Juplin.net

Kesti kotvan aikaa, ennen kuin seurue oli kykenevä keskustelemaan järkevästi siitä, mitä heidän pitäisi tehdä seuraavaksi. Kun hiekkainen naurava sisaruspari saatiin viimein rauhoittumaan, he kaikki istuivat hiekalle vierekkäin kuuntelemaan Malakusta, jolla tuntui olevan jonkinlainen suunnitelma Kassandran ja tämän läheistensä suojelemiseksi.

Malakus aikoi sanoa jotakin, kun Alejandro tökkäsi Kassandraa kylkeen.
"Lopeta senkin heittiö", Kassandra sanoi käskevään sävyyn, mutta hymyili ja töykkäsi veljeään takaisin.
"Krhm", Malakus yskäisi ja katsahti kumpaistakin tyynesti. Vain kulmien hienoinen rypistys kertoi jonkinlaisesta ärtymyksestä, vaikka mies muuten kykenikin peittämään tunteensa toisilta ja toisinaan siitä oli ollut hyötyäkin, "jospa viimeinkin voisimme keskittyä suunnitelmaan", hän huomautti ja katsoi tiukasti Alejandroa, joka meinasi vastata siskolleen samalla mitalla.

Alejandro katsahti miehen lähes ilmeettömiä kasvoja ja päätti pysyä vaiti.

Kun rauha oli viimein saatu aikaiseksi, Malakus alkoi kertoa suunnitelmastaan, jota oli jo matkan aikana miettinyt ja joka nyt vaikutti jo varsin hyvältä.

***

Toisaalla synkän linnan muurien sisäpuolella, ylväs hahmo asteli raivoisana edestakaisin. Hän oli juuri saanut tiedon, että se, mitä hän oli niin kovin yrittänyt estää, oli tapahtunut.

Siistiin asuun pukeutunut mies seisoi pelokkaana sivummalla ja seurasi herransa liikkeitä, toivoen, ettei tämä syöttäisi häntä lemmikilleen, jota kaikki linnan asukkaat, ehkä hallitsijaa lukuun ottamatta, pelkäsivät.

Viimein hallitsija pysähtyi ja nosti halveksuvan katseensa mieheen ja tuhahti ääneti tämän pelokkaalle olemukselle.

"Saat viedä viestin Lotharille", hallitsija sanoi, äänellä joka ei vastaväitteitä sietänyt.
"Ky... kyllä herrani", mies änkytti ja kumarsi, kuten hyvän palvelijan tuli tehdä.
"Sano hänelle, että jos löytää prinsessan, tappakoon muun seurueen, mutta prinsessa on tuotava tänne ja jos hän palaa tyhjin käsin, muistuttaisin, että lemmikkini on yhä nälkäinen", hallitsija sanoi.
"Hyvä on, herrani", mies sanoi ja kumarsi taas, huomaamatta tyytyväistä ilmettä hallitsijansa kasvoilla, tämän nauttiessa hänen pelostaan.
"No niin, ala painua. On kiire", hallitsija sylkäisi käskyn suustaan, katsoen yhä halveksuen alaistaan.
"Kyllä herrani, heti herrani", palvelija sanoi värisevällä äänellä, kumarsi syvään ja häipyi paikalta puolijuoksua.


Tuli vähän lyhyt pätkänen ja pahoittelut siitä, mutta olen tänään ollut jo aamusta hereillä ja nyt väsyttää jo. Mutta toivottavasti pätkä miellyttää ja inspiroi, jatkakoon ken tahtoopi. :)
Pahoittelut, ettei hallitsijalla ole nimeä, mutta kun en ollut enää ihan varma, että mikäs tän tarinan pääpahiksen nimen nyt pitikään olla. Annan sen siis aloittajan itsensä päättää asiasta ja sanoa lopullisen sanansa, jolla sitten mennään. :)

"No niin, ala painua. On kiire", hallitsija sylkäisi käskyn suustaan, katsoen yhä halveksuen alaistaan.
"Kyllä herrani, heti herrani", palvelija sanoi värisevällä äänellä, kumarsi syvään ja häipyi paikalta puolijuoksua.

***

Palvelija haki hevosensa ja talutti sen nopeasti pihan poikki, sillä ei halunnut jäädä sinne yhtään pidemmäksi aikaa kuin oli pakko. Pihan toisessa nurkassa olevasta kuopasta näkyivät suuret lonkerot, jotka venyttelivät raukeasti kohti korkeuksia ja jostain syvältä maan alta kuului kumea ääni. Se oli kai tuo hirviö, palvelija päätteli ja käänsi katseensa poispäin siitä.

Vasta kun hän oli suurien ovien ulkopuolella, hän heilautti itsensä hevosensa selkään ja kannusti sen nopeaan laukkaan. Oli kiire ja hän tiesi mikä odottaisi, jos hän ei saisi viestiä toimitettua mahdollisimman nopeasti Lotharille. Tuo ajatus sai hänet kiihdyttämään ratsunsa vauhtia entisestään, sillä hän pelkäsi tuota olentoa, eikä todellakaan halunnut kuulua sen ruokalistalle.

Matka sujui kuin siivillä ja pian hän näki mustanpuhuvan leirin, jonka läheisyydessä käyskenteli suuria mustia nahkasiipisiä olentoja, joista yksi kohotti päänsä ylös ja päästi korvia huumaavan karjaisun.
'Lohikäärmeitä', palvelija ajatteli ja mietti, eikö siinä linnan hirviössä ollut jo ihan tarpeeksi ilman lohikäärmeitä. Varsinkaan näitä mustia, jotka tunnettiin niiden raa'asta luonteesta ja huimasta nopeudestaan.

Hän yritti olla välittämättä noista isoista pedoista ja suuntasi kohti leiriä. Viesti piti viedä, eikä aikaa viivyttelylle ollut. Mustahaarniskainen sotilas pysäytti hänet leirin portilla, mutta päästi jatkamaan matkaansa, kun hän kertoi millä asialla oli.

Palvelija ratsasti portista sisälle ja vei hevosen aitaukseen, jossa oli muitakin hevosia, suunnaten sen jälkeen puoliksi juosten, kohti suurinta telttaa.
Hän pysähtyi hetkeksi sen ulkopuolelle, tasasi hengityksensä ja astui sitten sisälle.

"Pahoittelen, että joudun häiritsemään teitä Lothar herra, mutta hänen korkeutensa lähetti teille viestin", palvelija sanoi kumartaen ja ojensi paperikäärön Lotharille.

Lothar oli vaiti ja katsoi palvelijaa, jonka pelon saattoi melkein haistaa. Hetkeä myöhemmin hän nappasi käärön miehen ojennetusta kädestä, aukaisi sen ja alkoi lukea.

Päästyään viestin loppuun, hän nielaisi, sillä viesti oli erittäinkin selkeä ja hänen nahkansa olisi vaarassa, mikäli hän epäonnistuisi.

"Minä kiitän ja päästän sinut lähtemään. Kerro hänen majesteetilleen, että asia on hoidossa", Lothar sanoi ja antoi palvelijan mennä.

Palvelija kumarsi ja luikahti ulos teltasta, Lotharin jäädessä yksin. Mies luki viestin vielä toistamiseen läpi, kunnes viimein laski sen pöydälle ja antoi vartijalleen käskyn kutsua kaksi lohikäärmeen ratsastajaa luokseen. Vartija nyökkäsi ja hävisi toimittamaan käskyä.

Joitain minuutteja myöhemmin hän palasi, mukanaan kaksi miestä. Miehet eivät olleet järin isokokoisia, mutta selvästi jänteviä ja vahvoja, sillä olihan heidän voitava hallita suurikokoisia ratsujaan.

"Te kutsuitte", mies sanoi ja nyökäytti päällään kevyesti.
"Minulla olisi teille tehtävä", Lothar aloitti ja asteli levottomana edestakaisin.
"Anna tulla ja jos hinnoista sovitaan, voimme tehdä hieman enemmänkin", toinen mies sanoi lipevällä äänellä.
"Haluan, että lennätte ikiaavikon toiselle reunalle, jossa pieni vakoojien ryhmä on viimeksi nähty", Lothar sanoi, "Heidän mukanaan on tyttö, mutta te ette saa satuttaa tai muuten koskea häneen. Herrani haluaa hänet koskemattomana, jos ymmärrätte mitä tarkoitan", hän jatkoi ja katsoi kumpaistakin hyvin tiukasti.
"Kuten sanottua, riippuu hinnoista", vanhempi mies sanoi ja mietti jo millaisen hinnan tytöstä voisi saada orjamarkkinoilla.
"Te saatte kyllä kultanne, mutta kuten jo sanoin, tyttöön ei kajota tai en vastaa seurauksista", Lothar sanoi, äänen muuttuessa lähes petomaiseksi ärähdykseksi, "muiden suhteen teillä on vapaat kädet, tappakaa heidät jos haluatte, mutta tyttö on tärkeä, hänet tulee säästää ja tuoda tänne", hän jatkoi ja tuijotti niin rumasti kumpaistakin miestä, että nämä kavahtivat taaksepäin.

"Hyvä on", nuorempi sanoi ja nyökäytti päätään. Vaikka kulta houkuttikin, halusi hän sentään pitää henkikultansa.

"No niin, alkakaa painua siitä ja hoitakaa homma nopeasti ja saatte ruhtinaallisen palkkion", Lothar sanoi hieman rauhoittuen. Enemmän hänkin oli ärsyyntynyt siitä, että jos nuo kaksi töpeksisivät, olisi myös hänen henkensä vaarassa.

Miehet nyökäyttivät päätään ja poistuivat teltasta, Lotharin jäädessä yksin.

***

Nuo kaksi astelivat telttojen takana olevalle suurelle aitaukselle ja samalla supisivat keskenään, sillä eivät halunneet kenenkään kuulevan heidän asioitaan. He kun suunnittelivat, että pitäisivät tytön, mikäli maksu ei heitä miellyttäisi.

Viimein he pysähtyivät aitaukselle, jossa oli kaksi suurta mustaa lohikäärmettä. Hetken vielä keskusteltuaan, he suuntasivat sisälle aitaukseen ja heilauttivat itsensä satuloitujen lohikäärmeidensä selkään.

Nuo suuret olennot levittivät siipensä ja nousivat ilmaan. Ilmavirta pöyhi miesten pitkiä letitettyjä tummia hiuksia, kun he kiisivät kohti vuorijonoa, joka rajasi suuren autiomaan, joka oli vain pelkkää kuivaa hiekkaa. Taivas oli sininen ja pilvetön ja aurinko alkoi jo hiljalleen laskea, kun he saapuivat aavikon toiselle laidalle.

Kaukana alhaalla he näkivät tummia täpliä, jotka istuivat tiiviissä ryhmässä. Miehet alkoivat kaartaa alaspäin ja muutamaa sekuntia myöhemmin he syöksyivät kohti noita tummia täpliä, jotka hajaantuivat eri suuntiin.

"Hoida sinä harhautus, minä nappaan tytön", vanhempi mies sanoi ja suuntasi kohti tyttöä, joka juoksi pakoon.

Nuorempi mies sen sijaan käänsi lohikäärmeensä, uuteen syöksyyn, saaden pienen ryhmän hajaantumaan ja tyttö joutui pahemmin erilleen muista.

***

Malakus kertoi suunnitelmasta, muiden kuunnellessa ääneti. Hän oli viimein saanut kaiken kerrottua, kun kaksi suurta tummaa hahmoa pyyhkäisi heidän ylitseen. Heti sen perään nuo hahmot syöksyivät lopulta kohti ja sai koko porukan hajaantumaan.
"Lohikäärmeitä", Alejandro sanoi epäuskoisena.
"Eikä mitä tahansa lohikäärmeitä, vaan pahamaineisia mustia lohikäärmeitä", Malakus sihahti, sillä arvasi tämänkin olevan tuon pahantahtoisen hallitsijan juonia, "suojatkaa Kassandraa, hän ei saa joutua noiden kynsiin", hän lisäsi.

Mutta liian myöhään, sillä nuo suuren olennot syöksyivät yhä uudelleen ja uudelleen pienen ryhmän sekaan, saaden heidät vielä kauemmaksi toisistaan. Vasta silloin he huomasivat, että Kassandra oli erossa muista. Tämän luokse ei päässyt, sillä toinen lohikäärme pyöri heidän tiellään, toisen suunnatessa kohti Kassandraa.

"Kassandra!" Tarkan karjui ja yritti väistellä toisen lohikäärmeen teräviä kynsiä.
"Tarkan, auta!" Kassandra huusi ja juoksi pakoon toista lohikäärmettä, joka syöksyi hurjaa vauhtia hänen perässään.
Mutta turhaan, sillä lohikäärme oli nopeampi ja sai napattua Kassandran kynsiinsä.
"KASSANDRA! Eeeei!" Tarkan huusi ja lysähti polvilleen hiekkaiseen maahan, katse taivaalle kohotettuna, jossa toinen lohikäärme näkyi enää mustana pisteenä, joka katosi kaukaisuuteen, toisen vielä liidellessä heidän yläpuolellaan.



No niin, miten mahtanee stoori edetä tästä, kun jäikin niin mielenkiintoiseen kohtaan.... kerroppas sinä se....
Pientä editointia, kun huomasin, ettei mokoma toiminut ihan niin hyvin, kuin piti. Mutta jatkakaa te vain silti...

