Tänään on tiistai 19. marraskuuta 2019
Nimipäivää viettää Liisa, Elisa, Eliisa, Liisi, Elisabet ja Elise

Näytä kirjoitukset

Tässä osiossa voit tarkastella kaikkia tämän jäsenen viestejä. Huomaa, että näet viestit vain niiltä alueilta, joihin sinulla on pääsy.


Aiheet - Mustang

Sivuja: [1]
1
Elämä on ihanaa / Mikä on parasta sinussa?
« : 04.03.11 - klo:20:32 »
Välillä tulee aikoja, jolloin sitä oma elämä kyllästyttää, eikä kaikki mene niinkuin sitä itse tahtoisi. Siihen kun vielä lisätään suomalainen perinne, itsensä aliarviointi, niin alakulo on taattu. Jos joskus kekityttäisiinkin omiin vahvuuksiin ja siihen, mistä pidämme itsessämme. Se ei aina ole pahasta rakastaa itseään ja nähdä itsessämme jotain hyvääkin.

Itse lihoin ammattikoulussa 15-20 kiloa ja se oli kova paikka, sillä pidin itseäni 15 kiloa kevyempänäkin aina vähän pulskana ja itsetuntoni on todella huono. En ikinä usko, jos joku sanoo jotakin hyvää, enkä ole kovin hyvä ottamaan palautetta (varsinkaan hyvää) vastaan. Nyt olen yli puoli vuotta ollut töissä asiakaspalvelualalla ja alan pikkuhiljaa tottua hyvään palautteeseen. Osana laihdutusprojektia päätin, että opettelen itse rakastamaan itseäni jotta voisin olla valmis positiiviselle muutokselle. Tänään totesin, ettei pieni itsekehu varmasti tee muillekaan huonoa. Kaivetaan siis itsestämme ne parhaat puolet esille!

Tässä joitain asioita, jotka mielestäni ovat minussa hyvää:
- Minulla on hyvin kauniit silmät, sellaiset jännät oliivin väriset. Pienikin meikki korostaa niitä kauniisti.
- Vaikka välillä sanonkin itseäni laiskaksi, ei se suurimmaksi osaksi pidä paikkaansa. Käyn kuutena päivänä viikossa töissä, minulla on hyvin sosiaalinen elämä ja harrastan kolmea eri urheilulajia. Lisäksi minulla on nuoresta iästäni huolimatta vastuutehtäviä (urheiluseurassani olen sihteeri ja rahastonhoitaja, olen vetänyt itsenäisesti peruskursseja, ym.)
- Olen mielestäni hyvin kypsä, hyvin kasvatettu, rehellinen ja ystävällinen. Olen omasta mielestäni myös mielenkiintoista seuraa. Minulla on paljon mielipiteitä, enkä pelkää kertoa niistä.
- Koen olevani luova ja hieman hullu ja omituinen.

2
Kirjoitelmat / Dani Sparkle (Saattaa olla K 18)
« : 05.11.10 - klo:17:27 »
Vuosi oli 1948. Oli jouluaattoilta. Makasin pimeän hotellihuoneeni sängyllä yksin. Agenttini, joka oli varannut kyseisen huoneen minulle Los Angelesista muutaman kiertuekeikan ajaksi, oli juuri lähtenyt toivoteltuaan ensin hyvät joulut. Ei ollut vaikea arvata, mitä keski-ikäinen, kaljuuntuva ja lihavahko mies minusta oikeasti halusi. Käännytin hänet matkoihinsa, kuten niin monta kertaa ennenkin. Se ainoa mies, jonka kanssa todella halusin jouluni viettää, oli jättänyt minut toisen naisen vuoksi. Taas. Miten vihasinkaan Harrya - ja miten paljon kuitenkin rakastin. Tunsin, miten lääkkeiden ja halvan viskin aiheuttama turtumus levisi hiljalleen koko vartalooni sumentaen samalla mieleni. Ainakaan minun ei tarvinnut itkeä Harryn perään vielä tänään. Juuri ennen nukahtamistani tunsin vahvojen, lohduttavien käsivarsien kietoutuvan ympärilleni. Minun ei siis myöskään tarvinnut herätä yksin. Voi, kultainen Jack. Kunpa voisin kertoa sinulle, miten paljon rakastan sinua juuri nyt.

Jack Brown oli toiminut turvamiehenäni kahden vuoden ajan ja oli aina hoitanut työnsä moitteettomasti. Töidensä ohella Jack teki minulle muitakin palveluksia, joita en koskaan erikseen pyytänyt. Hän jaksoi aina kuunnella minua ja hän oli aina paikalla keräämässä sydämeni sirpaleet, kun joku – yleensä Harry – oli kohdellut minua kaltoin. Jack oli myös monissa tilaisuuksissa avecini, koska yleensä poikaystäväni olivat edustuskelvottomia renttuja ja suhteeni muutenkin itsetuhoisia.
Minut tunnettiin nimellä Dani Sparkle. Vanhempani olivat brittiläisiä uusrikkaita, jotka tulivat 20-luvulla Amerikkaan höyrylaivalla toivoen loisteliasta elämää valtameren toisella puolella. Aluksi kaikki menikin kuten suunniteltua isäni keinotellessa osakemaailmassa ja rikastuttaessa perhettä. Minä synnyin vuonna 1928 ja sain nimen Michelle. 1920 luvun lopulla talouden kasvu kuitenkin hiljalleen laantui ja lokakuussa 1929 New Yorkin pörssi romahti johtaen Yhdysvallat ja lopulta suurimman osan muusta maailmasta 30-luvun lamaan. Vanhempani joutuivat myymään käytännöllisesti katsoen koko omaisuutensa ja muutimme pieneen rähjäiseen kerrostaloasuntoon vuokralle. Lapsuuteni ei ollut hääppöinen. Vanhempieni oli vaikea sopeutua työväenluokkaan rikastumistaan seuranneiden yltäkylläisyyden vuosien jälkeen. Koulu jäi minulta kesken, sillä minunkin työpanostani tarvittiin perheen kulujen kattamiseen. En minä koskaan silti ollut erityisen katkera vanhemmilleni. Ei lama heidän syytään ollut ja meidän pieni perheemme ei todellakaan ollut ainoa, joka tilanteesta kärsi.
Minä rakastin laulamista jo pienenä. Vanhempani kertoivat, että olin alusta saakka ollut kova esiintymään ja vuonna 1942 sain päivätöideni lisäksi pestin pienestä pianobaarista. Minä lauloin ja tanssin joka ilta. Vaikka oli sota, baarissa riitti silti asiakkaita, ehkä sota jopa vilkastutti juomakulttuuria. Seuraavina vuosina esiinnyin lukuisissa eri baareissa ja lopulta myös isommissa ja hienommissa yökerhoissa, jolloin otin taiteilijanimen Dani Sparkle. Isäni ei pitänyt työstäni yhtään, enkä voinut häntä moittiakaan. Miehet piirittivät minua ja tarjosivat ilmaisia juomia. Aika ajoin alkoholi maistui minulle hieman liiankin hyvin. En kuitenkaan antanut sen estää työntekoani. Vuonna 1946 sota oli viimein ohi ja sain managerini kautta pienen levytyssopimuksen. Musiikkiani soitettiin radiossa ja lopulta aloin saada isompia konserttikeikkoja.

