Tänään on torstai 20. tammikuuta 2022
Nimipäivää viettää Sebastian

Näytä kirjoitukset

Tässä osiossa voit tarkastella kaikkia tämän jäsenen viestejä. Huomaa, että näet viestit vain niiltä alueilta, joihin sinulla on pääsy.


Viestit - Nefertiti

Sivuja: 1 [2] 3 4 5 6 7 ... 140
16
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« : 13.01.21 - klo:01:02 »
”Voi paska”, Dannyltä lipsahti, sillä hän oli myös kurkannut ja oli nähnyt tuon jättimäisen matelijan.

”Mennään”, Bushika sanoi ja he perääntyivät käytävään, sytyttäen taskulamppunsa ja palasivat tuohon pieneen huoneeseen, jossa Cale ja Terri jo odottelivatkin heitä. He olivat ikkunanrakosista nähneet kaksikon juoksun ja tuon ison käärmeen, joka oli kuitenkin jäänyt aukealle, eikä ollut tullut lähellekään oviaukkoa.

”Teillä näytti hetken olevan tiukat paikat”, Cale sanoi toteavaan sävyyn.

Danny myönsi asian erittäin värikkäin sanakääntein, kun Bushika tyytyi vain nyökkäämään. Lopulta Cale ryhtyi auttamaan Dannya nuotion teossa. He katsoivat sopivan kohdan, josta tuli ei pääsisi leviämään ja asettelivat osan puista siihen. Danny kaiveli repusta jotain sytykkeeksi sopivaa ja törkki sen puiden väliin. Tämän jälkeen hän kaivoi shortsiensa taskusta tupakansytyttimensä ja käytti pitkän tovin saadakseen tulen syttymään. Lopulta se onnistui ja huonetta valaisi pieni nuotio, josta he kaikki olivat tyytyväisiä. Liekkien lepatus loi outoja varjoja kivisille seinille ja sai seiniin kaiverretut kuviot näyttämään eläviltä.

Bushika työskenteli keräämiensä yrttien ja lääkealoen parissa, saaden aikaiseksi hoitavaa tahnaa. Lisäksi hän sai Dannyltä yhden pullon kivennäistä, johon hän laittoi yrttiseoksen annettavaksi Westridgelle, kun tämä palaisi takaisin tajuihinsa.

Voiteen Bushika hieroi Westridgen vioittuneeseen jalkaan hellävaroen, jottei olisi pahentanut tilannetta entisestään. Hänen työskennellessään Westridge liikahti ja hiljaa valittaen aukaisi silmänsä. Bushika kääntyi ja ojensi hänelle pullon, ”juo tämä”, hän sanoi.

Westridge otti pullon ja kulautti sen sisällön irvistäen kurkustaan alas, vaikka maku olikin kamala. Mutta hieman myöhemmin hän totesi sen parantaneen oloaan, eikä jalkaan koskenut enää niin paljon.

Nyt he saattoivat rentoutua hieman, sikäli kun se nyt oli mahdollista. He olivat kutakuinkin turvassa ja ainoa, mitä he saattoivat tehdä oli odottaa seuraavaa päivää. Keskustelu oli jokseenkin lyhytsanaista, sillä yksikään heistä ei ollut erityisemmin juttelutuulella.


Osa 10, Suunnitelmia

Hieman myöhemmin he kuulivat karkeaa sadattelua, mikä kieli että Carl alaisineen olivat palanneet temppelin tutkimusretkeltä takaisin temppelin aukiolle. Siellä he huomasivat, että Adams ja Westridge olivat kadonneet. He löysivät vain Adamsin repun, jonka Danny oli jättänyt tutkinnan jälkeen siihen mistä hän oli sen löytänytkin.

”Adams!”, Sanders karjaisi ja antoi katseensa kiertää aukiota, mutta hän ei nähnyt liikettä. Ei edes eläimiä. Vain kasveja, kiviä ja pitkän ruohon seassa olevia ajan hajottamia temppelin muurien ja pylväiden osia.

”Mihin hittoon hän on mennyt ja missä se toinen on, Westridge”, Sanders kysyi ääneen ja kirosi uudelleen.

”En tiedä, mutta jotain on täytynyt tapahtua, sillä Adams ei olisi noin vain jättänyt reppuaan tähän ja sitä paitsi joku on penkonut sitä”, Jones huomautti ja mietti kuka penkoja oli ollut.

Bira ja Alejandro olivat ääneti, mutta vilkaisivat toisiaan nopeasti. Bira ei pitänyt tästä lainkaan. Hän aavisti, että jokin oli pielessä. Aukio oli hänen mielestään liian hiljainen, sillä yleensä viidakossa riitti ääntä kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa. Yleensä, mutta nyt jokin oli toisin ja se vaivasi Biraa kovin. Hän ei vain tiennyt mitä sanoa, sillä hän tiesi että hänen pitäisi jotenkin varoittaa, jos ei muita, niin Alejandroa, joka vaikutti ystävälliseltä nuorukaiselta.

Alejandro rypisti otsaansa, sillä hän saattoi lukea Biran kasvoilta, ettei kaikki ollut hyvin. Hänkin oli huomioinut oudon hiljaisuuden ja oli myös huolissaan siitä mihin Westridge oli joutunut. Hän epäili, että tuo vanginvartijaksi jätetty mies olisi tehnyt tälle jotakin. Tai siltä tilanne oli tuolloin näyttänyt ennen kuin he olivat häipyneet temppelin uumeniin.

