Tänään on torstai 20. tammikuuta 2022
Nimipäivää viettää Sebastian

Näytä kirjoitukset

Tässä osiossa voit tarkastella kaikkia tämän jäsenen viestejä. Huomaa, että näet viestit vain niiltä alueilta, joihin sinulla on pääsy.


Viestit - Nefertiti

Sivuja: 1 ... 135 136 137 138 139 [140]
2086
Yleinen keskustelu / Vs: Sims keskustelu
« : 31.07.07 - klo:11:26 »
Kävin katsastamassa tuon kotisivusi. Jänniä juttuja, mutta en tainnut oikein ymmärtää ideaa. Mikä tuon simsin idea on? Tiedän, että kyselen tosi tyhmiä, mutta olis kiva ymmärtää millainen systeemi tuossa oikein on..

Siis Sims 2 pelin ideako?
No siis siinä voi luoda joko yhden simin tai kokonaisen perheen ja sitten asettaa ne jollekin tontille, jossa on jo talo tai sitten rakentaa itse niille mieleisensä talon, jossa sitten voi säätää simien kanssa miten lystää.
Mutta kaikkein parhaiten simsiä voisi kuvata jos sanoisi sitä virtuaaliseksi nukkekodiksi, mutta hieman realistisempi kuin nukkekoti. Mutta viralliselta nimitykseltään se on elämäsimulaattori, eli sä pystyt tavallaan leikkimään jumalaa ja pistämään simit(luomasi hahmot) tekemään melkein kaiken mitä käsket(etekin jos niillä ei ole vapaa tahto käytössä), jopa kuolemaan. Eli jos jokun simin naama ei miellytä, niin silloin sille voi käydä ikäviä "onnettomuuksia", kuten hukkuminen uima-altaaseen(kröhöm, mihis ne tikkaat unohtui, mitäs tuo nyt sillai menee uimaan keskeneräiseen uima-altaaseen) , tai nälkäkuolema(ups mitenkäs mä nyt unohdikin ostaa sille sen jääkaapin. *silmäpyörii hymiö* virn). :D
Suosittelen ostamaan aluksi ostamaan peruspelin the Sims 2:sen, jossa voit tavallaan tutustua kaikkiin ominaisuuksiin, joita tulee muiden lisä-osien mukana lisää. jos nyt sitten jäisit siihen koukkuun, niin suosittelen ostamaan yöelämää, yliopiston, kauppa auki, lemmikit ja vuoden ajat lisärit, kamasetitkin ovat käteviä, joskaan ei niin hyviä kuin lisärit.
Nyt on tulossa uusi Matkalla lisäri (Bon voyage), jonka ajattelin hankkia, samoin kuin juhlakamasetin.

Varoitus peli koukuttaa.
Nimimerkki jo koukussa. :D 

Jos nyt päättkin hommata pelin ja kun tulet kokeneemmaksi sen kanssa, niin sitten voit kokeilla vaikka noita haasteita tai luoda ihan omaa tarinaa, katsos kun simissä on hyvä puoli, että siinä voi lavastaa eri tilantaita, tosin joidenkin kanssa tarvitsee hackeja tai muuta pientä, joita voi esim. Mod the Simsistä ladata.
Voit käydä vaikkapa Simpsakoissa kurkkimassa, et mitä me simin pelaajat höpistään ja sieltä löydät lisää vinkkejä ja linkkejä joista on pelatessa hyötyä.
Simsin miinuspuoli on se et se vie himputisti tilaa ja vaatii koneelta paljon toimiakseen.

2087
Yleinen keskustelu / Sims keskustelu
« : 24.07.07 - klo:23:36 »
Eli tässä ketjussa sopii jutella simeistä, kysellä pelistä tai laittaa linkkiä omiin simstarinoihinsa.

Miepä linkitän pari mun tarinaa tänne.

Petos

Kauhujen saari

2088
Kirjoitelmat / Jatkis: Samin ja Sofian tarina
« : 24.07.07 - klo:23:12 »
Pistämpä tästäkin nyt jatkiksen tähän ja katson, miten tarina teidän käsissänne muuttuu. :)

PROLOGI

230 vuotta sitten, jotakuinkin Lenan ja Sebastianin kuoleman aikoihin, jossain päin ulkoavaruutta kiersi radallaan komeetta, joka syystä tai toisesta harhautui radaltaan.
Komeetta syöksyi eteenpäin avaruudessa ohittaen matkallaan useita muita aurinkokuntia, kunnes se saapui linnunradalle, jossa aurinkokuntamme sijaitsi. Se ohitti pienen Pluton ja sen jälkeen suuret kaasuplaneetat. Komeetta kiisi läpi asteroidivyöhykkeen vetäen mukaansa suuren määrän erikokoisia kokkareita.
Vuoden 2009 paikkeilla komeetta ohitti maan, josta se sekä sen vanavedessä tuleva meteoripilvi oli huomattu. Maan puolustusvoimat tekivät kaikkensa kääntääkseen meteoriittipilven toiseen suuntaan, mutta se oli jo liian lähellä maata, minkä vetovoima veti meteoripilveä puoleensa kuin magneetti. Ainoa mitä he saivat aikaiseksi, oli suurimpien meteoriittien räjäyttäminen, jotta tuho saataisiin mahdollisimman pieneksi.
Eräässä avaruustutkimuskeskuksessa huomattiin, kun ensimmäiset meteorit syöksyivät ilmakehään. Keskuksessa annettiin suurhälytys, joka piti myös lähettää ympäri maailmaa. Mutta yksi pieni meteoriitti iskeytyi radiovastaanottimeen, ennen kuin hälytystä ehdittiin lähettää eteenpäin.
Avaruustutkimuskeskuksen keskusradiossa kailotti hätäinen ääni: "Tämä ei ole harjoitus! Olemme saaneet suurhälytyksen! Toistan, tämä ei ole harjoitus! Menkää väestösuojaan välittömästi! Meteori on juuri isk..." Enempää hän ei ehtinyt sanoa, kun toinen, edellistä monta kertaa suurempi, meteoriitti iskeytyi tutkimuskeskukseen korvia huumaavasti räjähtäen ja tuhosi tutkimuskeskuksen, sekä laajoja alueita sen ympäriltä. Sen jälkeen meteoriitteja alkoi tulla lisää, ja ne iskeytyivät useisiin kaupunkeihin, sekä kyliin ympäri maapalloa, tuhoten laajoja alueita...


1. Luku
Luonnon mullistus


Sinä aamuna nouseva aurinko värjäsi taivaan verenpunaiseksi. Synkät pilvet alkoivat kerääntyä taivaalle, kuin myrskyä ennustaakseen. Linnut lauloivat täysin rinnoin tulevasta onnellisen tietämättöminä, olihan kevät tulossa ja lumikin oli alkanut sulaa. Itse asiassa talvi oli ollut tavallistakin leudompi ja lehdessä oli ollut artikkeli, jossa tiedemiehet arvelivat, että lämmönnousu johtui El Niñon kaltaisista sääilmiöistä.
Tämä kyseinen aamu alkoi niin kuin monet muutkin aamut ennen sitä, ihmiset nousivat ylös, söivät aamiaisensa ja lähtivät kuka minnekin. Töihin, kouluun tai ihan vain lenkille aavistamatta, että heidän elämänsä tulisi sinä päivänä muuttumaan peruuttamattomasti.

