ensin ihan hiljaa, rinta kohoili yhä kiivaasti ja hän pelkäsi.
"Se hullu... se mies on tuolla huoneessa..." Mia sopersi viimein nyyhkytyksien lomasta. "Se tappaa ne, ihan varmasti se tappaa ne." Hän hoki lähes hysteerisenä.
"Kato mua ja kuuntele." Kaarlo käski lempeästi ja tiesi, että nyt oli tullut hänen tilaisuutensa hyvittää munauksensa perusteellisesti. "Nyt sinä menet hakemaan Komisario Lehtosen ja kerrot sille tuosta miehestä. Ymmärsitkö nyt?" Hän vielä kysyi.
"Joo." Mia sanoi ja nyökkäsi.
"Mene nyt äläkä katso taaksesi kuulitpa mitä hyvänsä, meet vaan etsimään sen Komisarion. Ok?" Kaarlo vielä varmisti. "Minä yritän sillä välillä tehdä jotakin." Hän sanoi enemmän itselleen kuin tytölle.
Mia nyökkäsi ja jatkoi juoksuaan pitkin käytävää, kun taas Kaarlo suunnisti kohti huonetta, jossa tytöt olivat. Huoneen ovi oli auki ja huoneesta kuului sadattelua, joka peittyi nuoren tytön hysteeriseen huutoon.
Varovasti Kaarlo kurkisti ovesta sisään ja näki kuinka mies tähtäsi haulikollaan lattialla makaavaa tajutonta tyttöä.
Hetken Kaarlo seisoi ovella miettien hakisiko apua, vai syöksyisikö väliin. Hän tiesi, että se mitä hän tekisi, olisi tehtävä aikailematta. Ei, hän ei ehtisi hakea apua, oli siis mentävä väliin, silläkin uhalla että se maksaisi hänen henkensä ja mielellään hän vaarantaisi itsensä, kuin antaisi tuon hullun tyhjentää haulikon piiput puolustuskyvyttömään uhriin.
Kaarlo siis teki päätöksensä ja syöksyi suoraan miehen kimppuun niin, että he kaatuivat yhtenä mylläkkänä lattialle ja haulikko lensi miehen kädestä ja liukui tämän ulottumattomiin.
Kuului vain sadattelua, kun miehet tappelivat ja keskenään. Hetken näytti siltä, että tuo hintelä kirjatoukka Kaarlo voittaisi, mutta sitten valo välähti puukonterästä, joka upposi syvälle Kaarlon olkaan.
Tuskasta älähtäen hän lennähti lattialle ja yritti peruuttaa kauemmaksi miehestä, joka lähestyi uhkaavan näköisenä, valmiina upottamaan puukkonsa uudestaan Kaarloon.
Mies hyökkäsi ja Kaarlo yritti pitää tämän puukkoa pitelevää kättä loitolla, mutta toinen käsi oli edellisestä iskusta voimaton. Mies huomasi sen ja iski voimakkaasti nyrkillään Kaarlon haavoittuneeseen olkapäähän, jolloin ote puukkokädestä heltisi. Mies käytti tilaisuutta hyväkseen ja iski puukon voimalla Kaarlon rintaan. Kerran, toisen ja vielä monta kertaa, ennen kuin lopetti.
Kaarlon rinnassa oli useita syviä verta vuotavia haavoja ja hän tuskin pystyi hengittämään, sillä puukon terä oli puhkonut keuhkot. Hän tunsi veren rautaisen maun suussaan ja yskäisi, jolloin pieni verinoro valui suupielestä poskelle. Ympäröivä maailma väikkyi kummallisesti hänen silmissään ja hän tunsi suunnatonta halua antaa väsymykselle periksi.

Samaan aikaan Kata oli tullut tajuihinsa ja noussut varovaisesti istumaan. Päätä jomotti niin, että tähdet tanssivat vieläkin silmissä.
Hän kuitenkin näki, miten tuo mies upotti puukkonsa kerran toisensa jälkeen Kaarlon rintaan.
Kata huomasi kauempana olevan haulikon ja tajusi, että tuo puukotettu mies oli pelastanut hänen ja ehkä myös Suskin ja Caran hengen.
'Minun on autettava häntä.' Kata ajatteli ja tunsi kyyneleiden valuvan poskilleen. Varovaisesti hän nousi ja alkoi hivuttautua kohti haulikkoa. Samanaikaisesti käytävältä alkoi kuulua kiireisiä lähestyviä askelia.
Vaivihkaa Kata hivuttautui yhä lähemmäs haulikkoa, muttei ehtinyt sitä ottaa, sillä mies oli myös kuullut askeleet ja kääntyi nappaamaan aseensa.
"Vai yritit sä narttu ottaa tän." Mies ärähti ja oli nopealla loikalla tytön kimpussa. "Saat luvan olla kiltisti, ettei mun tartte viiltää sun kaunista kaulaas auki." Hän lisäsi katsellen tytön kalpeita kasvoja, joilta kuvastui kauhu.
Tämä sai miehen tyytyväiseksi, oi niin hän saattoi haistaa tytön pelon ja se kiihotti häntä kovasti. Nyt ei sille ollut aikaa, mutta ehkäpä myöhemmin voisi hieman huvitella tämän kaunokaisen kanssa, ennen kuin vaientaisi sen lopullisesti.

Kata katseli miestä kauhuissaan, eikä uskaltanut sanoa sanaakaan. Hän saattoi haistaa miehen hien hajun ja se sai hänet voimaan pahoin. Hän näki miten miehen silmät kiilsivät himosta, ei ollut epäilystäkään siitä mitä tämä halusi.
Kata tiesi mitä tämä tarkoitti ja pelkäsi, mutta samalla hän päätti, ettei antaisi miehen koskea toista kertaa Suskiin. Sitä paitsi oli keksittävä nopeasti jotakin, jolla estää tuota miestä tappamasta Caraa.
"Jos..." Kata aloitti ja pelosta värisevä ääni uhkasi hiipua kokonaan. "Jos tulen mukaasi ja teen kaiken, mitä haluat, niin annatko Suskin ja Caran olla?" Hän sanoi ääni vavahdellen ja inhon väristykset pitkin ruumistaan kulkien.
Mies silmäili epäillen Kataa, sillä tämä oli ennenkin juonitellut.
"Ystäväsi kuolevat heti, jos sinä temppuilet." Mies sanoi matalalla äänellä ja katsoi kiihtyneenä Katan kiivaasti kohoilevaa povea. "... ja teet ihan kaiken, mitä minä haluan sun tekevän." hän lisäsi ja liu'utti puukkoaan pitkin Katan kohoilevaa povea.
Kata inahti inhosta ja käänsi katseensa pois miehestä.
"Mä lupaan olla temppuilematta ja teen kaiken, mitä sä haluat." Hän toisti hiljaa ja nyyhkäisi.
"Hyvä." Mies sanoi tyytyväisenä. "Mmmh... Tästä tuleekin lystiä, kun sä pieni sähikäinen olet hieman suostuvaisempi." Hän lisäsi vetäen Katan tiukasi itseään vasten.
"N...niin." Kata sanoi ääni vavahdellen ja tunsi miehen ruumiin omaansa vasten ja tunsi, miten miehen elin kovettui. Hiljaa mielessään Kata päätti, ettei antaisi miehelle tyydytyksen iloa.
"No niin lähdetäänpäs, ennen kuin paikka vilisee kyttiä." Mies sanoi ja kuljetti Kataa edellään kohti ovea. "Me haetaan vielä se pikkulikka mukaan, joten muistahan, mitä lupasit." Hän murahti vielä.
"Ei, Miaan et koske." Kata sanoi kauhistuneena. "Tai mä..."
"Sinä mitä?" Mies kysyi äkäisesti. "Et sinä mulle mitään voi ja teet niin kuin käsken ja pikkulikka tulee mukaan, halusit tai et." Hän lisäsi hyytävällä äänellä.

Komisario Lehtonen nosti katseensa edessään olevista papereista, kuullessaan etäisen pamahduksen, mutta ajatteli ensin, että se saattoi olla jotain sairaalan melua. Hän jatkoi papereiden selaamista, mutta samassa ovelta kuului pauketta, kun joku hakkasi hätäisesti nyrkeillään ovea.
"Mitä hemmettiä." Lehtonen manasi noustessaan tuolista ja astellessaan ovelle.
"Avaa se ovi nyt!" Kuului huuto ulkopuolelta ja heti perään hillitöntä itkua.
Lehtonen avasi oven ja näki sen pikkutytön, Mian edessään. Tyttö oli järkyttynyt ja peloissaan.
"Mitä on tapahtunut, miksi sinä tänne tulit." Komisario Lehtonen kysyi tytöltä.
"Se hullu tuli meidän huoneeseen." Mia sai soperretuksi ennen uutta itkunpuuskaa. "Se lehtimies käski mun hakea s... sut." Hän sai sanottua nyyhkytysten lomasta.
"Odota tässä, pyydän jotakuta sinun luoksesi ja menen nyt katsomaan, mitä on tekeillä." Komisario Lehtonen sanoi ja ohjasi tytön tyhjään huoneeseen ja istutti tuoliin. Kaarlo on näköjään fiksumpi kuin päältä näyttää. Lehtonen tuumi sulkiessaan oven perässään.
Hän ei ehtinyt harpata montaakaan askelta, kun häntä vastaan juoksi hoitaja, joka oli kasvoiltaan kalpea.
"Yhdessä tyhjässä huoneessa on ruumis, tapettu." Nainen sai sanottua.
"Minulla ei nyt ole aikaa käydä katsomassa." Lehtonen sanoi ja kaivoi radiopuhelimensa esille. "Paha tilanne, lisäapua kaivataan ja nopeasti." Hän sanoi radiopuhelimeen.
Puhelin rätisi ja pian kuului vastaus. "Härkönen kuittaa. Kerro tilanne, olemme jo tulossa."
"Hullu aseen kanssa, yrittää eliminoida todistajan." Lehtonen sanoi.
"Ok. tulemme heti. kuitti." Härkönen vastasi.
"Hienoa, kiitos. Kuitti." Lehtonen sanoi ja tunki radiopuhelimansa takaisin taskuunsa, kääntyen hoitajan puoleen. "Te voisitte mennä tuonne huoneeseen ja pitää huolta tytöstä."
"Hyvä on." Hoitaja sanoi ja astui huoneeseen.
Lehtonen puolestaan kaivoi aseensa esille alkoi suunnistaa kohti ylempää kerrosta ja tyttöjen huonetta.
Hissi oli varattu, joten hän syöksyi portaille, varmisti ne ja melkein juoksi portaat ylös. Ylemmän kerroksen käytävässä oli hiljaista, eikä siellä liikkunut ketään. Jostain kauempaa kuului nuoren tytön hysteerinen huuto.
Valmiina vastaamaan tuleen, Lehtonen liikkui käytävällä eteenpäin kunnes oli huoneen kohdalla.
Hän kurkisti sisälle ja tarkisti nopeasti tilanteen. Cara oli sängyssään ja Suski oli huoneen nurkassa hysteerisesti itkien.
Lattialla makasi tuo lehtimies Kaarlo, silmät ummessa kasvot kalman kalpeina ja paita verestä punaisena.
"Hemmetti." Lehtonen manasi. Pitikö tuonkin nyt mennä tapattamaan itsensä, hän ajatteli kiukkuisena. "Hemmetin hemmetti." Hän manasi uudestaan huomatessaan, että toinen kaksosista oli kateissa.
'Se helkkarin hullu, saamarinkuustoista, pitikö tässä nyt vielä tulla panttivanki tilanne.' Hän manasi mielessään ja kumartui tarkastamaan Kaarlon tilanteen.
Kun hän kosketti miehen rannetta, löytääkseen pulssin tämä raotti silmiään ja mumisi jotain epäselvää.
"Mitä sinä sanoit, en saanut selvää." Lehtonen kysyi ja katsoi Kaarlon kalpeita kasvoja.
"S... se hullu vei... t...tytön." Kaarlo sai vaivoin sanotuksi.
Lehtonen oli vaiti, ei välittänyt sanoa, että oli huomannut saman. "Olet sinä kyllä itses liemeen saanut." Lehtonen sanoi viimein. "Mutta nyt oot aloillas, minä hommaan sulle apua." Hän lisäsi nousten ylös ja astellen sisäpuhelimen luo. Hän kertoi vastanneelle tilanteen ja pyysi pikaista apua huoneeseen ja ilmoitti myös, että tytöt oli siirrettävä parempaan turvaan.
Tämän jälkeen hän kumartui uudestaan Kaarlon puoleen.
"Vieläkö sinnittelet?" Hän kysyi ja kuunteli koko ajan mahdollisia lähestyviä askelia.
"Mmph..." Kaarlo mumisi ja katsoi taas luomiensa raosta Lehtosta. Hän halusi nukahtaa, väsytti.
"Sinnittele vaan, älä anna periksi." Lehtonen sanoi rohkaisevasti, vaikka oli melkein tuntia aikaisemmin saanut miehen melkein kyyneliin. "Kunhan sinut saadaan hoitoon, niin minä nappaan sen paskan kiinni." Hän lisäsi ja vilkaisi sitten tyttöjä. "Oletteko te kunnossa? Ei kai hän teille mitään tehnyt?" Hän kysyi.
"Meinasi kyllä, mutta Kata meni sen mukaan kun sai sen lupaamaan ensin, että jättäis meidät rauhaan." Cara sanoi kyynelten valuessa poskille. "Se mulkvisti vei Katan ja aikoo myös hakea Mian." Hän lisäsi.
"Helvetti." Lehtonen manasi ja käänsi katseensa käytävälle, jolta kuuluikin jo tervetulleita askelia.