Sanders kävi vielä tutkimassa lähialueen, muttei löytänyt merkkiäkään sen enempää Adamsista kuin Westridgestäkään. Kumpikin oli kadonnut jälkiä jättämättä. Tai no melkein. Pitkä ruoho oli paikoin myllättyä kuin jokin olisi siinä ryöminyt tai juoksennellut läpi, mutta mitään muuta ei sitten näkynytkään.

Hän palasi takaisin ja yhdessä Jonesin kanssa hän laittoi leirin pystyyn, sillä iltapäivä oli jo alkanut kääntyä illaksi ja aurinko oli melkein jo laskenut. Sen viimesäteet loivat pitkiä käärmemäsiä varjoja aukealle, mikä ei ainakaan saanut kenenkään oloa yhtään paremmaksi.

Luulisi että Carl olisi halunnut juhlia löytöään, sillä he olivat tosiaan löytäneet aarrekammion, joka oli melkein ääriään myöten täynnä arvokkaita esineitä, jotka oli tehty kullasta ja jalokivistä, lisäksi siellä oli taidokkaasti tehtyjä keramiikka esineitä, joista keräilijät olisivat varmasti valmiita maksamaan huikeita summia.

Mutta ei, tämäkään ei saanut häntä, sen enempää kuin hänen kumppaneitaan juhlamielelle. Tosin yritti hän sentään vähän, mutta koska tunnelma oli latistunut, päätti hän lopulta olla vaiti.
Kun ilta lopulta pimeni yöksi, Carl siirtyi omaan telttaansa, Sandersin tehdessä hieman myöhemmin samoin. Vain Jones jäi telttojen ulkopuolelle vahtiin, pitäen samalla Biraa ja Alejandroa silmällä.

***

Temppelin pienestä huoneesta oli tarkkailtu miesten toimia, mutta olivat rauhallisia. Heitä ei oltu huomattu, ei ainakaan vielä ja he päättivät varmistaa, ettei näin kävisikään.
Lopulta itse kukin vetäytyi levolle, joskin makuualusta ei ollut erityisen mukava. Mutta he yrittivät silti vetäytyä parhaaseen mahdolliseen asentoon ja nukkua.

Bushika puolestaan käpertyi isänsä vierelle, pää painettuna tämän hartiaa vasten. Syvä hiljaisuus laskeutui niin huoneeseen kuin ulkona olevalle leirille. Vai kaukaa viidakon uumenista kuului hiljaisena eläinten ääniä, mutta vain hyvin kaukaa. Aukealla oli yhä tuo luonnoton hiljaisuus, kunnes äkkiä alkoi kuulua hyvin hiljainen laahaava ääni. Niin hiljainen, ettei se herättänyt nukkujia tai sitten he ajattelivat sen olevan vain jokin ohikulkumatkalla oleva yöeläin, etteivät he kiinnittäneet siihen mitään huomiota.

Ääni jatkui, sitten kuului hiljainen, lähes pehmeä ääni, kun jokin laskeutui veteen. Aukean ainoa vesialue, oli tuon salaisen huoneen ikkunan alla, itseasiassa, vesialue tai oikeammin allas, kulki ikkunan alta ja sen toinen puoli oli huoneen sisäpuolella, niin että huoneeseen saattoi päästä ja sieltä pois uimalla, jos halusi kastua.

Tuo tumma jokin lipui hitaasti veteen, liikkui sulavasti ikkunan alla olevan pienen käytävän läpi ja nosti kolmiomaisen päänsä hitaasti vedenpinnan yläpuolelle. Kieli lipoi sen huulia ja ilmaa, kuin tutkien, sitten se eteni, pitkin lattiaa, kunnes pysähtyi.

Westridge liikahteli unissaan, sitten äkkiä hänen silmänsä revähtivät auki ja hän hengitti kiivaasti. Otsalla oli hikipisaroita ja osa niistä vieri alas kasvoille, mistä hän pyyhkäisi ne nopeasti pois. Hän tunsi sormissaan, miten kasvojen iho tuntui kuumalta ja epäili, että jalka oli sittenkin tulehtunut ja hänellä oli kuumetta. Bushikan hoitokeino auttaisi ehkä vähän, mutta ei tarpeeksi, hän ajatteli.

Westridge yritti jälleen nukahtaa, mutta uni ei vain tullut. Hän kuuli jonkin liikkuvan ja kohotti päätään nähdäkseen paremmin. Pimeässä hän ei kuitenkaan nähnyt mitään ja ajatteli, että sen täytyi olla vain rotta tai joku muu pieneläin matkalla ties minne.

Hän oli jo painamassa päänsä takaisin, kun hän huomasi tuijottavansa johonkin pitkään ja tummaan. Toinen käsi hapuili pitkin lattiaa, kunnes sormet osuivat taskulampun kylmään pitkään kädensijaan. Hän otti taskulampun, sytytti sen ja kohdisti valokeilan tuohon olentoon.

