Tänään on sunnuntai 05. joulukuuta 2021
Nimipäivää viettää Selma

Näytä kirjoitukset

Tässä osiossa voit tarkastella kaikkia tämän jäsenen viestejä. Huomaa, että näet viestit vain niiltä alueilta, joihin sinulla on pääsy.


Viestit - Nefertiti

Sivuja: [1] 2 3 4 5 6 ... 140
1
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Vampyyrin tarina
« : 19.09.21 - klo:16:11 »
”Olen samaa mieltä”, vastasi Isaiah, joka palasi takaisin oleskeluhuoneeseen, ”paljon enemmän, kuin Morduk arvasikaan”, hän lisäsi istahtaessaan takaisin tuolille, jossa oli istunut odottamassa virkoamistani, ”olen toistamiseen sinulle henkeni velkaa”, hän sanoi, kääntyen katsomaan minua.

”No jaa”, minä mutisin hämmentyneenä ja
oikaisin itseni takaisin sohvalle. Huoneeseen laskeutui jälleen syvä hiljaisuus. Kuului vain kuinka tuli rätisi takassa ja jossain lattialankkujen alla rapisteli hiiri.

Minä mietin aikaisempia tapahtumia, tappelua ja sitä mitä olin tehnyt Isaiahin hyväksi. Sitten aloin miettiä, voisiko se auttaa myös Mariaa. Voisiko sillä rikkoa tuon kirouksen ikihyviksi, sillä kirouksen langettajahan ei ollut varmastikaan ajatellut sitä, kuka tai mikä voisi olla se joka luovuttaisi vertaan vapaaehtoisesti vangille.

Ja koska minä olin jo vampyyri, en voisi enää muuttua, tai jäädä jumiin tuolle kirotulle aukealle, mikä myös tarkoittaisi sitä, että ehkä oli mahdollisuus myös saada Maria vapaaksi. Tosin se oli ehkä, mutta loogisesti ajatellen sen täytyisi toimia. Niin tai näin, minä päätin, että kokeilisin sitä ainakin.

Nousin niin äkillisesti istumaan, että sain muut hätkähtämään ja tuijottamaan itseäni.

”Mikäs sinulle oikein tuli?”, Isaiah kysyi.

”Ei mikään, olen kunnossa. Minä vain...”, minä aloitin ja vaikenin hetkeksi, ”minä ajattelin että voisin kokeilla yhtä asiaa ja ehkä saada Marian vapaaksi, mutta vain ehkä. Se ei välttämättä toimi, mutta en voi jättää kokeilemattakaan”, sanoin viimein.

”Kokeilemaan mitä?”, Caleb kysyi ja katsoi minua hieman epäillen.

”No kun mietin sitä mitä edellisessä turvapaikassamme tapahtui, tappelu ja se kaikki muu”, minä aloitin taas, ”ja kun annoin Isaiahin juoda vertani, siitä sain ajatuksen, että jos minä antaisi Marialle vapaaehtoisesti vertani, hän voisi ehkä päästä vapaaksi, sillä jos epäilyni ovat oikein, Morduk ei ole määrittänyt sitä tarvitseeko luovuttajan olla ihminen vai vampyyri”, minä selitin nopeasti.

”Siis kuinka? Selitähän uudelleen, minä putosin kärryiltä”, Caleb pyysi.

”Katsos kun minä ajattelin, että Morduk kirouksen tehdessään ei varmaankaan määrittänyt sitä, mikä luovuttaja voisi olla, joten teoreettisesti jos minä vapaaehtoisesti annan Marian purra itseäni ja juoda vertani, voisin näin ollen vapauttaa hänet enkä enää jäisi ansaan”, minä selitin, ”sillä minähän olen jo vampyyri, enkä voi enää sellaiseksi muuttua, joten silloinhan kirouksen pitäisi kumoutua. Ja sitä paitsi, tekoni on puhdas ja epäitsekäs, vailla pahaa tahtoa, joten siinäkin pitäisi olla voimaa”, minä jatkoin.

”Miksi en itse tullut ikinä ajatelleeksi tuota”, Isaiah sanoi mietteliäänä.

”Älä moiti itseäsi, sinulla on ollut paljon muutakin mielessäsi ja sinun pitänyt pysytellä poissa Mordukin ulottuvilta”, minä sanoin Isaiahille lohduttavaan sävyyn, ”ja minäkin tulin ajatelleeksi sitä vasta nyt”, minä sanoin.

”Parempi myöhään, kuin ei milloinkaan”, Caleb totesi tyynesti, ”mutta ideasi vaikuttaa kokeilemisen arvoiselta, joskin vaaralliselta, sillä Morduk varmasti haluaa kostaa sinulle saamansa takaiskun ja parhaiten hän sen tekee Marian kautta”, hän sanoi sitten, ilmeen synkentyessä.

”Tiedän, mutta en vain voi istua täällä ja odottaa että hän tekee jotain pahaa Marialle”, minä sanoin.

”Tänä yönä me emme enää ehdi, pitää odottaa seuraavaa yötä”, Isaiah sanoi ja vilkuili ohutta valojuovaa, joka näkyi heikosti, suljettujen verhojen välistä, ”ja sinä et ole vielä matkustuskunnossa”, hän muistutti.

”Niin, no”, mutisin ja vetäydyin vielä hetkeksi pitkäkseni, ennen kuin siirryimme päivälevolle talon alempiin kerroksiin, minne päivänvalo ei päässyt.

Jopa Calebin talon alakerta oli varsin ylellinen. Täydellinen leveilijä, minä ajattelin, katsellessani miten kivistä rakennettu huone oli sisustettu hyvin ylellisesti ja kaikkialla oli lämpimän punaista ja kultaa. Jopa arkuissa.

”Mistä sinulla on tällaisiin varaa?”, Isaiah kysäisi, sillä tiesi ettei Caleb alkujaan ollut rikas, vaan oli ollut köyhä.

”Minä osaan tehdä kauppaa ja uhkapelitkään eivät tuota ongelmia”, hän totesi, yrittäen yhä kuulostaa vaatimattomalta, ”vampyyrinä olemisessa on puolensa, säästyy monelta pieneltä ongelmalta, kuten rikollispomoilta ja velkojilta”, hän lisäsi, liikauttaen kättään huolettomasti.

”Ah aivan, olisihan minun pitänyt tietää”, Isaiah totesi tyynesti ja pyöritti hieman päätään, kuin ajatellen Calebin olevan hieman turhankin holtiton tekemisien suhteen.
”Suurimman osan omaisuudesta olen tehnyt ihan oikeasti rehellisin keinoin, vain joinain hetkinäni olen sortunut uhkapeliin, mutta minulla on ollut sielläkin onni matkassani”, Caleb vastasi, sillä ei hänkään sentään rikoksia halunnut tehtailla, niistä jäisi pitkän päälle kiinni, eikä se sopinut hänen elämäänsä, saati suunnitelmiinsa.

”Aivan”, Isaiah hymähti, katsellen samalla kun muut pujahtelivat arkkuihinsa lepäämäään.

Päivä sujui rauhallisesti, mutta minä olin vieläkin aika heikossa kunnossa herättyäni horroksestani, kuin myös erittäin nälkäinen. Tosin en sittenkään halunnut käyttää ihmisiä ruuakseni, jollei siihen ollut minkäänlaista pakkoa.

Ilmeisesti joku oli lukenut ajatukseni, sillä päädyimme nauttimaan parin sian ja lehmän verellä, mikä sai oloni kohentumaan huomattavasti.
Silti sinäkään yönä minua ei päästetty lähtemään. Meni varmaankin pari kolme päivää, kunnes olin täysin oma itseni ja päätin etten enää antaisi kenenkään estää itseäni ja lähdin.

Liikkuminen yöllä oli helppoa, varsinkin kun nyt oli kunnolliset vaatteetkin yllä, enkä ollut satuttamassa varpaitani kaikkiin kiviin ja koloihin. Minä löysin takaisin aukealle yllättävän helposti ja Maria oli yhä siellä.

Joskin minä aistin, että joku muukin oli läsnä, jossain lähellä, muttei kuitenkaan aukiolla. Tuo jokin vaikutti häijyltä, mutta samaan aikaan aisitin jotenkin, ettei tuo jokin ollut vielä riittävän vahva hyökätäkseen. Olikohan se Morduk, joka ei ollut vieläkään toipunut minun tempauksestani.

Maria oli vähän hämillään nähdessään minut ja kysyi, mitä oli tekeillä. Mariakin tunsi Mordukin läsnäolon ja hän kertoi, että tuo jokin tai joku oli käynyt aukean lähellä useammankin kerran.

Kerroin syyni tulemiseen, sekä sen että halusin kokeilla jotakin. Maria vastusteli ensin, mutta minä sanoin, että se saattaisi olla ainoa keino saada hänet pois sieltä ilman, että kukaan jäisi enää samaan vankilaan hänen sijastaan.

”Mutta entäs jos sinä jäät tänne?”, Maria kysyi huolestuneena.

”Älä sinä siitä huoli, minä pärjään kyllä, jos niin käy, mutta minun on pyydettävä, ettet sitten käy täällä enää, Morduk käyttää sitä muutoin hyväkseni, enkä voi antaa itselleni anteeksi, jos sinulle tapahtuu jotakin pahaa”, minä sanoin.

”Mutta...”, Maria aloitti, mutta minä painoin kevyesti sormeni hänen kauniille huulilleen ja katsoin häntä syvälle silmiin. Niin kauniit, kuin Maria itsekin.

Minä avasin hieman takkini ja paitani kaulusta ja siirsin puolipitkiä hiuksiani hieman sivuun. Näin, että Maria näki, missä verisuoneni oli, vaikkei se ehkä sykkinytkään, eihän minulla ollut enää sydämensykettäkään.

”Ota vereni ja vapautesi”, minä sanoin hiljaa ja viilsin haavan kaulalleni, ”minä luovun mielelläni kaikesta sinun vuoksesi”, kuiskasin ja painoin hellän suudelman hänen poskelleen.

Kumarruin hieman alemmas, pitäen yhä kaulani paljaana. Maria kurottautui, tunsin kuinka hänen huulensa koskettivat kevyesti kaulaani. Hamusivat hetken, kunnes hän iski ja alkoi imeä vertani.

Muistin miltä se oli tuntunut ensimmäisen kerran, sillä se tuntui samalta taas. Yhtä aikaa huumaavalta ja pelottavalta. Jopa kuumalta, romanttiselta.

Sitten jotakin tapahtui, kuin verho olisi vedetty pois tai kuin joku olisi poksauttanut tuon saippuakuplan. Tuo vankilan näkymättömät kalterit olisivat kadonneet tyystin.
Sitä on vaikea selittää, mutta ikään kuin tuo vankila olisi vaientanut kaikki ympäröivät äänet, sillä nyt tuntui kuin mikään ei olisi enää vaiennettu, vaan kaikki elämä olisi palannut tänne. Kuulin tarkemmin kuin koskaan ennen miten eläimet liikkuivat lähistöllä, rapistelivat pensaissa ja kuinka pöllöt huhuilivat puiden oksistoissa, saalista etsien.

”Se toimi”, minä henkäisin ja lysähdin selälleni maahan.

”Aaren”, kuulin Marian huudahtavan etäisesti, mutten jaksanut vastata. Olin liian heikko, mutta siitä huolimatta onnellinen, Maria oli täysin vapaa nyt.

Kun taas palasin tajuihini, lepäsin jälleen kerran Calebin ylellisellä sohvalla, olohuoneen hämärässä ja takassa paloi lämmin tuli. Ennen kuin ehdin istumaan joku punainen tuleliekkiä muistuttava hyökkäsi halaamaan minua.

”Ugh”, ähkäisin, mutta hymyilin nähtyäni Marian. Tämä oli turvassa, mistä olin hyvin, hyvin iloinen.

”Luulin, että menettäisin sinut!”, Maria huudahti, ”älä enää koskaan tee niin”, hän komensi.

”Hyvä on”, minä lupasin, ja sivelin kevyesti hänen marmorinvalkeaa poskeaan.

”Tuota, mitähän tässä pitäisi sanoa, paitsi että olen kiitollinen, siitä että sait tyttäreni vapaaksi”, Caleb sanoi ja näytti yllättävän jäykältä ja juhlalliselta.

”Äh, anna olla, tein sen koska halusin hänet vapaaksi ja turvaan, sillä tuolla aukealla hän olisi ollut alttiina Mordukin häijyille juonille. Kuten sanoit, niin hän olisi takuulla käyttänyt Mariaa meitä vastaan jollain tavoin”, minä vastasin.

”Olet oikeassa, mutta se silti vähennä kiitollisuuttani, nyt minäkin olen velkaa sinulle, mutta lupaan pyhästi, että maksan sen takaisin tuli mitä tuli”, Caleb sanoi niin juhlallisesti, että se sai muut huvittuneeksi.

”Aina yhtä teatraalinen”, Isaiah naurahti ja vetäytyi rennommin situmaan nojatuoliinsa.

Hetkeä myöhemmin Isabelle asteli huoneeseen kantaen käsissään isoa kulhoa, jonka sisällön arvasin paljon ennen kuin näin tai oikeammin haistoin. Niin hyvä, suolaisenmakea, ehkä vähän metallinen tuoksu ja minä olin nälkäinen, olinhan taas luopunut omastani toisen hyväksi.

Niin nopeasti kun Isabelle oli ojentanut kulhon minulle, minä tartuin siihen ahnaasti kuin hukkuva viimeiseen oljenkorteen ja tyhjensin kulhon viimeistä pisaraa myöden. Olisin varmaan nuollutkin sen puhtaaksi, mutta muistin sitten etten ole yksin, eikä aikeeni ollut hyvien tapojen mukaista toimintaa.

Laskin kulhon pöydälle, kaivoin takkini taskun uumenista liinan, jolla pyyhin suuni ja sen ympäristön, sillä olin onnistunut hieman sotkemaan itseäni.
Siivottuani naamani, olin aikeissa nousta sohvalta, kun...

Jatkakaahan te vuorostanne tätä
Ja juu, on ollut pitkä aika kun viimeksi kirjoitin tähän mitään, mutta nyt iski inspiraatio. :)

2
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« : 22.06.21 - klo:21:58 »
16. Sanders

He siis viettivät aikaansa Westridgen luona siihen asti, kunnes päivällisaika koitti ja olivat aikeissa siirtyä sairaalan ruokalaan aterioimaan siksi aikaa, kun Westridge nauttisi oman päivällisensä. Hänellähän ei ollut vielä lupaa lähteä liikkeelle.