Et sie mittään raiskaa... Saa mukavaa perspektiiviä tarinaan. :D
Jatkakaatten kuka tahanasa...
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nuubialainen Prinsessa


ja toinen jatko perään.. :)


Katan hengitti katkonaisesti ja nipisti huuliaan yhteen, ettei olisi huutanut kivusta kun rasvanahkainen mies puristi tytön hentoa vartaloa itseään vasten väkivaltaisesti. Mies oli vetänyt heidät erääseen siivouskomeroon piiloon ja tarkkaili nyt tilannetta siniset silmät kylminä kiiluen.

Kata kuuli kuinka joukko poliiseja kulki pitkin käytävää ja epätoivo alkoi ottaa valtaa tytössä kun hän kuuli askeleiden loittonevan ripeästi. Hänen iljettävä vangitsijansa myhäili itsekseen ja antoi kätensä vaeltaa Katan paidan alle kovakouraisesti. Kata värisi inhosta ja hänen huuliltaan pääsi heikko voihkaisu.

"Shh.. muista mitä minä sanoin. Ei pihaustakaan." Mies henkäisi Katan korvaan ja työnsi käsiään alemmas kohti housujen vyötäröä. Kata antoi levottoman katseensa vaeltaa komeron hämäryydessä ja etsien pelastusta ahdinkoonsa. Hän ei halunnut kokea Suskin kohtaloa ja tiesi, että hänen edessään seisova rasvainen kuvotus tekisi hänelle pian saman, ellei pelastusta löytyisi.

Miehen käsi oli päässyt jo housujen sisälle kun tytön silmät osuivat hyllyllä seisoviin pesuainepulloihin. Kata muisti kuinka pesuaine kirveli silmiin joutuessa ja silloin tytöllä välähti. Hänen täytyisi hivuttautua lähemmäs hyllyä vaivihkaa, mutta miten hän ylettyisi ensimmäisellä yrityksellä pesuaineeseen?

Mies painoi hänet siivouskomeron seinää vasten ja kähisi,
"avaa housusi tyttö. Haluan tuntea sinut paremmin." Mies näytti kiihottuvan entisestään kun hoitaja juoksi pitkin käytävää. Mies nautti kiinnijäämisen riskistä ja Katan tukalasta tilanteesta. Hän sai nautintoa kun tiesi, että Kata tunsi pelastuksensa olevan lähellä, mutta ei voinut huutaa apua.

Mies työnsi kovakouraisesti tytön jalat erilleen ja alkoi repiä housuja tytön päältä. Silloin Kata sai tilanteen haltuunsa. Oudon käheällä äänellä tyttö sanoi,
"Anna kun minä teen sen. Siirry sivummalle, että saan ne pois kunnolla."

Rasvatukka katsoi epäluuloisesti Kataa, mutta antoi tytölle hieman tilaa. Kata siirsi itseään lähemmäs hyllyjä ja alkoi availla housunsa nappeja. Miehen silmät kiiluivat himokkaasti ja halu sai hänen järkensä sumenemaan.

"Autatko kengän pois jalastani?" Kata pyysi ääni väristen. Mies katsoi tyttöä epäilevästi ja kumartui riisumaan kengän katsettaan uhristaan irrottamatta. Kata ei aikaillut vaan potkaisi hampaat irvessä miestä naamaan, ojensi kätensä hyllylle ja kurottui ottamaan pesuainepullon käteensä. Mies kirosi ja nosti kädet kasvoilleen.

"Tästä saat senkin sika!" Kata sihahti, avasi pullon suun ja purskautti pesuaineen rasvatukan hämmästyneille silmille säälimättömästi, juuri kun mies alkoi uhkaavasti kohottautua ylös häntä kohti ahtaassa komerossa.

Noin.. olkaatte hyvä ja jatkakaa...


Lapsissa asuu rakkaus.

"Suuret ajatukset seuraavat pienien perässä.
Ne uskaltautuvat esiin piiloistaan vain harvoin, ja tarvitsevat tuekseen suuren joukon pieniä ystäviään."

"Itselleen nauraminen on terapeauttista"

Nefertiti

#6
"Tästä saat senkin sika!" Kata sihahti, avasi pullon suun ja purskautti pesuaineen rasvatukan hämmästyneille silmille säälimättömästi, juuri kun mies alkoi uhkaavasti kohottautua ylös häntä kohti ahtaassa komerossa.
Mies älähti, kun pesuaine osui silmiin ja alkoi kirvellä sietämättömästi. Kata ei välittänyt miehen ulahduksista vaan tyhjensi loputkin purkin sisällöstä miehen päälle. Hän vielä viimeisteli työnsä iskemällä tyhjällä purkilla miestä niin lujaa, kuin suinkin pystyi, vaikka siitä ei ollut juurikaan hyötyä, mutta antoihan se hieman aikaa.
Kata päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen ja yritti suunnistaa ovelle, mutta samassa miehen suuri raskastekoinen käsi osui häneen ja hän lennähti päin hyllyä ja löi päänsä, hetken aikaa tähdet tanssivat hänen silmissään ja hän lysähti lattialle.
"Saamarin narttu!" Mies sähisi ja yritti pyyhkiä pesuainetta silmistään, jotka nyt verestivät ja olivat arat.
Kesti tovin ja Kata tointui saamastaan tällistä, suussa maistui veri ja takaraivossa jyskytti niin, että se oli sumentaa ajatuksen juoksun. Hämärästi hän kuitenkin tajusi, että kopperosta oli päästävä ulos ja pian. Hän nousi varovasti ja tunsi samassa hienoisen kuvotuksen aallon, muttei antanut sille periksi ja hoippuroi ovelle. Hän oli jo astumassa ulos, kun tunsi raskaan käden laskeutuvan hartialleen ja kiskovan itsensä pois ovelta.
"Mihin sinä kuvittelet meneväs? Meillä jäi homma vähän kesken." Mies sähähti ja painoi Katan seinää vasten.
Katalta pääsi voihkaisu, kun pää kolahti ilkeästi seinää vasten ja voimisti jyskyttävää kipua. Hän tunsi pesuaineen ammoniakin lemun ja miehen kuvottavan hien hajun lähellään ja se sai hänet voimaan pahoin.
Mies huomasi hyllyllä ilmastointi teippirullan ja nappasi sen käteensä.
"Tämä rauhoittaa sua pikkuisen." Mies sanoi ja mulkoili Kataa verestävillä silmillään. Hän sitoi Katan kädet tiukasti yhteen ja nappasi rullasta vielä yhden palan, jolla peitti Katan suun.
"Nyt et pääse kiljumaan piilopaikkaamme ilmi." Mies sanoi tyytyväisenä ja hieraisi yhä kirveleviä silmiään.
Hetken mies katsoi Kataa, jolla oli täysi työ pysyä pystyssä ja olla oksentamatta. Hän ajatteli, ettei nyt enää ollut aikaa edes pikaiselle, piti lähteä, kun vielä voi.
Hän nappasi Kataa käsivarresta alkoi retuuttaa tätä mukanaan, kun tämä sai riuhtaistua itsensä vapaaksi miehen otteesta. Tämän jälkeen hän kumautti miestä niin, että tämä rojahti päin pesuainehyllyä, tiputtaen hyllyillä olevat purkit ja paketit päälleen.
Kata työnsi oven nopeasti auki ja ryntäsi käytävälle. Kauhuissaan hän lähti juoksemaan pitkin käytävää, tietämättä mihin suuntaan juoksi, kunnes törmäsi Komisario Lehtoseen.

