Tänään on torstai 20. tammikuuta 2022
Nimipäivää viettää Sebastian

Näytä kirjoitukset

Tässä osiossa voit tarkastella kaikkia tämän jäsenen viestejä. Huomaa, että näet viestit vain niiltä alueilta, joihin sinulla on pääsy.


Viestit - Nefertiti

Sivuja: 1 2 3 4 5 [6] 7 8 9 10 11 ... 140
76
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Merirosvoprinssi
« : 15.08.17 - klo:00:11 »
Aivan kuin olisi ymmärtänyt, että jotain kivaa olisi tapahtumassa, Mara loikkaa Marijahin olkapäiltä kuistin kaiteelle ja alkaa roikottaa itseään edestakaisin iloisesti pärpättäen. Marijah nauraa ja kumartuu kutittamaan karvaista ystäväänsä lempeästi vatsasta.

Mara pärpättää tyytyväisesti ja katsoo suurin tummin silmin tyttöä. Sitten se hyppää takaisin tytön hartijalle ja hypistelee hetken tämän kiharaisia hiuksia.

”Tule”, Marijah hihkaisi iloisesti, napaten samalla Williamia kädestä. Tyttö vilkaisi nopeasti isäänsä, joka kuitenkin hymyili hyväksyvästi.

Sam puolestaan vilkaisi pikaisesti Williamia, jolla oli kasvoillaan hyvin hämmentynyt ilme. Hän ei sanonut mitään, sillä luotti siihen ettei nuorukainen tekisi mitään typerää tai satuttaisi tyttöä mitenkään. Marijah taas oli sellainen villikko, että osasi varmasti hankkiutua pulaan useammin kuin kerran päivässä. Onneksi sentään Naemi oli takonut tytön päähän järkeä, ettei tämä ihan mitä hyvänsä menisi tekemään, mitä voisi jälkeenpäin katua.

Hetkiseksi Samin valtasi haikea olo, niin vain aika oli kulunut ja hän tajusi kuinka paljon tyttö oli jo kasvanut. Tämä olisi pian nuori nainen, eikä hän voisi estää tyttöä lähtemästä jos tämä niin halusi.
Hienoinen huokaus karkasi hänen huuliltaan, kun hän katseli Marjiahia, joka juoksi varmajalkaisena pitkin metsäpolkua, Williamia mukanaan kiskoen.

Tyttö oli niin äitinsä kaltainen luonteeltaan ja kasvoiltaan, Sam ajatteli ja hymyili itsekseen.

”Samanlainen rasavilli hän on, kuin äitinsä”, Naemi naurahti tietäväisesti, ”ja toisinaan taas yhtä vakavamielinen kuin sinäkin”, hän kiusoitteli.

”Kunpa vain hän ei koskaan kasvaisi, mutta ymmärränhän minä, että pian hänkin astuu aikuistuuteen”, Sam sanoi hiljaa ja käänsi katseensa kauniista maisemasta, juomalasiinsa. Nämä olivat niitä hetkiä, jolloin hän kipeimmin toivoi, että Liliana olisi ollut hänen luonaan.

Toisaalla Marjiah loikki pitkin villinä rehtottavaa metsää kuin mikäkin kauris ja veti hämmentynyttä nuorukaista perässään. Hän halusi näyttää nuorukaiselle tuon luonnon muovaaman kauniin paikan, jonne kalliolta valuva vesi ryöppysi pieninä putouksina ja kuinka tuo pieni makeavetinen lampi kimmelsikään auringon valossa kasvien rehottaessa sen ympärillä. Toisella puolella lampea kasvoi suuri puu jonka juurakko oli osin vedessä ja pitkät kukkia kasvavat oksat kurottelivat kohti lampea tai oikeammin laguunia.

Matkaan ei mennyt kovinkaan kauan ja pian heidän eteensä levittäytyi henkeäsalpaavan kaunis näkymä. William jäi paikalleen seisomaan, eikä huomannut kuinka tyttö oli jo hypännyt kristallin kirkkaaseen veteen ja pulikoi nyt sydämensä kyllyydestä.

”Tule uimaan”, Marijah hihkaisi ja roiskaisi vettä Williamin päälle. Myös Mara sai vedestä osansa ja pärpättäen se siirtyi hieman kauemmaksi seurailemaan tilannetta ja sukimaan turkkiaan kuivaksi.

William seisoi vielä hetken rannalla ja katseli tuota kaunista laguunia, jonka vesi oli niin kirkasta että saattoi nähdä pohjaan asti. Vedessä uiskenteli muutamia kaloja ja rannalla kurnutti sammakoiden kuoro. Hän ihasteli tätä luonnon kauneutta ja Marijahia, joka sukelteli sulavasti kuin hylje, kunnes lopulta kiskoi paitansa pois ja sukelsi pää edellä kirkkaaseen veteen. Vesi oli viileää, muttei kuitenkaan liian kylmää ja William nautti sen tunnusta ihoaan vasten uidessaan takaisin pintaan ja veti kasvoilleen valahtaneet vaaleanruskeat hiukset pois kasvoiltaan. Hän sukelsi vielä uudelleen ja siirtyi sitten sellaiseen kohtaan, että jalat ylettivät pohjaan.

Hieman sivummalla Marijah uiskenteli vielä hetken, kunnes jäi katselemaan nuorukaisen jäntevää vartaloa, johon merellä vietetty aika oli jättänyt jälkensä ja jonka aurinko oli paahtanut tasaisen ruskeaksi. Sitten hän näki jotakin muuta nuorukaisen selässä. Jotain joka kieli toisenlaisista, ikävämmistä kokemuksista.

Hitaasti ja varoen hän ui Williamin luokse, seisahtuen tämän vierelle. Hän kosketti kevyesti tämän selkää ja siinä olevia vaaleita arpia, jotka muistuttivat tätä synkeistä ajoista merellä. Määrätietoisesti, mutta varovaisin askelin hän siirtyi Williamin eteen ja katseli tämän sopusuhtaisia komeita kasvoja, jotka märät hieman kihartuvat hiukset osin peittivät.

Marijah laski siron kätensä Williamin märälle, lämpimälle poskelle, vetäen hitaasti tämän kasvoja lähemmäksi itseään. Yhä lähemmäksi, kunnes hän saattoi tutkia nuorukaisen kauniita vihreitä silmiä, joita ympäröi tuuheat tummat ripset. Williamin kasvoilla oli ujo ilme ja hänen poskiaan kuumotti.
Pian työn tutkiva katse pysähtyi kaunismuotoisiin huuliin, joita ympäröi muutava auringon vaalentama untuvamainen viiksi- ja partakarva. Ei olisi nuorukaisella vielä pitkiin aikoihin samanlaista partaa kuin aikuisilla miehillä, tyttö hymähti ajatuksissaan.

Lopulta hän painoi huulensa nuorukaisen huulille, maisteli miltä ne maistuivat. Sitten hitaasti hän vetäytyi kauemmaksi ja jäi katsomaan nuorukaista joka seisoi hämillisenä paikallaan.

”Mistä hyvästä tuo oli?” William kysyi hämmentyneenä ja osin hieman pelästyneenäkin, sillä ei tiennyt mitä Samuel mahtaisi tehdä, jos saisi tietää.

”Vaikka, siitä että pelastit isäni”, Marijah vastasi ja hymyili arvoituksellisesti ja kosketti Williamin kyljessä olevaa punertavaa arpea.

***

Ensinnäkin pahoitteluni siitä, että kesti näin kauan tehdä jatkoa ja toiseksi siitä, jos teksti mahdollisesti on sekavaa. Minä kun vähän väsyksissä tämän naputteli, mutta jatkahan sinä vuorostasi tästä tai ihan kuka tahansa, jos tänne eksyypi. :)

77
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Merirosvoprinssi
« : 24.07.17 - klo:09:50 »
Nainen katseli häntä tai siltä se ainakin Williamista tuntui, vaikka tiesikin naisen lähes sokeaksi ja hän alkoi tuntea olonsa vaivautuneeksi, kun nainen naurahti ja laski siron ryppyisen kätensä hänen kädelleen, kuin rauhoittaakseen.

”Nuori mies, ei teidän tarvitse hermostua takiani”, nainen vastasi ja kehotti Williamia istuutumaan. Kapteeni olikin jo itse etsiytynyt vapaalle tuolille, joka epäilemättä oli hänen vakiopaikkansa, mistä William päätteli, että kapteeni oli käynyt tällä saarella useita kertoja ennekin.

William ei vieläkään saanut sanaakaan suustaan, mutta istuutui yhdelle vapaalle tuolille.

”Marijah, oletko niin ystävällinen ja tuot hieman aamiaista vieraillemme”, nainen pyysi.

”Kyllä maam”, Marijah sanoi ja katosi nopeasti rakennuksen sisätiloihin, kuin mikäkin marakatti. Ei kestänyt kauaakaan, kun tyttö palasi takaisin ja laski isolle puiselle kantoa muistuttavalle pöydälle suuren vadillisen hedelmiä. Tämän jälkeen hän katosi uudelleen ja palasi takaisin käsissään tarjotin, jolla oli iso kannu ja kaksi lasia.

Marijah laski tarjottimen pöydälle ja istuutui vanhan naisen vierelle, pienen apinan pyöriessä heidän ympärillään. Hitaasti tuo pieni viekas apina hivuttautui lähemmäksi hedelmävatia.

”Ei Mara, ne eivät ole sinulle ja sitä paitsi tällä saarella on sinulle ihan riittävästi herkuteltavaa”, Marjah komensi pientä apinaa, joka katsoi tyttöä hetken syyllisen näköisenä ja kipitti sitten iloisesti pärpättäen tytön olkapäälle istumaan, ”senkin lurjus”, Marijah naurahti ja rapsutti apinan turkkia.

Kapteeni kaatoi kannusta hyvältä tuoksuvaa juomaa lasiinsa ja katseli hymyillen tytön ja pienen apinan touhuja. Hetken ajan William oli näkevinään jotain muutakin miehen hymyssä ja erityisesti katseessa. Kapteeni taisi tajuta saman ja kiinnitti huomion juomaansa, ”minulla olikin jo ikävä tätä nektaria”, hän sanoi ja otti lasistaan aimo kulauksen, ”mutta ei tämä kyllä rommia voita”, hän lisäsi.

”Nyt puhut palturia”, vanha nainen naurahti ja Williamilla oli omituinen tunne siitä, että nainen tiesi koko ajan, mitä oli tekeillä, mitä hän oli huomannut ja ajatellut.
Kapteeni taas tyytyi kohauttamaan hartioitaan ja siemaisi jälleen lasista tuota juomaa, jota hän oli kutsunut nektariksi.

William uskaltautui varovaisesti maistamaan juomaa ja se maistui todellakin hyvältä. Paremmalta kuin rommi tai grogi, joihin hän oli laivalla jo tottunut. Samalla hän vilkuili vadissa olevia hedelmiä joista useimpia hän ei ollut koskaan ennen nähnytkään. Vain joitain hän tunnisti, kuten appelsiinit ja limet, joista viimeksi mainittua sitrushedelmää käytettiin monesti grogin valmistuksessa kuuman veden ja mausteiden ohella.

”Mitä onkaan tekeillä Naemi, sillä tuskinpa saarelta turhaan tulee kutsuja?”, Sam kysyi ja nappasi herkullisen näköisen persikan hedelmävadista.

”Olen pahoillani, etten pysty antamaan tuohon kattavaa vastausta, mutta tulevaisuus on peitossa minultakin ja saarella on oma tahtonsa”, Naemi vastasi omaan tyyneen tapaansa.

”Aina yhtä arvoituksellinen”, Sam naurahti, haukatessaan palan mehukasta persikkaa.

William ei vieläkään tohtinut sanoa sanaakaan, vaan tyytyi seuraamaan Samin ja Naemin keskustelua. Häntä hämmensi kovin heidän tapansa puhua saaresta kuin se olisi ollut elävä, ajatteleva olento. Tämähän oli vain saari monien muiden saarien joukossa, keskellä trooppista Karibian merta, jossa seilasivat merirosvot, sekä eri valtioiden sotilaalliset kaljuunat, jotka yrittivät pitää merirosvoja aisoissa, mutta tuloksetta.

”Niin hämmentävää kuin se onkin, on tämä saari muita erityisempi ja sillä on oma tahtonsa, arvoisa prinssi”, sanoi Marijah ja sai Williamin hätkähtämään ja läikyttämään mehua vaatteilleen.