Eräs oli kuitenkin jäänyt kotiin ja tämä eräs oli Sofia - niminen nuori nainen. Hän oli taas herännyt taas kerran keskellä yötä nähtyään painajaista ja aamulla oli alkanut erittäin paha migreenikohtaus, joten vuoteesta nouseminen ei juuri houkutellut. Sofialla olisi ollut viimeinen lomapäivä, ja hän oli ajatellut mennä elokuviin parhaan ystävänsä Tepan kanssa. Mutta nyt lomapäivä oli pilalla ilkeän päänsäryn vuoksi ja Tepalle pitäisi ilmoittaa, ettei leffaan menosta ehkä tulisi mitään.
Nyt Sofia lojui vuoteellaan, tyyny kasvoille vedettynä ja mietti voisiko mahdollisesti iltapäivällä lähteä leffaan. Näihin ajatuksiin Sofia torkahti, vaipuen levottomaan uneen.
Hän näki unta, että oli hoikan tummatukkaisen miehen kanssa, jonkinlaisen rakennuksen ovella. Rakennus muistutti latoa tai mökkiä. Pihalla oli muitakin miehiä. Tummatukkainen mies jonka seurassa Sofia oli, vaihtoi muutaman sanan erään kalvakan miehen kanssa, jolla oli maantien väriset hiukset ja värittömät silmät. Hän kutsui tummatukkaista miestä Sebastianiksi. Kun kalvakka mies veti aseensa esiin ampuakseen Sebastianin, Sofia juoksi tämän eteen huudon purkautuessa huuliltaan.
”EEEEEEIIIIIIIIII!” Huusi Sebastian, jonka eteen Sofia oli juossut. Laukaus pamahti ja Sofia heräsi omaan huutoonsa nousten istumaan huohottaen kuin pitkän juoksun jälkeen.
Hän istui pitkän aikaa vuoteellaan muistellen unta, jota oli nähnyt lapsuusvuosistaan asti. Nyt se oli alkanut tulla useammin ja oli muuttunut kovin todentuntuiseksi. Sofia oli usein miettinyt sitä mahdollisuutta, että uni yritti kertoa jotakin, mutta mitä, sitä hän ei tiennyt.
Sofia heitti peiton päältään ja nousi mennäkseen keittiöön juomaan, sillä huoneessa oli tukahduttavan kuuma ja hän oli sekä hikinen että janoinen. 'Ovatkohan patterit ylikuumentuneet tai keskuslämmityksessä jotakin vikaa?' Hän ajatteli tassutellessaan keittiöön. Sofia meni ikkunan luokse katsahtaen samalla lämpömittariin, joka näytti seonneen, sillä se väitti, että ulkolämpötila oli +25 ºC:ta. Hän ei ollut uskoa silmiään. 'Vika ei ollutkaan pattereissa.' Sofia ajatteli 'Mutta kuinka voi olla mahdollista, että kevättalvella on helle?' Hän katsahti ulos ja huomasi, että viimeisetkin lumenrippeet olivat sulaneet pois, jättäen jälkeensä vain hitaasti kuivuvia lätäköitä.
Sofia katsahti taivaalle, jonka laskeva aurinko oli värjännyt verenpunaiseksi. 'Aivan kuin taivas olisi tulessa.' Hän ajatteli ja meni tiskipöydän luokse. Sofia oli juuri tarttumaisillaan hanaan laskeakseen vettä lasiinsa, kun aivan yllättäen jossain lähellä jysähti niin, että koko talo tuntui hypähtävän perustuksiltaan ja ikkunat helisivät kuin kovassa tuulessa.
Sofia pudotti säikähdyksissään lasin tiskialtaaseen, missä se hajosi kilahtaen sirpaleiksi. Hetken oli aivan hiljaista, kuin jokin olisi odottanut oikeaa hetkeä. Pian painostavan hiljaisuuden rikkoi uusi valtava jysähdys, joka tuntui olevan lähempänä kuin aiemmin. Heti perään tuli voimakas paineaalto, joka sai talon tärähtelemään entistäkin pahemmin ja iski kaikki lasit säpäleiksi.
Sirpaleita lensi Sofian päälle viillellen tämän ihoa ja vaatteita. Hän yritti suojautua viilteleviltä lasinsiruilta heittäytyen lattialle ja ryömien pöydän alle. Meteli oli korvia huumaava ja tuntui kuin talo olisi ollut sortumaisillaan. Sofia kyyhötti pöydän alla uskaltamatta liikahtaakaan ja hypisteli hermostuneesti medaljonkiaan. Koko ajan hän toivoi, että melu ja tärinä pian loppuisivat.


Toisaalla:

Oli paha ruuhka aika, mutta siitä huolimatta eräs mies ajoi kaupunkiin johtavan tien risteykseen. Hänen nimensä oli Sam ja hän oli menossa kaupunkiin työasioiden vuoksi. Samalla reissulla hän kävisi erään ammatikseen sukuja tutkivan miehen luona kysymässä, mitä tämä oli saanut selville MacCregorien suvusta, johon Sam kuului.
Sam oli nyt pidemmän aikaa halunnut tietää enemmän suvustaan ja siitä oli tullut melkein pakkomielle, joka takoi hänen mielessään koko ajan. Ehkä tähän oli syynä myös uni, joka oli toistunut joka yö. Sam oli nähnyt samaa unta jo ihan pienestä pitäen.
Valot vaihtuivat punaisiksi ja hän pysähtyi odottamaan. Sam pyöritteli mielessään niitä asioita, mitä hän oli jo saanut suvustaan selville.
Hän oli niin vaipunut ajatuksiinsa, ettei huomannut, miten lämpötila oli alkanut nousta ja taivas muuttua hehkuvan punaiseksi. Aivan kuin kaupungin takana olisi loimottanut suuri tulipalo.
Autossa alkoi olla jo sietämätöntä, kun Sam havahtui ajatuksistaan. 'Onkohan lämmitin hajonnut.' Sam ajatteli veivatessaan ikkunaa auki. Ikkunan aukaiseminen ei auttanut ollenkaan, sillä ulkoa leyhähti vieläkin kuumempaa ilmaa sisälle tehden olon, jos mahdollista vieläkin tukalammaksi.
'Onkohan tämä niitä El Niñon kaltaisia sääilmiöitä?' Sam ajatteli vilkaisten taivaalle, jonka laskeva aurinko oli värjännyt verenpunaiseksi.
Valot vaihtuivat vihreiksi ja jono nytkähti liikkeelle, mutta kauan se ei ehtinyt liikkua, kun taivaalta lensi jokin suuri liekehtivä esine, joka lähestyi koko ajan ja valaisi ympäristönsä niin kirkkaasti kuin olisi ollut keskipäivä. Kuului jarrujen kirskuntaa ja torvien toitotusta, kun koko jono seisahtui. Ihmiset tulivat ulos autoistaan ja jäivät töllistelemään näkyä ihmeissään, sillä kukaan ei ollut nähnyt moista näkyä muualla kuin elokuvissa.
Se jokin tömähti lähelle tietä, saaden maan tärähtelemään rajusti ja seuraavassa hetkessä paineaalto pyyhkäisi yli tien, paiskoen kaiken tieltään. Valo hävisi ja pimeys ympäröi kaikki tiellä olijat. Jonon etummaiset autot lensivät tien penkalle tai taaempana sijaitsevien autojen päälle ja ihmiset, jotka olivat tulleet ulos autoistaan, paloivat, lentelevä romu ruhjoi heitä tai he paiskautuivat kuoliaiksi.
Sam peruutti äkkiä, sillä hänen eteensä rysähti siniharmaa Ford Sierra. Peruuttaessaan hän ei huomannut takana olevaa autoa vaan törmäsi sen etupuskuriin. Takana oleva autoilija oli aivan liian järkyttynyt noustakseen ulos ja alkaakseen rähjätä Samille tämän ruhjottua hänen autonsa etuosan.
Sam nousi autostaan ja meni muodottomaksi ruhjoutuneen Ford Sierran luokse katsoakseen voisiko tehdä jotakin tämän kuskin hyväksi. Mutta turhaan, sillä Fordin kuski oli kuollut, kun auto oli iskeytynyt maahan ja Sam saattoi vain todeta tämän kuolleeksi.
Tie oli hetkessä muuttunut tavanomaisesta ruuhkasta sotatantereeksi ja siellä vallitsi täysi kaaos, ruttaantuneita autoja lojui joka puolella palaen. Kärventyneitä sekä ruhjoutuneita ruumiita oli romuttuneiden autojen lomassa ja sisälläkin.
Sam katseli ympärilleen, mutta näki vain sekasortoiseen tilaan joutuneita autoilijoita, jotka täydessä paniikissa yrittivät päästä pois tieltä, minkä vuoksi syntyi koko ajan uusia yhteentörmäyksiä.
Melko lähellä Samin autoa oli eräs toinen auto, joka oli ilmiliekeissä ja sen sisältä kuului lähes hysteerinen huuto. "Apua! Auttakaa! En pääse irti! Apua! Auttakaa, minä palan! Polttaa! "
Sam päätti mennä auttamaan huutajaa, mutta ehti vain jonkin matkan päähän palavasta autosta, kun se jo räjähti korventaen autossa olijan kuoliaaksi.
Räjähdyksestä syntynyt paineaalto paiskasi Samin tien penkalle, josta tämä kierähti ojaan, tässä rytäkässä häneltä murtui jalka ja hän löi päänsä johonkin menettäen tajuntansa.
Tien läheisyyteen iskeytyi vielä ainakin puolen kymmentä pientä meteoriittia, jotka tuhosivat siellä olevia autoja sekä itse tietä. Rojua oli joka puolella ja sitä lensi myös ilmassa. Osa rojusta lensi ojaan peittäen Samin alleen.