"KASSANDRA! Eeeei!" Tarkan huusi ja lysähti polvilleen hiekkaiseen maahan, katse taivaalle kohotettuna, jossa toinen lohikäärme näkyi enää mustana pisteenä, joka katosi kaukaisuuteen, toisen vielä liidellessä heidän yläpuolellaan.

***

Kassandra tajusi, ettei rimpuilu auttanut, sillä lohikäärmeen ote oli tiukka, eikä hänestä, nuoresta naisesta, ollut tuolle mahtavalle olennolle minkäänlaista vastusta. Maisemat vilistivät hänen allaan nopeasti ja hän tunsi, miten kylmä viima riepotteli hänen vaatteitaan.

Kassandra alkoi olla jo kylmästä turta, kun lohikäärme viimein hidasti vauhtiaan ja alkoi pehmeästi kaartaen laskeutua suuren tumman leirin läheisyyteen. Vasta, kun lohikäärme oli laskeutunut, se hellitti otteensa Kassandrasta, joka heti tilaisuuden tullen yritti paeta, mutta lohikäärmeen ratsastaja oli nopeampi. Mies liukui alas ja muutamalla nopealla juoksuaskeleella sai Kassandran kiinni ja riuhtaisi lähelleen.

"Äläs yritä livistää", mies sihahti hampaidensa välistä ja hänen kätensä sivalsi nopeasti kuin käärme ja osui terävästi läiskähtäen Kassandran kasvoihin.

Kassandra ei siitä lannistunut, vaan seisoi suorassa, leuka eteenpäin työnnettynä ja ennen kuin mies ehti tarrata häntä kädestä, Kassandra läimäytti miestä kaikin voimin kasvoihin, niin että repi samalla kynsillään ilkeänpunaiset juomut miehen toiselle poskelle.

"Sinähän se varsinainen villikissa olet", mies sähisi, hienoista mielihyvää äänessään, "sinut pitääkin kesyttää", hän jatkoi ja naurahti pahaenteisesti.

Mutta mies ei ehtinyt edes liikahtaa, kun suurimman teltan ovikangas työnnettiin syrjään ja tummanpuhuva mies astui ulos. Mies käveli sulavin askelin lähemmäksi ja katsoi lohikäärmeenratsastajaa tuimasti.

"Riittää jo", Lothar sanoi yllättävän pehmeällä äänellä, "minä kiitän nopeasta toiminnastanne Aladar ja jatkan tästä. Saatte palkkionne pian, sillä en halua pidättää teitä täällä yhtään enempää kuin on pakko", hän jatkoi ja antoi katseen kiertää Aladaria ja sen jälkeen Kassandraa.

"Hyvä on", Aladar sanoi, "tuo hempukka vain ei ole helppo tapaus", hän lisäsi ja nyökäytti Kassandran suuntaan.

"Vai hempukka!" Kassandra huudahti loukkaantuneena, "paraskin puhuja, senkin moukka! Viheliäinen liero!" Hän kiljaisi raivoisana.

"Oho, tytössä tosiaan on sisua", Lothar totesi huvittuneena, "ei Aladar, kuten sanoin, minä hoidan tämän", hän lisäsi, kun näki Aladarin liikahtavan kohti Kassandraa.

"Hyvä on", Aladar murahti ja suuntasi huolehtimaan ratsustaan ja mietti, saisiko sittenkään palkkiota ja alkoi suunnitella tytön kaappaamista, sillä tyttö tosiaan oli kaunis ja hänestä saisi orjamarkkinoilla hyvät rahat.

Hän tuskin ehti aitaukseen, kun Aron laskeutui alas ja alkoi taluttaa omaa ratsuaan aitaukseen.

"Saitko palkkion?" Aron kysyi, samalla kun vei lohikäärmettään Aladarin ratsun seuraksi.

"En vielä ja jos tuo liero Lothar vielä odotuttaa maksunsa kanssa, me otamme tytön ja myymme orjamarkkinoilla", Aladar vastasi, jättäen kuitenkin sanomatta, että oli kiinnostunut tytöstä.

"Sitten olkoon niin", Aron sanoi.


Samaan aikaan Lothar käski sotilaidensa kahlita Kassandran, ettei tämä pääsisi karkuun ja tuoda tämän telttaansa siksi kunnes olisi aika lähteä kohti linnaa, jossa herra jo kärsimättömänä odotti.


Miten tarina mahtanee jatkua tästä? Millainen lienee Kassandran ja the pääpahiksen kohtaaminen, sikälimikäli sellaista sattuu tapahtumaan. Kerrohan sinä se... :)

Kassandra katseli kuinka tuuli heilutteli teltan seiniä kevyesti, tuoden raollaan olevasta ovensuusta viilentäviä henkäyksiä ja mietti kuumeisesti, kuinka pääsisi pakoon sieppaajiensa kynsistä. Hän nykäisi käsiään, mutta niiden ympärille puristetut kahleet eivät antaneet periksi tuumaakaan. Jokainen nykäisy kiristi kipeästi ranteen ihoa ja jätti tytön iholle punaisia hiertymiä.

"Pahuksen pahus.." tyttö mutisi ja pudisteli päätään itselleen pettyneenä. Kuinka hän oli ollut niin typerä ja jäänyt kaaoksen keskellä erilleen muista. Häntähän ne sieppaajat olivat alun alkaenkin tulleet hakemaan. Samassa huivi tytön hiuksilla valahti alaspäin tämän harteille ja tyttö nytkäytti päätään yllättyneenä muistaessaan hiuksissaan olevat hiussoljet. Pieni hymy käväisi Kassandran kasvoilla, kun tämä oivalsi, ettei toivoa ei ollut vielä ehkä täysin menetetty.

Varovaisesti tyttö laskeutui alas maahan hänelle jätetyltä tuoliltaan ja kohotti kahlitut kätensä ylös päänsä oikealle puolelle. Solki osui tytön sormenpäihin, joilla tämä painoi neulan hakasen auki. Solki putosi maahan, josta tyttö hapuili sen käteensä ja alkoi välittömästi taitella sitä käsissään mieleisekseen. Jos hän saisi kahleet auki ajoissa, hänellä voisi olla mahdollisuus paeta teltan takaosan kautta tummaan metsikköön, josta hän oli nähnyt vilauksen ollessaan lohikäärmeen selässä vähän ennen laskeutumista.


*


Ilta saapui, eikä Lothar halunnut lähteä saaliinsa kanssa matkaan pimeän aikaan. Niinpä hän päätti odottaa aamuun saakka. Yö toi kuitenkin mukanaan levottomuuden, kojootit ulvoivat jossain kauempana vuorilla ja lohikäärmeet päästelivät sieraimistaan  tulenkatkuisia puuskahduksia ja syöksivät aika ajoin  suustaan kultaisia tulipatsaita kohti korkeuksia, kuin varoittaakseen tunkeilijoita pysymään loitommalla leirialueelta. Myös hevoset liikahtelivat aitauksessaan levottomasti, aivan kuin olisivat vaistonneet yön pimeydessä vaanivien otusten nälkäiset katseet, jotka tarkkailivat leiriä taukoamatta.

Lothar otti käteensä paksun soihdun ja asteli otsa kurtussa ulos teltastaan. Hän vilkaisi Kassandran teltan suulla seisovia vartijoita ja harppoi sitten heidän luokseen nähdäkseen, oliko kaikki edelleen niin kuin piti. Vartijat seisoivat teltan suulla valppaan näköisinä ja tekivät tilaa Lotharin nähdessään, jotta tämä pääsi kurkistamaan sisään telttaan. Kassandra, joka oli kuullut saapuvien askelten rahinan, laskeutui pitkälleen maahan ja esitti nukkuvaa juuri sillä hetkellä, kun kirkas palava soihtu valaisi teltan sisäosan.

"Kaikki on hyvin herra Lothar", sotilas vakuutti kun Lothar vetäytyi pois teltan suulta ja vilkaisi vartiossa olevia sotilaita.

"Hyvä, pitäkääkin häntä tarkasti silmällä. Te vastaatte hänestä omalla hengellänne, onko selvä. Hän kuuluu miehelle, joka hallitsee pimeyden valtakuntaa ja on vallitseva vielä jonain päivänä kaikkia valtakuntia meren tällä puolella. Ette halua tuottaa suurelle mestarillemme pettymystä, uskokaa pois."

"Kyllä herra Lothar, emme päästä häntä silmistämme." Sotilaat vakuuttivat vakavina Lotharin jo loittonevalle selälle. Miehet loivat nopean vilkaisun maassa lepäävään Kassandraan ja sulkivat teltan suuaukon sitten huolella. Eihän nukkuvasta tytöstä voisi koitua mitään ongelmia.


*


Reilusti ennen aamun sarastusta Kasssandra oli jo laskenut kahleet käsistään, raottanut teltan takaosan kangasta varovaisesti ja ryöminyt tiensä leirialueen läpi vapauteen. Kylmä jokivesi pisteli tytön paljaita varpaita, mutta hän sulki epämukavan tunteen pois mielestään. Hänen olisi päästävä yläjuoksulle pian ennen aamunsarastusta, sillä ainoa varma pakoreitti olivat vuoret ja sen takana siintävä paksu villimetsän kaltainen tiheäkasvuinen metsikkö, jota pitkin hän voisi eksyttää takaa-ajajat kannoiltaan. Ilmasta käsin lentävät mustat tulikurkut eivät löytäisi häntä millään.

Kassandra puikkelehti kivien päältä syvennekohdissa ja sukelsi sitten viimeiset metrit päästäkseen putouksen taakse hetkeksi hengähtämään. Jalat ja kädet luiskahtelivat liukkaiden kivien päällä, kun tyttö punnersi itsensä luolaston suulle, joka oli piilossa vesiputouksen takana. Sitkeästi hän ryömi eteenpäin, kunnes jalat tavoittivat tasaisen maankamaran ja ponnistelut palkittiin. Hengästyneenä tyttö ravisteli hiuksiaan ja puristeli huivistaan pois valuvan veden. Aurinko nousisi pian, ja hänen olisi tehtävä pian päätös, jatkaisiko hän matkaa vai jäisi piileskelemään putouksen alle ja kenties lähtisi koettelemaan onneaan luolaan, jonka suu hänen edessään odotti hiljaisena, täynnä pelottavaa mustaa pimeyttä.

Luolan pimeys oli kuin kaksihaarainen miekka, se voisi iskeä joko vastaan tai olla puolella. Pimeys kätki hyvin takaa-ajajilta, mutta ilman tulta Kassandra itsekään ei voinut nähdä, mitä luolan syvyyksissä sitten mahtoikaan asustaa. Ja tämän matkan aikana tyttö oli saanut kokea, millaista väkeä maan uumenissa saattoi oleilla – eikä kaikki maanalaiset asukit olleet hyviä luonnoltaan, eivätkä välttämättä ilahtuneita saadessaan kuokkavieraita kotiinsa.

Juuri kun tyttö ojensi itsensä suoraksi ja sitoi hiuksensa huivilla paksuksi palmikoksi, jatkaakseen kulkuaan joen myötäisesti yläjuoksulle ja sieltä vuoren rinnettä ylöspäin, pieni ääni luolan pimeydestä kuiskasi varovaisesti,
"Mahtaako kaunis neiti olla eksynyt?"

Kassandra käännähti yllättyneenä äänen suuntaan ja siristeli silmiään nähdäkseen luolan suulle ilmestyneen pienikokoisen hahmon. Olento piirtyi luolan pimeyttä vasten ensin heikosti eikä Kassandra meinannut ensin erottaa tätä juuri lainkaan. Vesiputouksen reunoilta siivilöityvän sarastavan auringon valo paljasti kuitenkin hetkeä myöhemmin pienen olennon koko ihmeellisyyden ja tyttö henkäisi hämmästyneenä tämän nähdessään.

"Ai hei." Kassandra sai äännähdettyä heikosti ja tuijotti edessään seisovaa pientä kaksijalkaista peura-eläintä, jolla oli nuoren miehen yläruumis.

"No, heipä hei tyttönen. Niin, oletkos eksyksissä vai..?" Peura-eläin virkkoi ja kallisti päätään utelias pilke silmissään.

"Mi-mi minä olen Kassandra ja olen kieltämättä aika kaukana kotoa ja pakomatkalla, jos se tarkoittaa samaa kuin olla eksynyt. Mutta kuka ihme sinä olet? En ole koskaan nähnyt ketään kaltaistasi." Kassandra tiedusteli saatuaan viimeinen itsensä puhumaan hämmästykseltään. 

"Ren geyiğiksi minut on ristitty, mutta kutsu minua Reyksi. Niin ystävät minua kutsuvat." Kassandran uusi tuttavuus kehoitti ja hymyili leveästi tytölle.

Samassa jostain kuului korvia vihlova vihellys, joka päättyi paha-enteiseen hiljaisuuteen. Kassandran silmät laajenivat kun hän tajusi, mistä ääni oli syntynyt. Se oli vartijoiden pilli, eikä se voinut merkitä kuin yhtä-asiaa – hänen pakenemisensa oli huomattu.

