Juplin.net

Hei vain ja tämä on vähän myöhässä, mutta ajattelin, että jospa tällä saisi eloa tähänkin foorumiin. Niin ja muuten, te muutkin saatte ottaa tähän osaa. :) Ja hei ei tarvi olla sims kuvia, muutkin käyvät oikein mainiosti. :)
Ja joo eka luukku on vähän myöhässä, mutta tässä se tulee.


Eldritch ja Coco toivottavat teille ihanaa alkanutta joulukuuta. :)

Eli ajattelin taas vaihteeksi aloittaa jotakin uutta tänne. Tämä Fanfic perustuu Anaconda elokuvaan, joka siis on b-luokan kauhu/toiminta raina vuodelta 1997. Idea tarinaan tietenkin lähti kun kerran tulin lukeneeksi IMDb:sessa ollutta keskustelua, silloin kun siellä sellainen vielä oli ja joku mietti, että jospas Westridge kuitenkin jäi henkiin. Loogisesti sen pitäisi olla mahdollista jos kerran Seronekin jäi henkiin vaikka sai ensin eläimille tarkoitettua rauhoitetta/nukutusainetta ja sitten vielä Dannyn kyynerpäästä iskun kasvoihinsa niin että putosi jokeen ja selvisi vielä loppuun kiusaamaan viimeisiä eloon jääneitä.
Toinen syy ideaani tietenkin on suosikkinäyttelijäni. Ei mikään yllätys sinänsä.  ;D

Eli tämä siis on tavallaan jatkoa ja tavallaan Westridgen tarina. Niin ja mun tarinaa voi lukea joko mun tumblrista (sori joudutte vähän selaamaan) tai sitten toiselta foorumilta sims 4 tarinana.
Mutta se siitä ja suoraan tarinaan>

Anaconda fanfic, Anaconda, takaisin joelle

Osa 1, Pelastus

Hän liukasteli märillä kivillä ja onnistui kipuamaan vesiputouksen taakse piiloon, mutta siitä ei ollut apua, sillä seuraavassa hetkessä hän näki pelottavan tumman kolmiomaisen pään työntyvän läpi ryöppyävän veden.

Epämääräinen kauhunsekainen äännähdys karkasi hänen huuliltaan ja hän teki päätöksensä. Hyökkäsi nopeasti eteenpäin, hyppäsi ja syöksyi alas. Mutta alhaalla oleville, osin veden peittämille kiville hän ei osunut, sillä jättiläiskäärme kietoutui hänen ympärilleen salamannopeasti. Samanaikaisesti osa käärmeen loppuosasta oli tiukasti kietoutuneena ohuen puun ympärille.

Puu natisi uhkaavasti, heilahdellen rajusti käärmeen liikkeiden voimasta, kunnes alkoi uhkaavasti kaatua kohti jokialusta.

Kaikki ilma pakeni Westridgen keuhkoista ja hän kuuli kuinka hänen luunsa rusahtelivat poikki. Hän inahti tuskasta, mutta se oli vain hiljainen pihahdus, sillä muuta hän ei pystynyt saamaan aikaiseksi. Hänen silmissään musteni ja juuri ennen kuin kaikki katosi syvään mustuuteen, kuului entistä voimakkaampi natina ja lopulta voimakas rusahdus, jolloin puu josta käärme roikkui, petti sen painosta ja alkoi taipua uhkaavasti alaspäin. Se taipui ja taipui, kunnes lopulta kaatui osittain jokialuksen päälle, kuuluvasti rysähäten, käärmeen irrottaessa otteensa samaan aikaan.

Käärme pudottautui veteen, menettäen mielenkiintonsa uhriaan kohtaan, joka retkotti sen otteessa hervottomana kuin räsynukke. Otteen hellittäessä Westridgen veltto ruumis jäi kellumaan veden varaan, kasvot alaspäin, mutta kun käärme liikkui eteenpäin, sen pitkä sulavalinjainen olemus liikutti samalla Westridgeä, joka kääntyi ja kellui nyt kasvot ylöspäin vedessä.

Mies oli kuitenkin menettänyt tajuntansa puristuksen ja putoamisen yhteisvoimasta, eikä näin ollen tiennyt mitä jokialuksella tapahtui. Hiljaa virtaava vesi vei hänen ruumiinsa lähemmäksi kivikkoa, johon hän jäi kellumaan.

Hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka kauan hän ollut tiedottomana. Kun Warren viimein palasi takaisin tajuihinsa, hän havaitsi makaavansa jonkinlaisella lavitsalla ja hänen vierellään istui kyykyssä pienikokoinen mies, jolla oli yllään vain lannevaate. Warren oli silti yhä sekava, sillä hänen saamansa vammat olivat nostattaneet kuumeen ja hän oletti näkevänsä näkyjä.

Mies sanoi jotain ystävällisellä äänensävyllä ja laski kämmenensä hänen rinnalleen kuin sanoen, että pysyisi paikallaan. Westridge totteli, sillä hän oli huomannut liikkumisen erittäin kivuliaaksi.

Hiljalleen muistikuvat tapahtumista alkoivat palailla hänen mieleensä. Hän nousi kiivaasti hengittäen istumaan ja irvisti, sillä joka paikkaan sattui. Erityisesti kylkiin, otsaan, toiseen käsivarteen, sekä toiseen jalkaan, jotka olivat kärsineet eniten jättiläismäisen anacondan rutistuksessa ja putouksessa alas. Joten ymmärrettävästi paikat olivat erittäin hellinä ja hän totesi olevansa kuin suoraan mustelmakisojen mainoksesta.

Mies painoi hänet takaisin makuulle, päättäväisesti mutta yllättävän varovaisesti, jottei olisi aiheuttanut potilaalleen enempää kipua. Mies sanoi jotakin, kielellä, jota Westridge ei ymmärtänyt, mutta arvasi, että tämä oli kehottanut häntä lepäämään tai olemaan rauhallisesti.

Jatkuu...

Iso risteilyalus kulkee pitkin reittiä(vaikkapa Karibian merellä tms alueella), jota se on ennenkin kulkenut, kunnes tällä kertaa, se jostain syystä ajautuu pois reitiltään. Moni muukin asia alkaa mennä pieleen ja lopulta ohjauskyvyttömäksi muuttunut alus joutuu rajun myrskyn kouriin, hajoaa ja uppoaa.
Kourallinen ihmisiä pelastuu trooppiselle autiolle saarelle, joka on kaukana kaikista laivareiteistä. Heillä ei ole toimivia laitteita, joilla hankkia apua, joten he joutuvat pärjäämään omillaan tuolla saarella ja keksiä keinon, jolla päästä sieltä pois.

Mutta ongelmitta tämäkään ei suju, sillä joukossa on joku, joka ei halua muiden pelastuvan. Tämä joku on syypää siihen, että alus ajautui pois reitiltä, syypää myös siihen että aluksen laitteet hajosivat.

Ainoastaan myrskyyn hän on syytön, sillä se ei ollut kuulunut hänen suunnitelmiinsa millään lailla. Se itseasiassa sotki hänen suunnitelmansa, eikä hänkään ole saanut yhteyttä rikostovereihinsa, jotka nyt jäivät saaliitta, kun tuo alus upposi myrskyssä. Mutta ehkä asia on korjattavissa, sillä pelastuneissa on mukana henkilö, josta voisi saada hyvät lunnaat.
Mutta ongelma on se, että jos hän ei saa yhteyttä rikostoverheihinsa ja jos muut saarella olevat keksivät keinon päästä pois, valuu rikkaudet pois hänen ulottuviltaan ja sehän ei sovi.

Joten mitekähän mahtanee käydä, kun joukko erilaisia ihmisiä on pienellä saarella, ilman yhteydenottovälineitä ja joutuvat selviytymään, varsinkin kun osa näistä ihmisistä on tottunut ihan toisenlaiseen elämään ja eivät ole tehneet minkäänlaisia kotitöitäkään juuri koskaan.


Hahmot

Kapteeni Arthur Morrison(ei todella, todella, todellakaan ole pahis), sekä hänen tyttärensä Helena Morrison

Kapteeni on käytännöllinen ja lujatahtoinen, hyväsydäminen mies, joka tietää mitä tekee ja jolla on merenkäynti verissä, sillä se on kulkenut hänen suvussaan jo sukupolvien ajan, taitaapa sinne yksi merirosvokin mahtua, mutta hän ei ole siitä varma.

Hänen tyttärensä Helen on hyvin isänsä kaltainen, käytännönläheinen, lujatahtoinen nainen, joka osaa hyvin pitää itsestään huolta, eikä tosiaankaan ole mikään pulassa oleva prinsessa. Ehkä soturi prinsessa Xena tai ehkä Ellen Ripley(alien/aliens paluu/alien3/alien4) olisi paras häntä kuvaamaan.

Anthony Halloran (Helenan kihlattu, myös hyvis), laivan työntekijä, en oo vielä miettinyt, että mikä ammatti. Ehkä stuertti tms.

Marty Bannister En vielä keksinyt kuka hän voisi olla, joten saatte vapauden keksiä hänelle mitä haluatte.

Rouva Sylvia Delacour, hänen tyttärensä Isabella ja palvelija Mary Robinson
Hienosto rouva, joka oli päättänyt lähteä risteilylle kymmenvuotiaan tyttärensä kanssa ja otti mukaansa palvelijansa, Maryn.
Rouva on tottunut hienoon elämään, eikä ole tehnyt juuri mitään itse, joten päätyminen autiolle saarelle, jossa on vain hiekkaa, kasveja ja eläimiä, on hänelle suuri muutos, omasta mielestään huonompaan suuntaan.

The Pahis, jolle en oo vielä keksinyt nimeä.

Miespariskunta Daniel Cornwell ja Thomas Fisher (ei pahiksia)

Ja lisää hahmoja saa sepittää ihan vapaasti, jos ne vain sopivat hyvin kuvioihin.



1. Luku, Tuuliajolla


Komentosilta


Kapteeni Arthur Morrison katseli komentosillalla pyöriviä alaisiaan, jotka toimittivat tehtäviään tutuksi tulleella rutiinilla. Hänen ahavoituneilla kasvoillaan oli vakava, mutta samaan aikaan myös tyyni ja tyytyväinen ilme.

Hän ei voinut näyttää alaisilleen huoltaan siitä, että he olivat ajautuneet kurssiltaan. Mahdollisesti laitteistossa oli ollut jokin vika, oli joku sanonut, mutta kapteenia se ei ollut vakuuttanut.

Toki hän sen tiesi, ettei mikään tekniikka maailmassa ollut virheetöntä ja aina jotain saattoi sattua, mutta silti jostain syystä hän tunsi sisimmässään, että jokin ei nyt ollut kohdallaan.
Se vain harmitti, että mokoman piti osua juuri hänen viimeiselle reissulleen, jonka jälkeen hän jäisi eläkkeelle. Ei hän itse vielä sitä halunnut, mutta ymmärsi kyllä, että säädökset olivat säädöksiä ja niitä piti noudattaa.

Kuitenkaan tieto siitä, että he olivat jossain vaiheessa ajautuneet kurssiltaan, ei estänyt miehistöä tekemästä työtään, vaan he tekivät kaikkensa saadakseen tämä aalloilla kelluvan hotellin takaisin oikeaan suuntaan, varsinkin kun he olivat säätietoja kyseltyään saaneet tietää, että suunnassa, jonne laiva oli kulkemassa, oli odotettavissa erittäin raju myrsky.

Kapteeni halusi välttää myrskyn, jos se suinkin olisi mahdollista, sillä ei ollut aivan varma, miten laiva kestäisi myrskyt. Toki laiva oli suunniteltu kestäväksi, mutta silti, oli parempi kiertää moiset myräkät, kuin koettaa onneaan keskellä aavaa merta, jonne oli hankala saada apua mantereelta.

Toistaiseksi he olivatkin välttäneet myrskyn, mutta merenkäynti oli silti huomattavasti voimistunut, kielien siitä, ettei myrskyrintama ollut kovinkaan kaukana.

"Kapteeni, kapteeni", eräs mies huudahti ja syöksyi kapteenin luokse puolijuoksua.

"Niin", Kapteeni kysyi ja katsoi miestä odottavasti, mutta mitään vastausta hän ei ehtinyt saada, sillä juuri samalla hetkellä jotakin kovaa iskeytyi hänen takaraivoonsa. Kipu räjähti hänen kallonsa sisällä ja tähdet sinkoilivat hänen silmissään, kunnes lopulta kaikki katosi syvään pimeyteen.

Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli tajuttomana, kun havahtui siihen, että kaksi henkilöä riiteli keskenään. Hetken hän makasi aloillaan ja kuunteli, miten äänet voimistuivat.

"Senkin idiootti, nyt me olemme myrskyn armoilla, eikä kukaan ohjaa tätä perhanan paattia", mies lähestulkoon karjui ja tönäisi toista.

"Mutta minä tein kuten käskettiin", toinen vastasi takaisin ja astahti uhittelevasti eteenpäin.

"Tiedän kyllä, mutta se ei olisi estänyt sinua käyttämästä aivojasi", ensimmäinen ärähti vihaisesti.

"No sille ei nyt voi mitään", totesi toinen yrittäen samalla hieman rauhoittua, "mitä me nyt sitten teemme?" hän kysyi.

"Meidän on keksittävä keino ja nopeasti tai uppoamme tämän peltipurkin mukana" ensimmäinen mies vastasi.

Kapteeni Morrison kohottautui käsiensä varaan ja punnersi siitä puoli-istuvaan asentoon, katsellen varovaisesti ympärilleen. Koska kaikki oli pimeänä, hän ei tiennyt missä riitelijät olivat, mutta arveli että kyllin lähellä häntä, jotta hän pystyi heidät kuulemaan.

Asiat taisivat olla todella pahasti pielessä, hän päätteli. Ilmeisesti joku oli tehnyt pahan virheen hyökkäyksen aikana ja sen täytyi liittyä laivan hallintaan, Kapteeni Morrison päätteli. Hän arveli, että jos miehet tajuaisivat hänen olevan elossa ja hereillä, he joko ampuisivat kuin koiran tai pakottaisivat ohjaamaan laivaa, jos laivan ohjaimet nyt toimisivat ollenkaan.

Hetken mietittyään hän otti tukea lähimmästä tuolista ja auttoi sen avulla itsensä seisomaan. Takaraivoa jomotti ikävästi ja kun hän sitä hetken tunnusteli, löysi hän sieltä ison ja hyvin kipeän kuhmun. Joku oli tehnyt verrattain perusteellista työtä, hän ajatteli kiukkuisena.

"Voihan turskan perkeet", hän sadatteli puoliääneen, huomatessaan laivan olevan tuuliajolla, rajun mysrkyn keskellä. Kukaan ei tuntunut ohjaavan tai ylipäätään vaikutti siltä, ettei komentosillalla ollut muuta kuin hän itse, sekä riitelijät.  Muuta hän ei ehtinytkään tehdä, kun hän joutui ottamaan tukea pöydästä, jottei olisi kaatunut ja lyönyt itseään mihinkään, kun laiva liikahti rajusti suuren aallon iskiessä siihen.

Vaikka tilanne oli paha, kapteeni tajusi, ettei voisi vain jäädä siihen taivastelemaan, vaan suuntasi etsimään jotain, jolla valaista ympäristöään. Hän päätti kuitenkin olla varovainen, sillä nuo riitelijät eivät ehkä olisi kovin ystävällisiä, huomatessaan hänen olevan liikkeellä. Lisäksi hän epäili toisen miehistä olevan vastuussa takaraivoon ilmestyneestä kuhmusta.

Hän suuntasi varovaisesti, mutta nopeasti pienelle kaapille, jossa hätätilanteita silmällä pitäen säilytettiin taskulamppua, sekä muutamia muita yleishyödyllisiä esineitä.
Hänen oli vaikea liikkua, mutta hän ei suostunut antamaan periksi olihan hän ennekin kovia myrkyjä kokenut ja tottunut siihen miten laiva liikkui näin kovassa aallokossa. Niin hän sitten puoliksi kompuroiden pääsi lopulta kaapille ja piteli tiukasti kiinni mistä vain pystyi, samalla kun kaiveli kaappia, josta otti mainitun taskulampun, sekä muuta sellaista, jota arveli voivansa tarvita.

Hän painoi taskulampun katkaisijaa ja hänen ilokseen siihen syttyi valo. Kun tämä oli selvää, hän alkoi taskulampun valokeilassa tutkia tilannetta, joka alkoi näyttää entistäkin huonommalta.

"Hyvä jumala", hän henkäisi, sillä näytti siltä, että kaikki muut komentosillalla olleet, häntä lukuunottamatta, oli tapettu ja kaikki laitteet oli isketty hajalle. Tämä oli täydellinen katastrofi, hän ajatteli ja mietti kuinka kauan laiva kestäisi myrskyä, ennen kuin meri vetäisi sen hyisiin syvyyksiinsä.

Sen hän kuitenkin tajusi, että jotenkin olisi kutsuttava apua, joskin hän epäili, ettei se ehtisi ajoissa paikalle, varsinkaan kun hän ei voisi kertoa tarkkaa sijaintia, sillä muiden laitteiden ohella, myös navigaattori ja muut sijainnin ilmoittavat laitteet oli hajotettu.

Hän kääntyi lähteäkseen komentosillalta, kun hän törmäsi johonkuhun. Hän ei sanonut mitään, mutta suuntasi taskulampun valokeilan hahmoon, joka heti veti kätensä kasvojensa eteen. Tämän takana seisoi toinen mies. Mitä ilmeisemmin tässä oli kaksikko, jonka riitelyn hän oli kuullut.

"Osoittele sillä jonnekin muualle", mies ääni ärähti ja toinen mies myötäili.

Kapteeni ei vieläkään vastannut, mutta laski valokeilaa hieman ja kysyi, "kuka sinä olet ja millä asioilla sinä ja tuo kaverisi liikutte täällä?"

"Ei kuulu sinulle vanhus", mies vastasi tylysti, "hoida mieluumin tämä hemmetin purkki väljemmille vesille tai saat kuulan kalloosi."

Mies oli varmasti sekaisin päästään, kapteeni ajatteli ja sanoi, "vaan kun ei onnistu, sillä joku älypää hajoitti kaikki siihen tarvittavat laitteet."

Kuului sadattelua, "no kai sinä jotain osaat, olet kapteeni", toinen mies huomautti.

"Ei tässä osaamiset auta, jos ohjauslaitteisto, navigaattori ja kaikki muu on hajalla, eikä tässä hemmetin peltipurkissa ole edes vanhanaikaista ohjausmahdollisuutta. Pitäisikö minun hypätä mereen ja mennä laivan perään työntämään se oikeaan suuntaan", kapteeni tiuskaisi vihaisesti.

Mies oli vaiti, sillä tajusi itsekin kapteenin olevan oikeassa. Harmi että rikostoveri oli ruvennut säätämään omiaan ja pilannut näin heidän mahdollisuutensa, hän sadatteli mielessään.

"Pakkohan tässä on jotain tehdä, muuten tämä paatti uppoaa", mies sanoi sitten.

Kapteeni ei vastannut. Häntä suututti moinen vastuuttomuus, eikä vähiten siksi, että myös hänen tyttärensä oli vaarassa ja hän halusi löytää tämän ja saada pois laivasta, ennen kuin se uppoaisi, sillä sen se tekisi ennemmin tai myöhemmin.

"Olisit ajatellut sitä sitä silloin kun hajoitit kaiken, sillä sinä tai tuo sinun kaverisi taidatte olla tämän takana", kapteeni muistutti, "ja jos suotte nyt anteeksi, minulla olisi tekemistä", hän lisäsi tiukkaan sävyyn.

Vastausta hän ei ehtinyt saada, sillä juuri silloin laiva liikahti rajusti ja jotain suurta vyöryi päin ikkunaa. Hetken kumpikin ajatteli, että kyllä se kestää, mutta ei, tuo jokin tuli sellaisella voimalla, että ikkuna hajosi ja sen mukana kannelle pääsi litrakaupalla vettä.

Lasinpaloja ja rojua sinkoili sinne tänne ja kapteeni, sekä tuo mieskaksikko joutuivat suojaamaan itseään siltä. Ryöpyävä vesi lennätti kapteenin ja mieskaksikon lattialle, mistä itse kukin yritti sokaistuneena räpiköidä turvaan ennen kuin uusi aalto iskisi lisää rojua lasia vasten.

Kapteeni alkoi olla todella huolissaan ja arveli, että matkustajat olisi hyvä evakuoida, mutta miten hän sen käskyn onnistuisi antamaan, kun mitä ilmeisemmin myös laivan sisäisen viestinnän laitteet oli pistetty pirstaksi, varmaankin siksi ettei hän tai kukaan muukaan pystyisi varoittamaan muita.

"Saakelin, saakeli", Kapteeni Morrison sadatteli vihaisena ja onnistui kömpimään ylös. Vaatteet olivat likomärät ja taskulamppu vierähtänyt jonnekin hänen ulottumattomiinsa. Hetken hän seisoi alallaan miettien mitä hänen pitäisi tehdä, kunnes muisti, että olihan komentosillalle jätetty laivan korjauksien ja uudistuksien yhteydessä vanha ruorikin, ehkä vain koristeeksi, mutta se saattaisi vielä toimia.

Kun vielä saisi yhteyden konehuoneeseen, hän harmitteli ja alkoi kompuroida kohti ruoria. Matkalla hän kompastui laivan kallistuessa voimakkaasti aallokossa. Hänen kätensä osui johonkin kylmään ja metalliseen, kun hän kömpi ylös lattialta. Sormet kietoutuivat pyöreän sylinterin ympärille ja hän tajusi löytäneensä taskulamppunsa.

Morrison painoi valon päälle ja jatkoi kulkuaan kohti ruoria. Se oli paikallaan ja sen vieressä oli hänen ilokseen kompassi. Sitä nuo lurjukset eivät sentään olleet hajoittaneet.

Hän katseli pöytiä molemmin puolin ruoria ja huomasi myös vanhat ohjaimet, jotka nekin oli jätetty koristeeksi. Hän laski kätensä vanhan laitteen kädensijalle, kiersi sormensa sen ympärille ja tunsi jonkin heräävän eloon itsessään. Jonkin, jonka hän oli pitkäksi aikaa unohtanut.

Hän, Kapteeni Arthur Morrison, oli taas se merikarhu, joka hän oli halunnut olla kuten hänen isänsä ennen häntä. Niin hän kiskaisi laitetta, joka ensin tuntui hieman jäykältä ja sitten antoi myöden kovaäänisesti kilahtaen.

Morrison ei voinut muuta kuin toivoa, että konehuoneessa olevat työntekijät olivat vielä elossa ja ymmärtäisivät tämän viestin, jonka hän lähetti alas.

"Näpit irti siitä!", kuului ärähdys ja Morrison tunsi kylmän teräksen niskassaan.

"Parempi kun peräännyt, mikäli haluat saada tämän laivan väljemmille vesille", Morrison ärähti ja mulkaisi rumasti kalpeakasvoista miestä...

***

No niin, miten mahtanee jatkua tästä?

Nuoren prinssin helppo ja mukava elämä kokee suuren mullistuksen, kun hänet vangitaan kesken makeimpien unien. Hänet kuljetetaan laivalle, jonka on määränä viedä prinssi eräälle pienelle vankilasaarelle.
Mutta prinssillä on onnea matkassa, jos nyt onneksi voi sanoa sitä, että merirosvot kaappaavat häntä kuljettavan laivan lasteineen. Prinssi joutuu orjaksi merirosvolaivalle ja vaikka alku onkin kova ja raskas, päätyy hän uusiin seikkailuihin ystävystyttyään laivan kapteenin kanssa, joka ei olekaan ihan niin kauhea, kuin mitä juorut ja tarinat antavat uskoa. Lisäksi kapteeni Samuelilla on oma synkkä menneisyytensä.
Ennen pitkää heille selviää, että heillä on yhteinen vihollinen, joka on syypää kummankin kokemaan kurjuuteen.

***

Leppeä ilta oli vaihtunut yön pimeyteen ja palatsi alkoi olla hiljainen, vaikka siellä olikin vietetty juuri railakkaat juhlat. Tarkemmin sanoen nuoren kruunuprinssin syntymäpäiväjuhlat.

Nuori prinssi vetäytyi tyytyväisenä untuvapeitteidensä väliin ja asettui mukavaan asentoon. Ilta oli ollut täydellinen ja hän jo odotti seuraavaa päivää, jolloin pääsisi metsästämään isänsä kanssa. Olihan hän ennenkin ollut mukana, mutta hänellä ei tuolloin ollut vielä lupaa ampua mitään. Mutta nyt sekin kielto olisi poissa ja hän saisi tehdä ensimmäisen kaatonsa.

Näihin aatoksiin, onnellinen hymy huulillaan hän nukahti.

Hän näki unta, että oli metsästämässä. Hän näki kauniin peuran, jolla oli upeimmat sarvet joita hän oli koskaan nähnyt. Hän lähti peuran perään, mutta se oli niin nopea.

Prinssi hoputti ratsunsa nopeaan laukkaan, mutta tuo kaunis eläin pysyi kaukana. Äkkiä ratsu kompastui ja prinssi suistui alas ratsailta. Hän havahtui unestaan osuessaan lattialle.

Hän ehti sanoa vain, "mitä", kun hänen suunsa tukittiin ja kädet käännettiin väkivalloin selän taakse. Hän tunsi karkean köyden, jolla hänen kätensä sidottiin tiukasti kiinni.

Prinssi pelästyi pahanpäiväisesti ja alkoi huutaa, mutta sai vain suukapulansa takaa aikaiseksi epämäräistä ääntä vailla sanoja.

"Ole vaiti", ärähti karkea ääni ja samassa jokin kova iskeytyi prinssin päähän.

Tähdet sinkoilivat nuoren prinssin silmissä, ennen kuin tämä vajosi syvään pimeyteen.

Tuota pimeyttä kesti jonkin aikaa ja kun hän viimein palasi tajuihinsa, toivoi hän että yölliset tapahtumat olisivat olleet vain pahaa unta. Mutta se huomio, että hän makasi kylmällä pahalta haisevalla lattialla, ja että hänen päätään ja käsivarsiaan sattui, saivat hänet ymmärtämään ettei hän ollut nähnyt pahaa unta, vaan, että tämä oli totista totta.

Hän värisi kylmästä, sillä paikka, jonne hän oli joutunut, oli kylmä ja kostea. Ei se mukava, lämmitetty makuuhuone johon hän oli tottunut.

Prinssi ei tiennyt, mitä oli tekeillä, mutta toivoi, että isä, äiti ja sisarukset olivat kunnossa ja että apu tulisi pian. Tokihan isä pistäisi valtakuntansa ympäri löytääkseen poikansa, hän päätteli.

Prinssi yritti vääntäytyä parempaan asentoon, mutta se oli kovin hankalaa, sillä hänen jäsenensä olivat puutuneet huonossa asennossa makaamisesta. Hän ei siis voinut tehdä muuta kuin maata siinä avuttomana ja odottaa.

Aika kului tuskastuttavan hitaasti, mutta ties kuinka kauan maattuaan lattialla hän äkkiä kuuli lähestyviä askelia.

Prinssi yritti jälleen vääntäytyä parempaan asentoon nähdäkseen tulijan ja onnistuikin kääntymään toiselle kyljelleen. Hänen nyt jo pimeyteen tottuneet silmänsä erottivat puisen karkeatekoisen, mutta epäilemättä vahvan oven ääriviivat pimeydessä.

Sitten kuului kilinää, natinaa ja raapivaa ääntä kun ovi aukaistiin.

"Hänet on siirrettävä tänä yönä, sillä muutoin suunnitelmani on turha", sanoi ääni, jonka prinssi tunsi liiankin hyvin.

Prinssi yritti vastustella, mutta sai vain aikaiseksi epämääräistä muminaa. Joku naurahti, minkä jälkeen prinssin pään yli vedettiin karkeasta kankaasta tehty pahanhajuinen pussi. Hän tunsi miten häneen tartuttiin kovakouraisesti ja alettiin raahata jonnekin.

Hän yritti kaikin keinoin arvata sijaintinsa, mutta se oli lähes mahdotonta. Ainoa minkä hänkin tiesi, oli että hän oli ollut palatsin alla sijaitsevassa tyrmässä, mutta uusi määränpää oli hämärän peitossa.

Hän vain roikkui jonkun rotevan miehen hartijalla kuin jauhosäkki. Askeleet kopisivat vasten kulunutta kivetystä ja ympärillä leijui miehestä lähtevän lian ja hien lemun lisäksi viemärin tympeä haju.

Käytäviä tuntui riittävän ties kuinka paljon, ennen kuin he viimeinkin tulivat ulos raittiiseen viileään ilmaan. Prinssi yritti huutaa, toivoen että joku kuulisi hänet, mutta saikin vain häntä kantavan miehen nauramaan karkeasti, minkä jälkeen prinssi tunsi jonkin kovan osuvan päähänsä.

Hän joutui taas pimeyteen ja kun hän taas havahtui hän totesi olevansa puisella alustalla, jossa oli heiniä. Pahanhajuisia homeisia heiniä. Hän myös huomasi, että suukapula oli otettu pois ja että köysi oli vaihtunut kahleisiin, jotka oli pultattu puiseen seinään kiinni.

Hän yritti jälleen tutkailla sijaintiaan, vaikka se ei hämärässä valaistuksessa järin helppoa ollutkaan. Mutta sen mitä hän näki, oli hänen vankilansa pieni puinen ja pahanhajuinen koppero jossain isommassa rakennuksessa.

Prinssi koetti, jos saisi kiskottua kahleet irti seinästä, mutta niin seinä, kuin kahleetkin olivat vankkaa tekoa, joten hän joutui myöntämään, etteivät ne lähtisi irti millään.

Loputtoman pitkältä tuntuneen ajan kuluttua kopperon ulkopuolelta alkoi kuulua askelia. Sitten ovi avattiin ja kopperoon astui mies, jolla oli ahavoituneet kasvot ja kuluneet vaatteet.

Samalla kun ovi avattiin, koppiin sisälle leyhähti kostean suolainen haju ja jostain kaukaa kuului lokkien kiljunta.

Niistä prinssi päätteli olevansa lähellä merta.

"Minä vaadin saada tietää, missä minä olen ja miksi", prinssi sanoi arvovaltaiseen sävyyn.

"Ainahan sitä haluta saa, mutta kun ei kerrota", mies tokaisi vinosti hymyillen ja häipyi, paiskaten oven kiinni perässään.

Prinssi jäi yksin pimeyteen ja veti tuodun lautasen sekä juomakannun lähemmäksi itseään. Vasta silloin hän tajusi, miten kova nälkä hänellä oli. Hän ei ollut tullut moista ajatelleeksi, kun muut asiat olivat olleet päällimäisenä mielessä.

Lautasella oli leivänpala, kuivaa juustoa ja ilmeisesti kuivattuja hedelmiä. Nuuhkaistuaan kannua hän totesi sen olevan pahanhajuista olutta.

Hän otti leipäpalan käteensä ja maistoi. Se maistui homeiselle muutenkin pahalle. Taisi olla iän vanhaa leipää hän päätteli. Juusto ei maistunut yhtään sen paremmalle, eikä olutkaan. Se maistui yhtä pahalle, jos ei pahemmaltakin kuin mille haisi.
Mutta koska muuta ei ollut tarjolla ja koska hän ei tiennyt milloin seuraavan kerran saisi ruokaa, oli hänen tyytyminen tähän tarjoiluun.

Hän söi sen minkä kuvotukseltaan pystyi ja vetäytyi nurkkaansa kyhjöttämään. Toki hän mietti kuinka voisi päästä pakoon tai mistä saisi apua, mutta sillä hetkellä tilanne näytti toivottomalta.

Kului taas pitkä aika, ennen kuin kukaan tuli käymään kopissa. Se oli sama mies, joka oli käynyt aiemminkin. Mies mittaili katseellaan prinssiä ja vilkaisi sitten lautasta ja kannua.

Mies tuhahti jotain, kumartui nostamaan kannun ja lautasen, minkä jälkeen hän poistui kopista, jättäen prinssin yksinäisyyteen.

Prinssi käpertyi nurkkaan ja yritti hakea mukavan asennon. Hän yritti nukkua, sillä mitäpä muuta hän saattoi kopissa tehdä. Pako ei ollut mahdollista, jollei hän saisi avaimia ja sekin vaikutti aika mahdottomalta tehtävältä. Tuo mies, joka epäilemättä toimi hänen vartijanaan tuskin antaisi tilaisuutta varastaa avaimia.

Aika kului verkkaan ja jossain vaiheessa hän tajusi, että missä hän sitten olikin vankina, keinui ylös ja alas ja jostain kantautui vaimeana tasainen hakkaava ääni, kun vesi hakkasi laitoja vasten.

