Tänään on torstai 20. tammikuuta 2022
Nimipäivää viettää Sebastian

Näytä kirjoitukset

Tässä osiossa voit tarkastella kaikkia tämän jäsenen viestejä. Huomaa, että näet viestit vain niiltä alueilta, joihin sinulla on pääsy.


Viestit - Nefertiti

Sivuja: 1 2 3 4 [5] 6 7 8 9 10 ... 140
61
Kirjoitelmat / Jatkis: Anaconda Fanfic
« : 19.11.20 - klo:20:18 »
Eli ajattelin taas vaihteeksi aloittaa jotakin uutta tänne. Tämä Fanfic perustuu Anaconda elokuvaan, joka siis on b-luokan kauhu/toiminta raina vuodelta 1997. Idea tarinaan tietenkin lähti kun kerran tulin lukeneeksi IMDb:sessa ollutta keskustelua, silloin kun siellä sellainen vielä oli ja joku mietti, että jospas Westridge kuitenkin jäi henkiin. Loogisesti sen pitäisi olla mahdollista jos kerran Seronekin jäi henkiin vaikka sai ensin eläimille tarkoitettua rauhoitetta/nukutusainetta ja sitten vielä Dannyn kyynerpäästä iskun kasvoihinsa niin että putosi jokeen ja selvisi vielä loppuun kiusaamaan viimeisiä eloon jääneitä.
Toinen syy ideaani tietenkin on suosikkinäyttelijäni. Ei mikään yllätys sinänsä.  ;D

Eli tämä siis on tavallaan jatkoa ja tavallaan Westridgen tarina. Niin ja mun tarinaa voi lukea joko mun tumblrista (sori joudutte vähän selaamaan) tai sitten toiselta foorumilta sims 4 tarinana.
Mutta se siitä ja suoraan tarinaan>

Anaconda fanfic, Anaconda, takaisin joelle

Osa 1, Pelastus

Hän liukasteli märillä kivillä ja onnistui kipuamaan vesiputouksen taakse piiloon, mutta siitä ei ollut apua, sillä seuraavassa hetkessä hän näki pelottavan tumman kolmiomaisen pään työntyvän läpi ryöppyävän veden.

Epämääräinen kauhunsekainen äännähdys karkasi hänen huuliltaan ja hän teki päätöksensä. Hyökkäsi nopeasti eteenpäin, hyppäsi ja syöksyi alas. Mutta alhaalla oleville, osin veden peittämille kiville hän ei osunut, sillä jättiläiskäärme kietoutui hänen ympärilleen salamannopeasti. Samanaikaisesti osa käärmeen loppuosasta oli tiukasti kietoutuneena ohuen puun ympärille.

Puu natisi uhkaavasti, heilahdellen rajusti käärmeen liikkeiden voimasta, kunnes alkoi uhkaavasti kaatua kohti jokialusta.

Kaikki ilma pakeni Westridgen keuhkoista ja hän kuuli kuinka hänen luunsa rusahtelivat poikki. Hän inahti tuskasta, mutta se oli vain hiljainen pihahdus, sillä muuta hän ei pystynyt saamaan aikaiseksi. Hänen silmissään musteni ja juuri ennen kuin kaikki katosi syvään mustuuteen, kuului entistä voimakkaampi natina ja lopulta voimakas rusahdus, jolloin puu josta käärme roikkui, petti sen painosta ja alkoi taipua uhkaavasti alaspäin. Se taipui ja taipui, kunnes lopulta kaatui osittain jokialuksen päälle, kuuluvasti rysähäten, käärmeen irrottaessa otteensa samaan aikaan.

Käärme pudottautui veteen, menettäen mielenkiintonsa uhriaan kohtaan, joka retkotti sen otteessa hervottomana kuin räsynukke. Otteen hellittäessä Westridgen veltto ruumis jäi kellumaan veden varaan, kasvot alaspäin, mutta kun käärme liikkui eteenpäin, sen pitkä sulavalinjainen olemus liikutti samalla Westridgeä, joka kääntyi ja kellui nyt kasvot ylöspäin vedessä.

Mies oli kuitenkin menettänyt tajuntansa puristuksen ja putoamisen yhteisvoimasta, eikä näin ollen tiennyt mitä jokialuksella tapahtui. Hiljaa virtaava vesi vei hänen ruumiinsa lähemmäksi kivikkoa, johon hän jäi kellumaan.

Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli ollut tajuton, kun hän palasi jälleen tajuihinsa. Hän havaitsi makaavansa jonkinlaisella lavitsalla ja hänen vierellään istui kyykyssä pienikokoinen mies, jolla oli yllään vain lannevaate. Warren oli silti yhä sekava, sillä hänen saamansa vammat olivat nostattaneet kuumeen ja hän oletti näkevänsä näkyjä.

Mies sanoi jotain ystävällisellä äänensävyllä ja laski kämmenensä hänen rinnalleen kuin sanoen, että pysyisi paikallaan. Westridge totteli, sillä hän oli huomannut liikkumisen erittäin kivuliaaksi.

Hiljalleen muistikuvat tapahtumista alkoivat palailla hänen mieleensä. Hän nousi kiivaasti hengittäen istumaan ja irvisti, sillä joka paikkaan sattui. Erityisesti kylkiin, otsaan, toiseen käsivarteen, sekä toiseen jalkaan, jotka olivat kärsineet eniten jättiläismäisen anacondan rutistuksessa ja putouksessa alas. Joten ymmärrettävästi paikat olivat erittäin hellinä ja hän totesi olevansa kuin suoraan mustelmakisojen mainoksesta.

Mies painoi hänet takaisin makuulle, päättäväisesti mutta yllättävän varovaisesti, jottei olisi aiheuttanut potilaalleen enempää kipua. Mies sanoi jotakin, kielellä, jota Westridge ei ymmärtänyt, mutta arvasi, että tämä oli kehottanut häntä lepäämään tai olemaan rauhallisesti.

Jatkuu...

62
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Sadepilviä ja rakkautta
« : 06.02.20 - klo:12:28 »
Haroldin voimat alkoivat olla jo lopussa ja hän tiesi, ettei enää kauaa pystyisi pysymään tajuissaan, kun osaston ovi työnnettiin auki.

**

Osastosta vastaava hoitaja oli nähnyt toimipisteestään äkilliset muutokset Haroldin elintoimintoja seuraavissa monitoreissa ja oli päättänyt ottaa selvää, mikä sen aiheutti. Hän tosin ei ollut ehtinyt lähteä liikkeelle, kun samaisen potilaan hätänappulaa painettiin.

Hoitaja kurtisti kulmiaan, sillä hänen työssään herkäksi tullut vaisto kertoi, ettei kyse ollut pelkästään jostain potilaan elintoimintoihin liittyvästä ongelmasta, vaan jotain muutakin oli tekeillä.

Hän otti heti yhteyden vartiointi pisteeseen ja pyysi vartijaa tarkistamaan turvakamerasta, oliko osastolla kaikki hyvin ja tulemaan tarvittaessa osastolle. Lisäksi hoitaja pyysi nuorempaa kollegaansa mukaan, sillä arveli, että tälle olisi tarvetta.

Nopein askelin hän ja nuori nainen suuntasivat kohti osastoa, jossa Harold oli. Matkalla vartija yhytti hänet ja ilmoitti mitä oli nähnyt valvontakamerassaan, sekä sen että oli jo kutsunut poliisin paikalle. Hän ei edes välittänyt hämmästyä, kun Konstaapeli Harry Brown liittyi heidän seuraansa. Hän oli vain tyytyväinen, että mukana oli kaiken kokenut viranomainen. Ties mitä heillä olisi vastassa, sillä se mitä hän oli nähnyt tarkistaessaan osaston tilannetta turvakameran välityksellä, ei näyttänyt hyvältä ja potilas oli selvästi hengenvaarassa.

Hyvin nopeasti he olivat osaston ovella ja juuri kun hoitaja oli aikeissa työntää oven auki, mennäkseen tarkastamaan tilanteen, Konstaapeli Brown työnsi hänet sivuun, katsoen naiseen varoittavasti.

Nuorempi nainen katsoi esimiestään ja poliisia, sekä vartijaa hieman epätietoisena siitä, mitä oli tekeillä, sillä hän ei vieläkään oikein ymmärtänyt mitä oli tekeillä. Hän oletti, että he olivat vain menossa tarkastamaan potilaan tilannetta.

Hän silti totteli, sillä ei halunnut saada jälkeenpäin sanomisia asiasta. Niin hän ja vanhempi hoitaja jäivät taka-alalle, kun Konstaapeli Brown ja hänen perässään asteleva hieman ronskimman puoleinen naisvartija työnsivät oven varovaisesti auki ja astuivat sisälle.

He eivät tienneet varmuudella, mitä heillä olisi vastassa. Daisy Walkeriksi itsensä esittäytyneen vartijan mukaan, joku oli käynyt käsiksi potilaaseen, eikä tuo joku ollut sairaalan henkilökuntaa, eikä vaikuttanut potilaaltakaan. Daisy ei ollut nähnyt hyökkääjällä minkäänlaista aseistusta, mutta se ei silti ollut tae siitä, etteikö jotain voisi silti olla. Joten he toimivat sen mukaan, mitä heille oli koulutuksessa opetettu eli toimimaan varovaisesti, jotta he saisivat tilanteen hoidettua turvallisesti.

Brown valitsi aseensa sijasta etälamauttimen ja tähtäsi sillä nyt isoa hikistä miestä, jonka suuret kourat yhä puristivat vuoteella makaavan miehen kaulaa.

”Irroittakaa otteenne hänestä ja perääntykää kauemmaksi vuoteesta”, Brown komensi, irroittamatta katsettaan miehestä.

Greedy vilkaisi huoneeseen astunutta konstaapelia, muttei tehnyt elettäkään irrottaakseen otettaan Haroldista, joka enää heikosti yritti päästä irti tuon ihmishirviön otteesta.

”Irti, nyt!”, Brown komensi entistä tiukemmin, valmistautuen käyttämään etälamautinta, sillä tilanne uhrin kannalta alkoi näyttää todella huonolta.

Greedy puristi vielä hetken, kunnes päästi irti, liikahtaen nopeasti kohti konstaapelia. Greedyn huonoksi onneksi, konstaapeli Brown oli nopeampi ja hän painoi etälamauttimen liipasimesta. Lamauttimen johtimet osuivat Greedyyn kuin vihainen ampiaislauma ja mies kaatui holtittomasti sätkien lattialle ja karjui tuskasta, jonka voimakas sähköisku hänelle aiheutti.