"Pahus, nyt on liian myöhäistä jatkaa matkaa." Tyttö puhisi itsekseen ja mittaili vankilaksi muuttuneen vesiputouksen ympäristöä levottomin silmin.

"Kuule, sanoit olevasi pakomatkalla ja käytöksestäsi päätellen tuo äskeinen ääni ei tiedä selvästikään mitään hyvää.. joten miten olisi, jos jatkaisimme tätä keskustelua turvallisemmassa paikassa. Tiedän paikan, missä meitä ei tule häiritsemään kukaan ulkopuolinen.. jos sallit..?" Rey kysyi naurunpilke silmissään ja ojensi kohteliaasti käsivartensa Kassandralle. Tyttö vilkaisi kerran heidän takanaan kohisevaa vesiputousta, pujotti kätensä uuden ystävänsä käsipuoleen ja antoi tämän ohjata itsensä luolan mustaan pimeyteen.


Ollos hyvät. Miten tämä sitten jatkuneekaan..? :B

Ai niin ja uuden ystävämme nimi Ren geyiği on turkkia ja merkitsee metsäpeuraa :)))

"Kuule, sanoit olevasi pakomatkalla ja käytöksestäsi päätellen tuo äskeinen ääni ei tiedä selvästikään mitään hyvää.. joten miten olisi, jos jatkaisimme tätä keskustelua turvallisemmassa paikassa. Tiedän paikan, missä meitä ei tule häiritsemään kukaan ulkopuolinen.. jos sallit..?" Rey kysyi naurunpilke silmissään ja ojensi kohteliaasti käsivartensa Kassandralle. Tyttö vilkaisi kerran heidän takanaan kohisevaa vesiputousta, pujotti kätensä uuden ystävänsä käsipuoleen ja antoi tämän ohjata itsensä luolan mustaan pimeyteen.

He eivät ehtineet kovinkaan pitkälle, kun heidän takaansa alkoi kuulua askelten ääniä. He kumpikin kääntyivät katsomaan, nähdäkseen kuka tulija oli.

"Voi ei", Kassandra sanoi ja huomasi vasta silloin, että Rey oli päästänyt irti ja kadonnut näkymättömiin.

Liekö tuo Rey:ksi itsensä esitellyt olento edes huomannut, että hän oli jäänyt jälkeen, Kassandra ajatteli ja mietti miten ketterästi tuo olento olikaan liikkunut. Tosiaan kuin peura.

Kassandra ei tiennyt, mitä tehdä, sillä arveli, että tulossa olevat henkilöt, olivat aivan varmasti Lothariksi esittäytyneen miehen sotilaita.

"Voi itku", hän mutisi ja yritti päästä suuntaan, jonne Rey oli mennyt, mutta ei, hän ei enää itsekään tiennyt minne pitäisi mennä. Kaikkialla oli pimeää ja takaa-ajajien äänet kuuluivat yhä selvemmin.

Lopulta hän pysähtyi sillä tiesi, ettei voinut päästä pakoon, saati löytää Reyta enää. Kuitenkin hän yritti piiloutua luolan pimeisiin nurkkiin, mutta turhaan, sillä sotilailla oli soihdut käsissään ja niiden valossa he löysivät hänet melko pian, sillä loppujen lopuksi piilopaikkoja oli hieman liiankin vähän, eikä tietä tuntematta ollut hyvä lähetä mihinkään tunneliin yksin seikkailemaan.

Kaksi sotilasta tarttui Kassandran käsivarsiin molemmin puolin, eikä Kassandra edes yrittänyt vastustella, sillä hän tiesi, ettei siitä ollut mitään hyötyä. Hänestä ei olisi minkäänlaista vastusta karskeille sotilaille, jotka olivat tottuneet käsittelemään paljon hankalampia, isompia ja vahvempia vankeja, kuin mitä Kassandra oli.

Sotilaiden rinnalla Kassandra oli hyvin hentoinen, kuin pajunvitsa tuulessa. Niin Kassandra sitten totteli, kahden sotilaan kuljettaessa hänet ulos, parin muun varmistaessa ympäristön, joten he pääsivät ilman vaaraa pois luolastosta, jonne Kassandra oli piiloutunut.

Kassandra oli vaiti, vaikka hänen tekikin mieli sanoa muutama valittu sana, sillä tajusi itsekin, ettei siitä mitään apua olisi. Ei auttanut muu kuin antaa kiltisti sotilaiden viedä hänet takaisin leiriin, jossa hänet ohjattiin suoraan Lotharin luokse.

Mies seisoi miettiväisenä paikallaan ja katseli tutkivasti Kassandraa, eikä voinut olla ihailematta tytön sisukkuutta. Hän näki miten tytön silmät välähtivät raivosta, vaikkei tämä sanonutkaan mitään, vaan katsoi uppiniskaisesti ohi Lotharin.

Lothar tajusi, että oli parempi pitää huoli, ettei tyttö toistamiseen pääsisi karkaamaan, sillä siitä ei hyvää seuraisi hänellekään.

"Taitaa olla paras, että vietätte lopun yön teltassani", Lothar totesi, sotilaiden työntäessä Kassandran hänen perässään telttaan ja istuttaessa vapaalle tuolille, "ja sotilailtani toivoisin parempaa vartiointia. Yksikin möhläys vielä ja joku on päätään lyhyempi", hän sihahti häijysti sotilaille, jotka vilkaisivat takaisin ilmeettöminä.

Kassandra oli vaiti ja katsoi tuimasti miestä, samalla kun toinen sotilaista kahlitsi hänen kätensä uudelleen. Tällä kertaa selän taakse, jottei lukon aukaiseminen kävisi enää aivan niin helposti, jos onnistuisi ollenkaan.

Lothar ei välittänyt, vaikka Kassandra ei puhunutkaan, sillä tiesi kyllä asian menneen perille, niin ettei sitä jankuttaakaan tarvinnut. Ei hän sentään sokea ollut ja näki kyllä, ettei tyttö tosiaan ollut mikään tyhmä, vaan hyvinkin älykäs ja neuvokas, puhumattakaan temperamentista, jota ulospäin työnnetty leuka ja itsepäinen, lähes vihainen ilme kasvoilla kuvastivat.

Tosiaan, jos valtiasta ei olisi ollut, olisi hän saattanut ottaa tytön vaimokseen, sillä tämä oli tosiaankin hyvin kaunis. Tulisen luonteen saattoi aina saada kouluttamalla pois, mutta koska valtias halusi tytön, ei moinen tullut edes kysymykseenkään. Sitä paitsi seuraus tyttöön kajoamisesta olisi kuolema, sen hänkin tiesi vallan hyvin, eikä ajatus valtiaan lemmikin ruokana erityisemmin houkuttanut.

Teltta oli hyvin vartioitu, niin sisältä kuin ulkoa, ettei sieltä toista kertaa pääsisi enää yrittämään pakoon, vaikka kuinka tekisi mieli. Kassandra istui paikallaan, sanaakaan sanomatta, sillä tiesi itsekin, ettei voinut tehdä mitään, vaikka halusikin paeta.

Aika kului hitaasti ja oli vielä pimeää, kun Lothar nousi vuoteeltaan. Ei hän halunnut odottaa enää yhtään pidemmän aikaa, vaan päätti lähetä ajoissa liikkeelle.

Sotilaat seurasivat häntä hevosten luo, jossa hän auttoi Kassandran hevosen selkään ja nousi itse tämän taakse istumaan. Näin hän varmistaisi, että saisi tämän vietyä valtiaan luokse. Kassandra ei yrittänyt rimpuilla vapaaksi, sillä tajusi itsekin, ettei ikinä onnistuisi siinä. Niin hän sitten istui hevosen selässä ja katsoi maisemia, kun taas Lothar ohjasti ratsua eteenpäin pitkin kolkkoa tietä.
Maisema muuttui sitä karummaksi, mitä lähemmäksi linnaa he saapuivat. Päivä alkoi olla jo pitkällä, kun mustanpuhuvat muurit tulivat näkyviin. He pysähtyivät hetkeksi portille odottamaan, että se aukaistiin.

Meni muutamia minuutteja, kunnes portti avattiin ja he pääsivät sisälle. Lothar suuntasi kulkunsa kohti sisälle vieviä ovia ja samaan aikaan Kassandra näki toisessa nurkassa olevan ison kuopan, jonka ympärillä lepäsi useita luita.

Pieni epämääräinen äännähdys pääsi hänen huuliltaan, kun hän näki lonkerot, jotka nousivat näkyviin kuopasta ja kurkottelivat kohti taivasta. Nuo lonkerot eivät silti yrittäneetkään hipaistakaan tulijoita, vaikka olisi varmasti halutessaan ylettänyt.

Lothar pysäytti hevosen, laskeutui alas ja auttoi myös Kassandran alas hevosen kyydistä. Samaan aikaan yksi palvelijoista saapui paikalle ja otti hevosen hoitaakseen, samalla kun Lothar suuntasi kulkunsa valtaistuinsaliin vankinsa kanssa.

Hän työnsi oven auki ja astui sisälle, pidellen Kassandraa käsivarresta kiinni, jottei tämä yrittäisi jälleen paeta ja asteli eteenpäin. Raskas ovi painui hitaasti kiinni heidän takanaan, kun he kulkivat eteenpäin.

Lothar seisahtui hetkeksi paikalleen ja katsoi valtaistuinta, jolla istui tummiin pukeutunut hahmo. Hän nielaisi ja asteli lähemmäksi, kunnes pysähtyi jälleen ja työnsi Kassandran hieman edemmäksi.

"Teidän armollinen korkeutenne", Lothar sanoi ja kumarsi syvään.

Häntä jännitti, sillä ei voinut tietää, millä tuulella valtias sattui kulloinkin olemaan.

"Hmm, hyvin toimittu Lothar", kuului tumma ääni ja hoikka hahmo nousi ylös tuolilta, astellen sen jälkeen alas portaat ja pysähtyi Kassandran kohdalle.

***

No niin, mitenköhän tarinainen mahtaa jatkua tästä? Jatkakaatten te vuorostanne...
Edith... pientä korjailua tein, kun hoksin muutaman ajatus- ja kirjotusvirheen.

Lothar seisahtui hetkeksi paikalleen ja katsoi valtaistuinta, jolla istui tummiin pukeutunut hahmo. Hän nielaisi ja asteli lähemmäksi, kunnes pysähtyi jälleen ja työnsi Kassandran hieman edemmäksi.

"Teidän armollinen korkeutenne", Lothar sanoi ja kumarsi syvään.

Häntä jännitti, sillä ei voinut tietää, millä tuulella valtias sattui kulloinkin olemaan.

"Hmm, hyvin toimittu Lothar", kuului tumma ääni ja hoikka hahmo nousi ylös tuolilta, astellen sen jälkeen alas portaat ja pysähtyi Kassandran kohdalle.

Mies tarkasteli tyttöä, kylmän katseensa lipuessa pitkin tämän hoikkaa olemusta. Tyttö värähti vain hienoisesti, irvisti inhosta ja sitten vaistomaisesti kietoi kätensä ympärilleen, kuin yrittääkseen peittää jotakin.

Uhmakkuus ei silti poistunut tämän kasvoilta ja kauniista silmistä, joissa oli tuikea katse.

Hän murahti tyytyväisesti ja yleensä niin tiukkana viivana olevat ohuet huulet kaartuivat kylmään, mutta tyytyväiseen hymyyn.

Lothar seisoi yhä omalla paikallaan ja seurasi herransa liikkeitä. Hänen ulkokuorensa oli tyyni ja ilmeetön, mutta pinnan alla kuohui. Hetken ajan hän tunsi halua vääntää herransa niskat nurin, mutta tiesi, ettei tulisi ikinä voittamaan herraansa, jolla oli käytössään paljon suurempia voimia, kuin vain miekan käsittelyn jalo taito.

"Lothar, te voitte nyt poistua", kylmä ja välinpitämätön ääni sai Lotharin havahtumaan ajatuksistaan ja hätkähtämään tuskin havaittavasti.

"Kyllä, teidän armollinen korkeutenne", Lothar sanoi kumartaen ja perääntyi samalla suuria ovia kohti.

"Minä kutsun teidät luokseni myöhemmin, jolloin voimme sopia palkkiostanne kenenkään häiritsemättä", valtias sanoi tyytyväisyyttä kylmässä äänessään.

"Hyvä on, teidän armollinen korkeutenne", Lothar sanoi, työntäen oven auki ja livahti pois salista.

Oven kiinni menemisestä kuuluva kolahdus kaikui kolkkona hämärästi valaistussa salissa ja sai Kassandran värähtämään uudelleen.

Hän tunsi yhä tuon tummiin pukeutuneen miehen katseen itsessään, eikä se tuntunut mukavalta, sillä hänelle tuli väkisinkin tunne siitä, kuin olisi ollut alasti tämän edessä.

Kassandra oli silti päättänyt, ettei taipuisi tuon raakalaisen tahtoon, sillä epäilemättä tuo oli se valtias, josta kaikkialla puhuttiin. Paha mies, jolla oli musta sydän ja katse kuin kylmää jäätä.