Vasta silloin hänelle valkeni, että häntä oltiin viemässä jonnekin laivalla. Eikä tämä paikka varmastikaan tulisi olemaan mukava, hän päätteli.
Hän antoi keinunnan tuudittaa itsensä uneen, vaikka alusta olikin epämukava. Hän ei kuitenkaan järin hyvin nukkunut, eikä herätyskään sen parempi ollut, sillä ovi paukautettiin tarkoituksellisen kovaäänisesti auki ja karkea ääni karjaisi, "ylös siitä laiskuri!"

Prinssi kömpi istumaan ja katsoi pelon ja hämmennyksen sekaisena miestä joka seisoi oviaukossa hajareisin.

"Sanoin, ylös ja heti!", kajahti käsky, miehen harppoessa kohti ja ennen kuin prinssi ehti sanoa mitään, mies nappasi häntä kovakouraisesti niskavilloista kiinni ja kiskoi seisomaan. Prinssi parahti tuskasta ja yritti päästä miehestä kauemmaksi, mutta turhaan, tämä oli häntä voimakkaampi.

"Vai aiot sinä niskoitella", mies ärisi ja nappasi jotain vyötäiseltään, "tämä saa sinut kyllä tottelemaan", hän sihahti ja samassa kuului läiskähdys ja prinssi tunsi silmitöntä kipua nahassaan.

"Ettete voi tehdä näin", prinssi parahti kauhuissaan. Häntä ei vielä koskaan koko hänen elämänsä aikana oltu kohdeltu näin. Ei edes isä, vaikka tämä ankara olikin.

"Yritäppäs estää", mies ärähti ja ruoska läjähti uudelleen, "sinä teet niin kuin minä haluan tai et nuku ensiyötäsi selälläsi", hän rähähti.

Prinssi oli vaiti ja katsoi parhaimmaksi totella. Hän astui lähemmäksi miestä, vaikka ei olisi halunnutkaan. Häntä etoi miehestä lähtevä kauhea löyhkä, joka oli sekoitus hikeä, vanhaa rommia ja muita ruumiin eritteitä, jotka kielivät, ettei mies ollut nähnyt pesupaljua aikapäiviin.

Mies irroitti seinäkahleet irti prinssin ranteista ja iski uudet tilalle, "sinuna en yrittäisi karata", mies muistutti karskisti ja tuuppasi prinssin edellään ulos kopista, "kapteeni päätti, että koska olet vanki saat tehdä töitä ruokasi eteen", mies jatkoi retuuttaessaan prinssiä mukanaan.

Prinssi mietti, että millaisista töistä mahtoi olla kyse ja arveli että koska oltiin laivalla, oli sen pakko olla jotain raskasta.

Mies työnsi prinssin edellään ulos kannelle, jolloin prinssin silmät hetkeksi sokaistuivat auringon kirkkaasta valosta. Poika tunsi kostean viileän ilmavirran kasvoillaan ja kun hän lopulta alkoi nähdä jotain hän totesi heidän olevan kaukana aavalla merellä. Ties kuinka monen päivämatkan päässä jo.

"Töihin siitä, kantta kuuraamaan", mies ärähti ja tuuppasi prinssiä niin, että tämä kompuroi omiin jalkoihinsa ja tömähti pitkälleen kannelle.

Mies ja muut merimiehet räjähtivät kovaan pilkalliseen nauruun. Häpeissään prinssi kompuroi jalkeilleen.
"Vauhtia nyt", kuului ärähdys ja ennen kuin prinssi ehti liikahtaakaan, kuului ruoskan läiskähdys ja hänen tunsi selässään viiltävää kipua. Hän äännähti tuskasta ja röyhkeän naurun saattelemana paineli puolijuoksua tekemään annettua tehtävää.

'Tämä ei voi olla totta', prinssi ajatteli luututessaan kantta ja toivoi, että heräisi pian omasta mukavasta vuoteestaan. Mutta vaikka hän miten sitä toivoi, oli hänen myönnettävä, että tämä painajainen oli totta.

Vasta illan pimetessä prinssi paiskattiin takaisin koppiinsa, jonka lattialle hän nukahti saman tien. Hän oli vielä samassa asennossa, kun aamun valjetessa mies tuli herättämään hänet ja raahaaman kannelle.

Näin kului päiviä ja prinssin usko pelastumiseen alkoi hiipua, kunnes eräänä päivänä hän näki kaukana horisontissa toisen laivan. Tosin sen oli nähnyt laivan miehistökin. Laiva nosti hieman prinssin mielialaa, mutta sekin laski heti laivan tullessa lähemmäksi, sillä silloin prinssi näki sen lipusta, ettei se ollut kuninkaan laivastoa, vaan merirosvolaiva.

Vaikka laivan kapteeni yrittikin välttää taistelua, siihen jouduttiin silti. Kukaan ei ehtinyt vahtia prinssiä, joka puolestaan pyrki piiloutumaan. Hän ei halunnut joutua taistelun keskelle, jossa oli suuri vaara päästä hengestään. Pako oli myös käynyt hänen mielessään, joskin hän ei tiennyt minne pakenisi ja kuinka. Hänellä ei ollut ruokaa ja kädet oli yhä kahleditut.

Taistelu ei lopulta kestänyt kauan, vaan merirosvot valtasivat aluksen. Haalivat kaiken rahanarvoisen mukaansa, sekä tappoivat osan miehistöä, osan jäädessä vangeiksi tai siirtyessä vapaaehtoisesti merirosvokapteenin palvelukseen.

Prinssi piiloutui tynnyreiden taakse, sillä arveli ettei saisi merirosvoilta yhtään sen parempaa kohtelua, kuin mitä oli aikaisemmin saanut. Saattaisivat jopa tappaakin, hän ajatteli kauhuissaan.
Mutta turhaan, sillä laivaa hieman tarkemmin tutkimassa ollut merirosvo äkkäsi hänet piilostaan ja retuutti kapteeninsa luokse.

"Löysin tämän sintin piilottelemasta tuolta sillitynnyrien takaa", mies kertoi ja kysyi, "heitänkö tämän laidan yli?"

"Ei", merirosvokapteeni vastasi syvällä sointuisalla äänellä, "pistä hänet mieluummin töihin", hän lisäsi.

"Hyvä on Kapu", mies vastasi ja alkoi raahata prinssiä mukanaan, "pääsetkin kunnon töihin, eivätkä ne kovin helposti lopu, sen voin luvata", mies lisäsi karkeasti naurahtaen.

Prinssi ei uskaltanut sanoa mitään, vaan katsoi viisaimmaksi totella miestä. Työt olivat pitkälti samoja kuin jo aiemmin, joten sinänsä ne olivat hänelle tuttuja, kuin myös rangaistuksetkin, jotka kirvelivät kilpaa suolaisen meri-ilman kanssa hänen selässään.

***

Kapteeni asteli ylemmälle kannelle, josta katseli kasvot totisina tätä pientä valtakuntaansa, joka oli ollut hänen kotinsa melkein kymmenen pitkää vuotta. Raivo täytti hänen mielensä hetkeksi, kun hän mietti sitä, mitä hänelle oli tehty vuosia sitten, erotettu perheestään julmasti vain siksi että yksi vallanhimoinen hyypiö oli halunnut päästä ylenemään hieman nopeammin.

No oli se liero ilmeisesti saanut haluamansa, päätellen juoruista, jotka hänenkin korviinsa olivat kantautuneet. Sormet puristuivat tiukasti karkeaan puiseen pintaan, kunnes viimein viha hellitti. Jäljellä olivat vain suru, yksinäisyys ja katkeruus.

Samuel nosti katseensa ja tarkasteli hetken nuorta vankia, joka hinkkasi kyyryssä kantta haisevalla rätillä. Sitä hänkin oli melkein joutunut tekemään, mutta kaikeksi onneksi hänellä oli taitoja, jotka olivat olleet silloisen kapteenin mieleen ja hän oli päässyt ylenemään varsin nopeasti.

Lopulta aikojen saatossa ja parin isomman taistelun päätteeksi hän oli saanut laivan haltuunsa ja oli periaatteessa vapaa mies, jos nyt vapaaksi voi sanoa, kun hänestä oli luvattu sievoinen summa palkkioksi sille, joka hänet nappaisi elävänä tai kuolleena. Yleensä mieluiten viimeksi mainittuna vaihtoehtona ja muutaman kerran sitä oli joutunut tappelemaan hengestään, kun hän oli ollut maissa, jotta miehistö oli päässyt hetkeksi tuulettamaan tunteitaan sataman läheisyydessä olevissa kapakoissa.

Tuo poikaparka joutuisi kokemaan saman ruljanssin, hän mietti suoristaessaan itsensä ja astellessaan lopulta hyttiinsä miettimään seuraavia siirtoja.

***

Nuori prinssi siis joutui raatamaan orjan lailla laivalla ja sai tuskin syödäkseen. Töitä taas oli senkin edestä, jollei jopa liikaakin. Jos jotain hyvää piti etsiä, niin prinssi oppi paljon kaikenlaista hyödyllistä ja hänestä tuli hyvin ketterä, sekä nopeajalkainen kiipeäjä, jolle ei tehnyt tiukkaakaan kivuta pisimmän maston nokkaan tähyämään maisemia tai korjailemaan solmuun menneitä köysiä.

Silti häntä ei liiemmin arvostettu, sillä hän oli merimiesten silmissä alinta kastia ja nuorikin vielä. Lapsi noiden raavaiden miesten mielestä. Mutta prinssi ei siitä lannistunut, sillä tiesi, että jos mieli vielä päästä vapauteen, oli sen eteen tehtävä töitä ja ansaittava kunnioitus oikeilla teoilla.

***

Oli kulunut joitain vuosia ja prinssikin oli tullut jo miehen mittaan. Hänestä oli kasvanut pitkä, jäntevä nuorukainen, jonka ihon aurinko oli paahtanut ruskeaksi. Hän oli jo ehtinyt nähdä laivankaappauksia, myrskyjä ja miehistön nahinointia, sillä aina oli joku joka kaipasi päästä kapteenin paikalla, mutta vielä toistaiseksi kapteeni oli pitänyt alaisensa kurissa rautaisella otteellaan ja hyvin moni hänestä piti, sekä kunnioitti.

Mutta se ei estänyt silti kapinointia puhkeamasta, sillä aina oli joku jolla oli pahaa sanottavaa ja niin oli nytkin. Prinssi oli huomannut merkit ilmassa ja päätti varautua, sillä ei halunnut joutua tappelun keskelle, saati saada terästä sisuksiinsa.

Hän teki työnsä ripeämmin kuin yleensä, ollakseen poissa mahdollisesti puhkeavan tappelun tieltä. Kun hän sai viimeisenkin hommansa tehtyä, hän kipusi ylös mastoon ja käpertyi sopivaan kohtaan, josta saattoi turvallisesti seurata tilannetta, olematta kuitenkaan tapahtumien keskellä.

Äkkiä hän näki liikettä kapteenin hytin edustalla. Prinssi tarkensi katsettaan ja näki pari tummaa hahmoa, jotka kipusivat ylös portaat ja alkoivat hiljaa työntää ovea auki.

"Viheliäiset raukat", prinssi tuhahti ja päätti, että tällä kertaa hänen oli puututtava asioihin tai heillä ei olisi kapteenia ja miehistö tapellessaan upottaisi koko laivan.

Äänettömästi ja nopeasti prinssi kipusi alas mastosta, juoksi raput ylös ja kiersi hytin toiselle puolelle. Hän etsi katseellaan auki olevaa ikkunaa, kunnes löysi sellaisen. Ikkuna ei ollut kovin iso, mutta koska hän oli hyvin laiha, mahtui hän hyvin sujahtamaan siitä sisälle.
Hän varoi pudottelemasta tavaroita ja hiipi vähin äänin sopivaan paikkaan tarkastelemaan tilannetta. Hän tiesi, että hänen olisi herätettävä kapteeni ja varoitettava tätä, mutta myös varottava etteivät nuo viheliäiset salamurhaajat huomaisi häntä.

Hän tuskin ehti kyyristyä piiloon, kun hän näki noiden tummien hahmojen lähestyvän kapteenin vuodetta. Käsi kohosi, valo välähti tikarin terästä ja kuului pehmeä ääni, kun terä upposi johonkin.
Prinssi oli jo huutaa, kun tikaria pidellyt mies nosti kätensä uuteen iskuun, jota ei kuitenkaan tullut. Hän kumartui ja hetkeä myöhemmin hän kuuli, miten peitto lensi sivulle ja lattialle putosi kaksi tyynyä, "kirottua", kuului karkea ääni ja mies paiskasi raivoissaan tyynyn takaisin sängylle, niin että tikarin tekemästä reiästä lenteli untuvia ympäriinsä.

"Se perhana huijasi meitä", mies sihisi raivoissaan ja kiroili.
"No luulitko, että antautuisin siihen vaaraan, että joku sinunlaisesi lurjus iskee minut täyteen reikiä", kuului syvä, soinnikas ääni pimeydestä.

"Mitä hittoa!", toinen miehistä älähti ja säikkynä pyöri ympäriinsä löytääkseen puhujan.

"Tule esille senkin pelkuri, niin selvitellään tämä asia", ensimmäinen mies sanoi, käden hakeutuessa miekan kahvalle.

"Vai kutsut sinä minua pelkuriksi", Samuel ärähti ja astahti esiin piilostaan, josta oli tarkkaillut tilannetta, "sinähän se tässä pelkuri olet, kun et uskalla haastaa rehelliseen taisteluun vaan tulet yösydännä tikarisi kanssa riehumaan ja minun untani häiritsemään", hän lisäsi ja kiskaisi miekkansa esille.

Hän ei aikonut muutaman kieron alaisen hyppiä nenälleen, eikä lainkaan arvostanut heidän tekoaan. Lankulle joutavat, jahka tästä selvitään, hän ajatteli.

Paljon muuta hän ei ehtinytkään miettiä, kun ensimmäinen mies hyökkäsi. Seurasi taistelu, jonka aikana useampikin esine lenteli lattialle.
Tuona aikana miehistä toinen sytytti lamppuun valon ja seurasi taistelua tarkoin, kunnes vihdoin huomasi itselleen edullisen hetken. Hän kaivoi kupeeltaan tikarin ja hiippaili taistelijoiden perään, valmiina iskemään tikarin kapteeniin.

Myös piilossaan kyyristellyt prinssi huomasi tämän ja toimi. Hän nousi ylös, juoksi ja sai juuri ajoissa työnnettyä kapteenin sivuun. Tikarin isku, joka oli tarkoitettu kapteenille, upposi hänen kylkeensä. Kauhistuneena hän katsoi kumpaistakin miestä.

Melkein samassa toinen mies nappasi tikarinsa irti ja pakeni ulos. Ensimmäinen oli sen verran hölmistynyt väliintulosta, ettei tajunnut puolustautua ennen kuin oli liian myöhäistä. Kapteeni ehti nostaa miekkansa miehen kurkulle, "sen kun liikut, niin saat uuden nätin hymyn, korvasta korvaan", Samuel sihahti miehen korvaan.

Kapteenin ovelle saapui muita merimiehiä, jotka olivat kuulleet hälyn ja halusivat nähdä oliko tämä vielä elossa. Osa toivoi että ei olisi ollut ja osa taas toivoi että olisi. Helpotus oli silmin nähtävä, kun kapteeni avasi oven ja talutti edellään miestä, jonka oli riisunut aseista.

"Paiskatkaa tämä rotta mereen, samoin hänen kaverinsa jos löydätte hänet", Samuel ärähti kylmästi, sillä ei yleensäkään ollut armollinen niille, jotka yrittivät näin raukkamaista temppua.

Samuel sai hyväksyviä vastauksia ja mies napattiin tiukkaan otteeseen ja kuljetettiin alas portaita, minkä jälkeen paiskattiin laidan yli mereen. Tällä välin Samuel palasi puolijuoksua takaisin hyttiinsä, jonka lattialta hän löysi lyyhistyneenä tuon nuorukaisen, joka oli pelastanut hänen henkensä. Hän laskeutui polvilleen nuorukaisen vierelle ja alkoi tutkia tätä. Hän näki ikävänpunaisen haavan tämän toisessa kyljessä. Haavasta oli vuotanut jonkin verran verta.

Nyt kun hän katsoi nuorukaista lähemmin, hän tajusi miten tutulta tämä näyttikään. Ensin hän ei tajunnut miksi, mutta sitten hän tajusi, nuorukainen oli aivan kuninkaan näköinen.
Saattoiko tämä olla kuninkaan ainoa poika ja perillinen, prinssi William, hän mietti ja yritti hoitaa nuorukaisen saamaa haavaa.

Samassa nuorukainen liikahti hieman ja avasi silmänsä. Hän katsoi Samuelia peloissaan, sillä olihan hän luvatta tämän hytissä.

"Ei hätää, en tee sinulle mitään pahaa, teidän korkeutenne", Samuel sanoi lämpimällä, rauhoittelevalla äänellä.

"Mitä?", Prinssi henkäisi ja katsoi hämmentyneenä miestä.

"Sinä olet kuningas Richardin ainoa poika, William, etkö olekin", Samuel varmisti.

"Olen", William myönsi ja katseli miestä, jonka kasvoihin merellä vietetyt vuodet olivat jättäneet jälkensä.

"Arvasin, mutta puhukaamme siitä myöhemmin. Ensin meidän on hoidettava, teidät kuntoon", Samuel sanoi ja mietti, kuinka prinssi oli päätynyt laivalle, jonka hän oli muutama vuosi takaperin kaapannut.

Jatkis: Salaisuus erämaassa 2, paluu pohjoiseen


Kahdeksan vuotta oli kulunut siitä, kun Anni, Noora ja Jussi olivat kokeneet jännittävän seikkailun pohjoisen reissullaan. Itse kukin oli tahollaan jatkanut elämäänsä, kouluttautunut ja hankkinut töitä.

Anni, Noora ja Jussi pitivät yhteyttä toisiinsa, kuin myös Tuomoon. Etenkin Anni on paljon jutellun puhelimitse ja netitse Tuomon kanssa ja haluaisi pitkästä aikaa tavata tämän.
Tokihan hän muisti, mitä oli Jussille sanonut Nooran kanssa, ettei ikinä enää, mutta ehkä tällä kertaa ei tulisi niin kamalaa seikkailua. Ehkä tulisi jotain muuta, kerrankin jotain kaunista, hän oli miettinyt, ennen kuin oli ottanut asian puheeksi Nooran kanssa.

Nyt hän ja Noora yrittivät puhua Jussin ympäri, sillä tämä oli yllättäen aika vastahakoinen lähtemään. Ehkä menneet tapahtumat yhä kiusasivat miestä unissa, eikä asiaa voinut muutenenkaan ihan noin vain unohtaa, varsinkin kun ulkoiset muistuttajat olivat ja pysyivät miehen nahassa.
Mutta lopulta Anni ja Noora saavat miehen puhuttua ympäri ja pian kolmikko alkaa suunnitella matkaa. He päättävät mennä kesäksi, niin olisi ehkä lämmintä ja mahdollisesti vähemmän itikoita riesana.

Niin sitten kesän tullen kolmikko seisoi rautatieasemalla odottamassa pääsyä yöjunaan, joka veisi heidät rovaniemielle. He olivat päätyneet yöjunaan, sillä niin pitkä matka sujuisi paremmin nukkuen, vaikka Jussi nurisikin, ettei osannut nukkua junavaunussa.

Asemalla kävi normaali torstai-illan kuhina. Siellä täällä näkyi vartijoita, jotka pitivät silmällä alueella pyöriviä ihmisiä. Hieman kauempana laitureista näkyi poliisimaija.

Nuorisoa juoksi kiireellä juuri saapuneeseen lähijunaan. He keskustelivat ja näpläsivät kännyköitään yhtä aikaisesti. Kolmikko seurasi nuorten menoa, kun nämä änkesivät itsensä sisälle lähijunaan, josta oli samaan aikaan tulossa ihmisiä ulos. Joku huusi jotain nuorille ja sai heiltä vähemmän kauniin vastauksen. Vartijat tarkkailivat tilannetta sivummalla, valmiina puuttumaan jos homma muuttuisi rähinäksi.
Huutelija ei jaksanut sen enempää nuoriin keskittyä vaan porhalsi kohti suuria ovia ja katosi aseman sisätiloihin, sulautuen nopeasti siellä liikkuvaan ihmismassaan.

Lopulta rovaniemen juna saapui, mutta kolmikko joutui odottamaan hetken, että saapuvat ihmiset pääsivät ulos matkatavaroineen. Se oli melkoinen hässäkkä ja kolmikko päätti siirtyä hivenen kauemmaksi etteivät saisi vahingossa rinkasta tai matkalaukusta päähänsä.
Pahimman ruuhkan ja häslingin hellittäessä kolmikko pääsi viimein nousemaan junaan. Heillä meni minuutti jos toinenkin etsiessään omaa hyttiään ja lopulta se löytyi.

"Mulle yläpeti!" Anni hihkaisi.

"Mä otan sit keskipedin", Jussi julisti.

"Eikä, mä olisin halunnu sen", Noora parahti.

"Mä ehdin ensin", Jussi muistutti.

"No niin rakastavaiset, heretkääs riitelemästä", Anni kiusoitteli, sillä olihan hän nähnyt, että Jussin ja Nooran välit olivat jokseenkin lämpimät, vaikkeivät he olleetkaan sitä toisilleen myöntäneet. Lisäksi he olivat opiskelleet eri paikoissa, niin etteivät olleet ehtineet kovin paljoa tapailemaan. Ei ennen kuin nyt.

"Mitkä rakastavaiset?" Noora kysyi muka tietämättömänä ja vilkaisi sivusilmällä Jussia, jonka naama helotti punaisena.

"En minä mikään sokea ole", Anni tokaisi asetellessaan matkatavaroitaan niin, että ahtaassa hytissä mahtui paremmin liikkumaan, kun he nyt kuitenkin sen jakoivat yhdessä.

"Krhm", Jussi rykäisi ja mutisi, että menisi käymään ravintolavaunussa.

"Mä tulen kans", Noora sanoi, ängettyään rinkkansa sopivaan paikkaan ja kääntyi Annin puoleen, "tuletko säkin?"

"En mä, kun mä oon vähän väsynyt tuolla steissillä tarpomisesta ja matkakamojen rehaamisesta, joten mä jään tänne", Anni vastasi, "menkää te vaan."

"Okei", Noora sanoo ja katoaa Jussin kanssa ulos, oven paukahtaessa kovaäänisesti kiinni.

Anni kipuaa yläpedille ja heittäytyy selälleen. Hän kuuntelee, miten käytäviltä kuuluu ääniä, kun ihmiset kulkivat edes takaisin etsiessään omaa hyttiään. Hän oli jo vaipumassa uneen, kun juna nytkähtää ja alkaa hitaasti liikkua, samaan aikaan kun kaiuttimista alkaa kuulua tavanomainen selostus matkaan liittyen.

Anni kuuntelee, miten käytävällä yhä liikutaan, kuulee junasta lähtevän tasaisin kolkkeen, joka pian saa hänet nukahtamaan. Hän havahtuu vasta, kun Jussi ja Noora palaavat takaisin hyttiin. Nuo kaksi nauravat jollekin ja unisena Anni katsoo kumpaistakin.

"Ai hei, sori. Taidettiin herättää sut", Noora sanoi pahoitellen.

"Ei se mitään", Anni vastaa ja katselee ystäväänsä.

"Ai niin, tuotiin vähän sullekin evästä, kun ei tiedetty, että haluatko lähteä ravintolavaunuun", Noora sanoo ja ojentaa sämpylän ja limonadipullon Annille.

"Kiitti", Anni sanoo ja ottaa tuomiset vastaan, "tota, ehkä mä tuun mieluummin alas syömään. Ei huvita levitellä murusia tänne", hän jatkaa ja kapuaa alas vuoteeltaan.

Hän kiskaisee alas vedettävän pöydän alas ja laskee sämpylän ja limupullon sille. Tämä oli näitä hieman vanhempia vaunuja, joita vielä oli käytössä ja joissa vielä oli kolmen sängyn hyttejä.
Noora ja Jussi rupattelivat keskenään, Annin mussuttaessa sämpyläänsä.

"Muistatte kai, että Tuomo sanoi tulevansa meitä vastaan", Anni sanoi ja haukkasi uuden palan sämpylästään.

"Vaikea unohtaa, kun sinä olet sanonut asiasta jo, mitenkäs monta kertaa se olikaan", Noora kysyi ja katsahti Jussiin.

"Ainakin viisi tai kymmenen kertaa", Jussi naurahti.

"Ole hiljaa", Anni tuhahti ja jatkoi sämpylän syömistä.

Oli tovin hiljaista ja sen aikana Anni sai sämpylänsä syötyä ja limunsa juotua. Hän laittoi roskat roskakoriin, tyhjän pullon talteen, ajatellen että veisi sen kauppaan jossain välissä ja kipusi takaisin vuoteelleen.
Päivä oli ollut melkoista hulinaa aikaisesta aamusta alkaen. Onneksi sentään oli loma, ettei tarvinnut väsyneenä töiden jälkeen raahautua asemalle. Se olisi jo ollut vähän liikaa.
Hän painoi päänsä tyynyä vasten ja veti peittoa päälleen. Noora ja Jussi juttelivat vielä jotain, mutta Anni ei jaksanut sen enmpiä sitä ajatella, vaan haukotteli. Tasainen kolke oli unettavaa ja pian hän nukahti.

Hän uneksi olevansa vanhassa, mutta hyvin tutussa puutalossa. Hän ei ollut yksin, vaan Tuomo oli myös siellä. Tämä muistutti hyvin paljon isäänsä Anttia. Itseasiassa näytti olevan tämän nuorempi painos.
Tuomo yritti sanoa jotakin, mutta ääntä ei tullut. Hän yritti puhua tälle, mutta ääntä ei tullut sittenkään.
Sitten tunnelma muuttui. Tupaan ilmestyi kaunis nuori nainen ja Tuomo näytti joutuvan hänen pauloihinsa.
Anni näki silti, ettei kauneus ollut aitoa, vaan vain pelkkä kuori, jolla houkutella pahaa aavistamattomat uhrit ansaan.
Anni yritti varoittaa Tuomoa, mutta tämä ei nähnyt, eikä kuullut mitään muuta kuin tuon oudon kaunottaren.
Kamala korvia raastava nauru täytti kaiken ja Anni heräsi kiivaasti hengittäen, kuin olisi juuri juossut.

Hytissä oli hiljaista ja pimeää. Noora ja Jussi olivat menneet jo nukkumaan. Junan kolke oli vaiennut, sillä se oli pysähtynyt. Anni yritti verhojen välistä tihrustaa, että mikä asema oli kyseessä, mutta nimikyltti oli sellaisessa kohdin, että sitä oli hankala lukea.

"Anni, oletko sinä kunnossa?" Kuului Nooran ääni, joka sai Annin hätkähtämään.

"Olen, se oli vain pahaa unta", Anni vastasi, "luulin, että nukut", hän lisäsi sitten.

"Niin minä nukuinkin, mutta sinä pidit melkoista ääntä unissasi, että heräsin siihen", Noora vastasi.

"Ai, sori", Anni sanoi ja tunsi miten juna nytkähti jälleen liikkeelle ja tasainen kolke alkoi.

"Ei se mitään. Nuku nyt vain, niin jaksetaan nousta aamulla", Noora rauhoiteli ystäväänsä.

"Okei, hyvää yötä", Anni mumisi ja haki paremman asennon vuoteeltaan.

"Hyvää yötä", Noora mutisi takaisin ja hiljeni.

Anni pyöri vielä jonkin aikaa hereillä, ennen kuin uni saavutti hänet jälleen. Tällä kertaa hän sai nukkua rauhassa aamuun asti, jolloin yllättävästi aamuvirkku Jussi herätti naiset ja ilmoitti että olisi vielä puolisentuntia aikaa, ennen kuin juna saapuisi rovaniemelle.

"Ääh, anna meidän nukkua vielä vähän", Anni mutisi unisena.

"Ei kun ylös nyt tai meillä on melkoinen kiire saada itsemme ja tavarat ulos junasta, kun saavumme perille", Jussi sanoi ja kiskoi peittoa kummankin päältä pois.

"Hyvä on", Noora sanoi nousten istumaan ja melkein löi päänsä ylemmän sängyn pohjaan.

Kumpikin kömpi vuoteistaan, haukotteli ja venytteli. He kumpikin käyttivät vuorotellen hytin ahdasta ja pientä wc-tilaa.

Puoltatuntia myöhemmin juna saapui Rovaniemen asemalle ja kaiuttimista kuului ilmoitus asemalle saapumisesta.

"No niin, tässä sitä ollaan", Anni henkäisi jännittyneenä. Hän oli odottanut tätä pitkään ja silti häntä jännitti. Hän ei ollut nähnyt Tuomoa aikoihin, eikä tämä kovin paljoa itsestään kuvia lähetellyt, saati juuri muutakaan kertoillut.

"Joo'o ja toivottavasti tämä loma sujuu ilman outoja voimia, noita-akkoja ja muita mörrimöykkyjä", Noora sanoi, sillä halusi tosissaan viettää mukavan loman, ilman sen suurempia kiusankappaleita, kuin hyttyset.

"Toivottavasti", Anni sanoi ja muisti vieläkin sen liemen, jonka Saara oli tehnyt ja pakottanut Jussin juomaan. Hän värähti muistaessaan sen ja toivoi, ettei mitään sellaista tarvitsi tällä kertaa kohdata.

"No, mennäänkö, ennen kuin konduktööri kärrää meidät täältä ulos", Jussi huomautti.

"Mennään vaan", Anni sanoi ja kumartui noukkimaan matkatavaransa, muiden tehdessä samoin.

Niin he sitten kävelivät pitkin ahdasta käytävää ja yrittivät löytää tiensä ulos tungoksessa, kun kaikki muutkin halusivat ulos samaan aikaan.
Minuutti toisensa jälkeen tuntui kuluvan, ennen kuin he lopulta pääsivät ulos kuumasta junasta, raikkaaseen tai no lähes raikkaaseen ilmaan laiturille. Siellä he alkoivat etsiä Tuomoa, joka oli luvannut olla vastassa.
Tungoksessa se oli hieman hankalaa, mutta lopulta he löysivät Tuomon.

"Hyvinhän tet osasitta tulla", Tuomo sanoi ja virnisti. Juuri sillä hetkellä, hän tietämättään muistutti erittäin paljon isäänsä.

"Joo, mitä nyt melkein jouduttiin pillastuneen ihmislauman tallomaksi", Jussi vitsaili.

"Mukava nähdä sinua", Anni sanoi ja katsoi pehmeästi hymyillen Tuomoa.

"Samoin", Tuomo vastasi omaan tapaansa, "painuttaskos autolle, en oikein viihy tässä hälinässä", hän ehdotti, sillä ei oikein tuntenut oloaan kotoisaksi ihmispaljouden keskellä.

"Sopii", Anni, Noora ja Jussi sanoivat yhteen ääneen, sillä ei heitäkään kauheasti houkuttanut jäädä siihen laiturille seisoskelemaan.

Tuomo käski seurata itseään ja hän johdatti kolmikon läpi sikäläisen aseman ja ulos parkkipaikalle, missä hänen veljensä Hannu odotti autossa heitä.
Tuomo auttoi kolmikkoa saamaan matkatavaransa autoon, minkä jälkeen he kaikki sulloutuivat autoon sisälle ja matka kohti Tuomon ja Hannun synnyinkotia saattoi alkaa.
Matka sujui yllättävän hiljaisissa merkeissä, mitä nyt Hannu yritti vähän avata keskustelua, joka tosin tahtoi tyrehtyä heti alkuunsa.
Maisemat vilistivät ohitse ja alkoivat pian muuttua yhä villimmäksi ja metsäisemmäksi. Iltapäivä alkoi lähestyä, kun viimeinkin näkyviin alkoi tulla tutumpia maisemia. Eikä mennyt kauaakaan, kun he kaartoivat erittäin tuntun talon pihaan ja heitä oltiikin jo vastassa.

"Taitaa haluta nähdä miniäkokelaan", Jussi kiusoitteli Annia, tunnistaessaan Mirjan.

Anni haistatti Jussille pitkät, vaikka hänen punastumisensa olikin kavaltanut hänet. Jotain sellaista hän salaa toivoi, vaikka vielä ei ollutkaan varsinaisesti saanut vastakaikua Tuomolta.

"No niin, purkaudutaas sitten ulos", Tuomo tokaisi leppoisasti ja vilkuili samalla etupeilin kautta Annia.

Ei mennyt montaakaan minuuttia, kun he kaikki olivat kömpineet ulos autosta ja venyttelivät puuteuneita raajojaan pihamaalla.

"Ihana nähdä sinua pitkästä aikaa", Anni sanoi hymyillen Mirjalle, joka tuli tervehtimään vieraitaan.