Brown hellitti otteensa liipasimesta, alkaen astella kohti Greedyä, raudoittaakseen tämän, kun isokokoinen mies kohottautui ylös lattialta. Brown painoi uudelleen liipasinta, jolloin Greedy ulisi jälleen tuskasta ja sätki holtittomasti lattialla, yrittäen samalla kiskoa irti kivun aiheuttajaa.

Brown hellitti otteensa jälleen, ”pysykää aloillanne tai saatte uuden annoksen sähköä”, hän käskytti Greedyä, joka tällä kertaa katsoi aiheelliseksi totella.

Walker auttoi Brownia raudoittamaan Greedyn, samalla kun Brown irroitti anturit Greedystä ja asetti ne takaisin paikoilleen.

Hoitajat syöksyivät auttamaan Haroldia, joka makasi liikkumattomana vuoteellaan. Hän ei ollut enää tajuissaan ja sinisenpunaisen kirjava kaula, sekä kasvot kielivät, että tilanne ei ollut hyvä.

Brown ja Walker alkoivat raahata Greedyä pois osastolta, samalla kun hoitajat saivat lisäapua. Brown toivoi tosissaan, että nuo urheat työntekijät saisivat Haroldin hengen pelastettua.

”Sinä pääset sinulle sopivaan seuraan”, Brown sähisi Greedylle ja luki tälle tämän oikeudet, samalla kun hän kuljetti miestä vartijan avustuksella mukanaan.
Brownin kollega oli ollut kahvilla ja nyt hän kuuli radiostaan tilanteen. Kulautti nopeasti loput kahvit kurkustaan alas ja syöksyi ripeästi avustamaan kollegaansa ja sairaalan vartijaa joilla oli iso työ ison miehen kuljettamisessa.

”Tämä mies pahoinpiteli potilaan ja jos potilas nyt menehtyy, tämä jäteläjä pääsee pitkäksi aikaa miettimään tekosiaan”, Brown kertoi kollegalleen, joka katsoi häntä kysyvästi.

Greedy naurahti ylimielisesti. Hän ei todellakaan ollut mikään erityisen älykäs.

”Sinuna en nauraisi, olet nimittäin pääosassa hienossa turvakameratallenteessa”, Daisy muistutti kylmästi.

Greedy ei vastannut, vaan oli vaiti.

Osastolla hoitajat ja paikalle kutsuttu lääkäri toimivat ripeästi hoitaessaan Haroldia, joka oli kirjaimellisesti hetken kuolleena, sillä hengitys oli pysähtynyt Greedyn käsittelyn vuoksi.

Lopulta tiimi onnistui, joskin nipinapin, mutta onnistui kuitenkin. Harold lepäsi vuoteellaan hengityskoneeseen kytkettynä, jotta hänen murjottu kaulansa ja kurkkunsa saisivat rauhassa parantua. Hän oli syvässä tajuttomuustilassa, jota kesti hyvin kauan.

Kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä, lämmin auringonvalo tervehti häntä ikkunan säleverhojen välistä. Hän käänsi päätään ja huomasi jonkun istuvan viereisellä tuolilla. Hän ei ihan heti nähnyt kunnolla, kuka tuolilla istui ja säikähti, sillä viimeksi tajuissaan ollessaan hänet oli yritetty kuristaa.

Lopulta näkö tarkentui hieman ja hän näki että tuolilla istuja oli...


No niin, tulipa inspiraatio ja tuossa tulos. Jatkakaapas te välillä. :)

63
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Sadepilviä ja rakkautta
« : 13.01.20 - klo:15:48 »
”Tuota, neiti Potter, olen Harry Brown, Sunset Walleyn poliisista, hyvää päivää”, poliisi aloitti lopulta, istuuduttuaan takaisin tuolille ja käännyttyään Saran puoleen, ”olen kovin pahoillani, että joudun häiritsemään teitä tällätavoin, mutta asia on niin, että me toimme erään Harold Hughesin tänne hoidettavaksi ja haluaisimme tietää, tunnetteko te hänet”, hän jatkoi ja tarkasteli naista ja tämän reaktioita tarkkaan.

”Tunnen”, Sara sanoi ja tunsi ikävän muljahduksen sisimmässään, ”miksi te sitä kysyitte?” hän kysyi huolestuneena.

”No eräs partiomme kohtasi hänet kaupungilla. He luulivat ensin hänen olevan humalassa, mutta näin ei kuitenkaan ollut. Hän ehti sanoa teidän nimenne, ennen kuin menetti tajuntansa”, poliisi vastasi.


”Mitä te tarkoitatte?”, Sara kysyi huolestuneena, aavistellen etteivät asiat olleet hyvin.

”Tuota noin”, konstaapeli aloitti, miettien miten saisi asian ilmaistua, niin ettei vuoteella lepäävä nainen järkyttyisi kovin pahasti, ”asia on niin, että joku oli mukiloinut hänet pahanpäiväisesti”, hän selitti, yrittäen samalla hieman pehmentää asiaa, jottei se kuuloistaisi kovin pahalta, mutta tajusi itsekin ettei ollut onnistunut asiassa kovinkaan hyvin.

”Mukiloitu? Kuka? Miksi?”, Sara huudahti, kohottautuen kohti konstaapelia, silmät järkytyksestä suurina.

”Valitettavasti, en osaa vastata tuohon, mutta voin sanoa, että minulla on pieni aavistus”, konstaapeli Brown vastasi, sillä hän oli jo mielessään yhdistänyt Greedyn olemuksen, tämän ärtyneen väriset rystyset ja sen että tämä selvästi halusi jotain naiselta, ”mutta olkaa huoleti, asiaa tutkitaan parasta aikaa ja minä jään tänne seuraksenne, en valitettavasti luota oikein tuohon herra Greedyyn, joka äsken kävi täällä”, hän lisäsi.

”Mutta... pääsenkö... milloin minä pääsen tapaamaan Haroldia?”, Sara kysyi huolestuneena, ”on minun syyni, että näin kävi. Ilman minua Harold olisi kunnossa”, hän sopersi ja purskahti itkuun.

”No, no. Eihän se nyt teidän vikanne ole”, Konstaapeli Brown rauhoitteli Saraa.


***

Vähän aikaisemmin toisaalla, vanhempi konstaapeli auttoi Haroldin varovaisesti istumaan, sillä näki, ettei tästä ollut seisomaan sen hetkisessä kunnossaan. Hän ilmoitti radiopuhelimellaan hätäkeskuskeen, että ambulanssille oli tarvetta ja pian.

”Hae autosta ensiapupakkaus, nyt heti!”, vanhempi konstaapeli käskytti pariaan ja kääntyi tutkimaan Haroldia, joka oli todella huonossa kunnossa ja näytti tosissaan tekevän töitä pysyäkseen tajuissaan.

Haroldin kasvot olivat veressä, silmä muurautumassa umpeen, nenä näytti murtuneelta ja huuli oli parista kohtaa halki. Hieman auki repsottava takki ja rikki revitty pusero paljastivat naarmuja ja isoja mustelmia rintakehässä ja niitä oli varmasti hieman alempanakin, vanhempi konstaapeli päätteli.

Nuorempi konstaapeli toi ensiapupaketin ja he yrittivät sen sisällön avulla parhaansa mukaan auttaa Haroldia siihen asti, kun ambulanssi saapuisi paikalle.

Vanhempi konstaapeli yritti jututtaa Haroldia, mutta tämä ei selvästikään kyennyt vastaamaan. Äkkiä Harold nosti katseensa vanhempaan konstaapeliin ja sanoi epäselvällä sammaltavalla äänellä, ”Sara”, minkä jälkeen hän, ikään kuin, lysähti kasaan ja olisi kaatunut kyljelleen maahan, jollei nuorempi konstaapeli olisi ehtinyt napata hänestä kiinni.

”Hei, hei! Pysy hereillä”, vanhempi konstaapeli sanoi, mutta turhaan, mies oli menettänyt tajuntansa. Vanhempi konstaapeli ilmoitti tilanteen hätäkeskukseen, pyytäen avun nopeuttamista, sillä potilas oli juuri menettänyt tajuntansa, eikä se koskaan ollut hyvä merkki.

Joitakin minuutteja myöhemmin ambulanssi kurvasi paikalle, ensihoitajien syöksyessä heti auttamaan Haroldia. Konstaapelit kertoivat omat huomionsa ja mitä oli tapahtunut, samalla kun ensihoitajat tekivät työtään. Lopulta Harold nostettiin paareille ja siirrettiin ambulanssiin, nuoremman konstaapelin noustessa kyytiin.
Ambulanssin ovet suljettiin ja se ampaisi liikkeelle sireenit ulvoen, vanhemman konstaapelin ajaessa perässä. Nyt oli kiire.

Aikaa ei kulunut paljoakaan, kun he saapuivat sairaalalle ja ensihoitajat kiirehtivät viemään Haroldin ensiapuasemalle, mistä hänet siirrettäisiin eteenpäin hoitoa saamaan, kunhan lääkärit ja hoitajat saisivat selville potilaansa tilanteen.

Vanhempi konstaapeli ilmoitti tilanteen asemalleen, kuin myös sen mitä sairaalan henkilökunta kertoi, kun Harold oli viimeinkin saatu tutkittua, paikattua ja vietyä sopivalle osastolle toipumaan.

Haroldia hoitava lääkäri lupasi ilmoittaa poliisiasemalle heti, kun Haroldia voisi jututtaa.

***

Kului päiviä, eikä Greedystä kuulunut mitään. Tämä piti matalaa profiilia, sillä ei halunnut tekemisiin poliisin kanssa. Tosin hän kävi muutaman kerran sairaalalla todetakseen, ettei Saran luokse noin vain päässyt.

Toisella kertaa, hän harppoi vihaisena pitkin käytävää, kunnes ohitti erään osaston. Hän vilkaisi sillä hetkellä avoimesta ovesta ja näki tutun miehen ikkunan viereisessä pedissä.

Viha, muuttui kaiken nieleväksi raivoksi ja hän harppoi sisälle osastolle, jossa ei muita potilaita sillä hetkellä ollutkaan.

Harold puolestaan oli palaillut takaisin tajuihinsa ja hetken hämmennyksestään selvittyään tajusi olevansa sairaalassa. Hän ei tiennyt kuinka oli sinne päätynyt, eikä edes muistanut kohtaamista konstaapeleiden kanssa. Se kaikki oli niin sekavaa.

Joka paikkaan sattui, mutta hän ei välittänyt, häntä huolestutti Sara. Harold toivoi, että Saralla olisi kaikki hyvin ja häntä pelotti, että mitä Greedy voisi tälle tehdä.