”Anteeksi”, William änkytti nolona ja yritti siivota mehua pois päältään, posket kuumottaen.

”Ei se mitään, ettekä te ole ainoa, jonka tämä saari on saanut hämmennyksiin”, Naemi totesi tyynesti ja ojensi puhtaan liinan Williamille ja vilkaisi arvoituksellisesti hymyillen Samia.

”Tämä paikka saa totisesti itse kunkin pyörälle päästään”, Sam sanoi ja tuntui palaavan ajatuksissaan jonnekin kauas, aikaan jolloin ensimmäistä kertaa painoi jalkansa tämän saaren hiekkaiseen rantaan.

Hän ei vielä tuolloin ollut merirosvokapteeni, vaan oli ollut matkalla oman maansa kuninkaan luokse, jonne hänet oli saanut komennuksen tulla kuninkaallisen henkivartiokaartin johtajaksi. Kuninkaan hän oli toki sitä ennen tavannut, kun tämä oli seilannut katsomaan valtaamiaan alueita ja niiden rikkauksia. Siksi hänen oli ollut helppo tunnistaa William, joka oli kuin nuorempi painos kuninkaallisesta isästään.

Sam ei koskaan päässyt perille, sillä kesken matkan nousti hirmumyrsky jonka keskellä kaljuuna taisteli selvitäkseen siitä. Tuota myräkkää Lyle oli käyttänyt hyväkseen, saadakseen raivattua tieltään ne henkilöt, joiden arveli olevan hänen suunnitelmiensa esteenä ja saadakseen sen näyttämään onnettomuudelta. Niin monta hyvää miestä ja heidän perhettään oli päätynyt myrskyävän meren hyisiin syvyyksiin ja siellä nyt makasivat hänen rakas vaimonsa Liliana ja molemmat pojat Paul ja John. Vain hän itse oli onnistunut pelastumaan pelastusveneeseen, jonka joku oli irrottanut paikaltaan ja työntänyt mereen.

Likomärkänä hän oli kavunnut tuohon kuluneeseen veneeseen, jonka pohjalla oli vettä nilkkoihin asti. Hän ei ollut välittänyt vedestä, ei ympärillä riehuvasta myrskystä, vaan siitä ainoasta, jonka oli onnistunut pelastamaan ja joka nyt oli jäljellä hänen perheestään. Peloissaan, nälissään ja väsyneenä hän oli matkannut ties kuinka monta merimailia pitkin aavaa merta tuolla pienellä pelastusveneellä, kunnes oli puolivahingossa osunut saarelle.

Tuo muisto sai varjon häivähtämään miehen ahavoituneilla kasvoilla, mutta se hävisi melkein heti, sillä hän tiesi tämän saaren olevan ikuisesti hänen turvapaikkansa. Hänen ja Marijahin.

Hän tosin ei tiennyt, että Marijahilla oli erityinen kyky, liekö sitten saaren antama lahja, sillä ainakaan Marijahin äiti ei ollut moista elässään osoittanut. Tuon naisen ajatteleminen sai surun häivähtämään Samin silmissä, toiveen että Liliana olisi tässä paratiisissa hänen kanssaan, kuin myös hänen vanhemmat lapsensa, jotka nyt makasivat syvällä meren pohjassa Lilianan kanssa.

Naemi oli ollut saaren asukas jo iät ja ajat ja hän oli hoitanut Samin kuntoon ja ollut kuin äiti pienelle tytölle sillä välin, kun Sam oli kamppaillut hengestään kuumeen kourissa, joka oli ollut seurausta tulehtuneista haavoista, huonosta ravinnosta ja päiväkausien harhailusta merellä.

Saari oli tuolloin päättänyt auttaa ja tullut esille juuri oikealla hetkellä sillä jos Sam olisi jäänyt meren armoille, ilman suojapaikkaa, olisi hän nyt syvällä meren syvyyksisä pienokaisensa kanssa.
Tästä Sam oli kiitollinen ja oli siitä pitäen päättänyt suojella tätä saarta kaikelta pahalta, jos se vain oli mahdollista, kuin myös tytärtään, jonka halusi pysyvän saarella ainakin siihen asti kunhan olisi riittävän vanha kyetäkseen huolehtimaan itsestään. Hän ei halunnut tämän joutuvan näkemään sitä elämää, jota hän eli, ei niitä rantakapakoita, joissa he Tortugassa kävivät. Se ei hänen mielestään ollut sopivaa noin nuoren tytön silmille, saati että siellä asuvat ihmiset ja käyvät häijyt, riettaat merimiehet eivät kovin kauniisti tytöstä ajattelisi. Viattomuus ja koskemattomuus olivat asioita, joita Tortugasta ei löytynyt, siellä rehottivat vain rikollisuus ja turmeltuneisuus.

Ei, hän halusi tytölle parempaa ja ehkä vielä joskus näyttäisi tälle sen paikan, josta itse oli kotoisin, mutta jonne hän ei vielä voinut palata. Ei ennen kuin muutama kalavelka erään herran kanssa olisi suoritettu ja sen hän maksaisi enemmän kuin mielellään. Olihan hän jo jotain tehnytkin, nimittäin keskittynyt kaappaaman vain tämän kyseisen miehen laivoja ihan vain miehen kiusaksi, vaikka tiesikin, että moiset puuhat saattaisivat koitua pään menoksi, jos jäisi kiinni, mutta se olisi sen ajan murhe sitten, hän päätti.

Hetken pöydän ääressä oli hiljaista ja Naemi tuntui katselevan mitään näkemättömillä silmillään kumpaakin miestä, jotka kumpikin olivat vaipuneet ajatuksiinsa.

”Vaikka minä olen sokea, näen minä, että teillä on yhteinen vihollinen”, Naemi sanoi viimein ja sai kummankin miehen hätkähtämään ajatuksistaan.

”Miten niin?”, William kysyi hämmentyneenä.

”Sama mies, joka tuhosi Samin perheen, järjesti myös sinun kaappauksesi”, Naemi vastasi, ”teidän on oltava varovaisia ja mielellään askelen edempänä, sillä tämä mies tappaa teidät molemmat heti jos vain saa siihen mahdollisuuden”, hän varoitti, sillä tämä oli yksi harvoista asioista, jonka hän aisti tuolla erikoisella kyvyllään.

”Sen teen, Naemi hyvä”, Sam lupasi, sillä ei varmasti perääntyisi, eikä antaisi periksi tuolle kaksinaamaiselle lurjukselle, jonka vuoksi niin moni oli joutunut kärsimään, ”mutta en voi luvata, ettenkö syöttäisi arvon Lordi Lyle Beaumontia haille, jos saan siihen tilaisuuden”, hän huomautti äänensävyn koventuessa hivenen.

”Epäilen, ettei Lordi ole enää Lordi, vaan on kohonnut arvoasteikossa, joskaan ei laillisesti”, Naemi sanoi ja vilkaisi Williamia, jonka ilme muuttui synkäksi.

”Tarkoitat kai että hän on raivannut isäni ja äitini, sekä sisarukseni tieltään”, William sanoi ja tuijotti apeana käsiinsä.

”Kyllä, mutta luulen, että vanhin sisaresi on elossa, hän on naimisissa Beumontin kanssa, mutta ei omasta tahdostaan”, Naemi kertoi, sillä nämäkin olivat hyvin vahvoja tuntemuksia, joita ei voinut noin vaan ohittaa olan kohautuksella.

”Gabriella parka”, William huokasi ja toivoi, että voisi auttaa sisartaan, mutta arveli parhaimmaksi pysyä toistaiseksi siellä missä juuri nyt oli, sillä Lyle saattaisi käyttää Gabriellaa kilpenään, jos kokisi joutuneensa uhatuksi.

”Häntä voidaan auttaa, mutta teidän on oltava kärsivällinen”, Naemi sanoi lempeästi ja...

Tuota noin, tulikin pidempi jatko, kuin olin ajatellut. Mutta jatkaapas te vuorostanne tästä. :)
Ai joo, keksin vähän historiaa Marijahille ja Samille, kai se sopii? :) Kai Samin vaimo saattaa olla Naemin tytär, joka on vaikkapa omapäisenä naisena lähtenyt itsekseen katsomaan maailmaa ja kohdannut uuden maan rannoilla Samin (Sir Samuel Brenton).


Edit... pientä korjailua, kun tuntui että teksti enemmän tai vähemmän tökki ainakin yhdessä kohdassa. Pahoitteluni.

Edit2... huomasin sitten pienehkön kämmisen ja asia korjattu. Meinasi Samille tulla kunnon haaremi. XD

78
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Vampyyrin tarina
« : 18.07.17 - klo:13:03 »
Tunsin vähäistä kipua ranteessani ja minua heikotti, mutten antanut sen haitata, sillä minun oli pelastettava Isaiah, josta oli tullut minulle opastaja ja ystävä. Mitä enemmän hän joi vertani, sitä paremmalta hän alkoi näyttää. Minä sen sijaan aloin voida huonommin. Hetken jopa luulin, että Isaiah imisi minut kuiviin, mutta hän lopetti, kun näki miten huonolta minä näytin.

Se ei silti vienyt huonoa oloani, sillä heti kun hän irrotti otteensa minusta, minä lysähdin kyljelleni lattialle ja kaikki katosi syvään pimeyteen.

Kun
lopulta palasin tajuihini, minä makasin sohvalla. Tosin en enää siinä talossa, jossa olimme olleet. Tämä paikka tuntui paljon ylellisemmältä ja siistimmältä, kuin se talonröttelö, jossa olimme olleet. Huone oli kuitenkin samalla tavoin himmeästi valaistu ja hienosti koristellussa takassa paloi tuli.

Noah istui työpöydän ääressä, ympärillään pinottain kirjoja, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Isabella ja Caleb seisoivat takan luona, keskustellen hiljaa.

Käänsin päätäni ja näin Isaiahin, joka istui viereisellä tuolilla hievahtamattakaan kuin mikäkin kuvapatsas. Mutta häneen tuli heti eloa, kun hän näki minun olevan hereillä.

Kohottauduin varovaisesti istumaan, sillä oloni oli yhä hyvin hutera kaiken sen jäljiltä, mitä oli tapahtunut.

”Varovaisesti”, Isaiah sanoi yllättävän lempeästi, ”tässä, sinun on ravittava itseäsi”,  hän sanoi ja ojensi minulle kulhollisen punaista nestettä. Minä haistoin siitä huokuvan tuttuakin tutumman tuoksun. Verta, elämän nestettä ja minun oli nälkä.

Otin kulhon ja kumosin sen sisällön kurkkuuni, nauttien sen mausta, jossa yhtyivät makeus, rautaisuus ja suolaisuus. Vaikka annos ei ollutkaan niin iso kuin olisin tarvinnut, oli se silti riittävä saamaan oloni hieman paremmaksi, joskaan taistelukunnossa minä en tietenkään ollut.

Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus ja tunsin kaikkien katseet itsessäni. Olin hieman vaivautunut tästä ja olisin varmasti punastunutkin jos se olisi ollut mahdollista.

En tiennyt mitä sanoa, sillä omasta mielestäni olin tehnyt oikein ja tiesin, että tekisin saman uudestaankin, jos oli pakko. Sillä minä en jättäisi heitä pulaan, me tarvitsimme jokaista, jos mielimme saada Mordukin kukistettua, ennen kuin hän tuhoaisi meidät. Sen hän varmasti tekisikin heti kun saisi haavansa hoidettua ja minä olisin nyt hänen tähtäimessään, kun olin kehdannut nousta häntä vastaan.

”Onko parempi olo?” Isaiah kysyi ja otti kulhon minulta.

”Paljon parempi”, vastasin, ”missä me olemme?”

”Minun vaatimattomassa asunnossani”, Caleb vastasi yhtä vaatimattomasti, kuin olisi sanonut, olen kuningas.

Isaiah hymähti tietäväiseen sävyyn ja vilkaisi Calebia vinosti hymyillen, kohottautuessaan seisomaan, ”lepää sinä vielä”, hän sanoi minulle ja häipyi viemään kulhon pois.

”Täytyy sanoa, että pojassa on enemmän, kuin päällepäin näkyy”, Caleb tokaisi ja kuulin syvää kunnioitusta hänen äänessään.

