Tänään on lauantai 15. toukokuuta 2021
Nimipäivää viettää Sofia, Sonja ja Sohvi

Näytä kirjoitukset

Tässä osiossa voit tarkastella kaikkia tämän jäsenen viestejä. Huomaa, että näet viestit vain niiltä alueilta, joihin sinulla on pääsy.


Viestit - Nefertiti

Sivuja: [1] 2 3 4 5 6 ... 140
1
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« : 18.03.21 - klo:21:43 »
Osa 15, Käärme soturi

Sairaalalla nuo muutamat päivät olivat vierähtäneet rauhallisissa merkeissä ja Westridgen pahoin murtunut jalka oli hiljalleen alkanut parantua. Kävelykuntossa se ei olisi vielä pitkään aikaan, mutta ainakin hänen olonsa oli huomattavasti parempi. Tai sitten se johtui melkoisesta lääkekoktailista, joka hänelle annettiin päivittäin.

Bushika oli isänsä luona mahdollisimman usein ja niin pitkään kuin uskalsi ja pystyi. Tosin noina muutamina öinä hän oli joutunut etsimään itselleen yöpaikan, sillä sairaalassa ei saanut yöpyä, jos ei ollut potilas.

Nytkin hän istui vuoteen vieressä ja keskusteli isänsä kanssa, kun ovi työnnettiin auki ja Terri, Danny, Cale ja Alejandro astuivat sisälle. Heidän kasvoillaan ollut tiukka, jännittynyt ilme muuttui helpottuneeksi, kun he näkivät, ettei Bushikan ja Westridgen lisäksi huoneessa ollut ketään muuta.

”Et usko miten iloisia olemme nähdessämme teidät kaksi”, Danny sanoi ja harppoi vuoteen toiselle puolelle.

Westridge katsoi Dannya ja sitten muita hieman kysyvästi, ”mitä on tekeillä? Mistä olen jäänyt paitsi?”, hän kysyi.

”Öm, tuota”, Danny aloitti, mutta vaikeni ja vilkaisi Calea. Hän ei oikein tiennyt mitä kertoa ja oliko edes vaara enää olemassa, jos Sanders ei löytäisi sittenkään tänne.

”Kuten näet pääsimme tänne hyvin, mutta rantautuessamme Manausin satamaan, Sanders ja Carl karkasivat käsistämme ja me vähän pelkäsimme, että Sanders yrittäisi tulla tänne?”, Cale selitti.

”Miksi hän tänne...”, Westridge aloitti, mutta vaikeni ja kääntyi sitten katsomaan Bushikaa. Hän ymmärsi, mies tietenkin halusi saada tytön käsiinsä, vaikka siinä olisikin riskinsä, ”Bushika”, hän sanoi hiljaa ja vilkaisi muita.

”Älä huoli, me pidämme hänestä huolen”, Cale lupasi, eikä voinut olla huomaamatta pientä tyytyväistä hymyä Alejandron kasvoilla.

”Tiedän”, Westridge sanoi, hienoista huojennusta äänessään. Hän oli ollut hieman huolissaankin tyttärestään, sillä tällähän ei ollut mitään majapaikkaa täällä. Mutta nyt hän voisi olla Terrin ja Calen luona.

”Hyvä”, Cale sanoi tyytyväisenä. Hän, kuten muutkin olivat olleet hyvin huolissaan, mutta nyt heillä oli yksi huoli vähemmän. Ainakin toistaiseksi.

Cale, Terri, Danny ja Alejandro päättivät jäädä hetkiseksi vierailulle Westridgen luokse ja pian huoneessa soljui kepeä puheensorina, kun itse kukin kertoi, mitä heille oli viidakossa ja temppelillä tapahtunut. Westridge kertoi, mitä hänen ja Sandersin välillä oli tapahtunut, mikä ei lopulta yllättänyt muita.

No niin tässä tämän kertaiset pätkät. Jatkakaahan te puolestanne nyt. :)

2
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« : 18.03.21 - klo:21:41 »
Sen ruumis liikkui sulavasti ja piti outoa pehmeää, rahisevaa ääntä, kun suomuinen nahka osui puista kantta vasten.

Sanders käänsi asetta pitelevän kätensä kohti matelijaa ja ampui.

Pam, pam, pam, pam

Kuului pehmä tömähdys, kun matelijan pitkä ruumis lysähti kannelle. Sitten avautuvia ovia ja juoksuaskelia, kun Terri ja Alejandro syöksyivät paikalle, havahduttuaan laukauksien ääniin.
”Nyt se on kuollut”, Sanders sanoi voitonriemuisena ja kääntyi takaisin Dannyn ja Calen puoleen.

”En usko, että se oli yksin”, Danny sanoi hitaasti, sillä muisti, että edelliselläkin reissulla noita jättiläismäisiä käärmeitä oli ollut ainakin kaksi.

”Ihan sama, ammun senkin, jos se erehtyy tulemaan tänne”, Sanders ärisi, yrittäen peittää sen tosiasian, että oli säikähtänyt jättimäistä matelijaa.

”Sen kuin vain”, Danny sanoi tyynesti. Hän tiesi jo kokemuksesta, ettei se ollut helppoa, sillä nämä jättiläismäiset käärmeet tuntuivat poikkeavan niin monella tapaa tavallisista käärmeistä. Aivan kuin ne osaisivat ajatella ihmisen tavoin. Kostaa kumppaninsa kuoleman tai jotain sen tapaista.

Toisaalta, saattoihan hän olla väärässäkin, mutta niin paljon outoja oli tapahtunut, että hän suvaitsi epäillä sitä.

”No niin ja me jatkamme matkaa ja menemme sinne minne minä käsken”, Sanders käski, muttei huomannut Calea, jonka käsi liikahti nopeasti. Kuului ällöttävä muksahdus kun kookas taskulamppu osui miehen takaraivoon.

Sanders räpäytti silmiään hämmästyneesti kerran ja lysähti sitten pitkin pituuttaan kannelle.

”Kiitos”, Danny sanoi, katsoen Calea. Hän ei aikaillut, vaan riisui miehen aseista ja tämän jälkeen sitoi tämän kädet ja jalat tiukasti. Miehestä ei olisi vaaraa kenellekään, ainakaan toistaiseksi.

”Eipä mitään”, Cale sanoi tyynesti ja muistutti, ”tulin päästämään sinut levolle”.

Danny nyökkäsi ja vilkaisi nopeasti Sandersia, joka alkoi hiljalleen virota saamastaan iskusta, ”pärjäätkö tuon kanssa?”

”Kyllä”, Cale vastasi.

”Hyvä on”, Danny sanoi ja harppoi omaan hyttiinsä, Terrin ja Alejandron palatessa omiinsa, nyt kun kaikki oli taas rauhallista.

Cale vietti loppuyön vartiossa, aamun valjetessa hän, Danny ja Alejandro työnstivät ison, raskaan käärmeen ruumiin kannelta veteen, sillä he eivät halunneet viedä sitä Manausiin. Eikä kukaan välttämättä ollut halukas ostamaan, mahdollisesti siihen mennessä haisevaa, käärmeenraatoa.

Tämän jälkeen Alejandro ja Danny irroittivat köydet ja matka saattoi jatkua, mutta he eivät huomanneet, että heitä seurattiin. Ei tosin rannalta käsin, vaan jokin suuri, pitkä ja tumma ui äänettömästi juuri veden pinnan alapuolella, joten sitä oli vaikea erottaa jokialuksen jättämästä vanasta.
Loppu matka Manausiin sujui yllättävän mutkattomasti ja suurin osa heistä oli hyvin tyytyväisiä päästyään turvallisesti satamaan.

Danny vapautti Sandersin köysistä, jolloin tämän olisi helpompi liikkua ja he aikoivat nousta jokialuksen kyydistä, kun Sanders tuuppasi Dannyn nurin ja peräytyi rantaan, Carlin seuratessa häntä. Nuo kaksi katosivat ihmisvilinään.

”Emme voi jäädä tähän. En tiedä minne he aikovat mennä, mutta minulla on paha aavistus”, Cale sanoi.

”Sairaala”, Danny sanoi heti ja kääntyi kysymään Alejandrolta, tiesikö tämä mihin sairaalaan Westridge oli viety.

Alejandro mietti hetken, kunnes muisti. Silti hän ei ollut aivan varma. Mutta ei lähialueilla kovin montaa sairaalaa ollut, joten niiden tutkimiseen ei menisi kovin pitkästi.

”Menkäämme sitten”, Cale totesi tyynesti. He hankkivat itselleen kulkupelin ja suuntasivat ensimmäiseen paikkaan, jonne Alejandro oletti Westridgen viety, eikä hän sitä ollutkaan väärin muistanut.

Lisäksi heitä seurattiin yhä. Sillä jostakin syystä tuo toinen iso anakonda oli päättänyt olla antamatta periksi.

Jatkuu.... Jollet sinä jatka tätä ensin. :)

3
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« : 11.03.21 - klo:10:03 »
Osa 14, Matka Manausiin

Terri, Danny, Cale, Alejandro ja Carl puolestaan nousivat jokialukseen, joka näytti hylätyltä. No olihan se jätetty kiireessä, mutta he olivat silti tyytyväisiä, että se oli kunnossa, eikä eläimet olleet vallanneet sitä.

Carl lukittiin yhteen hyttiin, sillä he halusivat varmistaa, ettei tämä pääsisi juonittelmaan, sillä tuskin hänkään oli halukas kohtaamaan viranomaisia ja näiden kysymyksiä matkan tapahtumista.

Danny ja Terri irroittivat jokialuksen, joka erkani rannasta hitaasti, mutta tasaisesti. Alejandro oli ohjaimissa, kun taas Cale yritti saada yhteyden Manausiin Alejandron pelastamalla radiopuhelimella. Se toimi jotenkuten, mutta, yhdeyden saaminen oli vaikeata. Ehkäpä kantomatka ei toiminut joella aivan yhtä hyvin kun temppelin huipulla.

Mutta lopulta hyvin pitkän ajan kuluttua hän löysi oikean taajuuden ja sai vastauksen. Hän selitti hänelle vastanneelle henkilölle heidän senhetkisen tilanteen ja että he olivat paluumatkalla Manausiin, mutta että yksi aseistetuista miehistä oli yhtä vapaalla.
Vastaaja lupasi selvittää asiaa ja pyysi heitä olemaan rauhallisia ja ilmoittamaan, kun he olisivat viimeinkin päässeet takaisin Manausiin.

Cale lupasi, että he tekisivät niin ja lopetti puhelun ja kertoi saman muillekin.

Jokialus lipui takaisin päin jokea pitkin, heidän ohittaessaan tuttuja maisemia, joskaan ketään ei liiemmin jaksanut maisemat juuri sillä hetkellä kiinnostaa. He halusivat päästä takaisin Manausiin selvittämään asiat, sekä mahdollisimman kauaksi niin Sandersista, kuin käärmeestä.

Vain yksi toivoi, etteivät he palaisi Manausiin, sillä hänellä ei ollut minkäänlaista halua selvitellä asioita paikallisten viranomaisten kanssa. Mutta toisaalta, nämä saattoivat helposti, sopivasta rahasummasta, katsoa asioita läpi sormien ja hän saattaisi ehkä jopa päästä pälkähästä.

Vasta kun päivä alkoi jälleen kääntyä illaksi, he pysähtyivät yöksi vastarannalle ja sopivat että he vuorottelisivat vahdissa, siltä varalta, että Sanders olisi seurannut heitä ja yrittäisi päästä alukseen. Tosin heillä ei ollut minkäänlaista aseistusta, sillä ne pari asetta, jotka aluksessa oli ollut, oli Sandersin koplan toimesta viety. Silti he yrittivät pärjätä sillä, mitä aluksesta löytyi.

Lisäksi he joutuivat pitämään silmällä Carlia, joka pääsi hytistään vain pakollisille vessareissuille. Toistaiseksi Carl ei ollut yrittänyt mitään, mutta he eivät silti halunneet että mies saisi mitään tilaisuutta tehtä pahojaan.

Yö sujui yllättävän rauhallisesti, vain yhdessä vaiheessa sillä hetkellä vartijana toiminut Danny kuuli jonkin loiskahtavan veteen, mutta arveli sen olleen joko kala tai muu eläin ohikulkumatkalla. Jokivarressa asusti monenmoisia elukoita, joten jokaista molskausta ei voinut epäillä tunkeilijaksikaan.

Mitään muuta ei sitten kuulunutkaan, mutta Danny pysyi silti tarkkana, sillä ei halunnut tulla yllätetyksi. Tosin siitä ei ollut hyötyä, kun hän äkkiä tunsi kylmän teräksen takaraivossaan.

”Liikahda ja ammun pääsi irti”, sähisi kiukkuinen mies ääni.

Danny jäykistyi paikalleen, tuskin uskaltaen katsoa takanaan seisovaa, vettä tippuvaa miestä. Hän tiesi, että muita pitäisi varoittaa, mutta että jos hän sen tekisi, niin tuo mies ampuisi.

Hitaasti ja varoen hän nosti kätensä ylös, kääntäen hieman päätään, nähdäkseen Sandersin.