Komisario Lehtonen asteli pitkin käytävää radiopuhelin kourassaan. Hän oli valmiina vastaamaan, jos hänen miehensä ilmoittaisivat löytäneensä epäillyn, mutta vielä ei ollut kuulunut mitään. Hän tiesi, että tuo paskiainen lymysi jossain päin sairaalaa, tyttö mukanaan.
Häntä melkein pelotti ajatella, millaista sotkua tuo mies saisi aikaiseksi, jos tuntisi itsensä ahdistetuksi ja alkaisi räiskiä käytävillä. 'Sivulliset pitäisi saada turvaan.' Hän ajatteli, mutta hänen ajatuksensa keskeytyivät, kun joku törmäsi häneen, niin että hän oli kaatua. Hetken hän katsoi hölmistyneenä, kunnes tajusi, että se oli se tyttö, jonka se paskiainen oli napannut mukaansa.
"Oletko kunnossa?" Komisario Lehtonen kysyi ja nappasi samalla Katan suuta peittävän teipin pois.
"Olen... kai." Kata sai sanotuksi, vaikka häntä huimasi, oksetti ja takaraivoa jomotti. "Päätä hieman jomottaa." Hän lisäsi vaisusti.
"Hyvä, vien sinut muiden luokse." Komisario Lehtonen sanoi ja repi Katan käsiä sitovat teipit, tarkastaen tämän samalla katseellaa. Päälisin puolin tyttö näytti olevan kunnossa, mutta vaikutti silti järkyttyneeltä ja hieman huonovointiselta.
Mutta he eivät ehtineet mihinkään, kun käytävältä alkoi kuulua askelia ja pian mies oli näkyvissä. Hänellä oli haulikko valmiina ja hän tähtäsi kumpaistakin.
"Jumalauta! Suojaan." Lehtonen älähti ja työnsi nopeasti Katan tyhjään huoneeseen painuen itse perässä, mikä ei tapahtunut yhtään liian aikaisin, sillä pian kuului laukaus ja haulit ropisivat oveen.
"Helvetin helvetti." Hän manasi ja muisti sitten radiopuhelimensa. "Tarvitsen lisäapua nyt! Se hemmetin kaheli alkoi räiskiä ympäriinsä." Hän melkein huusi.
"Missä olet?" Härkönen kysyi.
"Toinen kerros, käytävä viisi. Pidä nyt helvetti kiirettä, tai teillä ei kohta ole mitään löydettävää." Komisario Lehtonen vastasi ja samassa kajahti uusi laukaus ja oveen ilmestyi pään kokoinen aukko.
"Tulossa ollaan, pidä pintasi. Kyllä me se paskiainen kiinni saadaan." Härkönen vastasi.
"Hyvä." Komisario Lehtonen sanoi ja kääntyi sitten Katan puoleen, vain huomatakseen, että tämä oli lyyhistynyt lattialle. "Tämä tästä vielä puuttui." Hän mutisi, kumartuessaan tutkimaan tyttöä.
'Tämän oli täytynyt pyörtyä, liikaa jännitystä varmaankin.' Lehtonen mietti ja alkoi nyt pohtia, miten saisi itsensä ja tuon tytön ulos huoneesta, kun se hullu räiski haulikollaan huoneen ulkopuolella.
Hän nousi seisomaan ja samssa kajahti laukaus, haulit viuhuivat ilman halki ja osuivat seinään, sekä Komisario Lehtosen vasempaan käsivarteen. Hän ulvaisi tuskasta lysähtäessään seinää vasten. Nopeasti hänen terve kätensä etsiytyi asekotelolle ja näppärät sormet kiskoivat aseen kotelostaan. 'Tulkoot vain niin roiskin sen täyteen reikiä.' Komisario ajatteli ja puri hampaansa yhteen ja valmistautui vastaamaan tuleen, vaikka melkoinen verenhukka ja suunnaton tuska käsivarressa sumensikin katseen.


Ääh... ei sitten ajatus juossutkaan niin paljoa. Mutta tälläinen pätkänen tuli.
Katson tuota Karhu & Enkelin jatkopätkästäni, että jos siihen saisin hieman lisää pituutta. :)
Eeh, myöhäinen sytytys vaihteeksi ja tulikin nyt idea. No toivottavasti en sotkenut seuraavan kirjoittajan suunnitelmia.
Edith... Hienosäätöä....
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nuubialainen Prinsessa

'Tulkoot vain niin roiskin sen täyteen reikiä.' Komisario ajatteli ja puri hampaansa yhteen ja valmistautui vastaamaan tuleen, vaikka melkoinen verenhukka ja suunnaton tuska käsivarressa sumensikin katseen.

"Hemmetti", rasvatukka manaili itsekseen ja vilkuili käytävän molemmin puolin. Se oli juuri ampunut haulikollaan seinän ja oven täyteen reikiä. Nyt hänen työhön tottuneet sormensa latasivat uutta piipullista hauleja.

Rasvatukka tiesi, ettei ollut viisasta jäädä pitkäksi aikaa käytävälle räiskimään. Mies, joka oli vetänyt hänen saaliinsa tuon huoneen suojiin, oli poliisi ja rasvatukka tiesi apuvoimien saapuvan sekunnilla millä hyvänsä. Hänen täytyisi piiloutua pian jonnekin voidakseen arvioida tilanteen uudelleen.

Tyhjät hylsyt kilahtelivat käytävän lattialle, kuului askelia ja sitten tuli hiljaista. Lehtonen osoitti aseellaan huoneenovea paikoilleen jähmettyneenä ja odotti hyökkäystä sumein silmin. Kului silmänräpäys ja toinen, mutta mitään ei tapahtunut. Mies siirsi jalan painoa toiselle, kallisti päätään epäluuloisena ja yritti pysyä valppaana. Hän ihmetteli miksi haulikkomies ei jo rynnännyt sisään.

"Väijyikö se pirulainen jossain oven takana?" Lehtonen tuumi ja siirtyi hieman horjahdellen, seinänviertä pitkin oven luokse. Hän rohkeni kurkistamaan oveen ammutusta reiästä, mutta ei nähnyt mitään.
"No onpas kummallista", mies mumisi ja raotti ovea ihmeissään. Käytävälle ei ollut ketään. Ammuskelija oli kadonnut kuin maan nielemänä, mutta kauempana käytävällä lähestyi joukko komisarion työtovereita kiireisin askelin.

"Oletko kunnossa?" Härkönen kysyi ja katsoi huolestuneena työtoveriaan, joka puristi kipeää käsivarttaan.
"Olen minä. Pikkuisen hipaisi tuota käsivartta, mutta tuo tyttö tuolla on menettänyt tajunsa. Taisi poloinen järkyttyä pahemman kerran." Lehtonen vastasi vähätellen ja hänen katseensa oli vakava.

Jatkahan sie..
Lapsissa asuu rakkaus.

"Suuret ajatukset seuraavat pienien perässä.
Ne uskaltautuvat esiin piiloistaan vain harvoin, ja tarvitsevat tuekseen suuren joukon pieniä ystäviään."

"Itselleen nauraminen on terapeauttista"

Nefertiti

#8
"Oletko kunnossa?" Härkönen kysyi ja katsoi huolestuneena työtoveriaan, joka puristi kipeää käsivarttaan.
"Olen minä. Pikkuisen hipaisi tuota käsivartta, mutta tuo tyttö tuolla on menettänyt tajunsa. Taisi poloinen järkyttyä pahemman kerran." Lehtonen vastasi vähätellen ja hänen katseensa oli vakava.

"Annas kun katson kättäsi." Härkönen sanoi, sillä ei oikein uskonut kollegansa sanomisiin, etenkin, kun tämän sormien lomasta norui verta ihan kunnolla ja tämän kasvot olivat aivan valkoiset, vaikka leukaa koristikin ajamaton tumma parransänki.
"Ei se ole kuin lihashaava." Lehtonen vähätteli, vaikka pystyssä pysyminen tuottikin vaikeuksia. Samassa koko maailma tuntui keikahtavan ylösalaisin ja jalat pettivät hänen altaan.
"Vai pelkkä haava vain." Härkönen mutisi ja kääntyi sitten mukanaan tulleiden virkaveljien ja sisaren puoleen. "No niin, Virta, Heiskanen ja Raski, te menette katsastamaan käytävän ja käytte joka ikisen kopin ja huoneen läpi. Liisa, mene sinä tyttöjen huoneeseen ja etkä päästä sitten ketään muita huoneeseen kuin minut, tyttöjen omaiset tai lääkärin. Sitä hullua ei ole varaa päästää heilumaan sinne, sillä nuo tytöt ovat nyt meidän todistajiamme." Hän jakoi tehtäviä ja katsoi tovereitaan tiukasti. "Loput jäävän kanssani tänne odottamaan hoitohenkilökuntaa. Jokainen tietää nyt tehtävänsä, ok?" Hän vielä kysyi ja sai vastaukseksi yhtä aikaa sanotun; "Kyllä."
Jokainen hajautui tehtäviinsä ja Härkönen kutsui paikalle hoitohenkilökuntaa, joka saapui kiitettävän ripeästi.
Kumpikin potilas tutkittiin nopeasti ja Lehtonen kiidätettiin operoitavaksi. Kata puolestaan siirrettiin nopean tutkimuksen jälkeen samaan huoneeseen sisarensa ja Suskin kanssa.
Suski kun oli saanut melkoisen shokin ja uinui nyt rauhoittavien voimalla. Mia puolestaan oli vanhempiensa ja kaksosten vanhempien kanssa turvatalossa, ihan vain varmuuden vuoksi, etteivät he joutuisi tulilinjalle, mikäli se hullu päättäisi taas alkaa räiskiä.

Ilta saapui ja pian Lehtonenkin pääsi leikkaussalista ja siirrettiin huoneeseen, jonka jakoi Kaarlon kanssa, joka yhä taisteli elämästään, vaikka toiveet selviämisestä olivatkin varsin heikot. Lehtonen puolestaan selviäisi, mutta tämän käsi vioittui pahemmin kuin hän oli kollegalleen uskotellut.

Virta, Heiskanen ja Raski olivat palanneet tyhjin toimin takaisin, vaikka olivatkin tutkineet koko käytävän päästä päähän ja käyneet läpi jokaisen pienenkin sopen, ei siitä hullusta ollut löytynyt jälkeäkään. Vain hylsyt käytävällä tuon tyhjän huoneen edessä ja melkoinen sotku siivouskaapissa kertoivat, tämän olleen paikalla, mutta sittemmin kadonneen jonnekin.
Liisa istui tyttöjen huoneessa vartiossa, minne hänet oli komennettu. Hän oli tarkastanut jokaisen kävijän huolellisesti, sillä ei halunnut tehdä virheitä työssään.

Mies puolestaan oli löytänyt mielestään hyvän, joskin epämukavan piilon ilmastointiputkesta, jossa oli ahdasta ja pölyistä. Hänen silmiään kirvelsi edelleen ja se sai hänet kiehumaan raivosta. Vielä enemmän häntä kiukutti, kun hän huomasi, ettei voisi ainakaan naamioitumalla päästä tyttöjen huoneeseen, kun siellä oli vartija. Piti siis odottaa, että tämän olisi pakko käydä asioilla, silloin olisi loistava tilaisuus.
Nyt hän vain odotti ja odotti. Tunnit vierivät ja ulkona pimeni. Silloin se tapahtui, naisvartija joutui lähtemään vessaan, jolloin mies kiemurteli ulos ahtaasta piilostaan ja asteli äänettömästi ovelle.