Westridge henkäisi syvään nähdessään tuon kauhistuttavan olennon keltavihreät silmät edessään. Hän jähmettyi paikalleen, tuijottaen käärmettä silmät suurina ja sydän villisti takoen. Ensin hän ajatteli näkevänsä kuumeen tuomia harhoja, mutta nuoren naisen pelästynyt äännähdys hänen vieressään paljasti, että hän ei ollut ainoa, joka näki käärmeen. Se oli siis todellinen ja elävä.

Hän kohottautui hieman paremmin istumaan, välttäen tekemästä mitään äkkinäistä. Samalla hän vaistonvaraisesti veti toisen kätensä Bushikan eteen, estääkseen tuota pirullista elukkaa pääsemästä lähellekään tyttöä.

***
Päätin sitten laittaa lisäpätkän, jatkaahan...

17
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« : 10.01.21 - klo:13:46 »
Osa 9, Temppeli

Vaikka Westridge olikin yrittänyt olla valmis, nosto oli silti hyvin tuskallinen ja sai hänet rääkäisemään, kun vioittunut jalka liikahti ja sai tuskan leimahtamaan. Bushika oli pudottaa pitelemänsä taskulampun lattialle, säikähtäessään huutoa.

"Isä", Bushika sanoi ja katsoi isäänsä huolestuneena.

"Bushika, kaikki on hyvin", Westridge sai sanotuksi tuskaisella äänellä.

Bushika näki, ettei se ollut totta. Myös Danny ja Cale vilkaisivat huolestuneina Westridgeä, jonka kalpeat kasvot olivat vääristyneet tuskasta.

”Hemmetti”, Westridge sihisi hampaidensa välistä ja käski ystäviensä jatkaa matkaansa, sillä mitä nopeammin he pääsisivät sopivampaan paikkaan, sen nopeammin kipu vähenisi.

He siis jatkoivat, vaikka he saattoivat kuulla jokaisella askelella pieniä tuskaisia ääniä, joka karkasivat Westridgen huulilta, vaikka tämä yrittikin olla päästämättä ääntäkään. Sitten äkkiä, mies tuntui rentoutuvan, silmät muljahtivat nurin ja pää retkahti rennosti taaksepäin. Kipu oli ollut liikaa ja tajuttomuus armahti hänet vähäksi aikaa.

Cale ja Danny käyttivät tilaisuuden hyväkseen, astellen ripeästi eteenpäin, kuljettaen ystäväänsä mahdollisimman tasaisesti ja varovaisesti, kunnes pääsivät huoneeseen, joka tuntui olevan valoisa, johtuen koristeellisesta kivestä veistetystä ristikkoikkunasta, joka päästi auringon valoa sisälle. Valo tosin näytti hivenen vihertävältä, johtuen kasveista jotka roikkuivat ristikkoikkunan ulkopuolella, peittäen sen osittaen.

Miehet laskivat Westridgen sopivaksi katsomaansa paikkaan, varmistaen että tämä oli hyvässä asennossa. Erityisesti jalka, jotta se aiheuttaisi mahdollisiman vähän kipua, sitten jos ja kun Westridge palaisi takaisin tajuihinsa.

Cale vilkuili rannekelloaan ja se ilmaisi että iltapäivä oli jo pitkällä. Valoisaa olisi vielä monta tuntia, mutta riittäisikö se aika Bushikalle hakea kaikki tarvittava, hän mietti.

”Oletko varma että haluat vielä lähteä?” Cale kysyi Bushikalta, vilkuillen ikkunan pienistä koristeellisista aukoista ulos aukealle, jossa ei näyttänyt olevan ketään. Vain Adamsin reppu oli yhä siinä, mihin Danny oli sen jättänyt.

”Olen”, Bushika sanoi, ”vähintäänkin käyn hakemassa meille nuotiotarvikkeet ja erästä rohtokasvia, jolla voi lievittää kipuja”, hän kertoi. Hän oli hyvillään, että hänelle oli jo hyvin nuoresta pitäen opetettu yrttien käyttöä, käsitöiden ja muiden käytännöllisten asioiden ohella.

”Hyvä, sillä meillä ei taida edes olla minkäänlaista kipulääkettä mukana”, Cale sanoi, ”tai no jokialuksella varmaankin on, mutta sinne on liian pitkä matka, eikä isäsi juuri ole matkustuskunnossa”, hän lisäsi.

Bushika nyökkäsi ja kävi vielä katsomassa, että isällä oli kaikki hyvin, ennen kuin katosi pimeään käytävään, Danny vanavedessään. Yhdessä nuo kaksi palasivat ulos aukealle, joka yhä tyhjä. Nyt tuntui, ettei kuulunut edes eläinten ääniä kuten aiemmin. Aivan kuin jokin olisi pelotellut ne pois, Bushika mietti ja alkoi aavistella, että jotain ikävää oli tapahtumassa.

”Meidän on paras pitää kiirettä”, Bushika sanoi Dannylle, ”en pidä siitä miten hiljainen tämä aukio on. Se ei ole koskaan hyvä merkki, jos eläimet vaikenevat”, hän huomautti hiljaisella äänellä.

Danny nyökkäsi, sillä saattoi itsekin huomata saman ja aavisteli pahaa. Hän seurasi Bushikaa, joka ei kuitenkaan kovin pitkälle viidakkoon edennyt, kuin aistien jonkin hirviömäisen olennon olevan aivan lähellä ja iskevän heihin hampaansa heti, kun he astelisivat yhtään syvemmälle metsään.