”Olen samaa mieltä”, vastasi Isaiah, joka palasi takaisin oleskeluhuoneeseen, ”paljon enemmän, kuin Morduk arvasikaan”, hän lisäsi istahtaessaan takaisin tuolille, jossa oli istunut odottamassa virkoamistani, ”olen toistamiseen sinulle henkeni velkaa”, hän sanoi, kääntyen katsomaan minua.

”No jaa”, minä mutisin hämmentyneenä ja...


Jatkakaapas te vuorostanne tästä...

79
No niin. Iskipä jonkun sortin inspis ja siitä voi kiittää CSI Miami sarjaa, jota tässä oon nyt katsonut levyltä muutaman päivän ajan. Ne kauniit hiekkarantsut sai ideat ihan lentoon.

Mutta tosiaan siellä on vähintäänkin kahteen tullut jatkoa tänään ja yhteen jokunen päivä takaperin. Jatkaa ken tahtoopi. Minä ainakin toivon ja odotan jatkoa suurella mielenkiinnolla. :)

80
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Haaksirikko
« : 25.06.17 - klo:11:45 »
Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli maannut siinä rannalla, kun hän havahtui tajuttomuudestaan ja havaitsi ettei enää maannutkaan vesirajassa. Morrion käänsi päätään varovaisesti nähdäkseen missä oli ja huomasi lähellä nuotion, joka oli kyhätty risuista ja ajopuunkappaleista.

Nuotion vierellä istui kyyryssä pari ihmistä, jotka hätkähtivät nähdessään Morrisonin olevan hereillä. Toinen, hoikempi ihminen ponnahti ylös ja kiireesti Morrisonin luo.

”Isä”, sanoi ääni, joka oli Morrisonille tuttuakin tutumpi.

”Helena”, Morrison kähähti ja tunsi suurta helpotusta siitä, että tytär oli selvinnyt myrsky-yöstä hengissä, ”luojan kiitos”, hän henkäisi ja tunnekuohu ravisteli hänen vartaloaan.

”Isä, sinun pitää levätä. Olet haavoittunut pahasti”, Helena sanoi ja katseli isäänsä, joka näytti sillä hetkellä hyvin kalpealta.

”Ei sillä väliä. Tärkeintä on, että sinä olet kunnossa”, Morrison kähisi ja pieni hymynhäive käväisi hänen suupielissään.

”Anthony auttoi minua ja hän on huolehtinut sinusta. Hän löysi sinut rannalta”, Helena kertoi.

”Hyvä”, Morrison vastasi, ”hyvä”.
Väsytti yhä, mutta se ei ollut mikään ihme, sillä hän oli ollut kovilla tuona kohtalokkaana yönä ja sen jälkeen. Lisäksi tuo kyljessä oleva ikävä haava oli sekin vaatinut osansa. Silti se ei saanut häntä tuntemaan oloaan kovin paljon paremmaksi.

Tuntui niin pahalta, sillä hän oli ollut vastuussa laivasta, joka nyt oli murskana rannan läheisyydessä. Ja ne kaikki ihmiset, jotka olivat joutuneet meren hyisiin syvyyksiin. Hänen olisi pitänyt voida estää tuo tuhoisa onnettomuus jollain tavalla, mutta hän tunsi, että oli pettänyt kaikki. Hänen tässä pitäisi maata meren pohjassa, ei niiden onnettomien, jotka eivät olleet pelastuneet.

Morrison käänsi katseensa pois tyttärestään ja katseli pimeyteen. Hän kuuli aaltojen pauhun, kun ne osuivat rantaan. Tasaisesti ja lakkaamattomina.

Hän huokasi syvään ja mietti miten tästä eteenpäin. Miten mahdollisesti selvinneet reagoisivat asiaan ja lopulta millainen mylläkkä mahtaisi odottaa, jos ja kun he joskus pääsisivät tältä saarelta pois.

Viranomaisten tutkinta asiasta ja median pyöritys siihen päälle. Hän halusi niin säästää tyttärensä moiselta, mutta tiesi, ettei se onnistuisi ja pelkäsi mitä vihaiset ihmiset voisivat tehdä Helenalle, vaikka tämä oli tilanteeseen täysin syytön.

Löytyisiköhän niitä miehiä, jotka laivalle olivat hyökänneet ja jos niin mitä heistä selviäisi? Nämä olivat asioita, jotka askarruttivat Morrisonia ja hän halusi saada niihin vastauksen.

Morrison käänsi katseensa takaisin tyttäreensä, ”Helena, olen niin pahoillani tästä kaikesta ja jos koskaan pääsemme takaisin ihmisten ilmoille, minä toivon että sinä ja Anthony häivytte maisemista, katoatte. Sillä se höykytys joka siellä median ja viranomaisten osalta odottaa, ei jätä rauhaan teitäkään ja siltä haluaisin sinut säästää.”

”Isä, minä en aio kadota, vaan seison rinnallasi loppuun saakka”, Helena vastasi.

”Mutta minä voin saada ison lastin lokaa niskaani. Ihmiset haluavat syntipukin ja mikäs sen helpompi kuin syyttää kapteenia, joka ei uponnutkaan laivansa mukana”, Morrison sanoi, ”en halua, että vihaiset ihmiset purkavat raivonsa sinuun, kun ei sinulla ole ollut tähän osaa, eikä arpaa”, hän lisäsi.

”Isä”, Helena aloitti, mutta...

No niin, mitenköhän tämä jatkuu tästä?

81
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Merirosvoprinssi
« : 25.06.17 - klo:10:52 »
William oli niin kiinnostunut rakenteista, että ihan hätkähti nähdessään vanhan naisen istumassa terassilla.
”A... anteeksi”, William änkytti, ”en tarkoittanut häiritä teitä”, hän sanoi mahdollisimman kohteliaasti ja oli valmis poistumaan, jos nainen sitä halusi.
”Ette te minua häiritse, teidän korkeutenne”, nainen vastasi ja hymyili seesteisesti.

”Kuinka te tiesitte”, Willian aloitti, mutta samassa jokin loiskahti jossakin ja hän heräsi unestaan, nousten hämillisenä istumaan, ”jopa oli uni”, hän mutisi ja haroi hiuksiaan.

William oli aikeissa jatkaa uniaan, kun
ovi aukaistiin ja joku astui hyttiin. William kääntyi katsomaan ovelle, valmiina taistelemaan jos sieltä tulisi joku kapteenia vastustavista miehistä. Mutta ei, tulija oli kapteeni itse.

Kapteeni vilkaisi Williamia ja hänen kasvoillaan käväisi pieni hymynhäive, kun hän suuntasi pöytänsä ääreen.

”Hyvä että olet hereillä”, Samuel sanoi, istuutuessaan kauniisti veistetylle tuolilleen, ”me olemme pian perillä”, hän lisäsi nostaessaan päiväkirjansa, sekä mustepullon ja sulkakynän pöydälle.

William ei vastannut, vaan nousi istumaan. Ei hyödyttänyt enää nukkua vaikka toisaalta häntä kiehtoi palata tuohon uniensa saareen, joka oli näyttänyt paratiisilta ja sitä se varmasti olikin siellä asuville eläimille ja ihmisille.

Ääneti hän seuraili kapteenin kirjoittamista, miettien uskaltaisiko kysyä tämän menneisyydestä. Sillä epäilemättä mies oli kuulunut kuninkaan vartiokaartiin tai muuhun henkilökuntaan. Ei tämä muuten olisi ollut hänenkään henkilöllisyydestä perillä, William päätteli.

”Saat tietää aikanasi, mutta nyt ei ole sen aika”, Samuel vastasi ja nosti katseensa päiväkirjastaan, ”tiedän, olet jo pitkään halunnut kysyä ja ymmärrän sen hyvin. Kaikki aikanaan poikaseni”, hän lisäsi ja jatkoi merkintöjensä kirjoittamista.

Kului joitain tunteja, kunnes ovelle koputettiin ja ovi työnnettiin auki.

”Olemme hyvin lähellä”, sanoi oviaukossa seisova mies.

”Hyvä. Tulen hetken kuluttua”, Samuel vastasi. Oviaukossa seisova merimies nyökäytti ja katosi näkyvistä.

Samuel kirjoitti vielä muutaman rivin, kunnes laittoi pois sulkakynän, musteen ja päiväkirjansa.

”No niin, teidän korkeutenne, aika mennä kannelle”, Samuel sanoi ja katsoi nuorukaista totisena.

William ei sanonut mitään, mutta nousi ylös ja seurasi kapteenia. Pian he saapuivat kannelle. Oli vielä pimeää, mutta merkit kielivät jo siitä, että oli vain minuutteja siihen, että aurinko nousisi.
Kapteeni asteli ruorille ja pyysi förstiään siirtymään sivuun, minkä mies tekikin ja William päätteli, että nyt oltiin reitillä, jonka kapteeni yksin tunsi ja jonka hän halusi hoitaa itse.

Vaikka taivas oli vielä tumma ja viimeiset tähdet loivat merelle himmeää valoaan, näkyi kaukana horisontissa kirkas välähdys ja sitten taivas alkoi hyvin hitaasti vaaleta, vaihtaa värejä tumman musteensinisestä, hyvin värikkääseen aamutaivaaseen.

William seisoi kannella ja katseli aamuauringon värjäämää taivasta ja merta joka loisti kuin joku olisi kaatanut sen täyteen arvokkaita hienoimpia hiottuja jalokiviä. Mitään näin kaunista hän ei ollut vielä nähnyt, vaikka olikin jo pitkään elänyt merellä.

Sitten hän näki tuon kirkkauden keskellä jotain vihreää. Mitä lähemmäksi he saapuivat sitä tarkemmin hän näki, että tuo vihreä oli kaunis trooppinen saari. Kapteeni käski ankkuroida laivan, kun he olivat riittävän lähellä saarta. Hän ei halunnut yrittää luovia laivalla läpi salakavalien karien, jotka olivat piilossa pinnan alapuolella. Ne olisivat voineet repiä laivan pohjan hajalle. Oli parempi soutaa saarelle.

”Sinä tulet mukaani”, Samuel sanoi käskevään sävyyn ja katsoi Williamia, joka katsoi parhaimmaksi totella. Se miksi Samuel käyttäytyi, kuin käyttäytyi, johtui siitä, että tämä oli ainoa tapa suojella nuorta prinssiä, joka varmasti päätyisi kalanruuaksi, jos miehistö saisi tietää tämän oikean henkilöllisyyden.

”Kyllä kapteeni”, William vastasi ja harppoi puolijuoksua Samuelin perässä isolle soutuveneelle.

William totesi, ettei Samuelin tarvinnut erikseen muistuttaa miehistöä pysymään paikallaan, sillä nämä selvästi tiesivät, ettei kannattanut ärsyttää kapteenia. Seuraus tottelemattomuudesta olisi hyvin kivulias rangaistus tai jopa kuolema. 

Niin hän sitten seurasi kapteenia pieneen veneeseen ja tarttui ilman eri käskyä airoihin. Matka kesti jonkin aikaa, sillä veneenkin kanssa piti olla hyvin varovainen, etteivät vedenalaiset karit ja terävät korallit olisi repineet pohjaa hajalle.

Mutta kapteeni tuntui tuntevan tien ja muutaman tunnin kuluttua he olivat saaren valkoisella hiekkaisella rannalla, jonne he yhteistuumin raahasivat veneen, jottei se olisi lähtenyt ajelehtimaan rantaan lyövien aaltojen mukana.

William laski paljaat jalkansa varovaisesti lämpimään hiekkaan, joka tuntui hienolta ja pehmeältä. Sitten hän katseli rantakaistaletta ja sen takaa näkyvää trooppista metsää.

”Olen ollut täällä ennenkin”, hän sanoi ja katseli ympäristöä hämmentyneenä.

”Varmasti”, Samuel totesi hyväksyvästi, ”hän kutsui sinut”.

”Kuka? Se vanha nainenko?” William kysyi, eikä oikein ymmärtänyt mitä kapteeni puhui.

”Hän juuri. Ei tänne ihan kuka tahansa pääse, varsinkaan jos aikoo tulla pahat mielessään”, Samuel vastasi.

William ei vastannut, sillä ei tiennyt mitä hänen olisi pitänyt sanoa. Niin hän sitten tyytyi seuraamaan Kapteenia, joka asteli itselleen tutuksi tullutta reittiä läpi rehevän viidakon.

Kesken matkan jotain pientä ja karvaista laskeutui Samuelin olalle, mutta hän ei ollut siitä millänsäkään, ”Marijah taisi lähettää sinut edeltäkäsin”, hän naurahti ja rapsutti apinaa, joka pärpätti jotain vastaukseksi.