Myöhemmin:
 
Oli pilkkopimeää ja hiljaista, kun Sofia vihdoin uskalsi kömpiä pois pöydän alta. Hän hapuili pimeässä hetken ja löysi sitten kaapin, jossa säilytti taskulamppuaan. Hän tunnusteli kaapin hyllyjä ja hetken kuluttua sormet osuivatkin taskulamppuun.
Sofia otti lampun käteensä ja siirtyi pois kaapilta.
’Ole kiltti ja toimi.’ Sofia rukoili mielessään ja napsautti katkaisijaa. Hänen suureksi ilokseen lamppu toimi ja sen valossa hän katseli ympärilleen todeten koko paikan olevan kuin tykkitulen jäljiltä.
Ensin Sofia ei ollut uskoa silmiään, kun hän katsoi sinne, missä keittiön peräseinän piti olla. Sofia hieraisi silmiään ja katsoi uudestaan, mutta talon toinen puoli oli ja pysyi poissa. Siihen oli kaiketi osunut pienen meteoriitin aiheuttama räjähdysaalto.
Keittiössä alkoi olla viileää, koska toinen puoli taloa, sekä suurin osa keittiötä oli raunioina. Lämpötila oli laskenut taas liki nollaa. Alkoi tuulla ja sataa räntää, joka suli osuessaan lämpimään maahan. Tuulen voimasta räntää satoi keittiön raunioille ja Sofian päälle, kastellen sekä hänet, että kaiken muunkin mihin osui.
Sofia katseli pimeään, jota halkoi hänen kädessään olevan taskulampun valokeila, sekä kauempana olevat tulipalot, jotka värjäsivät taivaan punertavaksi.
Jossain melko lähellä joku parkui hysteerisesti, kuin olisi järkensä menettänyt. 'Enkä ihmettele vaikka olisikin.' Sofia ajatteli poistuessaan keittiöstä ja kompuroidessaan olohuoneeseen katsomaan olisiko siellä mitään käyttökelpoista mukaan otettavaa, sillä hän oli päättänyt lähteä ennen kuin talo sortuisi kokonaan. Sofia kävi myös tutkimassa makuuhuoneensa löytäen sieltä reppunsa ja yrittäen samalla pukea päälleen jotakin, sillä hänellä alkoi olla kylmä riekaleisessa pyjamassaan.
Kun Sofia oli saanut lämmintä vaatetta päälleen, hän siirtyi takaisin olohuoneen puolelle ja sulloi reppuunsa, mitä pystyi ja jätti asuntonsa mennen pimeään rappuun. Puoleksi kiipeämällä hän pääsi alas ja ulos, huolimatta siitä, että puolet portaikosta oli poissa. Katulamput eivät enää valaisseet katuja vaan pysyivät pimeinä, taivaalta satoi hiljalleen räntää. Sofian kasvoille satava räntä sekoittui kyyneliin, jotka valuivat hänen poskiaan pitkin, mutta hän päätti pysyä lujana ja pyyhki kyyneleet pois.
Sofia ei ennättänyt kulkea pitkällekään, kun kuuli takaansa voimaksasta jylyä ja kääntyessään katsomaan näki talon toisenkin puolen romahtaneen alas. ”Onneksi en ollut tuolla sisällä.” Hän mutisi kääntyen ja jatkaen matkaansa ei-mihinkään.
Koko yön hän käveli päämäärättä ja kun aamu valkeni, näki Sofia tuhon koko laajuuden. Hän ei yllättynyt siitä, sillä jotain tällaista hän oli arvellutkin näkevänsä. Suurin osa rakennuksista sekä maastosta näytti siltä, kuin olisi joutunut pommituksen kohteeksi. Taivas oli synkkä, sillä suuri tomupilvi peitti sen lähes kokonaan. Aurinko paistoi tomun läpi, muttei näyttänyt lainkaan tavanomaiselta, vaan hiukan vihertävältä tai sinertävältä.
Äkkiä jostain alkoi kuulua matala, murinaa muistuttava ääni ja pian sen jälkeen maa alkoi liikkua. Sofia heittäytyi maahan, pysyen siinä kunnes se lakkasi liikkumasta ja melu laantui. Kun oli tullut ihan hiljaista, hän nousi ylös ja jatkoi matkaansa. Sofia käveli eteenpäin nähden vain sortuneita rakennuksia, joiden raunioista nousi tumma savu, sekä pystyyn palaneita että paineaallon voimasta kaatuneita puita. Näin hän jatkoi kunnes tuli valtatielle, joskin sana tie ei enää kuvannut sitä. Siinä missä tien piti olla, oli vain isohkoja monttuja, sekä paljon rojua, että tunnistamattomiksi vääntyneitä autoja.
Sofia kulki eteenpäin pitkin "tien" piennarta, romukasoja väistellen.
Yhtä romukasaa sivuuttaessaan hän huomasi siinä jotakin, mikä kiinnitti hänen huomionsa. Samassa Sofia kuuli äänen kuiskivan mielessään ja pyytävän apua. Hän seisahtui hetkeksi, kuin miettiäkseen kuulemaansa. Sofia meni lähemmäksi kasaa ja tarkemmin katsoessaan hän huomasi sen alta pilkottavan käden. Maanjäristys oli kai sen verran siirtänyt romuja, että käsi oli tullut näkyviin niiden alta. Sofia alkoi siirrellä romuja pois, mihin kuluikin hyvän aikaa, peläten koko ajan löytävänsä pelkän käden. Hän huokaisi helpotuksesta, kun romujen alta paljastui mies, jonka ikä lähenteli viittäkymppiä. Sofia kiskoi miehen pois ojasta, ylös tien pientareelle.