Danny keräsi polttopuita, katsellen tarkoin, ettei törmäisi mihinkään myrkyllisiin elukoihin, sillä varsinkin myrkylliset hyönteiset tykkäsivät lymyllä pienissä koloissa, jossa ne odottivat uhrejaan ennen kuin iskisivät niihin myrkkyhampaansa tai pistimensä.

Bushika tutkaili kasvistoa lähellä, löytäen paitsi syötäväksi kelpaavia hedelmiä, myös kaipaamiaan yrttejä, sekä lääke aloeta, josta hän saisi  tehtyä isän vioittunutta jalkaa varten voiteen, joka sekä viilentäisi, että hoitaisi jalkaa. Hän keräsi kaiken tuon tarkoin talteen, kunnes tunsi jonkin ison liikkuvan lähellään.

Hän katsoi ympärilleen, muttei nähnyt mitään muuta, kuin Dannyn, joka kokosi yhä polttopuita syliinsä.

”Danny”, Bushika sanoi varoittavaan sävyyn ja sai miehen pysähtymään paikoilleen.

”Mitä?” Danny kysyi ja katseli hermostuneena ympärilleen. Hänkään ei nähnyt mitään, mutta naisen ääni oli paljastanut hänelle, että jotain vaarallista oli lähellä.

”Mennään”, Bushika sanoi hiljaa, ”nyt!”, hän huudahti ja alkoi juosta kohti temppeliä niin lujaa kuin jaloistaan pääsi.

Danny seurasi perässä niin lujaa kuin kykeni ja yritti olla pudottamatta keräämiään polttopuita maahan. He pääsivät pimeään käytävään, kääntyivät kulman ympäri ja pysähtyivät.

Bushika astui varovasti lähemmäksi kulmaa ja kurkkasi suuntaan, josta he olivat juosseet. Pienestä suuaukosta näkyi aukealle, jossa kiemurteli jokin suunnattoman suuri ja tummavihreä olento. Se ei jostain syystä halunnut tulla temppelille, vaan jäi pitkän ruohikon keskelle.

”Voi paska”, Dannyltä lipsahti, sillä hän oli myös kurkannut ja oli nähnyt tuon jättimäisen matelijan.

Miten mahtanee jatkua tästä?

18
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« : 10.01.21 - klo:13:43 »
Siinä hän sitten oli, ties kuinka kauan, kunnes kuuli jonkun liikkuvan ylhäällä. Kivusta huolimatta hän pakotti itsensä vääntäytymään hieman parempaan asentoon ja kohotti katseensa ylöspäin. Hän odotti, että olisi nähnyt päivänvaloa, mutta ei, ylhäälläkin näkyi vain syvää pimeyttä. Tuo joku liikkui ylhäällä yhä, mutta koska oli kovin pimeää, ei hän erottanut, että kuka tai mikä siellä liikkui.

Westridge ei uskaltanut äännähtääkään, pelätessään, että siellä olisivat ne miehet. Hän yritti yhä kuunnella ja sitten hän kuuli naisen äänen ja heti perään näkyi taskulampun valo, joka tuntui liikkuvan edestakaisin.

”Apua!”, Westridge huusi epätoivoisena, sillä arveli ettei ylhäällä olija ollut miehiä, vaan ilmeisesti Terri, Cale ja Danny olivat jotekin päässeet vapaaksi ja olivat seuranneet heitä tänne.

Äänet tuntuivat loittonevan jolloin hän huusi uudelleen. Kului tovi ja toinenkin, kunnes äänet palasivat ja joku huomasi tämän syvän kuilun, osoittaen nyt lampullaan alas.

”Westridge!”, kuului hämmästynyt ääni, mutta Westridgen oli vaikea nähdä kuka se oli, sillä taskulampun valo häikäisi.

”Täällä alhaalla”, Westridge huusi ja ähkäisi kivusta, ”minä putosin ja luulen, että jalkani murtui”, hän sanoi.

”Pääsetkö sieltä pois mitenkään?” Terri kysyi.

”En”, Westridge sanoi nyt hieman hiljaisemmalla äänellä, voimat tuntuivat hiipuvan, ”käteni ovat yhä sidottuna”, hän ähkäisi ja yritti uudelleen katsella ylös. Tällä kertaa hän näki Terrin, joka kurkisteli varovaisesti kuiluun.

”Odota vähän, me autamme sinut pois sieltä”, Terri sanoi.

”Kiitos”, Westridge äännähti tuskaisasti ja sitten kaikki pimeni.

Ylhäällä Terri yritti tähytä alas ja näki, että Wesridge makasi liikkumattomana paikallaan, eikä enää vastannut hänen huutoihinsa.

”Isä”, Bushika huusi, muttei saanut vastausta ja alkoi olla tosissaan huolissaan, ”eihän... eihän hän vain”, hän aloitti ja katsoi surkeana Terriä.

”En usko. Hän on vain menettänyt tajuntansa”, Terri sanoi ja yritti rauhoitella Bushikaa, joka vaikutti hätääntyneeltä ja varmasti syystä, ”tarvitsisimme köyttä, jotta pääsisimme tuonne alas katkomatta raajojamme”, hän jatkoi

”Hetkinen”, Danny sanoi ja alkoi kaivella omaa reppuaan, jonka oli kauaskateisesti napannut mukaansa. Siellä oli pakattuna nyt Adamsin repusta takavarikoidut juomat, sekä ennestään laitettuna vähän kuivamuonaa, ensiaputarvikkeet, sekä köyttä.
Hän ojensi köyden Terrille ja kaivoi ensiapupakin esille, ”ota tämäkin, taidat tarvita sitä”, hän huomautti.