Kata seisoi suihkun alla ja antoi kuuman veden valua päälleen, nauttien sen lämmöstä.
Hän kuuli, oven käyvän ja ajatteli Jusan tulleen kotiin. Kata ihmetteli, kun tämä ei tapansa mukaan huikannut mitään.
"Jusa, onko kaikki hyvin?" Kata kysyi ja rypisti kulmiaan, kun ei saanut vastausta.
Vaikka hän aavisti, että jokin oli vinossa, hän jatkoi suihkutteluaan ajatellen vain kuvittelevansa ja että Jusa vain oli väsynyt, siinä kaikki.
Hän ei huomannut, kun kylpyhuoneen ovi aukesi ja joku astui sisälle.
"Jusa mikset sinä..." Kata aloitti kääntyessään ovelle, mutta vaikeni nähdessään suuren tumman hahmon edessään. Hän nappasi pyyhkeen ympärilleen ja peruutti niin kauas miehestä kuin vain voi. "Miten pääsit sisälle?" Hän sai kysytyksi.
Mies ei vastannut, katseli vain Kataa, tilanteesta nautiskellen.
"Se ei nyt ole tärkeää." Mies sanoi hitaasti ja astui lähemmäksi Kataa. "Meillä jäi tutustuminen vähän lyhyeen viimeksi, joten hoidetaanpa asia pois alta." Hän lisäsi uhkaa äänessään ja antoi katseensa vaeltaa julkeasti, pitkin Katan pyyhkeen peittämää vartaloa.
Äkkiä mies otti pari nopeaa askelta ja painoi Katan seinää vasten. Kata inahti pelosta ja inhosta.
"Aah, tällä kertaa kaikki sujuu helpommin, kun olet valmiiksi vähissä vaatteissa." Mies murahti tyytyväisenä ja kiskaisi pyyhkeen Katan päältä.

Katan suusta purkautui kauhun huuto ja hän heräsi. Hikisenä ja peloissaan hän nousi istumaan sairaalan sängylle.
Se olikin ollut vain unta, mutta aivan liian todentuntuista ja kamalaa unta. Kata purskahti itkuun, vaikka tiesikin olevansa turvassa, sairaalassa. Vai oliko, sillä hän ei tiennyt, oliko miestä vieläkään saatu kiinni.
Äkkiä valojuova alkoi pidetä, kun ovi aukeni hiljaa. Kata katsoi ovelle olettaen näkevänsä siellä hoitajan, mutta tumma varjo oviaukossa oli paljon kookkaampi kuin yksikään hoitajista.
Se astui sisälle huoneeseen ja sulki oven perässään. Tuo varjo asteli lähemmäksi Katan vuodetta ja oven alta siilautuvassa valossa, Kata erotti tuon varjon kasvot. Hän oli vähällä huutaa kauhusta, tunnistaessaan kasvot. Se oli se kammottava mies.
Mies astui Katan sängyn viereen ja oli jo tarraamassa tyttöön, kun...

Jatkakaahan te...
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nuubialainen Prinsessa

Mies astui Katan sängyn viereen ja oli jo tarraamassa tyttöön, kun...

Cara havahtui unestaan ja aukaisi silmänsä. Hänellä meni muutama sekunti ennen kuin hän tajusi, mistä oli kysymys. Caran silmät levisivät kauhusta ja hänen suustaan purkautui kauhun kiljaisu kun hän katsoi synkkää hahmoa huoneen hämärässä.
"Apua, se on täällä. Tulkaa äkkiä auttamaan. Se sika on Katan kimpussa!"

Caran kiljaisu kaikui hiljaisella käytävällä ja sai rasvatukan säpsähtämään hermostuneena.
"Turpa kiinni tai saat katua", rasvatukka sihahti ja tarrasi kiinni Katan käsivarresta, vetäen tytön sängystä kovakouraisesti.
"Sinä lähdet mukaani ja teidät muut minä hoitelen myöhemmin", rasvatukka jatkoi raivosta ääni kihisten.

Kata rimpuili miehen otteessa, mutta turhaan. Rasvatukan raivokkaasti puristavat suuret likaiset kourat pitivät tyttöä pihtimäisen lujasti otteessaan. Cara syöksyi rohkeasti hyökkääjän kimppuun suojellakseen sisartaan, mutta sai osakseen kivuliaan iskun päähänsä. Tyttö vajosi tajuttomana lattialle kun rasvatukka raahasi vastaan taistelevan Katan mukanaan huoneesta.

Huoneeseen levisi pahaenteinen hiljaisuus. Suski nukkui lääkeunessaan, onnellisen tietämättömänä tapahtumien kulusta. Cara makasi velttona lattialla. Hänen kasvoissaan oli ilkeän näköinen verenpurkauma, joka levisi hiljalleen muodostaen rasvatukan nyrkin muotoisen jäljen. Liisan askeleet saapuivat kymmenen minuuttia myöhemmin huoneen ovelle ja pysähtyivät säikähtäneenä.
"Voi ei", nainen henkäisi ja riensi lattialla makaavan Caran luo. Kokeiltuaan tytön pulssin, nainen tarttui vyötäröllään olevaan radioon ja ilmoitti vartiossa oleville työtovereilleen hyökkäyksestä.

Ulkopuolella vartioon määrätyt poliisit tarkkailivat rakennuksen läheisyydessä valppain silmin, estääkseen ammuskelijaa pakenemasta. He eivät kuitenkaan tienneet, että rasvatukka oli jo kaukana, mukanaan tajuttomaksi isketty tyttö. Mies puristi auton rattia tyytyväisenä, sillä hän tiesi minne tytön piilottaisi. Entinen paikka ei olisi enää turvallinen, mutta tiheän korpimetsän keskelle kyhätty metsästysmaja ja sen läheisyyteen kaivettu maakuoppa sopi erinomaisesti hänen mielessään kehittyneeseen varasuunnitelmaansa. Kuoppaan mahtuisi myös ne toiset tytöt, jotka hän kuljettaisi piilopaikkaansa yksitellen.

Pieni hyväntuulinen naurahdus pääsi miehen kapeilta kuivilta huulilta kun hän tajusi kuinka helposti hänen oli onnistunut paeta tyttö mukanaan poliisien nenän edestä. Ahneet silmät vilkuilivat tajuttoman Katan tasaisesti kohoilevaa rintaa malttamattomana.
"Pian ollaan perillä. Pian ollaan perillä." rasvatukka hoki ja hänen sormensa hieraisivat hieman täristen hiestä märkää ohimoa. Auto kaahasi hämärällä taipaleella ja jouset vingahtelivat kuoppien päällä kun mies painoi kaasua malttamattomana.

Aamu sarasti kalpeana. Poliisit olivat etsineet kadonnutta tyttöä ja ammuskelijaa, mutta jälkeäkään ei heistä ollut jäänyt. Kaikki olivat neuvottomia. Alue haravoitiin tarkasti ja ammuskelijaa etsittiin tämän mökiltäkin, minne mies oli tytöt aikaisemmin vanginnut. Etsinnät eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta ja kaikki pelkäsivät pahinta.

Kata avasi silmänsä. Hänen päässään jyskyttivät tuhannet moukarin iskut. Tyttö räpytteli silmiään ja yritti nähdä pimeyden halki. Hänen päänsä yläpuolelta siivilöityi pieni valonkaistale, joka silmiin osuessa häikäisi ikävästi. Tytön sormet hapuilivat pelokkaana maata. Kata tajusi, ettei hänen allaan ollut lattiaa vaan pelkkää multaa. Koko ruumis täristen tyttö haparoi pimeässä ja kosketteli kuopan seiniä käsittääkseen minne hän oli joutunut.

Tutkittuaan perusteellisesti vankilansa Kata ymmärsi, että hänet oli vangittu jonkinlaiseen maakuoppaan, josta pääsi ulos vain yläkautta. Kuopan kansi oli tehty vahvoista lankuista, joten sen läpi oli turha yrittää tunkeutua. Sen tyttö ymmärsi saatuaan rystyset verille ja puutikkuja kämmeniinsä. Kaivaminenkin näytti olevan turhaa, sillä vaikka sormilla sai murrettua seinämistä palasia, oli se hyvin työlästä ja kivuliasta. Yksinäinen kyynel vierähti nuhraantuneelle puserolle ja tytön pää painui alistuneena rintaa vasten. Pakokeinoa ei ollut. Hän oli sen rasvatukan armoilla ja aivan yksin.

Jatkakaatten..
Lapsissa asuu rakkaus.

"Suuret ajatukset seuraavat pienien perässä.
Ne uskaltautuvat esiin piiloistaan vain harvoin, ja tarvitsevat tuekseen suuren joukon pieniä ystäviään."

"Itselleen nauraminen on terapeauttista"