”Kuka Marijah on?” William kysyi Samuelilta ja katseli samalla Samuelin olalla keikkuvaa apinaa, joka katseli takaisin yhtä uteliaasti.

”Saat pian tietää”, Samuel vastasi naurahtaen.

”Hyvä on”, William vastasi ja katseli ihmetellen ympärilleen. Vaikka hän oli kaiken tämän jo nähnyt unessaan, ei se saanut häntä olemaan ihastelematta kaikkea mitä hän näki ja sittenkin hän epäili, että näkisi joka kerran uutta. Uusia kukkia, perhosia, lintuja ja kasveja, minne vain hän katsoikin. Mitään näin kaunista hän ei ollut vielä eläessään nähnyt ja tämän hän aikoi muistaa ikuisesti.

Lopulta pitkän ajan kuluttua, he saapuivat tuolle mökille, joka näytti siltä kuin olisi kasvanut siihen, sillä niin kasvien, liaanien ja kukkien peitossa se oli.

Aamun herättämät linnut pitivät loputonta kuoroaan yhdessä pienien sammakoiden, hyönteisten ja apinoiden kanssa. Oli hyvin lämmintä ja kosteaa, mutta samalla kuitenkin miellyttävää. Ilmassa tuoksui tuhansia tuoksuja, toinen toistaan huumaavimpia. Ei edes isän puutarhassa ollut ollut näin ihanasti tuoksuvia kukkia ja siellä oli sentään ollut suuri määrä erilajisia kasveja, joita tutkimusmatkailijat olivat tuoneet mukanaan ja toisten maiden kuninkaat lähettäneet lahjoina.

William oli niin keskittynyt tutkimaan ympäristöään, että tajusi vasta sitten että terassilla oli kaksi naista. Toinen oli jo vanhus, toinen hyvin nuori tyttö vasta. Kumpikin katsoi vieraitaan kiinnostuneita.

”Hyvää huomenta, kapteeni”, vanha nainen sanoi hyvin eloisalla äänellä ja hymyili, niin että sokeat lähes maidon valkeat silmät tuikkivat iloisesti auringon valossa.

”Hyvää huomenta, armollinen rouva”, Samuel vastasi ja kumarsi kohteliaasti.

William puolestaan ei oikein tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä tai kuinka olla. Toki hän vielä muisti ne käytöstavat, ja hovin etiketin, jotka hänen päähänsä oli kuninkaanlinnassa iskostettu, mutta hän ei silti oikein tiennyt kuinka puhutella tätä lähes sokeaa, selvästikin korkeassa arvossa olevaa naista.

Nainen katseli häntä tai siltä se ainakin Williamista tuntui, vaikka tiesikin naisen lähes sokeaksi ja hän alkoi tuntea olonsa vaivautuneeksi, kun...

No niin, mitenkähän tämä jatkuupi tästä?

82
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Vampyyrin tarina
« : 23.06.17 - klo:12:11 »
Hän hymyili vallatonta hymyään ja asteli peremmälle, kunnes istuutui lähimpään mukavaan nojatuoliin.

”Onko meillä kunnia kuulla, vierailusi syy”, Isaiah sanoi pisteliäästi, sillä häntä ei selvästikään haluttanut kuluttaa yhtään enempää aikaa turhanpäiväiseen jaaritteluun ja minä ymmärsin häntä, sillä en minäkään innostunut ajatuksesta jäädä päivänvaloon kärventymään.


”Ei erityisempää, mutta sen sanon, että joku sohaisi ampiaispesää”, Caleb vastasi omaan huolettomaan tapaansa, ”kirjastolla oli nimittäin melkoinen kuhina kun vielä olin siellä. Lisäksi aistin jotain epämiellyttävää, joten katsoin aiheelliseksi vaihtaa maisemaa”, hän kertoi.

”Pahus”, Isaiah murahti ja mietti kiivaasti, kuinka päästä takaisin omille leposijoille, sillä häntäkään ei houkuttanut kohdata sen enempää tuota kirottua oliota, kuin paikallisia vartiosotilaita.

Minähän olin jo heihin tutustunut ja sillä kertaa olin päässyt loppujen lopuksi aika vähällä, mutta epäilin, ettei se onnistuisi toistamiseen. Ymmärsin hyvin, että vaikka uskomukset tietyistä asioista olivat aikojen saatossa häipyneet, eivät ne silti olleet täysin kadonneet ja toisaalta jos meitä pidettäisiin murhaajina, päätyisimme vankilaan, tosin aurinko tekisi tehtävänsä sitä ennen ja meistä jäisi jäljelle vain kasa tuhkaa. Ei kovin mieltä ylentävä ajatus, se minunkin oli myönnettävä.

”Minulla on tilaa talon kellarissa, jossa voitte tämän päivänne viettää”, Noah puuttui puheeseen, ”lienee parempi välttää kaupunkia juuri nyt, sillä tavalliset kuolevaiset eivät meistä erityisemmin pidä ja minäkään en haluaisi juuri nyt kahnauksia paikallisten ja meidän välillemme, kun jo Mordukissakin on riittävästi tekemistä ilman vihaisia ihmisiä”, hän totesi.

”Minä kiitän”, Isaiah sanoi ja vilkuili paksujen verhojen välistä näkyvää maisemaa. Jossain kaukana taivas alkoi jo hiljalleen vaaleta ja tiesin, ettemme ehtisi muutenkaan.

”Jos teitä ei haittaa, minäkin jään. En erityisemmin pidä auringosta nykyisin”, Caleb vitsaili ja venytteli laiskasti.

Isaiah mulkaisi vähemmän ystävällisesti Calebia ja murahti jotain epämääräistä, jonka tulkitsin vähemmän ystävälliseksi kommentiksi, jonka jätän tässä toistamatta.

”Caleb, suosittelisin sinuakin hieman muuttamaan käytöstäsi, et pärjää sutkautuksillasi Mordukille, jos satut kohtaamaan hänet”, Noah muistutti pisteliäästi, ”se piru ei anna armoa, eikä pysähdy kuuntelemaan, vaan tekee selvää jälkeä kaikista, jotka ovat häntä vastaan”, hän lisäsi.

”Tietenkin”, Caleb vastasi ja nousi tuolilta, ”en minä nyt niin hullu ole, että haastaisin sen haaskan kaksintaisteluun, yksin”, hän jatkoi ja asteli rennosti kohti kellarin ovea, jolla Noah seisoi.

”Hän on toivoton tapaus”, Isaiah tuhahti ja pyöritti päätään, ”en yllättyisi, jos kuulisin hänen saaneen surmansa, sillä kuka tahansa haluaisi tehdä sen moisen suunsoiton takia”, hän huomautti ja vilkaisi Calebia tympeästi.

”Noh, noh, en minä nyt niin avuton ole, saati typerä, että menisin soittamaan suutani Mordukille. Ehei, pysyn hänestä mieluumin mahdollisimman kaukana”, Caleb vastasi, mistä päättelin, ettei hän tainnut ihan niin tyhmä olla, kuin mitä käytöksestä voisi luulla. Mutta silti epäilin, että hän saattaisi saada ongelmia tuollaisella käytöksellä, sillä jotkut eivät ehkä olleet aivan niin anteeksi antavaisia ja ymmärtäväisiä, kuin me olimme.

Vasta silloin Caleb tuntui huomaavan minut ja katseli minua uteliaana, ”me emme olekaan vielä tavanneet”, hän sanoi ja virnisti, ”minä olen Caleb ja ketä minulla on kunnia puhutella?”, hän sanoi vitsailevaan tyyliinsä.

”Minä olen Aaren”, vastasin tyynesti ja katselin hivenen uteliaasti tätä miestä.

”Aaren”, Caleb sanoi, kuin tunnustellen nimeäni, ”taidat olla uusi ja näytätkin niin kovin nuorelta”, hän lisäsi.
”No en sanoisi ihan uudeksi, mutta ehkä uusi tässä kaupungissa”, totesin tyynesti, ”on tässä jo jokunen vuosisata mennyt totutellessa uuteen olomuotooni”, lisäsin ja livahdin Isaiahin perässä pimeisiin rappusiin, jotka veivät kellarikerrokseen.

”Vai niin”, Caleb sanoi kiinnostuneena, mikä vain vahvisti käsitystäni siitä, että hän oli oikeastaan hyvinkin fiksu, vaikka käytös olikin kaikkea muuta kuin fiksua, ”saanko kuulla, miten sinusta tuli meidän kaltaisemme?”, hän kysyi uteliaana.

Kerroin lyhyesti sen, minkä olen jo edellä kertonut, samalla kun seurasin Isaiahia ja Noahia yhä syvemmälle kellariin. Siellä oli yllättävän paljon käytäviä, mutta se oli tavallaan hyvä, sillä jos sinne joku tulisi, hän ei ihan helposti löytäisi lepopaikkaamme ja mekin pääsisimme helposti pakenemaan, jos sellaista tarvetta ilmenisi.

Lopulta saavuimme suureen kryptaan, joka haiskahti aika tunkkaiselle ja homeiselle, mutta muuten vaikutti juuri meidänlaisillemme sopivalta paikalta. Joskin hämähäkit olivat vallanneet oman osansa seiniltä, sekä nurkilta ja äänestä päätellen täällä pitivät majaansa myös rotat ja hiiret.

”En tiennytkään, että Isaiahilla on sisko”, Caleb rikkoi hiljaisuuden, samalla kun katseli kryptan hämähäkinseittistä, pölyistä sisältöä.

”No nyt tiedät, mutta kehotan sinua pysymään erossa sisarestani tai revin pääsi irti”, Isaiah tokaisi vähemmän ystävällisellä äänensävyllä.

”Hyvä on, hyvä on. Älä nyt viittaasi revi”, Caleb sanoi rauhoitellen. Vaikka hän eläessään oli ollut melkoinen naisten mies ja oli sitä vieläkin, oli hänellä silti itsesuojeluvaistoa sen verran että ymmärsi pysyä erossa tietyistä neidoista. Mutta se ei saanut silti häntä unohtamaan omaa kaunista vaimoa ja tytärtä, jotka aika oli jo vienyt. Tai no vaimon, mutta tytär oli kadonnut kuin tuhka tuuleen, mutta kai tämäkin oli jo siirtynyt manan maille aikaa sitten.

”Minullakin on eräs. Hänen nimensä on Maria”, Aaren sanoi ja mietti, voisiko käydä katsomassa Mariaa jonain yönä. Voisi samalla viedä jotain tälle, ettei tämän tarvitsisi vanhoissa rääsyissä olla, hän mietti.

”Maria”, Caleb sanoi ja pysähtyi äkisti. Ääneen oli tullut uusi sävy ja tuo niin poikamainen virne tuntui haihtuneen miehen kasvoilta.

”Niin”, minä vastasin ja huokaisin hiljaa.

”Tyttäreni nimi oli Maria, mutta hän katosi”, Caleb sanoi ja kääntyi katsomaan minua. Hätkähdin ja astahdin tahtomattani askelen taaksepäin, sillä miehen silmät hehkuivat pimeässä kuin kaksi punaista kekälettä.

Minä kuvailin neidon Calebille, jonka ilme tuntui muuttuvan yhä vaarallisemmaksi, kunnes äkisti hän tarttui rinnuksiini ja rysäytti minut päin seinää.

”Sinä, sinä”, Caleb sähisi raivoissaan ja muutos tuosta niin poikamaisesta, virnuilevasta miehestä tähän paholaismaiseen olemukseen oli hätkähdyttävä, suorastaan kauhistuttava.

”Olen pahoillani, en halunnut, että hänelle kävisi näin”, minä sanoin, sillä se oli totuus. Minä olin antanut tytölle mahdollisuuden perääntyä. Lähteä pois, mutta hän oli päättänyt toisin, minkä minä kerroinkin Calebille.

”Caleb, päästä irti hänestä”, Isaiah käski terävästi ja hänenkin yleisilmeensä oli muuttunut. Hän oli selvästi valmis taiselemaan, jos Caleb ei rauhoittuisi.

Hetken näytti siltä, ettei Caleb tottelisi, mutta lopulta hän hellitti otteensa minusta.