”Nostetaan hänet ensin tänne ylös, tuolla alhaalla voi olla vaikeaa nähdä”, Terri vastasi.

”Hyvä on, lasken sinut alas”, Danny lupasi ja sitoi köyden toisen pään itsensä ympärille, toivoen että köysi olisi riittävän pitkä ylettyäkseen kuilun pohjalle. Kuilu sinänsä ei vaikuttanut kovin syvältä, onneksi, muutoin Westridge voisi olla kuollut, vaikka eipä hän nytkään järin hyvältä vaikuttanut.

Terri nyökkäsi ja sitoi köyden toisen pään vyötäisilleen ja alkoi kivuta alaspäin, Calen vahtiessa ja Dannyn antaessa köyttä lisää sitä mukaa, kun Terri laskeutui alas.

Lopulta Terri pääsi pohjalle. Hän valaisi sitä taskulampulla ja huomasi, että sieltä olisi ollut pääsy pois, mutta tietenkään siitä ei ollut Westridgelle hyötyä tämän hetkisessä tilassa, saati että tämä olisi ollut tajuissaan. Sillä jalka vaikutti todella pahalta. Nilkka oli oudossa kulmassa, samoin sääri ja kumpikin oli pahasti sinisenpunaisen kirjava ja ehkä jopa jo hieman turvoksissa.

Terri nirhi Westridgen ranteiden ympärillä olevan köyden auki ja paiskasi repaleet pois. Ranteisiin oli jäänyt ikävät punaiset hiertymät, sillä köysi oli ollut aika tiukalla.

”Sinä tarvitsisit lääkäriä”, Terri sanoi hiljaa, minkä jälkeen hän irrotti vyötäisillään olleen köyden ja sitoi sen tiukasti Westridgen ympärille. Tämän jälkeen hän antoi merkin Dannylle ja Calelle, että he voivat vetää Westridgen ylös, mihin meni jonkin aikaa, sillä nostettavasta ei juurikaan ollut apua.

Viimein he saivat hänet ylös ja raahattua kauemmaksi kuilusta, Dannyn palatessa takaisin ja heittäessä köyden alas Terrille ja auttoi tämänkin ylös kuilusta.

Cale ja Bushika pysyivät Westridgen luona, kun Danny ja Terri muutamaa minuuttia myöhemmin tulivat heidän luokseen. Terry laski Dannyn antaman ensiapupakin lattialle Westridgen vierelle ja alkoi paikkailla miestä parhaan kykynsä mukaan. Kovin paljoa he eivät voineet tehdä, sillä ensiapupakissa, joka ei ollut edes kovin iso, oli oikeastaan vain haavanhoitoon tarvittavia välineitä, ei murtuneen raajan lastoittamiseen.

Siinä heidän hääriessään, Westridge palasi takaisin tajuihinsa ja voihkaisi kivusta, kun Terri juuri parhaillaan tutki hänen jalkaansa.

”Oh, anteeksi”, Terri sanoi ja kääntyi katsomaan miestä, jonka kalpeiksi valahtaneet kasvot olivat vääristyneet kivusta.

”Hngh, ei se mitään”, Westridge äännähti ja yritti itsekin nähdä miltä jalka näytti, vaikka arveli, että se oli niin pahassa kunnossa, että pitäisi päästä sairaalaan, sitten hän muisti taas sen tumman, vihreänkirjavan kolmiomaisen pään ja keltaiset silmät, ”se hemmetin käärme”, hän henkäisi, ”se on elossa”.

”Jättiläisanakonda?”, Danny kysyi ja tunsi jokaisen karvan ihossaan nousevan pystyyn.

”Se”, Westridge ähkäisi, ”minä näin sen, se vei yhden niistä miehistä. Hänet oli jätetty vahtimaan minua ja sitten se hirvitys tuli ja... ja”, mutta hän ei voinut sanoa sitä loppuun asti. Hän näki yhä silmissään, miten Adams juoksi kauhusta kirkuen karkuun, muttei onnistunut.

”Ihan rauhassa”, Terri sanoi rauhallisella äänen sävyllä, vaikkei itsekään tuntenut oloa järin turvalliseksi, nyt kun vaarana oli noiden miesten lisäksi myös jättiläismäinen matelija, ”minä tapoin yhden ja Dannyn kanssa me tapoimme toisen, mutta ilmeisesti niitä on enemmän”, hän jatkoi, ”mutta minä luulen, että se jonka näit, ei tule ihan heti takaisin, se luultavasti haluaa sulatella ateriansa ensin”, hän lisäsi.

”Sikiävätkö nekin kuin kanit?” Danny kysyi hermostuneena.

”En usko, mutta jotain hämärää tässä on”, Cale sanoi ja selitti sen, mitä tiesi anakondien lisääntymisestä, sillä oli päättäväisesti ottanut selvää juuri näistä käärmeistä.