Danny oli jo noussut seisomaan ja oli aikeissa harppoa ovelle, kun se työnnettiin auki. He ajattelivat ensin, että siellä olisi joku sairaalan henkilökunnasta tuomassa Westridgelle päivällistä, mutta kauhistuivat tunnistaessaan tulijan. Eikä vähiten siksi, että mies oli aseistettu.

Sanders harppasi sisään, kädessään pistooli, jolla hän osoitti huoneessa olijoita. Hän painoi oven perässään kiinni, varmistaen että se oli kunnolla kiinni, jottei häntä pääsisi kukaan yllättämään.

”Mitä sinä teet täällä?”, Westridge kysyi ärtyneenä ja vilkaisi huolestuneena Bushikaa, joka painautui Alejandroon kiinni.

Sanders ei vastannut, vaan oli vaiti ja tarkasteli jokaista huoneessa olijaa. Pieni tyytyväinen virne käväisi hänen suupielissään, kun hän huomasi Bushikan.

”Jätä tyttäreni rauhaan”, Westridge sähähti ja mulkoili miestä rumasti.

”Tai mitä?”, Sanders naurahti ylimielisesti, sillä tiesi, ettei Westridge pystyisi tekemään mitään.

Danny siirtyi ääneti Alejandron ja Bushikan eteen, niin että hän oli näiden ja Sandersin välissä. Ei hänkään halunnut tuon roiston satuttavan nuoria.

”Väisty, tai saat katua”, Sanders sihahti Dannylle ja osoitti tätä pistoolillaan.

 ”Kadun kaikenlaista, mutta en tätä”, Danny vastasi, muttei liikahtanut paikaltaan.

”No ompapahan on vikasi”, Sanders tuhahti.

Westridge kiskoi kipsatun jalkansa vuoteen ulkopuolelle, nousten hieman epävarmasti seisomaan, laskien painonsa terveelle jalalle, yrittäen tasapainoilla sen varassa, sillä ei vielä uskaltanut laskea painoa kipsissä olevalle jalalle. Se ei todellakaan kestänyt vielä kävelyä ja tämä seisomaan nouseminenkin sai jalan särkemään niin että hänen täytyi tehdä kaikkensa, jottei olisi huutanut tuskasta.

Hitaasti hän hypähteli Dannyn vierelle, aikoen itsekin tehdä osansa. Hänkään ei antaisi Sandersin satuttaa Alejandroa ja Bushikaa.

”Warren”, Danny sanoi ja katsoi huolestuneena ystäväänsä, ollen valmiina nappaamaan tästä kiinni, jos tämä meinaisi kaatua.

”Danny, kaikki on hyvin. Minä pärjään kyllä, enkä anna tuon paskiaisen koskea tyttäreeni”, Westridge sanoi, ilmeen kasvoilla muuttuessa päättäväiseksi. Katse oli terävä, eikä se hellittänyt, vaikka hänen ruumiinsa lähettelikin hätähuutoja, koska kipsattu jalka oli äärimmäisessä rasituksessa, jollaisessa se ei olisi vielä saanut olla.

”On sinulla sisua, se minun on pakko myöntää”, Sanders totesi, mutta ei hänkään aikonut antaa periksi. Nuo olivat sotkeneet suunitelman jotenkin ja saisivat nyt maksaa.

Hetken oli niin hiljaista, että olisi voinut kuulla neulankin putoavan lattialle, sitten hyvin tunnettava aseen naksahdus, kun liipasinta puristettiin. Danny toimi, hän työnsi Westridgen sivuun, niin että tämä törmäsi päin sairaalavuodetta ja lysähti lattialle, tuskasta ulvoen, sillä kipsattua jalkaa repi helvetillinen tuska, sen osuessa lattiaa vasten.

Hetken kuluttua tuska alkoi hieman hellittää ja hän kumartui katsomaan Dannya, joka makasi liikkumattomana lattialla, punainen läntti leviten hänen alleen, kuin myös hänen olkapäähän.

”Danny”, Westridge sanoi hiljaa ja vilkaisi sitten nopeasti Sandersia, joka harppoi kohti Alejandroa ja Bushikaa.

Alejandro veti tytön taakseen, suojatakseen tätä Sandersilta. Ennen kuin Sanders ehti koskeakaan tyttöön, joku osui häneen ja hän rämähti päin tyhjää vuodetta ja liukui siitä lattialle.

”Sanoin ei! En anna sinun koskea häneen!”, kuului vihainen karjaisu ja Westridge oli osittain kaatuneena Sandersin päälle.

”Isä!”, Bushika parkaisi ja pelkäsi, että Sanders satuttaisi isää tai jotain pahempaa.

Mutta hänen onnekseen, pistooli oli pudonnut Sandersin käsistä ja liukunut jonnekin ulottumattomiin. Sanders yritti työntää Westridgen pois päältään, mutta tämä taisteli vastaan, niin hyvin kuin sen hetkisessä tilassa oli mahdollista.

Äkkiä Alejandro huudahti ja osoitti jonnekin Westridgen ja Sandersin ohi. Bushika kääntyi katsomaan samaan suuntaan. Sandersin tiukasti kiinni laittama ovi oli auki ja jotain isoa ja tummaa mateli huoneeseen sisälle. Peloissaan Bushika painautui tiukasti Alejandroa vasten ja he perääntyivät niin paljon kuin pystyivät.

Myös Westridge ja Sanders katselivat matelijaa, joka näytti ilmestyneen kuin tyhjästä. Jättiläismäinen Anakonda mateli kohti Alejandroa ja Bushikaa, mutta pysähtyi hetkeksi ja käänsi katseensa kohti Westridgeä. Hetken nuo kaksi tuijotti toisiaan ja lopulta Westridge pudisti päätään kiellon merkiksi, jolloin tuo jättiläismatelija vilkaisi vielä kerran Alejandroa ja Bushikaa, kunnes alkoi madella verkkaisesti kohti Westridgeä ja Sandersia.
Sanders ulahti kauhusta ja puoliksi työnsi, puoliksi paiskasi Westridgen pois päältään, jolloin tämä lennähti selälleen lattialle. Kipsattu jalka kolahti lattiaa vasten ja sai Westridgen älähtämään kivusta, sekä päästämään suustaan tukun kirosanoja.


***

Jos joku haluaa, niin saa jatkaa...

3
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« : 22.06.21 - klo:21:56 »
Cale, Terri, Danny ja Alejandro päättivät jäädä hetkiseksi vierailulle Westridgen luokse ja pian huoneessa soljui kepeä puheensorina, kun itse kukin kertoi, mitä heille oli viidakossa ja temppelillä tapahtunut. Westridge kertoi, mitä hänen ja Sandersin välillä oli tapahtunut, mikä ei lopulta yllättänyt muita.

”Mutta erityisen kiitollinen olen tälle nuorelle herralle, joka myös huolehti tyttärestäni”, Westridge sanoi, nyökäyttäen päätään Alejandroa kohti.

”Noh, eihän tuo nyt ollut mitään”, Alejandro mutisi ja punastui.

”Ilman sinua, hän olisi jäänyt Sandersin armoille”, Westridge huomautti.

”Olen silti iloinen, että me saimme tällä kertaa koko ryhmän takaisin, valitettavasti myös Carlin”, Cale huomautti.

”Minä myös”, Westridge vastasi, muiden nyökytellessä hyväksyvästi päätään, ”viimeksi ei käynyt ihan niin hyvin, vaikkakaan en sure Seronen kuolemaan tippaakaan. Hän sai mitä ansaitsi”, hän totesi.

”No, karma on narttu ja se iskee, kun sitä vähiten odottaa”, Danny totesi tyynesti, ei hänkään halunnut edes muistaa Seronea, sen enempää kuin niitä kahta roistoa, jotka olivat joutuneet käärmeen kitaan temppelillä.

”Totta”, Terri tokaisi.

Tämän jälkeen he siirtyivät hieman hilpeämpiin aiheisiin ja miettivät mitä he seuraavaksi tekisivät. Terri, Cale ja muut hankkisivat varmaankin kunnollisen hotellihuoneen siksi aikaa, kun he joutuisivat viettämään aikaansa Manausissa hoitamassa pakolliset asiat ja odottamassa, että Westridge olisi jälleen siinä kunnossa, että voisi päättää lähtisikö muiden mukaan vai palaisiko takaisin viidakkoon.

Westridge itse oli jo päättänyt palata, sillä hän ei halunnut jättää Yaraa, joka varmasti oli tälläkin hetkellä huolissaan. Mutta niin oli hänkin huolissaan Yarasta ja muista heimon jäsenistä, lähinnä Sandersin vuoksi. Se mies kun saattaisi kostonhimossaan usuttaa ties mitä roistoja heimon kimppuun, eikä hän voisi sen antaa tapahtua.

Bushika olisi toinen juttu. Toisaalta hän haluaisi Bushikan palaavan kanssaan heimon pariin, mutta toisaalta taas hän halusi antaa tytölle mahdollisuuden päättää itse mitä haluaisi tehdä. Olihan hän nähnyt, miten Bushika ja Alejandro vilkuilivat toisiaan. Sitä paitsi voisihan Bushikalle tehdä hyvää oppia tuntemaan tämä toinenkin maailma, joka erosi niin suuresti viidakosta.

Vierähti useampi tunti, muiden pitäessä seuraa Westridgelle, kunnes lopulta vierasaika oli kulunut umpeen ja hoitaja kävi muistuttamassa, että vieraiden olisi poistuttava ja että he voisivat palata takaisin seuraavana päivänä.

Westridge hyvästeli Bushikan ja muut, seuraten katseellaan, kun he astelivat ulos ovesta.

Hän oli jälleen yksin, siihen asti kunnes hoitaja kävi tuomassa iltapalan ja teki samalla tavanomaisen kierroksen toimenpiteineen. Vilkaisi jopa kipsatun jalan, johon Danny oli piirrellyt ja kirjoittanut jotakin vierailun aikana.

Syötyään iltapalan ja hoitajan häivyttyä viemään tarjottimen ja mentyä toimittamaan muita askareitaan, Westridge painautui tyynyjä vasten, nukahti ja näki hyvin todentuntuista unta. Tuossa unessa, hän oli jälleen viidakossa, joskin paikka oli hänelle tuntematon. Se ei ollut Shirishamojen pieni väliaikaiskylä, eikä myöskään temppeli, vaikka siellä olikin hyvin samankaltainen rakennelma.

Tuo rakennelma oli vain hieman pienempi, hyvin tummista kivistä rakennettu ja täysin kasvillisuuden valtaama. Itse paikka oli joen rannalla, mutta virtaus tässä kohden oli lähes olematonta ja rannalla lähellä vesirajaa oli puusta tai kivestä veistetty patsas, joka sekin oli suurilta osin kasvillisuuden peitossa.

Huolimatta kasvillisuudesta, pystyi silti hyvin erottamaan, mitä patsas esitti, miestä, jonka ympärille oli kietoutunut jättimäinen anakonda. Patsaan veistetyistä kasvoista näkyi, miten kyseinen hahmo oli kuristumassa kuoliaaksi, ison käärmeen tiukassa otteessa.

Hän huomasi myös, ettei hänen yllään ollutkaan enää sairaalan vaatteet, vaan Shirishamojen perinteinen asu, jollaista heimon miehet käyttivät. Siihen kuului melko paljastava lannevaate, joka juuri ja juuri peitti kriittiset paikat. Yläosa oli tietenkin paljaana, mutta kaulassa, olkavarsissa, ranteissa ja nilkoissa oli heimon käyttämiä koruja.

Westridge katseli patsasta ja sen toisella puolella näkyvää jokea, jonka pinta oli tyyni. Siinä hänen katsoessaan, hän näki jonkin liikkuvan joessa, saaden veden pinnan väreilemään oudosti. Äkkiä vedenpinta rikkoutui ja suuri tumma käärmeen vartalo nousi vedestä, lähestyen yhä rantaa. Ääneti ja pehmeästi.

Sen suomuisesta kiiltävästä vartalosta tippui vettä ja se saavutti rannan nopeasti, lähestyen yhä sekä patsasta, että Westridgeä.
Westridge seisoi rauhallisena paikallaan, huomaten ettei pelännyt eläintä lainkaan ja vain seurasi matelijan sulavia liikkeitä, jotka olivat lähestulkoon hypnoottisia.

Lopulta käärme oli aivan Westridgen luona, pysähtyi ja kohottautui niin, että sen pää oli Westridgen kasvojen tasalla.

Anakonda ja Westridge tuijottivat toisiaan ääneti, eikä heitä ympäröivästä viidakostakaan kuulunut ääntäkään. Oli kuin kaikki olisi tarkoituksella vaiennut.
Sydän takoi villisti Westridgen rinnassa, mutta hän ei vieläkään pelännyt, mikä ihmetytti häntä hieman. Hän kun muisti ettei ollut ollut aivan näin rauhallinen kohdatessaan samanlaisen anakondan ensimmäistä kertaa. Ei, sillä kertaa hän oli ollut kauhuissaan ja lähellä laskea housuihinsa pelkästä pelosta. Tosin tilanne oli muutenkin ollut todella kaoottinen, kiitos Seronen.

Käärme kiersi, ikään kuin tutkivasti Westridgen, katsoen tätä sitten hyväksyvästi, kunnes aivan Westridgen ihoa hipoen kiersi miehen ja palasi takaisin jokeen.

Tuossa kohdin Westridge heräsi hätkähtäen unestaan. Hengitys oli kiivasta, sydän takoi yhä villinä, mutta hän ei ollut peloissaan. Enemmänkin hämmentynyt ja ajatteli, että uni oli ollut vain kuumeen ja lääkkeiden aiheuttama houreuni.
Hän oli jo painautumassa takaisin tyynyjä vasten, kun hän näki jotakin vuoteen jalkopäässä. Se tuijotti häntä kellervillä silmillään, pitkänomainen tumma, iso vartalo aivan paikallaan, kuin se olisi ollut vain hirvittävän aidon oloinen patsas.