Hän tarkasteli miestä, joka oli toivottavasti selviytynyt kylmästä yöstä, kun oli ollut romujen alla suojassa. Miehen kasvot olivat kapeat ja hiukset tummat. Hänen otsassaan oli ilkeän näköinen haava, josta oli vuotanut jonkin verran verta ja toinen jalka oli vääntynyt omituiseen asentoon. Sofia tunnusteli pulssia ja katsoi hengittikö mies. Havaitessaan miehen hengittävän ja pulssinkin tuntuvan tasaisena, joskin heikkona, hän huokaisi helpotuksesta.
Sofia aikoi putsata miehen kasvot ja otsassa olevan haavan kunnes muisti, ettei ollut vettä millä putsata.
Hetken mietittyään ja katseltuaan ympärilleen Sofia keksi, mistä saisi vettä. Hän meni lähimmälle romukasalle ja etsi sieltä jotakin sytykkeeksi sopivaa. Sofia löysikin kankaan riekaleita ja pari paperinpalaa. Sen jälkeen hän siirtyi etsimään polttopuuksi sopivia kalikoita, löytäen niitä ja kyhäten kalikoista sekä sytykkeistä nuotion sytyttäen sen taskussaan olevalla tupakansytyttimellä, jonka oli lainannut Tepalta ja unohtanut sitten palauttaa sen takaisin.
Ystävän ajatteleminen sai palan nousemaan kurkkuun, mutta pian Sofia sai itsensä koottua ja jatkamaan puuhiaan.
Nyt hän tarvitsi enää astian, missä voisi sulattaa lunta, jota hän myös oli huomannut olevan yhdessä notkelmassa. Lumi ei onneksi ollut sulanut heti maahan osuttuaan.
Sofian onneksi tien sellaiselle osuudelle, joka ei ollut tuhoutunut, oli kaatunut rekka, joka oli täydessä kattila lastissa. Hän repi yhden laatikon auki - sillä kukaan ei enää kaipaisi tätä tilausta mihinkään - ja otti yhden sopivan kokoisen kattilan, minkä hän täytti lumella ja laittoi nuotion yläpuolelle.
Sitä mukaa, kun lumi kattilassa oli sulanut, Sofia laittoi siihen uuden kasan lunta, kunnes kattilassa oli tarpeeksi vettä. Hän nosti kattilan pois tulelta, antoi veden jäähtyä sopivaksi ja kaivoi repustaan jotakin, mikä kävisi puhdistusliinasta. Sofia löysikin pienen etsimisin jälkeen yhden valkoisen T-paidan, jonka oli lähtiessään sullonut reppuunsa muiden tavaroiden ohella. Hän otti paidan, repi sen riekaleiksi ja otti yhden riekaleen kastaen sen veteen. Sofia puristi riekaleesta liiat vedet pois ja ryhtyi puhdistamaan miehen kasvoja.
Kun Sofia oli saanut miehen kasvot sekä miehen otsassa olleen haavan puhdistettua, hän tarkasti miehen jalan ja totesi sen murtuneen. Sofia suoristi ja lastoitti jalan jotenkuten. Sen jälkeen hän etsi ja löysikin muutamia isompia kankaan riekaleita romukasasta. Sofia teki isoimmasta riekaleesta eräänlaisen katoksen ja toisen pienemmistä hän laittoi miehen päälle, jottei tämä paleltuisi, sillä oli tullut pimeää ja yöstä tuntui tulevan jäätävä. Viimeisen kankaan riekaleen hän kietoi ympärilleen ja nakkasi muutamia kalikoita nuotioon estääkseen sen sammumisen.
Tuli pimeää ja hiljaista. Siinä istuessaan Sofia tutkaili nuotion valossa miehen kasvoja, jotka olivat vaihteeksi siistit. Miehen kasvot olivat oikeastaan mukavan näköiset, ystävälliset ja hiukan päivettyneet. Sofian katse siirtyi miehen kasvoista tämän käteen, joka oli "peiton" päällä. Etusormessa oli kultainen sormus, jossa oli tutun näköinen vaakunan puolikas.
'Missä olenkaan nähnyt samanlaisen?' Sofia mietti ja hypisteli pohtiessaan medaljonkiaan. Äkkiä hän tajusi, missä oli nähnyt sen ja otti medaljongin kaulastaan. Siinä oli vaakunan toinen puolikas. Sofia laittoi medaljongin sormuksen kuvion viereen ja ne sopivat yhteen, muodostaen täydellisen vaakunan. Vaakunassa oli köynnöksin koristellut kirjaimet vastakkaisissa kulmissa, toisessa C ja toisessa R ja keskellä oli kaksi miekkaa ristikkäin ja niiden lomassa kaksi ruusunoksaa.
'Hän on siis samasta suvusta kuin minäkin, mutta kuinka se voi olla mahdollista?' Sofia ajatteli laittaessaan medaljongin takaisin kaulaansa. 'Kysyn häneltä, kun hän herää.'
Sofiaa oli alkanut nukuttaa, joten hän kietoi riepunsa tiukemmin ympärilleen ja nukahti nuotion miellyttävään lämpöön.