"Minulla oli toisenlaisia suunnitelmia sinun suhteesi, Kassandra", mies puhui jälleen ja rikkoi painostavan hiljaisuuden, "mutta nyt, kun olen nähnyt sinut, ovat suunnitelmat muuttuneet, sillä huomaan, ettei kuolemasi ehkä olekaan niin tarpeellista", hän jatkoi, valiten sanansa huolellisesti ja asteli koko sen ajan edestakaisin Kassandran edessä.
Kassandra oli yhä vaiti, eikä tiennyt mitä sanoa, sillä tuosta jääkylmästä miehestä huokuva pahuus ja kylmyys saivat hänet tuntemaan olonsa epämieluisaksi ja pelokkaaksi, vaikkei hän sitä suinkaan aikonut näyttää.

Uhmakkaasti hän käänsi katseensa pois miehestä ja yritti olla huomaamatta tätä.
Äkkiä mies pysähtyi, astahti lähemmäksi Kassandraa ja nappasi tämän leuasta kiinni, pakottaen tämän kääntämään kasvonsa, omiaan kohti.

***

Tein sitten ihan pienen pätkäsen.... mitenkähän mahtanee jatkua, pallo on teillä...

Uhmakkaasti hän käänsi katseensa pois miehestä ja yritti olla huomaamatta tätä.
Äkkiä mies pysähtyi, astahti lähemmäksi Kassandraa ja nappasi tämän leuasta kiinni, pakottaen tämän kääntämään kasvonsa, omiaan kohti.

"Vaikka pidänkin sinusta, tuo uhmakkuus karisee vielä pois", mies sihisi hampaidensa välistä ja katsoi suoraan Kassandran tummiin silmiin.

Kassandralle iski voimakas halu kääntää katseensa toisaalle, mutta se ei onnistunut, sillä vaikka mies ei kovin lujasti pidellyt kiinni, oli tämän katse kylmyydestään ja tunteettomuudestaan huolimatta hyvin hypnoottinen.

Kassandran rinta kohoili kiivaasti, koko vartalo tuntui jäykistyneen, niin ettei hän pystynyt liikkumaan, vaikka olisikin halunnut. Viimein hän astahti taaksepäin, nykäisten leukansa irti miehen sormien välistä ja käänsi katseensa sivuun. Hän hengähti voimakkaasti, kuin tuo pieni ele olisi vaatinut enemmänkin voimia.

Se ei silti vienyt pois sitä tunnelmaa, joka hämärässä huoneessa tuntui vallitsevan. Oli kuin aika olisi pysähtynyt ja jokin käsittämättömän suuri ja paha pitäisi sitä tukahduttavassa otteessaan.

"Sitä iloa minä en sinulle suo", Kassandra sanoi, hengittäen yhä kiivaasti.

Mies oli vaiti ja katseli ilmeisen huvittuneena Kassandraa, joka näytti olevan kiihdyksissään. Ohuet huulet kaartuivat kylmään, tyytyväiseen hymyyn.

"Niinhän sinä luulet", mies hymähti ja otti Kassandraa uudelleen leuasta kiinni ja pakotti tämän katsomaan silmiään.

Tällä kertaa tyttö ei pyristellyt irti, vaan katsoi syvälle noiden silmien hyisiin syvyyksiin, joissa asui ikiaikainen pahuus.

Uhmakas ilme Kassandran kasvoilla vaihtui ilmeettömyyteen ja katse muuttui poissaolevaksi. Se liekki joka niin kiihkeästi paloi hänen silmissään, näytti sammuneen.

Sisimmässään Kassandra halusi yhä huutaa, kirkua ja juosta pois, mutta keho ei totellut. Hän ymmärsi kyllä, että oli nyt tuon kamalan miehen vallassa ja tämä saattoi halutessaan käskeä tekemään mitä vain ja Kassandran olisi se toteutettava, vaikka ei haluaisikaan.
Hän ei enää pystynyt kontrolloimaan kehoaan, vaikka näki ja kuuli kuin ennenkin. Hän oli vanki oman kehonsa sisällä.

'Tarkan, auta minua', Kassandra ajatteli onnettomana, eikä voinut muuta kuin katsoa, mitä ympärillä tapahtui.

Kassandraa pelotti, vaikka mies ei vielä ollut halunnutkaan tahrata hänen viattomuuttaan, mutta hän tiesi, että sekin hetki koittaisi vielä, jos mikään ei sitä estäisi.

Mies kutsui pari palvelijatarta saliin ja käski näiden viedä Kassandra häntä varta vasten valmistettuun huoneeseen ja pukea tämä kuningattaren arvoiseen asuun, sillä sen mies aikoi Kassandrasta tehdä.

Tahdottomana Kassandra seurasi naisia, jotka veivät hänet kauniisti sisustettuun suureen huoneeseen. Huoneen seinät, lattia ja katto tuntuivat olevan mustaa marmoria ja kultaa. Kaikkialla oli kalliita silkkiverhoja, silkkityynyjä, kalliita huonekaluja, upeita pylväitä ja suuri ylellinen sänky.

Lisäksi huoneessa oli paljon koriste-esineitä, sekä pieni suihkulähde ja yhdellä ikkunalla oli paljon isoja kultakoristeisia ikkunoita, ja ovi, josta pääsi suurelle parvekkeelle.

Huoneessa oli vielä kolmaskin ovi, joka vei, kuten Kassandra sai pian huomata, ylelliseen suureen kylpyhuoneeseen.

Kassandra olisi huokaissut hämmästyksestä, jos se vain olisi ollut mahdollista, mutta hän vain seisoi paikallaan kuin hyvin elävän näköinen kuvapatsas, palvelijoiden ohjatessa hänet peremmälle huoneeseen. Hän ei ollut eläessään nähnyt mitään näin ylellistä, eikä tietenkään muistanut synnyinpalatsistaan mitään, koska oli ollut vasta hyvin pieni vauva, kun hänet oli erotettu äidistään.

Palvelijat ohjasivat Kassandran kylpyhuoneeseen ja hän totteli kuin tahdoton nukke, antaen palvelijoiden riisua vaatteet, jotka hänellä oli ollut yllään ja johdattaa hänet suureen marmoriseen kylpyammeeseen.

Vesi oli lämmintä ja tuoksuvaa ja sen pinnalle oli ripoteltu tummanpunaisia ruusunlehtiä. Siinä Kassandra istui altaassa ja antoi palvelijoiden pestä itsensä, minkä jälkeen hänet autettiin pois altaasta, kuivattiin ja puettiin ylelliseen asuun, joka oli punaista ja mustaa silkkiä, kultakoristein.

Tämän jälkeen hänen ranteisiin laitettiin raskaat kultaiset jalokivin koristellut rannerenkaat, korviin punakiviset korvakorut ja kaulaan paksut jalokivin koristellut kaulakäädyt.

Palvelija ohjasi hänet istumaan pehmeälle tuolille ja suki hänen hiuksensa, joihin laitettiin kaunis kultainen hiuskoriste. Kun tämä oli tehty Kassandra ohjattiin istumaan ylelliselle sohvalle, jossa hän nökötti kuin kuvapatsas siihen asti, kun valtias itse saapui katsomaan, millaista jälkeä palvelijat olivat saaneet aikaiseksi.

Hän oli vaikuttunut nähdessään, miten kauniilta Kassandra näytti ja...

***

No niin, mitenkähän mahtanee jatkua tuosta? Kertokaapas te vuorostanne se...

Hän oli vaikuttunut nähdessään, miten kauniilta Kassandra näytti ja seisahtui tämän eteen.

"Täydellistä", hän sanoi tyytyväisenä ja hymyili.

Kassandra ei liikahtanutkaan, vaan tuijotti miestä kuin kuvapatsas. Hän olisi halunnut huutaa, juosta pois, muttei voinut. Hän ei edes reagoinut, kun mies kosketti hänen käsivarttaan kevyesti, liikuttaen sormia hitaasti ylöspäin, pitkin sileää ihoa ja siitä hiuksiin, jotka laskeutuivat pehmeästi hänen hartioilleen.

"Niin kaunis", mies sanoi hiljaa, melkein kuiskaten ja painautui hetkeksi lähemmäksi.

Kassandra olisi värähtänyt ja liikahtanut kauemmaksi, jos se olisi ollut mahdollista, mutta nyt hänen oli vain pakko seurata miehen toimia, vaikka kuinka inhosi sitä.

Mutta enempää valtias ei tehnyt, vaan vetäytyi kauemmas. Hetkeksi hän käänsi Kassandran kasvot itseensä päin ja hymyili kylmää tyytyväistä hymyään.

"Käytännöllisesti katsoen olet jo minun, mutta vielä on yksi pieni asia hoidettavana ja sitten...", valtias aloitti puhuen pehmeästi, lähes kehräten tyytyväisyydestä, "sitten olet minun, ikuisesti", hän jatkoi ja veti Kassandran kasvot vielä lähemmäksi itseään.

Kassandra tuijotti kauhuissaan miehen silmiin, nähden niissä vain mustan syvyyden, kylmyyden ja julmuuden. Ei mitään hyvää.
Ne eivät olleet kuten Tarkanin silmät, jotka olivat lämpimät, täynnä rakkautta ja joissa loisti lämmin valo. Hän toivoi nyt enemmän kuin koskaan elämässään, että voisi olla Tarkanin kanssa, kaukana tuon julmurin ulottumattomissa.

Tuo ajatus katkesi, kun valtias painoi kapeat huulensa vasten Kassandran täyteläisiä huulia. Kassandra maistoi tämän maun suussaan, tunsi tämän huulet huulillaan, muttei voinut perääntyä.

Viimein valtiaan huulet erkanivat Kassandran huulista ja mies katsoi neitoa tyytyväinen, melkein eläimellinen loiste silmissään. Mutta hän tiesi, että oli parempi hillitä itsensä, kuin antaa omille tunteilleen ja himolleen valtaa.

Niin hän nousi, vilkaisi vielä Kassandraa, joka yhä istui paikallaan kuin elävännäköinen kuvapatsas. Kassandra näki, miten mies asteli oville ja pysähtyi niiden eteen hetkeksi kädet selän takana, katsoen tarkasti oven kummallakin puolella seisovaa vartijaa.

"Muistakaa, että vain minulla on oikeus tulla tähän huoneeseen. Te ette laske muita miehiä tähän huoneeseen, eikä kukaan muu, kuin minä, saa koskea häneen", valtias sanoi kylmällä äänellä ja vilkaisi vartijoitaan jäisesti, "tietäkää, että jokaista, joka häneen koskee luvatta, rangaistaan kuolemalla ja se koskee myös teitä", hän jatkoi tuolla kylmällä tunteettomalla äänellään.
"Kyllä, teidän korkeutenne", vartijat kajauttivat yhdestä suusta. He totisesti tottelisivat, sillä halusivat säilyttää henkikultansa.
"Hyvä", valtias sanoi ja lipui ulos huoneesta, vartioiden sulkiessa suuret raskaat ovet hänen jäljessään kiinni.

Kassandra istui yhä paikallaan ja tiesi, ettei varmasti muuta tekisikään, ennen kuin joku hänet ohjaisi muualle. Hän toivoi, että pystyisi liikkumaan, voidakseen paeta.

Hän yritti saada raajansa liikkumaan, mutta ne eivät totelleet häntä. Hänen täytyi siis alistua siihen, että oli vankina ruumiinsa sisällä, vailla mahdollisuutta paeta.

Aika kului, palvelijat kulkivat huoneeseen ja sieltä pois, huolehtien Kassandran tarpeista, mutta enimmän aikaa tämä oli yksin, paikallaan, seuranaan vain omat ajatuksensa.

Pian suuri, ylellinen huone, jossa Kassandra oli, katosi hänen ympäriltään ja hän totesi olevansa jälleen aavikonreunalla ja voivansa liikkua jälleen. Hän käänsi päätään ja näki Tarkanin, juuri niin komeana, ystävällisenä ja turvallisena, kuin oli nähnyt tämän ensimmäistä kertaa ihan oikeasti.

"Tarkan", Kassandra henkäisi ja astahti lähemmäksi nuorukaista.
"Kassandra", Tarkan sanoi ja veti Kassandran lähelleen, "älä huoli rakkaani, minä tulen hakemaan sinut, vaikka mikä olisi", hän kuiskasi lempeästi.
"Tulet hakemaan? Mutta..." Kassandra aloitti ja tajusi sitten, että tämä oli vain unta, tuo mystinen yhteys heidän välillään.
"Niin, rakkaani", Tarkan kuiskasi ja kosketti lempeästi Kassandran hiuksia.
"Hyvä on, mutta pidä kiirettä", Kassandra pyysi, sillä tiesi kyllä, ettei tuo julma valtias odottaisi enää kauempaa, saadakseen Kassandran puolisokseen.
"Sen teen", Tarkan sanoi ja painoi hellän suudelman Kassandran huulille. Kassandra vastasi suudelmaan yhtä kiihkeästi ja toivoi, ettei tämä uni päättyisi koskaan.
Viimein he erkanivat ja katsoivat toisiaan silmiin, joista saattoi nähdä kaipauksen. He todellakin olivat luodut toisilleen.
"Rakastan sinua", Kassandra kuiskasi ja huomasi olevansa yksin.
Silti hän kuuli Tarkanin äänen joka vastasi, "niin minäkin sinua", sitten hän heräsi.

***

Toisaalla Tarkanin silmät rävähtivät auki ja hän huudahti, "Kassandra!"