Äkkiä jokin iso ja puhiseva astui hänen näköpiiriinsä. Harold äännähti kauhusta ja yritti perääntyä, muttei voinut, sillä häneen oli kytketty useampi monitori, joka seurasi hänen elintoimintojaan. Sykettä mittaava laite riemastui ja alkoi piipittää hulluna.

Greedy tarrasi Haroldia kurkusta ja alkoi puristaa niin lujaa kuin paksuilla kourillaan suinkin pystyi. Harold yritti kiskoa Greedyn käsiä irti kaulaltaan, jolloin niihin tuli punaisia verisiä juomuja hänen kynsistään.

Hän yritti epätoivoisesti saada ilmaa keuhkoihinsa, mutta turhaan, Greedy oli häntä voimakkaampi. Lopulta Harold yritti painaa hätänappulaa, oli saatava joku paikalle. Käsi huitoi ilmaa, kun hän yritti kurottaa nappulaan kakoen toisella kädellään yritti yhä kiskoa Greedyn valtavia lapiomaisia käsiä irti. Lopulta hänen sormensa osui nappulaan ja laite alkoi hälyttää apua.

Haroldin voimat alkoivat olla jo lopussa ja hän tiesi, ettei enää kauaa pystyisi pysymään tajuissaan, kun osaston ovi työnnettiin auki...

No niin, jätin taas jännään paikkaan. Mitenkähän mahtanee jatkua? Kerrohan sinä se...

64
Yleinen keskustelu / Vs: Yleistä hölinää
« : 13.01.20 - klo:13:46 »
Oi. Hei Nuubialainen. Kiva nähdä suakin pitkästä aikaa. Mä oon taas vaihteemmaksi pyöriny enimmäkseen tuolla tumblrin puolella, kun mä laittelen sinne välillä mun sims 4 kuvia. Mutta oon mä välillä käyny täällä vilkuilemassa. Hm, joskos sitä taas yrittäs kirjotella aikansa kuluks jotain noihin jatkiksiin.

Mä ymmärrän useimmilla teistä on se kuuluisa elämä, eikä sillon ehi tahi jaksa roikkua jossain foorumilla. Varsinkin jos on kädet täys töitä. Mulla ei elämää just nyt oo, kun ei oo enää töitäkään. Uutta toki yritän katella, mutta selvittelen nyt muita asioita ensin ja sellasta että mihinkä mä oikeasti sovin, kun mulla on joitain ongelmia, erityisesti sosiaalisiin tilanteisiin liittyen.
Niin ja sitten tässä vuoden aikana pitäs muuttaa, kun meidän taloon tulee iso peruskorjaus, joten tarkottaa, että asukas ei siellä työmiesten jaloissa voi pyöriskellä. Sähköjä laittavat uusiksi. Eli evakkoon pitää lähteä. No ei se mitään, jos kaupunki järkkää sit kivan kämpän jostain sellaisesta kohtaa, että ois hyvät yhteydet kaikkialle. Tässä alan kohta varmaan stressaamaan tulevaa pakkaus&muutto rumbaa. Huh.

Ai joo, Nuubialainen, ehdotan, että väkerrät uuden s-postin vaikka gmailiin. Sekin on ilmanen ja ihan helppo. Eikä unohdu helposti, jos muutenkin googlettelee usein. Niin kuin mä teen. Vähintäänkin käyttelen erittäin usein google kääntäjää, koska en ole omasta mielestäni vieläkään riittävän hyvä englannin kielessä. No jaa, ei toi omakaan näköjään aina toimi, kun kirjotushäröjä tulee tämän tästä. Sori.

65
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Talo
« : 19.10.19 - klo:01:33 »
Nuo kahdeksan levittäytyivät pitkin olohuonetta ja Rosanna näki, miten nainen, jota hän oli pitänyt äitinään, silmäili hermostuneena ympärilleen.
"Äiti, isä, öh... minä tiedän", Rosanna aloitti ja yritti miettiä kuinka olisi asian selittänyt näille kahdelle, jotka olivat huolehtineet hänestä, kuin omasta lapsestaan kaikki nämä vuodet.
"Hyvä on, totuuden on aika tulla esille", nainen aloitti.
"Kay", mies sanoi lämpimällä äänellä ja laski kätensä naisen kädelle.
"John, tiedät itsekin, ettemme voi salailla enää enempää", Kay:si kutsuttu vastasi.
"Hyvä on Kay", John vastasi, nostamatta kuitenkaan kättään pois vaimonsa kädeltä.
"En tiedä, mitä vielä puuttuu, mutta tiedän, että joku murhasi vanhempani ja kuoli pidätyksen yhteydessä ja että te kasvatitte minut omananne", Rosanna huomautti.
Kay aikoi sanoa jotakin, kun
piano alkoi soittaa hyvin kaunista, mutta surumielistä sävelmää. Rosanna tunnisti sävelmän, sillä oli kuullut sen kerran aiemminkin taloon muutettuaan.

John istui jäykistyneenä paikallaan ja hänen kasvonsa olivat valahtaneet vitivalkoisiksi. Kay puolestaan nousi seisomaan ja astahti epäröivän askelen kohti pianoa, joka jatkoi vienoa sointiaan, ”Henry”, Kay henkäisi, sillä muisti miehen soittaneen tuota samaista sävelmää, silloin kauan sitten heidän yhteisissä illanistujaisissaan.

”Mitä pilaa tämä on olevinaan?”, John kysyi alettuaan tointua järkytyksestään.

”Minäkin luulin, tätä pilaksi, kun ensimmäisen kerran kuulin, mutta nyt tiedän, ettei se ole”, Sam kertoi rauhalliseen toteavaan sävyyn, ”me emme ole täällä yksin ja Rosanna, sekä minä olemme joutuneet kokemaan yhtä ja toista, jota ainakaan minä en olisi ikinä voinut uskoa tapahtuvaksi”, hän lisäsi, vaikka halusi itsekin enimmän osan kokemuksistaan unohtaa.

”Tätä on vaikea uskoa”, John sanoi ja katseli ympärilleen, nähdäkseen, miten muut olivat reagoineet yllättävään häiriöön. Nämä istuivat jäykkinä kukin valitsemallaan paikallaan, mutta eivät silti olleet kovin peloissaan. Itseasiassa, kun hän asiaa mietti, tuntui hänestä että tämä huone oli turvallinen ja ilmapiiri lämmin, kuin silloin joskus heidän nuoruudessaan, ”Kay, onko kaikki hyvin?”, hän kysyi, kääntyen vaimonsa puoleen.

”On,” Kay vastasi lyhyesti ja istuutui takaisin paikalleen. Piano soitti yhä tuota melodiaa, joka sai Kayn silmät täyttymään kyynelistä. Kaikki nuo muistot palasivat takaisin, niin hyvät, kuin ne kauheatkin jotka olivat vieneet hänen sisarensa ennenaikaiseen hautaan, ”se vain... minä... minä muistan miten Henry toisinaan soitti tuota samaista sävelmää. En... en muistanutkaan, että se on noin kaunis. Siitä on niin kauan, kun viimeksi kuulin hänen soittavan... voih”, hän sanoi ääni murtuen ja hautasi kasvonsa käsiinä.

John siirtyi lähemmäksi vaimoaan ja kiersi suojelevasti kätensä vaimonsa tärisevien hartioiden ympärille.

”Tämä on ollut meillekin hyvin raskasta, erityisesti Kaylle”, John selitti.

”Ymmärrän”, Rosanna vastasi myötätuntoisesti, sillä hänellä itselläänkin oli ollut hyvin tunnepitoisia hetkiä, sen jälkeen, kun hän oli muuttanut taloon.

”Mutta yhtäkaikki, sinulla on oikeus tietää”, John sanoi.

”Minä tiedän jo jotakin. Löysin itse tietoja", Rosanna kertoi ja osoitti pöydällä olevaa paperipinoa, jossa oli sekaisin hänen itsensä etsimiä tietoja, sekä vanha kansio, jonka hän oli ullakolta löytänyt. Näiden seurana oli vanha valokuvakirja, jonka hän oli alussa löytänyt kirjahyllystä, " Sen lisäksi tuo nainen, Lydia, joka hoiti talon myynnin, kertoi sen, mitä hänelle oli kerrottu, mutta kuulisin toki teidänkin näkökulmanne tarinaan”, Rosanna sanoi ja katsoi miestä, jota oli pitänyt isänään kaikki nämä vuodet.

John nyökkäsi ja alkoi kertoa sen, mitä he tiesivät tapahtuneesta, Kayn täydentäessä tarinaa parhaansa mukaan.

Tuon hetken ajaksi Piano oli hiljennyt, kuin soittaja olisi halunnut antaa heidän keskustella rauhassa. Jokainen huoneessa olija tunsi silti vahvasti tuon jonkin läsnäolon, joka kuitenkaan ei tuntunut pelottavalta, eikä painostavalta, vaan lempeältä ja jopa hieman surumieliseltä.
Jopa Pete, joka halusi yleensä vitsailla, oli vaiti.

”Olemme hyvin pahoillamme, ettemme me kertoneet aiemmin ja että sait tietää asian näin kurjalla tavalla”, Kay pyysi hartaasti anteeksi, ”mutta sinä olit niin pieni ja viaton ja me halusimme vain suojella sinua siltä pahalta ja myönnän, että salaa toivoin, ettei minun olisi koskaan tarvinnut kertoa”, hän jatkoi ja siirsi hellästi yhden punervan pehmeän hiuskiehkuran sivuun Rosannan kasvoilta.

”Sinä muistutat niin paljon Kathrinea, paitsi silmistäsi, ne olet perinyt isältäsi”, John lisäsi.

”Minä ymmärrän, enkä ole teille vihainen, miten voisin olla, sillä teillähän oli vain hyvät aikeet, ettekä sentään laittaneet minua lastenkotiin tai sijaisvanhemmille”, Rosanna vastasi ja laski kätensä kummakin kädelle, ”te annoitte suojan ja rakkautta, mistä olen teille ikuisesti kiitollinen”, hän lisäsi ja tunsi nyt hyvin voimakkaasti Kathrinen ja Henryn läsnäolon. Eivät hekään vaikuttaneet vihaisilta, vain surullisilta.

”Kay”, John henkäisi ja katsoi, miten pianon äärelle materialisoitui hoikka, vanhanaikaisesti pukeutunut, mies hahmo, tämän vierelle seisomaan ilmaantui kaunis punertavatukkainen nainen, joka hänkin oli pukeutunut vanhanaikaisiin vaatteisiin. Kummankin kampaukset kuvastelivat tuota aikakautta.