Nefertiti

#10
Yksinäinen kyynel vierähti nuhraantuneelle puserolle ja tytön pää painui alistuneena rintaa vasten. Pakokeinoa ei ollut. Hän oli sen rasvatukan armoilla ja aivan yksin.
Siinä hän istui, eikä muuta voinut. Tunnit vierivät ja ulkopuolella alkoi olla jo valoisaa ja auringon säteet kurkistelivat luukun rakosista kuoppaan. Heräävien lintujen rupatus kantautui vaimeana kuoppaan, samoin lempeä tuuli, joka havisutti koivujen oksia, herätellen tämän uuteen päivään. Äkkiä kuului oven narahdus ja raskaat askeleet, jotka lähestyivät. Pian ne olivat aivan luukun kohdalla, joka siirrettiin sivuun, niin että kirkas aamuaurinko melkein sokaisi Katan.
"Ylös siitä tyttö." Kuului käheä murahdus.
Kata nousi seisomaan ja melkein samassa tuo mies tarttui hänen käteensä ja kiskoi raasti ylös kuopasta. Hän inahti, kun käsivarsi hankautui ilkeästi multaista reunaa vasten.
"Pidä vaan mölyt mahassasi, ettei mun tartte kurittaa sua." Mies murahti saatuaan Katan ylös kuopasta. "Sä olet pesun tarpeessa ja sekin korjaantuu illalla." Mies jatkoi silmillessään mullan tahrimaa Kataa.
Mies itse oli käynyt yöllä saunassa huuhtelemassa Katan heittämät pesuaineen pois ja samalla siistinyt sen nulikan antaman haavan otsasta. Nyt hän kuljetti Kataa kohti pirttiä, sidottuaan tämän kädet tiukasti yhteen, ettei tämä pääsisi enää toista kertaa tekemään mitään yllättävää. Hän talutti Katan sisälle kämppään ja istutti pirttipöydän ääreen. Tämän jälkeen hän laittoi itselleen, sekä Katalle aamiaista. Riku söi hyvällä ruokahalulla aamiaistaan, mutta Kata ei koskenutkaan omaan annokseen. Ei vain maistunut.
"Syö, sillä muuta et vähään aikaan saa, vai haluaisitkos jotain muuta suuhus?" Riku kysyi katsoen Kataa paljonpuhuvasti. Hän antoi katseensa vaeltaa pitkin Katan vartaloa.
Kata ei vastannut, vaan katsoi inhoavasti miestä ja alkoi ääneti lusikoida muroja lautaselta. Väliin hän vilkaisi miestä, joka tuijotti julkeasti häntä koko ajan.
Äkkiä jostain kaukaa kuului auton ääni, lusikka pysähtyi kesken matkan, kun Kata jäi kuuntelemaan tuota ääntä. Olisiko siellä joku tulossa pelastamaan häntä. Myös Riku huomasi tämän ja katsoi silmä tarkkana ikkunasta ulos.
"Hemmetti." Hän manasi ja käänsi katseensa takaisin Kataan. "Pistä vauhtia siihen lusikoimiseen." Hän murahti.
Kata ei edelleenkään sanonut mitään, vaan jatkoi ääneti ja entistäkin hitaammin murojen syöntiä. Tämä tuntui ärsyttävän miestä ja äkkiä tämä nappasi murolautasen ja lusikan pois Katalta, joka ei välittänyt, vaan istui apaattisena paikallaan ja katsoi, kun mies haki jotakin takan reunalta ja asteli sitten takaisin.
Riku teippasi Katan suun ja alkoi sitten kuljettaa takaisin maakuoppaan. Hän avasi luukun ja työnsi Katan sinne. Tämä tömähti epämukavaan asentoon kuopan pohjalle ja saattoi vain katsoa, kun luukku vedettiin päälle ja aamuauringon valo katosi.
"Katsokin, etten inahdakaan." Mies sihahti, ennen kuin painoi luukun kiinni.
'Niin kuin muka voisikin.' Kata ajatteli ja yritti päästä hieman parempaan asentoon. Köysi hiersi ranteita ilkeästi ja mullan haju tunkeutui tympeänä hänen sieraimiinsa, mutta pakoonkaan ei päässyt.
Hän pelkäsi sitä, mitä mies tekisi ja tiesi, ettei kukaan kuulisi tai tulisi auttamaan, siitä tuo mies ainakin pitäisi huolen.

*********

Härkönen kävi alaistensa kanssa sairaalan läpi tarkkaan, vain joutuakseen toteamaan, että mies oli päässyt livahtamaan karkuun tytön kanssa.
"Helvetti." Härkönen manasi ja pamautti kiukkuisena nyrkkinsä pöytää vasten. "Vielä minä sen nilviäisen nappaan." Hän päätti.
Hetken hän oli jo antaa etsintäkuulutuksen tuosta miehestä, mutta ajatteli sitten, että se mies saattaisi murhata tytön ja piilottaa ruumiin ties minne ja paeta tai ehkä saapua hiljentämään loputkin todistajat, jos huomaisi naamansa tai tytön kuvan komeilevan joka lehden kannessa.
"Helvetin helvetti." Härkönen manasi uudestaan

Jusa heräsi varhain aamulla, sillä oli luvannut olla Nikoa vastassa, kun laiva rantautuisi aamulla. Tällä olisi tuomisia ja sitä paitsi he olivat suunnitelleet hakevansa Benkan mukaansa ja lähtevänsä tyttöjen seuraksi muutamaksi päiväksi. Niin ja olisihan mukavaa nähdä Katakin pitkästä aikaa. Jusa tuumi seistessään kahvilan jonossa odottamassa vuoroaan.
Kesti tovin ja pian hän pääsi maksamaan ostoksensa, kahvin ja pullan, joista hän siirtyi nautiskelemaan ikkunanvieruspöytään.
Siinä kahvia siemaillessaan hänen katseensa osui pöydällä lojuvaan parin päivää vanhaan lehteen, jonka kannessa oli Caran kuva. Ensin hän ei ollut uskoa silmiään, mutta kun hän oli taittanut lehden auki ja lukenut koko artikkelin, hänen oli pakko uskoa. Lehti tipahti kädestä ja ruokahalu katosi.
'Täytyy kertoa Nikolle.' Hän ajatteli ja katsoi nyt hermostuneena matkustajien tulvaa, joka hiljalleen soljui ohi passintarkastuspisteen. Jusa odotti ja odotti ja pian hänestä tuntui, että hän oli odottanut kokonaisen iäisyyden, ennen kuin Niko viimein tuli näkyviin pakaasiensa kanssa.
"Niko, jotain on tapahtunut." Jusa sanoi, kun he viimein olivat hänen autossaan.
"Mitä?" Niko kysyi kummastuneena.
"En tiedä miten kertoisin, joten on parempi, että luet tämän." Jusa sanoi ojentaessaan vanhan lehden Nikolle.
Oli pitkään hiljaista, kun Niko luki Kaarlon kirjoittamaa artikkelia, sitten lehti putosi hänen käsistään polville ja kasvoilla vielä vähän aikaa sitten ollut hymy oli poissa.
"Ei olisi pitänyt päästää heitä yksin telttailemaan." Niko sanoi hiljaa.
"Kuule, viedään nää sun pakaasis himaas ja mennään sitten kattomaan Caraa." Jusa sanoi ja muisti samassa, että Benka oli soittanut pari päivää aikaisemmin ja pyytänyt mukaansa. "Mä soitan vielä Benkalle, kun se soitti toissa päivänä, mutta mä en silloin voinut lähteä ja sillä tuntui olevan jotain tosi tärkeätä asiaa." Hän lisäsi.
"Joo tehdään näin." Niko myöntyi.
He siis veivät Nikon ostokset ja matkatavarat tämän asunnolle ja suunnistivat sieltä sairaalalle. Tällä kertaa Niko ajoi ja Jusa puolestaan yritti tavoittaa Benkaa, mutta tämä ei vastannut puhelimeensa.
"Hemmetti, en saa häntä kiinni." Jusa sanoi ja alkoi jo aavistella pahaa.
Pian he saapuivat sairaalan pihalle, mutteivät päässeet pitkällekään, sillä pari poliisia halusi ensin tarkastaa heidät, ennen kuin päästi, heitä jatkamaan parkkialueelle.
"Mitä täällä on tapahtunut?" Niko kysyi toiselta konstaapelilta.
"Valitettavasti en voi kertoa." Virta vastasi ja katseli tuikeasti punatukkaista nuorukaista.
"Tiedätkö yhtään, pääseekö Caraa tapaamaan?" Jusa kysyi varovaisesti.
"Vain omaiset päästetään. Oletteko kenties sukua?" Virta kysyi katsellen nuorukaisia epäluuloisesti.
"Ei olla sukua, mutta ystäviä kylläkin." Jusa sanoi ja päätti kertoa Benkan toissapäiväisestä soitosta tuolle konstaapelille. "Benka soitti minulle toissa päivänä ja kun yritin tavoittaa häntä, hän ei vastannut puhelimeensa." Hän kertoi.
"Miksi minulle kerrot?" Virta kysyi hieman ärtyneenä.
"Koska Benka halusi minut mukaansa johonkin, mutta en päässyt ja nyt en tiedä yhtään missä hän on." Jusa vastasi ärtyen hänkin.
"Hyvä on, parkkeeratkaa autonne tuonne ja seuratkaa sitten minua." Virta sanoi ja osoitti tyhjää paikkaa parkkialueella.
"Kiitos." Niko mutisi ja ajoi auton tyhjään parkkiruutuun. Tämän jälkeen he astelivat ripeästi Konstaapeli Virran perässä, tämän johdattaessa nuorukaisia kohti väliaikaisena toimistona toimivaan tilaan, jossa Härkönen istui pöydän takana ja odotti tietoja kollegansa voinnista, samoin Kaarlon tilasta, joka ei vieläkään ollut paljoa muuttunut.

"Komisario Härkönen, halunnet jututtaa näitä nuorukaisia." Virta sanoi työntäessään Nikon ja Jusan edellään huoneeseen.
Härkönen katseli tuikeana nuorukaisia ja ajattelin ensin, että nämä vain halusivat huomiota, mutta huomasi pian, etteivät nämä pelleilleet.
Ehkäpä heiltä saisi uutta tietoa asiasta, vaikka aikaa ei olisi ollut tuhlattavaksi asti.
"No alkakaahan selittää. Mitä te kaksi oikeastaan teette täällä?" Härkönen kysyi tiukkaan sävyyn.
"No me vasta nyt saimme tietää, että Cara on täällä ja emme ole saaneet Benkaan yhteyttä." Jusa sanoi painaen päänsä alas.
"Benka, hmm..." Härkönen sanoi ja katsoi arvioivasti nuorukaisia, miettien voisiko heille kertoa, että heidän ystävänsä jakoi tällä hetkellä huoneen lehtimiehen ja Komisario Lehtosen kanssa. He eivät ilmeisesti tiedä, mitä tälle on tapahtunut, joten he eivät ole sotkeutuneen asiaan. "Häntä ei valitettavasti juuri nyt pääse tapaamaan." Härkönen sanoi hitaasti ja katsoi nuorukaisia.
"Onko hän täällä? Miten hän tänne joutui? Mitä tapahtui?" Niko ja Jusa kysyivät yhteen ääneen.
"Hän haavoittui auttaessaan kolme tyttöä pakoon." Härkönen kertoi lyhyesti, sillä ei aikonut tuhlata aikaansa pitkiin kertomuksiin.
"Ovatko Suski, Kata ja Mia sitten täällä?" Jusa kysyi varovaisesti ja istuutui, sillä hänen jaloistaan tuntui kaikki voima kadonneen. Muutenkin hänestä tuntui kuin joku olisi läimäyttänyt häntä kasvoihin.
"Susanna ja Mia ovat turvatalossa, samoin Cara." Härkönen sanoi, muttei halunnut vielä kertoa, että Kata oli kidnapattu.
"Entä...Kata." Jusa kysyi ja nielaisi kuuluvasti.
"En voi kertoa." Härkönen sanoi ja kysyi sitten. "Oletteko te olleet aikaisemmin tuolla leiripaikalla? Tunnetteko ketään lähialueiden asukkaista."
"Ollaan me oltu, viime kesänä oltiin viimeksi." Jusa sanoi ja yritti sitten muistaa, olivatko he silloin törmänneet kehenkään outoon hiippariin. Sitten hän muisti. "Kun me olimme viime kesänä telttailemassa, niin joka kerta, kun me kävimme kaupalla, baarin puolella istui yksi mies ja se aina tuijotti meitä omituisesti, mutta ei me siihen pahemmin kiinnitetty huomioo, kun ei se tehnyt mitään muuta kuin tuijotteli." Hän kertoi.
"Muistatteko yhtään miltä tuo mies näytti?" Härkönen kysyi nyt jo kiinnostuneena.
"Jotenkuten." Jusa vastasi ja kertoi miehen tuntomerkit.
"Hetkinen." Niko puuttui puheeseen. "Mä juttelin kerran sen kauppiaan kanssa ja kyselin vähän siitä hyypiöstä, kun sen tuijottelu hieman häiritsi mua ja se kauppias kertoi että tyyppi oli kuulemma vähän arvaamaton. Taisi se sanoa nimenkin."
"Kuule, jos vain osaat kertoa sen nimen, niin se auttaisi paljon, sillä hän saattaa olla rekisterissämme." Härkönen sanoi ja tunsi, että nyt alkaisi näkyä valoa tunnelin päässä.
"Joo, oota kun mä yritän kaivella sen mun muistista." Niko sanoi ja yritti muistella, mikä sen miehen nimi olikaan ollut. "Hei nyt muistan! Sen nimi oli joku Korpi, joo Riku Korpi." Hän sanoi.
"Kiitos." Härkönen sanoi ja tarttui samalla sekunnilla puhelimeen ja soitti keskukseen ja pyysi tiedot miehestä nimeltä Riku Korpi. Kesti tovin ja toisenkin ja pian vastaus saapui hänen kannettavaansa.