Aamulla:

Sam heräsi hätkähtäen nähtyään painajaista ja siihen, että paleli, mikä nyt ei ollut mikään ihmekään, sillä nuotio oli jo aikoja sitten sammunut ja mittarinkin lukemat olivat reilusti nollan alapuolella.
Sam nousi vaivalloisesti istumaan ja vähältä piti, ettei hän kiljaissut, sillä hän oli vahingossa liikauttanut murtunutta jalkaansa, joka oli heti ilmoittanut olemassaolostaan.
Sam ei hetkeen tiennyt missä oli ja mitä oli tapahtunut, mutta sitten hänen mieleensä nousi kuva palavasta autosta ja miehestä, joka oli ollut autossa ja huutanut apua.
Viimeinen asia, mitä Sam muisti oli palavan auton räjähtäminen sekä ilmalento ojaan. Sen jälkeen oli ollut vain sumuista ja mustaa. Hän työnsi silmiensä eteen nousevat karmeat muistikuvat pois mielestään.
Sam katseli ympärilleen saadakseen edes jonkinlaisen kuvan siitä, missä oli.
Taivas oli tumma huolimatta siitä, että aurinko oli jo noussut, sillä synkän harmaat pilvet, jotka osittain peittivät auringon taakseen, estivät tehokkaasti valon pääsyn maahan syventäen hämärää entisestään.
Hämärässäkin Sam näki millaista hävitystä meteoriitit olivat aiheuttaneet. Tie, jos sitä nyt siksi voi enää kutsua, oli suurelta osin poissa ja tilalla oli vain suuria monttuja, sekä paljon rojua. Hän käänsi katseensa pois tuhoutuneesta tiestä nuotioon, joka oli näemmä jo ajat sitten sammunut ja mietti kuka sen oli kyhännyt. Sam sai vastauksen katseltuaan hetken ympärilleen.
Ihan hänen vieressään nukkui nainen johonkin riepuun tiukasti kääriytyneenä. Sam tarkasteli naista, jonka sirot ja kalpeat kasvot olivat naarmuilla. Naisen kasvoja kehysti musta tukka, jossa oli lumivalkoinen raita. Sam huomasi naisen liikkuvan levottomasti riepunsa sisällä ja melkein siinä samassa nainen heräsi vaimeasti huudahtaen unestaan ja heidän katseensa kohtasivat hetkeksi. Sen hetken aikana, jona he katselivat toisiaan, tuntui heistä kuin he olisivat tunteneet entuudestaan, mutta kuitenkaan he eivät olleet aiemmin tavanneet.
”Taisitte nähdä painajaisen.” Sam sanoi rikkoen hiljaisuuden ja palautti heidät todellisuuteen.
”Niin...” Nainen vastasi hiljaa ja jatkoi. ”Nyt kun olet hereillä, voisimme esittäytyä, minä olen Sofia Roberts.”
”Minä olen Sam MacCregor” Sam sanoi. ”Hauska tutustua ja… tuota kiitos avusta.”
”Hauska tutustua herra MacCregor.” Sofia sanoi. ”Ei teidän tarvitse kiittää.”
”Sano vain Sam.” Sam sanoi ja kysyi. ”Kuinka jouduin tänne? Sillä viimeinen muistikuvani on se, kun löin pääni kierähtäessäni ojaan.”
Sofia kertoi Samille, kuinka oli nähnyt ensin tämän käden pilkistävän romukasasta ja kuinka hän oli siirrellyt romuja peläten löytävänsä pelkän käden. Sofia kertoi myös, kuinka helpottunut oli ollut, kun kasan alta olikin paljastunut mies eikä pelkkä ruumiinosa. Sofia kertoi, miten oli kiskonut Samin romujen seasta ja paikannut tämän kolhut.
Sam kuunteli hiljaa Sofian kertomusta miettien välillä, mitä olisikaan tapahtunut, jos Sofia ei olisi häntä löytänyt.
Tämän jälkeen he söivät vähäisen aamiaisen, joka oli vain muutama pala suklaata ja kylmää vettä. Kun Sofia ja Sam olivat syöneet ”aamiaisen”, he alkoivat miettiä, kuinka jatkaisivat matkaansa.
Sofia auttoi Samin seisaalleen. ”Kokeile pystytkö kävelemään.” Sofia sanoi Samille.
Sam kokeili, mutta ottaessaan ensimmäistä askeltaan, hän oli kaatua nurin ja olisikin kaatunut, jollei Sofia olisi ehtinyt avuksi. Hän auttoi varovasti Samin takaisin istumaan. ”Tarvitset kainalosauvan ja koska täällä ei sellaista ole, on minun tehtävä sellainen.” Sofia sanoi.
Hän ryhtyi toimeen ja alkoi etsiä jotakin, mikä sopisi kainalosauvaksi. Jonkin aikaa etsittyään hän löysikin kainalosauvaksi sopivan pitkän kepin. Sofia pehmusti kepin toisen pään, niin että siihen saattoi nojata satuttamatta itseään. Hän ojensi kainalosauvan Samille ja auttoi tämän uudelleen pystyyn. Sofia kehotti Samia kokeilemaan liikkumista kepin kanssa. Sam kokeili ja totesi pystyvänsä liikkumaan sen kanssa, mutta eteneminen oli hidasta.
He päättivät jatkaa matkaansa. Sofia kokosi katoksen sekä kaksi muuta kangas riekaletta ja kääri ne rullalle. Sen jälkeen hän kaivoi repusta tyhjän juomapullon johon hän kaatoi kattilassa juomaksi sulatetun lumen. Sofia työnsi kattilan ja vesipullon reppuun, minkä jälkeen hän kiinnitti pakkaamansa katoksen ja rievut reppuunsa.

Jatka sinä... :)

2089
Kirjoitelmat / Jatkis: Reign Of Fire Fanfic
« : 24.07.07 - klo:22:52 »
Pistänpä tämänkin tänne, kun ei siihen viimeksi ehtinyt tulla juuri mitään.

- What do we do when we are awake?
- Keep both eyes on the sky.
- What do we do when we sleep?
- Keep one eye on the sky.
- What do we do when we see them?
- dig hard, dig deep, go for shelter, and never look back.



Sade piiskasi linnoituksen paljaita, tummia ja jo osittain murenevia muureja. Tuuli vinkui nurkissa kuulostaen siltä, kuin jokin rauhaton sielu vaikeroisi tuskaansa tyhjyyteen. Ukkosen jyrinä kaikui vaimeana käytäville, välillä salaman välähtäessä oli hetken aikaa valoisaa kuin päivällä.
Kukaan ei liikkunut muureilla, ei tällä säällä. Vain vartijat seisoivat paikallaan tarkkaan vahtien ympäristöään.
Ryöväreitä ei ollut hyvä päästää linnoitukseen, sillä he veisivät kaiken ruoan ja veden ja jättäisivät linnan asukit nääntymään nälkään, elleivät tappaisi.
Yksi asia meni ohitse ryövärienkin ja siksi vartijat tarkkailivat herkeämättä taivasta, vaikka tuskin sateelta ja pilviltä mitään näkikään.
Vaikka ainoa ja viimeinen lohikäärmeuros olikin kaksikymmentä vuotta sitten tapettu ja lohikäärmeet olivatkin vähentyneet, niin silti niitä vielä oli ja sekin liikaa.
Ihmisiä oli tullut lisää ja monet olivat ryhtyneet lohikäärmeen tappajiksi, kuten Denton Van Zan, oli ollut tullessaan linnakkeeseen pienen ryhmänsä keralla. Hän sai myös Quinn Abercrombyn, joka oli nähnyt ensimmäisenä uroslohikäärmeen, tämän murtautuessa ulos vankilastaan, ryhtymään samaan hommaan, kun he yhdessä olivat Alex Jensenin avustuksella tappaneet ainoan uroslohikäärmeen. Tuossa kahakassa Van Zan sai surmansa yritettyään iskeä kirveensä suuren pedon kovaan nahkaan.
Tämä episodi yhdisti myös Quinnin ja Alexin, tuon naisen, jonka kovan pinnan alla sykki lempeä sydän.

Linnoituksen sisimmässä osassa istui joukko ihmisiä lähekkäin, kuunnellen hiljaa ulkoa kantautuvaa ukkosen jyminää ja jokainen toivoi sisimmässään, etteivät lohikäärmeet tulisi ja tuhoaisi linnoitusta.
Äkkiä ulkoa kantautui kova ääni. Se ei ollut myrskyn pauhinaa, sen tiesi jopa Quinn, joka istui yksin huoneessaan päiväkirjaansa kirjoittamassa.
Se voimistui ja lähestyi, ulkoa kuului pelästyneen vartija huuto joka loppui kuin veitsellä leikaten. Sitten tuli hiljaista, ei kuulunut enää muuta kuin ukkosen jyly.
Quinn riensi muiden luo ja käski heidän siirtyä tunneleihin. Vähin äänin ihmiset nousivat ja alkoivat suunnata kohti tunneleita, josta oli jo kauan sitten tullut heille turvapaikka. Quinn asteli heidän perässä ontuen ja kuunnellen.
Vaikka Quinn olikin jo vanha, oli hän hyvässä kunnossa ikäänsä nähden. Hän oli tosin luovuttanut linnoituksen johtamisen pojalle, jonka oli pahimman myllerryksen aikaan ottanut hoiviinsa, kun tämä oli ollut vasta pari vuotias ja menettänyt molemmat vanhempansa.
Äkkiä ulkoa kuului huuto, sitten taas hiljaisuus ja sitten tippuvien kivien kolinaa, kuin jokin olisi yrittänyt repiä muuriin aukkoa.
Juuri kun Quinn…

2090
Kirjoitelmat / Jatkis: Kauhujen telttaretki
« : 24.07.07 - klo:10:14 »
Mie taas kiusaan tällä jatkisksella, mutta laitoinpa sen niin alusta, että odottelenkin mielenkiinnolla, miten jatkatte tätä. :)

*********

Hiekka ratisi renkaiden alla ja aurinko porotti kuumana lehvien välistä, kun Cara ja Kata pyöräilivät pitkin mutkaista ja melkein umpeen kasvanutta tietä. He olivat menossa kyläkauppaan ostoksille.
 