”Kathrine... Henry”, Kay sanoi ja nousi uudelleen seisomaan, muttei uskaltanut astua eteenpäin, peläten että hahmot muutoin katoaisivat.

Kaikki muutkin, Rosannaa ja Samia lukuunottamatta, tuijottivat hahmoja suuren hämmennyksen vallassa. He eivät olleet vielä kertaakaan nähneet talon entisiä asukkaita, tunteneet vain ajoittain läsnäolon.

Huoneeseen laskeutui niin syvä hiljaisuus, että olisi voinut kuulla neulakin putoavan lattialle. Siksipä itse kukin säikähti pahemman kerran, kun toisaalta talosta alkoi kuulua aivan kauhea ryske.

”M..mitä”, John sanoi ja yritti nähdä kuka tai mikä riehui toisessa huoneessa. Kaikki muutkin katselivat, mutta yksikään heistä ei halunnut lähteä ottamaan selvää. Jokainen tiesi, että se jokin ei ollut ystävällinen ja vahingoittaisi jokaista joka tulisi sen tielle.

Rosanna rukoili hiljaa, että se turvakehä tai mikä olikaan, joka oli kauan sitten tiettyihin huoneisiin luotu, kestäisi ja estäisi tuon pahuuden pääsyn näihin ainoisiin saarekkeisiin, joissa oli vielä jotain hyvää.

Sydän hakkasi lujasti, sillä Rosanna tiesi mikä häntä odotti, jos tuo pahantahtoinen olento onnistuisi aikeissaan, eikä hän sitä halunnut. Sitten hän tajusi, ei saisi pelätä, sillä pelko antaisi pahalle lisää energiaa.

”Ottakaa toisianne käsistä kiinni ja tapahtuipa mitä tahansa, älkää irroittako otettanne”, Rosanna käski ja otti kiinni Kayn ja Samin käsistä. Muut tekivät työtä käskettyä ja pian he kaikki pitivät toisiaan käsistä. Tuossa tempussa oli sittenkin jotakin, sillä jostain päin taloa kantautui vihainen vertahyytävä huuto. Tuo jokin ei pitänyt tästä lainkaan.

Saman aikaisesti myös tuo hyvyyden ja lempeyden tunne huoneessa kasvoi, kuin suureksi turvalliseksi muuriksi joka esti tuota vihaista pahuuden ruumiillistumaa pääsemästä heihin käsiksi.

”Hyvä Rosanna”, Kathrina kuiskasi ja hymyili, jolloin Rosanna tunsi lämpimän läikähdyksen sisällään, ”tämä ei silti vielä ole ohi. Sinun pieni temppusi pidättelee häntä hetken, mutta sinun on keksittävä jotain muuta ja pian”, hän jatkoi.

”Kyllä, äiti”, Rosanna vastasi ja katsoi äitinsä vakavia läpikuultavia kasvoja.

”Me yritämme järjestää teille vähän aikaa, jotta tämän saisi lopullisesti päätökseen”, Henry sanoi ja näytti hetken lähes elävältä. Ilmeisesti he olivat saaneet Rosannan pikku tempusta roimasti lisää energiaa.

Rosanna nyökkäsi, vaikka tiesikin että hänen vanhempansa joutuisivat vielä kärsimään, sillä tuo jokin paha oli selvästi todella raivoissaan, kun ei saanut mitä halusi.

”Isä”, Rosanna sanoi hiljaa ja toivoi, että olisi ollut jokin toinen keino.

Henry hymyili surumielisesti ja kosketti Rosannan kasvoja, kunnes kääntyi ja lipui ulos huoneesta, Kathrina perässään. Hetken oli hiljaista, kunnes äkkiä kuului vertahyytävä tuskan huuto.

”Eih”, Rosanna henkäisi ja samassa kuului uusi kammottava rääkäisy.

”Pidä iljettävät näppisi erossa sisarestani, senkin paskiainen!!” Kay karjaisi. Sitä seurasi valtava pamahdus, jonka jälkeen taloon laskeutui syvä, painostava hiljaisuus.

”Oho”, Rosanna sanoi ja katsoi Kayta, ”en taidakaan olla ainoa, jolla on erityiskykyjä”, hän totesi.

”Kathrina oli minun kaksoissisareni. Kaksosilla on yleensä aina tiukempi side toisiinsa”, Kay sanoi. Hän oli peloissaan, mutta myös vihainen, hän ei halunnut että tuo iljettävä olento enää kiduttaisi Kathrinaa.

”Mitä me nyt teemme?”, Pete kysyi ja nielaisi.

”En tiedä, mutta mitä se sitten onkin, meidän on tehtävä se nopeasti, sillä sen enempää minä kuin kuoleet sukulaisenikaan, emme pysty tuota niljaketta pidättelemään”, Rosanna vastasi ja hypähti huudahtaen, kun kirjahyllystä putosi alas paksu ikivanhan näköinen teos. Se lojui lattialla aukinaisena. Rosanna kumartui nostamaan opuksen käsiinä, saadakseen vain huomata, miten painava se oli.

Hän kantoi kirjan pöydälle ja alkoi selata sitä. Ilmeisesti jompikumpi hänen vanhempiensa hengistä oli sen tarkoituksella pudottanut. Siinä tapauksessa, kirjasta oli pakko löytyä vastaus heidän ongelmaansa.

Koska hän tiesi, että he tarvitsisvat lisäaikaa, etsi hän ensiksi jonkinlaisen suojataian, rukouksen jolla he saisivat pidettyä pahan rittävän kauan loitolla heistä.

”No niin, tässä on jotakin. Me tarvitsemme ainakin suolaa, salviaa ja mehiläisvaha kynttilöitä ja joitakin muitakin tarvikkeita”, Rosanna luki ääneen, vaikka kirjan lukeminen sinänsä oli haastavaa, sillä sen sisältämä teksti oli koukeroista ja joistakin kohdin hyvin pientä.

”Osa noista on keittiössä, eikä ainakaan minua huvita lähteä hortoilemaan ympäri taloa, niin kauan kun se mikä lieneekään iljetys liihottelee pitkin taloa ja yrittää tappaa kaikki tielleen osuvat”, Pete vastasi.

”Tiedän, mutta meidän on yritettävä silti”, Rosanna sanoi, ”kunhan vain pidämme yhtä, emmekä anna pelolle valtaa, tuolla olennolla ei ole meihin valtaa”, hän lisäsi.

”Hyvähän sinun on sanoa”, Peter jupisi ja oli pompata kynsineen kattoon, kun Sam rykäisi hänen selkänsä takana.

”Jää sinä tänne, minä lähden käymään keittiössä”, Sam sanoi ja vilkaisi Peteä vähemmän ystävällisesti.

”Sam, yrttejä ja mausteita, sekä suolaa pitäisi olla maustekaapissa ja siivouskaapin viereisessä romukaapissa taisi olla kynttilöitä”, Rosanna opasti ja päätti käydä hakemassa muutaman muun tarvittavan kapistuksen joista toinen oli hänen makuuhuoneessaan.

”Hyvä, kiitos. Nopeuttaa etsintöjä huomattavasti, kulta”, Sam sanoi ja katsoi hellästi Rosannaa.

He eivät ehtineet tosin liikahtaakaan, kun vaalea hahmo lipui ovelle ja siitä sisälle, laskien mainitut tarvikkeet pöydälle.

”Kiitos”, Rosanna sanoi ja katsoi lempeästi Henryä, joka näytti hieman läpikuultavammalta kuin aiemmin. Ilmeisesti tapahtuneet olivat verottaneet hänen energiaansa melkolailla.

Henry nyökkäsi ja hymyili jälleen tuota surumielistä hymyä, ”hänellä on Kathrina”, hän sanoi, ”minä pyydän, pitäkää vauhtia”, hän lähes rukoili heitä.

”Kyllä isä”, Rosanna sanoi ja toivoi, että olisi siinä paikassa voinut tehdä enemmän, ”minä teen mitä vain, jotta saan teidät molemmat vapautettua”, hän jatkoi.

”Ei sitten tarvinnutkaan lähteä keittiöretkelle”, Sam totesi tyytyväisenä.

”No niin meidän pitää muodostaa meille suoja. Ensin on piirrettävä lattiaan iso rinki, jonka toiselle puolelle kukaan ei saa astua. Vaikka huone toistaiseksi on ollut turvasaarekkeemme, en usko että se on sitä kauan, siksi onkin äärettömän tärkeätä että me kaikki pysymme ringin sisäpuolella”, Rosanna selitti ja alkoi lukea ohjeita kirjasta. Sam teki suolalla huoneeseen niin ison ympyrän kuin oli mahdollista ja kaikki he astuivat sen sisälle. Tämän jälkeen hän yhdessä muiden kanssa valmisteli Rosannan ohjeiden mukaan loputkin tarvikkeista oikeille paikoille.
Kun tämä oli tehty Rosanna luki kirjasta loitsun, joka tarvittiin vahvistamaan suojarinkiä.

Nyt he olivat turvassa ainakin jonkin aikaa, minkä Rosanna aikoi käyttää hyödyksi ja alkoi selata kirjaa, Kayn autellessa parhaansa mukaan. Kirjan oli täytynyt kuulua hyvälle noidalle, Rosanna päätteli ja mietti, olisiko peräti ollut äidin kirja. Hän selasi kirjaa kiivaasti, mutta kuunteli myös intuitiotaan, joka oli niin monta kertaa häntä auttanut. Lopulta hän löysi jotain, josta saattaisi olla apua.

Karkotusloitsu, joskin se vaikutti kovin monimutkaiselta ja näytti että se vaatisi ehkä jopa jonkinlaisen uhrauksen, mutta mitä, sitä hän ei vielä tiennyt. Rosanna alkoi lukea tarkemmin löytämänsä loitsun ohjeita, kun Peter, Di ja Leo alkoivat tuijottaa oviaukkoa.

Rosanna nosti katseensa kirjasta ja tiesi jo mikä tuo musta muodoton olento oli. Se oli tuo paha, joka hän oli jo aiemmin kohdannut.
”Voit liehua siinä miten halua, mutta tänne et pääse!” Rosanna sähähti ja hahmo tuntui perääntyvän, mutta vain hyvin vähän.

Vielä se ei päässyt huoneeseen, mutta oli vain ajan kysymys, milloin se onnistuisi siinä. Sen jälkeen heidän ainoa suojansa olisi tuo suojarinki, jonka sisällä he kaikki olivat. Hän katsoi kylmästi tuota olentoa ja jatkoi tuon löytämänsä karkotusloitsun ohjeistuksen lukua. Hän halusi tehdä kaiken oikein, jotta tuosta pahasta päästäisiin lopullisesti eroon.