***

No niin, nyt se on taas teidän vuoronne jatkaa stooria ja kertoa, mitä seuraavaksi tapahtuu...

Toisaalla Tarkanin silmät rävähtivät auki ja hän huudahti, "Kassandra!"

"Mikä sinulle tuli?" Alejandro kysyi ja katsoi Tarkania ymmällään.

"Se... se oli vain uni", Tarkan mutisi ja käänsi selkänsä Alejandrolle. Hän ei halunnut näyttää tälle tunnekuohuaan.

"Sinulla on samanlainen yhteys Kassandraan, kuin hänellä sinuun", Alejandro sanoi, eikä hänen kasvoillaan näkynyt hymyä. Hän oli huolissaan ja pelkäsi mitä tuo julma tyranni voisi Kassandralle tehdä.

"Entä sitten", Tarkan ärähti. Hän oli itsekin huolissaan ja toivoi, että voisi olla Kassandran luona ja suojella tätä.

"En tiedä miten, mutta me keksimme varmasti keinon, jolla pelastaa hänet", Alejandro vakuutti ja laski kätensä Tarkanin hartialle.

"Meillä ei vain ole kovinkaan montaa mahdollisuutta ja ne vähäisetkin voivat mennä monella tavalla pieleen", Tarkan muistutti ja kääntyi katsomaan Alejandroa, "muistuttaisin ettei meillä enää ole vastassa mitään vähäjärkisiä hiisiä, vaan viisas, julma ja viekas vihollinen, joka tekee kaikkensa estääkseen meidän aikeemme", hän jatkoi.

"Tiedän, mutta minä en aio vain istua ja odottaa ihmettä", Alejandro tokaisi, "aion mennä heidän perään ja etsiä sisareni. En voi jättää häntä tuon julmurin kynsiin", hän jatkoi uhmakkaasti.

Tarkan huomasi nuorukaisessa samoja piirteitä, kuin mitä oli huomannut Kassandrassa ja pieni hymynhäive käväisi hänen suupielessään, kadotessaan miehen vakavoituessa uudelleen.

"No jos me aiomme pistää vastaa, meidän on keksittävä toimiva suunnitelma, sillä moni asia riippuu siitä, onnistummeko vai emme", Tarkan muistutti.

"Olet oikeassa", Alejandro sanoi, sillä tiesi itsekin ettei voisi noin vain syöksyä ilman järkevää suunnitelmaa tuon julmurin linnalle, sillä se tietäisi varmaa kuolemaa.

***

Kassandra istui vain alallaan ja tunsi itsensä murheelliseksi. Hän ikävöi Tarkania, niin että sydän oli pakahtua. Hän mietti, näkisikö tätä enää koskaan, saati Alejandroa, Anakalia tai ketään muuta, josta oli tullut hänelle niin tärkeä.

Nämä ajatukset saivat hänet entistäkin surullisemmaksi, eikä hän voinut muuta kuin kököttää siinä paikallaan. Voi kun voisikin liikkua, hän toivoi, sillä nyt hän ei pystynyt tekemään mitään. Ei pakenemaan, eikä edes vastustelemaan.

Äkkiä jokin sai hänet havahtumaan ajatuksistaan. Hän kuuli pehmeät askelet, muttei voinut kääntää päätään nähdäkseen kuka tulija oli. Sydän hakkasi villisti, sillä hän pelkäsi valtiaan tulleen takaisin, tehdäkseen mitä ikinä halusikin. Kassandra yritti kääntää ajatuksensa pois siitä ja rauhoittaa itsensä, vaikka se olikin vaikeaa.

Hetkeä myöhemmin pelko muuttui hämmennykseksi, kun äkkiä aivan hänen vierelleen asteli suuri urosleijona, joka ravisteli hieman päätään, niin että upea harja heilahteli hieman. Se pysähtyi paikalleen ja katseli suurilla keltaisilla silmillään Kassandraa niin kiinteästi, että Kassandran poskia alkoi kuumottaa.
'Aslan', Kassandra ajatteli ja mietti, että jos leijona oli Aslan, niin mitä hän teki täällä ja kuinka oli päässyt sisälle.

Leijona asteli huolettoman oloisesti lähemmäksi Kassandraa, kunnes pysähtyi ja muuntautui sulavasti tämän komeaksi keltahiuksiseksi mieheksi, jonka hän niin hyvin jo tunsi. Hän olisi sanonutkin jotain, jos se olisi ollut mahdollista, mutta tyytyi vain katsomaan tuota komeaa sinisilmäistä miestä.

"Kassandra", Aslan sanoi ja hänen kulmansa kurtistuivat, kun hän tajusi tytön istuvan paikallaan kuin kuva patsas. Vain silmät näyttivät hyvin eläviltä ja tämän toisestä silmäkulmasta vierähti kirstallin kirkas kyynel, joka jatkoi matkaansa valuen alas pitkin pehmeää poskea. Aslan tajusi Kassandran olevan lumottu jollain tavoin.

"Vai sillä lailla", Aslan puhui jälleen ja alkoi miettiä, mitä tekisi, sillä ei hänkään täysin avuton ollut, vaikka tiesikin, ettei hänestä välttämättä ollut vastusta valtiaalle, jonka voimat olivat mittaamattomat ja tämä lumous vain pieni osa siitä, mihin tuo julma mies halutessaan kykeni.

Viimein Aslan asteli hieman lähemmäksi, laittaen kätensä Kassandran otsan ja rinnan kohdalle. Hänen kämmentensä alta loisti kirkas valo, joka tuntui kirkastuvan kirkastumistaan ja vei tuon painostavan tunnelman pois.
Kassandra tunsi, miten lämpö virtasi hänen jäseniinsä ja vähä vähältä hän sai liikuteltua itseään. Oli kuin näkymättömät kahleet olisi pudonneet pois hänen sisältään ja hän veti syvän henkäyksen.

"Kiitos Aslan", Kassandra sanoi, kun valo lopulta haihtui. Hieman kankeasti hän nousi seisomaan, sillä pitkä paikallaan olo oli hieman puuduttanut jäseniä, tuon lumouksen ohella.

Kassandra seisoi paikallaan ja katseli tuota komeaa nuorukaista, eikä voinut ymmärtää miten tämä oli päässyt tänne, vieläpä vartioiden huomaamatta. Hän tiesi, että tämä oli vaarassa, sillä valtiaalta ei varmasti jäänyt huomaamatta linnaan saapunut kutsumaton vieras, joka oli vieläpä hänen kalleimman aarteensa luona.

"Eihän tämä ollut mitään, on ollut suuri ilo ja kunnia auttaa teitä, kaunis prinsessa", Aslan sanoi ja kumarsi pienesti.

Sillä hetkellä Kassandra näki, miten suuret kultakoristeiset ovet työnnettiin auki ja valtias astui sisälle.

"Aslan pakene", Kassandra huudahti ja nousi seisomaan, Aslanin käännähtäessä nopeasti ympäri.

Kassandra näki miehen kasvojen vääristyneen puhtaasta vihasta ja raivosta. Oli kuin tuo tyyni ja kylmä naamio olisi murentunut ja paljastanut tämän todelliset kasvot, joita oli kauhea katsoa. Niillä ei näkynyt hiventäkään lämpöä, ei lempeyttä, vaan julmuutta ja pahuutta, mustien silmien hohkatessa punaisina raivosta.

"Kassandra käytä tilaisuus hyväksesi ja pakene", Aslan sanoi, valmistautuen samalla taisteluun, vaikka tiesikin, että se voisi jäädä viimeiseksi.

"Aslan, ei. Sinä et pärjää hänelle", Kassandra parahti, sillä ei halunnut tämän joutuvan kuolemaan tuon julmurin pedonkyntisissä käsissä.

"Älä sinä minusta huoli, minä pärjään aina", Aslan sanoi ja katsoi omaan huolettomaan tapaansa Kassandraa. Vaikka hän tiesi, ettei Kassandra ollutkaan häntä varten, oli hän päättänyt, että tekisi tämän vuoksi mitä tahansa, jopa kuolisi, jos niin kävisi.

"Mutta..." Kassandra aloitti ja katsoi nuorukaista onnettomana, sillä tiesi, etteivät tämän voimista ollut minkäänlaista vastusta valtiaalle, joka todennäköisesti oli nyt raivoissaan tästä julkeasta tempusta, "jään sinulle taas henkeni velkaa", hän sanoi ja juoksi pois, kyyneleiden valuessa valtoimenaan hänen poskilleen.

Viimeinen, mitä Kassandra näki juostessaan ulos huoneesta, oli se, miten Aslan lensi valtaisalla voimalla päin marmoripylvästä ja lysähti alas kuin räsynukke.


No niin, tulipahan tällainen idea ja jätänkin sinun päätettäväksi sen, miten Aslanille käy, jatkahan siis tarinaa...
Pientä hienosäätöä vain, kun huomasin pari kirjotus- ja ajatuskämmiä... mutta jatkakaapas te vuorostanne...

Kassandra juoksi jäykin jaloin pitkin marmorisena kiiltelevää käytävää, eikä nähnyt kuinka hänen takanaan leimahti kirkas häikäisevä valo. Hän kuuli kuinka itse valtias huudahti raivostuneena, mutta ei nähnyt sitä, kuinka tuo tyhjästä ilmestynyt valon kultainen hohde kadotti pylvääseen lennähtäneen Aslanin näkymättömiin, valtiaan ulottumattomiin. Kassandra vain juoksi ja juoksi, kuullen kaukana takanaan vartioiden huudahdukset ja juoksuaskeleet, jotka vaimenivat pian miltei kuulumattomiin.

Aikansa juostuaan Kassandra hiljensi vauhtiaan ja kääntyi käytävän haarautuessa vasemmalle, sitten oikealle ja taas vasemmalle. Hän toivoi, että vaisto ohjaisi hänet turvaan, vaikkei hänellä ollutkaan minkäänlaista aavistusta minne hänen olisi pitänyt paeta välttyäkseen törmäämästä vartioihin. Äkkiä kulman takaa hänen edestään alkaa kuulua juoksuaskelia, eikä Kassandra voinut tehdä muuta kuin avata yksi käytävällä sijaitsevista ovista ja livahtaa sen taakse piiloon. Viime tingassa hän sai suljettua oven ja kuuli, kuinka askeleet kiirehtivät oven ohitse kovaa vauhtia.

Hiljainen huokaus pääsi prinsessan huulilta kun hän tajusi selvinneensä kiinnijäämiseltä juuri ja juuri. Helpotus vaihtui kuitenkin säikähdykseksi kun hän tunsi kosketuksen käsivarrellaan. Kassandra käännähti säikähtäneenä ympäri ja huomasi tuijottavansa suoraan hieman arkoihin, mutta ystävällisiin ruskeisiin silmiin.

"Anteeksi, jos säikäytin sinut." Silmäparin omistaja sanoi varovaisesti ja väläytti ujon hymyn Kassandralle.

Kassandran säikähdys haihtui ja pieni hymy nousi hänenkin huulilleen. Sitten prinsessa vilkuili huolestuneena ympärilleen nähdäkseen, oliko huoneessa muita ihmisiä. Ujosti hymyilevä tyttö pudisteli päätänsä kuin arvaten Kassandran huolen ja vastasi,

"Ei hätää. Täällä ei ole ketään muita kuin minä."

"Minun täytyy päästä täältä pois ja pian." Kassandra kuiskasi huolestuneena tytölle ja tyttö nyökkäsi ymmärtäväisenä.

"Niin pitää. Valtias on varmasti tehnyt jo hälytyksen ja kaikki etsivät sinua. Et ole pitkään turvassa edes täällä." Tyttö totesi pieni huolenväre äänessään.

"Mutta mitä minä teen? En tiedä, mistä täältä pääsee ulos." Kassandra voihkaisi ja katsoi huolestuneena käsiään vääntelevää tyttöä.

"Minä voin auttaa teitä arvon prinsessa." Tyttö vastasi ja vilkaisi oven raosta käytävälle varovaisesti.

"Mistä sinä tiedät kuka minä olen?" Kassandra kysyi kuiskaten ihmeissään.

"Kaikki puhuvat sinusta Kassandra ja monet meistä toivovat sinun pääsevän täältä pois ennen kuin on myöhäistä. Vanha tarina nimittäin kertoo, että kaukaisen maan prinsessa on vapahtava meidät kaikki julman Valtiaamme orjuudesta ja se olet sinä, eikö vain. Puolikuun prinsessa, jolla on yön mustat hiukset ja sydän täynnä kultaa. Sinä olet toteuttava ennustuksen, jota Valtias niin kovin pelkää. Siksi hän sinut vangitsi ja lumosi, tuhotakseen ennustuksen sinun avullasi. Jos hän onnistuisi käännyttämään sinut, kaikki toivo olisi mennyttä. Siksi sinun on paettava täältä niin pian kuin mahdollista. Tule perässäni, minä tiedän mistä sinä pääset pois niin, ettei kukaan huomaa." Tyttö nyökkäsi ja avasi varovaisesti käytävälle johtavan oven.