Cara ja Kata olivat 17 - vuotiaat kaksoset ja he olivat telttailemassa yhdessä kahden ystävänsä, Suskin ja tämän 12 vuotiaan pikkusiskon Mian kanssa. Heillä oli teltat pystyssä leirintä alueella ja heidän ystävänsä olivat jääneet heitä odottamaan, kunnes he palaisivat takaisin ostosreissulta.
Telttaretkestä oli päätetty ennen kuin kesäloma alkoi ja samaan aikaan, kun he olivat pakertaneet lukiossa, he olivat myös pakanneet ja hommanneet telttailussa välttämättömiä tavaroita. Niin ja kuntoilleetkin, jotta jaksaisivat pyöräillä. Lomaa oli enää muutama viikko jäljellä ja sitten alkaisikin jo lukion viimeinen luokka ja Mialla seitsemäs luokka ja ensimmäinen vuosi ylä-asteella.

Taivas oli yhä kirkkaan sininen, mutta jossain kauempana metsän takana alkoi kerääntyä tummat pilvet taivaalle.
Cara ja Kata asettivat pyöränsä kaupan seinustalla olevaan pyörätelineeseen ja marssivat pieneen kyläkauppaan, joka toimi kyläläisten kohtauspaikkana ja huoltoasemana, jossa oli myös pieni kahvila.
Kahvilalla oli anniskeluluvat, joten paikalla notkui kylän juopot, joita ei kovin montaakaan ollut. Kaikkien katseet kiinnittyivät heti tyttöihin, sillä kylän ihmiset olivat iäkkään oloisia ja nuoria oli todella vähän yleensäkin.
Kapakan hämärissä istui muuan mies, joka katseli tyttöjä ahnain katsein. Hänellä oli jo suunnitelma, olihan hän jo kauan seuraillut tyttöjen puuhasteluja ja tiesi, missä heidän leirinsä sijaitsi.
Tytöt eivät huomanneet mitään, vaan keräsivät tarvittavat tavarat kärryyn ja menivät kassalle maksamaan ne. Ilma oli painostava ja kaupassa oli tukahduttavan kuuma, ei edes kauppiaan pöydällä ollut tuuletin saanut ilmaa viilentymään. Tytöt odottivat vuoroaan, sillä kassalla oli heitä ennen palveltavana keski-ikäinen nainen kesämekossaan.
Odotellessaan tytöt katselivat hieman ympärilleen ja näkivät kuinka kaksi pikkutyttöä seisoi jäätelöaltaan luona ja valitsi itselleen jäätelöä.
”Eikö me oltais voitu ottaa meillekin jäätelöä?” Cara kysyi ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan.
”Ei oo varaa. Eiks nää limut riitä?” Kata sanoi.
”No riittää, mut ajattelin, et oltais voitu syödä yhdet, kun on näin kuumakin.” Cara sanoi.
”No, mut entä Suski ja Mia, nekin varmaan haluis jätskii ja sitä paitsi eihän noi jädet sinne asti kestäs sulamatta tässä kuumuudessa.” Kata totesi.
”Niin kai sit.” Cara mutisi ja alkoi lappaa ostoksia hihnalle, sillä oli tullut heidän vuoronsa.
Tytöt maksoivat ostoksensa ja siirtyivät pakkaamaan tavaroitaan seuraavan asiakkaan tieltä.
Pian he olivat valmiit ja painuivat takaisin pyörilleen ja alkoivat kovan polkemisurakan kohti leiriä hiostavassa kuumuudessa. Heidän ajaessaan, taivas tummui yhä ja ilma tuntui painostavammalta. Cara kuuli jostain kaukaa ukkosen jyrinää ja alkoi polkea nopeammin.
”Kata, pistä vauhtii siihen sun pyöräilyys, tai me kastutaan kohta.” Cara huikkasi siskolleen.
”Joo, joo.” Kata vastasi ja jatkoi polkemista.
Pian kuitenkin alkoi tipahdella suuria vesipisaroita heidän päälleen, mikä sai heidät polkemaan yhä hurjemmin. Ensin pisaroita oli vain muutamia, mutta sitten koko taivas tuntui repeytyvän ja pudottavan kaikki vedet tyttöjen niskaan. He olivat aivan litimärkiä perille päästyään ja juuri kun he olivat ryntäämässä tavaroineen telttaan, aivan heidän yläpuolelta kuului valtavaa jyrinää ja pian alkoivat rakeet ropista telttakangasta vasten. Tuuli riepotti telttoja niin, että tytöt luulivat sen vievän pian teltat mukanaan. Mutta ei tuuli vienyt telttoja ja ukonilmakin laantui tarpeeksi riehuttuaan, jolloin tytöt uskaltautuivat ulos teltasta katsomaan, millaista sotkua myräkkä oli saanut aikaiseksi.
Kaikki näytti olevan päällisin puolin kunnossa. Nyt kun sää alkoi taas selkiytyä ja aurinko uskalsi kurkistaa pilven raosta, tytöt viimeinkin purkasivat kauppakassien sisällöt varastoonsa ja alkoivat valmistaa illallista.
Taivas alkoi hiljalleen punertua ja varjot pidentyä. Cara katsoi laskevaa aurinkoa, joka hehkui punaisena korkeiden mäntyjen takana ja nyrpisti sille nenäänsä. Hän ei ollut koskaan pitänyt pimeästä, joten iltaisin telttailu oli melkein kuin kidutusta. Uloskaan hän ei yöllä uskaltanut mennä asioilleen muuten kuin taskulampun valossa ja kaveri mukana. Siskolleen hän ei ollut asiasta maininnut, sillä ei halunnut huolestuttaa tätä.
Työllä ja vaivalla kasattu ja sytytetty nuotio rätisi iloisesti ja valaisi jo hämärtyvää maisemaa tyttöjen kokatessa illallistaan. Kata ja Suski keksivät alkaa kertoilla kummitus juttuja, jolloin Cara siirtyi muualle. Hän ei niitä halunnut kuunnella, sillä silloin olisivat yöunet mennyttä. Mia istui Suskin ja Katan seurassa ja kuunteli silmät ymmyrkäisinä tyttöjen juttuja ja vilkuili välillä metsään päin, kuin varmistaen, ettei sieltä vain tullut mitään.

Mia oli Suskin 12 vuotias pikkusisko ja isosiskonsa harras ihailija, hänen piti saada kaikkea, mitä Suskikin sai ja mennä sinne, minne tämäkin meni. Hän koko vuoden vinkunut mukaan pääsyä ja oli viimein saanut luvan tulla. Suski oli valittanut siitä äidilleen ja melkein koko loman valittanut sitä kuinka rasittava Mia oli. Mutta toisaalta Mia osasi olla ihan kivakin, kuten se, että hän tuli yöllä Caran mukaan, jos tämän täytyi mennä asioilleen ja päinvastoin. Eipähän ainakaan tarvinnut yksin mennä. Niin Miakaan ei erityisemmin pitänyt pimeästä ja hänenkin olisi ollut syytä jättää kummitusjuttujen kuuntelu väliin, mutta hän nyt halusi esittää rohkeampaa kuin oli.

Myöhemmin Mia sanoi olevansa väsynyt ja siirtyi sitten Caran seuraan. He kumpikin katselivat hiljaa auringon punaiseksi värjäämää järvenpintaa ja kuuntelivat, kuinka pääskyt vielä päästelivät kimeitä huutojaan hyönteisiä jahdatessaan. Kesä oli heidän mielestään juuri silloin kauneimmillaan. Mitä pimeämpää tuli, sitä hiljaisempaa tuli, sillä pääskyset vetäytyivät yöpymispaikoilleen.