”Jotta tämä onnistuisi, me...”, Rosanna aloitti, mutta...


Lähestyvä Halloween/Pyhäinpäivä innoitti minut jälleen kirjoittamaan. Mutta päästänkin teidät puikkoihin, miten on, kuinka tarina jatkuu tästä?

66
Yleinen keskustelu / Vs: Yleistä hölinää
« : 09.10.19 - klo:13:55 »
Ei haittaa. Vähän saa heräteltyä muitakin alueita.
Mitäs tänne, hiljaista ja inspis vähän hukassa. Mitä nyt sims 4:sta tullu tahkottua. :)
Mut kiva nähdä että täälläkin käy välillä joku, enkä vain minä roiku täällä yksinäni kurkkimassa, josko johonkin ois tullu viestejä muiltakin kuin boteilta. :D

67
Yleinen keskustelu / Vs: Yleistä hölinää
« : 14.02.19 - klo:08:52 »
Hyvää ystävänpäivää kaikille tännekin!


68
Jussi seisoi paikoillaan oviaukossa, kunnes uskaltautui astua pidemmälle. Lattialankut kavalsivat hänetkin, mutta hahmo ei tuntunut reagoivan siihen mitenkään.
Jussi asteli kohti hahmoa, yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Lopulta hän oli ihan hahmon vieressä ja näki että se oli
Antti.
“Antti”, Jussi sanoi hämmentyneenä. Siinä samassa kun Jussi oli sanonut Antin nimen, hahmo kääntyi ja katosi.

Jussi ei liikkunut hetkeen, mutta päätti sitten palata takaisin huoneeseensa, miettien miksi Antti päättäny tuolla tavoin ilmestyä. Kunhan nyt ei mitään uusia henkimaailman seikkailuita, hän ajatteli muistaessaan edellisen kohtaamisensa henkimaailman kanssa. Siitä oli ollut leikki kaukana, vaikka hyvin se lopulta olikin päättynyt.

Istahtaessaan vuoteen reunalle hän arveli, että se joka päivällä oli kolannut täytyi olla Antti. Ehkei hänen henkensä vielä ollut ihan valmis siirtymään eteenpäin, hän päätteli vetäytyessään peiton alle.

Hetken hän oli taas kuulevinaan jonkun astelevan huoneen ulkopuolella.
“Painu sinäkin Antti nukkumaan”, hän mumisi hiljaa ja veti peittoa tiukemmin ympärilleen. Hetkeä myöhemmin hän oli vaipunut jälleen uneen.


***


Nuorten lähdettyä Walter kantoi loput autossaan vielä olevista tavaroistaan mökille. Siinä samalla hän tutkaili uteliaana mökkiä ja sen ympäristöä.
Mökki oli selvästi hyvin hoidettu, vaikka kasvit saivatkin rehottaa vapaasti ja nurmikkoa ei oltu leikattu ikuisuuksiin.

Vähän kauempana oli kivikkoinen ranta, jonne oli vedetty pieni vene, jossa oli sekä airot, että moottori. Eipähän ollut vaaraa jäädä keskelle järveä vaikka moottori sammuisikin hän päätteli tyytyväisenä.

Hieman kauempana veneestä oli laituri. Laituri oli selvästi hyvin vanha, mutta silti hyväkuntoinen ja jotkin laudoista oli jossain vaiheessa uusittukin, sen kieli väriero lankkujen välillä.

Maisema oli kaunis ja näytti vieläkin viehättävämmältä, kun aurinko alkoi hiljalleen kadota metsäisen rinteen taakse.

Hän asteli sisälle mökkiin ja häntä vastaan leyhähti hieman ummehtunut ilmavirta, joka kieli ettei mökkiä kovin usein oltu tuuletettu. Haju ei ollut paha, jos nyt ei mikään erityisen hyväkään. Siedettävä, kuvasi sitä ehkä parhaiten.

Mökin tilat eivät olleet kovin suuret ja lähes kaikki oli samassa tilassa, paitsi makuuhuone. Lisäksi mökissä oli hieman karkeatekoinen, mutta omalla tavallaan kaunis takka. Hän laski kantamuksensa pirttipöydälle, jonka kuluneeseen pintaan joku oli kauan sitten kaiverrellut kirjaimia. Mahdollisesti kaivertajan omat nimikirjaimet, Walter päätteli.

Hän lajitteli pöydällä olevat tavarat oikeisiin paikkoihin ja nosti makuutiloihin vievät syliinsä. Lattialankut narahtelivat hänen painonsa alla, kun hän asteli makuuhuoneeseen, joka oli sekin hyvin pieni ja siellä oli vain yksi iso vuode. Vuoteen yläpuolella, katossa, roikkui harsomainen valkea kangas, joka oli laskostettu nätisti seinässä olevaan koukkuun.
Yksi niistä nuorista oli muistuttanut ottamaan sen alas yöksi, jos ei halunnut tulla yön aikana syödyksi, hän muisti ja laski sylissään olevat tavarat ikkunan vieressä olevan lipaston päälle.

Tämän jälkeen Walter järjesteli loputkin tavarat paikalleen ja koska oli iltapäivä oli ehtinyt jo kääntyä illaksi hän laitteli itselleen pientä iltapalaa. Siinä syödessään hän selaili vieraskirjaa, jonka oli sattumalta löytänyt. Hän ei ymmärtänyt useimpia kirjoituksia, joita kirjaan oli raapustettu, sillä ne mitä ilmeisemmin olivat suomea, jota hän ei osannut. Toki hänellä oli sanakirja mukana, mutta hän päätti jättää kääntämisen toiseen kertaan. Sitä paitsi ne taisivat olla lähinnä jotain tavanomaisia tervehdyksiä kiitoksineen, tyyliin: Minä olin täällä.

Vieraskirjassa oli myös piirroksia, joita jotkut vierailijoista olivat aikansa kuluksi sinne tehneet. Osa oli hyvinkin taitavan piirtäjän kynästä lähtöisin. Muutama taas oli selvästi suorastaan hävyttömiä töherryksiä jotka esittivät sukuelimiä.
Walter mietti, josko itsekin jättäisi vieraskirjaan puumerkkinsä, kun lähdön hetki koittaisi. No se olisi sitten se, hän päätti ja haukotellen laski kirjan käsistään.

Päivä oli ollut pitkä ja siltä se totisesti tuntuikin. Hän siivosi syömisensä jäljet, tarkasti nopeasti että kaikki oli kunnossa ja vetäytyi sitten vuoteeseen. Vuode tuoksahti sekin hivenen tunkkaiselta ja siltä että patjaa ja tyynyä ei oltu vaihdettu ikuisuuksiin, vaikka tyynyliina ja lakanat olivatkin selvästi puhtaat ja vastikään vaihdettu.

Walter ei kuitenkaan välittänyt siitä, vaan käänsi kylkeään ja nukahti.
Hän nukkui hyvin siihen asti, kunnes heräsi ärsyttävään ininään, joka kuului aivan hänen korvansa vierestä.
”Perhana”, Walter murahti ja muisti että oli unohtanut nukkumaan mennessään vetää hyttysuojan alas. Hiljaa kiroillen hän hätisti hyttysen matkoihinsa ja kiskoi hyttyssuojan alas.

Tuskin hän oli ehtinyt laskea päänsä tyynylle, kun ulkoa alkoi kuulua kummallinen, rytmikäs tasainen ääni. Aivan kuin, aivan kuin tasaiset marssivat askelet. Hän nousi ylös, työnsi hyttyssuojan sivuun ja kohottautui katsomaan ikkunasta ulos.

Ulkona ei näkynyt muuta kuin pimeää ja järven suunnalla hentoista usvaa, joka tuntui hohtavan tähtikirkkaan taivaan himmeässä valossa.

Kulmiaan rypistäen hän asteli tuvan puolelle, kurkisti uudelleen ikkunasta ja asteli sen jälkeen ovelle. Ääni kuului yhä.
Walter työnsi oven auki ja astui terassille. Viileä yöilma sai hänet värähtämään hieman.

Mitään ei näkynyt vieläkään ja hän alkoi jo epäillä nähneensä unta tai ehkäpä joku paikallinen vain pilaili hänen kustannuksellaan. Se luulo kuitenkin hävisi kun äkkiä hentoinen usva tuntui kasvavan ja muuttavan muotoaan.

Pian pihamaalla tuntui seisovan rykmentin verran vaaleita helmiäisenhohtosia hahmoja. Mitä enemmän Walter niitä katsoi hän tajusi, että ne olivat sotilaita, joskin niiden univormu ei ollut aivan ajanmukainen, vaan paljon vanhempi. Toisen maailmansodan aikainen, hän ajatteli ja katseli noita hahmoja, joiden repaleiset asut ikäänkuin leijuivat höyhenen kevyenä niiden jokaisesta liikkeestä.

Nuo hahmot eivät vilkaisseetkaan Walteria, vaan olivat kuin tätä ei olisi ollut olemassakaan ja jatkoivat marssiaan kohti järveä.

Ilma tuntui muuttuneen viileämmäksi ja kosteammaksi, mikä sai Walterin värisemään kylmästä. Jokainen karva hänen ruumiissaan tuntui nousseen pystyyn ja niskassa kihelmöi. Hän tuskin uskalsi hengittääkään.
Pian viimeinenkin sotilas hävisi näkyvistä kuin usva ja tuli aivan hiljaista.

Walter seisoi yhä paikallaan ja toljotti pihaa kuin peläten että nuo hahmot ilmaantuisivat takaisin, mutta mitään ei tapahtunut. Vain jossain mökin rakenteissa rapisteli hiiri.

Äkillinen kännykän viestiäänen piippaus sai Walterin hypähtämään säikähdyksestä. Hiljaa kiroillen hän perääntyi takaisin sisälle, veti oven perässään kiinni ja varmisti että se oli lukossa. Ties mitä sieltä vielä yrittäisi ängetä sisälle, hän ajatteli ja värähti.

Walter vilkaisi kännykkäänsä ja totesi viestin olevan ystävältään, joka toivotteli vain hyviä lomia. Hän hymähti hiljaa, naputteli vastauksen, laskien kännykän takaisin yöpöydän virkaa tekevälle lipastolle.
Tämän jälkeen hän vetäytyi takaisin vuoteeseen ja nukahti. Sinä yönä mikään ei enää häirinnyt hänen untaan.


Tällanen pätkänen tällä kertaa. Jatkakaahan te puolestanne, mitä seuraavaksi mahtaa tapahtua?