"Sitäpä samaa", Mirja sanoi ja antoi ison halauksen Annille, sekä kaikille muille, minkä jälkeen hän katsahti Tuomoon, "vanhempi konstaapeli Valkeapää kävi täällä taas", hän lisäsi.

"Mitä se nyt taas on vailla?" Tuomo puuskahti ärtyneenä, sillä häntä oli alkanut toden teolla harmittaa se, miten konstaapeli alvariinsa tonki tietoa siitä, mitä isälle oli tapahtunut.

"Oli kuulema löytänyt uutta tietoa siitä ja halusi jutella siun kanssas", Mirja vastasi. Häntäkin tuon uteliaan konstaapelin tunkeutuminen heidän asioihinsa ärsytti toden teolla, mutta toisaalta hän ymmärsi, että mies vain teki työtään.

"Mie juttelen hänen kanssaan sitten joskus", Tuomo urahti ja avasi takakontin, nostellakseen matkatavaroita sieltä pois ja kuljettaakseen niitä vierashuoneisiin.

Mirja huokaisi ja katsoi poikaansa huolissaan. Ei varmasti ollut kovinkaan mukava elää sellainen teko kontollaan, mutta ilman sitä asiat olisivat olleet tuolloin paljon huonommin. Kenties yksikään heistä ei olisi selvinnyt kertomaa asioiden todellista laitaa.

"Tule Hannu syöhmään, ennen kuin painut takas korjaamolles", Mirja pyysi ja katsoi toista poikaansa.

"Kyllä muori", Hannu sanoi tottelevaisesti ja paineli tupaan sisälle.

Kolmikko keräsi ne tavarat, joita Tuomo ei ollut saanut kannettua ja astelivat Mirjan perässä sisälle.

"Viekää net tuonne yläkerthaan ja tulukaa syömään", Mirja kehotti.

"Kiitos, niin ja kiitos vielä siitä, kun jaksatte majoittaa meidät", Anni sanoi.

"Eipä tuosta haittaakaan ole", Mirja vastasi lämpimästi hymyillen. Tottapuhuen hän kaipasi seuraa, sillä pojat olivat päivät omissa menoissaan ja hän yksin, eikä Anttiakaan enää ollut. Oli vain lämpimät muistot miehestä, sekä joitain tämän tavaroita muistuttamassa menneistä.

Joskus pimeinä iltoina menetyksen tuska kävi sietämättömäksi ja Mirja toivoi niin kovin, että Antti olisi siinä vierellä ja lohduttaisi. Joskus jopa tuntuikin siltä, ja se sai hänet jaksamaan, vaikka sydän olikin pakahtua surusta.
Tuomoa hän ei silti tapahtuneesta syyttänyt, sillä tiesihän hän, ettei pojalla ollut ollut muuta vaihtoehtoa tuolloin.
Anni näki, miten Mirjan silmät kiilsivät himmeässä valaistuksessa ja tajusi, ettei suru ollut vieläkään poissa ja tuskin koskaan menisikään pois. Hän halusi niin kertoa, etteivät hekään olleet unohtaneet noita tapahtumia, saati sitä miltä Tuomo oli näyttänyt kun hän oli tullut yksin, ilman Anttia.

Se näky ei koskaan unohtuisi.

"No niin, pistäkääs vauhtia, ruoka jäähtyy", Mirja hoputti ja pyyhki käsiään essun helmaan.

Anni nyökkäsi ja paineli yläkertaan viemään tavaroitaan ja palasi sitten takaisin, Nooran ja Jussin seuratessa.

He istuutuivat pirttipöydän ääreen, jonne oli katettu heillekin lautaset. Hannu ja Tuomo hörppivät jo keittoa ja ahtoivat välissä leipää suuhunsa, kuin eivät olisi pitkään aikaa ruokaa nähneetkään.
Mirja katsoi poikiaan hieman toruvan näköisenä, muttei silti jaksanut motkottaa näille ahmimisesta ja tyytyi vain pyörittämään päätään kevyesti ja hymyili.

Pitkän tovin pöydän ympäri olla oli hiljaista, kunnes...

****

Sainpahan sitten inspiraation, kun luin tuota vanhaa jatkotarinaa ja päätin tehdä sille jatkoa ja itseasiassa tein tämän vähän niin kuin lahjaksi sinulle Nuubialainen Prinsessa. Toivottavasti tää ei nyt haittaa.
Jatkakoon ken tahtoo....

No niin pistän tämänkin tänne ja myönnettäköön, että alku on hivenen kökkö, mutta kyllä se siitä. Eli kyseessä on fantasia stoori, joka sijoittuu osin meidän maailmaamme, osin itse keksimääni maailmaan, jossa kaikki on hieman erilailla, kun tutulla Telluksellamme.
Sana on vapaa ja kuka vain saa tarinaa jatkaa, jos inspistä riittää ja kaikkea uuttakin voitte sekaan heittää, jos se sinne suinkin sopii.

Jos tämä vaikuttaa tutulta, niin kyllä tähän olette voineet muuallakin netissä törmätä, joskin nykyisellään kirjoittelen vain täällä. Mutta omaa käsialaani (joskin töksähtelevää sellaista) se kuitenkin on. :)


***

EPILOGI

Andromedan galaksi, miljoonien valovuosienpäästä maasta. Andromedalla on aurinko ja planeettoja, jotka kiertävät sitä. Yksi planeetoista on samanlainen kuin meidän oma telluksemme, tosin tämä planeetta on omaamme hieman rehevämpi ja leudompi, eikä sen ilmastoa ole saasteet pilanneet.

Planeetan nimi oli Ardanea ja siellä oli suuria maa alueita ja meriä, sen eläimistö oli hyvin samantapaista kuin maapallollakin ja siellä asusti ihmisenkaltaisia olentoja, jotka kuitenkin ihmisestä näyttäisivät haltijoilta tai muilta sen tapaisilta. Heillä oli erittäin hyvät parantajan taidot ja heidän käyttöesineet ja koristeet sekä asusteet olivat taidokkaasti valmistettuja.

Ardanealla hallitsi kuusi kuningaskuntaa, joista viisi oli liitossa keskenään. Kuudes kuningaskunta oli syrjässä, eikä kukaan halunnut liittoutua sen julman ja petollisen kuninkaan Marabeuksen kanssa, joka havitteli vain valtaa ja suunnitteli valloittavansa muut valtakunnat yhdistääkseen ne yhdeksi suureksi alueeksi, jota hän hallitsisi yksin.

Viiden valtakunnan yhdistymisen aikaan muuan Sarabé niminen koruntekijä ja velho, valmisti voimallisen amuletin, elementtiamuletin. Amuletissa oli viisi eriväristä kiveä, jotka edustivat eri elementtejä, neljää peruselementtiä, (maa, ilma, tuli ja vesi) ja yhtä erikoisempaa elementtiä, tämä elementti oli sydän ja mieli.

Keskellä amulettia oli suuri musta helmi, jota nimitettiin Andromedan mustaksi helmeksi. Helmi vahvisti amuletissa olevien elementtien voimia. Amuletilla oli siis melkoinen voima, hyvissä käsissä sillä saattoi tehdä paljon hyvää, kuten auttaa ja parantaa ympäristöään. Väärissä käsissä se voisi tuhota koko valtakunnan.

Marabeuksen valtakunta sijaitsi aavikoituvalla alueella, joka oli syrjässä pohjoisessa ja sitä kutsuttiinkin yön valtakunnaksi.
Viiden valtakunnan kuninkaat Arameus, Willbeus, Serané, Erbé ja Beré päättivät irrottaa amuletista elementtikivet ja muuttaa ne riipuksiksi. Helmikin irrotettiin ja vietiin kauaksi amuletin pohjasta, joka jäi Arameukselle sydän ja mieli riipuksen kanssa.

Marabeuksen kätyrit etsivät helmeä yötä päivää lepäämättä lainkaan, kunnes he löysivät sen ja se kuljetettiin Marabeuksen sysimustaan linnoitukseen. Nyt Marabeuksella oli niin paljon voimaa, että hän pystyi uhkailemaan viiden valtakunnan kuninkaita, saadakseen riipukset ja amuletinpohjan käsiinsä.

Erään juhlan aikana Sarabé lausui seuraavan ennustuksen: "Viisi kuninkaallista neitoa saapuu toisesta maailmasta viisi elementtiriipusta mukanaan, kun viisitoista vuotta on kulunut umpeen. Silloin yhdistyy amuletin voima ja murtuu Mustan kuninkaan valta."

Tämän kuullessaan päättivät kuninkaat, on riipusten aika siirtyä Ardanealta Tellukselle.
Se oli raskas päätös, sillä jokaisen heistä tuli myös luopua nuorimmaisista lapsistaan, jotka olivat vasta parin kuukauden ikäiset. He käyttivät riipuksen voimaa siirtyäkseen Ardanealta maapallolle.
Niin joutuivat maahan Neréd, Sarya, Hérya, Ardanne, Aureé.

Tällainen romanttisempi juttu tällä kertaa, joka kertoo naisesta, jonka suhde meni poikki aikoinaan, mutta hän oli miehelle raskaana. Hän ei silti halunnut sotkeutua miehen elämään ja myöhemmin nämä törmäävät toisiinsa ja asiat alkavat mutkistua. Varsinkin, kun mies ei tiedä, että hänellä on poika.
Mutkia matkaan tuo vielä miehen vaimo, joka katsoo asemansa uhatuksi, vaikkei nainen ole millään tavalla tulossa heidän väliinsä.
Vielä sellainen juttu, että Thean äiti on kuollut. En ole vielä keksinyt, että miksi ja miten ja milloin, mutta ainakin on poissa siinä vaiheessa, kun Thea tuon lapsensa saa.


Hmm.... pahoittelut varsin kliseisestä nimestä, mutta pidätän itselläni oikeuden muuttaa sitä, jos keksin paremman nimen.  ::)

Löysinpä tämänkin biisin, joka sopii tähän tarinaan, kuin nenä päähän. Muoks löysin toisenkin suht sopivan biisin.
Anna Puu - Säännöt rakkaudelle
Laura Närhi - Mä annan sut pois

***

Esinäytös

Lukukauden päättymiseen oli vielä jokunen kuukausi aikaa ja Thea oli onnellinen. Näytti siltä, että hänen kaikki unelmansa kävisivät toteen.

Thea oli tavannut Chrisin ollessaan toisella vuosikurssilla ja he olivat seurustelleet siitä asti. He olivat puhuneet yhteisestä tulevaisuudesta ja elämästä koulun jälkeen. Kaikki oli selvää tai ainakin piti olla, kunnes kaikki muuttui ja unelmat haihtuivat.

Thea oli tapansa mukaan menossa Chrisin luo, kun näki tämän toisen naisen seurassa. Hän pysähtyi paikalleen, eikä tiennyt mitä tehdä, sillä olihan hän nähnyt, ettei kyse ollut pelkästä ystävyydestä.
Viimein Thea kääntyi ja lähti pois. Hän tunsi olonsa petetyksi ja surkeaksi. Kaikki se, mistä hän oli unelmoinut, karisi pois ja kaikki ne suunnitelmat, joita hän oli yhdessä Chrisin kanssa tehnyt, eivät tulisi toteutumaan.

Mieli maassa hän jatkoi matkaansa ja kulki kouluun yksin. Koko koulupäivä tuntui menevän kuin sumussa. Thea tunsi itsensä irralliseksi ja oppitunti toisensa jälkeen tuli ja meni, kunnes viimein oppilaat pääsivät kotiin.

Thea tallusteli kotiin ja siellä suoraan huoneeseensa. Hän ei edes puhunut isälleen, sillä halusi ensin selvitellä ajatuksiaan. Hän halusi varmistua siitä, oliko nähnyt oikein.

Seuraavana aamuna hän toimi kuten muina aamuina sitä ennen. Hän lähti aamiaisen jälkeen ja suuntasi paikalle, jossa hän yleensä tapasi Chrisin ja jonka kanssa hän jatkoi matkaansa koululle. Tällä kertaa tämä oli yksin ja Thea ajatteli, ettei se eilinen ehkä ollutkaan mitään.

Hän ei kysellyt Chrisiltä mitään, sillä ei halunnut suututtaa tätä. He kävelivät yhdessä koululle ja koko matkan Thea oli hiljainen.
"Miksi noin hiljainen?" Chris kysyi ja katsoi Theaa mietteliäänä.
"Olin vain ajatuksissani", Thea vastasi hiljaa ja katsoi Chrisiä. Tämän kasvot olivat yhtä komeat kuin ennenkin ja silmät yhtä ruskeat ja lämpimät.
"Mitä sitten mietit?" Chris kysyi ja kumartui painamaan suukon Thean poskelle.
"Meitä ja tulevaisuutta", Thea vastasi ja katsahti Chrisiin. Hetken hän oli näkevinään jotain tämän kasvoilla, mutta se katosi pois nopeasti.
"Vai niin", Chris sanoi toteavaan sävyyn ja siirsi katseensa pois tyttöystävästään.

Heidän välilleen laskeutui syvä hiljaisuus, eikä kumpikaan keksinyt mitään sanottavaa. Tämä oli molemmille uutta, sillä yleensä he olivat toisissaan kiinni tai juttelivat kouluasioista. Mutta nyt oli vain vaivautunut hiljaisuus heidän välillään.

"Kuule Thea, minä luulen, että meidän pitäisi pitää taukoa ja miettiä uudelleen toimiiko meidän suhteemme", Chris sanoi viimein ja näytti, ettei sen sanominen ainakaan ollut helppoa.
"Miksi? Meillähän menee hyvin?" Thea ihmetteli.
"No kun", Chris kiemurteli ja yritti miettiä, miten kertoa tilanteen muuttumisesta.
"No kun, mitä?" Thea kysyi.
"Minä en tiedä, onko tämä sittenkään sitä mitä haluan. Ehkä on parempi olla vähän aikaa erillään ja katsoa sitten uudestaan", Chris selitti ja katsoi Theaa, jonka kasvojen ilme oli muuttunut.
"Minä ymmärrän", Thea sanoi hiljaa ja painoi katseensa maahan.
"Kuule, ei tämä ole helppoa minullekaan, sillä ihan oikeasti rakastan sinua, mutta ei tämä vain toimi", Chris yritti, sillä hänestä tuntui pahalta nähdä toinen niin surullisena ja murtuneena.
"Tiedän, enkä minäkään voi estää sinua", Thea sanoi, eikä näyttänyt kyyneliään Chrisille.
Tämän jälkeen kumpikaan ei sanonut sanaakaan, vaan loppumatka kului painostavassa hiljaisuudessa.

Thean koulupäivä oli edellistäkin kamalampi ja hän halusi olla enimmäkseen yksin, setviäkseen tunteita. Lopulta hän lähti kesken päivän kotiinsa, jossa ei onneksi ollut ketään paikalla, joten hän sai olla rauhassa.

Seuraavat viikot koulussa olivat yksinäistä aikaa Thealle, joka näki Chrisin kulkevan nyt Mindyn kanssa ja nämä kaksi näyttivät onnellisilta. Juuri sellaisilta, kuin hän ja Chris olivat olleet, ennen tätä. Mutta ei hän halunnut mennä noiden kahden väliin, sillä halusi Chrisin olevan onnellinen, vaikka itse jäikin paitsi.

Kului vielä joitain viikkoja, kunnes Thea huomasi tiettyjä muutoksia itsessään. Hän teki ensin testin apteekin raskaustestillä ja meni sitten vielä lääkäriin, jossa raskaus varmistui.

Lääkäri ehdotti aborttia, koska raskaus oli vielä niin alkuvaiheessa, että se olisi onnistunut, mutta Thea kieltäytyi siitä. Lääkäri totesi, että jos hän vielä haluaisi, voisi hän tulla keskustelemaan asiasta, joskaan kovin pitkään sitä ei kannattaisi kuitenkaan miettiä.

Thea lupasi ilmoitella, jos muuttaisi mielensä, vaikka olikin jo vakaasti päättänyt pitää lapsen, joskaan hän ei aikonut kertoa asiasta Chrisille. Ei hän halunnut vetää tätä väkisin pois nykyisestä suhteesta.

Hän siis päätti olla lopun lukukautta, jota siis oli vielä muutama viikko jäljellä, koulussa ja lopettaa sen sitten kesken, sillä ei hän halunnut näyttää raskauttaan muille. Vielä se ei ollut näkyvää, mutta loman jälkeen varmasti.

Kesti vielä jonkin aikaa, kunnes hän sai kerrottua asian isälleen, joka otti sen hyvin ja lupasi olla apuna ja tukena. Tosin Thea oli joutunut estämään isäänsä, ettei hän olisi mennyt ja sanonut muutamaa valittua sanaa Chrisille, tämän tempun johdosta.

Lukuvuosi päättyi, mutta elämä jatkui. Thea siis jätti koulun kesken raskauden ja äitiysloman ajaksi, jonka jälkeen hän kävi loppuun koulunsa ja hakeutui töihin, sillä halusi poikansa saavan hyvän ja onnellisen elämän.

Chris puolestaan jatkoi elämäänsä Mindyn kanssa, vaikka ajoittain katuikin päätöstään ja mietti, oliko se sittenkään ollut oikea. Hän kävi koulunsa loppuun, vei Mindyn vihille ja muutti tämän kanssa joksikin aikaa toisaalle. Vasta joitain vuosia myöhemmin hän muutti perheensä kanssa takaisin kotikaupunkiinsa.


Vuosia myöhemmin

Hän asteli kiireisin askelin kohti koulua, jonka piha oli tyhjillään. Se oli ala-aste, jota hänen poikansa kävisi vielä ainakin muutaman vuoden, ennen kuin siirtyisi ylä-asteelle.

Hän pelkäsi olevansa jo myöhässä, mutta huokaisi helpotuksesta astuessaan luokkahuoneeseen, jossa oli vain muutamia vanhempia paikalla. Muutama ilmoittautunut oli vielä tulematta.

"Neiti Silverwood", Opettaja sanoi nyökäyttäen päätään Thealle ja hymyili.
"Rouva Lane. Anteeksi, että olen hieman myöhässä, mutta töissä meni tavallista pidempään", Thea sanoi pahoitellen.
"Ei se mitään, pari muuta on myös myöhässä, joten kokouksen aloitus siirtyy hieman", Rouva Lane sanoi hyväntahtoisesti.
"No hyvä", Thea sanoi ja asteli peremmälle luokkaan ja istuutui vapaalle paikalle, erään miehen viereen.

Mies taisi olla uusi tulokas, koskapa Thea ei ollut nähnyt tätä aiemmissa kokouksissa mukana. Vasta kun mies käänsi kasvonsa häneen päin, hän tunnisti tämän. Mies oli yhtä komea, kuin oli ollut silloin, eikä ollut muuttunut paljoakaan. Vain aika oli jättänyt omat hienovaraiset merkkinsä tämän kasvoihin. Mutta yhtä kaikki, mies oli Chris Tyler.

"Chris?" Thea kysyi hämmästyneenä ja mies katsoi häneen, suu auki loksahtaen.
"Thea?" Chris sanoi, eikä ollut uskoa silmiään nähdessään naisen kaikkien niiden vuosien jälkeen.
"Mitä sinä täällä teet?" Thea kysyi.
"Samaa voisin kysyä sinulta", Chris tokaisi.
"Minä kysyin ensin", Thea huomautti.
"Minä tulin tänne, koska Mindy ei ehtinyt ja koska halusin tutustua paremmin kouluun, jonne lastemme on tarkoitus tulla opiskelemaan", Chris selitti ja hänestä tuntui hyvältä nähdä Theaa pitkästä aikaa.
"Vai niin", Thea sanoi ja katsoi Chrisiä.

Hän rakasti miestä yhä, mutta tiesi, ettei voisi olla osa tämän elämää, vaikka olisi kuinka halunnut. Tällä oli kuitenkin jo elämä ja oma perhe, jota hän ei halunnut rikkoa. Thea huokaisi syvään ja painoi katseensa alas. Suru tuntui lähes yhtä voimakkaalta, kuin silloinkin, kun Chris oli pistänyt suhteen poikki.

"No, mitä sinä sitten teet täällä?" Chris kysyi ja tunsi huonoa omaatuntoa, nähdessään toisen niin surullisena.
"Minun poikani on tässä koulussa ja Rouva Lane on hänen luokkansa opettaja", Thea kertoi, mutta päätti, ettei ainakaan vielä kertoisi, että Chris oli Justinin isä.
"Ai, sinulla on poika", Chris sanoi toteavaan sävyyn ja hetkellinen mustasukkaisuus nosti päätään, mutta hän tajusi, että yhtä lailla tällä oli oma elämänsä, eikä hän voisi siihen sotkeutua. Toisaalta, ei hän halunnut murtaa naisen sydäntä uudelleen.

"Kyllä", Thea myönsi.
"Kuka on pojan isä?" Chris kysyi, sillä halusi tietenkin tietää, millaisen ihmisen kanssa hänen entinen heilansa oli mennyt yhteen.
"Tämä on vähän noloa, mutta minä en tiedä", Thea sanoi vältellen, sillä ei ollut vielä valmis kertomaan totuutta Chrisille.
"Vai niin", Chris totesi ja mietti oliko Thealla sitten ollut paljonkin yhden yön juttuja vai miten tämä oli tapahtunut. Lopulta hän käski itseään lopettamaan, sillä eihän sen pitänyt hänelle kuulua, kenen kanssa Thea oli ollut näiden vuosien aikana.
"Tuota, sanoit että sinulla on lapsia", Thea sanoi ja yritti kääntää puheen pois hänen pojastaan.
"Kyllä, kokonaista kaksi kappaletta", Chris vastasi.
"Mahdat olla ylpeä heistä", Thea sanoi, sillä oli itse ylpeä omasta pojastaan ja rakasti tätä koko sydämestään.
"Tietenkin", Chris vastasi, sillä hän rakasti tytärtään ja poikaansa enemmän kuin mitään maailmassa, "tyttäreni on tulossa tälle luokalle ja poikani luokkaa alemmaksi", hän jatkoi.
"Sehän hienoa", Thea sanoi ja katsahti Chrisiin.

Hän ei tosiaankaan voisi sotkeutua miehen elämään, mutta hän tiesi, että pitäisi kertoa. Varsinkin lasten vuoksi ja kuitenkin jokin soti tätä ajatusta vastaan.

"Ehkä lapsemme ystävystyvät", Chris sanoi toiveikkaana.
"Ehkä", Thea sanoi, "kuule, Chris" hän aloitti, mutta vaikeni sitten.
"Niin?" Chris kysyi.
"Ei sittenkään mitään", Thea vastasi, sillä ei tiennytkään, miten kertoa ja tajusi itsekin, ettei tämä ollut edes paras paikka tai aika kertoa. Ehkä myöhemmin sitten.
Chris aikoi kysyä, mitä sanottavaa Thealla oli ollut, mutta kokous alkoi ja kesti varsin pitkään. Kokouksen aikana käytiin läpi koulujuttuja, kerrottiin uudesta tulokkaasta ja pohdittiin syysretkeä ja rahoitusta, kunnes tultiin yksimielisesti siihen tulokseen, että oppilaat saisivat kerätä rahat siihen, niin että koko luokka pääsisi, eikä kenenkään tarvitsisi jäädä pois.

Viimein päätökset oli kirjattu ylös ja vanhemmat alkoivat suunnata koteihinsa, joissa heitä jo odotettiinkin. Thea oli tyytyväinen, että isä oli luvannut katsoa Justinin perään, kun hän oli hoitamassa asioita. Ei hän halunnut Justinin jäävän yksin niin usein.
Ajatuksissaan hän asteli kohti autoaan, kunnes joku pysäytti hänet ja käänsi ympäri.
"Chris, mitä sinä vielä haluat?" Thea kysyi, tunnistaessaan miehen.
"Minä vain", Chris aloitti, mutta vaikeni. Hän ei tiennyt mitä tehdä. Kahdenlaiset tunteet repivät häntä. Hän rakasti vaimoaan, mutta hän huomasi, että hänellä oli vielä hyvin voimakkaita tunteita Theaa kohtaan. Ehkei olisi pitänyt jättää tätä silloin, hän ajatteli.
"Chris, ymmärrät kai, ettei tämä käy", Thea sanoi, vaikka hänkin tunsi yhä voimakkaasti Chrisiä kohtaan, "sinulla on perhe, vaimo ja elämä, enkä minä enää kuulu siihen", hän jatkoi.
"Minä tiedän", Chris sanoi ja irrotti otteensa Theasta. Hän ei tiennyt mitä tehdä, sillä oli luullut voivansa elää Mindyn kanssa ja olla onnellinen, mutta tajusi, etteivät tunteet Theaa kohtaan olleetkaan vielä kokonaan kuolleet.
"Voin olla ystäväsi, mutta en enempää", Thea sanoi hiljaa, "en halua sotkeutua elämääsi ja minä toivon, että olet onnellinen, etkä heittäisi onneasi hukkaan", hän jatkoi, vaikka itketti. Hän halusi enemmän, mutta tiesi, ettei se käynyt päinsä.
"Minäkin toivon, että sinä olet onnellinen", Chris sanoi tukahtuneella äänellä. Hän ei ymmärtänyt miksi tunsi niin voimakkaasti ja miksi tämänkin piti tapahtua juuri nyt.
"Kiitos", Thea sanoi hiljaa, "minun pitää nyt mennä, sillä minua odotetaan kotona", hän jatkoi ja yritti pitää äänensä tasaisena.
"Hyvä on. Näkemiin sitten", Chris sanoi hiljaa, kääntyi ja lähti astelemaan omalle autolleen.
"Näkemiin", Thea kuiskasi ja antoi itkun tulla.

Hän istuutui autoonsa ja itki, sillä tämän iltainen oli avannut kaikki haavat uudelleen ja se sattui niin, että sydän oli pakahtua. Viimein hän rauhoittui ja pyyhki kasvonsa, suunnaten kotiin, jossa häntä jo odotettiin.

Matkaan ei mennyt kovinkaan kauan ja pian hän kaartoikin pienen talon pihalle. Keittiön ikkunassa paloi vielä valo, mutta muu talo oli pimeänä. Isä oli hereillä, Thea päätteli ja vilkaisi itseään peilistä, ennen kuin nousi autosta. Hän läimäisi oven kiinni ja napsautti hälyttimen päälle, suunnaten sen jälkeen askelensa kohti taloa.

Hän pysähtyi hetkeksi kuistille, kunnes avasi oven ja astui eteiseen. Thea potki kengät pois jaloistaan, joita hieraisi, sillä olihan hän ollut pitkän päivän jalkojensa päällä. Hän tassutteli keittiöön, jossa isä istui pöydän ääressä ja luki kirjaa, lukulasit nenällä.

"Hei isä", Thea sanoi ja istuutui pöydän ääreen.
"Miten vanhempainillassa meni?"...


Jatkakaa te puolestanne...

Varoituksen sananen, tarina saattaa sisältää voimakkaita kohtauksia, joten herkimmät ja nuorehkot lukijat, älkäätten astuko tästä edemmäksi. Ainakin olen varoittanut.
Jos kuitenkin aiot uskaltaa edemmäksi, suosittelen varaamaan ainakin nessupaketin käden ulottuville. :)


Tarinan aikakausi on suunnilleen keskiaikaa tai ehkä sen loppupuolta. Tarina kertoo nuoresta Matthew nimisestä miehestä, joka eksyy metsästysretkellä ja tupsahtaa pienen mökkipahasen pihaan, jossa hän tutustuu Thomas nimiseen vanhaam mieheen.
Tästä lähtee vierimään eteenpäin tapahtumien ketju, jossa Matthewille alkaa valjeta uusia asioita hänen ja Thomasin menneisyydestä, jossa onkin paljon enemmän yhteistä, kuin hän ikinä osasi arvata.
Mukaan mahtuu myös ilkeä Magnus, jolla tuntuu olevan jotain hampaankolossa Thomasia kohtaan.


*****

Matt asteli eteenpäin pimeässä lumisessa metsässä, vaikka palelsi, väsytti ja askel alkoi jo olla kovin raskas. Hän oli joutunut erilleen muusta metsästysporukasta ja eksynyt. Hän ei enää tiennyt missä oli, muttei myöskään halunnut paneutua makuulle keskelle pimeää korpea. Hänellä ei ollut edes tuluksiaan mukanaan, että olisi voinut sytyttää nuotiota, joka pitäisi pedot ja kylmän loitolla. Nytkin hän oli näkevinään pahaenteisiä hahmoja, joita kuu loi muutoin niin pimeään lumiseen metsään. Äkkiä hän näki loistetta puiden välistä ja alkoi harppoa nopeasti tuota valoa kohti.

Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä isommaksi alkuun niin pieni tuikahdus kasvoi ja pian hän näki paksun lumipeitteen alle jäänen pienen mökin alhaalla notkossa. Piipusta kohosi savua ja ikkunasta loistava valo näytti kutsuvalta.
Matt aikoi juuri astella pihalle, kun hän näki kumaraisen hahmon raahustavan pihalla pitkin polkua, joka oli hankeen tallautunut. Matt pysähtyi kiven viereen ja jäi katsomaan, sillä oli kuullut niin monta tarinaa ilkeistä ukoista ja syöjättäristä, jotka antoivat pahaa aavistamattomille kulkijoille yösijan ja sitten tappoivat heidät, heidän nukkuessaan.

Hän tarkasteli tuota kumaraista hahmoa, joka nyt raahusti pienelle hautausmaalle. Hän näki miten mies kosketti yhtä hautakiveä ja painoi harmaantuneen päänsä alas, kuin sureva ainakin. Matt näki, miten miehen hoikka vartalo tärisi itkusta ja tunsi vihlaisun sydämessään ja arveli, että keitä sitten paksun hangen ja mullan alla nukkuikin ikiuntaan, olivat he olleet tuolle miehelle hyvin rakkaita ja heidän menetyksensä oli varmaankin ollut kova isku miehelle. Hän näki miten mies hetkeä myöhemmin pyyhkäisi kasvonsa hihaansa, laski isoimman kiven eteen kynttilän, kääntyi ja alkoi sitten raahustaa takaisin tupaansa kohti. Matt oli nyt varma, ettei miehellä ollut pahat mielessä ja nousi pystyyn, kiersi kiven ja miltei juoksi pihamaalle.

"Anteeksi, että häiritsen teitä näin myöhään, mutta minä eksyin metsästysseurueestamme ja tarvitsisin yösijan, sillä olen harhaillut tuntikausia metsässä, ennen kuin näin valon teidän mökkinne ikkunasta." Matt selitti kohteliaasti. "Niin, että sopisiko teille, jos viettäisin yöni teidän mökissänne?" Hän kysyi varovaisesti ja oli valmis oikaisemaan itsensä vaikka penkille, joka oli mökin seinustalla.
"Sopiihan se." Mies sanoi karhealla äänellä ja kääntyi Mattin puoleen.

Matt näki vasta silloin, että mies oli paljon nuorempi, kuin hän oli ensin luullut, mutta ymmärsi, että huolet ja murheet olivat painaneet omat jälkensä miehen surumielisille, kaidoille kasvoille. Hän näki miten väsyneeltä mies näytti nojatessaan ryhmyiseen keppiinsä ja halusi auttaa tätä jotenkin, hyvittääkseen sen, että tämä hyvää hyvyyttään tarjosi yöpaikan täysin tuntemattomalle nuorukaiselle.

"Minä kiitän teitä mitä syvimmin ja lupaan nöyrästi olla avuksenne, ettei teidän tarvitse kaikkea tehdä itse." Matt sanoi kohteliaasti, kuten häntä oli opetettu ja painoi päänsä pieneen kumarrukseen.
"Ei teidän tarvitse auttaa, kyllä minä pärjään." Mies sanoi hiljaisella ja käheällä äänellä, joka kieli, ettei miehelle pahemmin juttuseuraa mökille eksynyt.
"Mutta minä haluan maksaa yösijastani ja teidän vieraanvaraisuudestanne." Matt sanoi, sillä niin oli isä opettanut häntä.
"Minä kiitän teitä ystävällisestä eleestänne, muttei teidän tosiaankaan tarvitse tehdä yhtään mitään." Mies sanoi surumielisen hymynhäiveen käydessä hänen suupielissään ja kadotessa melkein yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Tästä Matt päätteli, ettei miehellä myöskään ollut elämässään mitään, mistä iloita ja oli surullinen tämän puolesta. Hän ei voinut ymmärtää, miksi jonkun elämän tielle ei aurinko paistanut. Sanaakaan sanomatta mies avasi oven ja laski Mattin sisälle tupaan. Matt seurasi miestä, katsellen kodikasta tupaa.