Westridge henkäisi syvään, kohottautui uudelleen istumaan ja katsoi käärmettä miettien oliko tämäkin yhä samaa houreunta. Toisaalta hän mietti myös sitä, mitä Cale ja Serone olivat kauan sitten keskustelleet käärmeestä, väitellessään siitä oliko kyseinen tarina Shirishamojen- vai Maku-heimon legendoja.

”Mitä?! Ei. Ei varmasti”, Westridge mutisi ja mietti, saattoiko olla, että joku noiden heimojen ikivanhoista legendoista olisikin totta. Toisaalta hän mietti, miksi käärme olisi valinnut hänet, sillä ei arvellut olevansa sellaisen arvoinen. Eihän hän ollut ihan heimon täysivaltainen jäsen. Hän asui kyllä siellä ja hänellä oli heimon nainen vaimonaan, mutta siihen se sitten jäikin. Enimmäkseen hän tietenkin oli näille kohtelias ja auttoi minkä pystyi, sekä kunnioitti heitä ja heidän tapojaan.

Mutta ehkä syy oli vain niinkin yksinkertainen, ettei käärme pitänyt häntä uhkana, Westridge päätteli, vaikka toisaalta häntä mietitytti, miksi tuo eläin oli tullut tänne asti. Eivät eläimet tulleet ihmisten perässä mihinkään, jollei siitä ollut niille jotakin etua.

Käärme oli yhä paikallaan ja ainoa elämänmerkki siinä oli sen kaksihaarainen kieli, joka tämän tästä lipoi ilmaa, kuin tunnustellen. Sitten se laskeutui hitaasti ja sulavasti alas.
Westridge yritti katsoa alas vuoteelta, muttei nähnyt käärmettä enää missään, niin kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan koko huoneessa.

”Se oli vain uni”, hän mutisi hiljaa, vaikka mietti, miten todentuntuinen tämä houreuni olikaan ollut ja painautui takaisin tyynyjä vasten. Hän painoi silmänsä kiinni yrittäen nukahtaa uudelleen. Lopulta pitkältä tuntuneen ajan kuluttua, hän nukahti ja nukkui aamuun asti ilman häiriöitä.

Aamiaisen jälkeen koitti taas vierailuaika, jolloin Bushika, Alejandro ja Danny saapuivat hänen luokseen. Cale ja Terri hoitelivat muita asioita sillä aikaa. Paperisotaa nyt ainakin, Westridge päätteli.

***

Jatkakaapas te vuorostanne tätä...

4
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« : 18.03.21 - klo:21:43 »
Osa 15, Käärme soturi

Sairaalalla nuo muutamat päivät olivat vierähtäneet rauhallisissa merkeissä ja Westridgen pahoin murtunut jalka oli hiljalleen alkanut parantua. Kävelykuntossa se ei olisi vielä pitkään aikaan, mutta ainakin hänen olonsa oli huomattavasti parempi. Tai sitten se johtui melkoisesta lääkekoktailista, joka hänelle annettiin päivittäin.

Bushika oli isänsä luona mahdollisimman usein ja niin pitkään kuin uskalsi ja pystyi. Tosin noina muutamina öinä hän oli joutunut etsimään itselleen yöpaikan, sillä sairaalassa ei saanut yöpyä, jos ei ollut potilas.

Nytkin hän istui vuoteen vieressä ja keskusteli isänsä kanssa, kun ovi työnnettiin auki ja Terri, Danny, Cale ja Alejandro astuivat sisälle. Heidän kasvoillaan ollut tiukka, jännittynyt ilme muuttui helpottuneeksi, kun he näkivät, ettei Bushikan ja Westridgen lisäksi huoneessa ollut ketään muuta.

”Et usko miten iloisia olemme nähdessämme teidät kaksi”, Danny sanoi ja harppoi vuoteen toiselle puolelle.

Westridge katsoi Dannya ja sitten muita hieman kysyvästi, ”mitä on tekeillä? Mistä olen jäänyt paitsi?”, hän kysyi.

”Öm, tuota”, Danny aloitti, mutta vaikeni ja vilkaisi Calea. Hän ei oikein tiennyt mitä kertoa ja oliko edes vaara enää olemassa, jos Sanders ei löytäisi sittenkään tänne.

”Kuten näet pääsimme tänne hyvin, mutta rantautuessamme Manausin satamaan, Sanders ja Carl karkasivat käsistämme ja me vähän pelkäsimme, että Sanders yrittäisi tulla tänne?”, Cale selitti.

”Miksi hän tänne...”, Westridge aloitti, mutta vaikeni ja kääntyi sitten katsomaan Bushikaa. Hän ymmärsi, mies tietenkin halusi saada tytön käsiinsä, vaikka siinä olisikin riskinsä, ”Bushika”, hän sanoi hiljaa ja vilkaisi muita.

”Älä huoli, me pidämme hänestä huolen”, Cale lupasi, eikä voinut olla huomaamatta pientä tyytyväistä hymyä Alejandron kasvoilla.

”Tiedän”, Westridge sanoi, hienoista huojennusta äänessään. Hän oli ollut hieman huolissaankin tyttärestään, sillä tällähän ei ollut mitään majapaikkaa täällä. Mutta nyt hän voisi olla Terrin ja Calen luona.

”Hyvä”, Cale sanoi tyytyväisenä. Hän, kuten muutkin olivat olleet hyvin huolissaan, mutta nyt heillä oli yksi huoli vähemmän. Ainakin toistaiseksi.

Cale, Terri, Danny ja Alejandro päättivät jäädä hetkiseksi vierailulle Westridgen luokse ja pian huoneessa soljui kepeä puheensorina, kun itse kukin kertoi, mitä heille oli viidakossa ja temppelillä tapahtunut. Westridge kertoi, mitä hänen ja Sandersin välillä oli tapahtunut, mikä ei lopulta yllättänyt muita.

No niin tässä tämän kertaiset pätkät. Jatkakaahan te puolestanne nyt. :)

5
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« : 18.03.21 - klo:21:41 »
Sen ruumis liikkui sulavasti ja piti outoa pehmeää, rahisevaa ääntä, kun suomuinen nahka osui puista kantta vasten.

Sanders käänsi asetta pitelevän kätensä kohti matelijaa ja ampui.

Pam, pam, pam, pam

Kuului pehmä tömähdys, kun matelijan pitkä ruumis lysähti kannelle. Sitten avautuvia ovia ja juoksuaskelia, kun Terri ja Alejandro syöksyivät paikalle, havahduttuaan laukauksien ääniin.
”Nyt se on kuollut”, Sanders sanoi voitonriemuisena ja kääntyi takaisin Dannyn ja Calen puoleen.

”En usko, että se oli yksin”, Danny sanoi hitaasti, sillä muisti, että edelliselläkin reissulla noita jättiläismäisiä käärmeitä oli ollut ainakin kaksi.

”Ihan sama, ammun senkin, jos se erehtyy tulemaan tänne”, Sanders ärisi, yrittäen peittää sen tosiasian, että oli säikähtänyt jättimäistä matelijaa.

”Sen kuin vain”, Danny sanoi tyynesti. Hän tiesi jo kokemuksesta, ettei se ollut helppoa, sillä nämä jättiläismäiset käärmeet tuntuivat poikkeavan niin monella tapaa tavallisista käärmeistä. Aivan kuin ne osaisivat ajatella ihmisen tavoin. Kostaa kumppaninsa kuoleman tai jotain sen tapaista.

Toisaalta, saattoihan hän olla väärässäkin, mutta niin paljon outoja oli tapahtunut, että hän suvaitsi epäillä sitä.

”No niin ja me jatkamme matkaa ja menemme sinne minne minä käsken”, Sanders käski, muttei huomannut Calea, jonka käsi liikahti nopeasti. Kuului ällöttävä muksahdus kun kookas taskulamppu osui miehen takaraivoon.

Sanders räpäytti silmiään hämmästyneesti kerran ja lysähti sitten pitkin pituuttaan kannelle.

”Kiitos”, Danny sanoi, katsoen Calea. Hän ei aikaillut, vaan riisui miehen aseista ja tämän jälkeen sitoi tämän kädet ja jalat tiukasti. Miehestä ei olisi vaaraa kenellekään, ainakaan toistaiseksi.

”Eipä mitään”, Cale sanoi tyynesti ja muistutti, ”tulin päästämään sinut levolle”.

Danny nyökkäsi ja vilkaisi nopeasti Sandersia, joka alkoi hiljalleen virota saamastaan iskusta, ”pärjäätkö tuon kanssa?”

”Kyllä”, Cale vastasi.

”Hyvä on”, Danny sanoi ja harppoi omaan hyttiinsä, Terrin ja Alejandron palatessa omiinsa, nyt kun kaikki oli taas rauhallista.

Cale vietti loppuyön vartiossa, aamun valjetessa hän, Danny ja Alejandro työnstivät ison, raskaan käärmeen ruumiin kannelta veteen, sillä he eivät halunneet viedä sitä Manausiin. Eikä kukaan välttämättä ollut halukas ostamaan, mahdollisesti siihen mennessä haisevaa, käärmeenraatoa.

Tämän jälkeen Alejandro ja Danny irroittivat köydet ja matka saattoi jatkua, mutta he eivät huomanneet, että heitä seurattiin. Ei tosin rannalta käsin, vaan jokin suuri, pitkä ja tumma ui äänettömästi juuri veden pinnan alapuolella, joten sitä oli vaikea erottaa jokialuksen jättämästä vanasta.
Loppu matka Manausiin sujui yllättävän mutkattomasti ja suurin osa heistä oli hyvin tyytyväisiä päästyään turvallisesti satamaan.

Danny vapautti Sandersin köysistä, jolloin tämän olisi helpompi liikkua ja he aikoivat nousta jokialuksen kyydistä, kun Sanders tuuppasi Dannyn nurin ja peräytyi rantaan, Carlin seuratessa häntä. Nuo kaksi katosivat ihmisvilinään.

”Emme voi jäädä tähän. En tiedä minne he aikovat mennä, mutta minulla on paha aavistus”, Cale sanoi.

”Sairaala”, Danny sanoi heti ja kääntyi kysymään Alejandrolta, tiesikö tämä mihin sairaalaan Westridge oli viety.

Alejandro mietti hetken, kunnes muisti. Silti hän ei ollut aivan varma. Mutta ei lähialueilla kovin montaa sairaalaa ollut, joten niiden tutkimiseen ei menisi kovin pitkästi.

”Menkäämme sitten”, Cale totesi tyynesti. He hankkivat itselleen kulkupelin ja suuntasivat ensimmäiseen paikkaan, jonne Alejandro oletti Westridgen viety, eikä hän sitä ollutkaan väärin muistanut.

Lisäksi heitä seurattiin yhä. Sillä jostakin syystä tuo toinen iso anakonda oli päättänyt olla antamatta periksi.

Jatkuu.... Jollet sinä jatka tätä ensin. :)

6
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« : 11.03.21 - klo:10:03 »
Osa 14, Matka Manausiin

Terri, Danny, Cale, Alejandro ja Carl puolestaan nousivat jokialukseen, joka näytti hylätyltä. No olihan se jätetty kiireessä, mutta he olivat silti tyytyväisiä, että se oli kunnossa, eikä eläimet olleet vallanneet sitä.

Carl lukittiin yhteen hyttiin, sillä he halusivat varmistaa, ettei tämä pääsisi juonittelmaan, sillä tuskin hänkään oli halukas kohtaamaan viranomaisia ja näiden kysymyksiä matkan tapahtumista.

Danny ja Terri irroittivat jokialuksen, joka erkani rannasta hitaasti, mutta tasaisesti. Alejandro oli ohjaimissa, kun taas Cale yritti saada yhteyden Manausiin Alejandron pelastamalla radiopuhelimella. Se toimi jotenkuten, mutta, yhdeyden saaminen oli vaikeata. Ehkäpä kantomatka ei toiminut joella aivan yhtä hyvin kun temppelin huipulla.

Mutta lopulta hyvin pitkän ajan kuluttua hän löysi oikean taajuuden ja sai vastauksen. Hän selitti hänelle vastanneelle henkilölle heidän senhetkisen tilanteen ja että he olivat paluumatkalla Manausiin, mutta että yksi aseistetuista miehistä oli yhtä vapaalla.
Vastaaja lupasi selvittää asiaa ja pyysi heitä olemaan rauhallisia ja ilmoittamaan, kun he olisivat viimeinkin päässeet takaisin Manausiin.

Cale lupasi, että he tekisivät niin ja lopetti puhelun ja kertoi saman muillekin.

Jokialus lipui takaisin päin jokea pitkin, heidän ohittaessaan tuttuja maisemia, joskaan ketään ei liiemmin jaksanut maisemat juuri sillä hetkellä kiinnostaa. He halusivat päästä takaisin Manausiin selvittämään asiat, sekä mahdollisimman kauaksi niin Sandersista, kuin käärmeestä.

Vain yksi toivoi, etteivät he palaisi Manausiin, sillä hänellä ei ollut minkäänlaista halua selvitellä asioita paikallisten viranomaisten kanssa. Mutta toisaalta, nämä saattoivat helposti, sopivasta rahasummasta, katsoa asioita läpi sormien ja hän saattaisi ehkä jopa päästä pälkähästä.

Vasta kun päivä alkoi jälleen kääntyä illaksi, he pysähtyivät yöksi vastarannalle ja sopivat että he vuorottelisivat vahdissa, siltä varalta, että Sanders olisi seurannut heitä ja yrittäisi päästä alukseen. Tosin heillä ei ollut minkäänlaista aseistusta, sillä ne pari asetta, jotka aluksessa oli ollut, oli Sandersin koplan toimesta viety. Silti he yrittivät pärjätä sillä, mitä aluksesta löytyi.

Lisäksi he joutuivat pitämään silmällä Carlia, joka pääsi hytistään vain pakollisille vessareissuille. Toistaiseksi Carl ei ollut yrittänyt mitään, mutta he eivät silti halunneet että mies saisi mitään tilaisuutta tehtä pahojaan.

Yö sujui yllättävän rauhallisesti, vain yhdessä vaiheessa sillä hetkellä vartijana toiminut Danny kuuli jonkin loiskahtavan veteen, mutta arveli sen olleen joko kala tai muu eläin ohikulkumatkalla. Jokivarressa asusti monenmoisia elukoita, joten jokaista molskausta ei voinut epäillä tunkeilijaksikaan.