Näytöllä näkyi nyt kuva tuosta miehestä, Rikusta ehkä noin viitisen vuotta nuorempana. Kuvan vieressä olivat tiedot hänestä, sekä pitkä lista rötöksistä, viimeisimpänä pari väkivallan tekoa.
'Äkkipikainen tyyppi.' Härkönen mietti lukiessaan tuon hullun rötöksiä. 'Ainakin tiedämme nyt kuka hän on.' Hän ajatteli.
"Ai niin, se kauppias sanoi, että se Riku on välillä majaillu yhdessä metsästysmajassa, mutta sen sijaintia hänkään ei tienny." Niko lisäsi muistaessaan tämänkin seikan.
"Kuulkaas, vien teidät nyt katsomaan Benkaa, vaikkette hänen omaisia olekaan. Mutta te olette sen kyllä ansainneet sen." Härkönen sanoi ja katsoi nuorukaisia tyytyväisenä.
"Ette vieläkään sanoneet, missä Kata on." Jusa huomautti, ennen kuin he astuivat ulos huoneesta.
"Jos tietäisin, niin kertoisin, mutta valitettavasti tuo Riku kaappasi hänet mukaansa ja me voimme vain toivoa, löytävämme heidät pian." Härkönen sanoi johdattaessaan, heitä Benkan huoneeseen.
Kumpikin pysähtyi niille sijoilleen uskomatta korviaan. Eihän se voinut olla totta, vai voiko sittenkin.
"Pojat, älkää edes kuvitelkokaan lähtevänne sen hullun perään. Hän ei anna enää minkään estää tekemisiään." Härkönen sanoi katsellen nuorukaisia tiukasti, sillä saattoi melkein arvata, mitä nämä suunnittelivat.
"Hyvä on." Jusa mutisi, vaikkei aikonut totella tuota käskyä. Hän ei antaisi Katan jäädä tuon hullun armoille.
Ääneti he seurasivat Härköstä, kunnes saapuivat ikkunallisen huoneen kohdalle. Härkönen avasi oven ja päästi nuorukaiset hiljaiseen huoneeseen.
Huoneessa oli kolme potilasta, joista kaksi oli hereillä. Härkönen häipyi jättäen nuorukaiset huoneeseen, sillä hänen täytyi pistää alaisensa tutkimaan jokainen mahdollinen maja ja kämppä lähialueilta, missä tuo hyypiö saattaisi mahdollisesti lymytä.

Jusa ja Niko astelivat Benkan vuoteen luo ja huomasivat miten kalpealta tämä näytti.
"Kuultiin, mitä sulle oli käyny. Anteeksi etten mä päässy sun mukaasi, kun sä pyysit." Jusa sanoi hiljaa.
"Ei se mitään, eihän se sun syysi ollut, että se hullu pääsi puukottamaan." Benka vastasi ja yritti hymyillä. Hän tunsi olonsa hieman sekavaksi, sillä oli saanut melkoisen vahvoja kipulääkkeitä.
"Joo mutta jos olisin ollu sun mukanasi, niin olisin voinu estää sitä." Jusa intti.
"Etkä olis, sillä se hullu on sua reilusti isompi." Benka vastasi. "Miten tytöt voi?" Hän kysyi.
"Hyvin." Jusa sanoi, sillä ei halunnut ihan heti kertoa, Katan katoamisesta.
"Miten musta tuntuu, ettet sä kerro nyt ihan kaikkea." Benka sanoi katsellen ystäväänsä tutkivasti.
"Okei, muut on kuulemma ihan kunnossa ja turvassa, mutta se hullu vei Katan mukanaan." Jusa kertoi, vaikka olisi mieluummin jättänyt kertomatta.
"Hemmetti." Benka älähti. "Enkä mä voi lähteä täältä mihinkään."
"Mutta minä voin." Sanoi Lehtonen ikkunan viereisestä vuoteesta. "Te ette yksin pärjää sille hullulle." Hän lisäsi.
"Mutta, ettehän te voi." Niko aloitti. "Tehän olette vahingoittunut."
"Ei tämä mitään ole." Lehtonen sanoi vähätellen, vaikka tunsikin suurta tuskaa, kun vain vähän liikauttikin kättään. "Auttakaa minulle vaatteet päälleni niin lähdetään." Hän lisäsi.
Jusa ja Niko auttoivat Lehtoselle vaatteet ja sitten tämän ulos ja autolle. Tämän jälkeen he suunnistivat ensin kyläkaupalle, jossa Niko kysyi kauppiaalta, metsästysmajasta ja saikin lopulta kiskottua tiedon ulos miehestä. Tai oikeammin se oli Lehtosen ansiota, sillä tämän näyttäessä virkamerkkinsä ja sanottua muutamia vähemmän ystävällisiä sanoja, alkoi tietoa suorastaan tulvia.
Nyt he ajoivat eteenpäin, syvemmälle metsään, pitkin epätasaista metsätietä, etsien sitä tiettyä majaa, löytääkseen Katan ja tuon hullun.

No niin tässä jatkopalanen, josta tulikin vähän pitkän puoleinen, mutta jatkakaahan te...
Hienoista hienosäätöä.
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nuubialainen Prinsessa

Hiekkatie haarautui noin kolmen kilometrin päässä isommalta tieltä. Toinen teistä jatkoi matkaansa alamäkeen kun taas toinen näytti nousevan loivasti mäenrinnettä ylöspäin. Nouseva tie oli hiekkatietä pienempi ja villinä rehottavat heinät olivat kasvattaneet umpeen tienreunoja jo jonkin aikaa.

"Seis!" Lehtonen karjahti ja vilkuili etupenkiltä tienviertä silmät viirullaan. Niko pysäytti auton niin rajusti, että hiekka sinkoili renkaiden alta pysähdyksen voimasta. Niko pomppasi ulos autosta ja Jusa nousi auttamaan Lehtosta, joka yritti irvistellen työntyä ulos etupenkiltä. Jokin oli kiinnittänyt Lehtosen huomion ja nyt pojatkin silmäilivät tien haaraa kiinnostuneina.

"Katsokaapas tuota pojat." Lehtonen sanoi ja osoitti renkaiden painamia jälkiä heinien peittämällä pikkutiellä. Painaumat kielivät, että joku oli käyttänyt tuota tietä äskettäin.

"Se kauppiashan sanoi, että tie jatkuu muutaman kilometrin päässä vasemmalle. Ehkä se tie on juuri tuo, joka nousee tuon mäen päälle." Niko sanoi ja silmäili renkaan jättämiä jälkiä mietteliäänä. Jusa nyökkäsi ja ehdotti,
"käydään tarkastamassa minne tuo tie vie."

Pojat kääntyivät jo autolle, mutta Lehtonen seisoi edelleen kulmat kurtussa ja silmäili tietä arvioivasti. Niko avasi auton oven ja kääntyi katsomaan Lehtosta kysyvästi. Jusakin pysähtyi ihmettelemään mitä mies vielä aikaili.

"Kuulkaas pojat. Taitaa olla viisainta jättää tuo auto vähän kauemmaksi ja tarkastaa tie kävellen. Meinaan vaan, että jos se Korven heppu piilottelee tuon tien päässä, niin olisi viisainta pitää matalampaa profiilia." Lehtonen sanoi viimein ja katsoi poikia vakavasti.

Lehtonen käveli vähän matkaa alaspäin viettävää tietä ja katseli tien reunuksia mittaillen. Muutaman sadan metrin päässä tien reunalla sijaitsi tiheästi kasvava horsmaketo, jota nuoret männyt reunustivat. Lehtonen viittoi poikia luokseen ja sanoi,
"ajetaan auto piiloon tuonne horsmien sekaan. Kun ajaa auton riittävän kauas, ihan noiden perimmäisten mäntyjen juurelle saakka, ei autoa edes huomaa täältä tieltä katsottuna."

Niko hyppäsi autoon ja teki työtä käskettyä. Pian auto katosi kasvillisuuden sekaan. Lehtonen silmäili tyytyväisenä horsmaketoa ja potki jalallaan heiniä saadakseen renkaiden jälkiä piiloon. Jusa kumartui auttamaan Lehtosta.

"Se on hyvä siinä. Nyt lähdetään tutkimaan minne tuo tie vie." Lehtonen sanoi reippaasti. Mies yritti pitää äänensä kevyenä, vaikka kättä särkikin ilkeästi. Niko ja Jusa kulkivat edellä kun Lehtonen tuli perässä metsänreunuksia tarkkaavaisesti katsellen.

Noin jatkakaahan...
Lapsissa asuu rakkaus.

"Suuret ajatukset seuraavat pienien perässä.
Ne uskaltautuvat esiin piiloistaan vain harvoin, ja tarvitsevat tuekseen suuren joukon pieniä ystäviään."

"Itselleen nauraminen on terapeauttista"

Nefertiti

#12
"Se on hyvä siinä. Nyt lähdetään tutkimaan minne tuo tie vie." Lehtonen sanoi reippaasti. Mies yritti pitää äänensä kevyenä, vaikka kättä särkikin ilkeästi. Niko ja Jusa kulkivat edellä, kun Lehtonen tuli perässä metsänreunuksia tarkkaavaisesti katsellen.