”Olen oikeasti hyvin hyvin pahoillani”, sanoin ja tarkoitin sitä myös. Minä halusin entistä enemmän saada tuon kirouksen kumottua ja Marian vapautettua vankilastaan. Mutta se ei kaiketi onnistuisi niin kauan kun Morduk olisi elossa. Tai no elossa ja elossa, jos häntä nyt eläväksi voisi sanoa, mikä hän sitten olikaan.

”Minä rakastan Mariaa”, sanoin sitten, ”ja teen kaikkeni saadakseni hänet vapaaksi”, lisäsin, ”vaikka se veisi henkeni.”

Me katselimme toisiamme tiukasti, kunnes Caleb tuntui uskovan minua, rauhoittui ja kääntyi poispäin minusta. Tavallaan minä ymmärsin häntä, sillä olinhan saattanut kiroukseen sen ainoan, joka oli ollut hänelle tärkeä. Tai no olihan tyttö vieläkin hänelle tärkeä, mutta nyt kirouksen alainen, kuten me muutkin.

Kun tilanne oli nyt saatu rauhoittumaan, Noah näytti kiviset sarkofagit, joita näytti olevan riittävästi. Hän itse suuntasi kohti suurinta, jota oli selvästi käytetty pitkään, sillä siinä oli vähemmän hämähäkin verkkoja ja pölyä.

Me valitsimme sitten muista itsellemme mieluisammat ja hävisimme niiden rauhoittavaan pimeyteen odottamaan seuraavaa yötä.

Aika kului horrostaessa ja kun aurinko viimein katosi horisontin taakse, nousimme ylös ja uskaltauduimme takaisin talon ylempiin kerroksiin ja sieltä ulos hakemaan hieman hiukopalaa, ennen kuin alkaisimme tosissamme työskentelemään. Me tarvitsimme tietoa, sillä se olisi ainoa keino nujertaa tuo kirottu olento, Morduk.

Nyt meillä oli aikaa ja me tutkimme tuomaani kirjaa, joka selitti osin joitain asioita, mutta tuohon metsäaukion kiroukseen sieltä ei vastausta löytynyt. Ei kai sitten ollut muuta mahdollisuutta, kuin yrittää tuhota Morduk. Tosin se saattaisi tarkoittaa myös sitä, että hänen langettamansa kirous lähtisi pois myös meistä itsestämme ja me ehkä kuolisimme, sillä olimme eläneet pidempään kuin kuolevaiset.

Mutta parempi sekin, kuin elää ikuisesti kirottuna, yöhän sidottuna, vailla mahdollisuutta nähdä enää koskaan päivän valoa.

Päätin vielä kerran käydä tuon suuren vanhan kirjan läpi, vaikka minun pitäisi lukea se sivu sivulta, alusta loppuun saakka, mikä olisi aika hidas prosessi, kun ei minun lukutaitoni ollut mikään kovin hyvä.

Olinhan minä kyläkoulua käynyt ja oppinut jotensakin aakkoset, numerot sekä kirjoittamaan että laskemaan välttävästi, jotta pärjäsin suhteellisen hyvin isäni kaupassa. Olihan isä ilmeisesti tarkoittanut, että minä jatkaisin hänen jalanjäljissään, kuten vanhimman pojan oli tarkoituskin.

No se virka oli varmasti mennyt minun veljelleni sen jälkeen, kun minä olin kadonnut, arvelin ja tunsin oloni kurjaksi. Minä tunsin, että olin pettänyt perheeni, kun olin antautunut tuohon vaaraan, kuin mikäkin aasi. Antanut lumota itseni ja sitten kirota. Sen kanssa minun oli elettävä ja se minun oli kestettävä, mutta nyt minä etsisin keinon, vaikka mikä olisi, minä päätin.

Olin tavaamassa ensimmäistä sivua, Isaiahin ja Calebin istuessa takkatulen ääressä ja Noahin tutkiessa isoa kirjaröykkiötä, kun ovi työnnettiin auki kevyesti ja sisään astui kaunis nainen. Nainen jonka minä olin nähnyt kerran ennenkin.

Nainen, joka oli langettanut ylleni kirouksen päästäkseen itse vapaaksi. Isabelle, Isaiahin sisar.

Nainen painoi oven takanaan kiinni ja alkoi kiskoa hansikasta pois kädestään, astellen samalla edemmäksi. Hänen liikkumisensa tuntui olevan äänetöntä ja vartalon liikkeet melkein kuin kissalla. Pehmeät ja keinuvat.

Caleb katsoi naista peittelemättömän kiinnostuneena, mutta käänsi sitten katseensa, huomattuaan Isaiahin mulkoilevan häntä rumasti. Viisas ratkaisu, minä ajattelin, sillä Caleb ei varmasti pärjäisi Isaiahille, jolla oli kokemusta paljon pidemmältä ajalta, kuin Calebilla.

”Isabelle, mitä sinä teet täällä?” Isaiah kysyi ja nousi seisomaan.

”Päätin tulla katsomaan, että olet kunnossa, kun et palannutkaan retkiltäsi takaisin, kuten yleensä. Minä huolestuin”, Isabelle vastasi ja hänen äänensä oli niin kaunis, kuin muistin.

Vasta silloin hän huomasi minut ja katseli minua uteliaana, mutta myös hivenen surullisesti.

”Aaren, olen pahoillani siitä, mitä silloin tein, mutta minun oli päästävä pois sieltä”, Isabelle sanoi ja saatoin hänen äänestään havaita, että hän tarkoitti sitä.
”Saatte anteeksi”, minä sanoin, sillä halusin olla kohtelias. En halunnut ärsyttää Isaiahia yhtään enempää, kuin mitä Caleb olemuksellaan teki.

”Ah, ja te lienette Caleb, josta ihastuttava isoveljeni on varoitellut”, Isabelle sanoi ja hänen punaiset huulensa kaartuivat hymyyn ja olin kuulevani, miten Isaiah tuhahti ärtyneesti. Hän ei selvästikään ollut tyytyväinen Calebin ja Isabellen tuttavallisiin väleihin.

”Ah, ma belle enchantress”, Caleb sanoi nousten seisomaan ja kumarsi hieman liioitellen Isabellelle.

”Caleb”, Isaiah ärähti ja näytti siltä, että haluaisi repiä miehen pieniksi kappaleiksi.

”No mutta Isaiah, älä viitsi olla tuollainen. En minä enää mikään lapsi ole”, Isabelle huomautti, ojentaessaan kätensä Calebille, joka herrasmiehenä ohjasi Isabellen nojatuoliin istumaan ja painoi kevyen suudelman tämän kädelle.

”Kun olisitkin edes valinnut jonkun muun, kuin tämän lipevän lirkuttelijan”, Isaiah sanoi erittäin ärsyyntyneenä.
Päätin piilottautua kirjan taakse, jottei Isaiah näkisi huvittuneisuuttani, sillä hän selvästikään ei ollut huvittunut tilanteesta.

”Kuten sanottu, minulla on oikeus päättää kenen kanssa olen”, Isabelle napautti.

”Sopii, mutta jos Caleb satuttaa sinua millään tavoin, niin hän toivoo ettei olisi koskaan ennen nähnytkään sinua”, Isaiah murahti ja mulkaisi Calebia paljon puhuvasti.

”Minä olen herrasmies”, Caleb sanoi.

”Naistenmies, pikemminkin”, Isaiah muistutti ja sai Calebin punastumaan, sikäli kun se vampyyreillä oli mahdollista.

”Ne metkut ovat mennyttä”, Caleb sanoi sitten, seisten ryhdikkäänä ja asetteli vaatteitaan siistimmin.

”Juu, ehkä sitten kun lehmät lentävät”, Isaiah totesi, enkä minä voinut olla naurahtamatta.

Isaiah mulkaisi minua vähemmän ystävällisesti, joten päätin jatkaa kirjan lukemista, sillä en halunnut haastaa riitaa Isaiahin kanssa. Hän nitistäisi minut armotta kuin hyttysen, sillä hänellä oli tietoa ja osaamista enemmän kuin minulla.
”Isaiah, olen iloinen siitä että olet rakastava isoveli, joka huolehtii minusta, mutta minä osaan kyllä pitää huolen itsestäni”, Isabelle sanoi naurahtaen, ”ja mitä Calebiin tulee, jos hän yhtään satuttaa minua, niin hän tulee kyllä katumaan sitä, minä pidän siitä huolen itse”, hän jatkoi ja katsoi Calebia paljon puhuvasti.

Calebin virnistys lientyi hieman, sillä hän tajusi ettei tämän naisen kanssa leikitä, mikäli halusi säilyttää henkikultansa. Siis sen mikä nyt vampyyreitä voisi eläväksi sanoakaan.

Vilkaisin Noahia, joka oli osin piilossa kirjakasan takana ja näin, että hänkin oli huvittunut tilanteesta. No ehkä pieni hupi oli paikallaan, kun tilanne muutoin oli niin synkkä ja me tiesimme olevamme koko ajan vaarassa, ainakin niin kauan kun Morduk liikkui lähialueilla.

Niin minä ja Noah jatkoimme etsiskelyjä, kun Isaiah tyytyi mulkoilemaan happamesti Isabellea ja Calebia, jotka rupattelivat iloisesti takkatulen ääressä. Kaikki tuntui olevan hyvin sillä hetkellä, kuin mitään pahaa ei olisi koskaan olemassakaan.

Mutta tämäkin hetkellinen tunnelma rikkoutui, kun äkkiä ovi paiskattiin auki. Voimakas tuulenpuuska sai takkatulen väräjämään ja kynttilän liekit lepattamaan.

Sydäntäni kylmäsi, kuin jokin koura olisi siihen tarttunut siihen ja rutistanut kunnolla ja näin, että muut tunsivat samoin. Tiesin näkemättäkin että tulija oli Morduk, joka oli löytänyt meidät.

Caleb, Isabelle ja Isaiah olivat nousseet seisomaan, samoin Noah. Jokaisen kasvot olivat muuttuneet, kuin jokin eläimellinen olisi astunut näyttämölle. Jokaisen silmät hehkuivat pimeydessä, eikä se ollut heijastusta tulenkajosta.

Myös minä nousin seisomaan, en aikonut jäädä siihen istumaan ja katsomaan kun minulle tärkeiksi tulleet henkilöt teurastettaisiin, sillä epäilemättä sen Morduk oli tullut tekemään.

Ennen kuin kukaan ehti liikahtaakaan, Morduk liikahti nopeasti kuin musta varjo, Isabellen luokse ja kietoi kätensä tämän ympärille.

”Liikahda ja hän kuolee”, ääni tuntui kaikuvan kaikkialla talossa ja päidemme sisällä, mutta sanat oli tarkoitettu vain Isaiahille, joka selvästi valmistautui hyökkäämään. Hän näytti niin eläimelliseltä, että jopa minäkin hätkähdin. En edes kirjastolla ollut nähnyt hänen näyttävän tuolta.

”Päästä hänet!” Isaiah ärjäisi ja hänen äänensä tuntui muuttuneen karheammaksi, kuin vihaisen karhun tai koiran murahdukseksi.

”Ja jos en, niin mitä voit tehdä?” Morduk ärsytti tahalleen, kuin olisi halunnutkin Isaiahin hyökkäävän. Kuin haluaisi tämän tekevän virheen.

Isaiah teki päätöksensä, samoin tein minäkin ja sitä Morduk ei ollut osannut odottaa. Hän lennähti päin seinää ja Isabella pääsi vapaaksi. Minä pyörähdin lattialle Isabellen vierelle.

Nousin lähes samantien ylös. Vilkaisin Isabellea, joka näytti olevan kunnossa, sitten käänntyin katsomaan Isaiahia, joka taisteli Mordukin kanssa.

”Caleb, ole kiltti ja vie Isabelle ja Noah pois täältä, tai meistä ei jää yhtäkään vastustamaan Mordukia”, minä sanoin.

Caleb nyökkäsi ja syöksyi auttamaan Isabellen ylös lattialta. Nuo kaksi, sekä Noah katosivat yöhön ja jäljelle jäivät vain minä, Isaiah ja Morduk.

Äkkiä Isaiah sinkoutui päin seinää, jolloin osa tauluista lenteli lattialle ja hän valui alas seinää lattialle, jättäen jälkeensä ilkeän verivanan.

Minä tiesin, että minun oli tehtävä jotain, muutoin Isaiah olisi mennyttä, sillä Morduk tuskin antaisi armoa.

Mietin kiivaasti mitä minun pitäisi tehdä, samalla kun näin, miten varjomainen Morduk ikään kuin kasvoi ja kurotteli kohti Isaiahia, kuin tämän veri olisi houkutellut häntä entistäkin enemmän.