Mitään muuta ei sitten kuulunutkaan, mutta Danny pysyi silti tarkkana, sillä ei halunnut tulla yllätetyksi. Tosin siitä ei ollut hyötyä, kun hän äkkiä tunsi kylmän teräksen takaraivossaan.

”Liikahda ja ammun pääsi irti”, sähisi kiukkuinen mies ääni.

Danny jäykistyi paikalleen, tuskin uskaltaen katsoa takanaan seisovaa, vettä tippuvaa miestä. Hän tiesi, että muita pitäisi varoittaa, mutta että jos hän sen tekisi, niin tuo mies ampuisi.

Hitaasti ja varoen hän nosti kätensä ylös, kääntäen hieman päätään, nähdäkseen Sandersin.

”Ei äkkiliikkeitä ja muuten, meillä jäi keskustelu kesken aikaisemmin”, Sanders sihisi hampaidensa välistä.

”Jos tarkoitat, että halusit tietää, minne alaisesi katosivat, niin sinähän sait jo vastaukseksi”, Danny muistutti rauhallisesti.

Vastaus ei Sandersia miellyttänyt. Hänen kätensä liikahti nopeasti ja pian Danny oli lattialla polvillaan, toista ohimoaan hieroen. Siihen nousisi vielä iso kuhmu.

”Ei. Sinä valehtelet. Kysyn vielä, missä minun mieheni ovat?”, Sanders äyskäisi ja painoi pistoolin piipun Danny otsalle.

”Ei hän valehtele”, kuului rauhallinen ääni ja Cale asteli paikalle. Hän oli ollut tulossa päästämään Dannyn vartiovuoroltaan ja kuullut noiden kahden aiheuttaman melun, ”näithän itsekin sen käärmeen”, hän muistutti.

”Se käärme...” Sanders aloitti, mutta vaikeni, kun jokin tumma ja pitkä kohottautui joesta. Kuului outo ääni ja tuo pitkä ja musta laskeutui pehmeästi jokialuksen kannelle.

Sen ruumis liikkui sulavasti ja piti outoa pehmeää, rahisevaa ääntä, kun suomuinen nahka osui puista kantta vasten.

Mitenkähän mahtaa jatkua tästä?

7
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« : 11.03.21 - klo:10:02 »
Lopulta Cale sytytti taskulamppuunsa valon, nähdäkseen tarkemmin kuka tulija oli, koska tämäkään ei selvästi uskaltanut pitää ääntä. Hämmästyksekseen ja ilokseen hän näki valokeilassa Alejandron.

”Alejandro”, Cale sanoi rentoutuen ja harppoi poikansa luokse.

”Isä”, Alejandro vastasi ja tuntui huojentuneelta. Hän oli löytänyt etsimänsä, ”et usko miten iloinen olen nähdessäni sinut”, hän sanoi lopulta.

Terri ei sanonut sanaakaan, vaan hyökkäsi heti tutkimaan poikaansa, että tämä varmasti oli kunnossa.

”Äiti, oikeasti. Minä olen kunnossa”, Alenadro sanoi närkästyneenä. Hän ymmärsi kyllä miksi äiti teki niin kuin teki, mutta se ärsytti häntä silti.

Terri katsoi poikaansa ja peräytyi hieman, ”olin huolissani, minun täytyi varmistua”, hän sanoi.

”Äh”, Alejandro äännähti ja kääntyi sitten isänsä puoleen, ”muuten, Westridge ja Bushika ovat turvassa. Sain Westridgelle apua, hän sai helikopterikyydin lähimpään sairaalaan, Bushika meni hänen mukaansa”, hän kertoi.

”Mahtavaa”, Danny sanoi ilahtuneena, ”se se helikopteri sitten oli, minkä me kuulimme.”

”Hyviä uutisia”, Cale sanoi ja hymyili, ”entä Sanders, ethän vain törmännyt häneen?”

”Valitettavasti törmäsin, joskin me leikimme hetken kuurupiiloa temppelin sisätiloissa. Minä löysin tieni ulos, mutta en tiedä missä hän on. Joko hän on yhä temppelillä tai sitten jossain päin viidakkoa”, Alejandro vastasi.

”Hyvä on”, Cale vastasi ja arveli että heidän oli silti hyvä olla varuillaan, sillä tuo Sanders vaikutti hieman arvaamattomalta, ”olen silti iloinen kuullessani, että Warren on nyt turvassa”, hän huomautti.

”Ehdotan, että odotamme auringon nousua ja sitten palaamme jokialukselle ja sen jälkeen suuntaamme takaisin Manausiin”, Danny sanoi laskiessaan Carlin vapaaksi.

Muut vastasivat hyväksyvästi Dannyn ehdotukseen, he halusivat päästä pois täältä. Kauaksi temppelistä ja käärmeistä.

”Bira, sinä olet tietysti vapaa palaamaan oman heimosi pariin heti kun haluat”, Cale sanoi ja katsoi ystävällisesti Biraa.

”Ensin joki”, Bira sanoi, ”sitten minä mennä”, hän jatkoi.

”Hyvä on, miten vain haluat”, Cale sanoi hyväksyvästi.

Leiri rauhoittui jälleen, eikä heitä häirinnyt enää ketään tai mikään, lukuunottamatta epämukavaa makuualustaa. Aamun valjetessa itse kukin nousi ylös jatkaakseen matkaa, sillä jokainen, Biraa lukuunottamatta, kaipasi mukavaa vuodetta, jossa levätä.

Yksikään heistä ei ollut levännyt erityisen hyvin. He olivat kuunnelleet jokaista rapsahdusta ja ääntä pimeässä, kuin myös yrittäen etsiä mahdollisimman mukavaa asentoa, joka tuntui olevan mahdotonta.

Ruokaa heillä ei ollut, mutta Bira löysi syötäväksi kelpaavia hedelmiä, joita hän toi leiriläisille, jotta he jaksaisivat jatkaa matkaansa.

Syötyään pienen aamiaisen, he suuntasivat kulkunsa takaisin joelle. Matka sujui syvän hiljaisuuden vallassa ja kun he pääsivät jokirantaan, Bira hyvästeli heidät, kadoten takaisin viidakkoon.

Miten jatkuu...?

8
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« : 18.02.21 - klo:21:57 »
Osa 13 Viidakossa

Helikopterin lähdettyä, Alejandro sammutti merkkitulen huolellisesti, sillä hän ei halunnut aiheuttaa maastopaloa, kun heitä jahtaavissa miehissä ja käärmeessä oli riittävästi vaivaa. Tämän jälkeen hän lähti kapuamaan alas temppelin jyrkkiä portaita etsiäkseen vanhempansa, jotka todennäköisesti olivat jossain päin viidakkoa. Toivottavasti eivät sentään eksyksissä, Alejandro ajatteli huolissaan, katsellen huolellisesti jalkoihinsa, kuin myös välillä vilkuillen ympäriinsä.

Hän ei myöskään halunnut tulla yllätetyksi sen enempää Sandersin, kuin Carlin taholta. Hetken hän mietti että ehkä jopa käärmeen kohtaaminenkin olisi paljon parempi vaihtoehto. Se ei ainakaan ampuisi ja ehkä sitä pystyi välttelemäänkin, sillä se ei tuntunut jostain syystä pitävän temppelistä.

Lopulta hän pääsi jyrkkien kivirappusten alapäähän ja oli jo suuntaamassa kulkunsa kohti viidakkoa, kun joku juoksi häntä vastaan.

Nuorukainen seisoi hetken paikallaa, mutta tunnistettuaan Sandersin, hän juoksi sisälle temppeliin, sillä ei hän halunnut jäädä tekemään läheisempää tuttavuutta Sandersin kanssa. Tämä kun vaikutti yhä olevan raivoissaan, mikä ei ollut ihme, sillä mies oli juuri menettänyt saaliinsa.

”Pysähdy!”, Sanders karjui, mutta siitä ei ollut hyötyä, sillä Alejanro ei totellut häntä. Nuorukainen juoksi pitkin käytävää, katsoen toki väliin jalkoihinsa, sillä ei halunnut pudota mihinkään kuoppaan, joita muinaiset rakentajat olivat sinne tänne rakennelleet, varmaankin suojatakseen temppelin sisemmissä osissa lepäävää aarretta.

Alejandro huomasi erääseen käytävään siilautuvan laskevan auringon valon ja suuntasi sinne, arvellen, että sieltä kautta pääsisi ulos ja ehkä jopa viidakkoon pakoon.

Niin hän sitten suuntasi kohti valoa, joka alkoi näyttää punertuvalta, mitä alemmaksi aurinko laski. Lopulta hän tuli suuaukolle ja totesi tulleensa tasolle, josta pääsi takaisin portaille. Hän ei aikaillut, vaan suuntasi portaille, asteli taas varovaisesti alas ja nyt kun Sandersista ei näkynyt jälkeäkään, hän juoksi viidakkoon, yrittäen löytää mitä tahansa jälkiä vanhemmistaan.

***

Viidakossa, Terri, Cale, Danny ja Bira juoksivat kuin henkensä edestä, kunnes saapuivat pienelle aukealle, jossa he olivat yhden yön viettäneet, ennen temppelille saapumistaan.

He päättivät hengähtää siellä hetken, sillä jokainen oli kovin uuvuksissa temppelin tapahtumien ja juoksun jäljiltä. Lisäksi he tietysti toivoivat, että olisivat jo riittävän kaukana heitä jahtaavista miehistä.

Nuotiota he eivät uskaltaneet laittaa, vaikka alkoikin jo hiljalleen hämärtää, sillä he eivät halunneet ilmaista jahtaajille olinpaikkaansa. Hieman hengähdettyään, Cale tutkaili kaikkia huolestuneena ja kysyi, ”oletteko kunnossa?”

”Olemme”, kuului vastaus ja Bira tyytyi vain nyökkäämään. Hän oli huolissaan niin Bushikasta, kuin Westridgestä, sillä oli kyllä nähnyt kuinka kauhealla tavalla Sanders oli Westridgeä kohdellut. Hän ei vain osannut ilmaista itseään puutteellisen kielitaitonsa vuoksi.

Itse kukin alkoi jo rauhoittua, kun äkkiä he kuulivat askelia, jotka lähestyivät. Jokainen jännittyi ja he käänsivät katseensa äänen suuntaan. Kukaan ei inahtanutkaan, vaan itse kukin yritti pysyä näkymättömissä. Tosin ainoa, joka siinä onnistui täydellisesti, oli Bira, joka oli sellaiseen tottunut.

Lopulta tuo joku saapui aukealle ja pysähtyi. He kuulivat hänen kiihkeän hengityksensä, joka kieli että hän, kuka sitten olikin, oli juossut jo pitkän aikaa.

Oli hyvin hiljaista, kunnes äkkiä tuon hiljaisuuden rikkoi hengästynyt ääni, joka sanoi, ”onko täällä joku?”

Sitten hiljaisuus. Vain viidakon yöeläimet pitivät omaa konserttiaan, mutta piilossa olijat eivät halunneet vastata. He eivät luottaneet tulijaan ja miettivät tämän aikeita.

”Hei, onko täällä joku?”, ääni kysyi jälleen ja nyt siinä oli aimo annos pelokkuutta mukana.

Lopulta Cale ja Danny suoristautuivat ja astelivat aukealle. Cale sytytti taskulamppunsa ja osoitti sen valokeilalla suoraan miehen kasvoihin. Mies nosti kätensä suojatakseen silmiä äkilliseltä valolta, juoksenneltuaan pitkän aikaa pimenevässä viidakossa.

”Carl”, Danny sylkäisi nimen huuliltaan ja mulkoili miestä rumasti.

”Voisitko osoittaa sillä lampulla jonnekin muualle”, Carl pyysi, yrittäen yhä totutella taskulampunvaloon.

Cale laski hieman valokeilaa alemmas, mutta ei silti irroittanut katsetta miehestä, sillä hän ei luottanut tähän enää. Lisäksi hän halusi varmistua, että mies oli yksin, sillä Sanders oli noista kahdesta kuitenkin vaarallisempi. Hän ymmärsi oikein hyvin, että se mies olisi valmis vaikka tappamaan, jos katsoisi sen olevan etunsa mukaista.

”Oletko yksin?”, Cale kysyi ja katsoi Carlia tylysti.

”O..olen”, Carl änkytti. Hän oli säikähtänyt temppelin tapahtumia pahanpäiväisesti, mikä tosin ei estänyt häntä yhä himoitsemasta tuota satumaista aarretta, joka yhä oli temppelin uumenissa.

”Senkin kaksinaamainen paskiainen!”, kuului vihainen huudahus. Tuota huutoa seurasi hämmästynyt äännähdys, muksahdus ja pian Carl istui takamuksillaan maassa, nenäänsä pidellen.

Terri mulkoili Carlia rumasti samalla kun hieroi rystysiään, jotka punoittivat nyt iskun jäljiltä.

”Ouh”, hän ähki ja punainen noro valui hänen sieraimestaan huulille, ”ei olisi tarvinnut lyödä”, hän sanoi yrittäessään nousta jalkeille.

”Sinä ansaitsit sen”, Cale totesi kylmästi, vaikka toisaalta hän itse olisi mieluummin hoitanut asian toisella tavalla. Samalla hän rauhoitteli Terriä, joka oli raivoissaan ja syystäkin. Cale itsekin oli raivoissaan, mutta myös huolissaan  Alejandron, Westridgen ja Bushikan vuoksi.

Carl ei vastannut, vaan kaiveli taskustaan nenäliinan jolla yritti siivota vertavuotavaa nenäänsä.

”Tiedätkö yhtään missä se mies, Sanders on?”, Cale kysyi, sillä halusi varmistaa, että he kaikki olisivat turvassa, lisäksi häntä huoletti Alejandro. Hän ei tiennyt missä poika oli, mutta toivoi, että tämä olisi kunnossa.

”En tiedä, ei harmainta aavistustakaan”, Carl vastasi totuudenmukaisesti. Hän ei tosiaan tiennyt, sillä käärmeen tullessa kaikki oli mennyt sekaisin. Ihmiset olivat paenneet kuka minnekin, päästäkseen mahdollisimman kauaksi tuosta hirviömäisestä matelijasta.