Aamu oli jo valjennut harmaaseen ja sateiseen päivään, kun viimein heräilin suu kuivana sikeästä unestani. Jack ei ollut vieressäni, mutta aistin huoneistoni keittiöstä kantautuvan hennon kahvin tuoksun. Nousin ylös ja puin päälleni kevyen, läpikuultavan aamutakin. Kävelin keittiöön, jossa Jack valmisti aamupalaa – taaskin pyytämättä – ja näytti hyvin kodikkaalta. Jack kääntyi minuun päin sanomatta sanaakaan ja ojensi minulle lasin vettä ja päänsärkylääkettä. Otin ne kiitollisena vastaan ja istuuduin tuoliin, jota Jack tarjosi minulle. Hän istui hymyillen minua vastapäätä ja asetti pienen, sievään paperiin käärityn lahjapaketin pöydälle. Sitten hän katsoi silmiini odottaen. 
”Voi, Jack. Sinun ei olisi pitänyt…” vastustelin.
”Mutta minä halusin”, hän vastasi edelleen hymyillen. Otin lahjapaketin käteeni ja avasin sitä kiertävän hopeisen nauhan hitaasti. Avasin lahjapaperin varoen, yrittäen säilyttää sen ehjänä. Jack katsoi sinisillä silmillään kärsimättömästi, henkeään pidätellen. Paperin alta paljastui pieni sininen rasia. Avasin rasian kannen. Siellä oli siro kultaketju, jossa roikkui pienin, upotetuin timantein koristeltu sydän. Henkäisin ja tunsin silmieni leviävän järkytyksestä. Kivet olivat selvästi aitoja. Reaktioni sai Jackin voitonriemuiseksi. Hän otti korun käsiinsä ja kiersi taakseni kiinnittämään sitä kaulaani. Tunsin Jackin hengityksen väreilevän ihollani hänen kuljettaessa huuliaan kaulaani pitkin. Hän silitti hiuksiani ja suukotti poskeani. Antauduin tunteelle, vaikka tiesin, etten olisi saanut ja hivelin kädelläni hänen vahvaa niskaansa. Tunsin hänen kätensä kiertyvän vyötärölleni vain vaivoin rintojen alapuolelle. Hän kuiskasi korvaani käheästi:
”Pidätkö siitä?”  Nousin seisomaan, käännyin häntä kohti ja kiersin käteni hänen niskaansa. Katsoin Jackia silmiin.
”Pidän”, vastasin sitten ja suukotin miehen suupieltä. Hän hyväili vaaleanpunaisen aamutakin verhoamaa vartaloani samalla, kun sormeni näpersivät auki hänen kauluspaitansa nappeja. Jack työsi minua hellästi edellään kohti makuuhuonetta. Annoin hänen paitansa pudota huolettomasti lattialle. Jack kaatoi minut hitaasti sängylle ja tuli itse perässä. Hän suuteli minun kaulaani ja avasi aamutakkini nyörin. Hän oli juuri saanut auki rintaliivieni hakaset, kun huoneiston ovi aukesi ryminällä. Harry ryntäsi sisään ja näki meidät paikallemme jähmettyneinä.
”Huora!”, hän sylkäisi huuliensa välistä juopuneella äänellä ja lähti kävelemään vuodetta kohti. Hän oli tuskin saanut lausuttua sanan loppuun, kun Jack jo oli hänen vierellään ja tarttui rauhoitellen humalaisen hartioista. Sanaakaan sanomatta Harry painoi kätensä nyrkkiin ja löi sen voimalla vasten Jackin kasvoja. Jack horjahti taaksepäin iskun voimasta, jolloin itse loikkasin ylös sängystä kohti Harryä.
”Lopeta!”, kiljuin Harrylle töniessäni tätä kohti ovea. Tunsin kovan kämmenselän osuvan terävästi kasvoihini. Vajosin itkuisena maahan kasvojani pidellen. Harry lähti minua kohti, mutta Jack ryntäsi väliin. Hän tönäsi Harryn kumoon ja istui miehen päälle hajareisin iskien nyrkkiään useita kertoja miehen kasvoihin. Käsirysyä kesti jonkin aikaa, kunnes ymmärsin soittaa hotellin sisäpuhelimella vartijat paikalle ja hakea päälleni vaatetta. Vartijat tulivatkin pian ja erottivat riitapukarit toisistaan. Käskin heitä viemään Harryn ulos. Mies pääsisi poliisiasemalle selviämään humalastaan.
Hetken kuluttua vartijat palasivat huoneeseen ja varmistivat, että olin kunnossa ja kyselivät, halusinko nostaa syytettä Harrya vastaan. Sanoin miettiväni asiaa. Sain myös takaisin Harrylle antamani huoneen avaimen. Olin toivonut, että mies tulisi järkiinsä ja palaisi luokseni. Sen hän oli lopulta tehnytkin. Harmi vain, että se tapahtui juuri, kun herkkänä hetkenä sorruin Jackin lohduttavaan syliin. Vartijoiden lähdettyä Jack kietoi kätensä ympärilleni ja antoi minun itkeä olkaansa vasten. Sinä iltana olin hyvin masentunut ja onneton. Tiesin, että satutin kahta miestä samaan aikaan. Tiesin myös, että valitsisin Harryn taas, jos hän vain minut vielä huolisi. Samalla satuttaisin Jackia, sillä tiesin, että tämäkin oli rakastunut minuun. Sinä iltana nukahdin Jackin lämpimään syliin, kyynelten kastelemalle tyynylle ja odotin kauhulla seuraavaa päivää. Silloin minun olisi torjuttava Jack ja varauduttava menettämään yksi harvoista tosiystävistäni.