”Ei äkkiliikkeitä ja muuten, meillä jäi keskustelu kesken aikaisemmin”, Sanders sihisi hampaidensa välistä.

”Jos tarkoitat, että halusit tietää, minne alaisesi katosivat, niin sinähän sait jo vastaukseksi”, Danny muistutti rauhallisesti.

Vastaus ei Sandersia miellyttänyt. Hänen kätensä liikahti nopeasti ja pian Danny oli lattialla polvillaan, toista ohimoaan hieroen. Siihen nousisi vielä iso kuhmu.

”Ei. Sinä valehtelet. Kysyn vielä, missä minun mieheni ovat?”, Sanders äyskäisi ja painoi pistoolin piipun Danny otsalle.

”Ei hän valehtele”, kuului rauhallinen ääni ja Cale asteli paikalle. Hän oli ollut tulossa päästämään Dannyn vartiovuoroltaan ja kuullut noiden kahden aiheuttaman melun, ”näithän itsekin sen käärmeen”, hän muistutti.

”Se käärme...” Sanders aloitti, mutta vaikeni, kun jokin tumma ja pitkä kohottautui joesta. Kuului outo ääni ja tuo pitkä ja musta laskeutui pehmeästi jokialuksen kannelle.

Sen ruumis liikkui sulavasti ja piti outoa pehmeää, rahisevaa ääntä, kun suomuinen nahka osui puista kantta vasten.

Mitenkähän mahtaa jatkua tästä?

4
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« : 11.03.21 - klo:10:02 »
Lopulta Cale sytytti taskulamppuunsa valon, nähdäkseen tarkemmin kuka tulija oli, koska tämäkään ei selvästi uskaltanut pitää ääntä. Hämmästyksekseen ja ilokseen hän näki valokeilassa Alejandron.

”Alejandro”, Cale sanoi rentoutuen ja harppoi poikansa luokse.

”Isä”, Alejandro vastasi ja tuntui huojentuneelta. Hän oli löytänyt etsimänsä, ”et usko miten iloinen olen nähdessäni sinut”, hän sanoi lopulta.

Terri ei sanonut sanaakaan, vaan hyökkäsi heti tutkimaan poikaansa, että tämä varmasti oli kunnossa.

”Äiti, oikeasti. Minä olen kunnossa”, Alenadro sanoi närkästyneenä. Hän ymmärsi kyllä miksi äiti teki niin kuin teki, mutta se ärsytti häntä silti.

Terri katsoi poikaansa ja peräytyi hieman, ”olin huolissani, minun täytyi varmistua”, hän sanoi.

”Äh”, Alejandro äännähti ja kääntyi sitten isänsä puoleen, ”muuten, Westridge ja Bushika ovat turvassa. Sain Westridgelle apua, hän sai helikopterikyydin lähimpään sairaalaan, Bushika meni hänen mukaansa”, hän kertoi.

”Mahtavaa”, Danny sanoi ilahtuneena, ”se se helikopteri sitten oli, minkä me kuulimme.”

”Hyviä uutisia”, Cale sanoi ja hymyili, ”entä Sanders, ethän vain törmännyt häneen?”

”Valitettavasti törmäsin, joskin me leikimme hetken kuurupiiloa temppelin sisätiloissa. Minä löysin tieni ulos, mutta en tiedä missä hän on. Joko hän on yhä temppelillä tai sitten jossain päin viidakkoa”, Alejandro vastasi.

”Hyvä on”, Cale vastasi ja arveli että heidän oli silti hyvä olla varuillaan, sillä tuo Sanders vaikutti hieman arvaamattomalta, ”olen silti iloinen kuullessani, että Warren on nyt turvassa”, hän huomautti.

”Ehdotan, että odotamme auringon nousua ja sitten palaamme jokialukselle ja sen jälkeen suuntaamme takaisin Manausiin”, Danny sanoi laskiessaan Carlin vapaaksi.

Muut vastasivat hyväksyvästi Dannyn ehdotukseen, he halusivat päästä pois täältä. Kauaksi temppelistä ja käärmeistä.

”Bira, sinä olet tietysti vapaa palaamaan oman heimosi pariin heti kun haluat”, Cale sanoi ja katsoi ystävällisesti Biraa.

”Ensin joki”, Bira sanoi, ”sitten minä mennä”, hän jatkoi.

”Hyvä on, miten vain haluat”, Cale sanoi hyväksyvästi.

Leiri rauhoittui jälleen, eikä heitä häirinnyt enää ketään tai mikään, lukuunottamatta epämukavaa makuualustaa. Aamun valjetessa itse kukin nousi ylös jatkaakseen matkaa, sillä jokainen, Biraa lukuunottamatta, kaipasi mukavaa vuodetta, jossa levätä.

Yksikään heistä ei ollut levännyt erityisen hyvin. He olivat kuunnelleet jokaista rapsahdusta ja ääntä pimeässä, kuin myös yrittäen etsiä mahdollisimman mukavaa asentoa, joka tuntui olevan mahdotonta.

Ruokaa heillä ei ollut, mutta Bira löysi syötäväksi kelpaavia hedelmiä, joita hän toi leiriläisille, jotta he jaksaisivat jatkaa matkaansa.

Syötyään pienen aamiaisen, he suuntasivat kulkunsa takaisin joelle. Matka sujui syvän hiljaisuuden vallassa ja kun he pääsivät jokirantaan, Bira hyvästeli heidät, kadoten takaisin viidakkoon.

Miten jatkuu...?

5
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« : 18.02.21 - klo:21:57 »
Osa 13 Viidakossa

Helikopterin lähdettyä, Alejandro sammutti merkkitulen huolellisesti, sillä hän ei halunnut aiheuttaa maastopaloa, kun heitä jahtaavissa miehissä ja käärmeessä oli riittävästi vaivaa. Tämän jälkeen hän lähti kapuamaan alas temppelin jyrkkiä portaita etsiäkseen vanhempansa, jotka todennäköisesti olivat jossain päin viidakkoa. Toivottavasti eivät sentään eksyksissä, Alejandro ajatteli huolissaan, katsellen huolellisesti jalkoihinsa, kuin myös välillä vilkuillen ympäriinsä.

Hän ei myöskään halunnut tulla yllätetyksi sen enempää Sandersin, kuin Carlin taholta. Hetken hän mietti että ehkä jopa käärmeen kohtaaminenkin olisi paljon parempi vaihtoehto. Se ei ainakaan ampuisi ja ehkä sitä pystyi välttelemäänkin, sillä se ei tuntunut jostain syystä pitävän temppelistä.

Lopulta hän pääsi jyrkkien kivirappusten alapäähän ja oli jo suuntaamassa kulkunsa kohti viidakkoa, kun joku juoksi häntä vastaan.

Nuorukainen seisoi hetken paikallaa, mutta tunnistettuaan Sandersin, hän juoksi sisälle temppeliin, sillä ei hän halunnut jäädä tekemään läheisempää tuttavuutta Sandersin kanssa. Tämä kun vaikutti yhä olevan raivoissaan, mikä ei ollut ihme, sillä mies oli juuri menettänyt saaliinsa.

”Pysähdy!”, Sanders karjui, mutta siitä ei ollut hyötyä, sillä Alejanro ei totellut häntä. Nuorukainen juoksi pitkin käytävää, katsoen toki väliin jalkoihinsa, sillä ei halunnut pudota mihinkään kuoppaan, joita muinaiset rakentajat olivat sinne tänne rakennelleet, varmaankin suojatakseen temppelin sisemmissä osissa lepäävää aarretta.

Alejandro huomasi erääseen käytävään siilautuvan laskevan auringon valon ja suuntasi sinne, arvellen, että sieltä kautta pääsisi ulos ja ehkä jopa viidakkoon pakoon.

Niin hän sitten suuntasi kohti valoa, joka alkoi näyttää punertuvalta, mitä alemmaksi aurinko laski. Lopulta hän tuli suuaukolle ja totesi tulleensa tasolle, josta pääsi takaisin portaille. Hän ei aikaillut, vaan suuntasi portaille, asteli taas varovaisesti alas ja nyt kun Sandersista ei näkynyt jälkeäkään, hän juoksi viidakkoon, yrittäen löytää mitä tahansa jälkiä vanhemmistaan.

***

Viidakossa, Terri, Cale, Danny ja Bira juoksivat kuin henkensä edestä, kunnes saapuivat pienelle aukealle, jossa he olivat yhden yön viettäneet, ennen temppelille saapumistaan.

He päättivät hengähtää siellä hetken, sillä jokainen oli kovin uuvuksissa temppelin tapahtumien ja juoksun jäljiltä. Lisäksi he tietysti toivoivat, että olisivat jo riittävän kaukana heitä jahtaavista miehistä.

Nuotiota he eivät uskaltaneet laittaa, vaikka alkoikin jo hiljalleen hämärtää, sillä he eivät halunneet ilmaista jahtaajille olinpaikkaansa. Hieman hengähdettyään, Cale tutkaili kaikkia huolestuneena ja kysyi, ”oletteko kunnossa?”

”Olemme”, kuului vastaus ja Bira tyytyi vain nyökkäämään. Hän oli huolissaan niin Bushikasta, kuin Westridgestä, sillä oli kyllä nähnyt kuinka kauhealla tavalla Sanders oli Westridgeä kohdellut. Hän ei vain osannut ilmaista itseään puutteellisen kielitaitonsa vuoksi.

Itse kukin alkoi jo rauhoittua, kun äkkiä he kuulivat askelia, jotka lähestyivät. Jokainen jännittyi ja he käänsivät katseensa äänen suuntaan. Kukaan ei inahtanutkaan, vaan itse kukin yritti pysyä näkymättömissä. Tosin ainoa, joka siinä onnistui täydellisesti, oli Bira, joka oli sellaiseen tottunut.

Lopulta tuo joku saapui aukealle ja pysähtyi. He kuulivat hänen kiihkeän hengityksensä, joka kieli että hän, kuka sitten olikin, oli juossut jo pitkän aikaa.

Oli hyvin hiljaista, kunnes äkkiä tuon hiljaisuuden rikkoi hengästynyt ääni, joka sanoi, ”onko täällä joku?”

Sitten hiljaisuus. Vain viidakon yöeläimet pitivät omaa konserttiaan, mutta piilossa olijat eivät halunneet vastata. He eivät luottaneet tulijaan ja miettivät tämän aikeita.

”Hei, onko täällä joku?”, ääni kysyi jälleen ja nyt siinä oli aimo annos pelokkuutta mukana.

Lopulta Cale ja Danny suoristautuivat ja astelivat aukealle. Cale sytytti taskulamppunsa ja osoitti sen valokeilalla suoraan miehen kasvoihin. Mies nosti kätensä suojatakseen silmiä äkilliseltä valolta, juoksenneltuaan pitkän aikaa pimenevässä viidakossa.

”Carl”, Danny sylkäisi nimen huuliltaan ja mulkoili miestä rumasti.

”Voisitko osoittaa sillä lampulla jonnekin muualle”, Carl pyysi, yrittäen yhä totutella taskulampunvaloon.

Cale laski hieman valokeilaa alemmas, mutta ei silti irroittanut katsetta miehestä, sillä hän ei luottanut tähän enää. Lisäksi hän halusi varmistua, että mies oli yksin, sillä Sanders oli noista kahdesta kuitenkin vaarallisempi. Hän ymmärsi oikein hyvin, että se mies olisi valmis vaikka tappamaan, jos katsoisi sen olevan etunsa mukaista.

”Oletko yksin?”, Cale kysyi ja katsoi Carlia tylysti.

”O..olen”, Carl änkytti. Hän oli säikähtänyt temppelin tapahtumia pahanpäiväisesti, mikä tosin ei estänyt häntä yhä himoitsemasta tuota satumaista aarretta, joka yhä oli temppelin uumenissa.

”Senkin kaksinaamainen paskiainen!”, kuului vihainen huudahus. Tuota huutoa seurasi hämmästynyt äännähdys, muksahdus ja pian Carl istui takamuksillaan maassa, nenäänsä pidellen.

Terri mulkoili Carlia rumasti samalla kun hieroi rystysiään, jotka punoittivat nyt iskun jäljiltä.

”Ouh”, hän ähki ja punainen noro valui hänen sieraimestaan huulille, ”ei olisi tarvinnut lyödä”, hän sanoi yrittäessään nousta jalkeille.

”Sinä ansaitsit sen”, Cale totesi kylmästi, vaikka toisaalta hän itse olisi mieluummin hoitanut asian toisella tavalla. Samalla hän rauhoitteli Terriä, joka oli raivoissaan ja syystäkin. Cale itsekin oli raivoissaan, mutta myös huolissaan  Alejandron, Westridgen ja Bushikan vuoksi.

Carl ei vastannut, vaan kaiveli taskustaan nenäliinan jolla yritti siivota vertavuotavaa nenäänsä.

”Tiedätkö yhtään missä se mies, Sanders on?”, Cale kysyi, sillä halusi varmistaa, että he kaikki olisivat turvassa, lisäksi häntä huoletti Alejandro. Hän ei tiennyt missä poika oli, mutta toivoi, että tämä olisi kunnossa.