Näin miten varjomainen musta lonkero kietoutui Isaiahin kaulan ympärille, kiristyen siihen yhä tiukemmin ja liikkui kuin olisi imenyt jotain. Isaiah alkoi näyttää todella huonolta, kuin veren lisäksi menettäisi elämänvoimaansa.

Minä tarvitsisin joko auringon valoa tai jotain pyhää tai mitä vain, mikä voisi tuota hirviötä vahingoittaa. Etsin katseellani olisiko tässä talossa mitään sellaista. Sitten tajusin, täällä oli tulta joka varmasti vahingoittaisi.

Nappasin työpöydältä köljylampun ja suuntasin päättäväisesti kohti Mordukia, joka oli niin keskittynyt Isaiahiin, ettei huomannut minua. Paiskasin öljylampun päin Mordukia, niin että lamppu hajosi ja öljy levisi pitkin olennon varjomaista vaatetta. Sen jälkeen nappasin palavan halon takasta ja paiskasin sen päin öljyistä Mordukia, joka leimahti tuleen kuin kuiva puu.

Se kirkui ja huusi, mutta päästi irti, juosten ulos avoimesta ovesta ja katosi yön pimeyteen. En uskonut että se olisi tuhoutunut vieläkään, mutta ehkä sen verran vahingoittunut, ettei enää tänä yönä näyttäisi naamaansa missään.

Katselin hetken oviaukkoa, kuin peläten Mordukin palaavan, mutta kun olin varmistunut siitä, ettei se enää tulisi, astelin lattialla, seinään nojaavan Isaiahin luo.

Tämä näytti huonokuntoiselta ja minä tein päätökseni. Laskeuduin polvilleni hänen vierelleen, vedin hihan pois kädestäni ja viilsin terävällä kynnelläni ranteeseeni syvän haavan, josta valui verta, minkä jälkeen painoin ranteeni Isaiahin suulle. Ensin näytti siltä, ettei hän jaksaisi ruokailla, mutta sitten hän tarttui ahnaasti ranteeseeni alkoi imeä.

Tunsin vähäistä kipua ranteessani ja minua heikotti, mutten antanut sen haitata, sillä minun oli pelastettava Isaiah, josta oli tullut minulle opastaja ja ystävä. Mitä enemmän hän joi vertani, sitä paremmalta hän alkoi näyttää. Minä sen sijaan aloin voida huonommin. Hetken jopa luulin, että Isaiah imisi minut kuiviin, mutta hän lopetti, kun näki miten huonolta minä näytin.

Se ei silti vienyt huonoa oloani, sillä heti kun hän irrotti otteensa minusta, minä lysähdin kyljelleni lattialle ja kaikki katosi syvään pimeyteen.

Kun...


No niin, tapahtuikin jännittäviä asioita ja mitähän seuraavaksi mahtaa tapahtua, joten jatkakoon seuraava tästä. :)

83
Yleinen keskustelu / Vs: Mikä tänään soi?
« : 14.05.17 - klo:08:39 »
Tänään soi W.A.S.P - Wild Child |,,|  ;D

Ja tietenkin kaikkia äitejä unhoittamatta: Äideistä parhain

84
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Vampyyrin tarina
« : 07.05.17 - klo:00:18 »
Me nyökkäsimme ja hyvästelimme hänet. Olimme juuri astumassa eteishalliin, kun etuovi työnnettiin auki. Ilmavirta sai kauhtuneet verhot lepattamaan hetken, kuin mitkäkin aaveet.

Jokaisen katse oli nauliutunut oviaukossa seisovaan hahmoon, joka oli kookas ja pitkä.

”No jo on hilpeä vastaanotto”, hahmo tokaisi ja naurahti sutkautukselleen, astuen sisälle kenenkään pyytämättä.

”Caleb”, Isaiah sanoi huojentuneena, joskin olin kuulevinani hienoista ärtymystä hänen äänessään.

”Omassa persoonassani”, Caleb vitsaili ja virnisti niin, että tummansiniset silmät tuikahtivat iloisesti hämärässä valossa.

Vaikka Caleb olikin isokokoinen, ei hän silti vaikuttanut pahantahtoiselta. Päin vastoin, hänen kasvonsa vaikuttivat jopa hivenen poikamaisilta ja viattomilta, vaikka hän ei varmasti ollutkaan viimeksi mainittua.

Hän hymyili vallatonta hymyään ja asteli peremmälle, kunnes istuutui lähimpään mukavaan nojatuoliin.

”Onko meillä kunnia kuulla, vierailusi syy”, Isaiah sanoi pisteliäästi, sillä häntä ei selvästikään haluttanut kuluttaa yhtään enempää aikaa turhanpäiväiseen jaaritteluun ja minä ymmärsin häntä, sillä en minäkään innostunut ajatuksesta jäädä päivänvaloon kärventymään.

Jatkoinpa sitten tätäkin, joten jatkakaahan te puolestanne. Pahoittelut tosin siitä, että on näin lyhykäinen pätkänen.

Ai muuten, minä ajattelin, ettei Caleb ole paha. Hän on ehkä itseään täynnä oleva pelleilijä ja jopa rasittavakin, mutta loppujen lopuksi hän on aika fiksukin ja hänellä on hyvä sydän. Hän on oikeastaan ideoitu Castle sarjan nimikkohenkilöstä, joka on vähän kaikkea tuota, mutta tosiaan oikeasti hyvä, vaikka säheltääkin toisinaan ja on itseään täynnä.

85
No jaa, fetissi ja fetissi. Kunhan fanitan häntä. :)

Apropoo, näpyttelin just yhteen jatkikseen jatkoa. En tosin merirosvoprinssiin, kun sen osalta ei ihan ollut inspistä, mutta toiseen merelliseen stoorin kyllä oli inspistä, joten sielläpä on. Vieläkin periaatteessa ois jotain inspiksen tapaista, mutta kun saman aikaisesti väsyttää ihan pirukseen, niin enpä taida tänään enempää kirjoitella. En ainakaan, ennen kuin olen syönyt. Meillä ois tänään kalapuikkopäivä, eli kalapuikkoja, tartarkastiketta ja ranskanpottuja ja salaattia. :)

86
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Haaksirikko
« : 06.05.17 - klo:12:41 »
Morrison ei voinut muuta kuin toivoa, että konehuoneessa olevat työntekijät olivat vielä elossa ja ymmärtäisivät tämän viestin, jonka hän lähetti alas.

”Näpit irti siitä!”, kuului ärähdys ja Morrison tunsi kylmän teräksen niskassaan.

”Parempi kun peräännyt, mikäli haluat saada tämän laivan väljemmille vesille”, Morrison ärähti ja mulkaisi rumasti kalpeakasvoista miestä.


Mies ei ehtinyt vastata, kun käytävältä alkoi kuulua juoksemisesta kielivää töminää. Morrison suuntasi taskulampun valokeilan oviaukkoon ja kuunteli askelia, jotka lähestyivät ja pian oviaukkoon ilmestyi mies, jonka kasvoilla oli huolestunut ilme.

Tilanne oli siis hyvin huono, Morrison päätteli ja toimi, ennen kuin nuo kaksi roistoa ehti tehdä mitään. Käsi heilahti ja toinen roistoista vajosi lattialle, aseen liukuessa hieman kauemmaksi hänestä.

Toinen ehti huudahtaa hämmentyneenä, kuului kova paukahdus, Morrisonin käsi heilahti ja pian toinenkin miehistä makasi tajuttomana lattialla.

”Kapteeni, oletteko kunnossa?”, ovelle tullut mies kysyi hengästyneenä.

”Olen”, Morrison vastasi, vaikka se ei ollut totta, ”herra Halloran, olisitteko ystävällinen ja aloittaisitte evakuoinnin”, hän pyysi ja ähkäisi raskaasti.

”Kyllä herra kapteeni”, Halloran vastasi, ”pystyttekö lähettämään hätäviestin?” hän kysyi sitten.

”Valitettavasti en, sillä nuo kurjat rotat hajottivat kaikki lähettimet”, Morrison murahti ja piteli tiukasti kiinni ruorista, ”mutta jos suinkin vain ehditte, niin voisitteko mitenkään yrittää etsiä, olisiko jossainpäin yhtään toimivaa lähetintä, tai edes kännykkää, jossa olisi riittävästi kenttää”, hän pyysi.

”Kyllä herra kapteeni”, Halloran vastasi jälleen, ”etsin myös Helenan ja katson, että hän nousee pelastusveneeseen”, hän lisäsi, sillä arvasi sen olevan tärkein asia Kapteeni Morrisonille.

”Minä kiitän. Alahan nyt painua”, Morrison sanoi, ”voi olla, etten ehdi pelastusveneeseen, joten olisin hyvin kiitollinen, jos pitäisitte hyvän huolen tyttärestäni”, hän pyysi, sillä arveli ettei välttämättä tulisi näkemään aamua.

”Sen teen, herra kapteeni”, Halloran lupasi, ”mutta elättelen silti toivetta, että tekin pääsisitte pelastusveneeseen”, hän jatkoi ja teki nopeasti kunniaa kapteenilleen.

”Sen näkee sitten, mutta minä en olisi kunnon kapteeni, jos en jäisi laivalleni”, Morrison vastasi, ”painu nyt huolehtimaan ihmiset pelastusveneisiin”, hän lisäsi ja suoristautui täyteen mittaansa, teki kunniaa ja kääntyi hoitamaan ruoria.

Hän ei todellakaan voinut hyvin, sillä luoti oli osunut kylkeen, mutta hän ei antanut sen häiritä, sillä hänellä oli tärkeämpi asia tehtävänään ja kun se olisi tehty, olisi hänen aikansa levätä.

Morrison kuuli Halloranin juoksuaskeleet, jotka kaikkosivat ja lopulta peittyivät vinkuvaan tuuleen ja levottoman meren pauhuun.

Morrison sai tehdä kaikkensa pystyäkseen ohjaamaan laivaa. Olo huononi minuutti minuultilta, eikä sitä ainakaan parantanut ankara merenkäynti, sekä rikkonainen ikkuna, josta lensi vettä ja rojua yhä sisälle.
Edes kompassista ei ollut apua, sillä näkyvyys oli todella huono vesisateen ja myrskyävän meren, sekä pimeyden vuoksi.

Äkkiä käytävältä kuului jälleen juoksuaskelia, jotka lähenivät. Miehen huuto, joka pyysi juoksijaa pysähtymään ja kääntymään. Sitten joku syöksyi sisään ja pian hän kuuli kiivaan hengityksen läheltä. Hetkeä myöhemmin myös mies tuli perässä.

”Herra Halloran, olkaa hyvä ja viekää tyttäreni pelastusveneeseen heti paikalla”, Morrison äyskähti käskyn, sillä ei halunnut tyttärensä joutuvan aaltoihin.

”Mutta isä”, Helena vastusteli, ”minä en lähde, ennen kuin sinä tulet.”

”Tulen kyllä, jos voin”, Morrison vastasi, kääntämättä katsettaan rikkinäisestä ikkunasta, ”mutta sinun pitää mennä”, hän jatkoi käskevään sävyyn. Hän halusi tyttärensä pois komentosillalta, sillä lisää rojua saattaisi lentää sisälle hetkenä minä hyvänsä, eivätkä roistotkaan olisi välttämättä hyvällä tuulella, kun virkoaisivat saamistaan tälleistä.

”Isä”, Helena sanoi komentavaan sävyyn.

”Helena, ole kiltti”, Morrison pyysi ja kääntyi hitaasti katsomaan tytärtään. Tuo nuori nainen oli tärkein asia koko hänen elämässään. Ainoa, mitä vaimosta oli jäänyt jäljelle ja sen hän halusi pelastaa, hinnalla millä hyvänsä.

”Anteeksi”, Halloran mutisi, ”Helena, tule. Isäsi pärjää kyllä, hän on kokenut merikarhu”, hän yritti rauhoittaa naista.

”Kiitos”, Morrison sanoi ja katsoi vielä tytärtään, jonka kasvoilla oli tyytymätön, itsepäinen ilme. Ihan kuin äidillään, hän ajatteli ja suru läikähti hienoisesti hänen sisällään, ”Helena, mene nyt”, hän pyysi ja katsoi tytärtään suorastaan anovasti.