Loppujen lopuksi minun ei tarvinnutkaan pelätä seuraavaa päivää. En nähnyt Jackia. Hän oli lähtenyt sviitistä ennen kuin heräsin. En kyllä nähnyt sen puoleen Harryakaan. Minulle kerrottiin hänen lähteneen poliisin putkasta tumman naisen kanssa, joka oli tullut häntä asemalle jo valmiiksi vastaan. Niin tyypillistä. Päätin piristää itseäni käymällä muutamassa kalliissa vaateliikkeessä ja olla miettimättä yhtä ainutta miestä, ennen kuin palaisin yksin masentavaan hotellihuoneeseeni. Kävelin pitkin katua ja poltin samalla savuketta. Joulukuun kostea, harmaa sää synkensi mieltäni entisestään. Hidastin kapakan kohdalla ja kurkistin sisään. Paikka oli vielä tyhjänpuoleinen, vain jokunen liikemies vietti siellä pitkää lounastaan. Päätin hylätä alkuperäisen suunnitelmani. Astuin sisään ja menin tiskille. Tilasin tuplaviskin. Sain juoman eteeni ja nostin lasin huulilleni. Maistoin kitkerää nestettä, josta oli viime vuosina tullut hyvä ystäväni. Kaivoin kirjekuorilaukustani esille savukkeen. Vieressäni tiskillä istuva mies kääntyi minua kohden ja sytytti savukkeeni. Vedin savua syvään keuhkoihini ja puhalsin sen sitten verkkaan pois.
”Kiitos”, sanoin sitten ja käännyin takaisin viskini pariin. Nostin etusormeni pystyyn kiinnittääkseni baarimikon huomion.
”Sallikaa minun tarjota”, sanoi savukkeeni sytyttänyt mies. Kohautin olkiani. Olin jo tottunut saamaani huomioon.
”Mitä tahtoisitte juoda?” vieras mies kysyi sitten.
”Voisin ottaa uuden viskin”, vastasin hänelle viileän etäisesti. Hän tilasi juomat. Siemaisin lasistani hieman. Viski oli selvästi kallista. Tiesin, että mies yrittäisi vielä kontaktia minuun, eihän kukaan huvikseen tarjoile juomia tuntemattomille.
”Sopiikos neidin nimeä kysyä?” mies jatkoi itsepintaisesti. Hän ei aikoisi jättää minua rauhaan vielä hetkeen.
”Dani”, Vastasin mahdollisimman lyhyesti ja ohimennen.
”Minä arvelinkin tunnistavani teidät jostain. Dani Sparkle, eikö totta?” mies katsoi minua syvälle silmiin hymyillen. Vasta se katse pysäytti minut ja huomasin, kuinka tavattoman komea tuo tuntematon mies oli. Tumma tukka oli kammattu siististi taaksepäin ja kaksirivinen harmaa puku näytti kalliilta. Hienostuneiden kulmien alta minua katsoi kiinnostuneesti kaksi valpasta ruskeaa silmää. Niiden katse oli ystävällinen. Havahduin tuijotuksestani ja punastuin hieman.
”Anteeksi. Mitä te kysyittekään?”, sanoin hieman vähemmän kylmällä äänellä.
”Ei se ollut tärkeää. Michael Eddings”, hän sanoi ojentaen kättään minulle.
”Dani Sparkle”, vastasin tarttuessani hänen käteensä. Käteltyämme hän käänsi kämmenselkäni ylöspäin ja antoi siihen suudelman. Eleessä oli kaikesta kliseisyydestään huolimatta jotakin hyvin herttaista.
”Hauska tutustua”, sanoin hymyillen Michaelin päästäessä kädestäni irti.
Jatkoimme juomista ja keskustelua. Selvisi, että Michael oli vanhan pankinjohtajan poika. Hänen isänsä omisti yhden maan suurimmista pankkiketjuista. Mies ei siis ollut vain tumma ja komea, vaan myös rikas. Join muutaman lasillisen liikaa, sillä se ei maksanut minulle mitään. Otimme taksin kohti hotellia. Michaelilla kävi sinä iltana tuuri. Jonakin muuna iltana olisin antanut miehelle saman tien pakit, mutta juuri nyt mieskuvioni olivat muutenkin niin solmussa, etten jaksanut välittää. Hotellilla Michael heitti hattunsa pois ja alkoi riisua takkiani. Kädet kähmivät jopa hieman kovakouraisesti vartaloani joka puolelta. Hän avasi vaaleansinisen leninkini vetoketjun ja antoi sen pudota maahan jääden katsomaan puolialastonta vartaloani tyytyväisenä. Michael vei minut makuuhuoneeseen, jossa hän kiivaasti suudellen kaatoi minut sänkyyn. Hän siveli käsillään reisieni sisäpintaa ja puristeli rintojani. Alusvaatteeni riisuttuaan hän riisui nopeasti itsensä. Minulle tuli huono omatunto siitä, mitä oli tapahtumassa ja yritin työntää innokasta miestä pois. Olin kuitenkin niin humalassa, etten saanut häntä liikkumaan. Luovutin ja annoin hänen työntyä sisääni. Michaelin vartalo väreili kiihkosta ja halusta minua kohtaan. Arvelin, että hän oli joskus jopa saattanut fantasioida minusta. Lopulta miehen edestakainen liike hidastui ja voihkiva ääni kertoi hänen saaneen kyllikseen. Mies kellahti huohottavana viereeni ja sammui. Katsoin miestä hiljaa. Kuumat kyynelet vierivät pitkin poskiani. Menin puhelimelle ja valitsin Jackin huoneen numeron. Puhelin ehti hälyttää kaksi kertaa.
”Niin?” vastasi Jackin uninen ääni sitten.
”Jaksaisitko tulla käymään?” kysyin itkuisesti. Jack säikähti ääntäni ja lupasi tulla heti huoneelleni.

Jackin saavuttua selitin, että haluaisin sängyssäni olevan miehen ulos. Näitä tilanteita oli tullut aika-ajoin ennenkin. Humalaisen naisen pitäisi olla varuillaan ja miettiä käytöstään enemmän, kuin minä ikinä tein. Jack kantoi Michaelin käytävälle ja heitti vaatteet perässä. Michael alkoi pikkuhiljaa virota ja ymmärtää tilannetta. Ennen kuin mies ehti nostaa minkäänlaista meteliä, Jack veti oven kiinni. Sen jälkeen hän huokaisi syvään, saattoi minut sänkyyn, johon hän peitteli minut.
”Ethän mene?” kysyin huolestuneesti ja samassa vihasin itseäni. Olin itsekäs, kun aina vain pidin kiinni Jackista, kun itse sitä eniten tarvitsin.
”En tietenkään”, Jack sanoi hymyillen hieman. Hän nosti peittoa ja tuli taakseni kyljelleen makaamaan. Hän kietoi kätensä ympärilleni. Jackin hengitys muuttui tasaiseksi ja tiesin miehen nukahtaneen. Vaivuin pian itsekin uneen humalaisten ajatusteni kanssa.

3
Kirjoitelmat / Jatkis: Enidalan taru
« : 31.01.10 - klo:04:21 »
Taustatietoja


Enidala Ellokinnar


Enidala on vaalea ja kaunis nuori haltia, noin 19-vuotias. Hänen hiuksensa ovat kuin auringon kulta ja silmät sinisemmät, kuin taivas. Enidalan ääni on kirkas ja kuuluva. Hänen helisevä naurunsa murtaa paksummankin jään ja tempaa mukaansa kenet vain. Enidala on hoikka ja suhteellisen lyhyt – hän on siro. Hän on hyvin päättäväinen henkilö, eikä rakasta mitään muuta niin paljon, kuin yksisarvis-oriaan Nilayaa, jonka hän pelasti salametsästäjien käsistä tämän ollessa aivan pikkuinen varsa. Siitä lähtien nuo kaksi ovat olleet täysin erottamattomat. Kaikki varmasti tuntevat tarun, jonka mukaan vain neitsyt kykenee houkuttelemaan yksisarvisen luokseen. Enidala itse oli Nilayan pelastaessaan hyvin nuori, joten asia ei tuottanut ongelmia, eikä oriin luottamus ole niistä ajoista mihinkään kadonnut. Asetuttuaan aloilleen Thax Nereviin, joutui Enidala totuttamaan myös Nilayan vieraisiin ihmisiin. Tämä oli työn ja tuskan takana, mutta lopulta Nilaya asettui ja oppi luottamaan kaupunkilaisiin. Vieraisiin Nilaya suhtautuu edelleen suurella varauksella, mutta ei koskaan satuttaisi ketään, ellei joku hänen tuntemistaan rakkaista ihmisistä ollut vaarassa. Enidala on kotoisin haltioiden maasta, Avallahista. Hänen perheensä on vaikutusvaltaista aatelissukua ja hänellä on isoveli (jolle en ole vielä miettinyt nimeä). Enidalan kaulassa roikkuu hopeaketjussa kimaltava vuorikristalli. Kristalli kätkee sisäänsä Enidalan elämänvoiman. Jos kristalli jostain syystä särkyisi, Enidala kuolisi. Kristallin kadotessa Enidala vaipuu syvään koomaan, kunnes kristalli on taas hänen kaulallaan. Särkymisvaaran ja uteliaiden katseiden vuoksi Enidala pitää kristalliaan aina vaatteiden alla piilossa, kun ei ole synnyinmaassaan.