”En tiedä, ei harmainta aavistustakaan”, Carl vastasi totuudenmukaisesti. Hän ei tosiaan tiennyt, sillä käärmeen tullessa kaikki oli mennyt sekaisin. Ihmiset olivat paenneet kuka minnekin, päästäkseen mahdollisimman kauaksi tuosta hirviömäisestä matelijasta.

”Hyvä on”, Cale sanoi, ”ajattelimme leiriytyä tähän, sillä on turhan vaarallista jatkaa matkaa pimeässä”, hän jatkoi ja huomautti, ”saat jäädä seuraamme sillä ehdolla, että tottelet meitä ehdoitta, muuten syötämme sinut ensimmäiselle kohtaamallemme petoeläimelle. Ymmärrätkö?”

”Y..ymmärrän”, Carl sanoi ja katsoi parhaimmaksi totella, sillä tiesi jäävänsä auttamattomasti toiseksi, jos yrittäisikin tapella. Rohekeus ei ollut hänen vahvuutensa.

”Hyvä”, Cale sanoi, ”ja nyt voisimme itse kukin yrittää rauhoittua ja levätä siihen asti, kunnes tulee valoisaa”, hän huomautti, saaden vastaukseksi hyväksyvää mutinaa.

Tämän jälkeen he valmistelivat leiripaikan, jättäen tosin nuotion tekemättä, sillä se paljastaisi hieman liiankin helposti heidän olinpaikkansa. Lopulta itsekukin alkoi olla rauhallinen, vaikka pimenevä ympäristö ei tietenkään asiaa liiemmin helpottanut.

Juuri ennen kuin viimeinenkin auringon pilkahdus katosi ja pimeys nieli maiseman kokonaan, he kuulivat helikopterin äänen, joka tosin tuntui kantautuvan hyvin kaukaa. Jokainen heistä tähysi taivaalle, jossa jo ensimmäiset tähdet tulivat näkyviin.

”Minnehän tuo helikopteri on matkalla?”, Cale mietti ääneen ja toivoi, ettei siinä tullut lisää liipasinherkkiä miehiä Carlin ja Sandersin avuksi.

Bira kyyristeli huolestuneena, sillä hänelle tuo ääni toi mieleen ikäviä muistoja aiemmista kohtaamisista helikopterin kanssa. Tuo ääni merkitsi hänelle vain pahaa, sillä tuollainen rautapeto toi tullessaan vain pahoja miehiä ja kuolemaa.

”Bira, onko kaikki hyvin?”, Terri kysyi, sillä hän huomasi, ettei Bira pitänyt helikopterin äänestä.

”Kaikki, hyvä. Tuo ääni, paha”, Bira vastasi, katsellen tarkkaavaisena öiselle taivaalle.

”Hyvä on”, Terri sanoi rauhoittavalla äänensävyllä ja yritti selittää, ”tuo ääni ei aina ole paha, joskus hyvä”, hän sanoi.

”Meille, se paha”, Bira vastasi ja katsoi kasvot vakavina naista.

”Ymmärrän”, Cale sanoi, sillä hän tajusi, mitä mies tarkoitti, ”tilan omistajien alaisia tai huumekartellin jäseniä”, hän tarkensi ja muistutti, mitä ne tekivät näille pienille heimoille, jotka halusivat vain olla ja elää rauhassa, kuten esivanhempansa.

Terri katsoi ymmärtäväisesti Biraa, sillä tuollainen teko jätti aina jälkensä ja tuokin heimo oli varmasti menettäny monta jäsentä noille häijynilkisille ahneille miehille, mistä Carl ja Sanders eivät juurikaan eronneet.

Helikopteri tuntui lähestyvän, kunnes ääni vaikeni hetkeksi. Sitten se taas kuului ja loittoni.

”Se haki jotain”, Danny sanoi ja pieni toivonkipinä heräsi miehen sisällä. Ehkä apu saapui, hän ajatteli.

”Voisiko olla”, Cale aloitti ja tunsi hänkin jonkinlaisen toivon heräävän.

”Toivottavasti”, Terri sanoi hiljaa.

Lopulta pieni leiri hiljeni ja jokainen vetäytyi niin mukavaan asentoon kuin epämukavassa maastossa oli mahdollista. Heillä ei ollut edes makuualustoja tai telttoja, koska ne olivat kiireessä jääneet temppelin piha-alueelle, jossa Carl ja Sanders olivat pitäneet leiriään.

Oli jälleen rauhallista, kun he kuulivat uuden juoksuaskelet, jotka lähestyivät. Carl meinasi huutaa jotain, mutta Danny vaiensi hänet, painamalla ison kätensä miehen suun eteen ja pitämällä tämän toisella kädellä paikallaan. Hän, sen enempää kuin muutkaan eivät halunneet Carlin varoittavan tulijaa.

Carl mumisi jotain epäselvää Dannyn käden takaa ja yritti heikosti päästä vapaaksi, mutta Danny oli vahvempi ja lopulta Carl luovutti. Häntä suututti, mutta hän ei halunnut saada uutta iskua naamaansa. Nenä oli jo nyt kipeä ja todennäköisesti näytti kamalalta.

Askelet lähestyivät yhä, kunnes pysähtyivät. Kukaan ei uskaltanut äännähtääkään, vaan pysyi paikallaan ääneti. Lopulta Cale sytytti taskulamppuunsa valon, nähdäkseen tarkemmin kuka tulija oli, koska tämäkään ei selvästi uskaltanut pitää ääntä.

Miten jatkuu tästä? Kukahan sieltä saapui leirille? Kerro sinä se...

6
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« : 18.02.21 - klo:21:54 »
Bushika otti isänsä käden omaansa ja vain katsoi tätä ja tunsi huojennusta. Isä tulisi varmasti kuntoon, hän ajatteli.

Oli jo ihan pimeää, kun helikopteri viimein laskeutui sairaalan katolle. He odottivat hetken että roottorin lavat lakkaisivat pyörimästä ja paikalla valmiina odottamassa ollut ensiaputiimi saapui auttamaan. Westridge siirrettiin sairaalavuoteelle ja kiidätettiin sisätiloihin, Bushikan seuratessa heitä.

Häntä ei tosin päästetty toimenpidehuoneeseen, mutta hän jäi sen ulkopuolelle odottamaan, toivoen että kaikki menisi hyvin. Hän ei oikein tiennyt kenelle puhua, sillä hän ei tuntenut sairaalasta ketään, eikä hänellä ollut minkäänlaisia papereitakaan esittää.

Eräs hoitaja pysähtyi hänen luokseen ja kysyi oliko kaikki hyvin ja Bushika kertoi tälle, mitä oli tapahtunut ja miksi hän siinä odotti. Hoitaja oli ystävällinen, vaikka katselikin hieman hämmentyneenä Bushikan erikoista asua, joka taisi olla tähän paikkaa hieman turhankin paljasteleva. Se selvisi Bushikallekin, kun hoitaja palasi myöhemmin takaisin hänen luokseen pyysi seuraamaan.

Hän vei tytön suureen huoneeseen, joka oli tyhjä, mutta jossa yleensä hoidettiin sellaiset henkilöt, jotka tarvitsivat kunnollisen pesun ennen hoitotoimenpiteitä. Hoitaja siis passitti Bushikan suihkuun ja sen jälkeen antoi hänelle puhtaat vaatteet, jollaisia heillä oli varalla vastaavanlaisia tilanteita silmällä pitäen.

Bushikalla kesti hieman tottua uusiin vaatteisiinsa, koska oli tottunut ihan toisenlaisiin viidakossa asuessaan, mutta toisaalta hän piti niistä, eivätkä ne hänestä pahalta tuntuneet. Hieman oudoilta vain.

Tämän jälkeen hoitaja ohjasi hänet takaisin toimenpidenhuoneen luokse, odottamaan milloin pääsisi tapaamaan isäänsä. Siinä kesti niin kauan, että pian tyttö laskeutui tuoleille kyljelleen lepäämään ja nukahti. Hän heräsi vasta, kun eräs Westridgeä hoitaneista hoitajista herätti hänet ja kertoi, että hän voisi mennä tapaamaan tätä.

Hoitaja varoitti, että Westridge saattaisi olla hieman sekava nukutuksen ja vahvan lääkityksen jäljiltä. Olkapää ei loppujen lopuksi ollut niin paha kuin oli näyttänyt. Sieltä tarvitsi vain poistaa luoti, sekä puhdistaa, että ommella haava. Jalka oli ollut todella huonossa kunnossa. Murtumat itsessään olivat olleet pahoja, mutta se mitä Sanders oli tehnyt, oli pahentanut sitä. Kestäisi pitkään ennen kuin jalka olisi kävelykunnossa.

Hieman epäröiden Bushika asteli kohti vuodetta, jolla Westridge lepäsi. Tämä ei ollut vielä hereillä, mutta ilokseen tyttö saattoi nähdä, että mies näytti jo huomattavasti paremmalta, kuin heidän saapuessaan.

Hän istuutui vuoteen vierellä olevalle tuolille ja vain katseli hiljaa isäänsä. Hän oli toki yhä huolissaan, mutta samalla myös tyytyväinen, että isä sai kunnollista hoitoa.

Siinä hänen istuessaan, Westridgen heräsi. Mies oli tosin yhä melkoisessa pöpperössä lääkkeiden ja nukutusaineen jäljiltä.

”Hei isä”, Bushika sanoi ja laski kätensä isänsä kädelle.

”Hei”, Westridge vastasi hieman sammaltaen. Olo oli hyvä, joskin sekava ja hän tiesi, että kun lääkkeiden vaikutus hälvenisi, selviäisi asiaintila vielä paremmin.

”He hoitavat sinut kuntoon, mutta siihen menee pitkä aika, enkä minä tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. En ole kuullut Alejandrosta ja muista mitään pitkään aikaan”, Bushika sanoi ja kertoi, mitä sen jälkeen oli tapahtunut, kun Sanders oli rynninyt aukealle ja hän paennut viidakkoon.

Westridge ei jaksanut vastata, mutta kuunteli silti ja katseli hellästi tytärtään. Hän oli tyytyväinen siihen, että tämä oli turvassa. Ainakin toistaiseksi.

Jatkuu... ellette te jatka tätä ensin... :)

7
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« : 18.02.21 - klo:21:53 »
Lopulta Alejandro perääntyi takaisin Bushikan ja Westridgen luokse. Hän kurtisti kulmiaan nähdessään, että Westridgen olkapäässä olevasta haavasta valui yhä verta. Hän tiesi, että jotain oli tehtävä, joten pikaisen mietinnän jälkeen hän otti yltään päälimmäisen pitkähihaisen paidan ja repi sen sopiviksi suikaleiksi ja kietoi, miten pystyi, jotta se peitti haavan ja hillitsi hieman veren vuotoa.

Tämän jälkeen he pysyivät paikallaan, tarkistaen Westridgen tilan tämän tästä, vilkuillen myös aika ajoin alas, kasvillisuuden valtaamalle aukealle, jossa ei toistaiseksi näkynyt liikettä.

Aurinko oli jo laskemassa, kun jostain kaukaa kantautui Alejandrolle tuttu ääni. Helikopteri, hän ajatteli. Bushika sen sijaan katseli hieman epäilevänä äänen suuntaan, sillä hän oli kuullut äänen viimeksi ihan pienenä lapsena, kun he olivat joutuneet pakenemaan sen aikaisesta kylästä, kun ilmeisesti jonkun huumekartellin jäsenet olivat päättäneet hyökätä.
”Ihan rauhassa, he ovat hyviä tyyppejä”, Alejandro rauhoitteli Bushikaa ja toivoi, että oli oikeassa.

Helikopteri lähestyi ja ääni sen voimistui sitä enemmän, mitä lähemmäksi se tuli. Lopulta se alkoi laskeutua ja sai kasvillisuuden huojumaan kuin kovassa myrskyssä. Jopa Bushikan ja Alejandron oli suojauduttava ja suojattava myös Westridgeä moottorin ja lapojen aiheuttamalta voimakkaalta ilmavirralta.

Helikopteri isolle tasanteelle, minne se onneksi sopi. Onneksi myös rakenteet kestivät sen painon. Muinoin osattiin rakentaa, Alejandro ajatteli tyytväisenä.

Helikopterin sivuovi vedettiin auki ja kaksi henkilöä astui ulos, varoen osumasta yhä pyöriviin lapoihin. He tulivat puolijuoksua Alejandron ja Bushikan luokse, jolloin Alejandro näki, että tulijat todellakin olivat hyvällä puolella ja mitä ilmeisimmin hyvän ensihoitaja koulutuksen saaneita. Heidän englanninkielen taidoissa ei tosin ollut hurraamista, mutta se ei onneksi haitannut, sillä Alejandro kaikeksi onneksi osasi myös espanjaa, joka tällä alueella oli hyvin yleinen kieli.

Täten hän sai asian selvitettyä ja Esperansaksi ja Juaniksi esittäytyneet ensihoitajat auttoivat heitä siirtämään Westridgen helikopteriin.
Bushika nousi kyytiin, sillä hän halusi olla siellä missä isäkin.

”Bushika, minä jään tänne ja yritän löytää vanhempani. Heille täytyy kertoa, että sinä ja isäsi olette turvassa”, Alejandro sanoi ja katsoi Bushikaa ystävällisesti.