Pian he kuitenkin suunnistivat nuotiolle ja jäivät hetkeksi kuuntelemaan Katan ja Suskin rupatusta siitä, mitä he tekisivät, kun koulu olisi taas alkanut. Kun näytti siltä, että itse kukin näytti jo melkoisen uneliailta, he päättivät, että oli aika mennä nukkumaan. He sammuttivat nuotion huolellisesti ja menivät telttaan. Cara kömpi omaan makuupussiinsa, Katan kömpiessä omaansa.
Pian laskeutui hiljaisuus, vain jossain huhuili pöllö, joka oli herännyt saalistamaan jyrsijöitä ja tuuli havisutteli läheisen koivun lehtiä..
Cara pyöri hereillä, hän mietti tulevaa ja tietysti poikaystäväänsä Benkaa, joka ei ollut halunnut tulla mukaan tälle retkelle. Jonkin ajan kuluttua, uni kuitenkin tuli ja pian kuului teltoista hiljainen ja tasainen tuhina, joka sekoittui pöllön huhuiluun ja lehtien havinaan.

Cara nousi hätkähtäen istumaan, jokin oli hänet herättänyt, mutta mikä sitä hän ei tiennyt. Hän paneutui takaisin makuulleen ja yritti nukkua. ”Sinä vain kuvittelet” Hän mutisi hiljaa itselleen ja ummisti silmänsä ja melkein heti kuului kova rasahdus, niin kuin joku olisi astunut oksan päälle. Cara oli nyt aivan hereillä, pidätti hengitystään ja yritti kuunnella.
Räts! Taas niin kuin joku olisi astunut oksalle tai muulle kuivalle käkkyrälle. ’Ei kai siellä vain ole karhu.’ Cara ajatteli peloissaan. ’Pitäisikö minun herättää muut?’ Hän odotti ja kuunteli. Nyt ei kuulunut hiiskaustakaan.
Cara hapuili pimeässä ja etsi taskulamppuaan. Pian hänen sormensa osuivat lampun kylmään ja suoraan kädensijaan. Hän puristi sormensa sen ympärille, kömpi pois makuupussista ja alkoi hitaasti kontata kohti teltan ovea. Caraa pelotti, mutta hän halusi tietää mikä ulkona oli liikkunut. Hän avasi teltan oven, sytytti lamppunsa ja katseli ympäri heidän leiriään. Ei mitään, ei kerrassaan mitään.
Hän alkoi jo peräytyä takaisin telttaan, kun jokin tumma syöksyi pimeydestä hänen kimppuunsa. Cara kirkaisi ja yritti päästä tuosta hyökkääjästä eroon. Muut heräsivät hänen huutoonsa.
”Mitä on tekeillä!?” Suski huusi.
”Mikä se oli?” Kysyivät Mia ja Kata yhteen ääneen.
Mutta kukaan heistä ei saanut vastausta. Kaikki oli sillä hetkellä yhtä kaaosta. Cara tappeli vastaan ja onnistui kiemurtelemaan vapaaksi ja perääntyi telttaan, jossa muut istuivat ja tuijottivat ovi aukkoa silmät säikähdyksestä suurina.
”Mitä oikein tapahtui?” Kata kysyi, kun suunniltaan oleva Cara konttasi hänen viereen.
”Minä e.. en tiedä.” Cara sanoi ja katsoi kohti ovea, kuin peläten, että se joku tulisi perässä. ”Minä kuulin jotain kummaa ääntä ja menin katsomaan mikä se oli ja sitten kimppuuni hyökättiin.”
”Ehkä se meni pois.” Mia sanoi toiveikkaana.

Oli taas aivan hiljaista, mutta tytöt eivät enää nukkuneet. Kaikki tuijottivat vain ovea ja pelkäsivät, että joku syöksyisi sieltä sisälle ja… niin he eivät tienneet, mitä se joku/jokin halusi.
Kun he jo luulivat, että se joku oli jo mennyt eikä enää palaisi ja itse kukin oli jo rauhoittunut, hiljaisuuden rikkoi repeytyvän telttakankaan korviasärkevä ääni ja taskulampun valo osui johonkin kiiltävään. Sen perässä seurasi käsi ja pian sen omistaja tunkeutui repimästään aukosta sisälle. Tytöt ryntäsivät teltan ovesta ulos ja suoraan pimeään metsään. Cara pysähtyi hetkeksi ja katsoi taakseen, hän näki teltan mustana myttynä ja jonkin liikkuvan sen sisällä. Hän kuuli, kun tuo joku yritti vimmatusti kiroillen päästä teltasta ulos. Lisää repivää ääntä ja tuo hahmo pääsi eroon teltan riekaleista.
Cara ei jäänyt pidemmäksi aikaa katselamaan, vaan juoksi muiden perään. Hän kuuli kaukaa takaansa raskaita juoksuaskelia, se joku tuli perässä kuin höyryveturi.
’Minun on tehtävä jotakin, muuten tässä käy ikävästi.’ Cara ajatteli. Hän hidasti juoksuaan, vaikka häntä pelotti ajatella, mitä tuo takana tuleva tekisi, jos saisi hänet kiinni. Kun hän oli varma, että oli saanut kiinnitettyä takana tulijan huomion itseensä, hän kääntyi toiseen suuntaan.
Cara ei välittänyt oksista, jotka osuivat hänen kasvoihinsa, vaan jatkoi juoksuaan eteenpäin. Hän kuuli takaa – ajajansa raskaan hengityksen, tämä oli yhä vain lähempänä. Pelon kyyneleet valuivat Caran naarmuisille poskille. ’Olikohan tämä sittenkään hyvä idea.’ Hän ajatteli ja tunsi väsyvänsä. Hän tiesi, ettei pystyisi enää pitkään juoksemaan ja pitämään tuota takaa – ajajaa loitolla.
Cara katsoi taakseen uudestaan ja samassa hänen jalkansa takertui juurakkoon, vääntyi ja hän kaatui maahan. Siinä hän makasi pitkin pituuttaan multaisessa maassa ja nilkkaan sattui. Cara kömpi pystyyn ja yritti vielä pakoon, mutta vahingoittunut jalka ei kannattanut. Hän kaatui taas ja pian tuo takaa – ajaja oli hänen luonaan.
Cara yritti ryömiä piiloon ja toivoi, ettei tuo takaa – ajaja huomaisi häntä. Mutta kauhukseen hän tunsi suuren kouran tarttuvan hänen kipeään nilkkaan. Kauhun ja kivun huuto purkautui hänen huuliltaan. Sitten jokin, ehkä itsesuojeluvaisto sai hänet toimimaan, hän potkaisi terveellä jalalla miestä, joka ähkäisi ja päästi irti.
Cara nousi uudelleen pystyyn ja yritti uudestaan pakoon, vaikka jalkaa särkikin armottomasti. Hän kuuli kuinka mies takana kiroili ja juoksi perään. Äkkiä Cara tunsi jonkin osuvan itseensä ja sen jälkeen kaikki alkoi pyöriä. Hän astui vielä muutaman askeleen, jalka lipesi ja hän tunsi putoavansa jonnekin, sitten kaikki oli mustaa.