Aradorf


Enidala ja Aradorf ovat keskenään, kuin yö ja päivä. Siinä missä Enidalan tukka on sileä ja kullanvaalea, on Aradorfin yönmusta pehko kiharainen ja itsepäinen. Aradorf on hyvin kiivas ja aina tapahtumien ytimessä. Miekkaa nuori nainen käyttelee hyvin taitavasti, eikä monikaan mies Thax Nerevissä ja sitä ympäröivillä seuduilla haastaisi tätä kaksintaisteluun. Erinäiset miehiset taitonsa aina selviytymisvietistä miekkailuun ja purjehdukseen on opittu isoveli Veltanilta, joka omistaa suuren kauppalaivan, jolla seilaa ympäri valtamerta. Hän on hyvin satunnainen ja odotettu vieras Thax Nerevissä.  Aradorf on 21-vuotias ja Veltan 27-vuotias. Vauhdikkaasta ja äänekkäästä luonteestaan, sekä näennäisestä tahdittomuudestaan huolimatta Aradorf on hyvin lämminsydäminen henkilö ja Enidalan paras ystävä. (Ja uskokaa ihmeessä, kun sanon, tuolloin en ollut kuullutkaan Aragornista, vaikka nimien samankaltaisuus pistää silmään ja pahasti.)


Jumaltarusto


Alussa oli vain pimeys ja loputon synkkyys. Ylijumala Gelarian loi kaiken keskelle valtavan kaasupallon, auringon, ilahduttamaan neljää lastaan. Alemmista jumalista kolme, miehenhahmoiset Taladinn ja Nergim, sekä keväänneito Eterian ilostuivat tästä suureksi. Viimeinen heistä, Rafila, ei kuitenkaan voinut sietää tuota valoa, joka häikäisi hänen pimeyteen rakastuneita silmiään. Hän suuttui ja loi itselleen pilkkopimeän loukon, johon hän vetäytyi. Hän uhkasi eristäytyä ikihyviksi. Rauhaa rakastava Eterian tuli tästä hyvin murheelliseksi ja siskoaan piristääkseen loi tämän pimeyteen tähdet ja kuun. Tämäkään ei saanut kaaosta rakastavaa Rafilaa leppymään.  Valoa ja iloa rakastava Nergim ja leikkisä Taladinn eivät jaksaneet murjottavasta sisarestaan välittää. He viettivät kaikki päivänsä auringon lämpimässä syleilyssä ja elo ajattomuudessa sujuikin hyvin, jonkin aikaa. Pikkuhiljaa alkoivat jumalat kuitenkin kyllästyä pelkkään valoon ja murjottavaan sisareensa. He kehittivät juonen, jolla Rafila saataisiin pois loputtomasta pimeydestä. He pyysivät Gelarianin luomaan heille pelilaudan, joka saisi ajan kulumaan nopeammin.  Ylijumala Gelarian rakasti kaikkia lapsiaan hyvin paljon ja siinä toivossa, että he saisivat Rafilan takaisin seuraansa, hän suostui poikiensa pyyntöön. Niin Gelarian loi maailman. Hän loi ihmiset, eläimet, kasvit ja muut elämänmuodot. Hän antoi lapsilleen oikeuden hallita maailmaa tahtonsa mukaan, kaikki elollinen toimi heidän pelinappuloinaan.  Hän lupasi, ettei puuttuisi lastensa hallitsemiseen, elleivät asiat olisi suistumassa lopullisesti raiteiltaan. Hän vetäytyi lepoon ja tarkkaili lastensa pelaamista.
Aluksi jumalat loivat vuodenajat. Valoa ja elämää rakastava Eterian toi kevään maan päälle. Nergim loi aurinkoisen kesän kevään jatkoksi. Taladinn asetti syksyn seuraamaan kesää, jotta kaikki kasvit kuolisivat ja saisivat aikaa levätä valmistautuessaan uuteen kukoistukseen. Lopulta Rafila loi pimeän ja ankean talven vastapainoksi kaikelle valoisuudelle. Sama kierto toistui vuorokaudenaikojen luomisessa, Eterian toi aamun, Nergim aurinkoisen päivän, Taladinn iltahämärän ja Rafila synkimmän yön. Tämän jälkeen jokainen puuttui ihmisten ja muiden älyllisten rotujen elämään saadakseen puolelleen mahdollisimman paljon ihmisiä. Väki jakautui tasaisesti Taladinnin, Nergimin ja Eterianin kesken, kun taas Rafila sai puolelleen vain kaikista kieroimmat ja ne, joiden sydämessä asui pahuus. Kaikki jumalat olivat keskenään niin erilaisia, että heillä oli keskenään jatkuvasti kahnauksia, jotka he mieluiten selvittivät laittamalla kansansa sotimaan keskenään. Jokaisella jumalalla oli hahmo, jolla he pääsivät maan päälle. Heistä tuli maailman ainoat lohikäärmeet. Rafila oli synkän sininen, Eterian raikkaan vaalean vihreä, Nergim kullanhohtoinen ja Taladinn räiskyvän syksyisen punainen muuntautuessaan. Myös ylijumala Gelarianilla oli lohikäärmehahmo. Muuntautuessaan hän oli heistä kaikista suurin ja kaunein hohtaessaan kaikkia sateenkaaren värejä, jota valo heijasteli kauniisti tämän kiiltävistä suomuista. Usein eivät jumalat mahdollisuuksistaan huolimatta menneet maanpäälle ja puuttuneet maan tapahtumiin niin konkreettisesti. Yleensä he ohjasivat kansojaan lähinnä näyin, unin ja ennustuksin. Jumalat loivat myös uskontoja, jotka korostivat heidän omaa paremmuuttaan ja saivat lisää väkeä heidän puolelleen. Uskonnot toimivat myös usein monien sotien alkusysäyksenä ja jumalat valitsivat mielellään pappeja ja profeettoja, joille ilmestyivät ja jotka toimivat heidän puhemiehenään.