”Hyvä on, mutta ole varovainen, se mies pyörii varmasti vielä lähistöllä, jos ei onnistunut eksymään viidakossa”, Bushika sanoi ja katsoi nuorukaista lämpimästi.

”Toki”, Alejandro lupasi ja perääntyi kauemmaksi helikopterista. Ensihoitajat vetivät oven kiinni ja antoivat lentäjälle merkin, että oltiin valmiina lähtöön.

Hetkeä myöhemmin lavat alkoivat pyöriä vinhasti ja helikopteri nousi ilmaan. Sisällä ensihoitajat tutkivat Westridgen ja hoitivat tätä sen minkä pystyivät, jotta matka sairaalaan olisi mahdollisimman tuskaton.

Bushika istui isänsä vierellä ja katseli ensihoitajien puuhia hiljaa. Hän oli hyvin huolissaan isästään ja toivoi, että tämä tulisi vielä kuntoon.

Jossain välissä matkaa, Westridge palasi tajuihinsa ja katseli syvän hämmennyksen vallassa ympärilleen, sillä ei tiennyt miten oli joutunut helikopterin kyytiin.

Toinen ensihoitajista, painoi kätensä rauhoittavasti hänen rinnalleen ja yritti moottorin melusta huolimatta selittää oman osuutensa siitä, mitä oli tapahtunut ja minne he olivat menossa.

Westridge ei oikeastaan jaksanut vastata, joten hän tyytyi vain nyökkäämään ja antoi heidän tehdä työnsä. Sitten hän tuli vilkaiseeksi sivulleen ja näki Bushikan. Tämän kasvot olivat yhä kyyneljuovilla, mutta muutoin tyttö vaikutti olevan kunnossa, mikä sai miehen mielen huojentumaan. Nyt se saasta, Sanders, ei saisi iskettyä näppejään tyttöön, hän ajatteli ja hymyili lämpimästi Bushikalle.

Bushika otti isänsä käden omaansa ja vain katsoi tätä ja tunsi huojennusta. Isä tulisi varmasti kuntoon, hän ajatteli.

Miten jatkuupi tästä?

8
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« : 15.02.21 - klo:00:03 »
Osa 12, Helikopteri

Niin he sitten suuntasivat takaisin aukiolle, varovaisesti, jotta eivät törmäisi Sandersiin. Tämä taatusti ampuisi ensin ja kysyisi vasta sitten.

He pääsivät temppeliaukealle törmäämättä kehenkään, eikä siellä ollut muita kuin Westridge, joka makasi liikkumattomana siinä mihin oli jäänyt. Hänen toisen hartiansa alla oli punainen lammikko.

”Isä”, Bushika huudahti ja juoksi Westridgen luokse. Tämä ei reagoinut mihinkään, mutta Alejandro tajusi, että mies olisi välittömästi saatava sairaalaan tai tämä tosiaan kuolisi.

Hän tutki nopeasti haavan ja totesi, ettei se kovin paha ollut, mutta oli kuitenkin huolissaan verenhukasta ja siitä, ettei mies ollut alun alkaenkaan ollut hyvässä kunnossa kun häntä oli ammuttu.

”Bushika, isäsi selviää kyllä, mutta hänet olisi saatava pikaisesti sairaalaan, tuo luodinreikä huolettaa minua”, Alejandro selitti rauhallisesti ja mietti kiivaasti mitä pitäisi tehdä. Hän katseli ympärilleen yrittäen keksiä mitä vain, mistä olisi apua.

Lopulta hän päätti katsoa miesten jättämät tavarat, josko niissä olisi mitään millä kutsua apua, sillä sitä he tarvitsisivat juuri nyt. Jonkin aikaa kaiveltuaan hän suoristautui ja hymyili tyytyväisenä. Hän oli löytäny Sandersin repusta yhden kännykän, sekä radiopuhelimen.

”Ota sinä nämä, niin minä kannan isäsi. Mennään tuonne temppelin korkeimmalle kohdalle”, Alejandro sanoi ja ojensi radiopuhelimen ja kännykän Bushikalle.

Bushika katsoi nuorukaista hämillään, mutta otti laitteet. Ehkä tämä tiesi, mitä teki, hän päätteli. Vaikka toisaalta häntä pelotti olla noin näkyvällä paikalla, mistä miehet saattaisivat huomata heidät helposti.

Matkalla ylös Alejandro kertoi suunnitelmansa tarkemmin Bushikalle. Matka ei ollut helppo sillä portaat olivat jyrkät ja huonokuntoiset, sekä paikoin kasvien valtaamat. Eikä asiaa myöskään helpottanut Alejandron kantamus. Hän oli kyllä hyväkuntoinen ja voimakas nuori mies, parhaassa iässään, mutta hänenkin voimillaan oli rajansa. Varsinkin näin vaikeakulkuisissa portaissa. Lopulta he olivat huipulla, mistä avautui henkeä salpaava näkymä, jota kumpikin jäi hetkeksi katsomaan, kunnes Alejandro viimein katsoi sopivan paikan mihin hän laski Westridgen hellävaroen.

Kun tämä oli tehty Alejandro otti laitteet Bushikalta. Hän tutkaili ensin kännykkää, mutta ilmeisesti Sanders oli ollut muita fiksumpi ja oli laittanut kännykkäänsä kunnolliset suojaukset, joten sillä ei soiteltaisi mihinään. No ei soittaisi mieskään, Alejandro päätti ja paiskasi kännykän alas tasaneelta. Kuului kolinaa ja räsähdys, kun kännykkä putosi alas ja hajosi temppelin isoista kivistä tehtyihin rakennelmiin osuessaan kappaleiksi. Siitä kännykästä ei olisi enää mitään hyötyä.

Tämän jälkeen Alejandro otti käsiinsä radiopuhelimen, jossa ei ollut minkäänlaisia suojauksia päällä, joten sitä pystyi käyttelemään. Hänellä meni tovi jos toinenkin ennen kuin hän löysi oikean taajuuden ja alkoi lähettää hätäkutsua.

Meni tovi ja toinenkin, ennen kuin hän sai vastauksen. Alejandro kertoi hänelle vastanneelle henkilölle tilanteen ja ilmoitti että tarvitsisvat lääkäri apua. Lopuksi hän kertoi heidän sijaintinsa ja radiopuhelimensa tiedot, jotta he voisivat paikantaa heidät sen avulla, jos se suinkin olisi mahdollista, sillä hän ei tiennyt sanoa tarkkoja kordinaatteja temppelin sijainnille.

Lopulta hänelle vastannut henkilö ilmoitti apua olevan tulossa ja että heidän täytyisi vain odottaa, siihen kunnes se saapuisi. Hän lupasi tehdä niin ja lopetti puhelun, pitäen radiopuhelimen valmiustilassa, siltä varalta että jotain tulisi.

Tämän jälkeen hän katseli, mitä kaikkea tasanteella oli ja huomasi koristeellisen rakennelman, joka näytti siltä, että sitä oli ehkä käytetty muinaisina aikoina valaistus tarkoituksiin.

Hän tarkasteli tuota muinaista soihdun paikkaa, pohtien mitä hänen olisi parasta tehdä. Hänen käytössään olevilla välineillä, merkkitulesta ei kovin näkyvää saisi ja mutta kenties riittävästi. Toisaalta häntä huolestutti se riski, että myös heitä jahtaavat Sanders ja Carl näkisivät merkkitulen.

Lopulta hän päätti, että oli pakko ottaa riski, muutoin Bushika menettäisi isänsä. Hän siis kaiveli taskustaan vanhoja ruttaantuneita paperinenäliinoja ja jotain muuta paperiroskaa, jota hän oli sinne säilönyt ja sijoitteli niitä nyt katkomiensa kuivien liaanien palasten kanssa soihtumaljaan ja sytytti ne palamaan.

Hän oli onnistunut, mutta kuten hän myös oli arvellut, niin tuli ei ollut kovin näkyvä, mutta kenties riittävästi. Alejandro toivoi koko sydämestään, että he saisivat apua, ennen kuin heitä jahtaavat miehet huomaisivat heidät.

Lopulta Alejandro perääntyi takaisin Bushikan ja Westridgen luokse. Hän kurtisti kulmiaan nähdessään, että Westridgen olkapäässä olevasta haavasta valui yhä verta. Hän tiesi, että jotain oli tehtävä, joten pikaisen mietinnän jälkeen hän otti yltään päälimmäisen pitkähihaisen paidan ja repi sen sopiviksi suikaleiksi ja kietoi, miten pystyi, jotta se peitti haavan ja hillitsi hieman veren vuotoa.

Ja vielä pikkuinen jatkopala. Jatkakaapas te vuorostanne tätä...

9
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« : 15.02.21 - klo:00:01 »
Bushika lakkasi huitomasta nyrkeillään ja kohotti katseensa nuoren miehen päivettyneisiin kasvoihin, joita kehysti punaiset kihartuvat hiukset.

”Alejandro”, hän huokaisi helpotuskesta ja nojautui nuorukaista vasten.


Alejandro oli hämillään, sillä ei tiennyt mitä tehdä, muuta kuin lohduttaa tyttöä, joka selvästi oli poissa tolaltaan.

”Mitä tapahtui?”, Alejandro kysyi ja katseli Bushikaa huolestuneena.

”Sanders...”, Bushika sai sanottua ja yritti rauhoittua hieman, muttei ei ihan onnistunut.

”Eihän se sika tehnyt sinulle mitään?”, Alejandro kysyi huolissaan ja silitti tytön sileitä hiuksia.

”Ei, mutta isä... hän... hän satutti isää”, Bushika sanoi ja kertoi, mitä oli tapahtunut.

Alejandro ei oikein ymmärtänyt, koska Bushika puhui nyt sekaisin kahta kieltä. Tyttö oli kai niin järkyttynyt, että unohti, mitä kieltä piti puhua.

”No niin, rauhoituhan nyt ja aloita alusta. Minä en oikein ymmärtänyt, kun sinä puhut kahta kieltä yhtä aikaa”, Alejandro sanoi ja veti tytön käsiensä suojiin.

Meni tovi ja toinenkin ennen kuin Bushika rauhoittui ja sai kunnolla kerrottua mitä tapahtui.

”Käydään katsomassa, onko kaikki hyvin. Emmehän me voi jättää isääsi sinnekään”, Alejandro sanoi, vaikka toisaalta häntä pelotti törmätä niin miehiin, kuin siihen käärmeeseen.

”Se mies, Sanders, lähti perääni”, Bushika sanoi ja vilkuili ympärilleen, peläten tuon miehen hyppäävän esiin jostakin.
”Sitten me olemme varovaisia”, Alejandro totesi, vaikkei itsekään halunnut törmätä mieheen, joka kaikesta päättäen oli raivosta sekapäinen.

Ja vähän jatkoa taasen... :)

10
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« : 29.01.21 - klo:20:30 »
Lopulta hänen näkökenttäänsä osui, ”Sanders”, hän mutisi hiljaa ja valmistautui vastaanottamaan sen, mitä mies hänelle tekisi, nyt kun ei olisi todistajiakaan.

Sydän takoi rinnassa kiivaana, vaikka hän yrittikin olla näyttämättä pelkoaan. Tosin mitä sekin hyödytti, kun tuo ihmishirviö kuitenkin tekisi kaikkensa saadakseen uhrinsa kärsimään.

”Sinä!”, Sanders karjui harppoessaan Westridgen luokse.

”Mitä?”, Westridge inahti, hellittämättä katsettaan miehestä.

”Älä esitä tyhmää”, Sanders ärisi, ”mikä hemmetti se käärme on?” hän kysyi napaten Westridgeä rinnuksista ja ravisteli tätä.

”En tiedä”, Westridge inahti totuudenmukaisesti, sillä eihän hän tiennyt mistä käärme tuli tai miksi se teki mitä teki, ”minä en todellakaan tiedä”, hän änkytti uudelleen.

”Te sen tänne jostain toitte, en ole aiemmin näillä alueilla mokomaan törmännyt”, Sanders karjui ja jatkoi kovisteluaan.

”Ei... ei meistä kukaan osaa ohjailla käärmeitä. Nuo jättiläismatelijat tekevät mitä itse mielivät”, Westridge sanoi, ajatellen miten naurettava Sadresin päätelmä oli.

”Väitätkö että minä ehkä olen hullu”, Sanders ärjäisi.

”En”, Westridge vastasi, sillä ei hän sellaista ajatellut tosiaankaan. Jostainhan ne käärmeet tulivat ja jostain syystä tekivät, mitä tekivät ja käyttätyivät muutenkin eri tavalla kuin normaalit anakondat.

”Älä valehtele”, Sanders huusi ja se ääni oli puolittain raivoa, puolittain kauhua. Hän ei selvästikään halunnut ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Hänen kätensä nousi ja samaan aikaan kuului uudet, hieman pehmeämmät askelet, jotka lähestyivät.

Sitten, ”Isä, ei!”

”Bushika?”, Westridge henkäisi kauhistuneena, peläten mitä raivosta sekapäinen Sanders tekisi tytölle, ”ei”, hän kuiskasi hiljaa ja huusi sitten, ”pakene, mene...”, loppu hävisi kun Sandersin nyrkki osui hänen kasvoihinsa.