He olivat tarponeet jonkin aikaa, kun äkkiä alkoi kuulua auton moottorin tuttua murinaa.
"Mennään tuonne pusikkoon." Lehtonen sanoi, sillä ei liiemmin halunnut näyttäytyä, jos se hullu sattui olemaan liikkeellä.
Kaikki kolme pujahtivat nopeasti horsmien ja nokkosten täyttämään vanhaan ojaan, jonka reunalta hennot pojun ja koivujen oksat kurkottelivat tielle ja antoivat piilottelijoille sopivan näköesteen.
Tämä ei tapahtunut sekuntiakaan liian aikaisin, sillä pian hiekkatietä pitkin hurahti ohitse vanha kuhmuinen Lada, joka nosti mennessään pölypilven.
"Minne se on menossa?" Niko kysyi, heidän noustessaan epämukavasta piilostaan.
Jusan käsiä kirvelsi, sillä hän oli onnistunut laskemaan kämmenensä nokkosien päälle. "Hemmetin rehut." Hän manasi, eikä Lehtonen voinut olla hymyilemättä.
"En tiedä." Lehtonen lopulta sanoi katsoen suuntaan, jonne auto oli kadonnut. "Mutta saimme ainakin aikaa tutkia alue rauhassa." Hän lisäsi.
"No mennään sitten." Jusa sanoi kärsimättömästi.
Lehtonen nyökkäsi ja he jatkoivat keskeytynyttä matkaansa, pitkin kärrytien piennarta, koko ajan valppaina yllätysten varalta.

Toisaalla, Kata makasi yhä epämukavassa asennossa ja kuunteli ulkoa kantautuvia ääniä. Oli pitkään hiljaista, kunnes taas kuuluivat nuo tutuksi tulleet askeleet, jotka raskaina kantautuivat maakuoppaan.
Hetken kuluttua kuului, kun auton ovi avattiin ja suljettiin. Tämän jälkeen kuului käynnistys äänet, minkä jälkeen auto lähti liikkeelle ja moottorin ääni alkoi etääntyä.
'Se paska lähti ja jätti mut tänne.' Kata ajatteli peloissaan.
Hän tiesi, että mies ei mennyt hakemaan ruokaa, joten tämän täytyi lähteä hakemaan muita.
'Mun on päästävä täältä pois.' Kata ajatteli ja yritti miettiä, miten päästä ulos kuopasta. Samassa hän huomasi jotakin kuopan pohjalla jalkansa vieressä. Sen oli täytynyt pudota mieheltä, kun tämä oli hänet edellisenä yönä tänne tuonut.
Hän kierähti esineen luo ja otti sen käteensä, se oli puukko, hyvin tuttu ja yhä veren tahrima puukko.
'Jos saisin käteni vapaaksi, voisin tällä kovertaa kuopan reunaa niin, että saan luukun romahtamaan.' Hän mietti ja alkoi nirhata puukolla köyttä ranteistaan. Ensi alkuun kaikki tuntui sujuvan, mutta sitten hän tunsi kylmän teräksen uppoavan nahkaansa ja hän parahti ja puukko melkein tipahti hänen kädestään.
'Ei saa lopettaa, ei nyt.' Hän hoki itselleen ja jatkoi köyden nirhimistä, vaikka kättä kirvelsikin inhottavasti ja lämmin veri norui sormille. Pian köydet antoivat periksi ja hän saattoi kiskoa sormin pois loput köydestä, minkä jälkeen hän kiskoi suutaan peittävän teipin irti.
Varovasti hän nousi seisomaan ja tarkasteli pimeässä kuoppaa peittävää luukkua, niin hyvin kuin pystyi. Toiselta reunalta näkyi valoa hieman enemmän. Jos siitä saisi irrotettua tarpeeksi maata, saattaisi koko luukku tulla alas ja pääsisi sitten kipuamaan ulos.
Hetken mietittyään, hän ryhtyi töihin ja hiljaa, mutta varmasti aukko luukun reunassa alkoi kasvaa, samaan aikaan päivä kului hiljalleen eteenpäin, kunnes aurinko alkoi hiljalleen laskea mailleen.
Pian maa alkoi murentua reunalta lisää, sillä se ei enää kestänyt painavan luukun painoa, kun koko toinen reuna oli kaiveltu. Multaa ja kiviä ropisi Katan päälle ja tämä yritti epätoivoisesti painautua seinämää vasten, jottei saisi alas rysähtävää luukkua päälleen.
Samassa luukku kallistui ja hetkenperästä luiskahti kuoppaan. Luukun reuna osui Kataa päähän ja hetken aikaa tähdet kipunoivat hänen silmissään, kunnes hän tointui.
Jalat täristen hän kipusi ylös kuopasta ja katsoi hämärtynyttä maisemaa, sekä metsästysmajaa, joka piirtyi mustana varjona metsää vasten. Hän hengitti raikasta yöilmaa, joka tuoksui ihanalle, tuon kuopassa vietetyn ajan jälkeen.
Samassa jostain etäältä alkoi kuulua tuttu auton moottorin murina ja Kata tajusi, ettei voinut siihenkään jäädä.
Hän juoksi suin päin metsään. Juoksi ja juoksi niin kauan kuin jalat häntä vain kannattivat.

Kun Riku oli vienyt vankinsa takaisin maakuoppaan, oli hän itse mennyt hetkeksi majalle ja kuulostellut.
Tyytyväisenä hän oli huomannut, kuinka auton ääni loittoni ja katosi kokonaan. Vielä tovin hän odotti varmistuakseen, ettei tuo ajelija enää palannut. Tämän jälkeen hän päätti lähteä hakemaan muut tytöt ja asteli autolleen, vilkaisten samalla pensaiden ympäröimää kätköään, jossa yksi tyttö jo odotti hänen käsittelyään.
Tyytyväisesti virnistäen hän istuutui autoonsa ja lähti liikkeelle.
Saavuttuaan sairaalalle, hän huomasi, ettei voisi ajaa parkki alueelle jäämättä kiinni, joten hän päätti ajaa sivummalle.
Jalan hänen oli helpompi pujahtaa vartion ohitse ja sairaalan käytävillä. Hän etsi koko sairaalan läpi, mutta tytöistä, ei näkynyt jälkeäkään.
"Hemmetti." Riku manasi ja päätti sitten vähin äänin liueta paikalta.
Hän suori autolleen ja päätti jäädä odottamaan iltaa, jotta voisi pimeyden turvin päästä pois, kenenkään huomaamatta.
Tunnit kuluivat hitaasti, mutta saapuihan se iltakin pian ja hän pääsi lähtemään. Maisemat vilahtelivat vain sivuilla, kun hän huristeli takaisin metsästysmajalle.
Pihalle päästyään hän nousi autostaan ja suunnisti kohti pensaiden ympäröimää maakuoppaa, sillä katsoi tarvitsevansa juuri nyt hieman huvitusta.
Vaan karmea karjunta pääsi hänen kurkustaan, kun hän huomasi vankinsa paenneen.

Tuo huuto kantautui Katan korviin ja sai tämän juoksemaan entistä kovemmin, vaikkei hän edes tiennyt missä oli.
Myös maastossa piileskelleet Jusa, Niko ja Komisario Lehtonen kuulivat tuon huudon, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin jokaisen selkään.
"Mitä hemmettiä siellä tapahtuu?" Niko kysyi ääni värähtäen hienoisesti.
"Taisi lintu karata häkistään." Lehtonen tuumasi hiljaa. "Meidän on löydettävä se tyttö, ennen kuin tuo ehtii saada hänet käsiinsä." Hän lisäsi ja manasi, kun tuli tölväisseeksi kätensä ikävästi johonkin.

No niin jätinpä taas mielenkiintoiseen kohtaan, kuka mahtaakaan löytää Katan ensin, pelastajat vai psykopaatti?
Jatkakeehan...
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.

Nuubialainen Prinsessa

"Mitä hemmettiä siellä tapahtuu?" Niko kysyi ääni värähtäen hienoisesti.
"Taisi lintu karata häkistään." Lehtonen tuumasi hiljaa. "Meidän on löydettävä se tyttö, ennen kuin tuo ehtii saada hänet käsiinsä." Hän lisäsi ja manasi, kun tuli tölväisseeksi kätensä ikävästi johonkin.


Riku katseli raivoissaan romahtanutta maakuoppaa ja kiroili äänekkäästi. Hän nosti kuopan pohjalla lojuvaa puista ja painavaa kantta varmistuakseen, että hänen vankinsa oli todellakin karannut.
"Pahus!" mies manasi ja laski kannen käsistään. Sitten hän käänteli päätänsä kuin olisi etsinyt katseellaan tyttöä. Hämärä oli laskenut harmaan huntunsa puiden juurille ja aukioille niityille, eikä Riku havainnut kuopan läheisyydessä merkkiäkään tytöstä. Mies harppoi raivoaan pidätellen mökkiin, tempaisi oven auki ja astui sisään.

Valot syttyivät luoden entistä voimakkaamman kontrastin hämärtyvään iltaan. Ikkunasta saattoi nähdä kuinka mies käveli mökissään jotain etsien ja pian mies työntyikin ulos mökin oviaukosta kädessään yökiikarit ja suuri taskulamppu. Mies harppoi määrätietoisesti kohti metsää, sillä hän uskoi tytön rynnänneen sinne. Tyttö ei todennäköisesti olisi uskaltanut lähteä kulkemaan tietä pitkin kiinnijäämisen pelossa. Taskulampun valokeila siivilöi tummaksi muuttuneita puunrunkoja ja kivikkoista mustikanvarpujen peittämää maata. Risut antoivat periksi vihaisten askelten alla ja rikkoivat yön leppoisan hiljaisuuden.

Toisaalla pojat katsoivat Lehtosen kärsiviä kasvoja.
"Sattuuko kovasti?" Jusa kysyi huolestuneena.
"Ei. Kyllä tämä tästä." Lehtonen ähkäisi ja pyyhkäisi terveellä kädellään otsalle kohonneita hikipisaroita. Nikokin loi hämärän kätköissä huolestuneita katseita Lehtoseen, mutta ei tohtinut sanoa mitään.

"Tulkaahan pojat. Meillä ei ole aikaa viivytellä." Lehtonen jatkoi ja suuntasi kohti metsän syvyyksiä. He eivät menneet tarkastamaan mökkiä mistä kovaääninen karjunta oli hetkeä aikaisemmin kaikunut, sillä he olivat jo tutkineet mökin tarkkaan päivän mittaan mitään löytämättä. Olihan tuo Lada kuski viipynyt sangen pitkään reissullaan. Heidän täytyisi löytää Kata, ennen kuin Riku löytäisi hänet.

Hämärä metsä näytti Katasta kammottavan samankaltaiselta, katsoi sitä mistä suunnasta tahansa. Tyttö syöksyi eteenpäin tietämättä laisinkaan minne päin oli matkalla. Juostuaan itsensä väsyksiin, Katan mieleen juolahti pelottava ajatus: entäpä jos hän juoksikin ympyrää? Se inhottava mieshän saattaisi pahimmassa tapauksessa tulla vastaan häntä. Tyttö pysähtyi katselemaan ympärilleen levittäytyvää hämärää ja etsi hätääntyneenä paikkaa minne hän voisi piiloutua.