(Kirjoitin tämän hieman tarinamuotoon, kun jonkinmoinen runosuoni mukamas sykki. Jumalat omissa silmissäni ovat ihmisenmuotoisia, Gelarian harmaantunut vanha ukko, jolla on vitivalkoinen pitkä parta ja tukka. Hän kulkee jossakin toogamaisessa asussa. Rafilalla on musta tukka, joka aaltoilee itsekseen jopa ilman ilmavirtausta. Siis tavallaan kiemurtelee suortuvina ilmassa. Hänellä on punaiset silmät. Eterianilla on hyvin vaaleat hiukset ja lempeät vihertävät silmät. Molemmat naispuolisista jumalista käyttää jonkinmoista koristeellista leninkiä. Taladinnin ja Nergimin ulkonäköä en ole suuremmin miettinyt, mikä johtuu luultavasti siitä, että kahdesta edellisestä ovat kaverini piirrelleet huvikseen kuvia ja koska keksin Gelarianin ensin, siitä tuli jotenkin niin vahva kuva päähän. Jumalat ovat ihmismuodostaan huolimatta isoja, maailma on vain hieman rantapalloa suurempi pallo heidän välissään. Maailma pyörii, Rafilan luoma pimeys on sen yö ja Gelarianin aurinko siis luo päivän.)



Prologi


Ovelta kuului varovainen koputus.
”Sisään”, vastasi matala ääni, joka kuului keski-ikäiselle, vaikutusvaltaiselle miehelle. Ovi avautui naristen laihan, vaalean nuoren miehen kurkistaessa epäröiden sen raosta. Lopulta nuorukainen harppoi sisään ovesta pitkin askelin. Hän avasi suunsa, sulki sen taas ja hetken harkittuaan sanoi sitten:
”Herrani, joukot ovat viimein kokoontuneet.” Nuorukaisen äänestä kuulsi epäröinnin lisäksi syvä kunnioitus vanhempaa miestä kohtaan.
”Hienoa. Kerrassaan loistavaa! Milloin miehet ovat valmiit lähtemään?” kysyi miehistä vanhempi jännittyneenä. Vihdoinkin hänen katala suunnitelmansa toteutuisi! Hän piti tuosta nuoresta miehestä sillä hetkellä enemmän kuin kenestäkään ikinä, mikä oli hyvin paljon. Nuorukainen oli kuitenkin koonnut ja varustanut hänelle hyvin kykenevän armeijan.
”Heti aamun koitteessa, Ylhäisyys”, vastasi nuorukainen rentoutuen jo hieman.
”Erinomaista, Iratinul. Voimme siis keskustella ylennyksestäsi piakkoin?” vanhempi miehistä kysäisi muka ohimennen. Hän totisesti tiesi, mistä naruista vetää tässä ahneessa maailmassa. Nuoremman, Iratinuliksi kutsutun miehen silmät leiskahtivat ahneudesta ja ylpeydestä, kuin taikasanan vaikutuksesta. Sitä sana ”ylennys” epäilemättä olikin nuorelle, vallanhimoiselle ja eteenpäin pyrkivälle miehelle. Iratinul oli todella odottanut tätä ylennystä ja oli tehnyt sen eteen todella paljon työtä. Se oli kantanut hedelmää, hän oli viimein saamassa himoitsemansa ylennyksen ja oli yksi Ruhtinaan harvoista luottohenkilöistä. Siltikin Iratinulia jännitti joka ikisen kerran, kun hän puhutteli Ruhtinasta. Ruhtinas oli Iratinulista lähes yhtä riippuvainen, kuin nuorukainen Ruhtinaasta.
”Ja nyt, Rat”, sanoi Ruhtinas keskeyttäen nuorukaisen ajatukset. ”Tahdon, että jätät minut yksin. En tarvitse sinua juuri nyt.”
”Kyllä, herrani”, Iratinul sanoi helpottuneena. Hän vetäytyi verkkaan ovelle, jolla kääntyi vielä katsomaan taakseen. Ruhtinas hymyili hänelle ja nyökkäsi hyväksyvästi. Nuorukainen astui ulos ovesta ja laittoi sen kiinni varoen huolellisesti paiskaamasta sitä. Kerran hän oli niin erehtynyt tekemään ja sen jälkeen hän oli oppinut kantapään kautta, ettei niin ollut sopivaa tehdä, jos oma henki oli vähänkään kallis.

Jäätyään yksin suureen saliin, käveli Ruhtinas ikkunan äärestä, jossa hän oli koko keskustelun ajan seissyt, kiiltävän mustan marmorilattian poikki taidokkaasti muotoon veistetyn valtaistuimensa luo ja istuutui sille. Massiivinen istuin oltiin veistetty käsin kokonaisen eebenpuun rungosta. Ruhtinaan seurana avarassa huoneessa olivat vain hänen synkeät ajatuksensa. Mies haroi mustia hiuksiaan. Ikä alkoi näkyä hänestä hiljalleen, ohimoilla oli muutamia harmaita hiuksia ja juonteet ja huolirypyt erottuivat selvästi väsyneistä kasvoista. Hän mietti monimutkaisen suunnitelmansa varjopuolia ja etsi siitä mahdollisia porsaanreikiä, kuten niin useana pimeänä talvi-iltana aiemminkin muutaman viimekuukauden aikana, mutta kuten tavallista, niitä ei löytynyt.  Hiljalleen hänen luomensa alkoivat painaa ja Ruhtinas vajosi raskaaseen, levottomaan uneen.

****


Thax Nerev, kaupunki, josta niin moni vanha tarina oli saanut alkunsa. Kaupunki, jossa kaikki tunsivat toisensa ja jossa ei koskaan tapahtunut juuri mitään erikoista. Kaupunki, jossa koko tunnetun maailman viimeisistä yksisarvisista eli. Kaupunki, jossa Enidala Ellokinnar asui.
Keskikokoinen kaupunki sijaitsi Gedorynnin itärannalla, suuren Thoralast-meren rannalla olevassa lahdelmassa. Se oli yksi maan suurimmista ja tärkeimmistä satama- ja kauppakaupungeista. Kaupunkia reunusti suuri metsä, Ikimetsä nimeltään. Metsä katkesi terävähuippuisten vuorten jonoon, Ikivuoriin, joka suojasi kaupunkia muurin lailla. Vuorijono alkoi ja päättyi Thoralastin rannalta. Vuorten takana jatkuivat taas laajalle ulottuvat metsät. Ikivuorten suojissa asusteli lainsuojattomia, jotka väijyivät pahaa-aavistamattomia matkalaisia, joiden tarkoituksena oli kulkea kaupunkiin tai sieltä pois rauhanomaisissa aikeissa ja varastivat näiden omaisuuden. Lähes keskeltä Thax Nereviä virtasi vuolas Nairalast-joki, joka sai alkunsa kaukaa, suuresta Trebor Edir-nimisestä järvestä ja teki matkaansa halki Gedorynnin raivaten tietänsä Ikivuorten solien kautta kaupunkiin. Kaupungin poikki se jatkoi kulkuaan aina Thoralastiin saakka. Joen suulla sijaitsi Nerev Ithelin satama. Nairalastin varrelle sijoittui lähes koko Thax Nerevin asutus ja sen yli kulki suuri kivinen silta. Silta oli tuhansia vuosia vanha, ensimmäiset kirjalliset merkinnät siitä löytyivät yli kolmen vuosituhannen takaa, ajalta ennen Suuria kääpiösotia. Vähän matkan päässä sillasta, Nairalastin varrella sijaitsi kaupungin taverna, Wanhan Myllyn Majatalo, joka oli joskus nimensä mukaisesti toiminut myllynä. Vanha Otheik oli myllyn ostettuaan jättänyt rakennuksen kupeesta jokeen työntyvän siipirattaan paikalleen, koska hänestä olisi ollut sääli tuhota niin kaunis ja kallisarvoinen muistoesine. Se oli ollut paikallaan jo ennen Otheikin syntymää ja oli toiminut hänen nuoruudessaan kaupungin poikien leikkipaikkana. Lopulta majatalo oli valmistunut ja oli nyt vuosikymmenet ollut Thax Nerevin tuottoisin ja samalla ainoa kievari. Kenelläkään kaupunkilaisella ei ollut aikomustakaan talloa vanhuksen varpaille, hänellä oli sanomaton yksinoikeus majatalon pitoon.