”Lakkaa satuttamasta isääni!” Bushika huusi, yhtä aikaa peloissaan ja vihaisena, juosten kohti Sandersia.

Sanders käännähti kohti Bushikaa, Westridgen pyyhkiessä tärisevin käsin kasvojaan, sillä hänen nenästään valui verta. Samassa Westridge näki jotain mustaa ja kiiltelevää Sandersin kädessä.

”Ei!” hän ulvaisi ja syöksähti kohti miestä, jonka huomio oli keskittynyt Bushikaan. Hän tarttui tiukasti miehen ranteeseen ja riuhtaisi tämän pois tasapainosta, jolloin tämä kaatui ja rysähti suoraan Westridgen päälle.

Westridge ähkäisi niin kivusta, kuin siitä että ilmat pakenivat hänen keuhkoistaan. Hänen otteensa miehen ranteesta piti silti. Hän oli päättänyt ettei antaisi periksi.

”Päästä irti!” Sanders huusi.

”En”, Westridge ärjäisi takaisin, ”en anna sinun satuttaa tytärtäni”, hän sähisi ja mulkoili miestä rumasti. Mitään muuta hän ei sitten ehtinytkään tehdä, kun jokin nopea ja kova osui Sandersia päähän ja tämä lysähti tajuttomana Westridgen päälle.

Meni vain hetki ja joku kiskoi ison miehen pois Westridgen päältä ja tuuppi hieman kauemmaksi.

”Isä oletko kunnossa”, Bushika kysyi ja kyykistyi isänsä vierelle.

”Mitenkuten”, Westridge vastasi hiljaa, vilkuillen niin Bushikaa, kuin tajutonta Sandersia, ”pakene kun vielä voit”, hän sanoi viimein ja katsoi anovasti tytärtään.

”Mutta isä”, Bushika aloitti ja vaikeni nähdessään isänsä katseen, joka oli täynnä huolta ja pelkoa.

”Minä pyydän” Westridge sanoi ja kosketti kevyesti tyttärensä poskea, ”mene”, hän sanoi ja nielaisi.

Bushika nyökkäsi ja nousi, vaikka hän mieluummin olisi jäänyt. Häntä pelotti jättää isä tänne. Ties mitä tuo mies tekisi hänelle, kun heräisi, jos heräisi. Bushika vilkaisi vielä kerran isäänsä ja samassa Sanders alkoi liikahdella.

”Mene”, Westridge käski vilkuillen niin Bushikaa, kuin Sandersia, joka alkoi hiljalleen kohottautua istuvilleen.

Bushika alkoi juosta kohti viidakkoa, muttei ehtinyt sinne, kun kuuli takaansa terävän laukauksen.

”Isä!”, hän huusi, pysähtyi ja kääntyi katsomaan. Westridge makasi liikkumattomana maassa, Sandersin suunnatessa kohti Bushikaa.

Bushika käännähti kauhuissaan ympäri ja säntäsi takaisin kohti sademetsää, kyynelten kastellessa hänen poskensa. Hän juoksi ja juoksi, niin että keuhkoissa poltteli, mutta oli päästävä kauas tuosta miehestä. Äkkiä hän törmäsi johonkin ja huusi kauhusta, mikä sai lähipuun linnut nousemaan säikähdyksestä siivilleen. Hän näki vain miehen, muttei kunnolla, sillä kyynelet vierivät yhä vuolaina hänen poskilleen ja sotkivat näkökentän.
Pelästyneenä siitä, että ehkä se oli se toinen mies, hän alkoi huitoa tätä nyrkeillään.

”Hei, rauhoitu”, sanoi lämmin, ystävällinen ääni, joka ei kuulunut noille pahoille miehille.

Bushika lakkasi huitomasta nyrkeillään ja kohotti katseensa nuoren miehen päivettyneisiin kasvoihin, joita kehysti punaiset kihartuvat hiukset.

”Alejandro”, hän huokaisi helpotuskesta ja nojautui nuorukaista vasten.

***
No niin mitenkähän tarina mahtaa jatkua tästä?

11
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« : 15.01.21 - klo:01:41 »
Osa 11 Ojasta allikkoon

Loppuyö sujui rauhallisesti, joskin kunnon levosta ei voinut puhua, kun alusta oli ollut niin epämukava. Lisäksi he heräsivät siihen, että Carlin leiristä kuului meteliä. Ilmeisesti he olivat huomanneet yövartijansa kadonneen, eivätkä löytäneet häntä enää mistään.

Danny kurkisteli ristikkoikkunasta leirin suuntaan ja toivoi, ettei vankeja kohdeltaisi kovin huonosti. He kun eivät olleet syyllisiä vartioon jätetyn miehen katoamiseen. Yhtä hyvin jompikumpi heistä olisi voinut joutua tuon hirvittävän matelijan ruokalistalle.

”Ilmeisesti joku joutui sittenkin saaliiksi”, Danny sanoi hiljaa ja vilkaisi tovereitaan.

”Metelistä päätellen he olettavat jotakin muuta. Eivät taida uskoa jättiläiskäärmeisiin”, Cale sanoi tympeästi.

”Niin”, Danny sanoi ja kääntyi katsomaan ikkunasta tapahtumia, ”mitä luulet, pitäisiköhän pian puuttua tuohon touhuun?”, hän kysyi, kun äänet Carlin leirissä kohosivat ja kuulostivat vihaisemmilta.

”Ei meillä ole aseita. Jos nyt astelemme tuonne, he ampuvat meidät heti”, Cale muistutti, ”ilman tuota vaaraa olisin samaa mieltä kanssasi, olen hyvin huolissani Alejandrosta. Toivon silti että hän pärjää”, hän lisäsi ja rypisti kulmiaan kuullessaan raskasta kiroilua Carlin leirin suunnalta.

”Ymmärrän”, Danny sanoi ja lihas hänen kädessään nyki. Hänen teki erittäin paljon mieli juosta tuonne lopettamaan miehen räyhääminen. Mutta tajusi itsekin, että olisi vain kävelevä maalitaulu aseistetulle roistolle.

”Danny, meidän on tehtävä jonkinlainen suunnitelma, en suinkaan ajatellut odottaa, että tuo jättiläiskäärme hoitaa asian puolestamme”, Cale huomautti, ”en pidä siitä mihin asiat voivat mennä jos se kirottu käärme päättää palata pian takaisin ja kohtaa nuo kaksi aseen kanssa heiluvaa ääliötä”, hän lisäsi.

”Tiedän, mutta en oikein tiedä, mitä voisimme tehdä. En itsekään halua joutua sen enempää käärmeen päivälliseksi, kuin Carlin maalitauluksi”, Danny vastasi.

”Aivan. Eikä Warren ole liikkumiskunnossa, hänen on jäätävä tänne suojaan”, Cale sanoi toteavaan sävyyn. Hän mietti kiivaasti sopivaa suunnitelmaa, sillä hän ei halunnut vaarantaa ketään, sen enempää liipaisinherkän roiston taholta, kuin jättiläismäisen käärmeen.

”Minä voin auttaa”, Bushika sanoi, sillä halusi saada isänsä pois täältä.

”Ei, sinä et mene tuonne”, Westridge sanoi tiukasti, sillä ei halunnut laittaa tytärtään vaaralle alttiiksi.

”Mutta”, Bushika aloitti.

”Ei”, Westridge keskeytti hänet ja katsoi tiukasti tytön silmiin.

Bushikan kasvoille nousi itsepäinen ilme, joka kieli, ettei hän suostuisi, ”isä, minä tunnen alueen hyvin ja voin olla avuksi”, tyttö sanoi itsepäisesti.

”Sanoin, ei”, Westridge toisti, ”en halua menettää sinua, en edes uskalla ajatella, mitä nuo kaksi tekevät sinulle, jos saavat käsiinsä. Ei, sinä et mene”, hän jatkoi.

Bushika ei vastannut, mutta katsoi hyvin paljonpuhuvasti isäänsä, sillä ei aikonut totella. Ei tällä kertaa.

Danny oli seurannut keskustelua tarkoin ja pieni hymynhäive käväisi hänen suupielissään. Todella isänsä tytär, hän naurahti ajatuksissaan.

”Warren, olen paljolti samaa mieltä sinun kanssasi, mutta hän näyttää siltä, että ei aio kuunnella sinun tai kenenkään käskyjä”, Danny aloitti, ”kuule, tehdään niin, että hän saa olla mukana, mutta mahdollisimman taka-alalla ja minä pidän hänestä huolen. Käykö se?”, hän kysyi.

”Hyvä on”, Westridge myöntyi vastahakoisesti, ”kaksi yhtä vastaan, se ei ole reilua”, hän murahti kärttyisästi.

”Minä katson, ettei hän joudu vaaraan”, Danny lupasi, ”olen sen velkaa sinulle”, hän sanoi.

Westridge myöntyi, mutta oli vaiti ja katsoi hivenen hämmentyneenä Dannyä, joka hymyili vinosti.

”Hei, ilman sinua, minä ja Terri olisimme päätyneet silloin jättiläiskäärmeen kitaan”, Danny vastasi äänettömään kysymykseen, ”pääsit yllättämään, sillä en olisi ikinä uskonut että sinä kaikista ihmisistä olisit tehnyt moista, varsinkin sen kaiken sen valittamisen jälkeen, mutta ilmeisesti tiukka paikka kertoo, mitä me todella olemme ja sinä olet hemmetinmoinen sankari”, hän sanoi naurahtaen.

”Eihän se ollut mitään”, Westridge vähätteli. Hän ei oikeastaan pitänyt itseään sankarina ja muisti toki millainen maanvaiva hän oli toisinaan ollut.

”Älä vähättele itseäsi” Danny tokaisi, ”hemmetinmoinen temppu, vai mitä Terri”, hän lisäsi ja vilkaisi Terriä.

”Tosiaan”, Terri liittyi keskusteluun, ”mutta se suunnitelma, mitä me teemme?”, hän kysyi.
Kukaan ei ehtinyt vastata, kun ulkoa alkoi kuulua askelia. Joku asteli hyvin lähellä ristikkoikkunaa ja vesiallasta. Terri, Cale, Danny, Westridge ja Bushika pysyttelivät vaiti, Dannyn vilkaistessa varovaisesti ristikkoikkunasta. Hän näki miten Sanders käveli edestakaisin, kuin jotain etsien.

”Jones!”, Sanders huusi, saaden piilossaolijat hätkähtämään äkillistä kovaa ääntä. Mies ei saanut vastausta huutoonsa. Vain tuon oudon painostavan hiljaisuuden.

Salahuoneessa olijat kuulostelivat ääneti Sandersin liikkeitä. Tämä pyöri vielä hetken vesialtaan lähistöllä, kunnes suuntasi toisaalle etsimään kadonnutta toveriaan.

Kun Sanders oli mennyt, he huokaisivat helpotuksesta. Ainakin toistaiseksi he olivat turvassa, joskin Cale tiesi, etteivät he voisi jäädä piilonsa pitkäksi aikaa. Ruoka ei riittäisi ja Westridge tarvitsi yhä sairaalahoitoa. Mahdollinen tulehdus saattaisi viedä mieheltä hengen, jos tämä ei saisi ajoissa oikeanlaista hoitoa.

Toisaalla, Sanders tutki temppelin ympäristön, kunnes lopulta löysi suuaukon siihen samaan käytävään, minne Westridge oli edellisenä päivänä juossut, paetessaan jättiläismäistä rumaa käärmettä.

Sanders napsautti taskulamppunsa katkaisijaa ja pian kirkas valokeila lakaisi kivistä, hivenen kosteahkoa lattiaa ja seiniä. Onneksi hänellä oli taskulamppunsa, sillä hän oli hyvin lähellä pudota siihen samaan kuiluun, jonne Westridge oli aikaisemmin pudonnut.

Sanders oli tyytyväinen, ettei hän joutunut tuohon ansaan ja aikoi jatkaa matkaansa, kun jokin kuilun reunalla kiinnitti hänen huomionsa. Hän kumartui katsomaan sitä ja huomasi, että se oli suklaapatukan käärepaperi. Joku etsityistä oli kai syönyt jotain pikaisesti, eikä ollut huomannut ottaa roskia mukaansa, hän päätteli. Hieman kauempana oli se pieni ensiapupakkaus, joka oli kaiketi kiireessä unohtunut.

Sanders valaisi rasiaa ja sen ympäristöä, huomaten suuaukon toiseen käytävään. Hän eteni varovaisesti, tutkien seinämiä ja lattiaa taskulampun valossa, varmistaakseen, ettei vastassa olisi uusia kuiluja tai muita ansoja. Mutta niitä ei ollut ja hän pääsi etenemään ongelmitta. Lopulta hän huomasi lepattavaa valoa käytävän toisessa päässä.

Hänellä oli aavistus siitä kenet, hän sieltä löytäisi ja se sai hänet jatkamaan matkaansa innokkaasti, kunnes hän viimein saapui salahuoneeseen.

”Kas, kas”, Sanders sanoi tyytyväisenä ja osoitti huoneessa olijoita taskulampulla, ”ei mitään äkkiliikeitä, ettei minun tarvitse ampua”, hän jatkoi varoittavaan sävyyn, samalla kun hänen kätensä hamusi pistoolin kädensijaa.