"No hyvä on." Matt antoi periksi, sillä näki myös, ettei miehen mieltä saisi muutettua vaikka kuinka inttäisi. "Onko minulla kuitenkin kunnia saada kuulla isäntäni nimi?" Hän kysyi ja katsoi miestä tarkkaan. Jokin tässä tuntui niin tutulta ja kuitenkin hän oli varma, ettei ollut koskaan ennen tätä tavannut.
"Thomas." Mies vastasi lyhyesti, ontolla värittömällä äänellä.
"Hauska tutustua." Matt sanoi ja ojensi reippaasti kätensä miehelle, joka tarttui ojennettuun käteen ja puristi sitä ystävällisesti. "Minä olen Matthew, mutta kaikki sanovat Mattiksi." Hän jatkoi ja puristi kevyesti miehen luisevaa kättä.
"Matthew." Thomas henkäisi ja katsoi nuorukaiseen järkyttyneenä. Hän ei ollut uskonut kuulevansa enää tuota nimeä, poikansa nimeä. Poikansa, jonka oli viety tämän ollessa vauva, eikä hän ollut kuullut tästä mitään kahdeksaantoista vuoteen.

Hän istuutui puiselle penkille, taistellen voimakasta tunneryöppyä vastaan, sillä ei olisi halunnut näyttää vieraalle, miten paljon tämän lausuma nimi oli häneen vaikuttanut.

"Oletteko te kunnossa?" Matt kysyi huolestuneena, sillä näki miten monenlaiset tunteet kävivät ohikiitävinä miehen kasvoilla. Hän näki kuinka miehen silmät kiilsivät liikutuksesta ja kuinka tämän alas painuneille hartioille olisi laskettu raskas taakka.
Mitä ihmettä hänelle on tapahtunut? Matt mietti ja toivoi, että voisi jotenkin parantaa miehen oloa.
"Olen... Olen kunnossa." Mies sanoi hiljaa ja hengitti raskaasti. "Minä vain... " Hän jatkoi mutta vaikeni sitten ja tupaan laskeutui syvä painostava hiljaisuus. Vain tuli rätisi hiljaa takassa.
"Minulla oli poika, mutta minä menetin hänet ja hänellä oli sama nimi kuin teillä." Thomas sanoi painaen kasvonsa käsiinsä.
"Otan osaa." Matt sanoi kömpelösti. "Tuota, kärsiikö kysyä, mihin hän kuoli?"
"Kuoli... Ei, hän ei kuollut, hänet vietiin minulta." Thomas sanoi tukahtuneella äänellä ja kasvoilla häivähti surun tumma varjo. "Hänet vietiin samana yönä, kun vaimoni, poikani ja tyttäreni saivat surmansa." Hän jatkoi kyyneleen vieriessä uurteiselle poskelleen.
"Olen pahoillani." Matt sanoi surkeana, eikä tiennyt mitä tehdä, nähdessään miehen syvän lohduttoman surun.
"Nuorimmaiseni on nyt kahdeksantoista." Thomas sanoi ja tuijotteli liekkeihin, uusien kyynelten noruessa poskille. "En tiedä miltä hän näyttää tai millainen hänestä on kasvanut, sillä en ole nähnyt hänen kasvavan... en... en ole nähnyt häntä sen yön jälkeen." Hän jatkoi ja nyyhkäys karkasi hänen huuliltaan, saaden hänen hoikan vartalonsa värähtämään voimakkaasti.

Matt oli vaiti, eikä tiennyt mitä sanoa. Hän halusi lohduttaa miestä, auttaa tätä jotenkin, sillä tämä oli selvästi kokenut suuren menetyksen, josta ei ollut päässyt yli. Hän ei halunnut udella mieheltä, kuinka tämän perhe oli saanut surmansa ja miksi nuorimmainen oli viety pois häneltä. Hän oli sitä mieltä, että mies kertoisi kyllä tarinansa, kun itse niin tahtoi ja oli siihen valmis. Hän näki tämän olemuksesta, kuinka kovaa tämän elämä oli ollut ja miten yksinäinen tämä oli ollut ja oli nyt.

Matt mietti, ettei elämä keskellä korpea voinut ainakaan parantaa oloa, mutta jätti mainitsematta asiasta, koska toisen elämän valinnat eivät hänelle kuuluneet. Hän katsoi Thomasia ja näki tämän vaipuneen ajatuksiinsa.
Oman elämänsä vaiheita Thomas muistelikin ja osa noista muistoista teki vieläkin niin kipeää, että sai kyyneleet kihoamaan silmiin.

"Tuota, oletko aivan varmasti kunnossa?" Matt kysyi varovaisesti.
"Olen minä. Anteeksi." Thomas vastasi vaisusti ja nousi seisomaan. "Tuota... Menen nyt laittamaan teille vähän iltasta ja sitten näytän missä voitte nukkua." Hän jatkoi ja asteli hitain askelin kohti keittiönurkkaa.
'Hän ansaitsisi paljon paremman elämän.' Matt ajatteli seuratessaan katseellaan Thomasia tämän touhutessa keittiönurkkauksessa.

Hetkeä myöhemmin Thomas asteli Mattin luokse höyryävä keittolautanen kädessään. Hän laski lautasen pöydälle ja meni hakemaan leipää ja olutta, jotka hetken kuluttua laski lautasen vierelle.

"Kiitos vielä kerran oikein paljon." Matt sanoi ja tarkoitti sitä koko sydämestään.

Thomas ei vastannut, vaan haki oman annoksensa ja istuutui Mattin seuraksi pöydän ääreen. Hetkeen ei tuvasta kuulunut muuta kuin tulen rätinää, ryystämistä ja maiskutusta, kun nuo kaksi söivät kupunsa täyteen.

"Minä voin siivota nämä tästä." Matt lupautui empimättä.
"Anna olla." Thomas sanoi vaivautuneena. "Tule, minä näytän teille nukkumapaikkanne." Hän jatkoi ja nousi seisomaan.
"Hyvä on." Matt sanoi ja tunsi itsensä kiittämättömäksi, kun ei voinut edes näin olla avuksi. Mutta hän halusi olla miehelle mieliksi ja seurasi tätä, kun tämä ohjasi hänet pieneen kodikkaaseen huoneeseen.
"Hyvää yötä." Thomas sanoi ja asteli takaisin tuvan puolelle, kun Matt oli istuutunut vuoteen reunalle.
"Hyvää yötä." Matt toivotti ja seurasi Thomasia katseellaan siihen asti, kunnes tämä sulki oven. Tämän jälkeen hän riisui päällysvaatteensa ja painautui pehmeälle vuoteelle, nukahtaen miltei ennen kuin pää kosketti pehmoista tyynyä.

Tuvan puolella Thomas siivosi ruokapöydän, tiskasi ja tarkasti pienen tupapahasensa, jonka jälkeen kävi vielä katsomassa, että yövieraalla oli kaikki hyvin. Lopuksi hän vielä tarkasti, että takassa paloi tuli ja kohensi sitä hieman, kunnes käpertyi yhdelle pitkälle penkille nukkumaan. Yö oli rauhallinen, eikä mikään häirinnyt nukkujien unta.

Aamuauringon ensimmäiset säteet herättivät Mattin ja hän nousi venytellen istumaan vuoteen reunalle. Vähän myöhemmin hän nousi vuoteelta ja asteli pienen pöydän luo, kumartuen pesemään viileällä vedellä kasvonsa.
Tämän jälkeen hän puki päälleen ja asteli tuvan puolelle. Hän näki Thomasin nukkuvan kovalla penkillä ja huokaisi syvään. Olisihan hän voinut penkilläkin nukkua, ettei vanhan miehen olisi tarvinnut kovalla alustalla nukkua, hän ajatteli ja asetteli matkaviittansa huolellisesti Thomasin päälle, varoen herättämästä tätä. Tämän jälkeen hän suuntasi kulkunsa keittiönurkkaan ja valmisti aamiaista Thomasin vähäisistä ruokavaroista.

Hän halusi näin kiittää miestä, joka oli antanut hänelle ruokaa ja yösijan. Kun hän siis oli saanut kaiken valmiiksi, hän herätti Thomasin.

"Huomenta." Matt sanoi ystävällisesti. "En hennonut herättää teitä, joten laitoin aamiaista omin päin." Hän jatkoi ja ojensi Thomasille puulautasen, jolla oli kasviksia, leipää, nokare voita ja paistettu kananmuna. Tämän jälkeen hän kaatoi tuomaansa tuoppiin raikasta vettä ja laski sen Thomasin lautasen viereen.
"Ei teidän olisi tarvinnut." Thomas sanoi hivenen vaivautuneena.
"Ei tästä vaivaa ollut ja minä halusin edes jotenkin kiittää teitä siitä, että annoitte minulle yösijan ja ruokaa." Matt sanoi kohteliaasti ja jäi odottamaan, että Thomas aloittaisi aamiaisen syönnin.

Thomas ei vastannut, vaan risti luisevat sormensa ja luki lyhyen hiljaisen rukouksen, minkä jälkeen hän kävi käsiksi aamiaiseen. Kumpikaan ei pukahtanutkaan aamiaisen aikana, eikä Matt halunnutkaan häiritä Thomasia enempää. Tuskin he olivat saaneet aamiaisensa päätettyä, kun ulkoa alkoi kuulua kavioiden kumua, hirnahtelua ja miesten huutoja. Thomas nousi yllättävän nopeasti paikaltaan ja suuntasi ikkunalle. Matt huomasi, miten Thomas jäykistyi nähtyään pienestä ikkunasta tulijat ja aikoi kysyä jotain, kun mies kääntyi ja käveli nopein askelin takaisin pöydän luo.

"Teidän ei ole hyvä olla täällä nyt." Thomas sanoi ja Matt saattoi lukea kauhun tämän kasvoilta.
"Mitä nyt?" Matt kysyi kulmat kurtistuen. Häntä ei voinut ymmärtää, mikä sai Thomasin kiihtymään noin kovasti.
"Pahoittelen töykeyttäni, mutta teidän on lähdettävä, ennen kuin on myöhäistä." Thomas sanoi miltei anoen ja vilkuili hermostuneena ovelle.
"Miksi?" Matt kysyi.

Thomas aikoi vastata, muttei ehtinyt, kun ovi reväistiin auki, jolloin lattialle pöllähti lunta ja tupaan tulvi kylmää ilmaa. Sisään astui kopeanoloinen tummiin pukeutunut mies, jonka olemuksesta saattoi lukea, että tämä oli tottunut saamaan tahtonsa läpi, tottunut tekemään mitä halusi ja menemään minne halusi. Epäilemättä mies ei välittänyt olla kohtelias niille, joita piti itseään alempisäätyisenä. Matt saattoi miltei tuntea miehestä huokuvan epäystävällisyyden, kovuuden ja kylmyyden.

"Huomenta Thomas." Mies sanoi välinpitämättömällä äänellä, vilkaisemattakaan Thomasia tai Mattia. Miehen kylmä katse lipui pitkin tupaa, jonka lämpötila tuntui laskeneen hetkellisesti muutamalla asteella.
"Huomenta Magnus." Thomas sanoi hiljaa ja vältteli Magnusin katsetta. Matt näki, että Thomas oli peloissaan ja hermostunut.
"Saisit olla kohteliaampi ylemmillesi." Magnus sähähti häijysti ja käsi läjähti lujasti Thomasin kasvoihin, niin että pää heilahti rajusti sivulle. Thomas ei tuntunut välittävän iskusta, vaikka sen oli täytynyt sattua kovasti.

Tapahtumat saivat Matt kuohuksiin ja hän nousi seisomaan. Hän ei voinut ymmärtää, miksi tuo mies käyttäytyi noin moukkamaisesti ystävällistä ja yksinäistä miesparkaa kohtaan.

"Miksi te löitte häntä?" Matt kysyi kovaan ääneen ja katsoi Magnusia suoraan silmiin. Magnus käänsi katseensa selvästi ärtyneenä ja hänen kasvonsa vääristyivät pidätellystä raivosta.
"Se ei kuulu sinulle." Magnus sähähti ja oli kuin olisi vasta silloin huomannut Matt.
"Olen pahoillani, mutta hän ei tiedä mitä tekee." Thomas sanoi ja työnsi Mattin kauemmas, vilkaisten tätä kasvot pelosta kalvenneina.
"Minä tiedän mitä teen ja haluaisinpa kovasti tietää, mitä hän on tehnyt teille, ansaitakseen noin tylyä kohtelua." Matt sanoi astuen itsepintaisesti askelen edemmäksi, Thomasin vastusteluista huolimatta.
"En ole tilivelvollinen sinulle poika." Magnus vastasi tylysti ja puristi sormensa nyrkkiin. Käsi heilahti, muttei osunut Mattiin, sillä Thomas kiskaisi tämän sivuun ja nyrkki osui häneen Mattin sijasta.

"Thomas, oletteko kunnossa?" Matt kysyi säikähtäneenä ja meni auttamaan Thomasia.
"Ei, älä auta minua. Lähde pois ja unohda mitä näit." Thomas sanoi ja hengitti kiivaasti. Matt näki sanomattoman kauhun ja epätoivon miehen ruskeissa silmissä, jotka nyt katsoivat anoen häneen.
"Mutta..." Matt aloitti.
"Mene, ennen kuin on liian myöhäistä." Thomas sanoi ja astui kauemmaksi Mattista.
"Poika ei mene minnekään, hän saa nyt tuta nahassaan, sen että julkesi vastustaa minua." Magnus sanoi ja naurahti häijysti.
"Ei. Ei poikaa, hän ei tiennyt. Hän ei tarkoittanut." Thomas valitti ja heittäytyi polvilleen Magnuksen eteen.
Matt näki, miten Thomas tärisi pelosta ja miten kiivaasti tämä hengitti. "Minä pyydän, ei poikaa. Hän on syytön, ole niin kiltti ja anna hänen mennä." Hän anoi surkeana.

Matt tunsi vihlaisun sydänalassaan ja toivoi, että voisi jotenkin auttaa tuota miesparkaa, sillä tiesi kysymättäkin, että tämä saisi tuolta joukkiolta julman kohtelun. Hän halusi sanoa jotain, mutta tajusi olla vaiti, jottei pahentaisi Thomasin asemaa enempää.

"Ah, nyt tunnistankin sinut poika. Sinä olet minun metsästäjäni ottopoika." Magnus naurahti tyytyväisenä.
"Entä sitten." Matt sanoi ja yritti hillitä sisällään kiehuvaa raivoa, jota tunsi tuota miestä kohtaan. Hän yritti pysyä rauhallisena, sillä tiesi, että Magnus yritti vain provosoida häntä tekemään jotain typerää.

"Magnus, tämä on minun syyni. Rankaise minua, älä poikaa." Thomas sanoi ja silloin Matt näki kyyneleiden vierähtävän tämän poskille.
"Sinä saat kyllä rangaistuksesi, se on varmaa, mutta ihan ensin minun on opetettava tälle nulikalle vähän tapoja." Magnus vastasi kylmästi ja antoi sitten miehilleen käskyn sitoa Matt.
"Ei!" Thomas huusi hurjana, nousi ylös ja työnsi Magnusin nurin, jolloin Magnusin sotilaat hämmentyivät niin, että Thomas sai työnnettyä Mattin ovesta ulos. "Juokse, mene pois äläkä enää tule takaisin!" Thomas huusi, jääden paikalleen ja katsoi miten nuorukainen katosi talviseen metsään.

Mattista tuntui pahalta jättää Thomas. Hän olisi halunnut sanoa jotain tai kiskoa tämän mukaansa, mutta ymmärsi, ettei tämä halunnut lähteä. Hän aikoi juosta tielle, mutta kääntyikin takaisin ja kapusi tuuheaan paksu oksaiseen vaahteraan, josta näki Thomasin pihamaalle hyvin. Suuret oksat ja lähellä kasvavat havupuut antoivat Mattille suojan ja niiden välistä hän saattoi seurata tapahtumia. Hän näki kuinka miehet raahasivat Thomasin erään paksun puun luo, sitoivat tämän kasvot puuta vasten. Tämän jälkeen yksi miehistä repi karkean pellavapaidan selkämyksen rikki, toisen alkaessa suomia Thomasin selkää ruoskalla.

"Voi hyvä luoja." Matt henkäisi ja tunsi olonsa jos mahdollista vieläkin pahemmaksi.

Vaikka iskujen täytyi tehdä kipeää, ei Matt kuullut Thomasin inahtavan kertaakaan. Ei vaikka selkä oli jo veressä ja mies itse melkein tajuton. Suomimista tuntui kestävän iäisyyden, ennen kuin Magnus antoi lopetusmerkin, jonka jälkeen Thomas irrotettiin puusta, mistä tämä lysähti voimattomana verentahrimalle hangelle. Miehet keräytyivät ringiksi Thomasin ympärille ja hän yritti raahautua kauemmaksi, muttei voinut, sillä voimat olivat lopussa ja miehiä enemmän. Lisäksi hän ei enää välittänyt siitä, mitä hänelle tapahtui.

Miehet retuuttivat, tuuppivat, potkivat ja löivät Thomasia häijynilkisen naurunremakan saattelemana. Aikansa miehet kiusasivat puolustuskyvytöntä, voimatonta miestä, kunnes kyllästyivät ja jättivät tämän hankeen makaamaan. Magnus antoi lähtökäskyn ja kaikki miehet nousivat ratsujensa selkään, suunnaten sinne mistä olivat tulleetkin, Magnus etunenässä. He eivät välittäneet mistä ratsastivat, vaan talloivat kaiken tieltään lakoon.

Pitkän ajan kuluttua Matt uskaltautui poistumaan piilostaan ja asteli raskain mielin takaisin pihamaalle, jossa Thomas yhä makasi puolitajuttomana.

"Thomas?" Matt kysyi hiljaa ja polvistui surkeana Thomasin vierelle. "Antakaa anteeksi, tämä oli kokonaan minun syyni." Matt sanoi surkeana.

Tuskin hän ehti tämä sanoa, kun jälleen alkoi kuulua kavioiden kumua, hirnahduksia ja miesten huutoja. Matt pelästyi ensin, että ne miehet tulevat takaisin, kun tunnisti tulijat äänestä ja rauhoittui. Hän tunsi helpotusta, sillä sieltä oli tulossa Robert herra ja tämän metsästysseurue, josta hän oli edellisenä iltana joutunut eroon ja eksynyt.

"Isä!" Matt huudahti ja juoksi etunenässä ratsastavan miehen luo.
"Matt." Mies huudahti ja hyppäsi alas ratsunsa selästä ja harppoi Mattin luo. "Me jo ehdimme luulla, että olit joutunut petojen ruuaksi tai paleltunut metsään." Mies sanoi ja katsoi tutkivasti Mattia.
"En sentään." Matt sanoi vaisusti ja vilkaisi sinne missä Thomas yhä makasi alallaan.
"Mitä on tapahtunut?" Robert kysyi kulmiaan kurtistaen. Matt oli ensin vaiti, mutta kertoi sitten kaiken juurta jaksaen siitä asti, kun oli joutunut seurueesta eroon.
"Vai niin siinä kävi." Robert sanoi katse yhä Mattissa. "No hyvä on, me autamme häntä." Hän lisäsi, mikä sai painon putoamaan Mattin sydämeltä.
Robert harppoi Thomasin luo, Mattin juostessa perässä. Hän kumartui tutkimaan tuota laihaa miestä, joka tuskin hengitti.
"Hän on kyllä aika huonossa kunnossa." Robert sanoi kulmien kurtistuessa uudelleen. "Voin yrittää auttaa häntä, mutta meidän on otettava hänet mukaan ja vietävä minun luo. Parantajani saavat yrittää auttaa häntä." Hän jatkoi ja mietti, miksi mies oli noin kovan kohtelun saanut ja päätellen siitä, mitä Matt oli kertonut, se oli ollut enemmän kidutusta kuin todellinen rangaistus.


No niin, tässä ihan uusi tarinan alku, ajattelin että jospa se innostaisi teidät kirjoittamaan.
Mutta seuraava jatkakoon. Mitä seuraavaksi tapahtuu, kertokaahan te se... :)

Ensin hieman pohjustusta. Eli ajattelin tämän olevan sellainen mukava rakkaustarina, jossa tietty alku on hivenen synkkää, mutta kaikki kääntyisi hieman aurinkoisemmaksi.

Tarina siis kertoo Sara Potter nimisestä naisesta, joka on töissä toimistossa (en oo päättänyt, että minkälaisessa tai millainen yritys olis kyseessä), jonka johtaja/pomo on irstas, itsekäs paskiainen, joka käyttää hyväkseen naispuolisia alaisiaan. Tämä johtaja tietenkin antaa potkut Saralle, kun tämä tulee pomolleen raskaaksi.

Sara kohtaa Haroldin, joka on tyystin erilainen kuin mitä ne miehet, joiden kanssa hän on aiemmin ollut tekemisissä. Vaikka Harold onkin ehtinyt nähdä elämänsä aikana kaikenlaista, on hän kuitenkin iloinen, mukava mies, joka mielellään auttaa pulaanjoutuneita, mutta tällä kertaa joutuu tavallaan itse pulaaan. Nimittäin hän rakastuu Saraan.
Harold on taiteilija, ei kylläkään kovin rikas tai tunnettu, mutta ei hän haluakaan mainetta ja mammonaa, vaan haluaa olla sellainen kuin on. Iloinen, ystävällinen ja vapaa mies, joskin sen jälkeen kun hän kohtaa Saran haluaa hän jakaa elämänsä Saran kanssa, vaikka tämä onkin raskaana toiselle miehelle.

Sara taas on kiltti nainen, joskus liiankin kiltti, mutta hänessä on myös tiettyä kovuutta ja sitkeyttäkin, sillä hänen on pitänyt pienestä tytöstä lähtien yrittää selviytyä itse, kun isä kuoli hänen ollessaan vielä pieni ja äiti yksinhuoltajana on viettänyt suurimman osan päivästä töissä ja illalla tämä taas on ollut niin väsynyt, ettei ole pahemmin jaksanut olla tyttärensä kanssa. Saralla oli isoäiti jota tämä rakasti kovasti ja joka rakasti kovasti Saraa ja yritti auttaakin tätä vaikeimpina aikoina, mutta josta aika on sittemmin jättänyt. Saralla siis ei ole kovinkaan montaa ihmistä elämässään, kun hän tapaa Haroldin.

No niin ja itse tarinan pätkänen, jotta pääsette tekin kirjoittamaan. :)

Tässä sopivaa kuuntelumusaakin
Zen Cafe - Piha ilman sadettajaa (ainakin video on jotekin osuva)


****

Sara oli jäänyt ylitöihin pomonsa pyynnöstä, vaikka tiesikin mitä se tarkoittaisi. Hän ei sitä oikeastaan halunnut, mutta hän ei tiennyt mitä muutakaan olisi voinut tehdä, sillä pomo oli uhannut potkuilla, jos hän kieltäytyisi. Sara tiesi, ettei hänellä nyt olisi varaa potkuihin, joka myös tarkoittaisi asunnon menetystä, sillä hänen pienellä palkallaan sai juuri ja juuri maksettua kuukauden vuokran kerrallaan, sekä muutaman muun pakollisen laskun ja lopulla sitten piti yrittää elää, vaikka vaikeaa se olikin.

Muut olivat lähteneet, vain hän istui yksin työpisteellään tekemässä töitä ja odottamassa inhon sekaisin tuntein, milloin pomo tulisi vaatimaan haluamaansa. Hänen työpisteensä oli koruton, eikä hän ollut montaakaan esinettä tuonut pöytäänsä somistamaan. Hänellä ei ollut edes valokuvia kenestäkään, sillä hänellä ei ollut ystäviä, eikä seurustelukumppania. Hän ei edes muistanut muita sukulaisiaan, sillä oli joutunut jo ihan pienenä mumminsa hoiviin, mutta tämä oli kuollut edellisenä talvena pitkällisen sairastelun jälkeen.
Tuo menetys oli ollut kovin raskas, mutta Saran oli ollut vain pakko jaksaa eteenpäin, sillä muutakaan ei ollut, eikä mummiltakaan ollut juuri mitään jäänyt. Ei omaisuutta, eikä juurikaan tietoja muista sukulaisista. Joskus Sara jopa epäili, etteivät muut sukulaiset edes halunneet tietää hänestä, elleivät sitten olleet kuolleet.

Tulihan sitä toki työtovereiden kanssa joskus rupateltua, mutta mitään syvempää ystävyyttä hänellä ei heidän kanssaan ollut. Vain tuttavia ja työkavereita he olivat, eivät enempää.
Joskus hän jopa tunsi itsensä ulkopuoliseksi muiden joukossa, eikä häntä juurikaan mihinkään rientoihin heidän kanssaan pyydettykään. Oli vain tämä työpaikka ja koti, jonka väliä hän kulki ja yritti pitää sen pienen vuokra-asunnon, jossa nyt oli asunut viisi vuotta.

Sara ei pitänyt vuokraisännästään, joka oli irstas ja kovasydäminen mies, joka ei joustanut maksuasioissa yhtään. Kun taas talon kunnossapito oli niin ja näin. Raha kun meni vuokraisännän omiin menoihin ja mukavuuksiin, pihi kun oli rakennuksen suhteen.
Kun Sara oli kertonut vuokraisännälle tiukasta rahatilanteesta, oli vuokraisäntä ehdottanut Saralle, että tämä olisi voinut maksaa vuokransa suostumalla illalliselle hänen kanssaan. Sara oli tietenkin kieltäytynyt tarjouksesta, vaikka se tiesikin sitä, että hän joutui melkein näkemään nälkää, kun rahaa ei jäänyt juurikaan elämiseen vuokranmaksun ja muiden pakollisten maksujen jälkeen. Mutta ei, hän ei halunnut käyttää vartaloaan maksuvälineenä.

Pomolleen hän ei voinut sanoa ei, vaikka olisikin halunnut sillä se tietäisi tuhoa hänelle itselleen. Pomo kun vaikutti olevan hyvinkin vaikutusvaltainen ja mitä ilmeisemmin oli toimiston muillekin naisille aivan samanlainen.
Saran ajatukset katkesivat, kun ovi aukesi ja ihramahainen pomo astui huoneeseen.

Mies oli jo aikaa sitten parhaimmat päivänsä nähnyt ja oli ehkä nuoruudessaan ollutkin hyvän näköinen, mutta nyt päässä oli kaljuuntuva laikku ja iso maha roikkui housujen päällä. Valkoisen kauluspaidan napit olivat melkoisella koetuksella ja Sara odotti melkein joka päivä, milloin napit singahtaisivat irti paidasta ja lentäisivät lattialle.
Sara nosti vastentahtoisesti katseensa koneestaan ja näki, että pomo oli jättänyt takkinsa ja iänikuisen kravattinsa toimistoonsa. Hän veti syvään henkeä ja tallensi sen mitä oli ollut koneella tekemässä, sillä hän ei sitä ehtisi hetkeen tekemään.

"Neiti Potter, tulisitteko toimistooni", pomo sanoi lipevästi ja antoi katseensa harhailla Sarassa paljonpuhuvasti.

"Kyllä herra Harding", Sara sanoi hiljaisella äänellä ja toivoi, että voisi olla jokin muu keino, kuin tämä.

Sara sammutti koneensa ja asteli sitten herra Hardingin luo, joka ohjasi hänet hyvin innokkaasti huoneeseensa. Sanaakaan sanomatta Sara antoi miehen johdattaa hänet tilavaan toimistoonsa, joka oli niin erilainen, kuin se puoli, jossa Sara työskenteli. Kaikki oli prameaa ja nurkassa nökötti golfkärry mailoineen kaikkineen.
Seinällä oli paljon kuvia ja jos jonkinlaista plakaattia, joita herra Harding oli uransa aikana saanut ja joilla halusi ylpeillä.
Työpöydällä oli muutama hieno koriste ja kehystettyjä valokuvia Hardingin perheestä. Sara epäili ettei rouva Harding ikinä antaisi miehelleen anteeksi, jos saisi tietää millaisia ylitöitä tämä jäi tekemään.

Sara antoi herra Hardingin johdatella itseään ja tehdä mitä tämä halusikin. Itse tapahtumaan ei oikeastaan mennyt niin kauaa aikaa, kuin hän oli kuvitellut, vaan paljon vähemmän. Kenties ikä alkoi jo painaa herra Hardingia muillakin tavoin, kuin vain hiusten harvenemisena. Ääneti Sara puki ne vaatteet, jotka oli joutunut riisumaan ja suoristi rypistyneen asun, jottei kukaan vain huomaisi mitään.

"Huomenna samaan aikaan, neiti Potter", herra Harding sanoi tyytyväisesti hymyillen.

"Kyllä herra Harding", Sara sanoi, näyttämättä minkäänlaisia tunteita, sillä hän ei todellakaan pitänyt miehestä ja toivoi kovasti jotain keinoa, jolla voisi välttää se, mitä tulevina iltoina tapahtuisi.

Häntä hävetti ja inhotti, se mitä hän joutui tekemään, mutta muutakaan keinoa hän ei nähnyt, jollei sitten halunnut joutua kadulle. Sara asteli työpöydälleen ja tunsi herra Hardingin katseen polttavana selässään, mutta ei antanut sen haitata, vaan keräsi tavaransa ja lähti vähin äänin kotiin.

Näin kului kuukausia, kunnes Sara huomasi olevansa raskaana. Hän oli jo pidemmän aikaa huomannut tiettyjä oireita, muttei ollut halunnut uskoa siihen mahdollisuuteen, ennen kuin oli tehnyt testin. Testi oli näyttänyt positiivista, mutta hän kävi vielä lääkärissä tutkimuksissa ja sai tietää raskautensa olevan jo niin pitkällä, ettei abortti tulisi enää kysymykseen.
Sara tiesi olevansa pulassa. Hän ei tiennyt miten kertoa asiasta herra Hardingille ja epäili, ettei tämä ottaisi asiaa kovinkaan hyvin. Raskaus ei vielä kovin hyvin näkynyt ja toistaiseksi hän pystyisi sen peittämään käyttämällä hieman isompia vaatteita, kuin yleensä. Mutta hän tiesi, ettei se auttaisi kovinkaan kauan, vaan tulisi ennen pitkää ilmi.

Kuukautta myöhemmin Saran oli viimein pakko kertoa raskaudestaan herra Hardingille, joka tietenkin raivostui ja haukkui Saraa mitä moninaisemmilla nimityksillä.

"Teidän ei tarvitse enää tämän jälkeen tulla toimistoon", herra Harding sanoi tylysti.

"Mitä? Ette te voi tehdä noin, minulla ei ole rahaa ja jos en maksa vuokraani, joudun kadulle", Sara huudahti epätoivoisena.

"Ei ole minun vikani", herra Harding äyskähti.

"Mutta", Sara aloitti surkeana ja vaikeni, sillä näki ettei saisi herra Hardingin päätä käännettyä millään.

"Tässä on erorahasi ja siihen on lisätty myös tämän kuun palkkasi", herra Harding sanoi tunteettomasti ja ojensi palkkashekin Saralle.

Sara otti se sanaakaan sanomatta ja asteli surkeana ovelle. Ennen oven avaamistaan hän vielä vilkaisi herra Hardingia, mutta näki miten kylmä ja tunteeton tämän katse oli. Hän työsi oven auki ja asteli työpisteelleen.
Ääneti Sara keräsi tavaransa, joita ei paljoa ollutkaan ja oli tavallaan hyvillään, ettei muita ollut töissä, joten hän sai lähteä kenenkään tuijottamatta häntä. Viimeinen vilkaisu siistiin työpöytään ja sitten hän asteli ulos toimistosta.

Vaikka hän olikin peloissaan tulevaisuutensa suhteen, ei hänestä silti tuntunut pahalta jättää työpaikkaansa. Hän tiesi ettei tulisi koskaan ikävöimään sinne, sillä oli inhonnut sitä siitä asti, kun oli joutunut taipumaan herra Hardingin mielihalujen kohteeksi.

Niin Sara sitten asteli hitaasti pitkin katua ja mietti mitä tekisi. Hän oli nyt pulassa, ei työpaikkaa ja saatu shekki ei riittäisi kovinkaan pitkäksi aikaa. Mitä hän tekisi, sillä kadulle joutuminen olisi varmasti edessä, jos hän ei löytäisi sopivaa työpaikkaa. Mutta hän tiesi, ettei kukaan järkevä haluaisi palkata raskaana olevaa naimatonta naista, jolla kaikenlisäksi oli olematon koulutus.

Hän ei ehtinyt pitkällekään, kun alkoi sataa kaatamalla ja tietenkin sateenvarjo oli jäänyt kotiin. Niin hän sitten juoksi lähimpään auki olevaan kuppilaan sadetta pakoon. Kuppilassa ei ollut kovinkaan montaa asiakasta paikalla ja melkein kaikki näyttivät enemmän tai vähemmän laitapuolen kulkijoilta. Sara yritti kuivailla pahimmat vedet vaatteiltaan ja hiuksiltaan ja asteli sitten epävarman sisemmäksi. Hän tunsi miesten katseet itsessään, eikä tiennyt mitä tehdä. Hän ei halunnut palata takaisin sateeseen, muttei halunnut olla muiden tuijotettavanakaan.