Lopulta Helena antoi periksi ja antoi Halloranin ohjata itsensä pois komentosillalta. Hän näki tyttärensä kasvoilla yhtä aikaa huolestuneen, pettyneen, itsepäisen ja surullisen ilmeen.

”Olen pahoillani Helena”, Morrison sanoi niin hiljaa, ettei Helena tai Halloran kuulut sitä myrskyn pauhinan keskeltä. Morrison tunsi olonsa kurjaksi, kun oli joutunut tekemään näin, mutta se oli ollut ainoa keino pelastaa Helena.

Hän huokaisi syvään, suoristautui ja kääntyi jälleen hoitamaan ruoria. Oli hänen tehtävänsä pitää laiva merenpinnalla niin kauan, että muut pääsisivät nousemaan pelastusveneisiin ja se mitä sitten tapahtui riippui luojasta, hän ajatteli. Jos niin oli, hän uppoaisi mieluusti laivansa mukana, kuten hyvän kapteenin kuuluikin.

Morrison siis keskittyi ohjaamaan alusta ja ilmeisesti myös konehuoneen henkilöstö oli huomannut, että oli käytettävä vaihtoehtoista viestintämuotoa, joka toimi sekin. Onneksi.

Myrsky tuntui yltyvän ja aallokko paheni entisestään, niin että laiva hyppi ylös alas tuulen ja aaltojen riepoteltavana. Aallot kohosivat kuin suuret voimakkaat käsivarret, iskien kerta toisensa jälkeen, saaden aluksen heilumaan holtittomasti.

Morrisonilla oli suuria vaikeuksia pitää laiva edes jonkinlaisessa kurssissa ja yrittää saa saada se väljemmille vesille. Vähin, mitä hän saattoi tehdä oli luovia aallokossa ja vältellä pahimpia aaltoja, mutta helppoa sekään ei ollut.
Vointi alkoi heiketä ja hänen oli yhä vaikeampi keskittyä ohjaamiseen. Hän ei edes välittänyt, kun roistot havahtuivat tajuttomuudestaan ja kömpivät kiroillen jaloilleen.

Vaikka miehet olivatkin raivoissaan saamistaan tälleistä, eivät he silti käyneet kapteenin kimppuun.

”Sinua saan siis kiittää mahtavasta kuhmusta ja päänsärystä”, toinen miehistä ärisi.

”Samat sanat”, Morrison murahti ja keskittyi väistämään erityisen isoa aaltoa. Hän ei ihan onnistunut ja litrakaupalla vettä osui huumaavasti kohisten kannelle ja huuhteli kaiken tieltään.

”Etkö vieläkään ole saanut tätä samperin sillipurkkia väljemmille vesille?” Mies kysyi.

”Sitähän minä parhaillani yritän, mutta navigointi on lievemmin sanottuna hankalaa,”Morrison vastasi ”voisit olla hyödyksi ja etsiä merikartat ja auttaa minua suunnistamaan.”

”Hyvä on”, mies myöntyi ja alkoi etsiskellä laatikoista ja löysikin lopulta läjän vanhoja karttoja, jotka vei ruorin vieressä olevalle pöydälle.

Morrison ojensi miehelle taskulampun, jotta tämä näkisi paremmin tutkia karttoja. Hän yritti muistella, mikä oli heidän viimeinen varma sijaintinsa ennen kuin asiat olivat menneet huonompaan suuntaan.

”Eli jos muistat oikein, niin meidän pitäisi olla täällä”, mies sanoi ja seuraten reittiä sormellaan.

”Teidän älyttömyyden takia, me jouduimme siihen myrskyyn, jota minä yritin vältellä”, Morrison murahti ja vilkuili karttaa ja sitten kompassia, jonka mukaan pitäisi vielä kulkea vähän matkaa eteenpäin ja sitten yrittää kääntyä. Joskin se olisi hyvin vaikeaa ja vaarallista, sillä yksikin pieni virhe ja suuret aallot kääntäisivät laivan nurin ja pyörittäisivät sitä kuin pyykkiä pesukoneessa.

”Tiedän”, mies vastasi nolona, ”yritä nyt päästä tästä penteleen myrskystä pois”, hän lisäsi.

Morrison ei vastannut, vaan keskittyi ohjaamiseen. Hän vilkuili karttaa, sekä kompassia aika ajoin, mutta enimmäkseen hän yritti nähdä ulos, vaikka se olikin lähestulkoon mahdotonta yön pimeydessä riehuvassa myrskyssä.

Kun laiva oli edennyt jonkin aikaa suoraan eteenpäin, Morrison alkoi varovaisesti kääntää laivaa, valmiina palauttamaan kurssin, jos laiva uhkaisi kääntyä kyljelleen aallokon vuoksi.

Vähitellen hän sai laivan käännettyä ja mitä pidemmälle he pääsivät, sitä rauhallisemmaksi aallokko alkoi muuttua. Myrskystä he eivät silti olleet vielä selviytyneet.

Morrison uskaltautui hengähtämään pienesti ja juuri silloin kaikki pimeni. Hänen viimeisetkin voimansa oli lopussa ja hän lyyhistyi lattialle. Ruori alkoi pyöriä vimmatusti ja laiva kääntyä takaisin väärälle reitille. Takaisin myrskyyn.

”Hei”, mies huusi ja ravisteli Morrisonia, joka ei reagoinut tähän mitenkään. Mies tutki taskulampun valossa Morrisonia ja huomasi vasta sitten punaisen läntin, joka oli levinnyt oikeaan kylkeen, ”saakeli”, hän sihautti kirouksen ja arveli, että haavan oli täytynyt vuotaa jo pitkään, mutta kapteeni oli onnistunut peittämään sen.

Jostain kantautui meteliä, mistä mies päätteli, että tilanne laivassa oli kertakaikkisen kaoottinen, ”mennään”, mies sanoi kaverilleen ja he häipyivät, jättäen Morrisonin makaamaan komentosillan kylmälle, märälle lattialle.

Miehet olivat oikeassa, tilanne oli kaoottinen. Vaikka Halloran ja muu henkilökunta yrittivätkin pitää asiat hallinnassa, oli se miltei mahdotonta. Ihmiset olivat paniikissa, osa mahdollisesti humalassakin, sillä laivan viihdytysalueet olivat olleet ahkerassa käytössä.

”Wendy, meidän on saatava tilanne jotenkin hallintaan ja nämä ihmiset pelastusveneisiin”, Halloran sanoi nuorelle naiselle, jonka yleensä kuului huolehtia lähinnä vain siitä, että matkustajilla oli hauskaa.

”Mitä meidän sitten pitää tehdä?”, Wendy kysyi epävarmana, sillä hänen hermonsa alkoivat hiljalleen pettää ja pelko ottaa vallan.

”Ihan ensiksi rauhoitut, sillä matkustajatkin panikoivat, jos me alamme panikoida”, Halloran sanoi rauhoittavasti, ”sitten katsotaan, mitä olisi parasta tehdä. Toistaiseksi tämä laiva on turvallisin paikka, mutta jos huonosti käy, niin nämä ihmiset on saatava pelastusveneisiin”, hän jatkoi totuudenmukaiseti ja vilkaisi sitten nopeasti Helenaan, joka näytti hyvin huolestuneelta.

Halloran arvasi, että nainen oli huolissaan isästään. Hän toivoi, että kaikki menisi hyvin. ”Helena”, hän aloitti kun äkkiä suuri aalto osui lähes räjähtävällä voimalla laivan kylkeen, niin että laiva heilahti rajusti. Itse asiassa niin rajusti, että se kääntyi lähes toiselle kyljelleen.

Ihmiset joutuivat paniikkiin ja alkoivat kiljua ja juosta kuka minnekin.

”Rauhoittukaa”, Halloran karjui, mutta kukaan ei kuunnellut, ”hitto”, hän kirosi sitten puoliääneen.

”Anthony”, Helena sanoi ja katsoi miestä huolestuneena, ”mitä me teemme?” hän kysyi.
”Minä... en tiedä”, Halloran vastasi ja veti Helenan lähelleen.

”Rauhoitu ja mieti”, Helena sanoi yllättävän rauhallisesti ja puristi rohkaisevasti Halloranin hartijaa.
Isänsä kanssa lähes kaiken ikänsä kulkeneena, Helena tiesi, että piti rauhoittua ja miettiä, sillä muutoin kohtalona olisi päätyä kylmän meriveden syövereihin.

”No niin”, Halloran sanoi ja katsahti kiitollisena Helenaa, joka oli hädän hetkellä valanut häneen uutta uskoa. Mies astahti edemmäksi ja kipusi pöydän päälle, ”Rauhoittukaa ja olkaa hiljaa, sillä mitä enemmän te panikoitte, sitä pahemmaksi te teette tilanteen”, Halloran karjaisi ja sai ainakin osan ihmisistä vaikenemaan ja rauhtoittumaan.

Mitään muuta hän ei sitten ehtinytkään tehdä, kun uusi aalto osui laivaan ja suorastaan paiskasi sen tieltään. Koko laiva tärähteli kunnolla ja kuului korviahuumaavaa kirskuntaa, kun se osui johonkin kovaan ja periksiantamattomaan. Mutta sekään ei tuntunut riittävän, sillä myrskytuuli ja aallokko hakkasivat laivaa kivistä karia vasten. Kuului uusia kirskahtavia ääniä, kun kivi raapi kylkeä. Hetken tuntui siltä kuin joku olisi jättimäisin kynsin raapinut laivan metallista kylkeä.

Lopulta laiva alkoi kallistua vioittuneelle kyljelleen, mistä Halloran päätteli, että teräväreunainen kari oli raapinut kylkeen reiän, ehkä jopa useampiakin reikiä ja että laiva uppoaisi.

Adrenaliini ryöppysi hänen suonissaan ja hän alkoi toimia. Hän määräsi henkilökunnan auttamaan ihmisiä pelastusveneisiin. Siltikin tehtävä oli vaikea, sillä panikoivat ihmiset juoksivat kannelle, jota myrsky moukaroi yhä täysin voimin, eikä kallisuskulmakaan liiemmin auttanut asiaa, vaan ihmiset kompuroivat märällä, liukkaalla kannella, kuin olisivat yrittäneet päästä ylös jäistä mäkeä.

Lopulta kaikki meni sekavaksi ja seuraava mitä Halloran tajusi, oli että hän makasi hiekkaisella alustalla ja että oli hiljaista.

***

Komentosillalla Morrison tuli tajuihinsa, mutta liian myöhään, sillä laiva oli jo uppoamassa. Hän kompuroi pystyyn ja tarttui ruoriin, vaikka tajusikin sen olevan turhaa. Silti hän halusi pysyä paikallaan, kuten kapteenin kuului.
Tuskin hän oli päässyt jaloilleen, kun komentosillalle alkoi ryöpytä vettä, joka pyyhkäisi hänet mennessään ja lopulta ulos.

Hän ei tiennyt miten onnistui pääsemään merenpinnalle, sillä oli mennyt suunnissa pahasti sekaisin. Mutta jotenkin hän hämärästi tajusi räpiköivänsä veden pinnalla, märkien vaatteiden painaessa häntä takaisin veden alle. Jotenkin hänen onnistui takertua johonkin lähellä kelluvaan rojuun, vai olikohan se sittenkin lautta.
Oli mikä oli, hän hinasi itsensä sille ja jäi sen päälle retkottamaan, vajoten jälleen kerran pimeyteen.

Kun hän jälleen palasi tajuihinsa hän huomasi katselevansa sinistä, pilvetöntä taivasta. Lokit kirkuivat ja yksi niistä teki syöksyn veteen, aivan lautan viereen.

Morrison paleli, sillä vaatteet olivat yhä märät ja lautan pohjallakin oli jonkin verran vettä. Varovaisesti hän kurottautui käsiensä varaan ja ähkäisi, sillä kyljessä oleva kipeä ampumahaava ilmoitti olemassa olostaan.

Hän ei silti antanut periksi vaan kohottautui kivusta huolimatta istumaan. Vasta silloin hän näki, että laiva tai mitä siitä oli jäljellä oli ajautunut karille ja hakkautunut rikki monesta kohtaa ja kääntynyt sitten kyljelleen.

”Voi luoja”, Morrison ähkäisi ja yritti katsoa, missä oli ja olisiko maata näkyvissä. Olihan sitä. Lähellä oli trooppinen saari, jota reunusti vaalea hiekkainen kaistale. Sinne hänen piti siis päästä.