”En tiennytkään, että olet ryhtynyt tietosanakirjaksi”, Westridge naurahti, vaikka nauramisen aihetta ei juurikaan ollut.

”Päätin ottaa asioista selvää, sillä ne käärmeet, jotka kohtasimme ensimmäisellä retkellämme, eivät käyttäytyneet kuten kyseiset matelijat yleensä”, Cale totesi tyynesti.

”Asia selvä”, Westridge sanoi ja yritti kohottautua käsiensä varaan. Mutta tuo liike sai aikaan uuden kipuaallon jalassa ja hän painautui takaisin lattialle, ”parempi kun häivytte, minä vain hidastan teitä, sillä en pääse mihinkään tuon kirotun jalan kanssa”, hän lisäsi.

”Isä”, Bushika älähti, sillä oli päättänyt, ettei varmasti jättäisi isäänsä tänne.

”Bushika, mitä sinä täällä teet? Eikö sinun pitänyt olla äitisi kanssa”, Westridge kysyi ja katsoi nuorta naista kysyvästi ja samalla hyvin huolissaan. Ties mitä ne miehet tekisivät Bushikalle, jos huomaisivat hänen olevan täällä.

”Minä seurasin teitä. Tulin uteliaaksi, kun kuuntelin, mitä te keskustelitte ja halusin nähdä sen jokialuksen”, Bushika selitti.

”Ilman häntä me olisimme yhä sidottuina kuin kananpojat ja sinä olisit vieläkin tuolla kuilussa”, Danny huomautti.

”Silti. Hänen ei olisi pitänyt tulla tänne, ties mitä nuo ihmishirviöt tekevät Bushikalle, jos näkevät hänet täällä”, Westridge sanoi huolissaan, sillä muisti oikein hyvin, mitä ne olivat melkein tehneet Yaralle.

”Minä pärjään kyllä”, Bushika sanoi, mutta ei saanut isäänsä vakuutettua.

”Bushika, ole kiltti ja palaa takaisin kylään, täällä ei ole turvallista”, Westridge yritti vielä, sillä halusi tyttärensä kauas temppeliltä, niin kauan kun Carl ja tämän kätyrit oleskelivat siellä, kuin myös se jättiläismäinen käärme.

”Isä, minä osaan puolustautua”, Bushika totesi tyynesti.

”Ei, en ole pelkästään huolissani heistä ja tiedän kyllä, että osaat puolustautua, mutta täällä vielä jotain pahempaa”, Westridge vastasi.

”Se käärme”, Bushika sanoi kysyvästi ja värähti. Hänkään ei pitänyt ajatuksesta törmätä kyseiseen matelijaan, mutta ei hän antaisi sen silti estää häntä ja näitä kolmea ihmistä pelastamasta isäänsä tästä loukosta, minkä hän ilmaisi isälleen hyvin tiukkasanaisesti.

”Sellainen tytär, kuin isäkin”, Danny naurahti, sillä tytössä oli todellakin hyvin paljon Westridgeä, ”anna olla Westridge, jos hän on yhtä itsepäinen kuin sinäkin, niin et tule voittamaan tätä kisaa”, hän huomautti ja virnisti leveästi.

”Olkoon sitten”, Westridge tuhahti, sillä tajusi itsekin jäävänsä toiseksi, mutta se ei saanut häntä silti yhtään helpottuneemmaksi. Päinvastoin.

”Harmi, ettei meillä ole mitään millä kantaa häntä pois täältä, sillä en mielelläni koskisi hänen vioittuneeseen jalkaansa enempää kuin on pakko. Se on nyt jo niin pahan näköinen että enempi liikuttelu saattaisi pahentaa vain tilannetta ja tehdä kudosvaurioita”, Terri sanoi yrittäen varovaisesti tutkia taskulampun valossa Westridgen jalkaa, joka alkoi näyttää huonommalta.

”Mutta emme me tännekään voi jäädä, emme ole turvassa ja hänet pitäisi saada sairaalaan”, Cale totesi, sillä arveli, että jos he eivät saisi miestä ajoissa sairaalaan, murtuman lisäksi jalka saattaisi tulehtua, mikä taas vaatisi lääkehoitoa, mihin heillä ei keskellä viidakkoa ollut mahdollisuutta.

”Meillä on periaatteessa kaikkea, mitä tarvitaan paarien rakentamiseen, ne pitää vain hakea”, Bushika huomautti ja arveli, että saattaisi osata ehkä rakentaa sellaisen.

”Hyvä idea”, Terri sanoi, ”mutta olisi hyvä, jos et menisi yksin, varsinkin tuon käärmeen takia. En oikein usko, että se oli yksin. Ei ollut edellinenkään, jonka kohtasimme vuosia sitten”, hän kertoi.

”Ymmärrän”, Bushika sanoi ja miettien miten asian toteuttaisi.

”No niin, teemme nyt niin, että yritetään siirtää hänet ensin käsivoimin turvallisempaan paikkaan täältä, jottemme ole vaarassa törmätä Carliin ja hänen niljakkaisiin alaisiinsa, sitten sinä Bushika, voisit ottaa Dannyn mukaasi ja menette etsimään mitä tarvitset”, Terri ehdotti.

”Sopii”, Bushika sanoi, tosin vilkaisi hieman epäilevästi Dannya, miettien kuinkahan hyvin tämä pärjäisi viidakossa.