****

Niin yksin. Seuranaan vain hyinen tuuli ja toivo paremmasta. Vain yksi pitää hänet hengissä. Sitten hän tuntee sen, hän ei ole yksin. Häntä tarkkaillaan. Pensaikosta kuuluu rapsahdus. Hetkessä hän on jalkeilla ja juoksee karkuun ainaista vainoojaansa. Hän juoksee lujempaa, kuin koskaan aiemmin. Hän vilkaisee taakseen, ne saavuttavat häntä. Ne saisivat hänet. Epätoivo valtaa hänet. Miksi juuri nyt? Ei kaikki voi vain päättyä. Hän saa epätoivosta voimaa ja päättäväisyyttä. Hän ei välitä kivusta, joka raastaa hänen keuhkojaan. Hän ei välitä janosta, joka kuivaa hänen kurkkuaan. Hän vain juoksee ja juoksee, vaikka jalat puutuvat. Hän ei välitä siitäkään. Vilkaistessaan taakseen hän huomaa saaneensa hyvän välimatkan niihin. Ehkä ne eivät saisikaan häntä, ehkä hän pääsisi vielä pakoon. Helpotuksen tunne herpaannuttaa hänet hetkeksi ja hän kaatuu. Hän nousee nopeasti ja jatkaa juoksuaan. Ne saavuttavat häntä taas. Edessä on jotain, mutta ei ehdi katsoa. On pakko juosta. Sitten hän putoaa. Nopeammin ja nopeammin, alas pohjatonta kuilua. Ne ovat alhaalla, ne odottavat häntä. Hän aistii niiden voitonriemun. Niiden ällöttävä, kolkko nauru saa hänet paniikkiin. Kuilu on syvä. Hän ei ikinä selviäisi pudotuksesta. Mitä väliä sillä enää oli? Ne saisivat hänet kuitenkin. Vauhti ja toivottomuus saivat kuumat kyyneleet kihoamaan hänen silmiinsä. Kova maa, jossa suuret, terävät kivenlohkareet ovat häntä vastassa, lähestyy vääjäämättä. Mitään ei ole enää tehtävissä. Sitten hän yhtäkkiä tuntee jonkun tarttuvan käteensä ja samassa hän lakkaa putoamasta. Hän katsoo ylös ja tumma hahmo alkaa raahata häntä ylös kiiveten köyttä pitkin. Hän tuntee olevansa kevyt, lähes painoton. Hän kuulee alhaalta pettyneitä kirkaisuja. Ne eivät saisi häntä. Kun salaperäinen hahmo saa otteen kuilun reunasta ja he nousevat ylös, hän huomaa, että hänen pelastajansa olemuksessa on jotakin vanhaa, jotakin tuttua. Ja vaikka hän kuinka yrittää, ei hän kykene saamaan muistosta kiinni. Hän ei kykene erottamaan miehen kasvoja. Hän menee lähemmäs ja yrittää koskettaa sameita, tuttuja kasvoja, mutta hänen kätensä tapaa vain tyhjää. Mies katoaa yhtä pian, kuin oli tullutkin. Vuolaat kyyneleet virtaavat poskille. Hän on taas yksin. Hänen jalkansa pettävät ja hän jää istumaan maahan ja keinuttaa itseään hiljaa puolelta toiselle. Suolainen kyynel tavoittaa huulet. Hän pyyhkäisee sen pois, kuin huonon muiston.

Enidala heräsi hätkähtäen. Hänen kasvoillaan helmeili hikipisaroita painajaisen vuoksi. Uni oli ollut hyvin todentuntuinen. Hän nousi ja käveli huoneen poikki. Hän tuli peilin eteen ja kumartui lähemmäs tutkimaan kuvajaistaan. Hänen pitkät, vaaleat hiuksensa olivat takussa ja niissä oli roskia. Kasvot olivat naarmuilla ja likaiset. Hän mietti kuumeisesti, mistä lika ja naarmut olivat tulleet, hänellä oli tapana peseytyä joka ilta ennen nukkumaanmenoa. Hän tutki kasvojaan vielä hetken keskittyneesti ja alkoi puhdistaa kasvojaan kostealla pyyhkeellä. Sitten hän kampasi ja letitti paksut kiiltävät hiuksensa ja kiinnitti lopuksi kauniilla hopeisella soljella. Hän puki ylleen lämpimät ja mukavat vaatteet, ulkona paukkui pakkanen. Ensitöikseen hän käveli pihassaan olevaan talliin, jossa hänen yksisarvisoriinsa Nilaya jo odotti aamupalaa. Ruokittuaan lemmikkinsä hän suuntasi kulkunsa kohti kaupungin laitamilta alkavaa metsää. Pieni aamulenkki selvittäisi hänen päätään sopivasti. Ehkä hän keksisi unellensa tarkoituksen matkalla.