"No, aiotko tilata jotain?" Myyjä kysyi ja silmäili Saraa laiskasti kassakoneen takaa.

Sara oli vaiti ja kaivoi lompakkonsa esiin, mutta joutui melko pian toteamaan, ettei hänellä ollut varaa juuri mihinkään ja huokaisi syvään. Tämä oli niitä päiviä, kun kaikki mikä vain voi mennä pieleen, menee myös pieleen hän ajatteli surkeana.

"Minä... anteeksi", Sara sopersi ja alkoi suunnata askeleensa takaisin ulos, kun yksi laitapuolenkulkijoista nousi ja tuli hänen luokseen.

Sara näki, että vaikka nukkavieruun, kuluneeseen vaatekertaan pukeutunut mies oli jo varsin iäkäs ja elämä koetellut tätä, oli tämä silti mukavan näköinen ja silmissä oli iloinen hyväntahtoinen pilke.

"Jos teitä ei ulkonäköni haittaa, niin sallinette, että autan teitä", mies sanoi kohteliaasti ja hänen tummassa syvässä äänessään oli lämmin sointi.

"Tuota", Sara änkytti, tietämättä miten suhtautua tähän ystävälliseen ja avuliaaseen mieheen, "en haluaisi olla vaivaksi, enkä todellakaan viedä teidän viimeisiä rahojanne", hän sanoi viimein ja yritti olla kohtelias, sillä näki ettei mies todellakaan ollut mikään paha.

"Äh, mitä turhia. Todennäköisesti tuhlaisin vähät rahani turhuuksiin, joten mieluummin tarjoan niillä teille, mitä ikinä haluattekin, kaunis neiti", mies huomautti kohteliaasti.

"Niin, mutta", Sara aloitti hämmentyneenä.

"Minä vaadin", mies sanoi itsepintaisesti ja hymyili niin, että silmät tuikkivat iloisesti ja poskiin ilmaantui hymykuopat.

"No hyvä on, mutta jään teille velkaa ja maksan sen joskus takaisin", Sara sanoi ja hymyili pienesti. Hän piti tästä miehestä, jota ei edes tuntenut, mutta joka silti oli niin kovin kiltti ja vaikutti hyväntahtoiselta ja lämpimältä persoonalta, kenties hieman vapaamieliseltäkin.

"Hienoa", mies naurahti lämpimästi ja kysyi, "mitä teille saisi olla?"

"Vain kaakao", Sara sanoi ja hymyili, sillä miehen hymy ja nauru tuntuivat kovin tarttuvilta, eikä tämän seurassa kerta kaikkiaan voinut murjottaa.

"Kaakao siis. Tulee pian neiti", mies sanoi ja asteli tiskille, "Jack, pistä yksi kaakao neidille, minä maksan", hän sanoi samaan hilpeään sävyyn.

"Hyvä on, mutta katsokin, että maksat tai saat porttikiellon Harold", Jackiksi kutsuttu myyjä huomautti ja hymyili hänkin.

"Milloin olisin jättänyt maksamatta sinulle", Harold vitsaili ja katsoi hymyillen Jackia, "laita  lisäksi joku hyvä leivos tai pulla, jos tällä rahalla vain saa", hän lisäsi ja ojensi taskuistaan kaivamansa kolikot Jackille.

"Hyvä on", Jack naurahti ja valitsi vitriinistä muhkean pullan, jonka laittoi lautaselle.

"Kiitos", Harold sanoi ja nappasi tarjottimen käsiinsä ja harppoi iloisesti vihellellen pieneen nurkkapöytään, jonne Sara oli jo istuutunut, "kas tässä teidän kaakaonne, neiti ja kaupanpäälle pulla, sillä te näytätte tarvitsevan sitä", hän sanoi laskien tarjottimen Saran eteen.

"Ei mutta, eihän teidän olisi tarvinnut", Sara sanoi ja katsoi Haroldia kiitollisena.

***

Jatkaa ken tahtoo, eli sana on vapaa. :)

Elikkäs tässä voi puhua tulevista leffoista tai vinkata, jos on törmännyt mielestään kiintoisaankin leffaan.

Itse melkein hypin tässä innoissani, enkä malta millään odottaa, että näkisin Hobbitin.
Trailerin olen jo nähnyt ja pidin siitä. Se kääpiöiden laulu saa ihon kananlihalle, hyvällä tavalla siis. :) Koska tykkää LOTR:istä ja sen trilogian olen nähnyt ja omistan, niin pitäähän tuo Hobbittikin käydä katsomassa kunhan se tulee leffateattereihin. :)

Eletään vuotta 1200-1300. Erään valtakunnan kuninkaan poika siepataan kehdostaan ja tämän vasempaan olkaverteen poltetaan merkki, joka tekee hänen elämästään yhtä helvettiä. Häntä tosin kasvatti kymmenen vuoden ajan eräs nainen, josta sittemmin ei kuulla mitään ja Erik elää kadulla nähden nälkää. Häntä ei hyväksytä missään eikä kukaan halua olla hänen kanssaan tekemisissä, koska hän on merkitty mies.
Erikin elämä muuttuu, kun hän kohtaa Veli Ignatiuksen, joka ottaa hänet suojatikseen. Aika näyttää mitä seuraavaksi tapahtuu, toteutuuko oikeus ja jääkö todellinen konna kiinni tekosestaan.


Lumihutaleet leijailivat alas hitaasti ja peittivät pienen öisen kylän valkeaan vaippaan. Tuon pimeän rikkoi ikkunoista loistava keltainen lämmin kutsuva valo ja tien varsiin laitetut lyhdyt. Oli juuri sellainen ilta, jolloin perheet ja vähän tuntemattomammatkin ihmiset olivat yhdessä, jakoivat lahjoja ja nauttivat pöydän antimista. Kaikki oli tervetulleita, paitsi eräs, joka tälläkin hetkellä vaelsi ulkona kylmässä ja etsi itselleen suojaisaa paikkaa, jossa viettää yönsä.

Erik laahusti hartiat lysyssä eteenpäin ja kietoi rääsyjään tiukemmin ympärilleen, vaikkeivät ne sanottavammin lämmittäneetkään. Tuo nuori mies, tuskin viittätoista vanhempi, oli ikänsä elänyt kaduilla, eikä hän ollut suosittu edes kadun kasvattien keskuudessa, eikä näin ollen päässyt edes köyhille tarkotettuun suojaan.
Hän ei muistanut omia vanhempiaan, vain naisen, joka oli häntä kasvattanut omanaan siihen asti, kun hän oli täyttänyt kymmenen. Sitten nainen jostain syystä pidätettiin, eikä hän ollut nähnyt tätä enää koskaan. Erik tiesi olevansa erilainen, sillä hänen vasemmassa olkavarressaan oli merkki, jonka nähdessään useimmat ihmiset joko kauhistuivat ja pakenivat tai sitten käskivät vihaisena painumaan matkoihinsa ja monesti auttoivat vielä kengän kärjellään tai nyrkillään.
Hänellä oli myös toisenlainen merkki oikeassa käsivarressaan, pieni karhunjalanjälkeä muistuttava syntymämerkki, jota hän ei ollut uskaltanut näyttää kenellekään. Se oli nytkin paksun likakerroksen alla piilossa. Tuo toinen häpeällisempi ja ilmeisen pelottava merkki taas oli sellainen, ettei sitä saanut piiloon kunnolla, eivätkä räsyt sitä edes peittäneetkään kunnolla.

Syvä huokaus karkasi Erikin huulilta ja hän katsoi surullisena pieniä ikkunoita ja mietti, millaistakohan olisi ollut olla siellä muiden kanssa ihan tavallisena ihmisenä, vailla huolia ja murheita. Hitaasti hän käänsi katseensa pois ikkunoista ja jatkoi kulkuaan kohti kylän kirkolle, toivoen saavansa edes täksi yöksi katon päänsä päälle, sillä yöstä oli tulossa kylmin moneen vuoteen.
Varovaisesti hän asteli ylös jyrkät kiviportaat, joiden kylmyyden hän tunsi paljaissa jaloissaan. Hän työnsi raskaan oven auki ja astui sisälle kirkkoon, jossa ainoa valo tuli alttarin luona olevista kynttilöistä. Hän asteli pitkin keskikäytävää ja pysähtyi alttarin eteen ja katsoi sen takana seinällä riippuvaa krusifiksiä.
Hän polvistui alttarin eteen, risti luisevat sormensa ja katsoi kauniisti tehtyä Krusifiksiä uudelleen.
"Herra, jos kuulette minua, niin toivon vain että saisin viettää tämän yön huoneessasi. Muuta en tahdo." Hän kuiskasi hiljaa ja painoi päänsä alas, kuumien kyynelten vierähdellessä hiljaa hänen luiseville, kalpeille poskilleen.
Hän luki vielä hiljaisen rukouksen ja piirsi ristinmerkin ilmaan, jonka jälkeen asteli aivan kirkon perälle ja asettui lepäämään yhdelle kovalle penkille, peittonaan vain omat rääsynsä. Eihän sekään mikään erityisen hyvä nukkumapaikka ollut, mutta voitti aina ulkona nukkumisen.
Erik ei ehtinyt ummistaa silmiään, kun hän kuuli tasaiset askeleet, joiden kaiku poukkoili kivisiltä seiniltä. Varovaisesti hän nousi istumaan ja näki nukkavieruun asuun pukeutuneen miehen astelevan pitkin keskikäytävää. Hän nousi paikaltaan ja livahti ulos, sillä tiesi ettei ollut tervetullut mihinkään, joten miksi tämäkään olisi ollut poikkeus.
Hän lähti mieluusti pois, ennen kuin häädettiin, sillä ei halunnut haastaa riitaa kenenkään kanssa, etenkään näin jouluna.

Kylmä tuuli riepotteli hänen yllään olevia ryysyjä, jotka eivät pitäneet hyytävää kylmyyttä loitolla, kun hän laahusti hartiat alas painuneina, pää riipuksissa ja kylmästä täristen pimeässä eteenpäin ja lopulta käpertyi erääseen suojaisaan nurkkaan.
Eihän se lämmin ollut, mutta tarjosi eden jonkinlaista suojaa.
Katkeransuolaiset kyyneleet vierähtivät hänen likaisille poskilleen ja jäätyivät pakkasessa. Hän vilkaisi taas valaistuja ikkunoita ja toivoi, että olisi voinut olla edes sen yhden illan sisällä lämpimässä ja ehkä saada jotain syötävääkin.
Viimein Erik painoi päänsä  alas ja kietoi räsyjään tiukemmin ympärilleen, vaikkeivät ne karkottaneetkaan kylmää. Hän tiesi, että jos nyt paleltuisi siihen, ei kukaan tulisi kaipaamaan häntä, ei kukaan. Hänellä ei ollut edes ruokaakaan, sillä oli viimeisen leipäpalansa lahjoittanu kaksi päivää aikaisemmin kahdelle nälkäiselle pikkulapselle, jotka olivat hänen mielestään tarvinneet sitä enemmän kuin hän itse.
Erik tunsi syvää epätoivoa ja uupumusta ja mietti, että ehkä oli sittenkin parempi vain kuolla pois, eipähän ainakaan enää olisi kenenkään vaivoina.
Jonkin ajan kuluttua hän ei enää tuntenut kylmää ja väsymys sai hänen luomensa painumaan kiinni.
"Täällähän sinä olet." Kuului tumma, lämmin ja ystävällinen ääni, joka sai Erikin hätkähtämään hereille horroksestaan.
Hän katsoi miestä pelästyneenä ja yritti paeta, mutta ruumis oli pakkasen kohmettama.
"Sinähän olet aivan jäässä." Mies sanoi ystävällisesti ja laskeutui aivan Erikin tasolle, katsoen tätä lempeä katse vihreänruskeissa silmissään. Ennen kuin Erik ehti tehdä mitään, mies alkoi hieroa hänen kohmeisia käsiään ja jalkojaan.
"Etkö... etkö häädäkään minua pois?" Erik kysyi hiljaa ja katsoi miestä hämmentyneenä, sillä ei ollut tottunut saamaan ystävällistä kohtelua keneltäkään.
"Miksi minä niin tekisin?" Mies kysyi ihmeissään ja katsoi Erikiä kulmat hivenen kurtistuen.
"En tiedä." Erik sanoi hiljaa ja painoi katseensa alas. "Koska kaikki tekevät niin." Hän jatkoi lopulta.
"Mutta minä en tee niin." Mies vastasi ja katsoi Erikiä lempeät kasvot vakavina.
"Kiitos." Erik sanoi ja katsoi miestä kiitollisena.
"No niin, pystytkö nousemaan ylös?" Mies kysyi ystävällisesti.
"En tiedä. Ehkä." Erik vastasi liikuttellen hitaasti yhäkin kohmeessa olevia jalkojaan ja nousi seisomaan.
"No niin ja nyt me palaamme kirkolle, siellä on lämpimämpää kuin täällä ulkona." Mies sanoi hyväntuulisesti ja kysyi sitten. "Onko sinulla nimeä, poikaseni?"
"On." Erik vastasi ja melkein meinasi kertoa ne nimitykset, joilla häntä useimmiten kutsuttiin ja huudeltiin perään, mutta päätti sitten tyytyä vain sanomaan etunimensä. "Erik."
"Erik." Mies sanoi ikään kuin tunnustellen nimeä ja katsoi Erikiä hymyillen. "Minä olen Veli Ignatius ja kuulun läheisen luostarin munkkiveljeskuntaan. " Hän kertoi sitten.
"Minä jään ikuiseen kiitollisuuden velkaan sinulle Veli Ignatius." Erik sanoi kiitollisena, äänen värähtäessä. "Siitä on kauan kun kukaan on ollut minulle ystävällinen." Hän jatkoi ja nosti räsyä pois vasemman olkavartensa päältä, jolloin Ignatius näki polttomerkin, jonka täytyi olla jo vuosia vanha.
"Mistä tuo merkki on tullut?" Veli Ignatius kysyi ja lisäsi. "Se näyttää aika vanhalta."
"Se... se on ollut minulla niin kauan kuin muistan." Erik sanoi häpeillen ja painoi katseensa alas.
"No antaa tämän nyt olla, mietitään asiaa myöhemmin." Veli Ignatius sanoi ja katsoi Erikiä lämpimästi. "Sillä ensin hoidetaan muutama asia kuntoon, alkaen kylvystä." Hän lisäsi.
"Miksi olette ystävällinen minulle?" Erik kysyi hämmentyneenä. "En ole sen arvoinen." Hän lisäsi surkeana.
"Miksi en olisi?" Veli Ignatius kysyi ja katsoi lempeästi Erikiä. "Herramme on sanonut, että kaikki ovat hänen lapsiaan ja heistä on huolehdittava. Enkä minä halua, että kukaan joutuu olemaan yksin ja ulkona tässä säässä näin Jouluna." Hän jatkoi katsoen lämmin pilke silmäkulmassaan Erikiä.
Erik seurasi Ignatiusta hiukan varautuneesti, sillä oli koko ikänsä joutunut pakenemaan ihmisiä, katsoivat häntä kuin ruttotautista ja häätivät pois ilkeitä solvauksia perään huudellen.

Ignatius johdatti Erikin kirkon yhteydessä olevaan luostariin. Siellä Erik sai peseytyä ja syödäkseen, minkä jälkeen Ignatius johdatti hänet pieneen hyvin karuun huoneeseen, jossa oli vain sänky ja seinässä pääpuolen yläpuolella puinen risti.
Erikille huone oli luksusta verrattuna siihen, missä hän normaalisti yönsä vietti. Hän katsahti hymyillen Veli Ignatiukseen, joka seisoi vielä ovensuussa.
"Kiitos todella paljon." Erik sanoi. "Minä toivoin vain katon pääni päälle yhdeksi yöksi ja sainkin paljon enemmän." Hän lisäsi ja pyyhkäisi kyyneleen pois silmäkulmastaan.



No niin, miten mahtanee jatkua tästä, kertokaahan te se.

Erik olettaa, ettei hänellä ole tulevaisuutta, ei mahdollisuutta saada koskaan omaa perhettä, joten hän päättää jättää elämänsä kaduilla ja ryhtyy munkiksi, Veli Ignatiuksen avustuksella.
Mutta miten sitten, sillä elämän tiellä on vielä kuoppia ja mutkia.

Mä sit en vielä itsekään oikein ole päättänyt, että millainenkohan se merkki vois olla, joka sais muut vihaamaan yhtä niin paljon. Mä siis ajattelin jotain häpeä merkkiä tai ehkä jotain joka sais ihmiset epäilemään Erikiä vaikkapa pirunlapseksi tms. Mutta mä annan teille vapaat kädet sen suhteen, jollei itelle nyt tuu mitään järisyttävän hyvää ideaa. :)

Hmm.. Tämä voi olla vähän melodramaattinen ja kliseinen ja vaikka mitä, mut pistänpä tähän nyt jatkotarinaksi muiden joukkoon. Tätä olen tässä välillä naputellut koneella, kun inspiraatiota ja ideaa on piisannut.


Ensimmäinen, mitä hän tajusi herättyään, oli se, että hän makasi epämukavassa asennossa kovalla alustalla, joka haisi kuvottavalle. Kasvoja särki ja toinen silmä oli muurautunut umpeen. Myös hartiat ja käsivarret tuntuivat olevan kuin tulessa ja karkea köysi hiersi hänen ranteitaan.
Varovaisesti hän vääntäytyi istumaan ja yritti nähdä minne oli joutunut, mutta minne hän vain katsoikin, näkyi pimeää.
Edward ei muistanut miten oli tähän paikkaan joutunut. Itse asiassa hän ei muistanut edellisestä päivästä kuin aamun ja sen, miten hän oli tavannut Markiisin. Sen jälkeen kaikki oli yhtä sekavaa mylläkkää, jossa ei tuntunut olevan päätä, eikä häntää.
Kuului kolinaa ja ovessa ollut pieni luukku avattiin ja joku katseli luukusta, josta tuli vain hyvin vähän valoa pieneen koruttomaan kopperoon.
"Anteeksi, mutta voisitteko kertoa, miten maailmassa olen joutunut tänne?" Edward kysyi ja katsoi luukussa seisojan vetisiin pieniin siansilmiin.
"Ei mulla ole lupa kertoa." Vartija vastasi ja läimäisi luukun kiinni. "Mutta koska olet hereillä, käyn ilmoittamassa siitä kuulustelijalle, joka tahtoo jututtaa sinua." Kuului karkea ääni oven takaa ja pian sen jälkeen avainnipun kilahtelua, kun vartija poistui paikalta.

Edward kyyhötti paikallaan ja odotti pelonsekaisin tuntein, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Aika kului hitaasti, mutta askeleet ja kilahdukset palasivat. Kuului uusia kilahduksia ja raapivia ääniä, sekä kolahdus kun ovi avattiin.
"Nouse ylös siitä." Vartija äyskähti tylysi, kiskaisten miehen väkivaltaisesti ylös lattialta ja tyrkkäsi edellään ulos oviaukosta. Pimeään tottuneet silmät eivät pitäneet soihtujen valosta, vaan Edwardin oli siristettävä silmiään, kunnes hän tottui hämärään valoon.
Vartija raahasi ja tyrkki hänet eteenpäin, kunnes he saapuivat hämärästi valaistuun kiviseinäiseen huoneeseen, jonka seinillä soihtujen lisäksi roikkui rautaisia kahleita. Osassa kahleita näytti olevan ruosteenpunaisia läiskiä, jotka eivät varmaankaan olleet ruostetta, vaan kuivunutta verta.
Mies ohjattiin tukevan puisen pöydän luo, joka selvästi oli vanha ja sen pinnalla oli samoja ruosteenpunaisia jälkiä, kuin kahleissakin.
Pöydän toisella puolella istui kaksi miestä. Markiisi ja toinen vanhempi, jonka edessä oli paksu kirja, johon tämä näytti kirjaavan jotakin.
"No niin, aloitetaanpas." Vanha mies sanoi pehmeällä äänellä ja vilkaisi lyhyesti vankia. "Jos tunnustat nyt, rangaistuksesi tulee olemaan nopeampi ja armeliaampi." Hän lisäsi rauhallisesti.
"Mutta enhän minä edes tiedä, mistä minua syytetään." Edward vastasi hämmentyneenä ja tunsi olonsa epämiellyttäväksi.
"Sinua syytetään Lordi Edmund Charlesin murhasta." Kuulustelija vastasi.
"Murhasta... mutta enhän minä... tai siis minulla ei ole koskaan ollut syytä tehdä mitään pahaa Herra Charlesille." Edward sanoi ja tunsi surua hyvän ystävän ja rakastettunsa isän kuolemasta.
"Ette siis muista mitä olette tehnyt?" Kuulustelija kysyi. "Teidät löydettiin tajuttomana hänen läheisyydestään verinen puukko kädessänne." Hän kertoi.
"Ei..." Edward sanoi hiljaa. Eihän hän voinut tehdä sellaista. Tosin eihän hän muistanutkaan mitään edellisen päivän tapahtumista, joten kaikki oli mahdollista. "Hän oli kuin isä minulle." Hän sanoi viimein ja painoi katseensa alas.
Edwardista tuntui pahalta, jospa hän sittenkin oli tehnyt moisen teon ja Catherine, tämä varmasti vihaisi häntä.
"No, tunnustatteko?" Kuulustelija kysyi tiukkaan sävyyn.
"Kai minä sitten tein sen, vaikken muistakaan koko tapahtumaa." Edward sanoi hiljaa ja toivoi, että voisi jotenkin korvata tapahtuneen Catherinelle.
Markiisi asteli aivan miehen viereen ja kuiskasi. "Paras tunnustaa, tai muuten Catherinelle käy huonosti."
Edward katsahti Markiisia ja alkoi ymmärtää, että tämä oli juonitellut hänet tieltään, saadakseen neidon itselleen. Hän tiesi, että Markiisi pystyisi mihin vain, joten oli pakko tehdä niin kuin tämä tahtoi, eikä hän halunnut, että Catherinelle tapahtuisi mitään pahaa.
"Hyvä on, minä tunnustan." Edward sanoi viimein hiljaa.
"Rangaistuksesi on kuolema, joka pistetään mahdollisimman nopeasti täytäntöön, mutta koska teko silti oli erittäin raaka, saatte myös ruumiillisen rangaistuksen sitä ennen." Kuulustelija sanoi ja merkitsi kaiken pöytäkirjaansa, eikä näyttänyt siltä, että olisi kuullut Markiisin kuiskausta. "Kuitenkin, teillä on oikeus puhua kirkon edustajan kanssa ja pyytää häneltä synninpäästöä, ennen mestaustanne." Hän lisäsi, sulkakynän rapistellessa sivujen pintaa nopeaan tahtiin.
Edward ei sanonut mitään. Seisoi vain paikallaan sekavien tunteiden vallassa. Hän toivoi voivansa olla vapaa, muttei tehnyt elettäkään paetakseen, sillä muutoin tuo roisto saattaisi tehdä jotakin kamalaa Catherinelle.
"Lisäksi tuomitsen sinun omaisuutesi kokonaisuudessaan korvaukseksi Lady Catherine Charlesille, joka myös perii isänsä omaisuuden." Kuulustelija sanoi ja kirjasi senkin ylös. "Teloituksesi tapahtuu huomenna keskipäivällä torilla." Hän lisäsi samaan sävyyn kuin olisi puhunut säästä.
Tämän jälkeen vartija vei miehen, ei takaisin vankikoppiinsa, vaan toiseen synkkään kammioon, jossa tummaan huppuun pukeutunut hahmo odotti.
"Lordi Edward MacCloud." Huppupäinen hahmo sanoi karkealla äänellä.
"Kyllä." Vartija vastasi Edwardin puolesta ja tönäisi tämän edemmäksi.
Tästä alkoi tuskien taival, joka kesti koko sen päivän ja pitkälle yöhön, ennen kuin hänet nakattiin pimeän kopperon lattialle makaamaan.
Hän ei tiennyt miten kauan oli alallaan maannut, kun ovi taas avattiin ja pappi astui sisälle pieneen koppiin. Edward nosti katseensa vaaleakaapuiseen mieheen, jolla oli paksu ja kulunut raamattu kädessään. Pappi seisoi paikallaan ja katsoi rauhallisesti Edwardia, joka yritti hitaasti ja varovaisesti nousta istumaan. Edward näki tämän kasvoista, että mies oli nähnyt moista jo monia kertoja, kenties liikaakin.
"Tiedätte varmaankin miksi olen täällä." Pappi sanoi kysyvään sävyyn kuin varmistaen, että Edward ymmärsi.
"Tiedän." Edward sanoi hiljaa. Hän mietti jo hetken kertoako tälle asian todellisen laidan, mutta päätti sitten, ettei uskaltanut vaarantaa millään lailla Catherinea.
"Haluatteko sanoa tai kertoa jotakin, ennen kuin siirrymme itse asiaan?" Pappi kysyi ja katsoi Edwardia odottavasti.
"En." Edward vastasi lyhyesti ja painoi katseensa alas. Tämä oli ainoa keino estää Markiisia toteuttamasta uhkaustaan, hän ajatteli.
"Hyvä on." Pappi sanoi päätään nyökäyttäen. Hän oli nähnyt että, jokin painoi lattialla istuvan miehen mieltä. Hän toivoi, että mies rohkaistuisi kertomaan, muttei aikonut pakottaa.
Pappi luki jo tutuksi tulleen rukouksen ja toimitti rituaalin, jonka teki kaikille jotka sen halusivat, kuin ajan tapa oli. Tämän jälkeen hän poistui ja asteli seuraavalle kopille, seuraavan asiakkaan luokse.

Myöhemmin Edward kuljetettiin ulos ja työnnettiin vankkureihin, jossa istui muitakin roistoja, matkalla mestattavaksi. Nuo häijyn näköiset miehet ja naiset katsoivat Edwardia, jolla oli yllään hienoimmasta pellavasta tehty paita, joka nyt oli riekaleina.
"Miten noin hieno herra on täällä?" Eräs hampaaton ja hyvin likainen mies kysyi.
Edward ei vastannut, ei edes jaksanut. Voimat olivat lopussa ja joka paikkaa kivisti yöllisen kidutuksen jäljiltä. Hän toivoi vain, että loppu tulisi nopeasti, sillä ei halunnut enää kokea tuskaa.
"Tekee, ne herratkin näköjään rikoksia ja jää niistä kii." Yksi ilkeän näköinen mies sanoi ja nauraa räkätti päälle.
"Suut suppuun siellä." Kuski ärähti vihaisesti ja samalla kärryt pompahtivat pyörien osuessa pieneen koloon tiessä.
Viimein vankkurit kaartoivat torille, jonka keskellä mestauslava oli pahaenteisenä rakennelmana. Sen yläpuolella lenteli korppeja, naakkoja ja variksia, jotka odottivat päästäkseen mässäilemään ruumiilla.
Tuomitut astuivat ulos vankkureista ja heidät kuljetettiin mestauslavan luokse odottamaan vuoroaan.
Torille mestausta katsomaan tulleet ihmiset huutelivat solvauksia, haukkuivat ja ilkkuivat ja heittelivät tuomittuja mädillä hedelmillä ja vihanneksilla, sekä kivillä.
Edward ei jaksanut välittää väkijoukon huutelusta, mutta toivoi silti, ettei Catherine ollut paikalla. Hän ei halunnut tämän näkevän teloitusta. Ajatukset katkesivat, kun hänet tyrkättiin tylysti liikkeelle. Hän laahusti eteenpäin ja katsoi mieli apeana paikkaa, joka tulisi olemaan viimeinen paikka, jonka hän näkisi ja väkijoukon huuto ja rummun pärinä olisivat viimeiset äänet, jotka hän kuulisi.
Hänet vietiin Tuomarin luo, jolla oli kädessään paperikäärö. Tämä katsoi Edwardia hyvin ankarasti.
"Lordi Edward MacCloud, teitä syytetään Lordi Edmund Charlesin murhasta. Miten vastaatte syytteeseen?" Tuomari sanoi juhlallisesti.
"Syyllinen, herra Tuomari." Edward vastasi hiljaisella ja värittömällä äänellä. Hän varoi katsomasta väkijoukkoon, sillä pelkäsi yhä Catherinen olevan siellä.
"Siispä langetan kaikkien näiden ihmisten edessä ja herran silmien alla tuomiosi, joka on kuolema, joka pannaan täytäntöön hirttämällä." Tuomari lausui ja lisäsi. "Mutta koska tunnustit, on kuolemasi nopea."
Edward oli vaiti ja tuijotti vain maata jalkojensa alla. Hän toivoi, että kaikki tapahtuisi juuri niin nopeasti, ettei tarvitsisi jäädä kitumaan.
Vartija talutti Edwardin mestauslavalle, jättäen tämän odottamaan mestaajaa ja lähti hakemaan seuraavaa tuomittua. Edward seisoi paikallaan, välittämättä siitä kaikesta mitä ihmiset huutelivat ja mitä heittelivät hänen päälleen. Hän kuuli tuulen tuivertavan ja toivoi, että tämä olisi jo ohi.
Mestaaja saapui paikalle ja tarkasti, että kädet olivat tiukasti sidottu selän taakse ja ohjasi Edwardin erään rähjäisen näköisen miehen viereen. Mestaaja pujotti hirttosilmukan Edwardin kaulaan ja kiskaisi sitä kireämmälle, jolloin tämä hätkähti tuntiessaan karkean köyden ihoaan vasten.
Kesti vielä jonkin aikaa, kunnes kaikki tuomitut viimein seisoivat lavalla. Tuomari julisti vielä kaikkien tuomiot ja ilmoitti että ne pantaisiin käytäntöön.
Pappi seisoi tuomarin vieressä ja rukoili ääneen tuomittujen sielujen puolesta ja piirsi ilmaan lopulta ristin merkin.
Edward seisoi paikallaan, niin suorana ja ylväänä kuin pystyi, sillä tiesi että Markiisi oli aivan varmasti katsomassa teloitusta. Hän katsoi väkijoukkoa tai oikeammin sen yli, sillä ei halunnut kohdistaa katsettaan kehenkään, etenkään Catharineen, jos tämä sattui olemaan paikalla.
Rumpu päräytteli sarjan toisena jälkeen, kunnes äkkiä jokaisen alla ollut luukku aukesi ja tuomitut putosivat kunnes köysi kiristyi ja pysäytti putoamisen. Osa pääsi helpolla, niskan napsahtaessa poikki, osa jäi kitumaan. Edward oli yksi näistä.
Hän tunsi rajun nykäyksen ja sen jälkeen karkea köysi kaivautui syvälle kaulan ihoon, silmukan kiristyessä yhä tiukemmalle. Henki salpautui ja silmissä musteni. Väkijoukon huuto ja rummun pärinä muuttuivat yhdeksi puuroiseksi ääneksi. Voimat hupenivat ja viimein tajuttomuus saavutti hänet ja hän tunsi itsensä kevyeksi leijuessaan syvään pimeyteen.

Kun teloitus oli suoritettu ja viimeinenkin teloitettava oli lakannut sätkimästä, väkijoukko hajaantui ja katosi tahoilleen. Tuomari, pappi ja pyöveli katosivat hekin tahoilleen. Nyt vain hirtetyt roikkuivat köysissään, hiljaa tuulessa heiluen ja yläpuolella liidelleet, naakat, harakat, varikset ja korpit syöksähtivät apajille.

Joitain tunteja myöhemmin mestauslavan vierelle saapui pieni takkuinen, mutta sitkeä poni kärryä perässään vetäen. Kärryn vierellä asteli vanha ryppyinen nainen, jolla oli yllään monta kerrosta kuluneita hameita ja kaiken tämän päällä vaalea esiliina. Harmaiden, melkein jo valkeiden hiuksien suojana oli kaunisvärinen huivi.
Muori kipusi hitaasti lavalle ja tutkaili häpeilemättömästi hirttonarun jatkeina roikkuvia rikollisia. Heidät hän tutki nopeasti, eikä löytänyt mitään. Viimein hän saapui Edwardin kohdalle ja hypisteli varovaisesti tämän likaantunutta, repaleista, mutta yhä hienoa pellavaista paitaa. Hän aikoi riisua sen pois, kun ryppyinen käsi osui miehen rinnalle. Hätkähtäen nainen veti kätensä pois ja katsoi hämmentyneenä miestä, jonka piti olla kuollut.
Varmistaakseen asian, nainen laski ryppyisen kätensä uudelleen Edwardin rinnalle ja todellakin tunsi sydämen sykkivän. Mies oli siis jollain ihmeellisellä tavalla jäänyt henkiin. Nainen katseli Edwardin kasvoja ja totesi, ettei tämä edes näyttänyt murhaajalta. Hän kaivoi pienen puukon monien hameidensa kätköistä ja nirhi poikki paksun köyden, jolloin Edward putosi maahan ja jäi alalleen makaamaan.
"Viaton sielu sinä olet. Ei sinua muuten olisi säästetty." Nainen puheli hiljaa itsekseen, samalla, kun tutki Edwardin kuntoa.
Nainen raahasi hitaasti ja vaivalloisesti Edwardin pienille kärryilleen ja sai jollain konstilla tämän kärryihin ja peitettyä likaisilla vaatteilla. Tämän jälkeen vanha nainen köpötteli poninsa luo. Hän vilkaisi kangas kasaa, jonka alla Edward makasi, ennen kuin hoputti pienen harmaan poninsa liikkeelle.