Tytöt juoksivat kauhuissaan eteenpäin, huomaamatta, että Cara jättäytyi heistä jälkeen. He eivät tienneet kuinka kauan he olivat juosseet ja kuinka pitkälle, kun Kata pysähtyi ja muut törmäsivät häneen.
”Miks sä pysähdyit?” Suski kysyi, hän halusi jatkaa vielä juoksua, sillä pelkäsi sen jonkun saavan heidät kiinni.
”Cara on kadonnut” Kata sanoi ja katsoi ympärilleen, mutta hän ei nähnyt muuta kuin pimeyttä.
Mia itki, sillä hän oli todella peloissaan. Suski kietoi kätensä pikkusiskonsa ympärille ja yritti rauhoitella tätä, mutta häntäkin itketti. Hiljaisuus ympäröi heidät painostavana muurina ja hyvin pian he tajusivat olevansa eksyksissä pimeässä metsässä. Äkkiä hiljaisuuden leikkasi jostain kaukaa kantautuva huuto, jonka jälkeen hiljaisuus laskeutui entistäänkin painostavampana.
”Cara!” Kata ja Suski huusivat yhteen ääneen. Kyyneleet ryöpsähtivät heidän poskilleen, sillä he ajattelivat, että se oli Caran viimeinen elon merkki.

He istuutuivat kosteaan maahan ajatukset sekavina, tietämättä mitä tehdä. Jonkin ajan päästä Mia nukahti, mutta Kata ja Suski valvoivat yhä. Pitkältä tuntuneen ajan päästä kaukana taivaanrannassa alkoi kajastaa heikko aamunkajo ja aurinko alkoi nousta.
Pian oli jo niin valoisaa, että he saattoivat nähdä kunnolla. Suski herätti Mian varovaisesti, minkä jälkeen he nousivat ylös ja lähtivät takaisin suuntaan, josta olettivat tulleensa.
He olivat kävelleet tuntikausia, kun puiden lomasta pilkahti punahopeinen telttakangas. Tytöt nopeuttivat askeliaan ja huomasivat tulleensa omalle teltalleen, joka oli enää kasa riekaleita. Toinen teltta oli yhä pystyssä ja tuulenpuuskat saivat sen pitämään välillä lepattavaa ääntä. He seisoivat hiljaa ja katselivat ympärilleen varmistaen, ettei ketään ollut lähettyvillä.
”Odottakaa tässä, mä käyn kattomassa onko meidän kännykät vielä ehjinä.” Kata sanoi ja viittasi luhistuneeseen riekaletelttaan päin.
Suski nyökkäsi väsyneesti ja istuutui kivelle ja kehotti Miaakin istuutumaan, mutta tämä halusi seistä. Yön tapahtumat olivat liiankin hyvin hänen mielessään ja siksi hän katsoi säikkynä ympärilleen ja pelkäsi koko ajan hyökkääjän tulevan miltä suunnalta tahansa. He olivat olleet yöllä liian peloissaan paetessaan, etteivät olleet muistaneet matkapuhelimiaan, jotka olivat kiireessä jääneet telttaan.

Kata siirteli telttakankaan riekaleita syrjään ja yritti etsiä heidän puhelimiaan, mutta niitä ei löytynyt. Tuon hyökkääjän oli täytynyt ottaa ne. Hän lopetti etsinnän ja meni Suskin ja Mian luokse.
”Toivotonta, se kahjo, joka hyökkäs yöllä leiriin, on vieny meidän puhelimet.” Kata sanoi. ”Toivottavasti, edes meidän pyörät ovat paikallaan.” Hän vielä lisäsi ja katsoi suurta koivua, jonka viereen he olivat edellisenä iltana pysäköineet pyöränsä.
Pyörät kyllä olivat siellä, mutta. ”Joku on puhkonut renkaat!” Suski huudahti juostessaan lähemmäksi puuta ja huomatessaan tehdyn tuhotyön.
”Ei auta muu kuin kävellä kyläkaupalle ja soittaa sieltä apua.” Kata sanoi apeana.
Niin tytöt sitten alkoivat kävellä maantielle vievää polkua pitkin ja tovin kuluttua he olivat maantiellä, joka vaikutti lähes autiolta. Ainakaan sillä hetkellä ei ollut liikennettä lainkaan. Hiljaisina ja apeina he talsivat eteenpäin pitkin maantienpiennarta. Mia tosin jaksoi vielä toivoa, että ohitse ajaisi joku, jolta voisi pyytää kyydin kaupalle.
He eivät tienneet kuinka kauan he olivat kävelleet, kun takaa kuului tervetullut hurina. Tytöt pysähtyivät ja katsoivat lähestyvää autoa. Se oli viininpunainen vanha pölyinen Lada.
Lada hidasti vauhtia tyttöjen kohdalla ja pysähtyi muutamia metriä heidän eteensä ja jäi ikään kuin odottamaan tyttöjä.
”Voitaisiinko me kysyä tuolta kyyti kaupalle?” Suski kysyi Katalta ja katsoi Ladaa epäluuloisesti.
Kata oli vaiti, mutta sanoi sitten. ”Kai me voidaan. Kysytään siltä ainakin.”
He menivät odottavan Ladan luokse, sen ratissa istui mies, noin neljänkymmenen vanha. Miehen hiukset roikkuivat rasvaisina kalpeiden kasvojen edessä ja melkein peittivät jäänsiniset tunteettomat silmät, jotka tuntuivat olevan syvällä kuopissaan. Kasvoissa oli muutama finni ja leuassa parransänki, joka ympäröi ohuita huulia.
”Mitäs tytöt täällä yksikseen kävelee?” Mies kysyi karhealla äänellä.
Tytöt olivat vaiti, sillä heitä ei huvittanut kertoa tuntemattomalle yön tapahtumista. Kata ei oikein pitänyt miehen katseesta, sillä se sai hänet tuntemaan olonsa alastomaksi, mutta kyytiä pitäisi kysyä, kun ei muukaan juuri nyt auttaisi.
”Tota, saatasko me kyyti kaupalle?” Hän kysyi viimein.
”Jo vain, hypätkää kyytiin.” Mies sanoi ja avasi takaoven. ”Raivatkaa vähän niitä kamoja sivulle niin mahdutte istumaan.” Hän lisäsi.
Tytöt siirsivät pari rasvaista työkalua, ison kankaan ja jotain muuta romua sivulle, minkä jälkeen Kata ja Mia ahtautuivat takapenkille istumaan, viimeisenä tuli Suski, joka veti oven perässään kiinni. Melkein samassa, kun Suski oli saanut oven perässään kiinni, rämisevä Lada ampaisi vauhtiin. Ensin kuski ajoi normaalia vauhtia, mutta sitten hän painoi kaasua ja auto kiiti eteenpäin pitkin pölyistä tietä.
Tytöt näkivät pölyisistä ikkunoista, miten maisemat vilisivät ohitse. Heitä vauhti alkoi jo hirvittää, mutta eivät uskaltaneet pyytää hidastamaan vauhtia, vaan olivat aivan hiljaa. Jonkin ajan päästä Kata alkoi ihmetellä, mikseivät he jo tulleet kaupalle, kun ei sinne pyörilläkään kestänyt kahtakymmentä minuuttia pidempään.
”Tota, oletko sä varma, että se kauppa on näin kaukana?” Suski kysyi varovaisesti mieheltä.
Mies ei kuitenkaan vastannut.
Vasta silloin Katalle ja Suskille juolahti mieleen, että tuo mies saattaisi olla se sama, joka hyökkäsi yöllä leiriin. Mutta oli jo liian myöhäistä päästä pakoon, vai oliko sittenkin?

Sivuja: 1 ... 135 136 137 138 139 [140]
Copyright © 2000 Juplin.net. All Rights Reserved. Design by Juplin.