Askeleista painautuivat jäljet lumeen. Tuuli kuiskasi hiljaista lauluaan. Hengitys höyrysi talvipakkasessa. Pienenpienet lumihiutaleet leijailivat hiljalleen maahan. Paljaat, mustat puiden rangat vilisivät silmissä talvisessa metsässä Enidalan kiitäessä kauriin lailla poluttomalla maalla. Hän juoksi lujempaa, kuin aikoihin ja sen tuntui hyvältä. Hän tuli polulle ja kiristi tahtia vielä entisestään. Hänen kylkeensä alkoi pikkuhiljaa pistää ja hän hidasti vauhtiaan. Lopulta hän vaihtoi juoksun sulavaan kävelyyn. Enidala käveli hitaasti jäätyneen lammen rantaan odottaen hengityksensä tasaantumista. Hänen olonsa oli nyt huomattavasti mukavampi, kuin aamulla hänen herätessään. Hän katsoi tarkasti lumista maisemaa ja alkoi hyräillä kaunista melodianpätkää. Aurinko lämmitti selkää ja lopputalven pakkaset nipistelivät Enidalan punoittavia poskia mukavasti. Hän vilkaisi vielä kerran kaihoisasti kauniiseen, lumiseen rantaan ja jatkoi sitten taas matkaansa, tällä kertaa kävellen. On aika palata kaupunkiin. Metsän reuna tuli pian näkyviin. Enidala käveli eteenpäin täysin omissa ajatuksissaan, vanhasta tottumuksesta, kunnes löysi itsensä yllättäen maasta istumasta. Häneen oli osunut jokin, mutta kaikki oli käynyt niin nopeasti, ettei hän ollut ehtinyt reagoida tapahtuneeseen millään tavalla. Hän yritti nousta ylös ja joku tarttui takaapäin hänen kainaloihinsa auttaakseen hänet ylös.
”Syvästi anteeksi, neiti. Minun ei todellakaan ollut tarkoitus kävellä päin”, sanoi nuorehko mies hänen selkänsä takaa. Enidala kääntyi ympäri aikeenaan sanoa, ettei häneen ollut sattunut, mutta hän ei ehtinyt. Hän tunnisti miehen.
”Veltan! Oletko se oikeasti sinä?” Enidala kiljaisi iloisesti. Hän hyppäsi miehen kaulaan ja halasi tätä lujasti. Mies kietoi kätensä naisen ympärille ja pyöritti tätä ympäri muutaman kierroksen.
”Minä ilmielävänä”, Veltan vastasi laskiessaan Enidalan viimein maahan.
”Joko sisaresi tietää, että olet täällä?” Enidala kysyi. Veltanin sisko Aradorf oli Enidalan paras ystävä. Veltan omisti Aallotar-nimisen suuren kauppalaivan ja vietti valtaosan vuodesta merillä. Luultavasti tämä ei aikoisi nytkään viipyä kauan, joten Aradorf olisi varmasti innoissaan nähdessään tämän, eikä tahtoisi hukata hetkeäkään, jonka voisi viettää miehen seurassa. Vaikka sisarukset näkivät harvoin, oli näillä keskenään hyvin lämpimät välit. Siinä, missä Enidala oli vaaleahiuksinen ja siro, oli Aradorfilla kiharainen musta pörrötukka ja hän oli pitkä ja lihaksikas. Naiset olivat keskenään, kuin yö ja päivä, täysin toistensa vastakohdat ja Aradorf tiesi hyvin, että hän oli se yö. Enidalalla oli kauniit syvänsiniset silmät, kun taas Aradorfilla ne olivat tummat, miltei mustat. Aradorf oli naisellinen versio veljestään.
”Ei vielä”, Veltan vastasi. ”Voisit varmaankin auttaa minua etsimään hänet?”
Vaivautunut hiljaisuus laskeutui heidän välilleen. He kulkivat kylän läpi Enidalan talolle päin. Aradorf asui Enidalan viereisessä talossa, joten tämä löytyisi hyvin suurella todennäköisyydellä sieltä päin. Lopulta naisten talot tulivat näkyviin ja Aradorf puuhastelikin pihassaan yönmustan hevosensa Iwynan kanssa. Hän suki hevostaan rivakoin ottein. Hän vilkaisi sattumalta heidän suuntaansa ja pudotti yllättyneenä harjan käsistään. Hän pinkaisi juoksuun, hyppäsi ketterästi yli puisen aidan ja syöksyi syleilemään rakasta veljeään.
”Ihana nähdä sinua!” nainen huudahti. ”En tiennytkään sinun olevan tulossa.”
”Ihan rauhassa, siskokulta”, Veltan sanoi irrottautuessaan vaivalloisesti Aradorfin lujasta otteesta. ”Tällä kertaa viivyn jonkin aikaa.”
”Kuinka kauan?” Aradorf kysyi entistä ilahtuneempana. Hänestä oli aina ihanaa nähdä veljeään ja aina hän tuli aina yhtä surulliseksi, kun tämä lähti.
”Sanoisin, että noin kuukauden. Ehkä vähän ylikin”, Veltan vastasi. Hän vilkaisi pikaisesti Enidalaa, joka oli ollut hiljaa koko ajan. Katse saikin naisen havahtumaan aatteistaan.
”Täällä on kylmä, mennään ihmeessä luokseni lämmittelemään”, Enidala sanoi. Kumpaakaan sisaruksista ei tarvinnut kahdesti käskeä. Enidalan talo oli puoliksi kaiverrettu, puoliksi rakennettu jättiläismäisen koivun kylkeen. Se oli vanha ja hieman rapistunut, mutta silti kestävä ja kodikas. Kolmikko käveli portista sisään. Aradorf laittoi vettä tulelle teetä varten heidän päästyään sisään matalaan taloon. Hän oli Enidalan talossa kuin kotonaan. Enidala sytytti suurelle tammipöydälle muutaman vahakynttilän valoa tuomaan. Pöytä oli veistetty kokonaisesta tammipölkystä niin, että puun vuosirenkaat näkyivät sileäksi hiotun pöydän pinnassa. Pöytä seisoi yhden ainoan tukevan jalan varassa, joka oli myös samasta pölkystä. Tulisijasta ja kynttilöistä loistava valo tanssi seinillä luoden salaperäisiä varjoja. Kaikki saivat höyryävät teekupit käsiinsä.
”Ihan, niin kuin ennen”, Veltan sanoi pukien sanoiksi ajatuksen, joka oli ollut heidän kaikkien mielessä.
”Niinpä, ihan yhtä kodikasta”, hänen sisarensa jatkoi.
”Tuhlaajapoika on palannut kotiin”, Enidala sanoi. ”Mitään ei enää puutu.” Kukaan heistä ei sanonut pitkään aikaan mitään. Kukaan ei tahtonut rikkoa taianomaista tunnelmaa, joka kodikkaassa pikkutalossa vallitsi, joten kaikki vaipuivat omiin ajatuksiinsa. Aradorf huomasi veljensä tuijottavan nuorta haltianaista kiinteästi. Hän ei voinut olla hymyilemättä.
”Minä käyn Iwynan kanssa metsälenkillä, se ei ole saanut tänään ollenkaan liikuntaa. Otan Nilayan mukaan”, Aradorf sanoi kekseliäästi.
”Minä taidan jäädä tänne sisälle lämmittelemään”, Veltan vastasi.
”Minäpä jätänkin sitten Enidalan pitämään vieraalle seuraa”, Aradorf sanoi. Hänen oli käännyttävä muualle siksi aikaa, kun hän puki ulkovaatteet päällensä, ettei olisi paljastanut juontaan leveällä virneellään, jolle hän ei vain mahtanut mitään. Kynttilöiden liekit lepattivat hieman hänen mennessään ulos ovesta. Ovi sulkeutui ja kynttilät paloivat taas tasaisesti. Enidala oli luonut katseensa lattiaan. Hän ei voinut katsoa tuota miestä, vaikka niin kovasti tahtoikin. Tunteet veivät järjestä voiton ja hitaasti hän nosti katseensa Veltanin kasvoihin, joita hän oli katsonut niin monta kertaa aikaisemmin. Nyt niiden katsominen teki kipeää. Veltan katsoi takaisin savunharmailla silmillään.
”Kuule, Enidala…” mies aloitti.
”Älä, Veltan. Ei sinun tarvitse. Miten Inke voi?” Enidala kysäisi hakien jutustelevaa sävyä vapisevaan ääneensä ja teeskenteli parhaansa mukaan huoletonta. Veltan värähti kuullessaan naisen nimen.
”Hänellä on toinen”, Veltan vastasi hiljaisella, käheällä äänellä.
”Otan osaa. Tahtoisitko lisää teetä?” Enidala kysyi yrittäen pitää keskustelun mahdollisimman pintaliitoisena. Hän varoi visusti katsomasta miestä silmiin kävellessään lieden luokse. Hän kaatoi kuuma juomaa kuppiin. Veltan käveli naisen taakse ja käänsi tämän hellästi hartioista itseään kohti. Hän nosti haltian leukaa, jotta tämän oli pakkoa katsoa häntä silmiin. Toisesta sinisestä silmästä karkasi yksinäinen suolainen kyynel.
”Enidala, älä itke. Minä pyydän, en kestä, kun kaunis nainen itkee vuokseni”, Veltan anoi epätoivoisella äänellä. Enidalan itku yltyi. Hän kietoi kätensä Veltanin kaulaan ja hautasi kasvonsa pitkän miehen vahvaa olkaa vasten. Veltan yllättyi naisen ratkaisusta, mutta kietoi kuitenkin kätensä tämän ympärille lohduttavasti ja suuteli Enidalan kullanhohtoisia hiuksia lohduttavasti. Hetken kuluttua Enidala päästi irti punehtuen hieman. Hän pyyhki kyyneleet kasvoiltaan paidan hihaan.
”Anteeksi”, hän sanoi. ”Tunnen itseni niin typeräksi.”
”Ei, älä. Minun syytänihän tämä alun perin oli”, Veltan vastasi. Hetken kumpikin oli hiljaa. Veltan käveli lähemmäs Enidalaa ja tarttui tätä vyötäröltä. Toisella kädellä hän tarttui naisen niskaan ja painoi huulensa hänen pehmeitä, lämpimiä huuliaan vasten. Enidala yllättyi kovasti, mutta vastasi lopulta suudelmaan. Tästä nainen oli unelmoinut niin kauan, ettei saattanut enää edes muistaa. Hän oli rakastanut Veltania aina ja kärsinyt usein sydänsuruista, sillä tämä oli hyvin haluttu poikamies. Heidän välilleen oli melkein jo kehittynyt jotain ennen Veltanin viime valloitusta, Inkeä. Enidala kiersi omat kätensä jälleen miehen niskaan ja hengitti raskaammin. Molempien kädet mukailivat hellästi, mutta kiihkeästi toisen vartaloa. Lopulta he irtaantuivat toisistaan huohottaen. He sammuttivat kynttilät ja lisäsivät takkaan puita, jotta se lämmittäisi koko yön ja viimein vetäytyivät Enidalan makuuhuoneeseen.