Kymmenen metrin päässä näytti nousevan kivikkoinen rinne, jossa kasvoi reheviä vattupensaita. Kata kiipesi jalat täristen rinnettä ylös ja huitoi kädellään pisteleviä vatunoksia edestään. Päästyään mäen harjalle Katan pelko näytti toteutuvan. Rinteen alapuolella seisoi pieni mökki, joka näytti inhottavan tutulta. Pieni voihkaisu karkasi Katan huulilta kun hän tajusi, että mökki kuului hänen vangitsijalleen. Tyttö todellakin oli kiertänyt jotenkin hassusti mökin takapuolelle. Onnekseen Kata ei ollut törmännyt itseensä mökin omistajaan.

Hetken aikaa tyttö seisoskeli mäenharjalla ja punnitsi vaihtoehtoja. Lähtisikö hän tutkimaan mökin ympäristöä ja etsimään puhelinta, jolla soittaa apua, vai juoksisiko mäenrinnettä takaisin alas ja jatkaisi juoksuaan silläkin uhalla, että törmäisi siihen inhottavaan rasvatukkaan, vai kulkisiko hän harjannetta pitkin ja oikaisi sitten vähän matkaa kuljettuaan tielle, joka mutkitteli mökin pihasta kohti synkkää metsää.

Tie vaikutti kaikkein houkuttelevimmalta, vaikkakin se saattoi olla vaarallisin vaihtoehto. Tiellä kulkiessaan hänen täytyisi olla hyvin valppaana, sillä avonaisella paikalla hänen saattaisi olla vaikeaa löytää suojaa, jos rasvatukka lähtisikin etsimään häntä autolla. Ja saattaisihan se iljetys hyökätä metsästäkin hänen kimppuunsa, jos oikein huono tuuri kävisi.

Kata silmäili alapuolelleen levittäytyvää näkyä. Mökin ikkunasta loisti himmeä valo ja pihamaa näytti elottomalta. Ladan röttelö seisoi mökin vieressä, eikä rasvatukasta näkynyt jälkeäkään. Se iljetys ei ollut liikkeellä autollaan, joten tie saattoikin olla paras vaihtoehto paeta.

Tyttö teki päätöksensä ja lähti kulkemaan kiireisin askelin mäenharjannetta, tielle hän ehtisi hieman kauempana. Se olisi turvallisempaa, toisin kuin mökin pihalle palaaminen, sillä mieshän saattoi olla mökillään. Kata ei tiennyt, että hänen vangitsijansa olisi ehkä lähtenyt täysin väärään suuntaan ja jatkanut vielä entistäkin kauemmaksi, ellei tämän valokeilaan olisi osunut kangasriekale, joka oli irronnut Katan paidasta ja jäänyt roikkumaan vanhan kuusen oksalle.

Samaan aikaan myös Lehtonen ja pojat kulkivat hämärässä hapuillen eteenpäin.
"Katsokaa", Niko kuiskasi hiljaa. Hänen tarkat silmänsä olivat havainneet muutaman sadan metrin päässä valokeilan, joka liikkui poispäin heistä. Valokeila loittoni verkkaisesti.

Lehtonen pysähtyi ja seurasi valokeilan kulkua. Sitten hän huitaisi kiivaasti kädellään ja mumisi matalalla äänellä,
"Katsopas peeveliä. Tulkaa pian pojat, seurataan sitä. Muistakaa liikkua hyvin hiljaa, ettei se peijakas tajua meidän seuraavan."

Kolme silmäparia seurasi Rikun kulkua hetkeksikään herpaantumatta, turvallisen välimatkan päässä miehestä.
"Toivottavasti Kata on turvassa." Jusa kuiskasi hiljaa. Poika pystyi miltei kuvittelemaan hädän, jota Kata todennäköisesti tunsi paetessaan mielipuolista vangitsijaansa.

Niih, viimein sain tänne tarinan palasen jatkettua :)


Lapsissa asuu rakkaus.

"Suuret ajatukset seuraavat pienien perässä.
Ne uskaltautuvat esiin piiloistaan vain harvoin, ja tarvitsevat tuekseen suuren joukon pieniä ystäviään."

"Itselleen nauraminen on terapeauttista"

Nefertiti

#14
Kolme silmäparia seurasi Rikun kulkua hetkeksikään herpaantumatta, turvallisen välimatkan päässä miehestä.
"Toivottavasti Kata on turvassa." Jusa kuiskasi hiljaa. Poika pystyi miltei kuvittelemaan hädän, jota Kata todennäköisesti tunsi paetessaan mielipuolista vangitsijaansa.


Nopeasti Kata juoksi poikki pihan ja suoraan tien vieressä rehottavaan koivikkoon. Siitä hän jatkoi kulkuaan tien suuntaisesti, kun tuli ajatelleeksi, että tuo takaa-ajaja saattaisi huomata hänet tieltä, mutta pensaissa olisi sentään jotain näkösuojaa.

Jusa, Niko ja komisario Lehtonen, seurasivat varovaisesti Rikua, ollen koko ajan valmiina syöksymään piiloon, jos tämä sattuisi kääntymään, minkä tämä pian tekikin ja suuntasi takaisin pihamaalle.
Niko, Jusa ja Lehtonen onnistuivat syöksymään suuren vattupensaan suojiin viimehetkellä ja siellä he nyt kyyhöttivät ja odottivat, että Riku painelisi ohitse.
Tovin kuluttua he uskaltautuivat liikkeelle ja nousivat rinnettä ylös autiolle pihalle. Rikusta ei näkynyt jälkeäkään, sillä tämä oli jatkanut pihamaalta suoraan ruohottuneelle tielle ja seurasi nyt sitä, etsien jälkiä karanneesta vangistaan, tietämättä kuinka lähellä tätä oli. Heidän välissään oli vain tiheä koivikko, joka lomassa kasvoi lisää vattupensaita, nokkosia ja horsmia.

Lehtonen varmisti mökin ja pihan, ennen kuin he suuntasivat kaukana tien mutkassa näkyvää valokeilaa kohden.
Ripein askelin he suunnistivat kohti tietä. Pojat olisivat jatkaneet suoraan, jollei Lehtonen olisi pysähtynyt.
"Tuliko sinulle huono olo?" Niko kysyi huolestuneena.
"Ei, huomasin vain pienemmät jäljet, jotka poikkeavat tästä pusikkoon." Lehtonen sanoi ja yritti tupakansytyttimen valossa nähdä maaston. "Tyttö on varmaan päättänyt olla varovainen, hyvä meille. Mennään." Hän lisäsi ja syöksyi koivikkoon.
Kauempana hän pysähtyi uudestaan, kun huomasi muutamia pieniä veripisaroita vattupensaan lehdillä.
"Hän on satuttanut itsensä." Lehtonen mutisi ja kiristi vauhtiaan, sillä aika alkoi olla vähissä ja oli parempi, että he löytäisivät tytön, kuin että tuo hullu ehtisi ensin.
Poikien oli tehtävä työtä pysyäkseen Lehtosen perässä, kun tämä harppoi melkein puolijuoksua eteenpäin.

Kata kulki eteenpäin niin nopeasti kuin jaksoi, mutta väsymys ja nälkä painoivat päälle. Hän tunsi, että voimat alkoivat loppua ja askeleet tuntuivat kerta kerralta raskaammilta. Pian hänen oli pysähdyttävä hengähtämään, kädessä oleva haava tykytti inhottavasti ja koko kämmen oli verestä tahmainen. Käsivarret ja kasvot olivat naarmuilla.
Hetken kuluttua hän jatkoi matkaansa, sillä tiesi, ettei saanut pysähtyä, oli jatkettava tai muuten, niin saattaisi jäädä kiinni ja ties mitä se hyypiö sitten tekisi. Hän ajatteli ja se pelko sai hänet jatkamaan matkaansa, vaikka keho ei olisi enää jaksanut.
Pian hän joutui kuitenkin pysähtymään uudelleen, sillä voimat olivat aivan lopussa. Kata istahti maahan ja nojasi selkänsä vasten puun karheaa pintaa. Öinen viileä tuuli leikitteli hänen hiuksissaan ja jossain kaukana metsän syvyyksissä huhuili pöllö.
Hän sulki silmänsä, vaikka tiesikin, ettei siihen saanut jäädä, olisi pitänyt jatkaa matkaa.
Hän vaipui jonkinlaiseen horrokseen, josta havahtui kuullessaan rasahtelua ja askelia suunnalta, josta oli tullut. Silmät suurina Kata katsoi äänen suuntaan, muttei nähnyt muuta kuin pensaita ja pimeää.
Hitaasti hän alkoi hivuttautua ylös paikaltaan, valmiina pakenemaan, vaikka ei oikeastaan olisi jaksanut ottaa enää askeltakaan. Mitä lähemmäksi askeleet tulivat, sitä kovemmin Katan sydän hakkasi ja hän pelkäsi tuon toisen kuulevan sydämensä jyskytyksen hiljaisessa metsässä.
"Hyvä rakas jumala, älä anna sen huomata minua." Hän rukoili hiljaa ja perääntyi pensaiden suoraan.
Askeleet kuuluivat selvemmin ja samassa hän kuuli äänen, jota kauniimpaa, hän ei maailmassa tiennyt olevankaan.
"Jusa." Hän vinkaisi ja astui muutaman askeleen edemmäksi. Hetken kuluttua pensaat heilahtivat ja hänen luokseen astui mies ja kaksi nuorukaista. "Jusa miten maailmassa sä olet täällä?" Hän kysyi murtuneella äänellä.
"Kata." Jusa henkäisi helpottuneena, sillä he olivat ehtineet ensin. "Oletko sä kunnossa? Ei kai se sika ehtinyt tehdä sulle mitään?" hän kysyi.
"Mä voin nyt paremmin, kun sä olet siinä." Kata huokaisi onnellisena, kyyneleet poskille valuen. "Ei se ehtinyt tehdä mitään." Hän lisäsi ja halasi Jusaa.
Siinä he seisoivat tovin, Kata Jusan olkapäätä vasten nojaten ja itkien nyt sydämensä pohjasta.
"Kuulkaas, meidän olisi hyvä vaihtaa maisemaa, ennen kuin Korven hyypiö hoksaa meidät." Komisario Lehtonen rykäisi ja sanoi.
"Mutta minä en jaksa enää ottaa enää askeltakaan." Kata sanoi hiljaa ja niiskaisi.
"No, eiköhän me tässä jotain keksitä, sitä paitsi näiden nuorukaisten auto on tässä ihan lähellä." Lehtonen sanoi rauhoittavasti.
"Voin mä yrittää." Kata sanoi väsyneellä äänellä.
Juuri kun he olivat aikeissa jatkaa matkaansa...

Tämähän jäikin taas jännään kohtaan.... :)
No niin jatkakaatten....
Eilisiltana tulit luokseni ja painoit pääsi tyynylleni pääni viereen.
Kuinka viiksesi kutittivatkaan rakas, hupsu kissani.

Minä haluan tietää tarpeeksi, että pystyn valehtelemaan värikkäästi. - Mike Noonan, Kalpea Aavistus SK.