69
Yleinen keskustelu / Vs: Yleistä hölinää
« : 14.02.18 - klo:23:41 »
Hyvää ystävänpäivää tännekin. :)


70
“Öh, anteeksi”, Mirja mutisi ja vilkaisi miestä hämmentyneenä. He kumpikin katsoivat toisiaan hetken, kunnes jatkoivat ääneti tavaroiden keräämistä.

“Mitähän tuo oli olevinaan?” Anni kuiskaa hiljaa Tuomolle, joka kohauttaa olkiaan. Silti jotain lämmintä läikähtää hänen sisällään, ehkä oli hyvä, että muori saisi jotain uutta ajateltavaa, ettei tarvitsisi murehtia menneitä, hän ajattelee ja kääntyy katsomaan Annia.

Anni vastaa katseeseen ja
hymyilee ujosti, posket hehkuen punaisina. Tuomo kumartuu kohti Annia ja samalla hetkellä tupakeittiöstä kuuluu kova rysähdys. Mirja ja Walter ovat pysähtyneet kumpikin paikoilleen tavarat yhä käsissään ja tuijottavat äänen suuntaan, kuten muutkin.
Hetkeen kukaan ei tee mitään, mutta lopulta Mirja painelee tupakeittiöönsä ja laskee käsissään olevat tavarat työtasolle. Hänen katseensa kiertää koko keittiön. Tasot ja hyllyt ova yhä hyvässä järjestyksessä, jokainen tavara omalla paikallaan. Tai siltä se ainakin näytti, kunnes hän huomasi teline, jossa oli vanhoja kuparisia kattiloita koristeena, oli vinossa ja osa kattiloista lattialla. Yksi telineen ruuveista näytti pettäneen, mitä Mirja kovin ihmetteli, sillä ne oli aikoinaan laitettu hyvin huolellisesti ja tiukkaan kiinni alustaansa, joten niiden olisi pitänyt kestää vaikka maanjäristys.

Äkkiä syvän hiljaisuuden rikkoi radio joka pamahti itsestään päälle ja sai itse kunkin hypähtämään säikähdyksestä.

“What is going on?” Walter kysyi toinnuttuaan säikähdyksestä, mutta kukaan ei vastaa.

“Outoa”, Jussi sanoo ja hänellä on hienoinen déjà vu-tunne, kuin olisi kokenut samaa ennenkin.

Mirja on jo tointunut säikähdyksestä ja nostelee kiivaaseen tahtiin tavaroita paikalleen, minkä jälkeen hän käy hakemassa miesvainajansa työkalupakin ja korjaa telineen ja nostelee kattilat takaisin omille paikoilleen. Oli kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Mutta Mirja tietää mikä tai oikeammin kuka telineen pudotti.

Meni hetki jos toinenkin, kunnes jännittynyt tunnelma alkoi hieman lientyä ja itse kukin rauhoittua. Vielä enemmän tunnelma paranee, kun Mirja tarjoilee kaikille kahvia ja laskee pöydälle ison lautasen jolla pullaa, keksiä, paakelsia ja muuta hyvää.

“Vähän pientä hyvää”, Mirja sanoo.

“Ai vähän”, Tuomo naurahtaa ja nappaa itselleen isoimman pullan, ennen kuin kukaan ehtii tehdä mitään.

“Käytöstavat Tuomo”, Mirja muistuttaa ja katsoo poikaansa tuikeasti, mutta samalla hyvin lempeästi.

Tuomo mutisee jotain epämääräistä vastaukseksi ja kaataa kahvia kuppiinsa. Mirja pyörittää päätään hymyillen ja istuutuu sitten muiden seuraksi. Tunnelma alkaa olla hyvin vapautunut. Nuoret vitsailevat keskenään ja tuo hienoinen episodi unohtuu pian mielistä.

Kahvit ja pullat on pian nautittu ja jokainen tuntee olonsa hyväksi ja kylläiseksi. Ei tekisi mieli lähteä, mutta koska he tulivat luvanneeksi, niin pakkohan se on opastaa eksynyt mies mökilleen. Hetken he kuitenkin päättävät levähtää, etteivät rattiin nukahtaisi kun olo oli hieman liiankin kylläinen. Mutta mitä voisi odottaakaan sellaisen aterian jälkeen, jota emäntä kutsui vähäiseksi ja pieneksi, mutta oli kaukana siitä.
Ikivanha seinäkello raksuttaa tasaiseen tahtiin, heilurin liikkuessa puolelta toiselle ja sitten se alkaa moukuttaa.

“Jahas, ehkä on hyvä jo alkaa lähteä, että vieraamme ehtii mökilleen ennen pimeää”, Jussi toteaa ja pian he alkavat yksi toisensa jälkeen nousta pöydästä ja valmistumaan lähtöön.

Mirja vielä antaa Walterille pussillisen pullia, “pieneksi” evääksi mukaan. Walter yrittää vastustella, mutta antaa periksi sillä ei halua pahoittaa Mirjan mieltä. Itseasiassa häntä ei olisi enää huvittanut mennä mökille, sillä hän oli tykästynyt tähän vieraanvaraiseen paikkaan ja sen kauniiseen emäntään. Mutta koska hän oli maksanut mökistä, niin sinne hän menisi. Ehkäpä hän kuitenkin vielä törmäisi näihin mukaviin ihmisiin, hän toivoi.

“Kiitos”, Walter sanoi hieman hassusti ääntäen, sillä halusi olla kohtelias ja jotenkin yrittää näyttää kiitollisuutensa vaikka välissä olikin hienoinen kielimuuri.

Lopulta tuo porukka asteli ulos. Walter vuokra-autoonsa ja muut Tuomon autoon. Jussi tietenkin neuvoi ensin Walteria seuraamaan Tuomon autoa, niin pääsisi perille parhaiten, kun he olivat ensin saaneet osoitteen ja tarkastaneet sen kartalta. He ajattelivat muutenkin viivähtää mökillä sen verran että opastaisivat Walteria käytännön asioista mökillä, jotta tämä pärjäisi tarvittaessa.

Niin nuo kaksi autoa sitten starttasivat ja suuntasivat mökille, Tuomon auto etunenässä. Matka ei lopulta kovin kauan kestänyt, sillä Walter oli päässyt yllättävän lähelle, mutta oli kääntynyt väärin risteyksessä, kun joku oli näemmä neuvonut hieman huonosti koko reitin hänelle.

Lopulta he kaartoivat nurmettuneelle pihamaalle, johon hyvin kuoppainen huonokuntoinen tie päättyi. He purkautuivat ulos autoista ja venyttelivät. Mökki oli perinteinen hirsimökki, jonka takaa näkyi iltapäivän auringonvalossa kimalteleva järvi. Järven ja mökin ympärillä oli silminkantamattomiin metsää ja lähin asutus varmasti useampien kilometrien päässä.

Ihme kyllä, joku oli jossain vaiheessa järjestänyt mökille sähköä ja varasähköksi agrekaatin sähkökatkon varalle. He näyttivät mitä kaikkea tällaisella mökillä oli ja miten tuli menetellä, mistä Walter tuntui olevan tyytyväinen.

Walterilla olisi täällä hyvät oltavat, nuoret päättelivät ja alkoivat suunnata autolle. Oli aika palata takaisin. He hyvästelivät Walterin ja lähtivät.

Oli jo pimeää kun he kaarsivat Tuomon kotitalon pihalle. Ikkunoista loistivat kutsuvat lämpimät valot. Hetken he seisoivat terassilla, kunnes verenhimoinen itikkaparvi hääti heidät sisätiloihin. Jonkin aikaa he viettivät tuvan puolella, kunnes väsymys kävi niin voimakkaaksi että he siirtyivät mukisematta yläkertaan, missä heitä odotti valmiiksi pedatut vuoteet. Itse kukin vetäytyi tyytyväisenä mukavan pehmeiden petivaatteiden väliin ja olivat lähes unessa pään koskettaessa tyynyä. Olipahan ollut päivä.

Yö sujui rauhallisesti, muutaman tunnin ajan, kunnes Jussi heräsi siihen, että joku liikkui makuuhuoneen ulkopuolella. Hetken hän ajatteli uneksineensa, mutta koskapa täälläpäin oli ennenkin sattunut outoja asioita, hän päätti nousta ylös ja ottaa asiasta selvää. Niin hän sitten asteli mahdollisimman hiljaa ovelle ja työnsi sen auki.
Silmät tähysivät pimeää käytävää, kunnes hän näki vaalean hahmon käytävällä. Kuului kuinka lattialankut narahtivat jonkun painon alla. Hetken Jussi seisoi paikoillaan oviaukossa, kunnes uskaltautui astua pidemmälle. Lattialankut kavalsivat hänetkin, mutta hahmo ei tuntunut reagoivan siihen mitenkään.
Jussi asteli kohti hahmoa, yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Lopulta hän on ihan hahmon vieressä ja näkee että se on...


No jatkapas sinä tästä, että mitäs se Jussi näkee. :)

71
Yleinen keskustelu / Vs: Yleistä hölinää
« : 01.01.18 - klo:01:42 »
Pahoittelen hiljaisuutta tällä foorumilla. En se minäkään kauhean aktiivisesti täällä pyöri, mutta nyt pitää kyllä sen verran ryhdistäytyä, että laitan edes yhdet toivotukset.
Hyvää Uutta Vuotta (joskin jo reippaasti yli tunnin myöhässä, sori)!!
Ai juu ja tässä pari kivaa kuvaakin tunnelmaa juhlistamaan. Kuvissa siis kahden parhaimman simsperheeni jäseniä ja kyllä on parin sarjan(The Strain, sekä Trollhunters) näköissimit. Myönnän syyllisyyteni siihen, että tykkään näistä sarjoista, sekä mies näyttelijästä, joka niissä molemmissa on mukana.  ;D :-[

Walter Strickler & Barbara Lake




Eldritch Palmer & Coco Marchand


72
Lopulta he kaikki, sekä mies suuntasivat takaisin sisälle jatkamaan keskeytynyttä ateriaa. Rauhaa ei kovin kauan kestänyt, kun taas kuului autonmoottorin hyvin tunnistettavaa murinaa ja taas ajoi auto pihalle.

Tuomon ilme happani, kun hän tunnisti auton, ”voi ei tuo perhanan kiusanhenki voi jättää meitä rauhaan”, hän murahti ärtyneenä, kun
autosta nousi ylös keski-ikäinen mies.

Tuomo esitti anteeksipyyntönsä ja harppoi ulos. Tupaan laskeutui syvä hiljaisuus ja he kaikki seurasivat ikkunasta, kun Tuomo keskuteli miehen kanssa. Äänet tuntuivat kohoavan sen verran että se kantautui sisälle asti.