”Hyvä on”, Cale sanoi, ”ajattelimme leiriytyä tähän, sillä on turhan vaarallista jatkaa matkaa pimeässä”, hän jatkoi ja huomautti, ”saat jäädä seuraamme sillä ehdolla, että tottelet meitä ehdoitta, muuten syötämme sinut ensimmäiselle kohtaamallemme petoeläimelle. Ymmärrätkö?”

”Y..ymmärrän”, Carl sanoi ja katsoi parhaimmaksi totella, sillä tiesi jäävänsä auttamattomasti toiseksi, jos yrittäisikin tapella. Rohekeus ei ollut hänen vahvuutensa.

”Hyvä”, Cale sanoi, ”ja nyt voisimme itse kukin yrittää rauhoittua ja levätä siihen asti, kunnes tulee valoisaa”, hän huomautti, saaden vastaukseksi hyväksyvää mutinaa.

Tämän jälkeen he valmistelivat leiripaikan, jättäen tosin nuotion tekemättä, sillä se paljastaisi hieman liiankin helposti heidän olinpaikkansa. Lopulta itsekukin alkoi olla rauhallinen, vaikka pimenevä ympäristö ei tietenkään asiaa liiemmin helpottanut.

Juuri ennen kuin viimeinenkin auringon pilkahdus katosi ja pimeys nieli maiseman kokonaan, he kuulivat helikopterin äänen, joka tosin tuntui kantautuvan hyvin kaukaa. Jokainen heistä tähysi taivaalle, jossa jo ensimmäiset tähdet tulivat näkyviin.

”Minnehän tuo helikopteri on matkalla?”, Cale mietti ääneen ja toivoi, ettei siinä tullut lisää liipasinherkkiä miehiä Carlin ja Sandersin avuksi.

Bira kyyristeli huolestuneena, sillä hänelle tuo ääni toi mieleen ikäviä muistoja aiemmista kohtaamisista helikopterin kanssa. Tuo ääni merkitsi hänelle vain pahaa, sillä tuollainen rautapeto toi tullessaan vain pahoja miehiä ja kuolemaa.

”Bira, onko kaikki hyvin?”, Terri kysyi, sillä hän huomasi, ettei Bira pitänyt helikopterin äänestä.

”Kaikki, hyvä. Tuo ääni, paha”, Bira vastasi, katsellen tarkkaavaisena öiselle taivaalle.

”Hyvä on”, Terri sanoi rauhoittavalla äänensävyllä ja yritti selittää, ”tuo ääni ei aina ole paha, joskus hyvä”, hän sanoi.

”Meille, se paha”, Bira vastasi ja katsoi kasvot vakavina naista.

”Ymmärrän”, Cale sanoi, sillä hän tajusi, mitä mies tarkoitti, ”tilan omistajien alaisia tai huumekartellin jäseniä”, hän tarkensi ja muistutti, mitä ne tekivät näille pienille heimoille, jotka halusivat vain olla ja elää rauhassa, kuten esivanhempansa.

Terri katsoi ymmärtäväisesti Biraa, sillä tuollainen teko jätti aina jälkensä ja tuokin heimo oli varmasti menettäny monta jäsentä noille häijynilkisille ahneille miehille, mistä Carl ja Sanders eivät juurikaan eronneet.

Helikopteri tuntui lähestyvän, kunnes ääni vaikeni hetkeksi. Sitten se taas kuului ja loittoni.

”Se haki jotain”, Danny sanoi ja pieni toivonkipinä heräsi miehen sisällä. Ehkä apu saapui, hän ajatteli.

”Voisiko olla”, Cale aloitti ja tunsi hänkin jonkinlaisen toivon heräävän.

”Toivottavasti”, Terri sanoi hiljaa.

Lopulta pieni leiri hiljeni ja jokainen vetäytyi niin mukavaan asentoon kuin epämukavassa maastossa oli mahdollista. Heillä ei ollut edes makuualustoja tai telttoja, koska ne olivat kiireessä jääneet temppelin piha-alueelle, jossa Carl ja Sanders olivat pitäneet leiriään.

Oli jälleen rauhallista, kun he kuulivat uuden juoksuaskelet, jotka lähestyivät. Carl meinasi huutaa jotain, mutta Danny vaiensi hänet, painamalla ison kätensä miehen suun eteen ja pitämällä tämän toisella kädellä paikallaan. Hän, sen enempää kuin muutkaan eivät halunneet Carlin varoittavan tulijaa.

Carl mumisi jotain epäselvää Dannyn käden takaa ja yritti heikosti päästä vapaaksi, mutta Danny oli vahvempi ja lopulta Carl luovutti. Häntä suututti, mutta hän ei halunnut saada uutta iskua naamaansa. Nenä oli jo nyt kipeä ja todennäköisesti näytti kamalalta.

Askelet lähestyivät yhä, kunnes pysähtyivät. Kukaan ei uskaltanut äännähtääkään, vaan pysyi paikallaan ääneti. Lopulta Cale sytytti taskulamppuunsa valon, nähdäkseen tarkemmin kuka tulija oli, koska tämäkään ei selvästi uskaltanut pitää ääntä.

Miten jatkuu tästä? Kukahan sieltä saapui leirille? Kerro sinä se...

9
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« : 18.02.21 - klo:21:54 »
Bushika otti isänsä käden omaansa ja vain katsoi tätä ja tunsi huojennusta. Isä tulisi varmasti kuntoon, hän ajatteli.

Oli jo ihan pimeää, kun helikopteri viimein laskeutui sairaalan katolle. He odottivat hetken että roottorin lavat lakkaisivat pyörimästä ja paikalla valmiina odottamassa ollut ensiaputiimi saapui auttamaan. Westridge siirrettiin sairaalavuoteelle ja kiidätettiin sisätiloihin, Bushikan seuratessa heitä.

Häntä ei tosin päästetty toimenpidehuoneeseen, mutta hän jäi sen ulkopuolelle odottamaan, toivoen että kaikki menisi hyvin. Hän ei oikein tiennyt kenelle puhua, sillä hän ei tuntenut sairaalasta ketään, eikä hänellä ollut minkäänlaisia papereitakaan esittää.

Eräs hoitaja pysähtyi hänen luokseen ja kysyi oliko kaikki hyvin ja Bushika kertoi tälle, mitä oli tapahtunut ja miksi hän siinä odotti. Hoitaja oli ystävällinen, vaikka katselikin hieman hämmentyneenä Bushikan erikoista asua, joka taisi olla tähän paikkaa hieman turhankin paljasteleva. Se selvisi Bushikallekin, kun hoitaja palasi myöhemmin takaisin hänen luokseen pyysi seuraamaan.

Hän vei tytön suureen huoneeseen, joka oli tyhjä, mutta jossa yleensä hoidettiin sellaiset henkilöt, jotka tarvitsivat kunnollisen pesun ennen hoitotoimenpiteitä. Hoitaja siis passitti Bushikan suihkuun ja sen jälkeen antoi hänelle puhtaat vaatteet, jollaisia heillä oli varalla vastaavanlaisia tilanteita silmällä pitäen.

Bushikalla kesti hieman tottua uusiin vaatteisiinsa, koska oli tottunut ihan toisenlaisiin viidakossa asuessaan, mutta toisaalta hän piti niistä, eivätkä ne hänestä pahalta tuntuneet. Hieman oudoilta vain.

Tämän jälkeen hoitaja ohjasi hänet takaisin toimenpidenhuoneen luokse, odottamaan milloin pääsisi tapaamaan isäänsä. Siinä kesti niin kauan, että pian tyttö laskeutui tuoleille kyljelleen lepäämään ja nukahti. Hän heräsi vasta, kun eräs Westridgeä hoitaneista hoitajista herätti hänet ja kertoi, että hän voisi mennä tapaamaan tätä.

Hoitaja varoitti, että Westridge saattaisi olla hieman sekava nukutuksen ja vahvan lääkityksen jäljiltä. Olkapää ei loppujen lopuksi ollut niin paha kuin oli näyttänyt. Sieltä tarvitsi vain poistaa luoti, sekä puhdistaa, että ommella haava. Jalka oli ollut todella huonossa kunnossa. Murtumat itsessään olivat olleet pahoja, mutta se mitä Sanders oli tehnyt, oli pahentanut sitä. Kestäisi pitkään ennen kuin jalka olisi kävelykunnossa.

Hieman epäröiden Bushika asteli kohti vuodetta, jolla Westridge lepäsi. Tämä ei ollut vielä hereillä, mutta ilokseen tyttö saattoi nähdä, että mies näytti jo huomattavasti paremmalta, kuin heidän saapuessaan.

Hän istuutui vuoteen vierellä olevalle tuolille ja vain katseli hiljaa isäänsä. Hän oli toki yhä huolissaan, mutta samalla myös tyytyväinen, että isä sai kunnollista hoitoa.

Siinä hänen istuessaan, Westridgen heräsi. Mies oli tosin yhä melkoisessa pöpperössä lääkkeiden ja nukutusaineen jäljiltä.

”Hei isä”, Bushika sanoi ja laski kätensä isänsä kädelle.

”Hei”, Westridge vastasi hieman sammaltaen. Olo oli hyvä, joskin sekava ja hän tiesi, että kun lääkkeiden vaikutus hälvenisi, selviäisi asiaintila vielä paremmin.

”He hoitavat sinut kuntoon, mutta siihen menee pitkä aika, enkä minä tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. En ole kuullut Alejandrosta ja muista mitään pitkään aikaan”, Bushika sanoi ja kertoi, mitä sen jälkeen oli tapahtunut, kun Sanders oli rynninyt aukealle ja hän paennut viidakkoon.

Westridge ei jaksanut vastata, mutta kuunteli silti ja katseli hellästi tytärtään. Hän oli tyytyväinen siihen, että tämä oli turvassa. Ainakin toistaiseksi.

Jatkuu... ellette te jatka tätä ensin... :)

10
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« : 18.02.21 - klo:21:53 »
Lopulta Alejandro perääntyi takaisin Bushikan ja Westridgen luokse. Hän kurtisti kulmiaan nähdessään, että Westridgen olkapäässä olevasta haavasta valui yhä verta. Hän tiesi, että jotain oli tehtävä, joten pikaisen mietinnän jälkeen hän otti yltään päälimmäisen pitkähihaisen paidan ja repi sen sopiviksi suikaleiksi ja kietoi, miten pystyi, jotta se peitti haavan ja hillitsi hieman veren vuotoa.

Tämän jälkeen he pysyivät paikallaan, tarkistaen Westridgen tilan tämän tästä, vilkuillen myös aika ajoin alas, kasvillisuuden valtaamalle aukealle, jossa ei toistaiseksi näkynyt liikettä.

Aurinko oli jo laskemassa, kun jostain kaukaa kantautui Alejandrolle tuttu ääni. Helikopteri, hän ajatteli. Bushika sen sijaan katseli hieman epäilevänä äänen suuntaan, sillä hän oli kuullut äänen viimeksi ihan pienenä lapsena, kun he olivat joutuneet pakenemaan sen aikaisesta kylästä, kun ilmeisesti jonkun huumekartellin jäsenet olivat päättäneet hyökätä.
”Ihan rauhassa, he ovat hyviä tyyppejä”, Alejandro rauhoitteli Bushikaa ja toivoi, että oli oikeassa.

Helikopteri lähestyi ja ääni sen voimistui sitä enemmän, mitä lähemmäksi se tuli. Lopulta se alkoi laskeutua ja sai kasvillisuuden huojumaan kuin kovassa myrskyssä. Jopa Bushikan ja Alejandron oli suojauduttava ja suojattava myös Westridgeä moottorin ja lapojen aiheuttamalta voimakkaalta ilmavirralta.

Helikopteri isolle tasanteelle, minne se onneksi sopi. Onneksi myös rakenteet kestivät sen painon. Muinoin osattiin rakentaa, Alejandro ajatteli tyytväisenä.

Helikopterin sivuovi vedettiin auki ja kaksi henkilöä astui ulos, varoen osumasta yhä pyöriviin lapoihin. He tulivat puolijuoksua Alejandron ja Bushikan luokse, jolloin Alejandro näki, että tulijat todellakin olivat hyvällä puolella ja mitä ilmeisimmin hyvän ensihoitaja koulutuksen saaneita. Heidän englanninkielen taidoissa ei tosin ollut hurraamista, mutta se ei onneksi haitannut, sillä Alejandro kaikeksi onneksi osasi myös espanjaa, joka tällä alueella oli hyvin yleinen kieli.

Täten hän sai asian selvitettyä ja Esperansaksi ja Juaniksi esittäytyneet ensihoitajat auttoivat heitä siirtämään Westridgen helikopteriin.
Bushika nousi kyytiin, sillä hän halusi olla siellä missä isäkin.

”Bushika, minä jään tänne ja yritän löytää vanhempani. Heille täytyy kertoa, että sinä ja isäsi olette turvassa”, Alejandro sanoi ja katsoi Bushikaa ystävällisesti.

”Hyvä on, mutta ole varovainen, se mies pyörii varmasti vielä lähistöllä, jos ei onnistunut eksymään viidakossa”, Bushika sanoi ja katsoi nuorukaista lämpimästi.

”Toki”, Alejandro lupasi ja perääntyi kauemmaksi helikopterista. Ensihoitajat vetivät oven kiinni ja antoivat lentäjälle merkin, että oltiin valmiina lähtöön.

Hetkeä myöhemmin lavat alkoivat pyöriä vinhasti ja helikopteri nousi ilmaan. Sisällä ensihoitajat tutkivat Westridgen ja hoitivat tätä sen minkä pystyivät, jotta matka sairaalaan olisi mahdollisimman tuskaton.

Bushika istui isänsä vierellä ja katseli ensihoitajien puuhia hiljaa. Hän oli hyvin huolissaan isästään ja toivoi, että tämä tulisi vielä kuntoon.

Jossain välissä matkaa, Westridge palasi tajuihinsa ja katseli syvän hämmennyksen vallassa ympärilleen, sillä ei tiennyt miten oli joutunut helikopterin kyytiin.

Toinen ensihoitajista, painoi kätensä rauhoittavasti hänen rinnalleen ja yritti moottorin melusta huolimatta selittää oman osuutensa siitä, mitä oli tapahtunut ja minne he olivat menossa.