Jatkahan sie tästä...

Uskomaton Joulu

Tavallinen supisuomalainen perhe on viettämässä lomaansa lapin talvisissa maisemissa. Samalla suunnalla myös muuan englantilainen näyttelijä on viettämässä omaa lomaansa vaimonsa kanssa.
Nämä kaksi perhettä, jotka tulevat niin eri maailmoista törmäävät toisiinsa dramaattisissa olosuhteissa. Rauhalliseksi aiottu joululoma saakin äkkiä vauhdikkaita käänteitä, kun konnat aikovat kaapata näyttelijän vaimoineen, mutta epäonnistuvat ja mies pakenee hyiseen yöhön.
Myöskään väärinkäsityksiltä ja hupaisilta hetkiltä ei vältytä, kun välissä on jonkinasteinen kielimuuri. Mutta tämä ei onneksi haittaa, vaan lopulta jonkinlainen ymmärrys löytyy ja väärinkäsitykset saadaan oikaistua.


Ensimmäinen luku
Lähtö


Suomi, Helsinki
Ruusulan perhe

"Äiti! Mä en löydä mun lempipaitaani, sitä missä on mun suosikkibändin kuva ja Katri on taas pölliny mun parhaat farkut. Sano sille et jättää mun kamat rauhaan", Kaisa huusi kiukkuisena, juostessaan vanhempiensa makuuhuoneeseen.
"Se paita pestiin eilen ja viikkasin sen sinun vaatekaappiisi. Katsoitko sieltä edes?" Marjatta kysyi väsyneesti ja laski kasan viikattuja aluspaitoja matkalaukkuun, joka olivat levällään sängyn päällä.
"Ai. Sieltä mä en vielä kattonukkaan. Kiitti äiti", Kaisa sanoi ilahtuneena ja juoksi takaisin huoneeseensa.
"Kaisa! Muista kerätä likaiset vaatteet pois lattialta ja vie ne pyykkiin ja laita puhtaat takaisin kaappiisi. En halua, että ne jäävät koko loman ajaksi ajelehtimaan huoneesi lattialle", Marjatta huikkasi vielä tyttärensä perään, mutta tämä ei enää kuullut.
"Kalle! Pois mun huoneesta!" Kuului samassa Kaisan huuto, jota seurasi kovaa töminää ja oven pamahdus.
"Kaisa, Kalle! Montako kertaa olen sanonut sisällä juoksemisesta ja ovien paiskomisesta!" Marjatta huusi ja asteli huoneensa ovelle katsomaan, mitä oli tekeillä. Kalle oli mennyt jo omaan huoneeseensa ja Kaisan huoneesta kuului musiikin jumputus.
"Kaisa, pistä musiikki pienemmälle", Marjatta käski ja oven toiselta puolelta kuului kärsimätön, "joo joo", minkä jälkeen musiikki hiljeni hieman.

Marjatta huokaisi väsyneesti ja palasi omaan huoneeseensa pakkaamaan loput vaatteet ja tavarat, niin ettei aamuksi jäisi mitään. Kokemuksesta hän tiesi, että jotain kumminkin unohtuisi ja aamulla joutuisi silti huolellisesta pakkaamisesta huolimatta etsimään niitä loppuja tärkeitä tavaroita. Lahjat oli onneksi pakattu ajoissa autoon odottamaan ja huomenna pitäisi asetella loputkin tavarat kyytiin, samoin perhe. Lapsillakin oli viihdykettä, lähinnä musiikkia, lukemista, pelejä ja kännykät. Muutoin hermot olisivat riekaleina kauan ennen kuin he pääsisivät perille, jos lapsia pitäisi tämän tästä olla irrottamassa toisistaan.

Marjatta viikkasi viimeisen vaatekappaleen matkalaukkuun, katseli vielä tarkasti, että kaikki tarpeellinen oli mukana ja painoi sitten kannen kiinni. Tämän jälkeen hän nosti matkalaukun sängyltä ja kantoi sen oven viereen odottamaan, kunnes se kannettaisiin autoon. Talossa oli hiljaista, Kaisa oli omassa huoneessaan, Katri jossakin kavereidensa kanssa ja Kalle olohuoneessa katsomassa televisiota. Marjatta asteli olohuoneeseen ja jäi hetkeksi paikalleen seisomaan.

"Kalle, joko olet pakannut?" Hän kysyi sitten ja sai pojan hätkähtämään pienesti.
"En ihan vielä", Kalle vastasi kääntämättä katsettaan televisiosta.
"Mene sitten pakkaamaan, ettei sitten huomenna kaikessa kiireessä tarvitse. Aamulla on aikainen ylösnousu", Marjatta muistutti.
"Okei", Kalle sanoi ja sammutti television vastahakoisesti, nousi sohvalta ja katosi huoneeseensa.

Marjatta asteli keittiöön ja tarkasti jo ties kuinka monennen kerran, että jääkaapissa oli vain päivällinen ja seuraavaksi päiväksi mukaan varatut eväät, ei mitään muuta, mikä voisi pilaantua sillä aikaa, kun he olivat reissussa. Lopulta hän salli itselleen tauon ja istahti sohvalle lukemaan. Jossakin vaiheessa lukemista, hän nukahti ja havahtui vasta Jarkon tullessa kotiin.

"Hei kulta", Marjatta sanoi nostaen kirjan pöydälle ja nousi itse sohvalta.
"Hei", Jarkko sanoi väsyneesti ja kysyi sitten, "joko kaikki on pakattu? Ettei sitten aamulla mene taas säätämiseksi."
"Melkein", Marjatta vastasi astellessaan miehensä luokse.
"Melkein?" Jarkko kysyi.
"Tiedäthän sinä muksut, kaikki jää aina viimetippaan", Marjatta sanoi huokaisten syvään ja painoi kevyen suukon miehensä poskelle, kun tämä oli saanut päällysvaatteet riisuttua.
"Vai niin", Jarkko sanoi ja kietoi kätensä vaimonsa ympärille ja rutisti tätä hellästi.

Hellän hetken rikkoi töminä, kun Kalle kirmasi olohuoneeseen Kaisa perässään.

"Anna se tänne!" Kaisa kiljui.
"Enkä!" Kalle vastasi ja näytti kieltä.
"Annat sen tänne tai saat köniin!" Kaisa kiljui raivoissaan.
"Et uskalla", Kalle ilkkui ja heilutteli pientä kirjasta kädessään.
"Kyllähän", Kaisa huusi ja syöksyi veljensä kimppuun.
"Kaisa, Kalle! Nyt lopetatte tuon heti paikalla!" Marjatta komensi ja katsoi lapsiaan tuikeasti, "Kalle anna se päiväkirja takaisin Kaisalle", hän äsähti.

Poika totteli, mutta näytti uudelleen kieltä ja livahti karkuun, ennen kuin sisko ennätti kumauttamaan häntä.

"Tätä tämä on ollut koko päivän", Marjatta sanoi ja vilkaisi Jarkkoa.
"Jaaha, että sellainen matka taas odotettavissa", Jarkko huokaisi väsyneesti ja huomasi vasta sitten, ettei Katri ollut kotona, "missäs Katri on?" Hän kysyi.
"Jollain kaverillaan. On ollut koko päivän. Käskin kyllä tulemaan ajoissa kotiin, niin että ehtii syömäänkin", Marjatta vastasi.
"Vai niin", Jarkko urahti väsyneesti ja oikaisi itsensä sohvalle.

Loppupäivä ja ilta sujuivat rauhallisissa merkeissä, jopa Katri saapui ajoissa päivälliselle. Vielä sen jälkeenkin oli pakkaamista ja tekemistä. Hermot olivat itse kullakin kireänä, etenkin, kun Marjatta ja Jarkko joutuivat tämän tästä puuttumaan lapsiensa välisiin tappeluihin.
Viimein kaikki oli valmista ja matkalaukut ynnä muut tavarat oli nostettu yhteen paikkaan odottamaan aamua, jolloin ne siirrettäisiin autoon. Lapset painuivat suosiolla huoneisiinsa, jolloin vanhemmat saivat viimeinkin nauttia toistensa seurasta, mistä he ottivatkin kaiken ilon irti, sillä tiesivät, etteivät montaakaan yhteistä hetkeä tulisi saamaan loman aikana.

"Ja loman pitäisi muka olla rentouttava. Kattia kanssa", Jarkko mumisi unisesti ja kietoi kätensä jo nukahtaneen Marjatan ympärille.

Seuraavana aamuna koko perhe heräsi paljon ennen kukonlaulua. Aikainen lähtö oli tärkeä, jotta he ehtisivät illaksi perille, sillä he ajaisivat koko päivän kohti pohjoista. Ennen mökille menemistä, he olisivat muutaman yön Jarkon vanhempien luona. Joulun ja lopun loman he viettäisivät mökillään kaikessa rauhassa, mikä tosin ei ollut lapsien mieleen. Ainakaan Kaisan ja Katrin, jotka olivat suunnitelleet viettävänsä uuden vuoden kavereidensa kanssa.

Marjatta laittoi aamiaista, kun Jarkko ja lapset saapuivat silmiään hieroen keittiöön.

"Huomenta", Marjatta sanoi ojentaessaan paahtoleipiä, appelsiinimehua ja muut aamiaistarvikkeet ruokapöytään.
Jarkko suuteli vaimoaan poskelle ja istuutui omalle paikalleen, lasten haukotellessa nuokkuessa omilla paikoillaan.

"Miks näin aikaisin pitää lähteä?" Kaisa marisi ja haukotteli. Hän olisi halunnut nukkua pidempään.
"Siksi", Marjatta sanoi äänensävyllä, joka kertoi, ettei hän aikonut sietää enempää marinoita sinä päivänä, "voit hyvin jatkaa uniasi sitten autossa", hän lisäsi kuitenkin ja hoputti syömään aamiaista.
Kaisa oli vaiti ja alkoi mutustaa aamiaistaan.

Aamiainen sujui harvinaisen hiljaisissa merkeissä ja viimein itse kukin painui pukemaan päälle ja keräämään viimeisetkin mukaan lähtevät tavarat kasaan. Viimein tuntia ja parin tavaran etsimistä myöhemmin, koko perhe oli pakkautunut autoon ja matka oli alkanut. Alkumatka sujui rauhallisesti, sillä lapset torkkuivat takapenkillä. Kun aamu alkoi kääntyä päiväksi ja alkoi tulla valoisampaa, lapsetkin piristyivät. Kalle luki Aku Ankkaa, tyttöjen kinatessa keskenään musiikista, jota he yhdessä kuuntelivat Kaisan mp3-soittimella.

Vähän ennen puoltapäivää, he pysähtyivät taukopaikalle syömään ja siitä tuntia myöhemmin he pysähtyivät huoltoasemalle auton tankkaamista varten. Näitä pieniä pysähdyksiä tuli lisää, sillä perheen oli välillä päästävä jaloittelemaan ja käymään vessassa. Pysähdyksien välillä Jarkko ja Marjatta vaihtoivat välillä paikkaa, niin että toisinaan Marjatta ajoi ja toisinaan Jarkko. Näin toinen sai hetken levätä, toisen ajaessa. Päivä alkoi hiljalleen kääntyä illaksi ja taivas tummeta. Viiden maissa alkoi pyryttää lunta, jolloin sillä hetkellä kuskina ollut Jarkko joutui olemaan entistäkin tarkempi.

Asiaa ei auttanut, että he olivat jo aikaa sitten jättäneet taakseen viimeisen kaupungin, jonka läpi he olivat ajaneet ja tien molemmin puolin näkyi vain metsää silmän kantamattomiin. Oli siis myös varottava eläimiä, jotka saattaisivat varoittamatta juosta kuusien ja mäntyjen keskeltä tielle. Taivas tummeni yhä ja tuli pilkkopimeää. Kello kymmenen maissa he viimein saapuivat Jarkon vanhempien pihaan. Tien varsille oli Jarkon isä tehnyt jäälyhtyjä ja ne valaisivat kodikkaasti pimeää pihaa.

Ikkunasta loisti lämmin valo, joka kertoi, että talossa oltiin vielä hereillä. Satoi yhä lunta ja oli hyvin tunnelmallista. Lähellä olevan navetan toisessa päädyssä olevasta saunanpiipusta tuprusi savua, joka kertoi, että isäntä oli laittanut saunan valmiiksi tulokkaita varten, eikä se ollut mikään sähkösauna, vaan ehta vanhanaikainen kunnon sauna. Jarkko hymyili ajatellessaan lämpimiä löylyjä ja katsoi navettarakennusta, joiden ikkunat olivat pimeinä. Enää siellä ei ollut lehmiä ja hevosia, kuten oli ollut joskus hänen vielä ollessaan lapsi.

Vanhemmat olivat myyneet elukat, kun eivät enää vanhemmiten olleet jaksaneet niitä yksin hoitaa, minkä hän hyvin ymmärsi. Onneksi sentään navetan takana oleva perunamaa oli vielä olemassa. Sieltä sai aina kesän tullen hyviä uusia perunoita. Ajatus nosti hymyn Jarkon huulille ja hän arveli, että isä oli varmaankin käynyt kesällä keräämässä perunoita talveksi ja kellari oli varmasti täynnä niitä. Oven kolahdus sai Jarkon havahtumaan mietteistään ja hän näki sisältä tulvivassa valossa hahmon oven suussa.

"Johan tet tulitta", kuului tyytyväinen matala ääni ja naurahdus, "met jo odotimma teitä."
"Ukki!" Kuului kiljahdus ja lapset ryntäsivät miehen luo, joka nauroi iloisesti.
"Olettepa tet kasvaneet", Viljami nauroi ja katsoi siniset silmät valossa tuikkien lapsenlapsiaan.

Jarkko ja Marjatta tulivat lastensa perässä, kun nämä katosivat sisälle. He vielä riisuivat päällysvaatteitaan, kun Jarkon äiti ilmaantui ovelle. Tämä kaappasi Jarkon halaukseensa, mihin tämä vastasikin.

"Tulukaa, mie oon laittanu pikkasen evästä pöytään, ku ajatteli, että oletta nälkäisiä kun tuletta. Viljami laittoi saunanki lämpiämään", Vieno puheli johdattaessaan poikansa ja miniänsä tuvan puolelle.
Marjatta katsoi pöytää ja kohotti kulmiaan. Vähän evästä, oli vähättelyä, sillä pöytä tuntui notkuvan herkkuja.
Viljami istui kiikkustuolissa ja katseli hymyillen, kun Jarkko perheineen istuutui ruokapöydän ääreen.

***


Englanti, Lontoo
Perhe Thomson

Nathan nojasi käteensä ja nosti toisella lukulasejaan hieman paremmin. Ruskeat, nyt jo harmaantuvat ja hieman laineilevat hiukset olivat pörrössä. Hän sipaisi hiussuortuvan kasvoiltaan ja yritti lukea pöydällä edessään olevaa käsikirjoitusta, jonka oli muutama päivä sitten saanut, kun sopimus oli viimeinkin tehty ja hän oli saanut roolin.

Nathan oli arvostettu näyttelijä. Hän ei kenties ollut aivan niin kuuluisa ja tunnettu, mutta omissa piireissään hyvin arvostettu ja lahjakas mies.

Edellinen elokuva oli valmistunut jo kuukausi sitten, mutta vielä oli ollut kaikenlaista tehtävää, joten virallisesti hän oli oman osuutensa saanut tehtyä vasta vähän aikaa sitten. Nyt hänellä olisi reilu kuukausi aikaa, ennen seuraavien kuvauksien alkamista, joten hän saattoi aivan hyvin viettää lomansa kerrankin perheen parissa. Tosin tällä kertaa vain vaimon kanssa, sillä lapset olivat jo aikuisia ja viettivät lomansa omien perheidensä parissa. Hänellä oli lomapaikkakin jo tiedossa. Se olisi lähellä kuvauspaikkaa, joten he voisivat aivan hyvin viettää siellä lomansa ja kun hänen työnsä alkaisi, voisi Alice halutessaan jäädä tai palata kotiin.

Matkan suunta oli tällä kertaa Suomi, tarkemmin ottaen Pohjoissuomi. Silmällä pitäen paikan kylmiä olosuhteita, oli hän hakenut heidän lämpimämpiä vaatteitaan esille, joita ei kovin usein ollut käytetty, sillä useimmiten he olivat olleet lämpimämmissä paikoissa lomailemassa. Joitain uusia oli pitänyt ostaa, kun vanhat olivat joko sellaisessa kunnossa, ettei niitä voinut käyttää tai käyneet pieniksi. Heillä oli vielä päivä aikaa pakata, ennen lähtöä.
He lähtisivät Heathrowsta ja vaihtaisivat konetta Helsinki-Vantaan lentokentällä, josta matka suuntautuisi Kittilän lentokentälle ja siellä odottaisi kuljetus määränpäähän.

Luomet alkoivat painua väkisin kiinni ja hän havaitsi melkein torkkuvansa pää käteen nojaten. Hän haukotteli, venytteli ja laski lukulasinsa käsikirjoitusnivaskan päälle. Hän sammutti valon, nousi ja suuntasi kylpyhuoneeseen iltatoimille, yrittäen olla metelöimättä, sillä Alice oli jo mennyt nukkumaan.

Kylpyhuoneesta tullessaan hän oli kompastua keskellä lattiaa olevaan matkalaukkuun. Hän sihisi hiljaa muutaman kirouksen telottuaan varpaansa. Hän ei voinut olla vihainen muille kuin itselleen, sillä itsehän hän sen laukun oli siihen hakenut ja unohtanut. Varvastaan varoen ja väistäen matkalaukkua hän hiippaili vuoteelleen ja pujahti peiton alle. Alice ei ollut edes herännyt kolahdukseen, vaan nukkui yhä tyytyväisenä.

****

Heti aamiaisen jälkeen he ryhtyivät pakkaamaan tavaroitaan, jottei sitten lähdön hetkellä tulisi kiirettä. Seuraavana aamuna kun olisi aikainen ylösnousu. Heathrow kun oli suosittu paikka, niin siellä myös kesti selvittelyssä, ennen kuin koneeseen pääsi. Iltaan mennessä kaikki oli valmiina, jopa passit, liput ja muut tärkeät tavarat oli tarkastettu ja varmistettu, että ne olivat oikeassa paikassa ja tulisivat mukaan.
Nathan alkoi tuntea itsensä hivenen jännittyneeksi, kuten aina ennen matkalle lähtöä. Hän kävi mielessään asioita joita vielä piti ennen lähtöä tehdä ja mietti oliko varmasti muistanut kaiken. Vuoteeseen mennessä ei nukuttanut yhtään ja asiat pyörivät yhä mielessä.

"Nathan, rauhoitu. Kaikki menee varmasti hyvin", Alice sanoi omaan rauhalliseen tapaansa ja katsoi lempein sinisin silmin miestään.
"Niin varmaan", Nathan hymähti ja katsoi Alicea hymyillen. Hän valvoi vielä hetken, ennen kuin uni hiipi jäseniin.

Seuraava aamu olikin melko kiireinen, mutta he pääsivät silti hyvin liikkeelle ja kaikki tavarat olivat mukana. Matka Heathrowille meni nopeasti, mutta itse kentällä he saivat odotella senkin edestä ja olivat kiitollisia siitä, että olivat tulleet ajoissa. Eipähän pääsisi myöhästymään lentokoneesta. Joitain tunteja myöhemmin he viimein olivat koneessa ja matka saattoi alkaa. Itse matka lentäen Heathrowsta Helsinkiin ei kestänyt montaakaan tuntia. Mutta Helsinki-Vantaalla he joutuivat viettämään tovin jos toisenkin sillä siellä aikataulut olivat hieman sekaisin sään yllätettyä. Lunta tuprutti kunnolla ja oli kylmä. Onneksi Lentokentän kahviosta sai vähän lämmikettä.

Odoteltuaan aikansa he pääsivät viimein koneeseen, joka vei heidät pohjoisemmaksi. Kone oli pienempi, selkeästi sisämaanlentoja ajatellen. Moottorien ääni kuului hieman voimakkaammin, mutta ei häiritsevästi. Tämäkään matka ei tuntia pidempää kestänyt ja pian he huomasivat olevansa lentokentällä, joka oli selkeästi pienempi kuin Helsinki-Vantaa. Kesti vielä, ennen kuin he pääsivät läpi selvittelyjen ja kunnes tavarat oli saatu autoon, joka veisi heidät mökille.

****

Oli jo pimeää ja pyrytti, kun he pääsivät mökille, jonka ikkunasta kajasti lämmin valo. Joku oli siis vastaanottamassa ja oli myös laittanut valmiiksi kaiken, jotta he pääsisivät lepäämään matkan rasituksista. Pihatieltä aina rappusille saakka oli laitettu tasaisin välimatkoin jäälyhtyjä, jotka toivat valoa muuten niin pimeään pihaan. Piipusta tuprusi savua, joka kertoi takan olevan käytössä. Hetken seisottuaan pihassa, kylmä tuuli ja pakkanen alkoi tuntua, joten he päättivät siirtyä sisälle. Tavaratkin olisi purettava, ennen kuin nukkumaan pääsisi.

Kuski auttoi heitä kantamaan tavarat sisälle, jossa oli paikan omistaja paikalla. Hän kun halusi, että kaikki oli varmasti vieraiden mieleen. Nathan vaihtoi omistajan kanssa muutaman sanasen. Mies selitti, että talossa oli puulämmitys, sähkön lisäksi, sillä talviaikaan sähköt tuppasivat helposti katkeamaan. Hän neuvoi käyttämään kännyköitä mahdollisimman vähän ja pitämään ne ladattuina niin, että niistä hädän hetkellä olisi hyötyäkin. Mökissä oli kuitenkin hätätilanteita ajatellen ihan kunnollinen radiopuhelin, jolla saattoi ottaa yhteyttä joko häneen itseen tai paikalliseen poliisiin ja kutsua apua.

Hän kertoi myös tuoneensa liiterin täyteen halkoja, sillä niitä oli paha lähteä kovalla pakkasella hakkaamaan ulos. Sisällekin hän oli melkoisen kasan niitä tuonut. Lisäksi jääkaappiin oli tuotu kaikkea tarpeellista ja mökistä löytyi kylmäkellari minne kaikki jääkaappitavarat saattoi sähkökatkon ajaksi viedä säilöön. Lisäksi hänen vaimonsa oli katsonut yläkerran vuoteet valmiiksi, samoin kylpytiloihin pyyhkeet ja pesuaineet ja että sauna olisi lämpimänä, jos he sitä haluaisivat käyttää ja että he sitten käytön jälkeen muistaisivat sammuttaa tulen kiukaasta.
Nathan kiitti miestä, joka tuntui olevan tyytyväinen ja toivotettuaan hyvät yöt, tämä lähti omaan kotiinsa muutamien kilometrien päähän mökistä.

Miehen lähdettyä Nathan ja Alice istuutuivat pöydän ääreen, johon oli katettu maittava ateria. Syötyään ja siivottuaan, he kävivät pesulla ja vetäytyivät levolle sen jälkeen, sillä oli jo yö.


Toinen luku
Uusi tuttavuus hiihtoladulla

Jarkko ja Marjatta päättivät viettää kokonaista viisi päivää Jarkon vanhempien luona, kun lapsetkin tuntuivat viihtyvän. Nuo viisi päivää, tuntuivat kuluvan yhdessä hujauksessa ja viimein tuli päivä, jolloin he suuntasivat kulkunsa mökille. Tuo päivä oli vähän haikea, sillä itse kukin viihtyi Viljamin ja Vienon luona, eivätkä nämäkään panneet pahakseen saadessaan seuraa.

Pakkaus hulina ei ollut aivan yhtä suuri, kuin kaupungista lähtiessä ja matkaankin kului vain muutama tunti. He olivat lähteneet puolenpäivän maissa, mutta niin pohjoisessa pimeä laski aikaisin, joten oli jo pimeää, kun he viimein olivat mökillään. Tavarat kannettiin paikoilleen ja sen jälkeen Marjatta laittoi vähän ruokaa ja lapsetkin olivat niin väsähtäneitä, etteivät jaksaneet tapella keskenään.

Meni muutama päivä asettuessa ja kolmantena päivänä Marjatta päätti lähteä hiihtämään. Hän kulki samaa reittiä, jota hän oli joka vuosi mökillä käydessään käyttänyt. Hän oli tekemässä jo toista kierrosta, kun äkkiä kuusien lomasta hänen eteensä juoksi kauhistuneen näköinen mies, joka kompastui ja kaatui hankeen. Marjatta nakkasi sauvat sivulle ja irrotti sukset monoista ja juoksi miehen luo.

"Oletteko kunnossa?" Marjatta kysyi, mutta mies ei näyttänyt ymmärtävän.
Huolestuneena Marjatta tarkasteli jo keski-iän ylittänyttä miestä, joka nousi vaivalloisesti hangesta. Miehellä ei ollut takkia, ei hattua, eikä lapasia. Tämä seisoi melkein polviaan myöden lumessa, joten Marjatta ei nähnyt oliko tällä edes kenkiäkään.
"Voinko auttaa jotenkin?" Marjatta kysyi ja muisti, että lähellä oli laavu, jonne hän voisi miehen viedä, sillä tästä paikasta oli useita kilometrejä mökille ja mies oli selvästi saatava lämpimäksi ennen sitä.
Mies katsoi kysyvänä Marjattaa ja tärisi kylmästä.

"Please, help me", mies sanoi viimein, jolloin Marjatta käsitti, miksi tämä ei ollut vastannut kysymyksiin.
Marjatta mietti kiivaasti mitä sanoisi. Hän tiesi, jo että mies piti saada lämpimään, sillä tämä näytti kylmettyneeltä, eikä hän tiennyt kuinka kauan tämä oli metsässä juoksennellut.

"Please, help me", mies sanoi uudelleen.
"Calm down. I'll help you, if I can", Marjatta sanoi muistellen koulussa oppimaansa ja piti samalla äänensä rauhallisena, sairaanhoitaja kun oli ammatiltaan.

Hän kysyi mieheltä jaksoiko tämä kävellä vielä vähän matkaa ja selitti tälle sitten, miten parhaiten taisi, lähellä olevasta suojasta, jonne hän aikoi tämän viedä lämmittelemään. Marjatta päätti, että soittaisi tilaisuuden tullen Jarkolle ja pyytäisi tätä tulemaan moottorikelkalla heitä hakemaan laavulta. Hän nosti sauvat ja sukset erästä vanhaa mäntyä vasten nojaamaan ja päätti hakea ne sieltä myöhemmin.

"Thank you", mies sanoi hiljaa.

Marjatta hymyili ja näytti elein, ettei tuo mitään. Ääneti he astelivat pitkin latua, jonka Marjatta oli aikaisemmin siihen avannut. Joitain minuutteja myöhemmin he olivat laavulla, jonka joku sinne oli joskus rakentanut. Marjatta auttoi jo pahoin palelevan miehen istumaan ja keräsi vanhalle nuotiopaikalle kasan puita, risuja ja tuohta, jonka sytytti palamaan. Tuli tarttui kuivaan tuoheen ahnaasti ja levisi siitä puihin. Pian tuli rätisi iloisesti, kohosi korkealle ja lämmitti.

Marjatta kaivoi vanhan puisen penkin alta sinne piilotetun huovan, jonka kietoi miehen ympärille. Mies katsoi naista kiitollisena ja veti huovan tiukemmin ympärilleen. Kun tämä asia oli hoidettu, Marjatta soitti Jarkolle ja selitti tälle, mitä oli tapahtunut. Puhelun jälkeen Marjatta kertoi miehelle, että hänen miehensä oli tulossa moottorikelkan kanssa ja että he veisivät miehen heidän mökilleen. Hän jatkoi jutteluaan miehen kanssa ja sai tietää, että hänen nimensä oli Nathan ja että hän oli tullut lomailemaan vaimonsa kanssa.

Tässä on vähän tällanen erilainen sepustus ja myönnän, että mun englantini taitaa tökkiä, joten pahoittelut kämmeistä. Jatkakoon ken tahtoopi tästä. :)

Ihan ensin varoitus. Tarina sisältää voimakkaita kohtauksia, joten nuoremmat lukekoon omalla vastuullaan.

Taas tällanen uusi sepustus, jota saa jatkaa ken tahtoo.
Osa noista vankilajutuista voi olla täysin mahdottomia tosielämässä, joten tämä on vaan satuilua. Nauttikaa lukukokemuksesta ja kirjoittakaa, jos inspistä tulee. :)


Kuusitoista vuotta aikaisemmin

Taivaansininen Ford eteni tasaista vauhtia kohti määränpäätänsä. Mies vilkaisi peilin kautta takapenkille ja näki lapsiensa viimein nukahtaneen. He olivat olleet pitkällä automatkalla ja viimein palaamassa kotiin. Mies vilkaisi nopeasti vierellään istuvaa vaimoaan ja hymyili, he ovat onnellisia, sillä elämä näytti hymyilevän heille.

Äkkiä kuului voimakas jysähdys ja auto alkoi heittelehtiä. Se ajautui vastaantulevien kaistalle, suoraan ison rekan etukulmaan. Kuului torventoitotusta ja kirskuntaa rekan jarruttaessa. Osa sen lastista pääsi irti äkkijarrutuksessa ja lensi autoon ja mies ehti nähdä kuinka se lävisti vaimon kehon kuin kuuma veitsi voin. Auton takaosa oli kokonaan hävinnyt ja lapset olivat kuolleet. Mies itse oli jumissa, eikä päässyt pois autosta. Valtava kipu raastoi hänen selkäänsä, eikä hän enää tuntenut jalkojaan. Kaikki hämärtyi viimein ja peittyi syvään pimeyteen.

Tultuaan tajuihinsa, hän havaitsi olevansa sairaalassa. Toinen jalka oli polvesta amputoitu ja toinen oli kipsissä. Vaikka moiset vammat olivatkin tuskallisia, ei hän tuntenut kipua. Itse asiassa hän ei tuntenut mitään vyötäröstä alaspäin. Hän ei edes pystynyt liikuttamaan jalkojaan, vaikka kuinka yritti, jolloin hän tajusi selkänsä vahingoittuneen niin pahasti, etteivät alaraajat enää toimineet.

Hän tunsi kätensä ja liikutteli niitä, mutta se ei tehnyt häntä iloiseksi. Hän ei välittänyt siitä, ettei voisi kävellä, sillä se oli murheista pienin. Kaikkein eniten häneen sattui perheen menetys. Kesti kauan, ennen kuin hänet kotiutettiin ja tänä aikana hänen surunsa oli muuttunut kostonhaluksi, sillä hän halusi löytää auton ja sen kuskin, joka oli häneen törmännyt ja paennut paikalta. Hän ei syyttänyt rekkakuskia, sillä tiesi että auto oli suuri, eikä sitä voinut noin vain pysäyttää.

Mies keräsi tietoja, kunnes löysi etsimänsä.

****

Mustan auton kuski tajusi viinahöyryjensä keskellä törmänneensä johonkin, muttei pysähtynyt ottamaan siitä selvää, vaan ajoi kotiinsa arvellen törmänneensä vain johonkin elukkaan. Hän parkkeerasi autonsa kotinurmikolle ja hoiperteli kotiinsa ja sammui sohvalle. Vasta aamulla hän näki autonsa olevan pahasti kolhuilla ja että kolhuissa oli vaaleampia sinisiä maalijälkiä.

Paria päivää myöhemmin hän näki lehdestä uutisen, jossa kerrottiin erään varakkaan miehen auton ajaneen tuntemattomasta syystä rekan alle. Lehdessä oli kuva autosta ja rattijuoppo näki, että se oli taivaansininen, juuri samaa sävyä kuin jäljet, jotka hänen autoonsa oli jäänyt. Pelko alkoi hiipiä rattijuopon sisikuntaan ja omatuntokin kolkutteli, mutta hän vaiensi sen ja jatkoi uutisen lukemista. Perheen äiti ja lapset olivat menehtyneet heti, mutta mies oli jäänyt henkiin, vaikka olikin pahoin loukkaantunut.