Huoneessaolijat katsoivat miestä happamasti, eivätkä sanoneet mitään. Mitä he voisivat. Heillä ei ollut aseita ja tuo mies ei takuulla epäröisi ampua, jos katsoisi sen tarpeelliseksi.

”Ihan ensin saatte kertoa, minne te olette vieneet Jonesin ja Adamsin”, Sanders sanoi tiukasti.

”Me emme ole vieneet heitä mihinkään”, Westridge totesi kuivasti, vaikka tiesikin ettei se ehkä ollut kovin hyvä idea. Mutta yhtä kaikki, se oli silti totuus.

Sanders asteli Westridgen luo, käsi liikahti nopeasti ja kuului inhottava muksahdus. Westridge älähti tuskasta ja hieroi poskeaan, jossa nyt tykytti inhottavasti.

”Kysyn uudelleen, missä ovat Adams ja Jones? Mitä te olette tehneet heille? Eikä mitään temppuja tai muuten”, Sanders sanoi, mulkoillen jokaista rumasti.

”Hän puhui totta, me emme ole vieneet heitä mihinään, emmekä ole myöskään tehneet heille mitään. He ovat kuolleet”, sanoi Cale, joka nousi seisomaan.

”Kuolleet?” Sanders sanoi epäuskoisena, ”miten niin kuolleet? Kuka teistä tappoi heidät?”

”Ei kukaan meistä”, Westridge vastasi hiljaa, ”tosin et taitaisi uskoa, vaikka me kertoisimmekin kuka tai oikeammin mikä oli syyllinen”, hän lisäsi ja katseli Sandersia valmiina väistämään, jos tämä yrittäisi taas lyödä.

”Mitä sinä höpötät”, Sanders kysyi ärtyneenä, sormien puristuessa tiukasti taskulampun kädensijan ympärille, valmiina iskuun.

Samalla hetkellä Bushika syöksyi isänsä luokse, kuin suojaksi ja sanoi, ”isä puhuu totta, me emme ole tehneet mitään sinun tovereillesi. He joutuivat saaliiksi”, hän lisäsi.

”Saaliiksi? Mitä hölynpölyä tämä on?”, Sanders kysyi.

”Jättiläis anakonda”, Cale vastasi.

”Jättiläis anakonda. Pyh, ei sellaisia ole olemassakaan”, Sanders tuhahti.

Kukaan ei vastannut. He ymmärsivät kyllä, ettei mies uskoisi, ennen kuin näkisi itse, eikä varmasti auttaisi vaikka he yrittäisivät vängätä vastaan.

”Oli miten oli, te tulette nyt kiltisti mukaani, eikä sitten mitään temppuja”, Sanders komensi.

”Me tarvitsimme paarit tai jotain vastaavaa, sillä Warren ei juuri nyt pysty kävelemään. Hän mursi jalkansa eilen”, Cale huomautti, sillä ei ollut valmis jättämään Westridgeä tänne yksin.

Sanders kiroili raskaasti. Häntä halutti jättää mies tänne yksin, mutta hän tiesi, etteivät muut sen jälkeen olisi erityisen yhteistyökykyisiä.

”Kantakaa hänet. Me menemme vain leirille, eikä sinne ole pitkä matka tästä, tuossahan se on ulkopuolella”, hän sanoi lopulta tylysti, ”eikä sitten mitään temppuja”.

Cale katsoi Sandersia, mutta tajusi kuitenkin ettei tämä kuuntelisi heidän selittelyitä, ”Danny, auttaisitko minua”, hän pyysi.

Danny nyökkäsi ja he astelivat Westridgen luokse, ”sori, kamu”, Danny sanoi pahoitellen, sillä hän tiesi, että siirtoperaatio olisi todella kivulias.

Westridge tyytyi vain nyökkäämään ja valmistautui tulevaan, vaikka tiesi, että siitä tuskin olisi mitään hyötyä. Hän tosin oli aikonut sanoa, että jättäisivät hänet sinne missä hän oli, mutta hän arveli, etteivät he suostuisi siihen.

Danny ja Cale ottivat kiinni Westridgestä, laskivat kolmeen ja nostivat tämän  ylös. Mies ulvaisi tuskasta, mutta yritti silti kestää, sihisten muutamia kirouksia hampaidensa välistä.

Vaikka leirille ei ollut pitkä matka, se tuntui Westridgestä silti ikuisuudelta, sillä  murtunut jalka tuntui lähettävän yhä uusia tuskan aaltoja jokaisella pienelläkin liikkeellä. Mutta lopulta he saapuivat telttojen luo, jossa Danny ja Cale saattoivat laskea Westridgen sopivaan paikkaan. Tuska hellitti, mutta vain hyvin vähän. Liikkuminen ei ollut tehnyt hyvää jalalle.

”En löytänyt Adamsia tai Jonesia, mutta sen sijaan törmäsin näihin karkureihin”, Sanders vastasi Carlille, joka katsoi häntä kysyvästi.

Carl nyökkäsi hyväksyvästi, mutta ei sanonut mitään. Hän oli hieman yllättynyt tästä, mutta toisaalta myös tyytyväinen, sillä hän voisi laittaa heidät kantamaan aarteen jokialukselle.

”En tiedä, mitä te olette suunnitellut meidän varallemme, mutta sallinette meidän auttaa ystäväämme. Hän mursi jalkansa eilen, eikä hän pysty kävelemään. Me veisime hänet kernaasti jokialukselle odottamaan, että palaamme takaisin Manausiin, missä voisimme toimittaa hänet sairaalaan hoitoa saamaan”, Cale pyysi.

”Minä sanoisin, että olisi armeliasta päästää hänet tuskistaan”, Sanders tokaisi tylysti, ”tietysti vasta sitten, kun minä olen saanut hänestä kiskottua tiedot ystävieni olinpaikasta”, hän lisäsi häijysti.

”Ei!, Bushika huudahti, liikahtaen kohti Sandersia, kun Terri pysäytti tytön.

”Ole vaiti”, Sanders sähähti ja mulkaisi Bushikaa häijysti. Hän tiesi jo mitä hän tytölle tekisi. Eräs hänen monista asiakkaistaan maksaisi varmasti hyvät rahat noin sievästä tytöstä, mies ajatteli.

Westridge oli vaiti, sillä katsoi aiheelliseksi olla tuomatta julki mielipiteitään Sandersin käytöksestä. Häntä raivostutti tämän tapa kohdella Bushikaa. Hän ei silti antaisi miehen satuttaa Bushikaa millään lailla, sen hän päätti ja sen saattoi nähdä hänen päättäväisiltä kasvoiltaan ja tuikeasta katseesta, jonka hän loi Sandersiin.

Sanders hymyili ylimielisesti, astellen laiskasti Westridgen luo ja kyykistyessä tämän vierelle, ”kun olen valmis, sinä pyydät minua päästämään sinut kärsimyksistäsi ja sitten kun tämä homma on täällä valmis, minä vien tyttäresi mukanani ja myyn hänet. Noin kauniista tytöstä saa sievoisen summan”, hän sanoi, kohottautuen hitaasti seisomaan.

”Senkin paskiainen!” Westridge karjaisi ja sitten ulvoi tuskasta, kun Sanders painoi jalallaan murtunutta nilkkaa.

”Teen mitä haluan, etkä sinä voi estää minua”, Sanders sanoi tyytyväisenä.

”Painu helvettiin”, Westridge sähähti, hengittäen raskaasti. Tuska alkoi taas hellittää hieman.

”Ei kiitos, jätän väliin”, Sanders sanoi tyynesti ja painoi taas murtunutta jalkaa, ”no niin, sen sijaan voisit kertoa ystävieni olinpaikan”, hän lisäsi ja katsoi Westridgeä sadistisesti virnuillen.

Westridge ei pystynyt kivultaan vastaamaan, vaan huusi keuhkojensa täydeltä, "painu helvettiin jalkani päältä!" ja yritti työntää Sandersia pois murtuneen jalan päältä, onnistumatta kuitenkaan.

”Lopeta!”, Terri huudahti, ”sinun ystäväsi ovat kuolleet, me kerroimme sen jo”, hän sanoi.

”En usko”, Sanders sanoi ja painoi Westridgen jalkaa jälleen kerran, saaden miehen ulvomaan ja vääntelehtimään tuskasta.

”He... ovat kuolleet. Minä näin... Se kirottu käärme”, Westridge sai takelleltua vastauksen, ”se vei Adamsin”, hän lisäsi.

”Mikä käärme. Minä en usko jättiläiskäärmeisiin”, Sanders sanoi tylysti, ”Serone uskoi ja jahtasi sellaisia, muttei koskaan palannut viimeiseltä matkaltaan”.

”Tiedän. Hänkin on kuollut. Terri ja Danny voinevat kertoa, miten se tapahtui, koska he olivat paikalla, kun se tapahtui”, Westridge vastasi.

”Se vanha paskiainen koki sitten loppunsa”, Sanders totesi, ”en sittenkään usko jättiläiskääremeisiin. Missä ystäväni ovat ja mitä olette tehneet heille?”, hän tivasi ja painoi taas Westridgen murtunutta jalkaa.

Westridge yritti vastata, muttei pystynyt, vaan parkui tuskasta, kunnes lopulta tajuttomuus armahti hänet. Siinä hän makasi alallaan, kasvot kalpeina ja  hikipisarat otsalla kimmeltäen. Nilkka, sekä sääri puolestaan näyttivät entistäkin turvonneemmilta ja sinipunaisilta.

”Ole kiltti ja lopeta. Ei hän valehtele. Yksikään meistä ei valehtele”, Bushika yritti vedota mieheen, ”me kaikki näimme sen yöllä. Se siinä huoneessa, josta löysitte meidät, mutta jostain syystä se ei tehnyt mitään, vaan poistui”, hän jatkoi.

”Ei niin isoja käärmeitä ole”, Sanders intti itsepäisesti.

”Kyllä on”, Cale sanoi hiljaa ja tuijotti silmät suurina Sandersin taakse, ”katso taaksesi”, hän henkäisi.

Sanders tuhahti epäuskoisesti, mutta kun hän huomasi toisten tuijottavan jotakin, kasvoillaan kauhun ja inhon ilme, hän kääntyi hitaasti. Ruohikolla, miehen takana oli pitkä tumma jokin, joka tuijotti heitä kellanvihreillä silmillään, kuin miettien kenet ottaisi päivälisekseen. Hän henkäisi syvään, astahti taaksepäin, samalla kun käsi puristi asetta tiukasti. Käärme alkoi kohottautua ja Sanders laukaisi.

Siinä samassa kaikki he juoksivat pakoon, hajaantuen useampaan suuntaan. Kaikki, paitsi Westridge, joka makasi tajuttomana maassa, siinä mihin hänet oli kannettu.

Käärme väisti ja katosi hetkeksi näkyvistä. Se ei antaisi niin helpolla periksi. Se palasi takaisin ja mateli hiljakseen kohti Westridgeä, joka makasi yhä alallaan. Kaksihaarainen kieli tunnusteli ilmaa, kun se tutkaili liikkumatonta hahmoa. Lopulta se menetti mielenkiintonsa Westridgeä kohtaan ja mateli pois.

Kun Westridge palasi tajuihinsa, hän oli yksin. Hän ei tiennyt, mitä oli tapahtunut, mutta arveli, että mitä se sitten olikin, se oli saanut muut pakenemaan henkensä edestä. Hän saattoi vain toivoa, että Bushika oli päässyt pakoon.

Hän ei tiennyt mitä tehdä, muuta paitsi maata alallaan ja odottaa. Tulisivatko toiset vielä takaisin, vai olivatko he häipyneet kokonaan? Kunhan ovat turvassa ja etteivät Carl ja Sanders tekisi heille mitään pahaa, hän ajatteli ja yritti vääntäytyä parempaan asentoon. Kun olo lopulta alkoi olla siedettävä, hän kohottautui käsiensä varaan ja yritti nähdä oliko aukealla ketään? Tai edes, oliko tuo käärme lähettyvillä.

Ei ketään, vain syvä, painostava hiljaisuus. Vain jostain muurien toiselta puolelta kantautui vaimeana viidakon äänet. Sitten askelia. Westridge höristi korviaan ja yritti paikantaa, mistä askelet tulivat. Hän toivoi, että Cale tai Terri olisi tulossa takaisin ja toisaalta samanaikaisesti pelkäsi, että se kuitenkin olisi Sanders tai Carl.

Lopulta hänen näkökenttäänsä osui, ”Sanders”, hän mutisi hiljaa ja valmistautui vastaanottamaan sen, mitä mies hänelle tekisi, nyt kun ei olisi todistajiakaan.

***

Miten mahtanee jatkua tästä, kertokaapas te vuorostanne se...

12
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« : 15.01.21 - klo:01:27 »
Hän kohottautui hieman paremmin istumaan, välttäen tekemästä mitään äkkinäistä. Samalla hän vaistonvaraisesti veti toisen kätensä Bushikan eteen, estääkseen tuota pirullista elukkaa pääsemästä lähellekään tyttöä.
Käärme vilkuili laiskasti ympärilleen, laskeutui takaisin veteen, palaten takaisin aukiolle.