Jussi, Anni ja Noora katsoivat aiheelliseksi selittää heidän vieraalleen, mitä oli tekeillä. Niin he sitten kertoivat mitä olivat kokeneet kahdeksan vuotta aikaisemmin.
Mies kuunteli hiljaa, silmät ymmyrkäisinä ja hivenen epäuskoisena nuorten kertomusta.

”Right”, mies sanoi hitaasti ja näytti jos mahdollista vieläkin epäuskoisemmalta.

”You don't have to believe, but I like to advise you not to go the forest at night. There isn't nothing specially, just in the dark you may get lost or sink into the swamp or run into a bear”, Jussi huomautti ystävällisesti.

“Oh, okay”, mies sanoi ja hänestä saattoi nähdä, ettei hän tuntenut oloaan järin mukavaksi. Ehkäpä jopa mietti, että hotelli olisi sittenkin ollut parempi vaihtoehto.

Kun Jussi näki miehen ilmeen hän rauhoitteli tätä, ettei tämä varmaan edes näkisi karhua koko lomansa aikana, ne kun mieluusti välttelivät ihmisiä ja hyvin todennäköisesti kiertäisivät mökin kaukaa. Kunhan mies vain pysyisi lähellä mökkiä niin kaikki menisi luultavasti hyvin.

Mies tuntui rauhoittuvan Jussin sanoista.

“You probably have a very nice vacation“, Jussi sanoi iloisesti.

“Yes, I hope”, mies vastasi, mutta muuta hän ei ehtinytkään sanoa, kun Tuomo saapasteli ärtyneenä sisälle, Valkeapää vanavedessään. Hän ei ollut iloinen tästä vieraasta ja kaikki he saattoivat nähdä, että hän toivotti mielessään Valkeapään niin pitkälle kuin pippuri kasvoi.

“Kas niin, nyt saankin tavata ystäviäsi”, Valkeapää sanoi reippaasti, mutta hymy ei ulottunut hänen silmiinsä, “ja kukas tämä herra on?” hän kysyi, kun huomasi miehen pöydän ääressä.

“Eksynyt turisti, lupasimme auttaa häntä”, Jussi vastasi ja katseli Valkeapäätä arvioiden. Valkeapää ei ollut tyhmä, joten parasta olla hölmöilemättä ja miettiä tarkkaan mitä tälle vastaisi, hän päätteli, “ja te olitte?” hän kysyi.

“Komisario Otso Valkeapää”, Valkeapää vastasi ja katseli tutkivasti Jussia, “en haluaisi häiritä teitä, mutta nyt kun olen tässä, haluaisin kysyä muutaman kysymyksen”, hän sanoi.

“Ymmärrän kyllä, että teillä on työnne, mutta me juuri saavuimme ja haluaisimme rauhoittua. Lisäksi lupasimme tälle miehelle, että opastamme hänet hänen mökilleen”, Jussi alkoi selittää, “sopisiko teille mitenkään jonain toisena päivänä”, hän ehdotti.

“Hyvä on sitten”, Valkeapää sanoi vastahakoisesti, sillä ymmärsi hän sentään sen, että toiset olivat juuri saapuneet ja haluaisivat mieluusti asettua aloilleen. Sanoi vielä muutaman kohteliaisuuden ja häipyi sitten ulos.

“Maanvaiva tosiaan”, Anni sanoi ja pyöritteli silmiään, “toivottavasti hän ei tule uudelleen”, hän jatkoi ja vilkaisi nopeasti Tuomoa.

“Turha toivo, kyllä hän vielä tulee häiriköimään”, Tuomo murahti ja katsoi Annia. Pienet punaiset läikät kohosivat nuorukaisen poskille, “jos nyt söisin, kun jäi kesken”, hän mutisi ja keskittyi vähän liiankin tarmokkaasti keittolautaseensa.

“Niin, öh, meillä jäi jutut vähän kesken”, Jussi yritti avata keskustelua ja kääntyi sitten keskustelemaan miehen kanssa. Hän kyseli tältä vähän tarkemmin, mitä tämä oli tekemässä ja sai lopulta tietää tämän nimen. Mies oli Walter Hughes ja hän oli alunperin tullut työntehtävää tekemään, mutta oli päättänyt pitää ensin kunnon loman ja tutustua vähän paremmin maahan joka tulisi olemaan hänen kotinsa jonkin aikaa.

Kesti vielä jonkin tovin, ennen kuin tunnelma alkoi olla hieman vapautuneempi ja lopulta pöydän ympärillä kävi melkonen puheensorina, kun he kaikki keskustelivat keskenään, sekaisin suomea ja englantia.

Jussi, Noora, Mirja ja Walter huomasivat kyllä katseet, joita Tuomo ja Anni yrittivät luoda toisiinsa vaivihkaa. Jokainen heistä hymyili, mutta ei kiinnittänyt huomiota nuoriin, kun eivät nämä selvästi sitä kaivanneet juuri nyt.

Lopulta jokainen oli saanut syötyä ja Mirja alkoi keräillä astioita pois pöydältä. Samaan aikaan, myös Walter nousi ylös aikoen auttaa Mirjaa.

“Mitä sie nyt?” Mirja kysyi.

“Muori, hän kai tahtoo auttaa sinua”, Tuomo sanoi heti ja Walter nyökkäsi vaikkei ollut ymmärtänyt sanaakaan.

“Sanotko, ettei tarvitse. Mie pärjään kyllä, kun olen tähänkin asti itsekseni pärjännyt”, Mirja pyysi ja Jussi käänsi Mirjan sanat Walterille.

“But I want to help. I owe you, because you have helped me more than I needed”, Walter sanoi.

“Hän haluaa välttämättä auttaa”, Jussi sanoi.

“Hyvä on, hyvä on. Tuokoon sitten lautaset”, Mirja myöntyi ja pieni hymynhäive käväisi hänen suupielessään. Päätään pyörittäen hän alkoi kerätä tavaroita pöydästä Walterin auttaessa. Mirja oli juuri ojentamassa kättään kohti leipäkoria, kun hänen kätensä osui Walterin käteen.

“Öh, anteeksi”, Mirja mutisi ja vilkaisi miestä hämmentyneenä. He kumpikin katsoivat toisiaan hetken, kunnes jatkoivat ääneti tavaroiden keräämistä.

“Mitähän tuo oli olevinaan?” Anni kuiskaa hiljaa Tuomolle, joka kohauttaa olkiaan. Silti jotain lämmintä läikähtää hänen sisällään, ehkä oli hyvä, että muori saisi jotain uutta ajateltavaa, ettei tarvitsisi murehtia menneitä, hän ajattelee ja kääntyy katsomaan Annia.

Anni vastaa katseeseen ja...

***

No niin, naputtelin jälleen jatkoa tähänkin. Niin ja mutkistin juttua entisestään.... Sori mutta se vain tuli jostakin. :D
No mutta jatkakoon ken tahtoopi. :)

73
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Merirosvoprinssi
« : 07.12.17 - klo:12:39 »
"Isä, minusta tuntuu, että meidän pitäisi mennä kätketylle temppelille, saaren itäiselle vuorelle. Naemin kertomusten mukaan se on saaren turvallisin paikka. Se on saaren pyhin alue ja kerrotaan, että henget kulkevat siellä, vuorella ja sen takana vihreän laakson utuisilla niityillä. Henget pitävät huolta omistaan, niin sanotaan. Tulkaa, tiedän nopean polun, jonka avulla pääsemme sinne helpoiten." Marijah selittää ja hypähtää pystyyn märkää hiekkaa vaatteistaan pyyhkien.

Niin kolmikko katoaa sademetsän uumeniin, mukanaan pieni marakatti heidän yläpuolellaan oksalta toiselle hyppien ja iloisesti pärpättäen. Samaan aikaan saaren länsipuolen viidakoista, rinnettä alaspäin laskeutuu musta usvahuntu, jonka lonkerot pyörittelevät paksuja kiemuroita puiden runkoihin ja hukuttavat tummaan sumuun lehtien peittämän maan. Sumun keskellä liukuu hahmo
, kuin sumua itsekin. Tuo hahmo seuraa tiiviisti pienen seurueen kulkua läpi tiheän ja kostean viidakon.

Mitä pidemmälle he pääsevät, sitä vaikeakulkuisemmaksi maasto tulee, mutta se ei pientä seuruetta estä. William on tottunut kiipeämään mastoissa, joten kallioinen maasto ei tuota hankaluuksia ja aina välilä hän käyttää apunaan puiden runkoja, jotka eivät tunnu liukasta sään kuluttamaa mastoa pahemmilta. Tosin puissa ei ole köysiä, mutta ei se silti kulkua haittaa.

Marijah hyppii kiveltä kivelle kevyesti ja ketterästi kuin varmajalkainen villivuohi. William jää välillä katsomaan tytön menoa ja meinaa sotkeutua omiin jalkoihinsa. Hän saa kuitenkin ajoissa kiinni liaanista, ennen kuin on mätkähtää pusikkoon. Hän on aivan varma, ettei liaani ollut siinä hetkeä aiemmin. Kuin saari haluaisi auttaa heitä.
Todellakin kummallinen saari, William miettii ja jatkaa kulkuaan Marijahin perässä.

Sam harppoo nuorten perässä pitkin askelin, sillä hän ei ole nuori enää. Ei ehkä huonossa kunnossa, mutta ikä alkaa silti painaa. Hän pysyy silti nuorten perässä, vaikka se hivenen tiukkaa tekeekin.

Jonkin ajan kuluttua metsä alkaa harventua ja maasto muuttua yhä kivikkoisemmaksi. Kivien seassa kasvaa matalaa pensaikkoa ja valtavia saniaisia. Kivet ovat kosteudesta liukkaita ja he saavat tehdä tosissaan töitä pysyäkseen pystyssä.

Koska puita ei ole enää niin montaa, joten Mara päättää matkustaa Samin olkapäällä. Sam rapsuttaa pientä olentoa kuin sanoakseen tälle, ettei ole mitään hätää.

Tunteja myöhemmin he saapuvat ikivanhalta näyttävän rakennuksen luokse. Rakennus on tehty suurista kivistä, joita nyt peitti oudot kukkaset, sammalet, saniaiset ja muu kasvillisuus. Se mitä kiveä näkyi, oli kosteaa, johten sumusta joka kieppui rakennuksen ympärillä. Jostain läheltä kuului tasainen jyly, joka kieli isommasta putouksesta, joka ryöppysi ulos vuorenseinämästä. Tuon putouksen lähde oli kaiketi maanalainen virta joka mutkitteli ensin vuoren uumenissa, ennen kuin tuli ulos.