Tämän jälkeen he miettivät tarkoin kuinka liikuttaisivat Westridgeä, jotta saisivat tämän siirrettyä turvallisempaan paikkaan mahdollisimman kivuttomasti. He nimittäin saattoivat nähdä, että miehellä oli kovia tuskia, hikikarpalot helmeilivät hänen otsallaan ja kasvot, sen mitä taskulampun valossa saattoi erottaa, olivat hyvin kalpeat.

”Olen pahoillani, mutta tämä tulee sattumaan. Yritämme silti toimia niin nopeasti kuin mahdollista, jotta emme tuottaisi sinulle yhtään enempää kipua kuin on pakko”, Terri sanoi pahoittelevaan sävyyn. Häntä harmitti koko tilanne ja mieluummin hän olisi ollut liikuttelematta Westridgeä lainkaan. Mutta hän tiesi, etteivät he myöskään voisi jäädä paikalleen. Se ei olisi turvallista, kun uhkia oli kaksi ja lisäksi pimeässä joku muukin heistä voisi vahingossa pudota tuohon pahuksen kuiluun.

”Tiedän, ei se mitään, teette minkä parhaaksi näette”, Westridge sanoi nyt hieman hiljaisemmalla äänellä, sillä hänen vointinsa ei ollut mikään paras mahdollinen. Samalla hän yritti valmistautua siihen hetkeen, kun hänet nostettaisiin, sillä se tulisi olemaan erityisen tuskallinen, vaikka hän tiesi kyllä että Terri, Danny ja Cale yrittäisivät olla mahdollisimman varovaisia.

Terri, Danny ja Cale nyökkäsivät. He päätyivät lopulta siihen, että Danny ja Cale kantaisivat Westridgen, Terrin ja Bushikan näyttäessä valoa...

19
Yleinen keskustelu / Vs: Yleistä hölinää
« : 01.01.21 - klo:00:17 »
Hyvää ja oikein ihanaa Uutta Vuotta kaikille, sekä parempaa vuotta 2021!


20
Yleinen keskustelu / Vs: Juplinin joulukalenteri 2020
« : 24.12.20 - klo:11:13 »
Oikein ihanaa ja hyvää joulua kaikille!!



Ja hei, tänään saa muutkin laittaa tänne kuvia (olis saanu muulloinkin, mutta kun kukaan ei laittanu niin minä laitoin). :)

21
Yleinen keskustelu / Vs: Juplinin joulukalenteri 2020
« : 23.12.20 - klo:00:52 »
Luukku 23


22
Yleinen keskustelu / Vs: Juplinin joulukalenteri 2020
« : 22.12.20 - klo:11:56 »
Luukku 22


23
Yleinen keskustelu / Vs: Juplinin joulukalenteri 2020
« : 21.12.20 - klo:16:31 »
Luukku 21


24
Yleinen keskustelu / Vs: Juplinin joulukalenteri 2020
« : 20.12.20 - klo:20:12 »
Luukku numero 20


25
Yleinen keskustelu / Vs: Juplinin joulukalenteri 2020
« : 19.12.20 - klo:11:31 »
Luukku 19


26
Yleinen keskustelu / Vs: Juplinin joulukalenteri 2020
« : 18.12.20 - klo:02:08 »
Luukku numero 18


27
Yleinen keskustelu / Vs: Juplinin joulukalenteri 2020
« : 17.12.20 - klo:14:32 »
Luukku numero 17


28
Yleinen keskustelu / Vs: Juplinin joulukalenteri 2020
« : 16.12.20 - klo:03:10 »
Luukku numero 16


29
Yleinen keskustelu / Vs: Juplinin joulukalenteri 2020
« : 15.12.20 - klo:02:03 »
Luukku numero 15


30
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« : 14.12.20 - klo:22:29 »
Osa 8, Anaconda

Westridge istui alallaan odottaen, mitä tuleman piti ja arvasi, että se mitä nuo miehet suunnittelivat heidän varalleen ei varmasti olisi mitään miellyttävää. Hän katseli ympäristöä ääneti ja kurtisti kulmiaan sillä hänestä näytti kuin jokin olisi liikkunut pitkän villinä rehottavan ruohikon keskellä. Jokin iso, tumma ja pitkulainen. Hän ei tiennyt olisiko hänen pitänyt varoittaa, mutta kun hän katsoi uudelleen sinne, missä oli nähnyt liikettä, ei siellä ollutkaan enää mitään. Vain korkeaa heinää, pensaita ja kukkia, sekä kivenlohkareita tai kenties murentuneen muurin kappaleita.

”Sanders ja Jones te ja tuo alkuasukas, sekä nuori herra Cale tulette mukaan temppeliin, Adams, sinä jäät vahtimaan herra Westridgeä ja jos hän yrittää yhtään mitään, no tiedät varmasti, mitä sinun tulee tehdä”, Carl jakoi käskynsä.

”Tietty”, Adams vastasi ja mulkaisi julmasti Westridgeä. Hän tietäisi varmasti, mitä tekisi ja vähän muutakin sillä välin kun muut olisivat toisaalla.

Westridge oli vaiti, mutta saattoi helposti lukea miehen kasvoilta, että tämä taatusti käyttäisi tilaisuuden hyväkseen ja suorittaisi kostonsa. Eikä sekään olisi mikään miellyttävä kokemus, hän ajatteli ja nielaisi.