Se millä hän kellui, ei sisältänyt airoja, joten hänen täytyi käyttää käsiään. Pitkän ja hyvin hitaan melonnan jälkeen hän viimein saavutti rannan. Hän raahasi itsensä käsillään hiekkarannalle ja siitä hieman ylemmäksi, kunnes ne viimeisetkin voimanrippeet oli käytetty ja kaikki pimeni hänen silmissään.

Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli maannut siinä rannalla, kun...

No niin, taas jatkoa vähän merellisempään stooriin. Kerrohan sinä, miten tämä jatkuupi.

87
Yleinen keskustelu / Vs: Yleistä hölinää
« : 30.04.17 - klo:10:16 »
Oikein mukavaa ja hauskaa Vappua kaikille. Pitäkää lippu korkealla, vaikka toi sää nyt on kaikkea muuta kuin ihanan aurinkoinen ja keväinen.  :D
Njoo, täällä hesassakin tuli alkuillasta ja pitkälle yöhön asti räntää vaakasuorassa. Nyt tuo näyttää että ehkä jopa sulais pois, mutta noin muuten on ankean harmaa ja pilvinen päivä täällä päin ja jos säätiedotuksia on uskominen, niin saattaapa viskoa vähän lisääkin vettä, räntää ja rakeita.

88
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Merirosvoprinssi
« : 03.04.17 - klo:22:12 »
"Selvännäöstä puheenollen.. Marijah, muistatko kun kerroin sinulle jokin aika sitten unessa näkemästäni laivasta ja nuoresta miehestä, joka on tahtomattaan joutunut liian kauas kotoaan.. viime yönä näin hänestä jälleen unta ja tällä kertaa saari kutsui hänet luokseen.."

***

Jossain kaukana ulapalla, prinssi kääntyi unissaan kyljelleen, samalla kun laiva keinahti pehmeästi aalloilla.

William uneksi olevansa valkealla hiekkarannalla, jota reunustivat uneliaat palmupuut, jotka kurottelivat kohti kimmeltävää sinistä vettä. Palmujen taakse levittäytyi rehevä ja hyvin eläväinen metsä, joka tuntui olevan täynnä ääniä ja värejä.

Hän ihasteli näkemäänsä hetken, kunnes alkoi taas astella eteenpäin. Hiekka tuntuu kuumalta hänen paljaiden jalkojensa alla, kun taas mereltä puhaltava tuuli sopivan vilpoisena.

Tuohon jo tutuksi käyneeseen raikkaan suolaiseen tuoksuun sekoittuu huumaavana tuhansien kukkien tuoksu, jollaista William ei muistanut edes kokeneensa isänsä puutarhassa, jonne oli tuotatettu mitä ihmeellisimpiä ja kauneimpia kukkia.

Jonkin aikaa seurattuaan hiekkarantaa, hän kääntyy kuin pakotettuna kohti metsää. Hetken hän pelkää, että joutuu raivaamaan itselleen tien, minne hän ikinä oli menossa, mutta sitten hän huomaa polun, jota on käytetty monen monituista kertaa. Joku siis asui täällä, William päätteli ja päätti uskaltautua seuraamaan polkua.

Metsä kaartui ikäänkuin holviksi polun päälle ja esti osittain auringon valoa lankeamasta maahan asti. Ylhäällä latvustossa erilaiset linnut, pienet eläimet ja apinat pitivät meteliä. Välillä jokin värikkäistä linnuista teki uhkarohkean syöksyn, mutta ohitti Williamin hiuksen hienosti ja katosi ylös korkeuksiin kohottelevaan latvukseen.

William ei tiennyt kuinka kauan oli polkua seurannut, kun äkkiä hän näki kasvien keskellä puumajan. Maja seisoi jalkojen päällä ja oli selvästi ollut käytössä pitkään ja oli sitä yhä. Hän seisahtui hetkeksi, tietämättä mitä tehdä, mutta päätti sitten kivuta terassille, joka kylpi auringon valossa.

Terassia ympäröivä aita oli osittain köynnöksien peitossa ja noissa köynnöksissä kukki mitä moninaisempia kukkia, jotka tuoksuivat hyvälle ja joita tuntui olevan ties kuinka montaa eri väriä ja sävyä. Kukkien ympärillä lenteli pieniä hyönteisiä ja kolibreja.

William oli niin kiinnostunut rakenteista, että ihan hätkähti nähdessään vanhan naisen istumassa terassilla.
”A... anteeksi”, William änkytti, ”en tarkoittanut häiritä teitä”, hän sanoi mahdollisimman kohteliaasti ja oli valmis poistumaan, jos nainen sitä halusi.
”Ette te minua häiritse, teidän korkeutenne”, nainen vastasi ja hymyili seesteisesti.

”Kuinka te tiesitte”, Willian aloitti, mutta samassa jokin loiskahti jossakin ja hän heräsi unestaan, nousten hämillisenä istumaan, ”jopa oli uni”, hän mutisi ja haroi hiuksiaan.

William oli aikeissa jatkaa uniaan, kun...

***

No niin, mitenkähän mahtanee jatkua tästä. Ja joo, sori innostuin ehkä hieman liikaakin kuvailemaan tuota ihanaa trooppista saarta. :D

89
En edes huomannut, että olit samaan aikaan stoorin kimpussa kun tuota itse väkertelin. Mies häiritsi välillä kun piti käydä kaupassa. No onpahan ainakin parikin pätkästä sitten. Sun kirjottama pätkä on kaunis ja hyvin voi nähdä mielessä rehevän saariston, pienen tyttösen ja vanhemman naisen, sekä heidän kaverinsa, joka taitaa olla jonkinsortin pikkuapina. :D

Ai niin piti linkitellä sulle tuo herrasmies avattaressani, eli tässä IMDb:n sivusto ja tässä hänen oma virallinen sivustonsa. Ja juu vois olla vaikka mun vaari, mutta kun hänessä nyt vaan on se jokin. :)
Mutta ei, en tosiaankaan haaveile hänestä siinä mielessä, kuin mitä monet teinit esimerkiksi kuolaavat omia idoleitaan, kuten Johnny Depp:iä (okei on sekin komea), vaan enemmänkin vain ihailen kaukaa. Kyseinen herra on erittäin varattu ja hänellä on kaksi tytärtä. Joo, on tullut IMDb:n ja muutaman muun sivuston tiedot käytyä läpi.

Niin ja tosiaan tuo kuva on yksi monista joita on otettu Three Sixty (360) teatterin Peter Pan esityksestä, jota tosin ei pääse enää näkemään, kuin ehkä trailerit ja pätkiä youtubesta. Harmi sinänsä, sillä tämän näytelmän mä olisin ehdottomasti halunnut nähdä(mulla sen tosin esti enemmänkin suuri ja krooninen rahapula, kun ei tota esitetty kuin lontoossa ja muutamassa paikassa USA:ssa) ja juuri sillä kokoonpanolla, jossa Hyde näytteli Mr Darlingia/Kapteeni Koukkua.

Mun tuoreempi villitys on kyllä Trollhunters, jossa Hyde on mukana myös. Tosin vain äänenä, mutta hahmo jolle hän on äänensä antanut, on kyllä ihan näköinen.

90
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Merirosvoprinssi
« : 03.04.17 - klo:17:25 »
Nyt se oli huomannut laivan, joka halkoi vettä suoraan kohti sen kotivesiä. Sen tarvitsi vain odottaa vähän aikaa ja kun hetki olisi oikea, se tyydyttäisi alati yltyvän nälkänsä. Pehmeästi loiskahtaen se katosi mustaan veteen, tarttui laivan puiseen pohjaan kiinni ja asettui siihen odottamaan paksut kynnet limaiseen puuhun upotettuina.

”Tiedän, minäkin kuulin sen”, Samuel sanoi tyynesti, heidän astuessaan hyttiin.

”Mikä se sitten on?”, William kysyi istuutuessaan hivene jäykästi vuoteen reunalle.

”Se, en oikein tiedä itsekään, mikä se on, mutta me emme siitä puhu, sillä sen mainitseminen tietää huonoa onnea ja sitä me emme juuri nyt kaipaa”, Samuel vastasi, varmistaessaan samalle, ettei heitä kuunneltu ja painoi hyttinsä oven kiinni, ”se ei ole ihminen, eikä eläin. Kukaan ei ole koskaan nähnyt sitä kunnolla ja ne jotka ovat, eivät ole enää meidän keskuudessamme siitä kertomassa”, hän jatkoi ja istahti työpöytänsä vieressä olevalle tuolille.

”Jopa kuulostaa mukavalta olennolta”, William totesi hivenen sarkastisesti, sillä arvasi kyllä mitä kapteeni oli tarkoittanut, ”entä saari, jonka mainitsitte?” Hän kysyi sitten.

”Näet sen sitten, kuin myös Tawandan, jota käymme tapaamassa”, Samuel vastasi ja vilkaisi nopeasti työpöydällä olevaa karttaa, josta näkyi Karibian se alue, jota oli tutkittu, joissa oli uudisasutusta, tärkeimpänä tietysti Tortuga, ”Tawanda on eräänlainen noita ja hän on auttanut minua usein ja minä häntä”, hän jatkoi ja kertoi hieman lisää tästä mystisestä naisesta.

William kuunteli hiljaa, kapteenin sointuvaa ääntä, kun tämä intoutui kertomaan siitä, miten oli kohdannut tämän erikoislaatuisen naisen ja muutaman muukin seikkailun. Siitä huolimatta William aisti, että kapteenilla olisi varmasti synkempikin tarina kerrottavanaa, mutta se saisi odottaa sopivampaa hetkeä, sen hänkin tajusi.

”Kun nyt tulin maininneeksi Tawandan, pitänee minun myös huomauttaa, että hänen seurassaan kannattaa olla varovainen, kuin myös kunnioittava”, Samuel sanoi, ”Tawanda on hyvin oikukas, eikä häntä kannata suututtaa, sillä siitä ei hyvää seuraa, sen voin sanoa kokemuksesta”, hän huomautti.

”Täytyypä pitää tämä mielessä”, William vastasi ja päätti ettei missään nimessä suututtaisi tätä salaperäistä noitanaista, ties vaikka päätyisi vielä rupisammakoksi tai joksikin muuksi inhaksi otukseksi.

Hienoinen hymy käväisi kapteenin suupielissä, sillä hän oli nähnyt nuorukaisen kasvoilta, mitä tämä oli ajatellut. Kaikki menisi toivottavasti hyvin, hän ajatteli. Ääneti hän seurasi katseellaan, kun William oikaisi itsensä vuoteelle ja veti peiton päälleen.
Nuorukainen olisi varmasti pian taas jalkeilla, hän mietti ja kaiveli takkinsa kätköistä avaimen, avasi lukollisen työpöydän laatikon, josta nosti esille paksun ja kuluneen nahkakantisen kirjan. Tähän kirjaan hän kirjoitti päivittäin, sillä hän halusi setviä toisinaan ajatuksiaan ja toisinaan pistää muistiin jotain josta saattaisi myöhemmin olla hyötyä.

Pienemmästä laatikosta hän nosti esille mustepullon, sekä sulkakynän ja alkoi kirjoittaa. Käsiala oli kaunista ja koukeroista, joka kieli siitä, ettei kirjoitustaito ollut merellä opittua, vaan selvästi jossain, missä oli päässyt kouluun opiskelemaan, William mietti ja muisteli omia opintojaan, joita hän oli tuolloin inhonnut ja tehnyt mieluummin jotain muuta.
Hiljainen huokaus karkasi nuorukaisen huulilta, kun hän muisteli palatsia, jossa oli lapsuutensa ja osan nuoruuttaan kasvanut. Ikävä oli syvä ja epätietoisuus siitä, mitä muulle perheelle oli tapahtunut, vaivasi jälleen hänen mieltään.

Mutta lopulta väsymys voitti ja hiljainen sulkakynän rapina paperia vasten, sekä meren lakkaamaton pauhu tuuditti hänet syvään uneen...


No niin tässäpä tällainen jatkopalanen, olkaapa hyvät, seuraava jatkakoon. :)
Pahoittelut, jos teksti tökkii ja on muutenkin kankeaa. Olin väsynyt tätä kirjoittaessani ja ajatus ei oikein tahtonut luistaa, vaikka ideaa ehkä jonkin verran olikin.

Sivuja: 1 2 3 4 5 [6] 7 8 9 10 11 ... 140
Copyright © 2000 Juplin.net. All Rights Reserved. Design by Juplin.