Westridge ei oikeastaan jaksanut vastata, joten hän tyytyi vain nyökkäämään ja antoi heidän tehdä työnsä. Sitten hän tuli vilkaiseeksi sivulleen ja näki Bushikan. Tämän kasvot olivat yhä kyyneljuovilla, mutta muutoin tyttö vaikutti olevan kunnossa, mikä sai miehen mielen huojentumaan. Nyt se saasta, Sanders, ei saisi iskettyä näppejään tyttöön, hän ajatteli ja hymyili lämpimästi Bushikalle.

Bushika otti isänsä käden omaansa ja vain katsoi tätä ja tunsi huojennusta. Isä tulisi varmasti kuntoon, hän ajatteli.

Miten jatkuupi tästä?

11
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« : 15.02.21 - klo:00:03 »
Osa 12, Helikopteri

Niin he sitten suuntasivat takaisin aukiolle, varovaisesti, jotta eivät törmäisi Sandersiin. Tämä taatusti ampuisi ensin ja kysyisi vasta sitten.

He pääsivät temppeliaukealle törmäämättä kehenkään, eikä siellä ollut muita kuin Westridge, joka makasi liikkumattomana siinä mihin oli jäänyt. Hänen toisen hartiansa alla oli punainen lammikko.

”Isä”, Bushika huudahti ja juoksi Westridgen luokse. Tämä ei reagoinut mihinkään, mutta Alejandro tajusi, että mies olisi välittömästi saatava sairaalaan tai tämä tosiaan kuolisi.

Hän tutki nopeasti haavan ja totesi, ettei se kovin paha ollut, mutta oli kuitenkin huolissaan verenhukasta ja siitä, ettei mies ollut alun alkaenkaan ollut hyvässä kunnossa kun häntä oli ammuttu.

”Bushika, isäsi selviää kyllä, mutta hänet olisi saatava pikaisesti sairaalaan, tuo luodinreikä huolettaa minua”, Alejandro selitti rauhallisesti ja mietti kiivaasti mitä pitäisi tehdä. Hän katseli ympärilleen yrittäen keksiä mitä vain, mistä olisi apua.

Lopulta hän päätti katsoa miesten jättämät tavarat, josko niissä olisi mitään millä kutsua apua, sillä sitä he tarvitsisivat juuri nyt. Jonkin aikaa kaiveltuaan hän suoristautui ja hymyili tyytyväisenä. Hän oli löytäny Sandersin repusta yhden kännykän, sekä radiopuhelimen.

”Ota sinä nämä, niin minä kannan isäsi. Mennään tuonne temppelin korkeimmalle kohdalle”, Alejandro sanoi ja ojensi radiopuhelimen ja kännykän Bushikalle.

Bushika katsoi nuorukaista hämillään, mutta otti laitteet. Ehkä tämä tiesi, mitä teki, hän päätteli. Vaikka toisaalta häntä pelotti olla noin näkyvällä paikalla, mistä miehet saattaisivat huomata heidät helposti.

Matkalla ylös Alejandro kertoi suunnitelmansa tarkemmin Bushikalle. Matka ei ollut helppo sillä portaat olivat jyrkät ja huonokuntoiset, sekä paikoin kasvien valtaamat. Eikä asiaa myöskään helpottanut Alejandron kantamus. Hän oli kyllä hyväkuntoinen ja voimakas nuori mies, parhaassa iässään, mutta hänenkin voimillaan oli rajansa. Varsinkin näin vaikeakulkuisissa portaissa. Lopulta he olivat huipulla, mistä avautui henkeä salpaava näkymä, jota kumpikin jäi hetkeksi katsomaan, kunnes Alejandro viimein katsoi sopivan paikan mihin hän laski Westridgen hellävaroen.

Kun tämä oli tehty Alejandro otti laitteet Bushikalta. Hän tutkaili ensin kännykkää, mutta ilmeisesti Sanders oli ollut muita fiksumpi ja oli laittanut kännykkäänsä kunnolliset suojaukset, joten sillä ei soiteltaisi mihinään. No ei soittaisi mieskään, Alejandro päätti ja paiskasi kännykän alas tasaneelta. Kuului kolinaa ja räsähdys, kun kännykkä putosi alas ja hajosi temppelin isoista kivistä tehtyihin rakennelmiin osuessaan kappaleiksi. Siitä kännykästä ei olisi enää mitään hyötyä.

Tämän jälkeen Alejandro otti käsiinsä radiopuhelimen, jossa ei ollut minkäänlaisia suojauksia päällä, joten sitä pystyi käyttelemään. Hänellä meni tovi jos toinenkin ennen kuin hän löysi oikean taajuuden ja alkoi lähettää hätäkutsua.

Meni tovi ja toinenkin, ennen kuin hän sai vastauksen. Alejandro kertoi hänelle vastanneelle henkilölle tilanteen ja ilmoitti että tarvitsisvat lääkäri apua. Lopuksi hän kertoi heidän sijaintinsa ja radiopuhelimensa tiedot, jotta he voisivat paikantaa heidät sen avulla, jos se suinkin olisi mahdollista, sillä hän ei tiennyt sanoa tarkkoja kordinaatteja temppelin sijainnille.

Lopulta hänelle vastannut henkilö ilmoitti apua olevan tulossa ja että heidän täytyisi vain odottaa, siihen kunnes se saapuisi. Hän lupasi tehdä niin ja lopetti puhelun, pitäen radiopuhelimen valmiustilassa, siltä varalta että jotain tulisi.

Tämän jälkeen hän katseli, mitä kaikkea tasanteella oli ja huomasi koristeellisen rakennelman, joka näytti siltä, että sitä oli ehkä käytetty muinaisina aikoina valaistus tarkoituksiin.

Hän tarkasteli tuota muinaista soihdun paikkaa, pohtien mitä hänen olisi parasta tehdä. Hänen käytössään olevilla välineillä, merkkitulesta ei kovin näkyvää saisi ja mutta kenties riittävästi. Toisaalta häntä huolestutti se riski, että myös heitä jahtaavat Sanders ja Carl näkisivät merkkitulen.

Lopulta hän päätti, että oli pakko ottaa riski, muutoin Bushika menettäisi isänsä. Hän siis kaiveli taskustaan vanhoja ruttaantuneita paperinenäliinoja ja jotain muuta paperiroskaa, jota hän oli sinne säilönyt ja sijoitteli niitä nyt katkomiensa kuivien liaanien palasten kanssa soihtumaljaan ja sytytti ne palamaan.

Hän oli onnistunut, mutta kuten hän myös oli arvellut, niin tuli ei ollut kovin näkyvä, mutta kenties riittävästi. Alejandro toivoi koko sydämestään, että he saisivat apua, ennen kuin heitä jahtaavat miehet huomaisivat heidät.

Lopulta Alejandro perääntyi takaisin Bushikan ja Westridgen luokse. Hän kurtisti kulmiaan nähdessään, että Westridgen olkapäässä olevasta haavasta valui yhä verta. Hän tiesi, että jotain oli tehtävä, joten pikaisen mietinnän jälkeen hän otti yltään päälimmäisen pitkähihaisen paidan ja repi sen sopiviksi suikaleiksi ja kietoi, miten pystyi, jotta se peitti haavan ja hillitsi hieman veren vuotoa.

Ja vielä pikkuinen jatkopala. Jatkakaapas te vuorostanne tätä...

12
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« : 15.02.21 - klo:00:01 »
Bushika lakkasi huitomasta nyrkeillään ja kohotti katseensa nuoren miehen päivettyneisiin kasvoihin, joita kehysti punaiset kihartuvat hiukset.

”Alejandro”, hän huokaisi helpotuskesta ja nojautui nuorukaista vasten.


Alejandro oli hämillään, sillä ei tiennyt mitä tehdä, muuta kuin lohduttaa tyttöä, joka selvästi oli poissa tolaltaan.

”Mitä tapahtui?”, Alejandro kysyi ja katseli Bushikaa huolestuneena.

”Sanders...”, Bushika sai sanottua ja yritti rauhoittua hieman, muttei ei ihan onnistunut.

”Eihän se sika tehnyt sinulle mitään?”, Alejandro kysyi huolissaan ja silitti tytön sileitä hiuksia.

”Ei, mutta isä... hän... hän satutti isää”, Bushika sanoi ja kertoi, mitä oli tapahtunut.

Alejandro ei oikein ymmärtänyt, koska Bushika puhui nyt sekaisin kahta kieltä. Tyttö oli kai niin järkyttynyt, että unohti, mitä kieltä piti puhua.

”No niin, rauhoituhan nyt ja aloita alusta. Minä en oikein ymmärtänyt, kun sinä puhut kahta kieltä yhtä aikaa”, Alejandro sanoi ja veti tytön käsiensä suojiin.

Meni tovi ja toinenkin ennen kuin Bushika rauhoittui ja sai kunnolla kerrottua mitä tapahtui.

”Käydään katsomassa, onko kaikki hyvin. Emmehän me voi jättää isääsi sinnekään”, Alejandro sanoi, vaikka toisaalta häntä pelotti törmätä niin miehiin, kuin siihen käärmeeseen.

”Se mies, Sanders, lähti perääni”, Bushika sanoi ja vilkuili ympärilleen, peläten tuon miehen hyppäävän esiin jostakin.
”Sitten me olemme varovaisia”, Alejandro totesi, vaikkei itsekään halunnut törmätä mieheen, joka kaikesta päättäen oli raivosta sekapäinen.

Ja vähän jatkoa taasen... :)

13
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« : 29.01.21 - klo:20:30 »
Lopulta hänen näkökenttäänsä osui, ”Sanders”, hän mutisi hiljaa ja valmistautui vastaanottamaan sen, mitä mies hänelle tekisi, nyt kun ei olisi todistajiakaan.

Sydän takoi rinnassa kiivaana, vaikka hän yrittikin olla näyttämättä pelkoaan. Tosin mitä sekin hyödytti, kun tuo ihmishirviö kuitenkin tekisi kaikkensa saadakseen uhrinsa kärsimään.

”Sinä!”, Sanders karjui harppoessaan Westridgen luokse.

”Mitä?”, Westridge inahti, hellittämättä katsettaan miehestä.

”Älä esitä tyhmää”, Sanders ärisi, ”mikä hemmetti se käärme on?” hän kysyi napaten Westridgeä rinnuksista ja ravisteli tätä.

”En tiedä”, Westridge inahti totuudenmukaisesti, sillä eihän hän tiennyt mistä käärme tuli tai miksi se teki mitä teki, ”minä en todellakaan tiedä”, hän änkytti uudelleen.

”Te sen tänne jostain toitte, en ole aiemmin näillä alueilla mokomaan törmännyt”, Sanders karjui ja jatkoi kovisteluaan.

”Ei... ei meistä kukaan osaa ohjailla käärmeitä. Nuo jättiläismatelijat tekevät mitä itse mielivät”, Westridge sanoi, ajatellen miten naurettava Sadresin päätelmä oli.

”Väitätkö että minä ehkä olen hullu”, Sanders ärjäisi.

”En”, Westridge vastasi, sillä ei hän sellaista ajatellut tosiaankaan. Jostainhan ne käärmeet tulivat ja jostain syystä tekivät, mitä tekivät ja käyttätyivät muutenkin eri tavalla kuin normaalit anakondat.

”Älä valehtele”, Sanders huusi ja se ääni oli puolittain raivoa, puolittain kauhua. Hän ei selvästikään halunnut ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Hänen kätensä nousi ja samaan aikaan kuului uudet, hieman pehmeämmät askelet, jotka lähestyivät.

Sitten, ”Isä, ei!”

”Bushika?”, Westridge henkäisi kauhistuneena, peläten mitä raivosta sekapäinen Sanders tekisi tytölle, ”ei”, hän kuiskasi hiljaa ja huusi sitten, ”pakene, mene...”, loppu hävisi kun Sandersin nyrkki osui hänen kasvoihinsa.

”Lakkaa satuttamasta isääni!” Bushika huusi, yhtä aikaa peloissaan ja vihaisena, juosten kohti Sandersia.

Sanders käännähti kohti Bushikaa, Westridgen pyyhkiessä tärisevin käsin kasvojaan, sillä hänen nenästään valui verta. Samassa Westridge näki jotain mustaa ja kiiltelevää Sandersin kädessä.

”Ei!” hän ulvaisi ja syöksähti kohti miestä, jonka huomio oli keskittynyt Bushikaan. Hän tarttui tiukasti miehen ranteeseen ja riuhtaisi tämän pois tasapainosta, jolloin tämä kaatui ja rysähti suoraan Westridgen päälle.

Westridge ähkäisi niin kivusta, kuin siitä että ilmat pakenivat hänen keuhkoistaan. Hänen otteensa miehen ranteesta piti silti. Hän oli päättänyt ettei antaisi periksi.

”Päästä irti!” Sanders huusi.

”En”, Westridge ärjäisi takaisin, ”en anna sinun satuttaa tytärtäni”, hän sähisi ja mulkoili miestä rumasti. Mitään muuta hän ei sitten ehtinytkään tehdä, kun jokin nopea ja kova osui Sandersia päähän ja tämä lysähti tajuttomana Westridgen päälle.

Meni vain hetki ja joku kiskoi ison miehen pois Westridgen päältä ja tuuppi hieman kauemmaksi.

”Isä oletko kunnossa”, Bushika kysyi ja kyykistyi isänsä vierelle.

”Mitenkuten”, Westridge vastasi hiljaa, vilkuillen niin Bushikaa, kuin tajutonta Sandersia, ”pakene kun vielä voit”, hän sanoi viimein ja katsoi anovasti tytärtään.

”Mutta isä”, Bushika aloitti ja vaikeni nähdessään isänsä katseen, joka oli täynnä huolta ja pelkoa.

”Minä pyydän” Westridge sanoi ja kosketti kevyesti tyttärensä poskea, ”mene”, hän sanoi ja nielaisi.

Bushika nyökkäsi ja nousi, vaikka hän mieluummin olisi jäänyt. Häntä pelotti jättää isä tänne. Ties mitä tuo mies tekisi hänelle, kun heräisi, jos heräisi. Bushika vilkaisi vielä kerran isäänsä ja samassa Sanders alkoi liikahdella.

”Mene”, Westridge käski vilkuillen niin Bushikaa, kuin Sandersia, joka alkoi hiljalleen kohottautua istuvilleen.

Bushika alkoi juosta kohti viidakkoa, muttei ehtinyt sinne, kun kuuli takaansa terävän laukauksen.