Omatunto kolkutteli jälleen, mutta taaskin rattijuoppo vaiensi sen ja tiesi, että olisi pahassa pulassa, jos jäisi kiinni ja sitä hän ei halunnut. Hän ei halunnut edes itselleen myöntää, mitä oli tullut tehneeksi omassa itsekkyydessään.
Hän vei autonsa erääseen huoltamoon, jonka omistaja ei pahemmin kysellyt, jos tuohta löytyi tarpeeksi. Rattijuoppo käytti naapurinsa nimeä, peittääkseen jälkensä ja koska halusi samalla maksaa tälle takaisin niistä kerroista, jolloin tämä oli soittanut poliisit hänen peräänsä. Lisäksi naapurin auto sattui olemaan samaa merkkiä ja saman värinen kuin hänen oma autonsa.

Hän odotti ja odotti, mutta ketään ei tullut, eikä mitään tapahtunut, hän ei ilmoittautunut poliisille edes silloin kun naapurissa tapahtui jotain ja hän sattui näkemään oudon mustan auton tämän pihalla. Hän halusi pysyä vapaana.
Koskaan hän ei pysähtynyt miettimään tekojaan, ei sitä että pilasi toilailuillaan niin monen elämän ja rikkoi kaksi perhettä. Koskaan hän ei katunut tekojaan, ei yrittänyt hyvittää sitä mitenkään. Ainoa jolla tuntui olevan väliä, oli mies itse.

Jonkin aikaa hän oli juomatta ja ajoikin varovaisesti, mutta kun kukaan ei koskaan tullut kyselemään mitään, hän alkoi rauhoittua. Hän ei antanut itseään ilmi sittenkään, vaikka oli nähnyt, mitä naapurissa oli tapahtunut, ennen kuin poliisit saapuivat. Sen sijaan hän tarttui jälleen pulloon ja monena iltana sen jälkeenkin, antaen sen sisällön turruttaa ajatuksensa ja peittää omantunnon äänet. Eräänä iltana hän nousi autoonsa pullostaan siemaillen ja se kerta oli viimeinen, sillä hän ajoi suoraan rekan alle, sammuttuaan rattiin kesken ajon. Hänen autostaan ei jäänyt jäljelle paljoakaan muuta kuin romua ja hän tuhosi taas yhden elämän omansa lisäksi.

Rekkakuski jäi kyllä henkiin, eikä saanut syytettä, sillä todettiin alle ajaneen kuskin olleen humalassa. Auto joutui romuttamolle, joten jäljet miehestä katosivat ja kostoa hautova perheensä menettänyt mies ei tiennyt suunnanneensa kostonsa aivan väärään suuntaan.



Viisitoista vuotta myöhemmin

Aurinko siilautui ajan kuluttamien kaltereiden lomasta ankeaan huoneeseen, jonka sisustukseen kuului vain vuode ja pöytä ja tuoli yhtä asukasta varten, joka istuikin tuolilla ja luki kirjaa. Sänkyä vastapäätä olevalla seinällä oli muutamia maalauksia ja piirustuksia, jotka mies oli tehnyt itse.

Kuvien vieressä oli käytössä kulunut vanha maalausteline, jonka omaa väriä ei enää maalipilkkujen alta erottanut. Pöydällä kirjapinon vieressä olivat muut maalausvälineet hyvässä järjestyksessä, jotteivät kirjat pääsisi sotkeutumaan. Miehen elämässä ei enää juuri muuta ollut, kuin kirjat ja maalaaminen, jotka olivat hänelle tapa purkaa ajatuksia ja paeta hetkeksi pois ankeasta vankilaelämästä.

Martin oli ollut vankilassa jo viisitoista vuotta ja tulisi olemaan hamaan kuolemaansa asti, sillä oli saanut elinkautisen murhasta. Vankilassa vietetyt vuodet näkyivät miehen kasvoilla syvinä uurteina ja silmissä, joissa oli surullinen katse. Martin ei ollut aikoihin hymyillyt, mutta katkeran suolaisia kyyneliä hän oli kaikkina näinä vuosina vuodattanut ja toivonut, että jonain yönä kuolema hänet armahtaisi.

Hän nosti katseensa kirjasta ja katsoi kalterein peitettyä ikkunaa haikeana ja toivoi että voisi olla perheensä kanssa. Poika ja tytär olisivat aikuisia, jos eläisivät. Heillä olisi voinut olla jo oma perhe, mutta tällä hetkellä lapset ja vaimo makasivat syvällä mullan alla kaupungin hautausmaalla, jossa hän sai käydä kerran vuodessa, mikäli käyttäytyi hyvin.

Yleensä hän käyttäytyikin hyvin, oli ystävällinen muille, vaikka toisinaan siihen ei olisi ollut aihetta, kun näki miten muut kohtelivat häntä. Hän ei myöskään halunnut haastaa riitaa kenenkään kanssa ja pysyi erossa muidenkin tappeluista, sillä monesti sivullisetkin saattoivat saada rangaistuksen ihan vain siksi, että sattuivat olemaan samassa tilassa tappelupukareiden kanssa.

Martin ei muistanut tuon kohtalokkaan illan tapahtumista juuri mitään, aamupäivä oli kenties kirkkaimmin muistissa, mutta sen jälkeen kaikki oli sekavaa. Hän muisti riidelleensä vaimonsa kanssa ja lähteneensä myöhemmin vähäksi aikaa ulos. Sen jälkeen hänellä oli muistoissaan suuri musta aukko, jota hän ei kyennyt täyttämään. Selkeimmin hän muisti heräämisen putkassa ja sen miten hänelle oli lyhyesti ja tylysti kerrottu tapahtumista ja että häntä epäiltiin teosta.

Tieto perheen kuolemasta oli musertava isku, joka vei elämänhalun täysin. Hän ei edes välittänyt juurikaan puolustaa itseään, vaikka olikin saanut puolustusasianajajan itselleen. Tämä sentään yritti auttaa, mutta todisteet todettiin niin pitäviksi, että Martin sai tuomion.

Elämä vankilan muurien sisäpuolella oli kovaa ja hän oli useimmiten toisten vankien vihanpurkausten kohde, sillä muut pitivät häntä lapsenmurhaajana. Hän ei enää jaksanut muistaa, miten monesti oli saanut turpiinsa, mutta sairastuvan vakioasiakas hän jo oli. Useimmiten hän pysyi vain poissa muiden tieltä, eikä edes ottanut osaa näiden hetkellisiin kapinointeihinsa tai mihinkään muuhunkaan kahinointiin tai riehumiseen, sillä eivät vartijat sen helläkätisempiä olleet, kuin vangitkaan.

Raskaasti huokaisten Martin jatkoi kirjan lukemista, kunnes vartija saapui ovelle ja ilmoitti ruokailun alkavan. Hän nousi, jättäen kirjan pöydälle ja asteli vartijan luo, joka tuuppasi hänet jonon hännille. Yrmeän näköinen vartija johdatti koko sen osaston vangit ruokasaliin.

Martin käveli eteenpäin, katse maahan luotuna, kun tunsi jonkun osuvan olkaansa vasten. Hän nosti katseensa ylös ja näki vierellään isokokoisen miehen, jonka toista kättä pitkin kiersi tatuointi. Rodriques, Martin ajatteli, eikä sanonut sanaakaan. Mitäpä sitä mitään sanomaan, kun turpiin tuli kuitenkin, hän mietti ja painoi katseensa takaisin alas, sillä ei halunnut antaa miehelle enempiä aiheita käydä päälle.

"Liikettä niveliin vaari, vai pitääkö auttaa?" Rodriques ärähti ja mulkoili Martinia rumasti.

Martin astahti hivenen sivummalle, mutisten hiljaa anteeksipyynnön. Mieluummin näin, kuin että joutuisi taas vankilan sairaalaan paikattavaksi.

Martin tiesi, että Rodriquesilla oli paha maine vankien keskuudessa ja jos Rodriquesin juttuja oli uskominen, oli hän tehnyt melkein kaikki mahdolliset rikokset elämänsä aikana, alkaen pikkurötöksistä ja päätyen murhaan, eikä hän pelännyt käydä toisiin vankeihin käsiksi.

Rodriquesilla, kuten Martinilla, oli elinkautinen jonka hän oli saanut useista murhista ja siihen oli vielä lisätty hänen muutkin rötöksensä. Rodriques tuuppasi Martinin sivuun sihahtaen jotain halveeraavaa ohi mennessään.

Martin antoi tämän tapahtua ja asteli sitten omaan tahtiin Rodriquesin perässä, haki ruokansa ja vetäytyi syrjäisimpään pöytään, saadakseen olla yksin. Ei hän muidenkaan seuraan halunnut, sillä hän tiesi, ettei ollut tervetullut muiden seuraan. Se oli yksi niitä asioita, jotka hänelle oli tehty selväksi heti alkuunsa, kuten myös se, että hän oli vain saastaa muiden silmissä. Alinta kastia.

Ääneti hän söi ja aterioituaan vei tarjottimensa takaisin sille varattuun paikkaan. Hän oli saanut tavarat aseteltua paikoilleen, kun äkkiä iso nyrkki iskeytyi keskivartaloon, niin että kaikki ilmat pakenivat hänen keuhkoistaan ja hän putosi polvilleen lattialle.
Martin ei ehtinyt puolustautua, kun iskuja alkoi sataa lisää. Tosin, ei hän edes yrittänytkään puolustautua Rodriquesin iskuja vastaan, sillä yritti näin antaa mahdollisimman vähän syitä iskeä uudestaan. Kauaa Rodriques ei ehtinyt hakata Martinia, kun vartijat juoksivat paikalle ja kiskoivat miehen pois Martinin päältä ja veivät tämän pois.

Martin nousi hitaasti ylös ja alkoi ääneti suunnata kohti selliosastoa, Rodriquesin huutaessa mennessään uhkauksia. Martin tiesi, että ne oli suunnattu hänelle, eikä välittänyt niistä, sillä oli kuullut samaa jo monet kerrat aiemminkin.

"Oletko kunnossa?" Kysyi kolmas paikalle saapunut vartija, jonka rinnassa oli nimikyltti M. Peaks.
"Olen", Martin sanoi ja vilkaisi syrjäsilmällä nuorta miestä, joka taisi olla uusi työntekijä tässä vankilassa.
"Varmasti?" Peaks kysyi.
"Varmasti", Martin sanoi hiljaa. Siitä oli kauan, kun kukaan oli ollut hänelle ystävällinen. Eivät vartijat useinkaan piitanneet hänestä, kunhan nopeasti vilkaisivat tai kiikuttivat tarvittaessa sairastuvalle paikattavaksi, "kiitos", hän sanoi hiljaa ja pyyhkäisi puolihuolimattomasti veren suupielestään.

"Hyvä", Peaks sanoi ja sujautti paperilappusen Martinin käteen, varmistuttuaan, että tämä tosiaan oli kunnossa.

Martin vilkaisi nopeasti Peaksia, muttei sanonut mitään, vaan tunki paperilappusen vaatteidensa kätköihin.
Vartija jäi paikalleen, kun Martin suuntasi ovelle, josta vartijat ohjasivat hänet takaisin omalle osastolle ja selliin. Vasta jäätyään yksin hän istuutui vuoteensa reunalle ja kaivoi esiin vanhan lehtileikkeen, joka oli päivätty vuodelle 1996.

Hän luki uutisen ja vanhat muistot palasivat voimakkaina takaisin. Suru ja syyllisyys siitä, ettei hän ollut voinut suojella perhettään, kaihersivat hänen mielessään. Uutisessa oli lyhyt selostus tapahtumista ja reportterin omia ajatuksia tuosta murhasta, sekä ilmoitus Martinin saamasta tuomiosta.

Martin tuijotti lehtileikettä ja mietti, miksi joku halusi muistuttaa häntä menneistä, kun ne olivat jo nyt läsnä joka päivä aamusta iltaan ja vainosivat öisin unissa. Hän käänsi lappusen toisinpäin ja siellä oli pieni teksti, joka sai voimakkaan tunnekuohun nousemaan pintaan.
Hän tunsi käsialan, jolla lyhyt viesti oli kirjoitettu, joskin lapsenomaisuus siitä oli aikojen saatossa kadonnut. Mutta yhtä kaikki viestin oli kirjoittanut Rachel.

Rakastan sinua isä.
Keiju

"Rachel." Martin sanoi hiljaa ja pystyi töin tuskin peittämään tukahtuneen nyyhkäisyn. Kirjoittaja oli varmasti Rachel, hänen oma pieni keijunsa.

Lehtileikettä pitelevät kädet alkoivat täristä, eikä hän pystynyt enää pitämään kyyneleitään kurissa. Nuo suolaiset pisarat putosivat lehtileikkeelle ja saivat musteen leviämään. Martinin oli vaikea saada kyyneleitä ja tärinää loppumaan, sillä tunnekuohu oli valtava. Hän ymmärsi nyt, että Rachel oli jollain konstilla jäänyt eloon ja elänyt elämänsä vapaana koko tämän ajan. Hän toivoi, että voisi vielä jutella tyttärensä kanssa ja oli pahoillaan, että oli ollut niin kauan poissa tämän elämästä.

Monet uudet kysymykset nousivat hänen mieleensä ja hiljalleen hän alkoi ymmärtää, että joku oli hänet järjestänyt vankilaan jostakin syystä. Tuo joku ei tuntunut välittävän mistään, vaan raivasi tieltään vaikka koko perheen jos oli pakko. Tämä toi esille uuden pelottavan ajatuksen ja hän toivoi enemmän kuin mitään koko maailmassa, ettei hänen tyttärelleen tapahtuisi mitään pahaa.

Martinin kädet tärisivät yhä, kun hän piilotti nyt arvokkaaksi tulleen lehtileikkeen perheestään maalaamansa kuvan taakse, minkä jälkeen hän heittäytyi vuoteelleen, joka narahti hänen painostaan ja yritti torkahtaa pieneksi hetkeksi, muttei saanut rauhaa ajatuksiltaan. Tämä uusi tieto, nosti yhä uusia kysymyksiä hänen mieleensä ja hän halusi saada vastauksia. Eikä hän pystynyt koko loppupäivän aikana keskittymään lukemiseen tai maalaamiseen, sillä tukahdutetut tunteet ja vanhat muistot pyörivät hänen mielessään, kun hän yritti nyt muistaa, mitä tuona kohtalokkaana iltana oli tapahtunut.

Iltapalaan mennessä hän oli jo rauhoittunut ja olisi halunnut jotenkin viestittää Rachelille, että tiesi nyt, mutta vartija, joka oli lapun antanut, ei ollut enää paikalla. Niinpä Martin sitten söi iltapalansa yksinäisenä ja siirtyi iltatoimien jälkeen takaisin selliinsä. Hän ei vieläkään lukenut mitään, vaan heittäytyi vuoteelleen ja yritti nukkua. Unet olivat rauhattomia ja hän säpsähteli tämän tästä hereille. Viimein hän tuntui saavan unenpäästä kiinni ja havahtui vasta aamulla, kun vartijat saapuivat herättämään aamutoimille ja sen jälkeen aamiaiselle.

Aamiaisen jälkeen oli töitä, sillä vankilan johtaja oli sitä mieltä, että vangeilla olisi oltava mielekästä tekemistä, sen sijaan että istuisivat päivät pitkät sellissään. Martin oli saanut paikan vankilan kirjastossa, jossa hän hyvin viihtyikin, sillä siellä ei kovin paljoa vankeja käynyt. Martin järjesteli kirjat oikeille paikoille pikkuisessa kirjastossa ja siirtyi sitten tietokoneelle, sillä halusi etsiä tietoja Rachelista, joka kaikesta päätellen, ei ollutkaan kuollut.

Mitään ei silti löytynyt ja hän päätteli, ettei Rachel halunnutkaan kenen tahansa löytävän itseään. Ei siis ollut muuta vaihtoehtoa, kuin yrittää viestittää Rachelille samaan tapaan kuin tämä oli viestittänyt hänelle. Hän muisti pienen valokuvan, jota hän aina piti mukanaan ja kaivoi sen taskustaan ja laski sen pöydälle eteensä.

Kuva oli vanha ja kulunut, mutta siinä silti saattoi erottaa iloisen perhekuvan. Muisto kuvanottohetkestä sai hymyn hetkeksi kohoamaan Martinin huulille ja hän siveli kuvaa kevyesti sormellaan. Hän käänsi kuvan ja kirjoitti taakse lyhyen viestin.

Kaipaan sinua kovasti, rakas pieni keijuni.
Isä

Hän luki viestin uudelleen ja sujautti sitten kuvan takaisin taskuunsa, jossa se oli kulkenut mukana kaikki nämä vuodet. Hän jatkoi töitään, joita ei sinä päivänä kovinkaan paljoa ollut ja odotti malttamattomana ruokailua. Hän halusi niin kovasti nähdä jälleen tyttärensä, jota oli luullut kuolleeksi ja jota ei ollut nähnyt viiteentoista vuoteen.

Viimein ruoka-aika koitti ja vartija haki kirjastossa työskennelleet vangit syömään. Martin kulki kuten ennenkin jonon hännillä. Peaksia ei näkynyt tälläkään kertaa. Pettyneenä Martin otti ruokansa ja hakeutui taas syrjäisimpään pöytään, jossa kukaan muu ei istunut.

Ruokailu sujui rauhallisesti ja sen jälkeen Martin siirtyi vielä pariksi tunniksi kirjastoon työskentelemään, ennen kuin oli aika palata takaisin selliin. Muu olikin sitten tavanomaista rutiinia. Välipala, iltapala, iltatoimet ja paluu selliin ja kymmeneltä valot menivät kiinni.

Yö sujui hitaasti, sillä Martin ei meinannut millään saada unenpäästä kiinni aamua odottaessaan. Hän sai nukutuksi vain joitain tunteja ja oli kiitollinen siitä, ettei kirjasto ollut auki sinä päivänä. Hän saattoi ottaa aamutoimien ja aamiaisen jälkeen nokoset ennen ruokailua.

Ruokailuun mennessä hän oli piristynyt ja jännittynyt. Hän pelkäsi, ettei Peaks olisi vieläkään paikalle, mutta hänen ilokseen, mies seisoi omalla paikallaan ovensuussa. Martin mietti kiivaasti, kuinka saisi viestin Peaksille. Hän halusi jutella tämän kanssa ja kysyä mitä tämä tiesi Rachelista.

Hän haki ruokansa ja siirtyi kuten tavallista ruokasalin syrjäisempään pöytään ruokailemaan. Hän söi tavallista nopeammin ja koko sen ajan hän mietti eri vaihtoehtoja, sillä hän ei sentään halunnut ruveta rettelöimään. Mutta hän ei myöskään halunnut antaa toisille vangeille lisää syitä käydä päälle.

Saatuaan ruokansa syötyä Martin vei tarjottimen pois ja suuntasi takaisin koppiinsa. Hän ei ollut keksinyt mitään sopivaa keinoa kohdata Peaks, ilman suurta hämminkiä.
Martin asteli eteenpäin ajatuksissaan, kun luja isku palleaan palautti hänet takaisin vankilan ikävään harmauteen raa'alla tavalla. Hän taittui kaksinkerroin ja haukkoi henkeään, sillä kaikki ilma oli paennut hänen keuhkoistaan. Hän ei ehtinyt edes tasata hengitystään, kun toinen isku osui ja hän putosi polvilleen lattialle. Tälläkään kertaa, Martin ei yrittänyt estää, kun tiesi ettei voinut mitään Rodriquesille.

Iskuja sateli, kunnes äkkiä alkoi kantautua juoksuaskelia ja Rodriques vetäytyi nopeasti kauemmaksi Martinista.
"Katsokin, ettet enää järjestä minua eristykseen", Rodriques sihahti vielä.

Martin oli vaiti, eikä välittänyt mainita, että Rodriques osasi mainiosti hommata itsensä eristykseen ilman häntäkin.

"Mitä tapahtui?" Kysyi nuori ääni, ja Martin nosti katseensa, nähden Peaksin tulevan etunenässä.
"Ei mitään", Martin mutisi, sillä tiesi ettei vankilassa pidetty kielijöistä.
"Vai ei mitään" Peaks tokaisi ja katseli kulmat kurtussa Martinin murjottuja kasvoja.
"Anna olla", Martin sihahti jo hivenen ärtyneenä, sillä halusi päästä pois käytävästä.
"Hyvä on, minä vien sinut" Peaks sanoi ja vilkaisi nopeasti Rodriquesia, joka hieroi rystysiään.

Rakkaat jäsenet ja vieraatkin.
Toivomuksena on, että (uskon että suurin osa tietääkin tämän jo) jos spämmärit ehtii laittaa viestejä foorumille ja te ehditte lukea niitä, ennen kuin ylläpito ehtii puuttua asiaan, niin älkää missään nimessä klikkailko spämmiviestien mukana olevia linkkejä, koska niistä voi tulla harmeja niin foorumille, kuin teille itsellennekin. Ylipäätään epämääräiset linkit tulee jättää klikkailematta.
Me täällä ylläpidossa hoidamme noi spämmibotit ja viestit pois, joten riittää että ilmotatte, jos johonkin tämmöseen täällä törmäätte.

No niin, lukitsin tuon vanhan ketjun ja tei ihan uuden, kun tuo vanha oli jo vähän sekavakin.
Eli tänne jatkossakin kaikki kummajaiset, kummitustarinat, poltrgeistit, ufot, enneunet/näyt, Dejavut ja yms selittämättömät asiat olkaapa hyvät.
T: Nefertiti

Vähän esitietoa tarinasta.

Hahmot:

John Miles (Rebeccan rakastettu ja kollega)
35 vuotias, tummanruskeat silmät, tummat hiukset.
Mukava luonne, rakastettava persoona, herkkä, uskollinen ja hellä.
Rakastaa syvästi Rebeccaa ja tekisi kaikkensa tämän puolesta.
Ammatiltaan näyttelijä, kuten Rebecca ja Joanna


Rebecca Rosenberg (Milesin Rakastettu ja kollega)
25 vuotias, punaiset hiukset ja pähkinänruskeat silmät.
Ystävällinen, räiskähtelevä, kiltti, rakastettava, herkkä.
Rebecca rakastaa Milesia yhtä paljon kuin Miles häntä ja hän on jo päättänyt vastata myöntävästi Milesin kosintaan.


Rachel Rosenberg (Rebeccan pikkusisko) 24.v
David Rosenberg (sisaruskatraan vanhin ja toisinaan kuumapäisin) 35.v
Dewey Rosenberg (Rachelin kaksoisveli) 24.v
Rebeccan sisaruskatras, joista Rachel muistuttaa eniten ulkonäöllisesti ja luonteeltaan Rebeccaa.

Joanna (en oo keksiny sukunimeä, mutta on siis Milesin kollega ja suuri ihailija itseasiassa sairaalloisen rakastunut Milesiin ja lisäksi mustasukkainen) 25.v
Blondi, jolla on jäänsiniset silmät.
Fiksu, laskelmoiva, tasapainoton, julma, psykopaattinen

Gideon Holmes (ohjaaja ja teatterin omistaja) 55.v

Gabriel "Gabe" Trenton (Milesin pitkäaikainen ystävä) 36.v

Ystävämme kummitus, jolle en ole henkilöllisyyttä vielä keksinyt. (ei ole erityisen ilkeä, mutta viihtyisi mieluummin omissa oloissaan teatterin sokkeloissa)

Ai niin ja muuan niljakemainen journalisti Peter Crook (huomanette varmaakin sukunimen yhteyden hepun luonteeseen. :D) 30.v

Intouduin jaksottelemaan tarinan tällä tavalla noin niin kuin teatterimaiseksi osiksi, vaikka ei kai toi ihan niin menny kuin piti, mutta päästänpä teidät lukemaan tarinaa ja tahtoessanne jatkamaan sitä. :)



Esinäytös
Kuolema


Teatteri oli kaunis ja ikää sillä oli yli sata vuotta. Se oli juuri sellainen rakennus, johon sisältyi paljon historiaa ja paljon tunteita, tapahtumia ja elämää. Se oli juuri sellainen, kuin ohjaaja Gideon Holmes halusikin sen olevan, täydellinen paikka hänen ohjata näytelmä. Hänellä oli käsikirjoitus ja näyttelijät ja nyt hän oli viimein saanut teatterin.  Asiat eivät voisi mennä yhtään paremmin, hän ajatteli tyytyväisenä astuessaan teatterin aulaan, jonka lattiaa peitti punaisena loimuava kokolattiamatto.

Hän näki millainen teatteri oli ollut loistonsa päivinä ja toivoi, että tämän uuden näytelmän myötä, teatteri saisi uusia loiston päiviä. Kenties jos rahaa virtaisi enemmänkin, voisi teatterin kunnostaa ja laitteiston nykyaikaistaa, kuitenkaan hävittämättä vanhoja laitteita ja lavasteita pois. Eihän sitä koskaan tiennyt, jos niitä sattuisi tarvitsemaan. Tällä hetkellä tarvitsi vain siivota paikka kunnolla, jotta sinne kehtaisi yleisöä päästää. Tästä todellakin tulisi hienoa, hän ajatteli hymyillen leveästi.

Seuraavina päivinä kaikilla oli töitä, sillä roskia ja pölyä, sekä paljon muuta tekemistä riitti. Jopa näyttelijätkin olivat mukana talkoissa. Viikko meni, ennen kuin teatteri oli siinä kunnossa, että sinne saattoi yleisöäkin päästää, mutta ensin oli tarkoitus hioa näytelmä huippuunsa, joten näyttelijät tekivät töitä oppiakseen oman roolinsa perin pohjin ja muistaisivat repliikkinsä, kun ensi-ilta viimein koittaisi.

Näitä hommia hankaloittivat vain yhtä mittaa tapahtuvat pienet näennäisesti vahingoilta näyttävät tapahtumat. Isommilta onnettomuuksilta oli sentään vielä säästytty, mutta silti nämä pienetkin sattumukset aiheuttivat harmia ja päänvaivaa kaikille teatterissa työskenteleville ihmisille. Toistaiseksi kyse oli vain rikkoutuneista laitteista, kadonneista tai omituisesti hajonneista rooliasuista, vuorosanalappusista, jotka joko katosivat tai joiden sisältöä oli muuteltu ja muusta sellaisesta, joka harmitti ja oli silti onneksi korjattavissa. Toki itse kukin pelkäsi, että jokin muu laite hajoaisi ja aiheuttaisi pahan onnettomuuden, mutta jotenkin he uskoivat, ettei tuo teatterin omaksi kummitukseksi nimetty kiusanhenki tekisi mitään sellaista, joka vaatisi ihmishenkiä.

Henkilökunnan keskuudessa kulki jos jonkinlaista tarinaa teatterin sokkeloihin asumaan jääneestä kummituksesta, joka nyt yritti häätää pois rauhan häiritsijät. Yleensä kyse oli traagisesta rakkaustarinasta, jonka vuoksi henki oli levottomana jäänyt teatteriin.
"Kunhan ei pilaa näytelmääni." Holmesilla oli tapana sanoa aina, kun kummitus sattui tulemaan puheeksi hänen kuultensa.

Holmes oli tyytyväinen näyttelijävalintoihinsa, etenkin pääpariin, joka näytti viihtyvän hyvin yhdessä muulloinkin kuin lavalla ja se toi hyvän lisän näytelmään. Ainakin tunteet olisivat aitoja ja vetoaisivat yleisöön ja kenties kriitikkoihin hyvällä tavalla. Kunhan vain se mokoma häiriköivä kiusanhenki pysyisi poissa parin päivän päästä olevasta ensi-illasta, eikä pilaisi sitä millään onnettomuudella tai ikävällä sattumalla.

Miles ja Rebecca tosiaankin olivat yhdessä. He olivat olleet jo muutamia vuosia seurustelleet ja vasta juuri ennen kuin olivat saaneet roolin tästä näytelmästä, Miles oli kosinut Rebeccaa. Vastausta hän ei aivan vielä ollut saanut, sillä Rebecca oli halunnut miettiä asiaa jonkin aikaa.

Seuraavana päivänä olivat kenraaliharjoitukset ja he kokeilivat vaijereita, joita tarvittiin muutamassa kohtauksessa. Oli tärkeää, että vaijerit olisivat kunnossa, etteivät näyttelijät putoaisi kesken kaiken alas ja loukkaisi itseään pahastikin, sillä olisi hankala saada ketään heidän tilalleen.

Miles katseli alas näyttämölle, jossa ei vielä aivan kaikkia lavasteita ollut. Hän ei koskaan ollut pitänyt korkeista paikoista, mutta teki silti työnsä, vaikka se vähän arvelutti ja hermostutti häntä. Hän kuunteli miten vaijeri nitisi ja natisi hänen liikkuessaan sen varassa, eikä pitänyt äänestä yhtään. Tiesihän hän, että vaijereiden toisessa päässä olevat miehet pitivät huolen siitä, etteivät vaijerit pääsisi pettämään, niin että he putoaisivat, mutta silti ajatus moisesta hirvitti.
"Hyvin se menee." Miles kuuli Rebeccan kuiskaavan ja rauhoittui hieman. Nainen oli huomannut hermostumisen tämän kasvoilta ja halusi hieman rauhoittaa Milesiä, sillä tiesi tämän hermoilevan koreissa paikoissa.
"Kiitos." Hän kuiskasi ja vilkaisi hymyillen Rebeccaa, joka vastasi hymyyn ja muodosti huulillaan yhden sanan, jonka hän muistaisi ikuisesti. Se sana oli: Tahdon.
Pienen hetken ajan kumpikaan ei nähnyt muuta kuin toisensa., kunnes äkkiä tuntui voimakas nykäisy ja Miles katsahti ylöspäin nähdäkseen, mitä kummaa vaijereista vastaava mies oikein touhusi.
"Mike, mitä sinä oikein hommailet siellä. Sinun piti olla varovainen näiden kanssa", Miles muistutti ja hän tunsi miten sydän alkoi hakata kovempaa. Kai se oli joku pikkuvika vain, hän ajatteli ja yritti rauhoittaa itseään.
"Hei mitä siellä tapahtuu?" Näyttämöllä seisova ohjaaja kysyi ja katsoi kummissaan ylös.
"En minä tiedä", Miles ehti vastata käsiään levitellen ja kuuli kovan napsahduksen ja huudahduksen, "Rebecca!" Hän huusi, nähdessään naisen putoavan kovaa vauhtia alas. Kuului tömähdys ja ilkeä rusahdus, minkä jälkeen tuli hiljaista.
Miles näki miten vaijeri lepäsi näyttämön puisella pinnalla kuin kiemurteleva käärme. Rebeccaa hän ei nähnyt, sillä tämä oli kierähtänyt orkesterimonttuun, niin että osa siellä olleista tavaroista oli kaatunut rämisten nurin.
"Rebecca!" Miles huusi ja tunsi samassa voimakkaan nytkähdyksen, toisen ja sitten napsahdus. Vaijeri petti ja hän putosi kauhusta huutaen alas ja paiskautui selkä edellä näyttämölle. Hän kuuli pehmeän jymähdyksen ja rutinaa osuessaan kovaa näyttämöä vasten.
Hän ehti nähdä ylhäällä tumman hoikan melkein naismaisen hahmon, joka katosi nopeasti näkyvistä, ennen kuin hän kääntyi vatsalleen ja lähti ryömimään kohti orkesterimontun reunaa. Hän ei kiinnittänyt hahmoon mitään huomiota, sillä hänellä oli mielessään vain Rebecca.
Syvän hiljaisuuden rikkoi pahaenteinen natina, jonka jälkeen kuului kun köysi tuntui päässeen irti ja liikkuvan nopealla vauhdilla läpi metalli renkaasta. Sekuntia myöhemmin kuului rysähdys ja Miles tunsi sietämätöntä kipua selässään. Hän huusi tuskasta, eikä päässyt mihinkään, raskaan valopalkin kiilattua hänet kiinni näyttämöön. Kädet haroivat lattiaa ja hän kynsi lattiaa kouristuksenomaisesti, johon jäi vain veriset jäljet kynsien annettua periksi lattian peräänantamattomalle kovuudelle.
Hän ei tuntenut kipua sormissaan, hän ei välittänyt siitä, sillä ainoa asia, joka sillä hetkellä mahtui mieleen, oli Rebecca.
"Becca... Becca..", Miles hoki veristen sormien yhä raapiessa lattiaa. Viimein hänen voimansa loppuivat ja hän ajelehti samettiseen pimeyteen.

Näyttämölle juoksi näytelmässä esiintyviä näyttelijöitä, sekä laitteistosta vastaavia työntekijöitä.
"Älkää siinä töllöttäkö, vaan auttakaa heitä!" Ohjaaja Holmes karjui.
"Holmes, meillä on ongelma. Becca on kuollut", sanoi näyttämön reunalta alas hypännyt mies.
"Eihän", Holmes sai sanotuksi ja jäi tuijottamaan miestä kuin ei olisi uskonut tätä.
"Kyllä. Niska poikki", Mies sanoi surullisena.