Aradorf sulki oven perässään lähtiessään Enidalan talolta ja asteli pihan poikki tuulen puhaltaessa ja pöllyttäessä kiteistä lunta. Tuulen vuoksi Aradorfin pitkät hiukset olivat kokoajan ärsyttävästi kasvoilla ja kutittivat poskia. Hän oli huomannut Enidalan ja veljensä välillä tietynlaista lämpöä jo pari vuotta sitten. Hän tiesi, että Veltanille ja Inkelle oli tullut ero, joten nyt oli oiva tilaisuus saattaa nuo kaksi yksinäistä sielua yhteen. Hän satuloi sulavalinjaisen Iwynan, joka oli ainakin yhtä itsepäinen, kuin omistajansa. Hypättyään hevosensa selkään, hän vislasi kimeästi ja kaunis valkoinen yksisarvinen kaartoi talon nurkan takaa. Aradorf kannusti Iwynan matkaan ja Nilaya seurasi kuuliaisesti perässä. He tekivät lyhyehkön lenkin metsässä. Puolivälissä lenkkiä metsä avautui virstan mittaiseksi niityksi, jolla hän kannusti hevosensa täyteen vauhtiin. Tuuli ja Iwynan harja tuiskivat hänen kasvoihinsa ja saivat hänen silmänsä vuotamaan. Vauhdin hurma tempaisi nelistävät olennot mukaansa ja Aradorf sai ne vain vaivoin pysäytettyä, ennen kuin metsä taas alkoi. Hän päätti, että oli aika kääntyä takaisin päin. Hän antoi Iwynalle pitkät ohjat ja antoi tämän talsia verkkaan takaisin. Perillä hän huolehti eläimet takaisin talliin ja antoi niille yöksi ruokaa ja raikasta vettä. Hän käveli Enidalan taloa kohti, havaitsi sen pimeäksi ja hymyili itsekseen voitonriemuisena. Hän meni omalle talolleen ja sisään päästyään riisui vaatteensa ja meni nukkumaan.

4
Yleinen keskustelu / Keskustelu peleistä
« : 13.01.10 - klo:20:08 »
Idea on simmpeli. Täällä voi sydämmensä kyllyydestä keskustella kaikenlaista peleistä ja kertoilla, mitä itse pelaatte. Tällaista en täältä vielä löytänyt, joten eiköhän tälle ole sijaa.

Itse voisin kertoa, että olen himan tuuliajolla tuon pelaamisen kanssa, vaikka aika-ajoin olenkin hyvin aktiivinen. Pelaan sekä koneella, että pleikkarilla (PS2). Omia suosikkeja ovat erilaiset fantasia- ja roolipelit, niistä mainitakseni muutamia: Final Fantasy 7-9, Never Winter Nights, Icewind Dale 2 ja netissä yhteen aikaan pelaisin korealaista Kal onlineä.
Sitten olen jonkin verran hurahtanut ajoittain tuonne räiskintäpelien maailmaan ja hakkasin aika paljonkin poikaporukalla Day of Defeatia. Muuta räiskintää en juurikaan olekkaan pelaillut, Metal Gear Solidia joskus veljen innoittamana kokeilin, mutta se loppui siihen, kun sain ensimmäisen hälytyksen aikaan ja jouduin paniikkiin. :D
Myös tasohyppelyt ovat lähellä sydäntä. Omistan Super Nindendon, jolla pelailen Super Mariota, Donkey Kongia ja Kaunotar ja Hirviö -peliä lähinnä. Playstationilla Raymanit on olleet Crash Bandicootien ohella lemppareita. myös joku Aku Ankka -peli koukutti kovasti.
Game Boylla on tullut pelattua kanssa kaikennäköistä, Pokemonia varsinkin.
Lämmöllä muistelen myös tavallista Nindendoa ja enojeni Segaa. :) Niillekin oli monia loistavia pelejä.

Konsolipeleistä ihan muualle, Magic-korteilla innostuin yhdessä välissä pelaamaan, mutta sitten se kaveri, joka sitä peliä minulle opetti, muutti pois. Joku aloittelijapakka minulta edelleen löytyy. Tiedän myös monia kivoja lautapelejä, mutta harvoin tulee niitä pelattua.

Siinä ei varmasti ollut kaikki. Lisää laittelen sitä mukaa, kun mieleen muistuu.

Sivuja: [1]
Copyright © 2000 Juplin.net. All Rights Reserved. Design by Juplin.