Kassandra seurasi tytön perässä, sillä muutakaan keinoa ei ollut ja kuin ihmeen kautta he saivat kulkea käytävällä ilman kiinni jäämistä. Käytävä mutkitteli ja haarautui useampiin suuntiin, kunnes yksi haara alkoikin laskeutua jyrkin askelmin alas maan syvyyksiin. Kassandran opas kulki pienin kepein askelin ja vilkaisi aina aika ajoin olkansa yli Kassandraa ujo hymy huulillaan. 

Portaat johtivat alas kellarikerrokseen, jossa oli hämärää ja kosteaa. Vesi tippui muurikivistä lattialle ja maa oli kostean multaisen saven peitossa. Seinillä paloivat hiljalleen kytevät roihut, jotka lepattivat heiveröisesti ja loivat himmeitä aavemaisia varjoja maahan. Jostain puhalsi viileä ilmavirta heidän kasvoilleen ja Kassandra oli erottavinaan hiljaista laulua kuin se olisi tullut syvältä maan uumenista.

"Sereneiden maan yksinäinen seireeni. Valtias vangitsi sen kauan sitten tuonne kivimuurien sisään, mistä se ei pääse koskaan vapaaksi. Kerrotaan, että sen ääni on suloinen ja lumoava, mutta pelkkä katsekin voi tappaa, jos joku uskaltautuu liian lähelle sitä. Nyt se kuitenkin on täysin vaaraton, sillä kivet on muurattu niin moneen kertaan umpeen, ettei se pääse sieltä koskaan vapaaksi." Kassandran uusi ystävä kuiskasi nähdessään prinsessan ihmettelevän ääntä pää kallellaan. 

Kassandrasta tarina oli hyvin surullinen, sillä eihän seireeni voinut luonnolleen mitään ja nyt kärsi Valtiaan vankina, vaikka kuuluisi kauas Sereneiden merille vapaana kulkemaan.

Tarinaa ja Aslanin kohtaloa hieman alakuloisena pohtien Kassandra seurasi uutta ystäväänsä, joka johdatti hänet pientä kapeaksi tunneliksi muuttunutta käytävää pitkin yhä vain syvemmälle maan sisään, ainoana valonpilkkuna muurin seinästä irrotettu himmeä roihu käsissään. Hiljaisen laulun sointi katosi maan nielaistessa heidät kirjaimellisesti syvyyksiinsä ja kostea savimaa takertui heidän kenkiinsä matkan vain yhä jatkuessa. Ja viimein, kun Kassandrasta alkoi tuntua, että he olivat kulkeneet maan alla ikuisuuden, heidän edessään alkoi kajastaa heikko valon kajo.

"Katso, siellä se on. Vapaus." Tyttö kuiskasi ja katsoi Kassandraa leveä hymy huulillaan.

Hymy tarttui Kassandraankin ja he kiirehtivät tunnelin suulle iloisena pelastumisestaan. Kirkas valo häikäisi heidät hetkeksi, mutta kun heidän silmänsä tottuivat pikku hiljaa auringon kuumaan paisteeseen, he näkivät edessään kauniit lumihuippuiset vuoret.

"Ovatko nuo Akaasia-vuoret?" Kassandra kysyi hämmästyneenä. Tyttö nyökkäsi ja kääntyi sitten toiseen suuntaan osoittaen kädellään länteen.

"Ja tuolla on Byrman rajalle saakka jatkuvat aavikot.. ja tuolla toisella sivulla, mistä tulimme, tuolla noin on Valtiaan palatsi. Näetkö miten kaukana palatsi on? He eivät voi millään nähdä meitä sieltä saakka, joten olemme turvassa."

Kassandra kääntyi katsomaan Valtiaan palatsia, jonka tornit näkyvät vain himmeinä pisteinä horisontissa ja tunsi kuinka pelko kiinni jäämisestä alkoi pikku hiljaa väistyä helpotuksen tieltä. Aikaa ei kuitenkaan tulisi hukata, sillä jokainen minuutti, jonka he voisivat kulkea kauemmas palatsista ja Valtiaasta, oli hyvästä. Mitä kauempana Kassandra siitä inhotuksesta olisi, sitä paremmalta hänestä tuntui.

Aivan kuin hänen oppaansa olisi aavistanut miltä Kassandrasta tuntui, sillä hän heilautti kättään ja viittoi Kassandraa seuraamaan perässään. Pian he olivatkin jo Akaasia-vuorten juurella ja aloittivat hitaan kulkunsa sivuttain vuoren loivia reunustoja pitkin. Vuoren kiviset lohkareet pitivät heidät piilossa uteliailta katseilta ja varjostivat samalla myös auringon tukahduttavalta kuumuudelta. He vaelsivat sillä tavoin iltaan saakka ja asettuivat sitten lepäämään pienen luolamaisen kiviröykkiön suojiin piiloon yön ajaksi.

Sallittuaan itsellensä viimein levon, Kassandra sulki silmänsä ja antoi ajatustensa vaeltaa kohti Tarkania.

"Tarkan, minä tässä. Kaikki on nyt hyvin. Minä pääsin pakenemaan." Ja silloin Tarkanin rakkaat kasvot ilmestyivät hänen eteensä aivan kuin tämä olisi malttamattomana odottanut hänen yhteydenottoaan.

"Oletko kunnossa rakkaani?" Tarkan huudahti ja kiirehti syleilemään Kassandran utuista hahmoa.

"Olen, mutta ole sinäkin varovainen. Minulla on tunne, että Valtias aikoo tehdä sinulle jotain pahaa. Lähtekää pois sieltä välittömästi ja etsikää suoja, mistä hän ei voi teitä löytää. Minäkin aion pysytellä piilossa niin kauan kuin on tarpeen." Kassandra sanoi huolestuneena ja kohotti kätensä Tarkanin poskelle.

"Hyvä on, me teemme niin, mutta lupaa pitää itsestäsi sillä aikaa huolta. Lupaathan?" Tarkan kysyi ja suuteli Kassandran väreilevää otsaa.

"Minä lupaan. Ole varovainen rakkaani." Kassandra kuiskasi ja avasi huolestuneena silmänsä. Hän aavisteli, että Valtiaan täytyi olla mielipuolisen raivoissaan ja täynnä kostonhalua hänen pakenemisensa vuoksi. Mitä pikemmin he katoaisivat maan alle kaikki, sitä parempi heidän kaikkien kannalta.


*

Samaan aikaan Tarkan avasi silmänsä huolestuneena ja tähyili levottomana iltatähtien peittämälle taivaalle. Hän kääntyi toisten puoleen leirinuotiolla ja alkoi sitten välittömästi heittelemään hiekkaa tulen päälle.

"Mitä ihmettä sinä teet!" Alejandro huudahti, mutta kiirehti samalla auttamaan Tarkania ymmärtämättä miksi he niin tekivät.

"Kassandra varoitti meitä. Hän uskoo, että Valtias aikoo tulla kostamaan meille hänen pakenemisensa. Meidän täytyy lähteä välittömästi liikkeelle ja etsiä aavikon laidalta suoja, mistä vihollinen ei voi meitä löytää." Tarkan selitti samalla kun polki viimeisenkin tulenkipinän sammuksiin jalkineensa pohjalla.

"Onneksi meillä on yön pimeys turvanamme. Löydämme uuden leiripaikan varmasti ennen aamunkoittoa." Malakus totesi rauhallisella äänellään ja nousi seisomaan hiiltyneen nuotion ääreltä.

Kassandran varoitus sai koko seurueen liikkeelle, eikä kukaan kyseenalaistanut prinsessan huolestunutta kehotusta. He kulkivat yön pimeydessä kohti aavemaisen vaaleana hohtavan aavikon tummina kohoavia pensoittuneita reunustoja. Ja pian he jo olivatkin villin metsän kätköissä, puun tiheäkasvuisten lehtien suojissa odottamassa saapuvan aamun sarastusta.


Hahhah.. sainpas heidät kaikki turvaan hetkeksi, mutta jatkakaatten tästä. Mitä uusi aamu tuokaan tullessaan ja mitä tapahtuu Valtiaan palatsissa? Kertoisiko joku kärpänen katossa, kuinka paljon astioita rikkoutuu linnanmuurien sisällä kun Valtias tajuaa prinsessamme päässeen pakoon..? :DDDD

Kassandran varoitus sai koko seurueen liikkeelle, eikä kukaan kyseenalaistanut prinsessan huolestunutta kehotusta. He kulkivat yön pimeydessä kohti aavemaisen vaaleana hohtavan aavikon tummina kohoavia pensoittuneita reunustoja. Ja pian he jo olivatkin villin metsän kätköissä, puun tiheäkasvuisten lehtien suojissa odottamassa saapuvan aamun sarastusta.

He eivät ehtineet olla kauaakaan piilossaan, kun Alejandro äkkiä henkäisi ja katsoi levittäytyvää maisemaa.

"Mitä nyt?" Malakus kysyi ja katsoi samaan suuntaan kuin Alejandro.
Kaukana horisontissa, aavikon toisella laidalla, lähellä Akaasia-vuoria näkyi sysimusta pilvi, joka näytti peittävän taivaan ja nielevän kaiken valon tieltään.

"Mitä tuo on?" Alejandro kysyi lähes kuiskaten, sillä ei voinut uskoa tuon pilven olevan aivan tavallinen pilvi.

"Valtias", Malakus vastasi lyhyesti, sillä arvasi että Kassandran pako ja ehkä jokin muukin oli herättänyt Valtiaan raivon, jota tämä nyt purki ympäristöönsä, "jokin on saanut hänet raivoihinsa, enkä usko että Kassandran pako pelkästään olisi syy siihen", hän lisäsi ja arveli, että heidän olisi pian etsittävä parempi suoja, mikäli eivät halunneet joutua myrskyn riepottelemaksi.

"Mikä vai kukahan se jokin on?" Anakal sanoi, sillä hänellä oli pieni aavistus moisen raivon nostattajasta.

"Epäiletkö samaa kuin minäkin?" Alejandro kysyi, suupielien kääntyessä vinoon hymyyn.

"Aslan", Anakal naurahti, vaikka toisaalta hänkin ymmärsi, ettei Valtiaan voimien kanssa ollut leikkiminen.

"Aslan, olisihan minun pitänyt arvata", Malakus murahti ja mietti, mihin liemeen tuo nuorukainen oli itsensä tällä kertaa saanut, "tuolla menolla hän vielä tapattaa itsensä", hän tuhahti, vaikka toivoikin että Aslan pääsisi ehjin nahoin Valtiaan kynsistä.

"Taidat tuntea hänet", Anakal sanoi puolikysyvään sävyyn.
"Tunnenko, voi kyllä. Hän on aiheuttanut harmia yhdelle, jos toiselle, mutta ei hän silti paha ole", Malakus kertoi, "tyhmänrohkea hän kyllä on ja aina hölmöilemässä. Hänen isänsä ei välttämättä ole kovin riemuissaan, kun saa tietää tämän kertaisesta tempauksesta", hän lisäsi.

"Aslan? Kukas hän sitten on?" Tarkan kysyi, sillä oli seurannut tarkkaan toisten keskustelua.

"Aslan, no hän on varsinainen maanvaiva, mutta onnekseen hyvä sydäminen sellainen ja auttoi meitä muutaman kerran", Alejandro sanoi, mutta jätti kuitenkin kertomatta että Aslanilla näytti olevan jotain tunteita Kassandraa kohtaan.

Tarkan sai kuulla lisää Aslanista, kun he kulkivat varoen pitkin metsän reunaa ja etsivät suojaisamman paikan läheiseltä kalliomuodostelmasta, josta he onnekseen löysivät niin ison luolan, että jopa hevoset mahtuivat sinne.

***

Toisaalla myös Kassandra havahtui epämukavaan tunteeseen ja katseli kaukaisuuteen, jossa tuon Valtiaan palatsi oli. Hän näki tuon mustan pilven, eikä pitänyt siitä, sillä arvasi sen olevan Valtiaan tekosia.

"Hän näyttää olevan todella raivoissaan", sanoi tyttö, joka myös oli herännyt ja tullut Kassandran vierelle.

"Niin näyttää, enkä usko, että se johtuu pelkästään minun karkaamisestani", Kassandra sanoi, sillä arveli, että myös Aslanin röyhkeydellä oli oma osuutensa asiaan.

"En ole koskaan nähnyt häntä noin vihaisena", tyttö sanoi lähes kuiskaten ja ikään kuin kutistui hieman.

"Ei huolta, hän ei löydä meitä täältä", Kassandra sanoi, sillä näki, että tyttö oli peloissaan, liekö ikänsä elänyt pelossa ja varpaillaan, kuin muutkin palatsin työntekijöistä, hän ajatteli, "en muuten ehtinyt kuulla nimeäsi", hän vaihtoi puheenaihetta.

"Koska en sanonut sitä", tyttö sanoi hiljaa, "minun nimeni on Elene", hän lisäsi ja katsoi varovaisesti Kassandraa.

"Sinulla on kaunis nimi", Kassandra sanoi ja värähti, kun jostain kaukaa kantautui matalaa jyrinää, joka kieli lähestyvästä myrskystä.

"Kiitos", Elene sanoi ujosti.

"Tule tänne, pysytään yhdessä, niin ei palella niin paljon", Kassandra sanoi, sillä näki ettei tyttö ollut tottunut tällaiseen ja pelkäsi, mikä ei ollut kovin kummallista, sillä kuka tahansa pelkäisi tuollaista ylimaallista myrskyä, joka oli raivon siivittämänä syntynyt.