”Isä!”, hän huusi, pysähtyi ja kääntyi katsomaan. Westridge makasi liikkumattomana maassa, Sandersin suunnatessa kohti Bushikaa.

Bushika käännähti kauhuissaan ympäri ja säntäsi takaisin kohti sademetsää, kyynelten kastellessa hänen poskensa. Hän juoksi ja juoksi, niin että keuhkoissa poltteli, mutta oli päästävä kauas tuosta miehestä. Äkkiä hän törmäsi johonkin ja huusi kauhusta, mikä sai lähipuun linnut nousemaan säikähdyksestä siivilleen. Hän näki vain miehen, muttei kunnolla, sillä kyynelet vierivät yhä vuolaina hänen poskilleen ja sotkivat näkökentän.
Pelästyneenä siitä, että ehkä se oli se toinen mies, hän alkoi huitoa tätä nyrkeillään.

”Hei, rauhoitu”, sanoi lämmin, ystävällinen ääni, joka ei kuulunut noille pahoille miehille.

Bushika lakkasi huitomasta nyrkeillään ja kohotti katseensa nuoren miehen päivettyneisiin kasvoihin, joita kehysti punaiset kihartuvat hiukset.

”Alejandro”, hän huokaisi helpotuskesta ja nojautui nuorukaista vasten.

***
No niin mitenkähän tarina mahtaa jatkua tästä?

14
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« : 15.01.21 - klo:01:41 »
Osa 11 Ojasta allikkoon

Loppuyö sujui rauhallisesti, joskin kunnon levosta ei voinut puhua, kun alusta oli ollut niin epämukava. Lisäksi he heräsivät siihen, että Carlin leiristä kuului meteliä. Ilmeisesti he olivat huomanneet yövartijansa kadonneen, eivätkä löytäneet häntä enää mistään.

Danny kurkisteli ristikkoikkunasta leirin suuntaan ja toivoi, ettei vankeja kohdeltaisi kovin huonosti. He kun eivät olleet syyllisiä vartioon jätetyn miehen katoamiseen. Yhtä hyvin jompikumpi heistä olisi voinut joutua tuon hirvittävän matelijan ruokalistalle.

”Ilmeisesti joku joutui sittenkin saaliiksi”, Danny sanoi hiljaa ja vilkaisi tovereitaan.

”Metelistä päätellen he olettavat jotakin muuta. Eivät taida uskoa jättiläiskäärmeisiin”, Cale sanoi tympeästi.

”Niin”, Danny sanoi ja kääntyi katsomaan ikkunasta tapahtumia, ”mitä luulet, pitäisiköhän pian puuttua tuohon touhuun?”, hän kysyi, kun äänet Carlin leirissä kohosivat ja kuulostivat vihaisemmilta.

”Ei meillä ole aseita. Jos nyt astelemme tuonne, he ampuvat meidät heti”, Cale muistutti, ”ilman tuota vaaraa olisin samaa mieltä kanssasi, olen hyvin huolissani Alejandrosta. Toivon silti että hän pärjää”, hän lisäsi ja rypisti kulmiaan kuullessaan raskasta kiroilua Carlin leirin suunnalta.

”Ymmärrän”, Danny sanoi ja lihas hänen kädessään nyki. Hänen teki erittäin paljon mieli juosta tuonne lopettamaan miehen räyhääminen. Mutta tajusi itsekin, että olisi vain kävelevä maalitaulu aseistetulle roistolle.

”Danny, meidän on tehtävä jonkinlainen suunnitelma, en suinkaan ajatellut odottaa, että tuo jättiläiskäärme hoitaa asian puolestamme”, Cale huomautti, ”en pidä siitä mihin asiat voivat mennä jos se kirottu käärme päättää palata pian takaisin ja kohtaa nuo kaksi aseen kanssa heiluvaa ääliötä”, hän lisäsi.

”Tiedän, mutta en oikein tiedä, mitä voisimme tehdä. En itsekään halua joutua sen enempää käärmeen päivälliseksi, kuin Carlin maalitauluksi”, Danny vastasi.

”Aivan. Eikä Warren ole liikkumiskunnossa, hänen on jäätävä tänne suojaan”, Cale sanoi toteavaan sävyyn. Hän mietti kiivaasti sopivaa suunnitelmaa, sillä hän ei halunnut vaarantaa ketään, sen enempää liipaisinherkän roiston taholta, kuin jättiläismäisen käärmeen.

”Minä voin auttaa”, Bushika sanoi, sillä halusi saada isänsä pois täältä.

”Ei, sinä et mene tuonne”, Westridge sanoi tiukasti, sillä ei halunnut laittaa tytärtään vaaralle alttiiksi.

”Mutta”, Bushika aloitti.

”Ei”, Westridge keskeytti hänet ja katsoi tiukasti tytön silmiin.

Bushikan kasvoille nousi itsepäinen ilme, joka kieli, ettei hän suostuisi, ”isä, minä tunnen alueen hyvin ja voin olla avuksi”, tyttö sanoi itsepäisesti.

”Sanoin, ei”, Westridge toisti, ”en halua menettää sinua, en edes uskalla ajatella, mitä nuo kaksi tekevät sinulle, jos saavat käsiinsä. Ei, sinä et mene”, hän jatkoi.

Bushika ei vastannut, mutta katsoi hyvin paljonpuhuvasti isäänsä, sillä ei aikonut totella. Ei tällä kertaa.

Danny oli seurannut keskustelua tarkoin ja pieni hymynhäive käväisi hänen suupielissään. Todella isänsä tytär, hän naurahti ajatuksissaan.

”Warren, olen paljolti samaa mieltä sinun kanssasi, mutta hän näyttää siltä, että ei aio kuunnella sinun tai kenenkään käskyjä”, Danny aloitti, ”kuule, tehdään niin, että hän saa olla mukana, mutta mahdollisimman taka-alalla ja minä pidän hänestä huolen. Käykö se?”, hän kysyi.

”Hyvä on”, Westridge myöntyi vastahakoisesti, ”kaksi yhtä vastaan, se ei ole reilua”, hän murahti kärttyisästi.

”Minä katson, ettei hän joudu vaaraan”, Danny lupasi, ”olen sen velkaa sinulle”, hän sanoi.

Westridge myöntyi, mutta oli vaiti ja katsoi hivenen hämmentyneenä Dannyä, joka hymyili vinosti.

”Hei, ilman sinua, minä ja Terri olisimme päätyneet silloin jättiläiskäärmeen kitaan”, Danny vastasi äänettömään kysymykseen, ”pääsit yllättämään, sillä en olisi ikinä uskonut että sinä kaikista ihmisistä olisit tehnyt moista, varsinkin sen kaiken sen valittamisen jälkeen, mutta ilmeisesti tiukka paikka kertoo, mitä me todella olemme ja sinä olet hemmetinmoinen sankari”, hän sanoi naurahtaen.

”Eihän se ollut mitään”, Westridge vähätteli. Hän ei oikeastaan pitänyt itseään sankarina ja muisti toki millainen maanvaiva hän oli toisinaan ollut.

”Älä vähättele itseäsi” Danny tokaisi, ”hemmetinmoinen temppu, vai mitä Terri”, hän lisäsi ja vilkaisi Terriä.

”Tosiaan”, Terri liittyi keskusteluun, ”mutta se suunnitelma, mitä me teemme?”, hän kysyi.
Kukaan ei ehtinyt vastata, kun ulkoa alkoi kuulua askelia. Joku asteli hyvin lähellä ristikkoikkunaa ja vesiallasta. Terri, Cale, Danny, Westridge ja Bushika pysyttelivät vaiti, Dannyn vilkaistessa varovaisesti ristikkoikkunasta. Hän näki miten Sanders käveli edestakaisin, kuin jotain etsien.

”Jones!”, Sanders huusi, saaden piilossaolijat hätkähtämään äkillistä kovaa ääntä. Mies ei saanut vastausta huutoonsa. Vain tuon oudon painostavan hiljaisuuden.

Salahuoneessa olijat kuulostelivat ääneti Sandersin liikkeitä. Tämä pyöri vielä hetken vesialtaan lähistöllä, kunnes suuntasi toisaalle etsimään kadonnutta toveriaan.

Kun Sanders oli mennyt, he huokaisivat helpotuksesta. Ainakin toistaiseksi he olivat turvassa, joskin Cale tiesi, etteivät he voisi jäädä piilonsa pitkäksi aikaa. Ruoka ei riittäisi ja Westridge tarvitsi yhä sairaalahoitoa. Mahdollinen tulehdus saattaisi viedä mieheltä hengen, jos tämä ei saisi ajoissa oikeanlaista hoitoa.

Toisaalla, Sanders tutki temppelin ympäristön, kunnes lopulta löysi suuaukon siihen samaan käytävään, minne Westridge oli edellisenä päivänä juossut, paetessaan jättiläismäistä rumaa käärmettä.

Sanders napsautti taskulamppunsa katkaisijaa ja pian kirkas valokeila lakaisi kivistä, hivenen kosteahkoa lattiaa ja seiniä. Onneksi hänellä oli taskulamppunsa, sillä hän oli hyvin lähellä pudota siihen samaan kuiluun, jonne Westridge oli aikaisemmin pudonnut.

Sanders oli tyytyväinen, ettei hän joutunut tuohon ansaan ja aikoi jatkaa matkaansa, kun jokin kuilun reunalla kiinnitti hänen huomionsa. Hän kumartui katsomaan sitä ja huomasi, että se oli suklaapatukan käärepaperi. Joku etsityistä oli kai syönyt jotain pikaisesti, eikä ollut huomannut ottaa roskia mukaansa, hän päätteli. Hieman kauempana oli se pieni ensiapupakkaus, joka oli kaiketi kiireessä unohtunut.

Sanders valaisi rasiaa ja sen ympäristöä, huomaten suuaukon toiseen käytävään. Hän eteni varovaisesti, tutkien seinämiä ja lattiaa taskulampun valossa, varmistaakseen, ettei vastassa olisi uusia kuiluja tai muita ansoja. Mutta niitä ei ollut ja hän pääsi etenemään ongelmitta. Lopulta hän huomasi lepattavaa valoa käytävän toisessa päässä.

Hänellä oli aavistus siitä kenet, hän sieltä löytäisi ja se sai hänet jatkamaan matkaansa innokkaasti, kunnes hän viimein saapui salahuoneeseen.

”Kas, kas”, Sanders sanoi tyytyväisenä ja osoitti huoneessa olijoita taskulampulla, ”ei mitään äkkiliikeitä, ettei minun tarvitse ampua”, hän jatkoi varoittavaan sävyyn, samalla kun hänen kätensä hamusi pistoolin kädensijaa.

Huoneessaolijat katsoivat miestä happamasti, eivätkä sanoneet mitään. Mitä he voisivat. Heillä ei ollut aseita ja tuo mies ei takuulla epäröisi ampua, jos katsoisi sen tarpeelliseksi.

”Ihan ensin saatte kertoa, minne te olette vieneet Jonesin ja Adamsin”, Sanders sanoi tiukasti.

”Me emme ole vieneet heitä mihinkään”, Westridge totesi kuivasti, vaikka tiesikin ettei se ehkä ollut kovin hyvä idea. Mutta yhtä kaikki, se oli silti totuus.

Sanders asteli Westridgen luo, käsi liikahti nopeasti ja kuului inhottava muksahdus. Westridge älähti tuskasta ja hieroi poskeaan, jossa nyt tykytti inhottavasti.

”Kysyn uudelleen, missä ovat Adams ja Jones? Mitä te olette tehneet heille? Eikä mitään temppuja tai muuten”, Sanders sanoi, mulkoillen jokaista rumasti.

”Hän puhui totta, me emme ole vieneet heitä mihinään, emmekä ole myöskään tehneet heille mitään. He ovat kuolleet”, sanoi Cale, joka nousi seisomaan.

”Kuolleet?” Sanders sanoi epäuskoisena, ”miten niin kuolleet? Kuka teistä tappoi heidät?”

”Ei kukaan meistä”, Westridge vastasi hiljaa, ”tosin et taitaisi uskoa, vaikka me kertoisimmekin kuka tai oikeammin mikä oli syyllinen”, hän lisäsi ja katseli Sandersia valmiina väistämään, jos tämä yrittäisi taas lyödä.

”Mitä sinä höpötät”, Sanders kysyi ärtyneenä, sormien puristuessa tiukasti taskulampun kädensijan ympärille, valmiina iskuun.

Samalla hetkellä Bushika syöksyi isänsä luokse, kuin suojaksi ja sanoi, ”isä puhuu totta, me emme ole tehneet mitään sinun tovereillesi. He joutuivat saaliiksi”, hän lisäsi.

”Saaliiksi? Mitä hölynpölyä tämä on?”, Sanders kysyi.

”Jättiläis anakonda”, Cale vastasi.

”Jättiläis anakonda. Pyh, ei sellaisia ole olemassakaan”, Sanders tuhahti.

Kukaan ei vastannut. He ymmärsivät kyllä, ettei mies uskoisi, ennen kuin näkisi itse, eikä varmasti auttaisi vaikka he yrittäisivät vängätä vastaan.

”Oli miten oli, te tulette nyt kiltisti mukaani, eikä sitten mitään temppuja”, Sanders komensi.

”Me tarvitsimme paarit tai jotain vastaavaa, sillä Warren ei juuri nyt pysty kävelemään. Hän mursi jalkansa eilen”, Cale huomautti, sillä ei ollut valmis jättämään Westridgeä tänne yksin.

Sanders kiroili raskaasti. Häntä halutti jättää mies tänne yksin, mutta hän tiesi, etteivät muut sen jälkeen olisi erityisen yhteistyökykyisiä.

”Kantakaa hänet. Me menemme vain leirille, eikä sinne ole pitkä matka tästä, tuossahan se on ulkopuolella”, hän sanoi lopulta tylysti, ”eikä sitten mitään temppuja”.

Cale katsoi Sandersia, mutta tajusi kuitenkin ettei tämä kuuntelisi heidän selittelyitä, ”Danny, auttaisitko minua”, hän pyysi.

Danny nyökkäsi ja he astelivat Westridgen luokse, ”sori, kamu”, Danny sanoi pahoitellen, sillä hän tiesi, että siirtoperaatio olisi todella kivulias.