Westridge vilkaisi Bushikaa joka yhä tuijotti ikkunaa ja tuota vesiallasta, kuin peläten käärmeen muuttavan mielensä ja palaavan takaisin. Hän veti tytön lähelleen, vaikkei tiennytkään mitä sanoa tai tehdä, sillä oli lähes yhtä kauhuissaan kuin tyttökin.

”Mitä hittoa”, kuului Dannyn ääni ja silloin Westridge huomasi, että muutkin olivat heränneet, vaikka hän sen enempää kuin Bushika tai käärme eivät olleet pitäneet meteliä.

Syvä odottava hiljaisuus laskeutui huoneeseen, sitä kesti tovin ja toisenkin, mutta sitten he alkoivat yksi toisensa jälkeen rauhoittua, kun käärme ei enää palannut takaisin. Jostakin syystä sitä ei selvästikään kiinnostanut tulla rakennukseen sisälle, vaikka se olikin uskaltautunut tähän huoneseen.

”Se ei tehnyt mitään, katsoi vain hetken ja häipyi”, Bushika sanoi viimein.

”Outoa”, Cale sanoi hiljaa, miettien käärmeen käytöstä. Se ei ollut käyttänyt tilaisuutta hyväkseen, vaikka illallinen oli suorastaan katettu sille. Hän ihmetteli sitä ihan siksikin, kun heistä yksikään ei olisi ehtinyt tehdä mitään, jos käärme olisi päättänyt nauttia yhden heistä yöpalakseen.

”Mietitään sitä vasta päivänvalossa”, Westridge pyysi, sillä ei todellakaan halunnut puhua käärmeestä yhtään enempää kuin oli pakko ja kaikkein vähiten yöaikana. Tuo otuksen ilmaantuminen sai vanhat muistot pintaan ja hän tiesi, että loppu yö saattaisi mennä painajaisia nähden.

”Hyvä on”, Cale myöntyi ja arveli että olisi yritettävä nukkua sen minkä vielä pystyi, vaikka tuskin ketään nukutti enää lainkaan. Ei nyt kun he tiesivät tuon pahuksen matelijan olevan lähistöllä.

Danny ja Cale tirkistelivät ristikkoikkunan koloista ulos, mutta oli vain pimeää. Ainoa valopilkku oli Carlin leiriä valaiseva nuotio. Nuotion vieressä kyyhötti joku, kenties toinen niistä salametsästäjistä oli jätetty vahtiin, muiden nukkuessa.

Vahti kohottautui ja asteli hieman sivummalle. Tuossa oudossa syvässä hiljaisuudessa kuului ensin lyhyt terävä ääni, kun vetoketju aukaistiin, sitten ropinaa ja syvä helpotuksen huokaisu, joka kieli, mitä mies oli tekemässä.
Meni hetki ja sitten mies oli ilmeisesti valmis. Kuului taas terävä ääni ja askelia, kun mies harppoi takaisin kohti leirinuotiota.

Sitten askelet loppuivat kuin seinään, mutta miestä ei näkynyt leirinuotion kajossa. Jostain kuului kahinaa ja outo inahdus. Toinen hiljaisempi äännähdys ja sitten jälleen tuo syvä pahaenteinen hiljaisuus.
Jokin liikkui ruohikossa ja katosi sitten öiseen viidakkoon.

”Joutuikohan joku taas saaliiksi?”, Cale kuiskasi.

”Vaikea sanoa, mutta toivottavasti ei”, Danny vastasi.

”Meidän on saatava Alejandro ja Bira pois tuolta, he ovat tuolla suuressa vaarassa”, Cale totesi ja yritti työntää karmeat mitä jos ajatukset pois mielestään.

”Katsotaan sitä sitten aamulla”, Danny sanoi yllättävän rauhalliseen ja epä-Dannymaiseen sävyyn.

”Olet oikeassa”, Cale vastasi, minkä jälkeen he kumpikin vetäytyivät pois ikkunalta ja takaisin omille paikoilleen.

”Hei, mihin sinä piilotit sen kuumakallen, jonka muistan viime retkeltä?”, Westridge kysyi vitsaillen ja vilkaisi Dannyä pilke silmäkulmassaan.

”Minä rauhoituin”, Danny vastasi naurahtaen, sillä tajusi tuon olevan vastaveto hänen aikaisempaan kysymykseensä, kun hän oli nähnyt ystävänsä niin pitkän ajan jälkeen.

”Vai niin”, Westridge hymyili ja nyökäytti kevyesti päätään, minkä jälkeen hän yritti löytää hieman mukavamman asennon epämukavassa nukkumapaikassaan.

”Niin”, Danny hymähti ja haki hänkin niin mukavan asennon itselleen, kuin oli mahdollista.

Vähä vähältä tilanne rauhoittui ja yksi toisensa vaipui uneen. Tosin Westridge nukkui levottomasti kuumeen ja painajaisien takia.

***
Jatkakaahan...

13
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« : 13.01.21 - klo:01:02 »
”Voi paska”, Dannyltä lipsahti, sillä hän oli myös kurkannut ja oli nähnyt tuon jättimäisen matelijan.

”Mennään”, Bushika sanoi ja he perääntyivät käytävään, sytyttäen taskulamppunsa ja palasivat tuohon pieneen huoneeseen, jossa Cale ja Terri jo odottelivatkin heitä. He olivat ikkunanrakosista nähneet kaksikon juoksun ja tuon ison käärmeen, joka oli kuitenkin jäänyt aukealle, eikä ollut tullut lähellekään oviaukkoa.

”Teillä näytti hetken olevan tiukat paikat”, Cale sanoi toteavaan sävyyn.

Danny myönsi asian erittäin värikkäin sanakääntein, kun Bushika tyytyi vain nyökkäämään. Lopulta Cale ryhtyi auttamaan Dannya nuotion teossa. He katsoivat sopivan kohdan, josta tuli ei pääsisi leviämään ja asettelivat osan puista siihen. Danny kaiveli repusta jotain sytykkeeksi sopivaa ja törkki sen puiden väliin. Tämän jälkeen hän kaivoi shortsiensa taskusta tupakansytyttimensä ja käytti pitkän tovin saadakseen tulen syttymään. Lopulta se onnistui ja huonetta valaisi pieni nuotio, josta he kaikki olivat tyytyväisiä. Liekkien lepatus loi outoja varjoja kivisille seinille ja sai seiniin kaiverretut kuviot näyttämään eläviltä.

Bushika työskenteli keräämiensä yrttien ja lääkealoen parissa, saaden aikaiseksi hoitavaa tahnaa. Lisäksi hän sai Dannyltä yhden pullon kivennäistä, johon hän laittoi yrttiseoksen annettavaksi Westridgelle, kun tämä palaisi takaisin tajuihinsa.

Voiteen Bushika hieroi Westridgen vioittuneeseen jalkaan hellävaroen, jottei olisi pahentanut tilannetta entisestään. Hänen työskennellessään Westridge liikahti ja hiljaa valittaen aukaisi silmänsä. Bushika kääntyi ja ojensi hänelle pullon, ”juo tämä”, hän sanoi.

Westridge otti pullon ja kulautti sen sisällön irvistäen kurkustaan alas, vaikka maku olikin kamala. Mutta hieman myöhemmin hän totesi sen parantaneen oloaan, eikä jalkaan koskenut enää niin paljon.

Nyt he saattoivat rentoutua hieman, sikäli kun se nyt oli mahdollista. He olivat kutakuinkin turvassa ja ainoa, mitä he saattoivat tehdä oli odottaa seuraavaa päivää. Keskustelu oli jokseenkin lyhytsanaista, sillä yksikään heistä ei ollut erityisemmin juttelutuulella.


Osa 10, Suunnitelmia

Hieman myöhemmin he kuulivat karkeaa sadattelua, mikä kieli että Carl alaisineen olivat palanneet temppelin tutkimusretkeltä takaisin temppelin aukiolle. Siellä he huomasivat, että Adams ja Westridge olivat kadonneet. He löysivät vain Adamsin repun, jonka Danny oli jättänyt tutkinnan jälkeen siihen mistä hän oli sen löytänytkin.

”Adams!”, Sanders karjaisi ja antoi katseensa kiertää aukiota, mutta hän ei nähnyt liikettä. Ei edes eläimiä. Vain kasveja, kiviä ja pitkän ruohon seassa olevia ajan hajottamia temppelin muurien ja pylväiden osia.

”Mihin hittoon hän on mennyt ja missä se toinen on, Westridge”, Sanders kysyi ääneen ja kirosi uudelleen.

”En tiedä, mutta jotain on täytynyt tapahtua, sillä Adams ei olisi noin vain jättänyt reppuaan tähän ja sitä paitsi joku on penkonut sitä”, Jones huomautti ja mietti kuka penkoja oli ollut.

Bira ja Alejandro olivat ääneti, mutta vilkaisivat toisiaan nopeasti. Bira ei pitänyt tästä lainkaan. Hän aavisti, että jokin oli pielessä. Aukio oli hänen mielestään liian hiljainen, sillä yleensä viidakossa riitti ääntä kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa. Yleensä, mutta nyt jokin oli toisin ja se vaivasi Biraa kovin. Hän ei vain tiennyt mitä sanoa, sillä hän tiesi että hänen pitäisi jotenkin varoittaa, jos ei muita, niin Alejandroa, joka vaikutti ystävälliseltä nuorukaiselta.

Alejandro rypisti otsaansa, sillä hän saattoi lukea Biran kasvoilta, ettei kaikki ollut hyvin. Hänkin oli huomioinut oudon hiljaisuuden ja oli myös huolissaan siitä mihin Westridge oli joutunut. Hän epäili, että tuo vanginvartijaksi jätetty mies olisi tehnyt tälle jotakin. Tai siltä tilanne oli tuolloin näyttänyt ennen kuin he olivat häipyneet temppelin uumeniin.

Sanders kävi vielä tutkimassa lähialueen, muttei löytänyt merkkiäkään sen enempää Adamsista kuin Westridgestäkään. Kumpikin oli kadonnut jälkiä jättämättä. Tai no melkein. Pitkä ruoho oli paikoin myllättyä kuin jokin olisi siinä ryöminyt tai juoksennellut läpi, mutta mitään muuta ei sitten näkynytkään.

Hän palasi takaisin ja yhdessä Jonesin kanssa hän laittoi leirin pystyyn, sillä iltapäivä oli jo alkanut kääntyä illaksi ja aurinko oli melkein jo laskenut. Sen viimesäteet loivat pitkiä käärmemäsiä varjoja aukealle, mikä ei ainakaan saanut kenenkään oloa yhtään paremmaksi.

Luulisi että Carl olisi halunnut juhlia löytöään, sillä he olivat tosiaan löytäneet aarrekammion, joka oli melkein ääriään myöten täynnä arvokkaita esineitä, jotka oli tehty kullasta ja jalokivistä, lisäksi siellä oli taidokkaasti tehtyjä keramiikka esineitä, joista keräilijät olisivat varmasti valmiita maksamaan huikeita summia.

Mutta ei, tämäkään ei saanut häntä, sen enempää kuin hänen kumppaneitaan juhlamielelle. Tosin yritti hän sentään vähän, mutta koska tunnelma oli latistunut, päätti hän lopulta olla vaiti.
Kun ilta lopulta pimeni yöksi, Carl siirtyi omaan telttaansa, Sandersin tehdessä hieman myöhemmin samoin. Vain Jones jäi telttojen ulkopuolelle vahtiin, pitäen samalla Biraa ja Alejandroa silmällä.

***

Temppelin pienestä huoneesta oli tarkkailtu miesten toimia, mutta olivat rauhallisia. Heitä ei oltu huomattu, ei ainakaan vielä ja he päättivät varmistaa, ettei näin kävisikään.
Lopulta itse kukin vetäytyi levolle, joskin makuualusta ei ollut erityisen mukava. Mutta he yrittivät silti vetäytyä parhaaseen mahdolliseen asentoon ja nukkua.

Bushika puolestaan käpertyi isänsä vierelle, pää painettuna tämän hartiaa vasten. Syvä hiljaisuus laskeutui niin huoneeseen kuin ulkona olevalle leirille. Vai kaukaa viidakon uumenista kuului hiljaisena eläinten ääniä, mutta vain hyvin kaukaa. Aukealla oli yhä tuo luonnoton hiljaisuus, kunnes äkkiä alkoi kuulua hyvin hiljainen laahaava ääni. Niin hiljainen, ettei se herättänyt nukkujia tai sitten he ajattelivat sen olevan vain jokin ohikulkumatkalla oleva yöeläin, etteivät he kiinnittäneet siihen mitään huomiota.

Ääni jatkui, sitten kuului hiljainen, lähes pehmeä ääni, kun jokin laskeutui veteen. Aukean ainoa vesialue, oli tuon salaisen huoneen ikkunan alla, itseasiassa, vesialue tai oikeammin allas, kulki ikkunan alta ja sen toinen puoli oli huoneen sisäpuolella, niin että huoneeseen saattoi päästä ja sieltä pois uimalla, jos halusi kastua.