Kesti tovin, ennen kuin Holmes pääsi jälleen hermojensa herraksi ja patistettua yhden työntekijöistä soittamaan ambulanssin ja poliisin paikalle. Heillä oli ollut ongelmia jo alusta asti, mutta tähän asti vakavilta onnettomuuksilta oli vältytty. Nyt hän näytti menettäneen molemmat päänäyttelijänsä. Toinen oli kuollut heti, eikä toisenkaan tila hyvältä näyttänyt.
Näyttämölle tulleilla oli täysi työ saada Miles pois palkin alta ja paikalle ehti tulla palokunta, joka viimein sai raskaan valopalkin nostettua pois Milesin päältä ja siirrettyä hänet ensiaputiimin hoiviin. Homma olisi hoitunut kenties hieman ripeämmin, jollei heitä olisi häiritty erään innokkaan journalistin taholta, joka hääri kaiken aikaa heidän ympärillään kameran ja lehtiönsä kanssa ja kyseli kaikenlaista. Viimein eräs pelastushenkilökunnan jäsen hermostui mieheen ja käski tämän häipyä kameroineen.
Räps, salamavalo melkein sokaisi Burnsin, jolla kesti hetken ennen kuin hän taas näki kunnolla. Hän mulkoili rumasti journalistia, joka vaistomaisesti kavahti kauemmaksi. Mutta pian tämä taas jatkoi innokasta kyselyään.
"Mitä te olette mieltä tapahtuneesta? Lavastiko hän onnettomuutensa, ettei häntä epäiltäisi Rebecca Rosenbergin murhasta? Vai joko te tiedätte kuka tämän takana on?" Crook kyseli niin, ettei Burns edes ehtinyt vastata niihin.
"En vastaa ainoaankaan kysymykseen, vaan käsken teitä painumaan hiiteen kameroinenne tai löydätte sen sieltä minne päivä ei paista!" Burns ärähti kiukkuisesti ja lähestyi uhkaavasti journalistia, joka katsoi parhaimmaksi häipyä paikalta.
 
Mike, joka näki Milesin tajusi, ettei tämä kävelisi enää milloinkaan. Selkä oli kärsinyt jo pudotuksessa ja vielä enemmän raskaan palkin alla, josta jokin terävä oli leikannut syvän haavan selkään.
"Tuota, ohjaaja, öö herra Holmes", Mike puhutteli ohjaajaa, joka katseli ensiapuhenkilökunnan toimia kulmat kurtussa.
"Niin?" Holmes kysyi lyhyesti.
"Näyttää kuule siltä, ettei Miles pysty enää kävelemään. Hän näytti meinaan aika pahalta, selkä veressä ja kaikkea", Mike sanoi hermostuneena. 
"Hm... Enpä tiedä. Odotetaan kuitenkin mitä lääkäri sanoo", Holmes sanoi hitaasti, vaikka arveli Miken olevan oikeassa.
"Kuule, eihän mulle tuu nyt mitään, kun ne vaijerit sillä tavalla petti?" Mike kysyi huolestuneena, "meinaan, ne olivat ihan hyvin vielä siinä vaiheessa, kun menin tarkastamaan laitteistoa", hän lisäsi.
"Ei varmaankaan, mutta juttu tullaan tutkimaan kunnolla nyt, kun Rebecca kuoli. Haluan tietää miksi ne hemmetin vaijerit pettivät", Holmes sanoi ja huolestuminen alkoi hiljalleen vaihtua raivoon. Nämä vastoinkäymiset alkoivat olla jo sen laatuisia, ettei niitä voinut enää ohittaa olan kohautuksella.

****

Tumma hahmo katseli piilostaan miehiä, jotka häärivät laitteiston kimpussa ja mietti seuraavaa siirtoaan. Hän halusi nuo rauhanhäiritsijät pois teatterista, muttei kuitenkaan ollut valmis vaarantamaan kenenkään henkeä. Kaikkea pientä hän olikin jo tehnyt, muttei ollut saanut noita ihmisiä lähtemään. Pitäisi kai tehdä jotakin suurempaa, jotta nuo tajuaisivat viimeinkin lähteä. Voisi hajottaa jotakin suurempaa ja näkyvämpää, hän mietti. Mitään hän ei ehtinyt tehdä, kun alkoi tapahtua.

Tuo laiha tummiin pukeutunut mies ehti nähdä toisen hahmon häärivän vaijereiden kanssa, ennen kuin tämä livahti pois. Onnettomuus oli silti tapahtunut ja nuo pistäisivät sen varmasti hänen tekosikseen. Vähin äänin hän livahti pois paikalta ja katosi teatterin sokkeloihin, joista ei poistuisi, ennen kuin tilanne olisi rauhoittunut. Yhdestä asiasta hän kuitenkin oli varma, tuo vaijereita ja köysiä kopeloinut hahmo oli nainen.

****

Vasta päivien kuluttua Miles heräsi tajuttomuudestaan ja sai tietää teatterin tapahtumista. Ei edes tieto siitä, ettei hän voinut enää koskaan kävellä, ollut niin murskaavaa ja tuskallista, kuin tieto siitä, että Rebecca oli kuollut. Tämä oli taittanut niskansa pudotessaan orkesterille kuuluvaan syvennykseen.
Hän makasi ääneti vuoteellaan, kasvot ilmeettöminä ja tuskin huomasi, kun asiaa tutkiva poliisi astui huoneeseen. Sitein peitetyt kädet lepäsivät peiton päällä ja hän katsoi eteensä tyhjin silmin. Hän vastaili poliisille värittömästi, kertoi mitä oli tapahtunut, vaikka sen muisteleminen tekikin niin kipeää. Vaikka hän yritti pitää tunteensa kurissa, vierivät kyyneleet hänen poskilleen, jolloin poliisi tajusi lopettaa siltä päivältä ja sanoi tulevansa uudelleen toiste.

Tässä uusi ketju, jossa voidaan jatkaa edellisen ketjun höpinöitä. :)

Näin syksyn tullen foorumia siivoillaan, lähinnä poistetaan niitä joilla on vain 0-5-viestiä. Joten kuittaus tähän topikkiin ja et tule poistetuksi.
Jos sinulla on 1-5 viestiä ja olet aktiivinen täällä, voit silti halutessasi kuitata ja et ole vaarassa tulla poistetuksi.
Lisäksi viestiketjuja tullaan siivoilemaan. Ainakin mä niitä vähän kattelen ja muutaman pidemmäksi venyneen ketjun taidan lukottaa. Mutta hauskaa syksyä kaikille ja jokainen nyt rohkeesti rupattelemaan. :)

Eli, eli, kliseinen tämäkin, mutta teki mieli tehdä vähän tällainenkin juttu. Kyseessä siis tohtori Richard Evans, joka yritti luoda lääkettä, josta olisi ollut apua vaikeasti sairaille, mutta valitettavasti siitä ei tullut sitä mitä hän halusi, vaan jotakin paljon pahempaa. Joku taho yrittää saada tämän lääkkeen itselleen ja yrittää saada Richardia leipiinsä ja kun tämä kieltäytyy, yritetään hänet tappaa, mikä tosin ei onnistunut.
Tämä lääke tai oikeammin sairaus, tai miksi sitä haluattekin kutsua pääsee jotekin irralleen ja pian on Richardin kotikaupungissa helvetti valloillaan. Mitä mahtanee tapahtua, pääseekö hän laboratoriolleen ja saako vasta-aineen toimimaan, vai yrittääkö joku muukin saada sen käsiinsä?
Lääke tai miksi sitä nyt voi kutsuakin, muuttaa ihmisen joksikin kammottavaksi zombien tapaiseksi olennoksi joka ei tunne enää ketään, niistä jotka ennen tunsi. Nyt nämä olennot tuntevat vain nälkää ja haluavat saada käsiinsä tuoretta lihaa...

Sen päätätte te jotka tätä haluatte jatkaa, sana on vapaa. :)

Ja kyllä ideaa (joskin yritin säätää jotakin omaa) sain Doomista ja Resident Evelistä ja lukuisista vastaavista elokuvista ja peleistä, kuten myös Kingin Tukikohta ja se kännyköihin liittyvät kirjat ovat tuttuja, joskin tukikohtaa en saanu koskaan luettua loppuun asti. :)
Halusin vähän vaihtelua tännekin vampyyrien, haltioiden, lohikäärmeiden ja muiden fantasia juttujen sekaan. :)


***


Hän pysäköi autonsa pihan ajoluiskalle, istui hetken paikallaan, kunnes otti avaimet virtalukosta ja nousi ylös. Viileä ilmavirtaus pöyhi kevyesti hänen tummanruskeita hiuksiaan, kun hän painoi autonoven takanaan kiinni. Mies pysähtyi hetkeksi ja katseli tummuvaa taivasta, jossa jo illan ensimmäiset tähdet tuikkivat. Nämä olivat niitä hetkiä, joista hän nautti, varsinkin hyvin työntäyteisien päivien jälkeen. Oli ihanaa vain päästä kotiin ja unohtaa työt ja kiire edes hetkeksi.
Mies huokaisi syvään, käänsi katseensa kohti kotitaloa ja hymyili. Ikkunoista loisti valo, joten Lilian ainakin oli vielä hereillä. Epäilemättä myös lapset olivat kielloista huolimatta hereillä, hän ajatteli ja alkoi astella kohti kotiovea.

Hän ei ehtinyt ottaa kuin muutaman askeleen kohti taloa, kun asiat alkoivat vyöryä eteenpäin niin nopeasti, ettei hän jälkeenpäinkään muistanut mitä oli oikeastaan tapahtunut. Tienoon täytti jylisevä ääni, joka sattui korviin ja sekuntia myöhemmin jokin valtava voima paiskoi kaiken tieltään, osuen myös Richardiin, joka lensi hyvän matkaa taaksepäin ja tömähti selälleen maahan.

Sattui ja kaikki oli sekavana mylläkkänä. Päälle satoi roskia ja säleitä talosta, jonka räjähdys oli hajottanut täysin.

"Lilian... lapset" Richard mumisi ja yritti liikkua, muttei pystynyt, vaan jäi alalleen makaamaan ja ajelehti viimein pimeyteen.

***

Pimeyttä kesti pitkän aikaa, kunnes se viimein vaihtui harmauteen, jossa hän saattoi erottaa valon ja pimeän. Hän erotti myös tummia hahmoja, jotka tulivat ja menivät. Vähä vähältä harmaus alkoi väistyä ja Richard alkoi olla tietoinen ympäristöstään. Harmauden ja epäselvien värien sekamelska alkoi asettua ja pian hän saattoi todeta joutuneensa harmaanvalkeaan huoneeseen, jossa oli ainakin viisi muuta vuodetta, hänen omansa lisäksi.

Hän näki vastakkaisella seinällä kolme vuodetta ja parissa makasi hahmo, laitteiden ympäröimänä. Viimeisen vuoteen jälkeen oli harmaanvalkea seinä, jonka puhkaisi iso ruma neliskanttinen ikkuna, jonka jokainen reuna oli tylsästi tasan yhtä pitkä. Ikkunasta ei näkynyt taivasta, vain vastapäinen rakennus, joka oli niin lähellä, että sen samankokoisista ja näköisistä ikkunoista saattoi melkein nähdä sisälle.

Tämän ankean ikkunan molemmin puolin roikkuivat haalistuneet verhot, jotka kenties joskus olivat olleet sinisen sävyiset. Nyt ne olivat haalistuneen vaalean siniharmaat, sillä niitä tuskin oli aikoihin pestykään ja ulkoa tuleva lika oli niihin, kuten myös ikkunaan takertunut ja sai valonkin näyttämään harmaalta. Richard katsoi sivulle ja näki kaksi vuodetta, jotka sillä hetkellä oli tyhjiä, vain hän oli yksin tällä rivillä.

Seuraavaksi muistot alkoivat vyöryä hänen mieleensä ja saivat pulssin kiihtymään, minkä vieressä oleva sydänmonitori heti huomioi ja alkoi piipittää yhä nopeammin. Richard muisti kovan äänen ja voimakkaan paineen, minkä jälkeen kaikki oli ollut sekavaa, kunnes hän oli joutunut pimeyteen.

'Lilian!' Hän ajatteli ja yritti nousta istumaan, mutta pitkän tajuttomuuden jäljiltä raajat eivät totelleet.

Viimein lujalla tahdonvoimalla hän sai kätensä liikkumaan ja alkoi kiskoa itseensä kiinnitettyjä letkuja irti, jolloin elämää ylläpitävät laitteet alkoivat hälyttää, kuin potilaan tila olisi romahtanut. Richard yritti päästä vuoteelta, mutta jalat eivät suostuneet lainkaan tottelemaan. Viimein hän sai kangettua käsivoimin jalat vuoteen reunan yli. Hän oletti, että jalatkin olivat vain heikot käytönpuutteessa ja yritti nousta seisomaan. Jalkapohjat osuivat kylmälle lattialle, mutta hän ei tuntenut mitään ja lyyhistyi lattialle jalkojen pettäessä hänen allaan. Vasta silloin hän tajusi kunnolla, etteivät jalat todellakaan toimineet ollenkaan.

Käytävältä kantautuivat kiireisten askelten kopina, joka lähestyi ja pian ovi reväistiin voimalla auki. Richard näki valkoiseen takkiin pukeutuneen naisen tulevan puolijuoksua ja pysähtyvän hänen vuoteensa luokse. Lääkäri kumartui katsomaan miestä, joka makasi kasvoillaan lattialla.

"Ette te saisi tällä tavoin lähteä liikkeelle." Lääkäri sanoi ja auttoi hänen perässään tulleiden hoitajien kanssa Richardin takaisin vuoteelle.
"Missä... olen?" Richard sai kähistyä, tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä.
"Sairaalassa." Lääkäri vastasi ja jatkoi jutteluaan. "Koska te olette hereillä, voi teidät siirtää toiselle osastolle."
"Kuinka... kauan olen ollut tajuton?" Richard kysyi ja puhuminen joka vielä oli vaikeaa, alkoi hiljalleen sujua.
"Kolme viikkoa." Lääkäri vastasi ja jatkoi tarkastustaan nopeasti ja tottuneesti.
"Kolme viikkoa." Richard toisti hiljaa ja mietti mitä tällä välin oli tapahtunut, missä olivat hänen vaimonsa ja lapsensa. "Onko... tai tiedättekö missä minun vaimoni ja lapseni ovat?" Hän kysyi sitten.
"Perheenne?" Lääkäri kysyi.
"Niin. Vaimoni Lilian Evans ja lapsemme Abligail ja George?" Hän sanoi.
"Valitan, mutta minun täytyy sanoa, etten tiedä." Lääkäri sanoi, sillä arveli, ettei miehen ollut hyvä kuulla suru-uutisia vielä.
"He olivat kotona, kun..." Richard sanoi ja veti pitkän ja riipaisevan henkäyksen. "... talomme räjäytettiin." Hän lisäsi ja painoi katseensa käsiinsä.
"Olen pahoillani." Lääkäri sanoi hiljaa ja katsoi miestä, joka tuntui sinä hetkenä vanhentuneen kymmenellä vuodella.

Surun saattoi nähdä miehen kasvoilta, vaikka tämä yrittikin sitä peitellä. Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus ja lääkäri suoritti tarkastuksen loppuun, minkä jälkeen hoitajat kuljettivat Richardin toiselle osastolle.

Vielä viikon hän makasi alallaan, kytkettynä sydänmonitoriin, sillä lääkäri halusi varmistua, ettei hän enää vaipuisi tajuttomuuteen. Letkuruokinta oli lopetettu, vain tippa oli yhä paikallaan.

Vähitellen hän alkoi olla paremmassa kunnossa, mutta kävelemään hän ei pystynyt. Hänen selkänsä oli murtunut pahasti ja luunsirut olivat vahingoittaneet selkäydintä alaselässä niin pahasti, että alaraajat olivat halvaantuneet.
Siellä täällä tosin oli alueita, jossa oli tuntoa, mutta enimmäkseen jalat olivat vain hyödyttömät liha- ja luukasat, joilla ei tehnyt mitään. Ainoa hyvä puoli oli se, ettei toisen jalan murtumaan sattunut lainkaan.

Viikkoa myöhemmin, juuri ennen päivittäiseksi muodostunutta kuntoutusta, saapui talon räjähdystä tutkiva komisario Westwood keskustelemaan hänen kanssaan ja ottamaan samalla ylös hänen lausuntonsa. Hoitaja vei Richardin pieneen harmaan valkeaan huoneeseen, jossa oli kauhtuneet vaaleat verhot harmahtavan pienen ikkunan edessä.

Huoneen kalustus oli niukkaa, sillä yhdellä seinällä oli yksi ankean valkea kaappi, ikkunan edessä pöytä, samaa sävyä kuin muukin huone, sillä erolla vain että pöydän jalat sentään olivat vaalean puun sävyiset. Pöydän ympärillä oli pari tuolia, joita Richard ei tarvinnut, sillä hän istui pyörätuolissa. Toisella tuolilla istui Komisario, joka hoitajan ja Richardin tullessa huoneeseen nousi seisomaan.

"Huomenta ja anteeksi tämä huono ajankohta, herra Evans." Komisario Westwood sanoi asialliseen sävyyn.
"Ette tulleet yhtään huonoon aikaan, sillä mitään muuta minulla ei enää olekaan kuin aikaa." Richard vastasi tyynesti. "Te lienette komisario Westwood." Hän lisäsi.
"Olette oikeassa herra Evans, vai sanoisinko Tohtori Evans." Komisario sanoi ja istuutui tuolilleen, hoitajan kadotessa käytävälle ja sulkiessaan oven perässään.
"Niin." Richard myönsi ja katsoi jonnekin Komisarion ohitse.

Tämän pienen esittelyntapaisen jälkeen Komisario kävi käsiksi työhönsä ja jututti Richardia, joka kertoi sen minkä muisti tapahtuneesta, mikä oli oikeastaan hyvin vähän.

"Tahtoisin kysyä, oliko teillä kenties velkaa?" Komisario kysyi sitten.
"Velkaa? Ei ollut. Miten minun raha-asiani liittyvät tähän?" Richard kysyi hivenen ärtyneenä.
"Anteeksi, tämä on vain vakio menettelyä, sillä haluamme käydä kaikki mahdollisuudet läpi." Komisario vastasi ja katsoi Richardia tiukasti.
"Vai niin." Richard murahti. "Raha-asiani ja vaimoni raha-asiat ovat... olivat kunnossa. Eikä minulla ole koskaan ollutkaan syytä tehdä pahaa perheelleni. Rakastan vaimoani ja lapsiani, en koskaan voisi kuvitellakaan vahingoittavani heitä." Hän lisäsi ja katsoi Komisariota silmiin.
"Aivan, aivan." Komisario sanoi ja kysyi sitten. "No tiedättekö sitten ketään, jolla olisi mitään teitä, tai teidän vaimoanne ja perhettänne vastaan?"
"Ei, en tiedä. Tai odotas, olen saanut muutaman puhelin soiton ja soittajan sävy oli hivenen uhkaava." Richard sanoi ja muisti miehen joka oli halunnut tietää vähän turhankin paljon hänen työstään laboratoriossa.
"Mitä hän teistä halusi? Uhkailiko hän suoranaisesti henkeänne?" Komisario kysyi nyt kiinnostuneena.
"Hän halusi tietää työstäni, vähän liikaakin. Eniten häntä kiinnosti se mikä minulla on ollut työn alla laboratoriossa." Richard vastasi. "Ja ei, hän ei suoranaisesti uhannut minun tai perheeni henkeä, mutta äänen sävy ei minua juuri miellyttänyt, enkä kumpaisellakaan kerralla suostunut keskustelemaan asiasta enempää, vaan lopetin puhelun."
"Aha." Komisario mumisi ja kirjoitti muistiinpanoja vihkoonsa. "Saanko udella, että mitä te sitten teette, kun se saa tuntemattoman kiinnostuksen osakseen?" Hän kysyi sitten.
"Sitä en voi valitettavasti kertoa." Richard sanoi.
"Miksi ette?" Komisario kysyi.

Richard oli vaiti. Hän ei tiennyt mitä sanoa, vain sen ettei halunnut laverrella työn alla olevasta seerumista kenellekään, etenkään nyt kun joku jo oli siitä kiinnostunut. Hän pelkäsi, että jos tietoa pääsisi leviämään enemmän, voisi joku yrittää varastaa aineen ja seuraukset olisivat sen jälkeen tuhoisat. Eikä asiaa ainakaan auttanut, että hänen kehittelemänsä vasta-aine oli vieläkin kesken ja testaamatta.

"Hyvä on." Richard sanoi viimein hiljaa. "Minä yritin luoda lääkkeen, joka auttaisi vaikeasti sairaita, kuten syöpä- ja aidspotilaita, mutta sainkin aikaiseksi jotakin paljon vaarallisempaa, joka väärissä käsissä saattaa aiheuttaa suurta tuhoa." Hän kertoi.
"Tuhoa?" Komisario toisi.
"Niin. Se kyllä parantaa kaiken, mutta myös muuttaa kohteensa joksikin eläimelliseksi olennoksi, joka tappaa kaiken, oli se sitten omaa perhettä tai tuntemattomia. Olen yrittänyt tehdä siihen vasta-ainetta, mutta vielä en ole onnistunut. Muutaman kokeen olen tehnyt rotilla, mutta ne menivät kauhistuttavalla tavalla pieleen ja kaikki laboratorion rotat piti tuhota, sillä lääke tai oikeammin tauti oli levinnyt niihin kaikkiin kahden vuorokauden sisällä, eikä vastalääke tehonnut." Richard kertoi. "Koetta en päässyt kokeilemaan uudelleen, sattuneesta syystä." Hän lisäsi.
"Tuo mitä kerroitte, on vakava asia ja aine olisi tuhottava mitä pikimmin." Komisario sanoi.
"Toistaiseksi kaikki on hyvin ja tuo aine hyvässä tallessa, paikassa jota en aio teille ilmaista, sillä siihen ei pidä mennä noin vain koskemaan. Hoidan asian itse kunhan pääsen täältä pois." Richard huomautti. "Nyt haluaisin tietää, miten on perheeni laita, sillä heistä en ole vielä kuullut mitään." Hän lisäsi.
"Teidän perheenne." Komisario sanoi hitaasti. "Niin, talonne raunioista löytyi kolme ruumista, joista kaksi on yhä tunnistamatta, koska ruumiit ovat pahoin palaneet ja räjähdys niitä runnellut. Mutta..." Hän puhui ja valitsi sanansa tarkoin.
"Mutta mitä?" Richard henkäisi ja tunsi miten sydän takoi rinnassa. Hän tiesi jo mitä oli tulossa, ennen kuin Komisario sitä ehti sanoa. Silti viimeiseen asti hän yritti toivoa ihmettä.
"Mutta siitä huolimatta yksi tunnistettiin, nimittäin teidän vaimonne, Lilian Elisabeth Evans." Komisario sanoi. "Otan osaa teidän suruunne." Hän lisäsi hiljaa.
"Lily." Richard sanoi tukahtuneeksi ja puristi sormensa nyrkkiin. Hän käänsi katseensa kohti komisariota ja kysyi. "Entä George ja Abligaile?" Hän kysyi hiljaa ja yritti nielaista palan, joka oli noussut kurkkuun.
"Me emme ole vielä löytäneet, mutta pahoin pelkään, että nuo kaksi muuta ruumista, joita emme ole tunnistaneet, olisivat teidän lapsenne." Komisario sanoi ja katsoi Richardia osaaottava ilme kasvoillaan.

Richard oli vaiti, oli kuin hän olisi kuullut komisarion sanat jostakin kaukaa. Hän katsoi ahavoitunutta poliisia ilmeettömin kasvoin ja hyvästeli tämän poissaoleva katse silmissään. Komisario ei sanonut mitään, sillä näki että tieto perheen kuolemasta oli ollut Richardille valtava isku.

"Olen pahoillani ja otan osaa teidän suruunne." Komisario sanoi ja puristi kevyesti Richardin hartiaa mennessään tämän ohitse.

Richard ei vastannut, vaan tuijotti yhä eteensä, kuin ei vielä olisi uskonut kuulemaansa, vaikka sisimmässään hän tiesikin, että jotakin tällaista oli tapahtunut. Hän kuuli oven painuvan kiinni takanaan ja vasta silloin hän viimein tajusi tapahtuneen ja se iski hänen sydämeen lujasti. Ensimmäinen nyyhkäys karkasi hänen huuliltaan ja kyynel vierähti hänen poskelleen, jossa se kimmelsi hämärässä sähkövalossa, ennen kuin vieri alas. Tuo kyynel sai seuraa uusista kyynelistä, jotka juovittivat nyt miehen kasvoja. Alas painuneet hartiat nytkähtelivät hienoisesti nyyhkäyksien mukana.

Kyynelille ei tuntunut olevan loppua ja hänestä tuntui, että jokin menisi rikki hänen sisällään. Pitkän ajan kuluttua, itku viimein tyrehtyi ja hän oli niin väsynyt, ettei jaksanut liikkua paikaltaan, vaan tuijotti ilmeettömästi ikkunasta aukeavaa harmaata maisemaa. Hän ei edes huomannut kun hoitaja saapui paikalle, viedäkseen hänet jokapäiväiseen fysioterapiaan.

Hoitaja näki muutoksen Richardissa ja näki tämän itkeneen.

"Oletteko kunnossa?" Hoitaja kysyi, mutta mies ei vastannut mitään, vilkaisi vain lyhyesti ja käänsi sitten kasvonsa pois hoitajasta.
"Olen, ei minulla ole hätää." Richard vastasi sitten hiljaa ja antoi hoitajan viedä hänet fysioterapiaan, jota lääkäri oli hänelle määrännyt.

Richard ei enää pahemmin puhunut kenenkään kanssa, vaan halusi olla omissa oloissaan.

****

Kaksi viikkoa vierähti eteenpäin, tavanomaisine rutiineineen ja näytti siltä, ettei mitään ollut tekeillä. Sairaalan ulkopuolelta ei kantautunut mitään epäilyksiä herättävää, joten Richard ei voinut valmistautua siihen, mitä vielä oli tulossa. Tosin sisimmässään hän tiesi, millaista tuhoa voisia syntyä, mutta ei hän silti uskonut, että niin voisi käydä.

Ilta sujuin normaaleine rutiineineen ja hän nukkui niin hyvin, kuin sairaalassa nyt saattoi nukkua. Aamun varhaisina tunteina hän havahtui unestaan.  Richard ei edes tiennyt mikä hänet oli herättänyt, mutta vaisto sanoi, että jokin oli toisin. Oli vielä pimeää ja muut osastolla olevat potilaat nukkuivat yhä.
Hetken hän kuulosteli ja rypisti kulmiaan, jokin oli pahasti väärin. Hetkeä myöhemmin hän tajusi, että oli hiljaista, aivan liian hiljaista, hän ajatteli.

Richard kuulosteli tarkemmin ympäristöään, havaitakseen ettei käytävältä kuulunut yhtään mitään, ei edes toisista osastoista. Seuraavaksi hän tajusi, etteivät mitkään laitteetkaan pitäneet ääntä. Jopa tavallisesti hiljaista hurinaa pitävä ilmastointi oli aivan ääneti. Hän saattoi kuulla huoneessa nukkuvien tasaisen hengityksen.

Äkkiä tuon syvän hiljaisuuden rikkoivat kiireiset juoksevat askelet, jotka lähestyivät ja jostakin kauempaa kuului vaimeaa huutoa. Varovaisesti hän nousi istumaan ja katsoi ympärilleen ja huomasi, ettei pelkästään hänen osastonsa ollut pimeä, vaan myös käytävä, sillä oven alta ei pilkottanut valoa, joka siellä oli ympäri vuorokauden. Hän katsoi ikkunaan ja näki, että vastapäinen talo oli kokonaan pimeänä ja jokainen ikkuna oli aivan mustana, kun yleensä niistä loisti valo öin ja päivin.

Oliko tullut jokin paikallinen sähkökatkos, vai mitä oli tekeillä, hän ihmetteli ja rypisti kulmiaan, sillä tajusi itsekin, ettei silloin olisi ollut aivan näin hiljaista. Ajatukset katkesivat ja hän käänsi hätkähtäen kasvonsa kohti äänen suuntaan, kun ovi reväistiin kiireellä auki ja hetkeä myöhemmin Richardille hyvin tuttu ääni kysyi; "Isä, oletko täällä?"

"George?" Richard kysyi hämmästyneenä ja ilahtuneena.
"Isä!" Ääni huudahti ja tumma hahmo juoksi hänen vuoteelleen.
"George odota!" Kuului toinen ääni ja äänen omistaja juoksi Georgen perässä.
"Abby?" Richard sai sanotuksi ja tunsi miten kyyneleet alkoivat vieriä jälleen hänen poskilleen.
"Isä, miten voit?" Kuului Abbyn ääni pimeydestä.
"George, Abby. Miten tämä on mahdollista?" Richard kysyi ja pyyhkäisi kyyneleet pois kasvoiltaan.
"Isä ei ole aikaa selittää." George sanoi ja mietti miten kertoa ulkona riehuvasta tuhosta.
"Mitä oikein on tekeillä?" Richard kysyi, sillä arveli pimeyden ja syvän melkeinpä häiritsevän hiljaisuuden liittyvän asiaan.
"En tiedä, mutta kaikki on nyt kaaoksen vallassa. Se kaikki alkoi sen räjähdyksen jälkeen." George aloitti. "Pari poliisia tuli kyselemään jotakin äidiltä. Näin heidän tulonsa, mutten jäänyt kuuntelemaan, vaan livahdin ikkunastani ulos. En tiennyt, että Abby seurasi minua, ennen kuin hän ilmaantui bussipysäkille. Koskaan emme ehtineet bussiin, saati keikkapaikalle bändiä kuulemaan, kun kuulimme pamahduksen ja näimme, miten talo ikään kuin hajosi hammastikuiksi. Emme kuitenkaan uskaltaneet tulla katsomaan, miten oli käynyt, vaan päätimme pysyä piilossa. Ajattelimme ensin, että niillä poliiseilla olisi ollut jotakin osuutta asiaan, mutta nyt tiedämme, että joku muu siinä oli takana. Emme uskaltaneet tulla tännekään, kun pelkäsimme, että joku yrittäisi vieläkin tehdä meille jotakin.
Kuuntelimme uutisia milloin voimme ja silloin alkoi vähä vähältä tulla uutisia omituisesta epidemiasta milloin missäkin. Minä seurasin eri medioita ja huomasin, että pian nämä epidemiat alkoivat tulla pääpuheen aiheeksi. Nyt pari päivää sitten kaikki tiedotusvälineet vain pimenivät, eikä mistään ole kuulunut mitään. Hakiessani ruokaa meille kaupungista, huomasin, että kaupungissa vallitsi kaaos ja päätin, että nyt oli aika tulla luoksesi." Hän kertoi.

"Kaaos?" Richard kysyi ja alkoi aavistella pahaa. "Oletteko kunnossa?" Hän kysyi vielä.
"Ollaan." Abby vastasi ja uskaltautui sytyttämään mukanaan tuomaansa taskulamppuun valon.

Tuossa valossa Richard ehti nähdä, miten George yritti vetää paitansa hihoja niin, ettei käsivarsia näkisi. Mutta Richard ehti nähdä ilkeän puremajäljen tämän kädessä ja pahat aavistukset vain kasvoivat.

"George, oletko varmasti kunnossa?" Richard tiukkasi pojaltaan.
"Olen." George vastasi, mutta nähtyään isänsä kasvoilla ankaran ja huolestuneen ilmeen hän lisäsi. "Hyvä on, joku hullu ehti puraista minua, mutta toistaiseksi olo on hyvä. Käteen vain sattuu vähän."
"Hemmetti, meidän on päästävä laboratoriolleni mahdollisimman nopeasti." Richard sanoi ja paiskasi peiton syrjään. "Te saatte auttaa minua, sillä jaloistani ei tällä hetkellä ole mihinkään." Hän huomautti ja kiskoi käsin jalkansa vuoteen reunan yli.
"Miksi meillä on kiire?" Abby kysyi.
"Siksi, että jos veljesi on saanut tartunnan, ei kestä kovinkaan kauaa, kunnes hän muuttuu ja silloin hän ei tunne meitä enää, emmekä me häntä." Richard vastasi ja huokaisi syvään.

Hän pelkäsi lastensa puolesta enemmän kuin koskaan, sillä ei halunnut, että näiden elämä päättyisi juuri kun hän oli saanut heidät takaisin. Heillä olisi vielä elämä edessään, sillä vastahan George täytti 17 ja Abby 15.
George auttoi isänsä pyörätuoliin ja he olivat jo menossa ovelle, kun...

Mitä mahtanee tapahtua seuraavaksi, kerro sinä se... :)