Carl, Sanders suuntasivat temppeliin, Jonesin raahatessa Biraa ja Alejandroa mukanaan, Adamsin jäädessä vahtimaan Westridgeä, joka istui maassa, kädet selän taakse sidottuina.

Lopulta viisikko katosi kokonaan näkyvistä ja aukealla olivat vain he kaksi. Adams katseli Wesridgeä kuin peto, joka katsoo saalistaan ennen lopullista iskuaan. Mies nousi ja alkoi astella kohti uhriaan.

Westridge seurasi miehen liikkeitä ja tiesi, ettei sidottuna pystyisi mihinkään. Mutta se mikä sai hänet tosissaan kauhun valtaan, ei ollut Adams, vaan jokin liiankin tutunoloinen tumma iso matelija, jonka yläpää oli koholla, kuin valmiina iskuun.
Hän muisti liiankin hyvin tuon kolmiomaisen pään, kellervät silmät ja kaksihaaraisen kielen joka tunnusteli ilmaa.

”Sinun sietääkin pelätä”, Adams sanoi julmasti virnistäen ja asteli lähemmäksi Wesridgeä, joka yritti pakokauhun vallassa perääntyä, mutta kädet selän taakse sidottuna se oli hyvin vaikeaa. Lopulta hän tömähti selälleen ja pystyi vain tuijottamaan Adamsia ja miehen takana olevaa jättimäistä käärmettä, joka syöksähti eteenpäin, silmät lukkiutuneina Adamsiin. Kauhistunut pelonsekainen vinkaus karkasi hänen suustaan.

”Inise mitä iniset, se silti sinua pelasta”, Adams sihisi hiljaa, katsoen tyytyväisenä Westridgeä, joka näytti yrittävän kömpelösti paeta, silmät kauhusta suurina.
Lopulta Adams tajusi, ettei Westridge tuijottanutkaan häntä, vaan jonnekin hänen taakseen. Hitaasti mies kääntyi ja henkäisi kauhusta nähdessään jättiläismäisen matelijan aivan kohdallaan. Käärmeen yläruumis oli kohotettuna, osa kaulaa taivutettuna, kolmiomaisen pään ollessa sulavassa linjassa kaulan kanssa. Sen katse oli tiukasti uhrissaan, kaksihaaraisen kielen lipoessa huulia, suun ollessa hivenen rakosellaan, kun tuo jättiläismäinen käärme valmistautui iskuun.

Kiivaasti hengittäen Westridge käännähti vaivalloisesti vatsalleen, josta hän yritti kömpiä jaloilleen, eikä näin ollen nähnyt, mitä hänen takanaan tapahtui. Hän kuuli kauhean pelästyneen rääkäisyn ja kääntyi katsomaan.

Adams tuijotti hetken käärmettä ja alkoi sitten pakokauhun vallassa juosta pois aukealta, kähdet huitoen sivulle, niin kuin mies olisi ollut lentoon lähdössä. Mutta käärme oli paljon nopeampi ja sai miehen nopeasti kiinni.

Westridge saattoi vain kauhuissaan katsoa, miten käärme kietoutui uhrinsa ympärille, tiukemmin ja tiukemmin. Hän tiesi omasta kokemuksestaan, miltä se tuntui, eikä todellakaan halunnut kokea sitä uudelleen. Sitä puristavaa voimaa, joka sai verisuonet paukkumaan korvissa, joka salpasi hengityksen ja sai luut rutisemaan ja lopulta murtumaan. Ja se kipu, hän ei edes halunnut muistella sitä, se oli aivan liian kamalaa.

Sydän villisti takoen hän yritti päästä pystyyn ja pian se onnistuikin. Kädet yhä selän taakse sidottuna hän alkoi juosta kohti rakennusta ja melkein kompastui matkalla Adamsin reppuun, joka oli jäänyt ruohikkoon. Mutta kaikeksi onneksi hänen onnistui pysyä jaloillaan ja hän jatkoi juoksuaan kunnes pääsi sisälle rakennukseen. Hän juoksi yhä eteenpäin, kunnes lattia hänen altaan petti ja hän putosi johonkin kapeaan tilaan jalat edellä.

Toinen jalka vääntyi pahasti hänen alleen ja hän tunsi kuinka luut, sekä nilkka vääntyivät kivuliaasti, jolloin hän rääkäisi tuskasta. Siinä hän makasi, kylmällä kostealla lattialla pienessä kapeassa tilassa, mistä ei näyttänyt olevan pääsyä pois muuten kuin yläkautta. Tai ainakaan hän ei pimeydessä erottanut oliko huoneessa minkäänlaista oviaukkoa.

Hän yritti kääntyä parempaan asentoon, mutta jokainen liikahdus sai tuskan leimahtamaan vahingoittuneessa jalassa. Niinpä hän sitten päätti vain maata alallaan, kunnes keksisi, mitä tehdä.

Siinä hän sitten oli, ties kuinka kauan, kunnes...

Tiukka paikka jälleen kerran. Mitenkähän mahtanee jatkua, sen saatte te päättää...

Sivuja: 1 [2] 3 4 5 6 7 ... 140
Copyright © 2000 Juplin.net. All Rights Reserved. Design by Juplin.