Kolmikko pysähtyi rakennukseen tai oikeammin temppeliin vievien portaiden eteen. Portaiden yläpäässä oli pylväikkö ja sen välissä suuri ovi. Hetken Williamista tuntui kuin ovi olisi näyttänyt enemmänkin suurelta suulta täynnä torahampaita ja sen kummallakin sivulla olisi kiiluneet silmät. Hän ravisti päätään ja katseli uudelleen. Oli vain ovi, pylväät ja pieni ikkuna oven kummallakin puolella.

Mitähän minäkin oikein kuvittelin, William ajatteli ja kääntyi katsomaan Samia ja Marijahia. Nuo kaksi näyttivät siltä kuin olisivat nähneet saman kuin Williamkin.

”Mitähän sekin oli”, Marijah sanoi ääneen.
”Varmasti vain näkyjä”, Sam murahti, sillä oli tottunut moisiin merellä. Ei ollut ensimmäinen kerta ja tuskin viimeinen kun hänen silmänsä näkisivät omiaan, hän mietti.
”Vain näkyjä”, William sanoi hiljaa ja...

***

No niin, mitenkähän mahtanee jatkua tästä.
Ai joo ja pahoittelut etten itsekään ole ihan heti saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään jatkoa. Sori.  :-[ Töitä on näet piisannut ja tässä alkuviikosta olin kipeänä, niin ei edes huvittanut olla koneella. Mutta tässä kumminkin pätkänen. Jatkaa ken tahtoopi.

Ja Nuubialainen, aivan ihanan jatkon sinäkin olit kirjoittanut. :)

74
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Merirosvoprinssi
« : 26.08.17 - klo:10:30 »
"Tämä on se merkki, jota olette odottaneet. Tässä täytyy olla ensimmäinen vihje siitä, mitä saari odottaa teidän täällä tekevän." Marijah sanoo ja hymyilee tyytyväisenä.

Miehet tutkivat arkkua ja Sam totesi arkun maanneen jossain kosteassa paikassa, mistä oli sitten jostain syystä päätynyt virtaa, joka päättyi lampeen ryöppyävään vesiputoukseen. Onneksi se ei ollut pudotessaan osunut kehenkään heistä, Sam ajatteli ja vilkaisi sitten tytärtään joka oli kyykistynyt tutkimaan arkkua, märkien hiuksien roikkuessa hartioilla ja selässä kiemurrellen kuin mustekalan lonkerot.

Sam kumartui tutkimaan lukkoa tarkemmin ja samalla hänen sormensa näpräsivät ketjua, joka roikkui aina hänen kaulallaan. Ketjussa oli kaunis avain, käsityönä joskus kauan sitten tehty. Sormet siirtyivät hypistelemään avainta, samalla kun katse tarkentui lukon muotohin, ”voisiko olla”, Sam mutisi ja otti ketjun kaulastaan. Hetken hän katseli avainta, kunnes työnsi sen ruostuneeseen lukkoon. Ensin vaikutti siltä, ettei se sopisikaan, mutta sitten se loksahti paikoilleen ja Sam käänsi avainta. Lukosta kuului ratinaa, kuin siellä olisi ollut hiekkaa, sitten se antoi myöten ja kuului loksahdus joka kertoi lukon olevan auki.

Kädet hienoisesti täristen Sam yritti avata kannen, mutta se oli jämähtänyt kiinni. Nopeasti hän otti vaatekasasta veitsen, jota apunaan käyttäen hän sai kannen auki.

Arkun sisältö oli jotakuinkin säilynyt ehjänä ja kuivana, vaikka arkku itse oli kovia kokenut ja aikansa jossain maannut. Liekö ensin merellä ja sitten sieltä jotenkin päätynyt saaren uumeniin, ehkä veden mukana, sillä jostainhan lampeen ryöppyävä vesikin sai alkunsa.

William katseli vaitonaisena, kun Sam tutkiskeli arkun sisältöä. Jopa hetkeä aiemmin intoa pursunnut Marijah oli vakavoitunut ja laskeutui polvilleen isänsä vierelle. Siro käsi laskeutui miehen ahavoituneelle kädelle, kuului raskas huokaus ja kirkas pisara putosi arkun reunalle.

Samin käsi kurottautui nostamaan jotain arkusta. William ei nähnyt mitä se oli, mutta ei aikonutkaan kysellä, sillä oli itsekin nähnyt miten se oli Samiin vaikuttanut. Sam saisi kertoa sitten kun itse niin haluaisi, hän päätti.

”Isä”, Marijah kysyi hiljaa ja katseli isäänsä huolestuneena. Hän ei ollut vielä kertaakaan nähnyt isäänsä tuollaisessa mielentilassa ja ymmärsi että mikä sen sitten oli laukaissutkin liittyi menneisiin tapahtumiin.

Mara laskeutui alas oksaltaan ja käpertyi hiljaa pärpättäen Samin olalle, kuin yrittäen lohduttaa tätä.

”Tämä kuului Lilianalle”, Sam sanoi viimein ja ojensi jotakin Marijahille.

”Äidille?”, Marijah kysyi hiljaa ja katseli saamaansa kaulakorua yhtä aikaa surullisena ja uteliaana. Se oli vähän samantapainen kuin hänen oma simpukoista ja pienistä kotilonkuorista tehty kaulakorunsa, mutta kullasta ja jalokivistä tehty. Lisäksi korua koristi yksi kaunis valkea helmi. Isä oli varmasti teettänyt korun, Marijah päätteli ja pieni surullinen huokaus karkasi hänen huuliltaan.

”Niin”, Sam vastasi ja...

No niin, tässä pieni jatkopalanen ja juoni taitaa saada taas melkoisia kiemuroita. :D Jatkahaan te puolestanne.
Ai joo ja piti sanoa että ihanan jatkopalasen olit kirjoittanut Nuubialainen prinsessa. :)

75
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Merirosvoprinssi
« : 17.08.17 - klo:22:42 »
”Vaikka, siitä että pelastit isäni”, Marijah vastasi ja hymyili arvoituksellisesti ja kosketti Williamin kyljessä olevaa punertavaa arpea. Tyttö tunsi, miten nuori mies värähti kosketuksesta.

”Minun... minun täytyi tehdä jotain. Se oli minun työtäni, minun velvollisuuteni”, William selitti hiljaisella äänellä ja katsoi vaivautuneena alas, ”se ei olisi ollut reilu taistelu, vaan raukkamainen teko, enkä minä siksi voinut sallia sitä ja koska minä olen vain pahainen orja, ei minun henkeni olisi ollutkaan minkään arvoinen ja siksi minä olin uhrattavissa”, hän jatkoi, nostaen hitaasti katseensa takaisin tyttöön.

”Miksi ajattelet noin?”, Marijah kysyi ja katsoi kulmat kurtistuen nuorukaista, ”Maam on opettanut minulle, että jokaisen henki on yhtä arvokas, eikä kukaan ole koskaan toista parempi”, hän jatkoi, ”sinäkin olet yhtä arvokas kuin kuka muu tahansa. Mutta siinä olet oikeassa, ettei epäreilu taistelu ole oikein ja sellaista harrastava on raukkamainen pelkuri”, hän lisäsi, katseensa tutkiessa nuorukaisen olemusta.

”Niin”, William sanoi hiljaa, muttei tiennyt mitä muutakaan olisi voinut sanoa.

”Sinä sen sijaan vaikutat hyvin rehelliseltä ja hyväsydämiseltä. Minä olen varma, että kunhan saat asiasi kuntoon, niin sinusta tulee vielä oikein hyvä kuningas, jonkalaisen sinun kansasi ansaitsee”, Marijah sanoi totisena.

Hienoinen hymyntapainen kohosi nuorukaisen huulille, sillä siitä oli hyvin hyvin pitkä aika, kun hän viimeksi oli kuullut mitään lähellekään kehuja. Sinä aikana, kun hän merellä oli ollut, oli hän saanut vain osakseen haukkuja ja pahoinpitelyä.

”Ehkä niin, mutta siihen on vielä pitkä matka”, William sanoi viimein ja katsoi tyttöä, tuntien jokin lämpimän läikähtävän sisimmässään. Hän vain ei tiennyt, kuinka pukea tunteitaan sanoiksi, sillä tässä oli tyttö, jonka hän mieluusti ottaisi rinnalleen, sitten jos ja kun hän saisi takaisin kruununsa ja valtakuntansa.

Hetken oli aivan hiljaista, vain Mara pärpätti iloisesti oksallaan, linnut, sammakot ja hyönteiset ääntelivät metsässä yhtenä loppumattomana kuorona. Sitten jokin risahti ja hetkeä myöhemmin kuului lämmin, syvä ja hivenen karheahko naurahdus. Nuoret kääntyivät äänen suuntaan ja näkivät Samuelin, joka nojasi rennosti paksua puunrunkoa vasten.

Mara kipitti kapteenin olkapäälle ja keikkui siinä edes takaisin hetken aikaa, kunnes lopulta löysi mieleisensä kohdan johon istahtaa.

”Hei Mara, sinä hedelmävaras”, Sam naurahti ja rapsutti apinan turkkia ja sai vastaukseksi pitkän pärpätyksen.

”Hei isä”, Mariah hihkaisi ja samassa hetkessä Sam sai päälleen ryöpyn vettä.

”Vai aiot sinä kiusata isäpappaasi”, Sam nauroi ja istahti kivelle kiskomaan saappaita jalastaan, ”odotas kunhan pääsen sinne”, hän jatkoi laskiessaan saappaat juurakkoon, kiven vierelle, minne laski myös jo parhaat päivänsä nähneen hatun, jonka koristesulka näytti jo aika sulkasatoiselta ja alkoi aukoa kauhtuneen takkinsa nappeja.

Marijah ei tästä välittänyt vaan nauroi ja roiskutti uudelleen vettä isänsä päälle. Mara puolestaan päästi muutamia vihaisenkuuloisia kirkaisuja ja kiipesi takaisin turvapaikalleen puun oksalle. Tyhmät ihmiset kun kastelivat hänen hienon turkkinsa, se ajatteli ja alkoi jälleen sukia ja kuivailla turkkiaan.

Vähän ajan päästä kuului molskahdus ja...

***

Tulikin sitten taas kerran inspis ja naputtelin pikku pätkän. Pahoittelut jälleen kerran jos teksti on vähän sekavaa. Taas kerran väsyksissä kirjoittelin, mutta tämä nyt jotenkin sopi tähän. Kaiketi.  Jatkakaapas te vuorostanne. :)

Sivuja: 1 2 3 4 [5] 6 7 8 9 10 ... 140
Copyright © 2000 Juplin.net. All Rights Reserved. Design by Juplin.