Niin nuo kaksi istuutuivat takaisin kiviröykkiön suojiin ja painautuivat tiiviisti toisiaan vasten.

***

Toisaalla Aslan oli päässyt pakenemaan Valtiaan kynsistä, joskaan vammoitta hänkään ei ollut selvinnyt, vaikka yleensä olikin loistava pakenemaan kiperistäkin tilanteista. Mojova isku kirvelsi vielä, mutta piilotellessaan hetken tyhjässä huoneessa, hän ei voinut olla kuulematta Valtiaan raivoa, tämän tajutessa, että kallein aarre, prinsessa oli päässyt pakoon.

Aslan tajusi, että nyt oli hyvä etsiä reitti ulos, sillä jos Valtias löytäisi hänet, ei hän selviäisi siitä pelkillä mustelmilla. Sentään hänkin tiesi, milloin oli oikea hetki perääntyä ja nyt oli sellainen.

Hetken hän oli alallaan, kunnes uskaltautui astumaan ulos huoneesta. Hänen onnekseen käytävä oli tyhjä, joskin kauempaa kuului kiireisiä askelia, vartijoiden etsiessä kadonnutta prinsessaa pitkin linnaa.

Aslan ei jäänyt miettimään sitä vaan suuntasi kulkunsa suuntaan, jonne Kassandra oli paljon aiemmin paennut. Hän saattoi aistia hennon hajuveden tuoksun, joka yhä leijui käytävässä ja seurasi sitä. Helppoa kuin mikä, jos ei laskettu lukuun sitä, että joutui tämän tästä luikkimaan näkymättömiin, pitkin käytäviä juoksevilta vartijoilta.

Viimein hän saapui maanalaiselle käytävälle, jonne Kassandra oli johdateltu ja seurasi tuota hentoa tuoksua, kunnes saapui paksulti muuratulle kiviseinälle. Hän kuuli kauniin laulun, joka kuului hyvin vaimeana sen takaa ja tiesi millainen olento siellä oli.

Hän ei yhtään pitänyt siitä, että tuo olento oli vankina tuon muurin takana, sillä oli itsekin luonteeltaan villi ja vapaa, eikä pitänyt yhtään minkäänlaisista häkeistä, vaan rakasti luontoa ja sitä, että sai kulkea vapaana mielensä mukaan.

Hetken Aslan seisoi paikallaan ja keskittyi. Kuului kova paukaus ja pian muuri hajosi. Seireenin laulu kuului nyt voimakkaampana ja Aslan jäi lumoutuneena sitä kuuntelemaan.
Hetken seistyään paikallaan, hän asteli lähemmäksi aukkoa seinässä ja...


No niin, miten jatkuu. Aslanillakin on pieniä viivytyksiä matkallaan ja jos et pahastu, niin ajattelin vähän parittaa tuon Seireenin ja Aslanin, mutta susta sitten riippuu, kuinka käy. Jatkakaahan ken vaan ehtii.
p.s
Tää sivusto on näppärä, kun nimiä tarttee.

Hetken seistyään paikallaan, hän asteli lähemmäksi aukkoa seinässä ja pysähtyi sitten aukon suulle hämmentyneenä. Aslan ei tiennyt, mitä oli odottanut näkevänsä, mutta näky kuitenkin sai hänet sanattomaksi. Pimeän vankilan syvyyksistä, seinien mustista synkistä varjoista liikahti näkyviin suunnattoman suloinen tyttö, jonka kauniit sydämenmuotoiset kasvot olivat pölyn ja lian peitossa. Yksinäinen kyynel valui tytön likaiseksi tahriintunutta poskea pitkin, mutta suu tai mikään muukaan tämän kasvoilla ei paljastanut enempää merkkejä järkytyksestä, jota tämä selvästikin tunsi.

Tyttö liikahti ja hänen suupielensä värähti kevyesti ylöspäin kun hän katsoi hämärästä vankilastaan, soihtujen valossa seisovaa leijonamaisen upeaa nuorta miestä. Aslaninkin huulilla häivähti nyt hymy ja mies ojensi kätensä tyttöä kohti.

"Miten sinä sinne jouduit? Sinulla ei ole tainnut olla ihan parasta tuuria viime aikoina, jos sallit minun sanoa. Kas noin, tartu käteeni niin vedetään sinut sieltä pois."

Tyttö katsoi Aslanin ojennettua kättä epäluuloisesti. Hän pyyhkäisi poskelleen kohonneen kyyneleen likaisella kämmenselällään pois ja ojensi ryhtinsä suoraksi kuin olisi saanut kasattua itsensä ensisäikähdyksestä jälleen entiselleen. Tyttö kohotti kätensä ja haroi sormillaan kauniina, pitkänä kultaisen takkuisena merenä rinnoilleen laskeutuvaa hiusryöppyä. Aslanin utelias katse seurasi tytön käsien liikettä ylhäältä alas rinnoille saakka, jonne ne sitten nauliintuivat pieneksi tahattomaksi hetkeksi. Aslanin kurkkuun tuntui juuttuneen jotain olematonta, mitä piti rykiä pois ihan urakalla.

Tyttö huomasi Aslanin katseen ja tämän reaktion, eikä tykännyt siitä, että hänen pelastajansa oli yksi sellaisista miehistä, joita hänet oli kasvatettu pienestä pitäen vihaamaan ja itsepuolustuksena säälimättä tuhoamaan. Tytön seireenin silmät kaventuivat ja pieni punainen hehku viivähti hetken niiden muuten niin kauniissa merenvihreissä syvyyksissään. Raivo kuitenkin tukahtui kiitollisuuden alle. Olihan tämä nuori mies kuitenkin hänen pelastajansa, kaikesta huolimatta.  Hänen täytyi unohtaa hetkeksi kasvatuksensa, vihansa ja säästää miehen henki juuri siitä syystä.

Aslan astui kummastuneena taakse päin kun tuo avuttoman näköinen, pieni ja hento tyttö kohotti määrätietoisesti leukaansa, nosti hameensa helmoja ja lähti harppomaan häntä kohti päättäväisenä. Tytöllä ei ollut selvästikään minkäänlaista aikomusta tarttua hänen ojennettuun käteensä, joten Aslan antoi sen vaipua alas epäröiden ja teki tilaa tytölle. Tyttö kiipesi rikkoutuneiden muurin sirpaleiden yli käytävälle ja silitteli pölyä repaleisista vaatteistaan.

"Kiitos." Tyttö kuiskasi kauniilla laulavalla nuotillaan ja soi Aslanille pienen suloisen hymyn. Aslan katsoi lumoutuneena tytön punaisia huulia, eikä ymmärtänyt miksi hänen aivonsa alkoivat välittömästi puuroutua kun tuo tyttö aukaisi suunsa.

Tytön silmissä häivähti jotain surumielistä kun tämä aavisti, miltä Aslanista sillä hetkellä tuntui. Olihan hän nähnyt niin monta tuhatta kertaa elämänsä aikana, kuinka hänen syntymälahjanaan saamansa taikuus sai kaikki miespuoliset olennot suorastaan järjiltään kaipauksesta. Niinpä hän päätti armahtaa pelastajaansa ja antaa tälle rangaistuksen sijasta lahjan, mitä muistella vielä vuosienkin päästä. Ehkä oli aika todistaa, etteivät kaikki seireenitkään olleet niin pahoja kuin tarinoissa kerrotaan.

"Minun nimeni on Rosalie ja aion nyt suudella sinua kiitokseksi."

Aslanin silmät suurenivat kun tyttö ojentautui häntä vasten, kietoi kätensä tämän kaulan ympärille ja painoi suloiset huulensa hänen huulillensa. Tyttö kieputti Aslanin kultaisia hiuksia sormiensa lomassa ja syvensi hellästi yllätetyksi tulleen uhrinsa suudelmaa itsetietoisesti. Aslan sulki silmänsä ja huokaisi ihmeissään, hän ei kyennyt aistimaan mitään muuta kuin tuon hyväntuoksuisen, pölyisen tytön itseään vasten. Ja hyvä luoja tämän suuta, miten hyvältä tämä maistuikaan, kuin villiomenat ja metsävadelmat olisivat tanssineet hänen kielensä kärjellä!

Rosalie vetäytyi vastentahtoisen Aslanin sylistä, kosketti hellästi tämän punehtunutta poskea ja kuiskasi tämän korvaan sitten lempeät jäähyväiset. Aslan seisoi typertyneenä katsomassa kun hänen seireeninsä suorastaan lennähti hameen helmat hulmuten pitkin käytävää, kadoten jonnekin syvälle maan uumeniin. Päätään ihmetyksissään pudistellen hän katsoi pimeyteen hukkuvaa tunnelia, eikä voinut ymmärtää, mitä ihmettä äsken oli tapahtunut. Tai oikeastaan ymmärsi, mutta ei voinut uskoa, että seireenien taikuus voisi olla niin voimakasta, että se tehoaisi häneenkin.

Itselleen naurahdellen Aslan kosketti huuliaan ja lähti sitten hetken paikoillaan vielä seisottuaan, astelemaan samaan suuntaan minne tuo suloinen seireenikin oli tiennyt juoksunsa suunnata. Hyväntuulisesti vihellellen Aslan nosti seinältä yhden roihun ja valaisi tietään yhä vain syvemmälle maan syvyyksiin. Jostain puhalsi kostea ilmavirta, tuli tanssi käytävän pimeillä reunoilla ja Aslan tiesi, että hänen uusi tuttavuutensa oli todennäköisesti jo tällä hetkellä kaukana, matkalla kohti kaukaista maataan – vapaana. Se ja tieto Kassandran pelastumisesta saivat Aslanin erittäin hyvälle tuulelle, kaksi hyvää työtä päivässä olikin jo suorastaan suuremmoista. Ehkä en olekaan niin toivoton tapaus, kuin luulisi.

Pahaenteinen jyrinä ja mustaksi paholaismaiseksi harsoksi maalautunut taivas tervehti uhkaavana Aslania kun tämä astui ulos luolaston pimeydestä. Myrskypilven harsot roikkuivat miltei käsin kosketeltavina, alaspäin maata sieltä täältä hipoen ja pienet pystysuorat salamat leiskuivat kuin kultaiset ruoskat maata piiskaten. Aslan katseli näkyä huolestuneena ja mietti mistä hän löytäisi suojaisan paikan Valtiaan raivoa pakoillakseen. Hänen katseensa osui Akaasia vuoristoon, joka kohosi jylhänä hieman kauempana hänen edessään. Sinne hänen täytyisi kiirehtiä, niin pian kuin mahdollista. Ja niin hän tekikin, kun yön pimeys kätki Valtiaan hurjana riehuvan myrskyn, harppoi kultainen leijona vettä turkin kyljet valuen eteenpäin, pitkin Akaasian kallioista reunustaa suojapaikkaa etsien.

Ja niin hän tekikin, kun yön pimeys kätki Valtiaan hurjana riehuvan myrskyn, harppoi kultainen leijona vettä turkin kyljet valuen eteenpäin, pitkin Akaasian kallioista reunustaa suojapaikkaa etsien.

***

Kukin oli tahollaan suojassa, myrskyn yltyessä yhä raivoisammaksi. Se riepotteli puita, taivutteli niitä ja repi juuriltaan, paiskoen sinne tänne. Vesi piiskasi lakoon kaiken ja maa, sekä kalliot tärähtelivät salamoiden voimasta ja jyrinästä, jonka veroista ei oltu kuultu tuhansiin vuosiin.

Toisaalla Kassandra ja Elene painautuivat toisiaan vasten, toisaalla Alejandro, Tarkan, Anakal ja Malakus värjöttelivät luolassaan odottaen myrskyn laantumista, kuten myös Aslan tahollaan.

***

Kassandra ja Elene kuuntelivat tauotonta jyrinää, tuulen ärjyntää ja piiskaavaa sadetta, joka hakkasi kiviä, kuin yrittäen musertaa ne voimillaan. He näkivät luolan suulta, miten ulkona pimeydessä välkähteli tämän tästä.
Myrsky riehui koko yön, eikä näyttänyt aamulla merkkiäkään laantumisesta.

"Tämä myrsky ei taida ihan heti loppua", Kassandra totesi ja katsahti ujoa tyttöä.

Hän tiesi, etteivät he voisi kauaa kyyhöttää luolassaan, sillä heillä ei ollut ruokaa, eikä vettä. Ajatus ulkona myrskyssä, ei oikein houkuttanut, mutta muutakaan mahdollisuutta heillä ei ollut.

"En ole koskaan nähnyt tällaista rajuilmaa", Elene sanoi varovaisesti ja vilkuili ympärilleen, kuin olisi pelännyt näkevänsä jonkun Valtiaan alaisista pimeässä nurkassa.

"No ei tämä taida tavallinen myrsky olla, mutta ehdotan, että lähdemme liikkeelle", Kassandra sanoi.

"Ei", Elene parahti pelästyneenä.

"Älä huoli, ei hän meitä täältä huomaa, rajuilma itseasiassa suojelee meitä vähän", Kassandra huomautti ja katsoi ulos luolansuulta, eikä itsekään nähnyt kovin pitkälle, sillä ankeanharmaa vesisademuuri peitti Valtiaan linnan näkyvistä.