Westridge tyytyi vain nyökkäämään ja valmistautui tulevaan, vaikka tiesi, että siitä tuskin olisi mitään hyötyä. Hän tosin oli aikonut sanoa, että jättäisivät hänet sinne missä hän oli, mutta hän arveli, etteivät he suostuisi siihen.

Danny ja Cale ottivat kiinni Westridgestä, laskivat kolmeen ja nostivat tämän  ylös. Mies ulvaisi tuskasta, mutta yritti silti kestää, sihisten muutamia kirouksia hampaidensa välistä.

Vaikka leirille ei ollut pitkä matka, se tuntui Westridgestä silti ikuisuudelta, sillä  murtunut jalka tuntui lähettävän yhä uusia tuskan aaltoja jokaisella pienelläkin liikkeellä. Mutta lopulta he saapuivat telttojen luo, jossa Danny ja Cale saattoivat laskea Westridgen sopivaan paikkaan. Tuska hellitti, mutta vain hyvin vähän. Liikkuminen ei ollut tehnyt hyvää jalalle.

”En löytänyt Adamsia tai Jonesia, mutta sen sijaan törmäsin näihin karkureihin”, Sanders vastasi Carlille, joka katsoi häntä kysyvästi.

Carl nyökkäsi hyväksyvästi, mutta ei sanonut mitään. Hän oli hieman yllättynyt tästä, mutta toisaalta myös tyytyväinen, sillä hän voisi laittaa heidät kantamaan aarteen jokialukselle.

”En tiedä, mitä te olette suunnitellut meidän varallemme, mutta sallinette meidän auttaa ystäväämme. Hän mursi jalkansa eilen, eikä hän pysty kävelemään. Me veisime hänet kernaasti jokialukselle odottamaan, että palaamme takaisin Manausiin, missä voisimme toimittaa hänet sairaalaan hoitoa saamaan”, Cale pyysi.

”Minä sanoisin, että olisi armeliasta päästää hänet tuskistaan”, Sanders tokaisi tylysti, ”tietysti vasta sitten, kun minä olen saanut hänestä kiskottua tiedot ystävieni olinpaikasta”, hän lisäsi häijysti.

”Ei!, Bushika huudahti, liikahtaen kohti Sandersia, kun Terri pysäytti tytön.

”Ole vaiti”, Sanders sähähti ja mulkaisi Bushikaa häijysti. Hän tiesi jo mitä hän tytölle tekisi. Eräs hänen monista asiakkaistaan maksaisi varmasti hyvät rahat noin sievästä tytöstä, mies ajatteli.

Westridge oli vaiti, sillä katsoi aiheelliseksi olla tuomatta julki mielipiteitään Sandersin käytöksestä. Häntä raivostutti tämän tapa kohdella Bushikaa. Hän ei silti antaisi miehen satuttaa Bushikaa millään lailla, sen hän päätti ja sen saattoi nähdä hänen päättäväisiltä kasvoiltaan ja tuikeasta katseesta, jonka hän loi Sandersiin.

Sanders hymyili ylimielisesti, astellen laiskasti Westridgen luo ja kyykistyessä tämän vierelle, ”kun olen valmis, sinä pyydät minua päästämään sinut kärsimyksistäsi ja sitten kun tämä homma on täällä valmis, minä vien tyttäresi mukanani ja myyn hänet. Noin kauniista tytöstä saa sievoisen summan”, hän sanoi, kohottautuen hitaasti seisomaan.

”Senkin paskiainen!” Westridge karjaisi ja sitten ulvoi tuskasta, kun Sanders painoi jalallaan murtunutta nilkkaa.

”Teen mitä haluan, etkä sinä voi estää minua”, Sanders sanoi tyytyväisenä.

”Painu helvettiin”, Westridge sähähti, hengittäen raskaasti. Tuska alkoi taas hellittää hieman.

”Ei kiitos, jätän väliin”, Sanders sanoi tyynesti ja painoi taas murtunutta jalkaa, ”no niin, sen sijaan voisit kertoa ystävieni olinpaikan”, hän lisäsi ja katsoi Westridgeä sadistisesti virnuillen.

Westridge ei pystynyt kivultaan vastaamaan, vaan huusi keuhkojensa täydeltä, "painu helvettiin jalkani päältä!" ja yritti työntää Sandersia pois murtuneen jalan päältä, onnistumatta kuitenkaan.

”Lopeta!”, Terri huudahti, ”sinun ystäväsi ovat kuolleet, me kerroimme sen jo”, hän sanoi.

”En usko”, Sanders sanoi ja painoi Westridgen jalkaa jälleen kerran, saaden miehen ulvomaan ja vääntelehtimään tuskasta.

”He... ovat kuolleet. Minä näin... Se kirottu käärme”, Westridge sai takelleltua vastauksen, ”se vei Adamsin”, hän lisäsi.

”Mikä käärme. Minä en usko jättiläiskäärmeisiin”, Sanders sanoi tylysti, ”Serone uskoi ja jahtasi sellaisia, muttei koskaan palannut viimeiseltä matkaltaan”.

”Tiedän. Hänkin on kuollut. Terri ja Danny voinevat kertoa, miten se tapahtui, koska he olivat paikalla, kun se tapahtui”, Westridge vastasi.

”Se vanha paskiainen koki sitten loppunsa”, Sanders totesi, ”en sittenkään usko jättiläiskääremeisiin. Missä ystäväni ovat ja mitä olette tehneet heille?”, hän tivasi ja painoi taas Westridgen murtunutta jalkaa.

Westridge yritti vastata, muttei pystynyt, vaan parkui tuskasta, kunnes lopulta tajuttomuus armahti hänet. Siinä hän makasi alallaan, kasvot kalpeina ja  hikipisarat otsalla kimmeltäen. Nilkka, sekä sääri puolestaan näyttivät entistäkin turvonneemmilta ja sinipunaisilta.

”Ole kiltti ja lopeta. Ei hän valehtele. Yksikään meistä ei valehtele”, Bushika yritti vedota mieheen, ”me kaikki näimme sen yöllä. Se siinä huoneessa, josta löysitte meidät, mutta jostain syystä se ei tehnyt mitään, vaan poistui”, hän jatkoi.

”Ei niin isoja käärmeitä ole”, Sanders intti itsepäisesti.

”Kyllä on”, Cale sanoi hiljaa ja tuijotti silmät suurina Sandersin taakse, ”katso taaksesi”, hän henkäisi.

Sanders tuhahti epäuskoisesti, mutta kun hän huomasi toisten tuijottavan jotakin, kasvoillaan kauhun ja inhon ilme, hän kääntyi hitaasti. Ruohikolla, miehen takana oli pitkä tumma jokin, joka tuijotti heitä kellanvihreillä silmillään, kuin miettien kenet ottaisi päivälisekseen. Hän henkäisi syvään, astahti taaksepäin, samalla kun käsi puristi asetta tiukasti. Käärme alkoi kohottautua ja Sanders laukaisi.

Siinä samassa kaikki he juoksivat pakoon, hajaantuen useampaan suuntaan. Kaikki, paitsi Westridge, joka makasi tajuttomana maassa, siinä mihin hänet oli kannettu.

Käärme väisti ja katosi hetkeksi näkyvistä. Se ei antaisi niin helpolla periksi. Se palasi takaisin ja mateli hiljakseen kohti Westridgeä, joka makasi yhä alallaan. Kaksihaarainen kieli tunnusteli ilmaa, kun se tutkaili liikkumatonta hahmoa. Lopulta se menetti mielenkiintonsa Westridgeä kohtaan ja mateli pois.

Kun Westridge palasi tajuihinsa, hän oli yksin. Hän ei tiennyt, mitä oli tapahtunut, mutta arveli, että mitä se sitten olikin, se oli saanut muut pakenemaan henkensä edestä. Hän saattoi vain toivoa, että Bushika oli päässyt pakoon.

Hän ei tiennyt mitä tehdä, muuta paitsi maata alallaan ja odottaa. Tulisivatko toiset vielä takaisin, vai olivatko he häipyneet kokonaan? Kunhan ovat turvassa ja etteivät Carl ja Sanders tekisi heille mitään pahaa, hän ajatteli ja yritti vääntäytyä parempaan asentoon. Kun olo lopulta alkoi olla siedettävä, hän kohottautui käsiensä varaan ja yritti nähdä oliko aukealla ketään? Tai edes, oliko tuo käärme lähettyvillä.

Ei ketään, vain syvä, painostava hiljaisuus. Vain jostain muurien toiselta puolelta kantautui vaimeana viidakon äänet. Sitten askelia. Westridge höristi korviaan ja yritti paikantaa, mistä askelet tulivat. Hän toivoi, että Cale tai Terri olisi tulossa takaisin ja toisaalta samanaikaisesti pelkäsi, että se kuitenkin olisi Sanders tai Carl.

Lopulta hänen näkökenttäänsä osui, ”Sanders”, hän mutisi hiljaa ja valmistautui vastaanottamaan sen, mitä mies hänelle tekisi, nyt kun ei olisi todistajiakaan.

***

Miten mahtanee jatkua tästä, kertokaapas te vuorostanne se...

15
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« : 15.01.21 - klo:01:27 »
Hän kohottautui hieman paremmin istumaan, välttäen tekemästä mitään äkkinäistä. Samalla hän vaistonvaraisesti veti toisen kätensä Bushikan eteen, estääkseen tuota pirullista elukkaa pääsemästä lähellekään tyttöä.
Käärme vilkuili laiskasti ympärilleen, laskeutui takaisin veteen, palaten takaisin aukiolle.

Westridge vilkaisi Bushikaa joka yhä tuijotti ikkunaa ja tuota vesiallasta, kuin peläten käärmeen muuttavan mielensä ja palaavan takaisin. Hän veti tytön lähelleen, vaikkei tiennytkään mitä sanoa tai tehdä, sillä oli lähes yhtä kauhuissaan kuin tyttökin.

”Mitä hittoa”, kuului Dannyn ääni ja silloin Westridge huomasi, että muutkin olivat heränneet, vaikka hän sen enempää kuin Bushika tai käärme eivät olleet pitäneet meteliä.

Syvä odottava hiljaisuus laskeutui huoneeseen, sitä kesti tovin ja toisenkin, mutta sitten he alkoivat yksi toisensa jälkeen rauhoittua, kun käärme ei enää palannut takaisin. Jostakin syystä sitä ei selvästikään kiinnostanut tulla rakennukseen sisälle, vaikka se olikin uskaltautunut tähän huoneseen.

”Se ei tehnyt mitään, katsoi vain hetken ja häipyi”, Bushika sanoi viimein.

”Outoa”, Cale sanoi hiljaa, miettien käärmeen käytöstä. Se ei ollut käyttänyt tilaisuutta hyväkseen, vaikka illallinen oli suorastaan katettu sille. Hän ihmetteli sitä ihan siksikin, kun heistä yksikään ei olisi ehtinyt tehdä mitään, jos käärme olisi päättänyt nauttia yhden heistä yöpalakseen.

”Mietitään sitä vasta päivänvalossa”, Westridge pyysi, sillä ei todellakaan halunnut puhua käärmeestä yhtään enempää kuin oli pakko ja kaikkein vähiten yöaikana. Tuo otuksen ilmaantuminen sai vanhat muistot pintaan ja hän tiesi, että loppu yö saattaisi mennä painajaisia nähden.

”Hyvä on”, Cale myöntyi ja arveli että olisi yritettävä nukkua sen minkä vielä pystyi, vaikka tuskin ketään nukutti enää lainkaan. Ei nyt kun he tiesivät tuon pahuksen matelijan olevan lähistöllä.

Danny ja Cale tirkistelivät ristikkoikkunan koloista ulos, mutta oli vain pimeää. Ainoa valopilkku oli Carlin leiriä valaiseva nuotio. Nuotion vieressä kyyhötti joku, kenties toinen niistä salametsästäjistä oli jätetty vahtiin, muiden nukkuessa.

Vahti kohottautui ja asteli hieman sivummalle. Tuossa oudossa syvässä hiljaisuudessa kuului ensin lyhyt terävä ääni, kun vetoketju aukaistiin, sitten ropinaa ja syvä helpotuksen huokaisu, joka kieli, mitä mies oli tekemässä.
Meni hetki ja sitten mies oli ilmeisesti valmis. Kuului taas terävä ääni ja askelia, kun mies harppoi takaisin kohti leirinuotiota.

Sitten askelet loppuivat kuin seinään, mutta miestä ei näkynyt leirinuotion kajossa. Jostain kuului kahinaa ja outo inahdus. Toinen hiljaisempi äännähdys ja sitten jälleen tuo syvä pahaenteinen hiljaisuus.
Jokin liikkui ruohikossa ja katosi sitten öiseen viidakkoon.

”Joutuikohan joku taas saaliiksi?”, Cale kuiskasi.

”Vaikea sanoa, mutta toivottavasti ei”, Danny vastasi.

”Meidän on saatava Alejandro ja Bira pois tuolta, he ovat tuolla suuressa vaarassa”, Cale totesi ja yritti työntää karmeat mitä jos ajatukset pois mielestään.

”Katsotaan sitä sitten aamulla”, Danny sanoi yllättävän rauhalliseen ja epä-Dannymaiseen sävyyn.

”Olet oikeassa”, Cale vastasi, minkä jälkeen he kumpikin vetäytyivät pois ikkunalta ja takaisin omille paikoilleen.

”Hei, mihin sinä piilotit sen kuumakallen, jonka muistan viime retkeltä?”, Westridge kysyi vitsaillen ja vilkaisi Dannyä pilke silmäkulmassaan.

”Minä rauhoituin”, Danny vastasi naurahtaen, sillä tajusi tuon olevan vastaveto hänen aikaisempaan kysymykseensä, kun hän oli nähnyt ystävänsä niin pitkän ajan jälkeen.

”Vai niin”, Westridge hymyili ja nyökäytti kevyesti päätään, minkä jälkeen hän yritti löytää hieman mukavamman asennon epämukavassa nukkumapaikassaan.

”Niin”, Danny hymähti ja haki hänkin niin mukavan asennon itselleen, kuin oli mahdollista.

Vähä vähältä tilanne rauhoittui ja yksi toisensa vaipui uneen. Tosin Westridge nukkui levottomasti kuumeen ja painajaisien takia.

***
Jatkakaahan...

Sivuja: [1] 2 3 4 5 6 ... 140
Copyright © 2000 Juplin.net. All Rights Reserved. Design by Juplin.