"Mutta hän näkee ja kuulee kaiken", Elene sanoi värähtäen.

"Ehkä niin, mutta kuten sanoin, me emme voi jäädä tähänkään. Meillä ei ole ruokaa ja tuo myrsky saattaa kestää pidempään kuin tavalliset myrskyt, ehkä jopa päiväkausia ja niin kauan emme kestä ruuatta ja juomatta", Kassandra muistutti, "sen myönnän, että varmasti kastumme läpimäriksi, mutta ehkä pääsemme myös pakoon ja kauemmaksi tuosta myrskystä", hän jatkoi.

"Hyvä on", Elene myöntyi vastahakoisesti, sillä pelko oli suuri. Eipä pieni palvelustyttö muuta ollutkaan oppinut palatsissa, kuin pelkoa ja työntekoa.

"Hyvä", Kassandra sanoi ja oli aikeissa astua ulos luolasta, kun hän näki suuaukolla suuren leijonan, joka ravisteli vettä turkistaan, "Aslan?" hän kysyi ja astahti lähemmäksi leijonaa.


Tässä vapun kunniaksi pieni pätkänen ja pahoittelen, että tosiaan on pieni pätkä. Mutta siitä huolimatta, jatkakaahan te vuorostanne. :)

"Hyvä", Kassandra sanoi ja oli aikeissa astua ulos luolasta, kun hän näki suuaukolla suuren leijonan, joka ravisteli vettä turkistaan, "Aslan?" hän kysyi ja astahti lähemmäksi leijonaa.

"Minä itse", leijona sanoi äänellä, joka kuulosti melkein murahdukselta ja näytti hymyilevän.

Kassandra katseli, miten leijona alkoi hiljalleen muuttua. Sen silmien kullankeltainen sävy alkoi muuttua hiljalleen taivaan siniseksi, karvoituksen vetäytyessä ja kadotessa. Suuret tassut pienenivät ja muuttuivat käsiksi ja jaloiksi ja harja vetäytyi päätä kohti muuttuen tuuheaksi hiuspehkoksi.

Lopulta heidän edessään seisoi komea nuori mies, jonka vartalo oli sopusuhtainen ja jäntevä. Mies hymyili leveästi, sinisten silmien tuikkiessa iloisesti.

"Mitä sinä täällä teet?" Kassandra kysyi huojentuneena, mutta hymyili, "luulin, että olisit häipynyt tiehesi, kuten yleensä", hän lisäsi, sillä oli jo alkanut oppia, että Aslan tuli ja meni miten itse tahtoi ja arveli, ettei tämä ikimaailmassa haluaisi asustaa minkäänlaisessa palatsissa, vaan vaellella vapaana minne halusi.

Elena vain seisoi Kassandran vierellä ja katsoi nuorukaista hämillisenä, eikä tiennyt mitä ajatella tästä, vaikka olikin kiitollinen siitä, että tämä oli auttanut heitä palatsissa.

"No arvelin, että tarvitsisit apua", Aslan vastasi hymyillen yhä tuota tavanomaista hymyään.

Kassandra oli vaiti ja katseli tutkivana Aslania, miettien oliko vielä koskaan nähnyt tätä totisena. Ei, ei koskaan, eikä välttämättä tulisi ikinä näkemäänkään. Tuon nuorukaisen positiivisuudella ei tainnut olla rajoja, hän mietti.

"Kiitän kauniista ajatuksestasi Aslan, mutta luulen, että me pärjäämme mainiosti", Kassandra sanoi, nostaen kätensä lanteilleen, "me näet olimme aikeissa lähteä, sillä emme ajatelleen jäädä odottamaan myrskyn laantumista, johon voi mennä hyvinkin pitkä aika", hän lisäsi.

"Ymmärrän", Aslan sanoi vakavoituen hieman, sillä ymmärsi kyllä, ettei kyse ollut tavallisesta myrskystä, joka saattaisi mennä ohi parissa tunnissa, "taisimme totisesti nostattaa melkoisen myrskyn", hän lisäsi, hymyn valaistessa jälleen hänen kasvonsa.

"Niin taisimme", Kassandra myönsi ja mietti hetken oliko pako sittenkään ollut hyvä idea.

"Jos aiomme lähteä, niin nyt olisi hyvä hetki, sillä tuo myrsky peittää jälkemme ja antaa suojan, jos nyt myrskyssä voi erityisen suojassa olla", Aslan huomautti.

"Tiedän, mutta mietin vain, minne päin kannattaisi lähteä, jottemme kävelisi suoraan hänen sotilaittensa syliin", Kassandra huomautti ja tunsi, miten Elena hänen vierellään värähti.

"Sen suhteen voinen olla avuksi, sillä ehdin tuossa jo hetken katsella ympärilleni", Aslan vastasi, "seuratkaa vain minua", hän jatkoi ja...


No niin, miten mahtanee jatkua? Pääseekö pieni porukkamme mahdollisimman kauaksi the pahiksesta? Kerrohan sinä se...

"Jos aiomme lähteä, niin nyt olisi hyvä hetki, sillä tuo myrsky peittää jälkemme ja antaa suojan, jos nyt myrskyssä voi erityisen suojassa olla", Aslan huomautti.

"Tiedän, mutta mietin vain, minne päin kannattaisi lähteä, jottemme kävelisi suoraan hänen sotilaittensa syliin", Kassandra huomautti ja tunsi, miten Elena hänen vierellään värähti.

"Sen suhteen voinen olla avuksi, sillä ehdin tuossa jo hetken katsella ympärilleni", Aslan vastasi, "seuratkaa vain minua", hän jatkoi ja oli jo astumassa ulos, kun kirkas kiemurteleva salama iskeytyi aivan lähelle. Valo oli sokaisevan kirkas ja sitä seurannut ääni korvia huumaava.

He tunsivat kuinka maa tärähteli heidän allaan ja luolan kattoa koristaneet tippukivimuodostelmat alkoivat värähdellä sen voimasta uhkaavasti.

"Taisimme suututtaa hänet pahemman kerran", Aslan sanoi ja alkoi itsekin tuntea hienoista pelkoa, mutta vain hieman.

Jyrinä, tuuli ja salamointi, sekä sade vain tuntuivat yltyvän, kuin ne olisivat halunneet repiä koko vuoren irti ja hajottaa kasaksi hiekkaa.

"Tuota noin, jospa me nyt vain lähtisimme", Aslan sanoi astetta hiljaisemmalla äänellä.

Hän ei halunnut jäädä luolalle enää yhtään pidemmäksi aikaa, sillä arveli että jos he vielä viivyttelisivät, niin he eivät pääsisi enää minnekään ja ajatus tällaisesta vankeudesta ei häntä erityisemmin houkuttanut.

"Näytä vain tietä", Kassandra sanoi ja otti Eleneä kädestä kiinni, rauhoittaakseen pelästynyttä tyttöä, "hyvin tämä menee", hän sanoi ja katsoi tyttöä rohkaisevasti.

"Toivottavasti", Aslan mutisi, mutta niin hiljaa, etteivät tytöt sitä kuulleet.

He seurasivat Aslania, liukastellen märillä kivillä, kaatosateen piiskatessa heitä ja liimatessa märät vaatteet heidän vartaloitaan vasten. Jopa Aslan alkoi näyttää perin juurin uitetulta. Hänen uljas harjansa roikkuin märkänä ja liiskaantuneena pitkin hänen kullankeltaista selkäänsä ja rintaansa.

He eivät tienneet, kuinka kauan olivat kulkeneet eteenpäin, kun äkkiä heidän eteensä ilmaantui sateen ja pimeyden keskeltä hahmo, jonka Kassandra oli nähnyt kerran aiemminkin.

"Rey", Kassandra henkäisi ja sitten tunsi hienoista suuttumusta, sillä tämä oli viimeksi jättänyt hänet noiden sotilaiden armoille.

Rey ei vastannut mitään, vaan astahti lähemmäksi Aslania ja katsoi tätä niin tuimasti, kuin uitetun näköistä olentoa vain voi katsoa.

"Aslan, olisihan minun pitänyt arvata, että sinä olet tämän kaiken takana", Rey tuhahti ja mulkoili Aslania vähemmän ystävällisesti.

"Rey, ystäväiseni. Mitä sinä täällä teet?", Aslan kysyi ja yritti siirtää märkää roikkuvaa harjaansa pois silmiensä edestä.

"Vai ystävä, sen jälkeen mitä viimeksi teit", Rey murahti.

"Paraskin se siinä puhuu", Kassandra kivahti, "sinä se sanoit auttavasi minua, mutta sen sijaan jätit minut niiden ällöttävien sotilaiden kynsiin", hän muistutti.

"Ja minä olen hyvin pahoillani siitä. Kun huomasin, ettet ollut pysynyt minun vauhdissani, tulin takaisin etsimään sinua, mutta se oli jo liian myöhäistä. He olivat vieneet sinut", Rey sanoi pahoitellen.

Kassandra ei vastannut. Hän oli yhä hieman vihainen tuolle olennolle, vaikka toki ymmärsi, ettei tämä tahallaan ollut häntä jättänyt sotilaiden armoille.

"Kun meillä tässä on nyt yhteinen vihollinen ja me kaikki tarvitsisimme turvapaikan, niin et viitsisi auttaa hieman", Aslan pyysi ja katsoi Reytä anoen.

"Tämän kerran se onnistuu, sillä olemme saaneet tiedon viimeisimmästä urotyöstäsi. Hänen vanhempansa ovat hyvin kiitollisia sinulle ja pyysivät auttamaan kaikin mahdollisin tavoin", Rey sanoi hieman vastentahtoisesti, sillä olisi vielä halunnut näpäyttää tuota nuorukaista.

"Rosalie", Aslan sanoi ja pieni hymyntapainen karehti hänen huulillaan, kun hän muisti neidon antaman suudelman, joka ei koskaan unohtuisi.

"No oli miten oli, nyt seuratkaa minua, sillä en tahtoisi itsekään olla tässä kammottavassa myrskyssä yhtään kauempaa, kuin on pakko", Rey sanoi ja ravisteli hieman itseään, vaikka siitä ei kovinkaan suurta hyötyä ollut.

"Sen teemme", Aslan sanoi, sillä ei itsekään oikein pitänyt tästä märkyydestä, "minun turkkini ei kestä kovin pitkää tällaista liotusta", hän sanoi ja sai Kassandran, Elenen ja Reyn nauramaan.

Tuo pieni ryhmä ei ehtinyt liikahtaakaan, kun myrsky yllättäen hellitti hetkeksi. Taivas oli yhä synkkä ja kaikkialle oli laskeutunut painostava, pahaenteinen hiljaisuus.

"Mistähän nyt tuulee", Aslan sanoi ja katseli varuillaan ympäristöään, sillä jokin ei ollut kohdallaan.

"Tämä ei tiedä hyvää", Rey huomautti ja aavisteli, että jotain pahaa tapahtuisi pian.

Sitten aivan yhtä nopeasti kuin tuuli, sade ja ukkonen oli laantunut, se alkoi uudestaan entistäkin voimakkaapana. Karkulaisten oli vaikea pysyä paikallaan, sade esti näkyvyyden osittain ja jyrinä peitti alleen kaikki muut äänet.

Sitten taivasta halkoi kirkas kiemurainen salama, joka suuntasi kohti karkulaisia. Kassandra aavisti, että se oli tarkoitettu Aslanille. Heidät oli huomattu.

"Aslan!", Kassandra huusi, mutta ääni peittyi ukkosenpauhuun. Tyttö juoksi päin Aslania ja ehti juuri ja juuri työntää tämän sivuun, kun salama iski.

Kirkas valo sokaisi kaikki hetkeksi ja jyrinä tukki heidän korvansa. Vain hetkeä myöhemmin laskeutui hiljaisuus ja kirkas valo oli tiessään.
Rey katseli huolissaan sinne, missä Aslan ja Kassandra olivat olleet. Hän näki tytön makaavan maassa kyljellään, silmät ummessa ja hieman kauempana Aslan nousi tassuilleen ja näytti olevan hieman pyörällä päästään.

Elene juoksi Kassandran luo ja tutki tätä huolissaan, "Prinsessa, oletteko kunnossa?", hän kysyi ja kauhistui nähdessään, miten kalpeat Kassandran kasvot olivat.

"Kassandra", henkäisi Elenen vierelle tullut Aslan, ensimmäistä kertaa hänen kasvoillaan näkyi silkkaa kauhua ja pelkoa. Ehkä hivenen syyllisyyttäkin.

"Aslan, emme voi jäädä tähä, meidän on otettava tytöt kantaaksemme, jotta pääsisimme nopeammin pois täältä", Rey huomautti.

"Hyvä on, me teemme niin", Aslan sanoi, vaikka ei ollut edes kuunnellut, mitä Rey oli sanonut.

Niin nuo kaksi ottivat Kassandran ja Elenen kantaakseen. Matka taittui hiljaisuuden vallassa, kunnes he saapuivat....


No niin, nyt olisi jo sinun vuorosi jatkaa, mitenkähän karkulaisten käy, entäpä Tarkan kumppaneineen. Onnistuvatko he tavoittamaan Kassandran ajoissa?