Tuo tumma jokin lipui hitaasti veteen, liikkui sulavasti ikkunan alla olevan pienen käytävän läpi ja nosti kolmiomaisen päänsä hitaasti vedenpinnan yläpuolelle. Kieli lipoi sen huulia ja ilmaa, kuin tutkien, sitten se eteni, pitkin lattiaa, kunnes pysähtyi.

Westridge liikahteli unissaan, sitten äkkiä hänen silmänsä revähtivät auki ja hän hengitti kiivaasti. Otsalla oli hikipisaroita ja osa niistä vieri alas kasvoille, mistä hän pyyhkäisi ne nopeasti pois. Hän tunsi sormissaan, miten kasvojen iho tuntui kuumalta ja epäili, että jalka oli sittenkin tulehtunut ja hänellä oli kuumetta. Bushikan hoitokeino auttaisi ehkä vähän, mutta ei tarpeeksi, hän ajatteli.

Westridge yritti jälleen nukahtaa, mutta uni ei vain tullut. Hän kuuli jonkin liikkuvan ja kohotti päätään nähdäkseen paremmin. Pimeässä hän ei kuitenkaan nähnyt mitään ja ajatteli, että sen täytyi olla vain rotta tai joku muu pieneläin matkalla ties minne.

Hän oli jo painamassa päänsä takaisin, kun hän huomasi tuijottavansa johonkin pitkään ja tummaan. Toinen käsi hapuili pitkin lattiaa, kunnes sormet osuivat taskulampun kylmään pitkään kädensijaan. Hän otti taskulampun, sytytti sen ja kohdisti valokeilan tuohon olentoon.

Westridge henkäisi syvään nähdessään tuon kauhistuttavan olennon keltavihreät silmät edessään. Hän jähmettyi paikalleen, tuijottaen käärmettä silmät suurina ja sydän villisti takoen. Ensin hän ajatteli näkevänsä kuumeen tuomia harhoja, mutta nuoren naisen pelästynyt äännähdys hänen vieressään paljasti, että hän ei ollut ainoa, joka näki käärmeen. Se oli siis todellinen ja elävä.

Hän kohottautui hieman paremmin istumaan, välttäen tekemästä mitään äkkinäistä. Samalla hän vaistonvaraisesti veti toisen kätensä Bushikan eteen, estääkseen tuota pirullista elukkaa pääsemästä lähellekään tyttöä.

***
Päätin sitten laittaa lisäpätkän, jatkaahan...

14
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« : 10.01.21 - klo:13:46 »
Osa 9, Temppeli

Vaikka Westridge olikin yrittänyt olla valmis, nosto oli silti hyvin tuskallinen ja sai hänet rääkäisemään, kun vioittunut jalka liikahti ja sai tuskan leimahtamaan. Bushika oli pudottaa pitelemänsä taskulampun lattialle, säikähtäessään huutoa.

"Isä", Bushika sanoi ja katsoi isäänsä huolestuneena.

"Bushika, kaikki on hyvin", Westridge sai sanotuksi tuskaisella äänellä.

Bushika näki, ettei se ollut totta. Myös Danny ja Cale vilkaisivat huolestuneina Westridgeä, jonka kasvot olivat vääristyneet tuskasta.

Danny ja Cale vilkaisivat huolestuneina Westridgeä, jonka kasvot olivat vääristyneet tuskasta.

”Hemmetti”, Westridge sihisi hampaidensa välistä ja käski ystäviensä jatkaa matkaansa, sillä mitä nopeammin he pääsisivät sopivampaan paikkaan, sen nopeammin kipu vähenisi.

He siis jatkoivat, vaikka he saattoivat kuulla jokaisella askelella pieniä tuskaisia ääniä, joka karkasivat Westridgen huulilta, vaikka tämä yrittikin olla päästämättä ääntäkään. Sitten äkkiä, mies tuntui rentoutuvan, silmät muljahtivat nurin ja pää retkahti rennosti taaksepäin. Kipu oli ollut liikaa ja tajuttomuus armahti hänet vähäksi aikaa.

Cale ja Danny käyttivät tilaisuuden hyväkseen, astellen ripeästi eteenpäin, kuljettaen ystäväänsä mahdollisimman tasaisesti ja varovaisesti, kunnes pääsivät huoneeseen, joka tuntui olevan valoisa, johtuen koristeellisesta kivestä veistetystä ristikkoikkunasta, joka päästi auringon valoa sisälle. Valo tosin näytti hivenen vihertävältä, johtuen kasveista jotka roikkuivat ristikkoikkunan ulkopuolella, peittäen sen osittaen.

Miehet laskivat Westridgen sopivaksi katsomaansa paikkaan, varmistaen että tämä oli hyvässä asennossa. Erityisesti jalka, jotta se aiheuttaisi mahdollisiman vähän kipua, sitten jos ja kun Westridge palaisi takaisin tajuihinsa.

Cale vilkuili rannekelloaan ja se ilmaisi että iltapäivä oli jo pitkällä. Valoisaa olisi vielä monta tuntia, mutta riittäisikö se aika Bushikalle hakea kaikki tarvittava, hän mietti.

”Oletko varma että haluat vielä lähteä?” Cale kysyi Bushikalta, vilkuillen ikkunan pienistä koristeellisista aukoista ulos aukealle, jossa ei näyttänyt olevan ketään. Vain Adamsin reppu oli yhä siinä, mihin Danny oli sen jättänyt.

”Olen”, Bushika sanoi, ”vähintäänkin käyn hakemassa meille nuotiotarvikkeet ja erästä rohtokasvia, jolla voi lievittää kipuja”, hän kertoi. Hän oli hyvillään, että hänelle oli jo hyvin nuoresta pitäen opetettu yrttien käyttöä, käsitöiden ja muiden käytännöllisten asioiden ohella.

”Hyvä, sillä meillä ei taida edes olla minkäänlaista kipulääkettä mukana”, Cale sanoi, ”tai no jokialuksella varmaankin on, mutta sinne on liian pitkä matka, eikä isäsi juuri ole matkustuskunnossa”, hän lisäsi.

Bushika nyökkäsi ja kävi vielä katsomassa, että isällä oli kaikki hyvin, ennen kuin katosi pimeään käytävään, Danny vanavedessään. Yhdessä nuo kaksi palasivat ulos aukealle, joka yhä tyhjä. Nyt tuntui, ettei kuulunut edes eläinten ääniä kuten aiemmin. Aivan kuin jokin olisi pelotellut ne pois, Bushika mietti ja alkoi aavistella, että jotain ikävää oli tapahtumassa.

”Meidän on paras pitää kiirettä”, Bushika sanoi Dannylle, ”en pidä siitä miten hiljainen tämä aukio on. Se ei ole koskaan hyvä merkki, jos eläimet vaikenevat”, hän huomautti hiljaisella äänellä.

Danny nyökkäsi, sillä saattoi itsekin huomata saman ja aavisteli pahaa. Hän seurasi Bushikaa, joka ei kuitenkaan kovin pitkälle viidakkoon edennyt, kuin aistien jonkin hirviömäisen olennon olevan aivan lähellä ja iskevän heihin hampaansa heti, kun he astelisivat yhtään syvemmälle metsään.

Danny keräsi polttopuita, katsellen tarkoin, ettei törmäisi mihinkään myrkyllisiin elukoihin, sillä varsinkin myrkylliset hyönteiset tykkäsivät lymyllä pienissä koloissa, jossa ne odottivat uhrejaan ennen kuin iskisivät niihin myrkkyhampaansa tai pistimensä.

Bushika tutkaili kasvistoa lähellä, löytäen paitsi syötäväksi kelpaavia hedelmiä, myös kaipaamiaan yrttejä, sekä lääke aloeta, josta hän saisi  tehtyä isän vioittunutta jalkaa varten voiteen, joka sekä viilentäisi, että hoitaisi jalkaa. Hän keräsi kaiken tuon tarkoin talteen, kunnes tunsi jonkin ison liikkuvan lähellään.

Hän katsoi ympärilleen, muttei nähnyt mitään muuta, kuin Dannyn, joka kokosi yhä polttopuita syliinsä.

”Danny”, Bushika sanoi varoittavaan sävyyn ja sai miehen pysähtymään paikoilleen.

”Mitä?” Danny kysyi ja katseli hermostuneena ympärilleen. Hänkään ei nähnyt mitään, mutta naisen ääni oli paljastanut hänelle, että jotain vaarallista oli lähellä.

”Mennään”, Bushika sanoi hiljaa, ”nyt!”, hän huudahti ja alkoi juosta kohti temppeliä niin lujaa kuin jaloistaan pääsi.

Danny seurasi perässä niin lujaa kuin kykeni ja yritti olla pudottamatta keräämiään polttopuita maahan. He pääsivät pimeään käytävään, kääntyivät kulman ympäri ja pysähtyivät.

Bushika astui varovasti lähemmäksi kulmaa ja kurkkasi suuntaan, josta he olivat juosseet. Pienestä suuaukosta näkyi aukealle, jossa kiemurteli jokin suunnattoman suuri ja tummavihreä olento. Se ei jostain syystä halunnut tulla temppelille, vaan jäi pitkän ruohikon keskelle.

”Voi paska”, Dannyltä lipsahti, sillä hän oli myös kurkannut ja oli nähnyt tuon jättimäisen matelijan.

Miten mahtanee jatkua tästä?

15
Kirjoitelmat / Vs: Jatkis: Anaconda Fanfic
« : 10.01.21 - klo:13:43 »
Siinä hän sitten oli, ties kuinka kauan, kunnes kuuli jonkun liikkuvan ylhäällä. Kivusta huolimatta hän pakotti itsensä vääntäytymään hieman parempaan asentoon ja kohotti katseensa ylöspäin. Hän odotti, että olisi nähnyt päivänvaloa, mutta ei, ylhäälläkin näkyi vain syvää pimeyttä. Tuo joku liikkui ylhäällä yhä, mutta koska oli kovin pimeää, ei hän erottanut, että kuka tai mikä siellä liikkui.

Westridge ei uskaltanut äännähtääkään, pelätessään, että siellä olisivat ne miehet. Hän yritti yhä kuunnella ja sitten hän kuuli naisen äänen ja heti perään näkyi taskulampun valo, joka tuntui liikkuvan edestakaisin.

”Apua!”, Westridge huusi epätoivoisena, sillä arveli ettei ylhäällä olija ollut miehiä, vaan ilmeisesti Terri, Cale ja Danny olivat jotekin päässeet vapaaksi ja olivat seuranneet heitä tänne.

Äänet tuntuivat loittonevan jolloin hän huusi uudelleen. Kului tovi ja toinenkin, kunnes äänet palasivat ja joku huomasi tämän syvän kuilun, osoittaen nyt lampullaan alas.

”Westridge!”, kuului hämmästynyt ääni, mutta Westridgen oli vaikea nähdä kuka se oli, sillä taskulampun valo häikäisi.

”Täällä alhaalla”, Westridge huusi ja ähkäisi kivusta, ”minä putosin ja luulen, että jalkani murtui”, hän sanoi.

”Pääsetkö sieltä pois mitenkään?” Terri kysyi.

”En”, Westridge sanoi nyt hieman hiljaisemmalla äänellä, voimat tuntuivat hiipuvan, ”käteni ovat yhä sidottuna”, hän ähkäisi ja yritti uudelleen katsella ylös. Tällä kertaa hän näki Terrin, joka kurkisteli varovaisesti kuiluun.

”Odota vähän, me autamme sinut pois sieltä”, Terri sanoi.

”Kiitos”, Westridge äännähti tuskaisasti ja sitten kaikki pimeni.

Ylhäällä Terri yritti tähytä alas ja näki, että Wesridge makasi liikkumattomana paikallaan, eikä enää vastannut hänen huutoihinsa.

”Isä”, Bushika huusi, muttei saanut vastausta ja alkoi olla tosissaan huolissaan, ”eihän... eihän hän vain”, hän aloitti ja katsoi surkeana Terriä.

”En usko. Hän on vain menettänyt tajuntansa”, Terri sanoi ja yritti rauhoitella Bushikaa, joka vaikutti hätääntyneeltä ja varmasti syystä, ”tarvitsisimme köyttä, jotta pääsisimme tuonne alas katkomatta raajojamme”, hän jatkoi

”Hetkinen”, Danny sanoi ja alkoi kaivella omaa reppuaan, jonka oli kauaskateisesti napannut mukaansa. Siellä oli pakattuna nyt Adamsin repusta takavarikoidut juomat, sekä ennestään laitettuna vähän kuivamuonaa, ensiaputarvikkeet, sekä köyttä.
Hän ojensi köyden Terrille ja kaivoi ensiapupakin esille, ”ota tämäkin, taidat tarvita sitä”, hän huomautti.

”Nostetaan hänet ensin tänne ylös, tuolla alhaalla voi olla vaikeaa nähdä”, Terri vastasi.

”Hyvä on, lasken sinut alas”, Danny lupasi ja sitoi köyden toisen pään itsensä ympärille, toivoen että köysi olisi riittävän pitkä ylettyäkseen kuilun pohjalle. Kuilu sinänsä ei vaikuttanut kovin syvältä, onneksi, muutoin Westridge voisi olla kuollut, vaikka eipä hän nytkään järin hyvältä vaikuttanut.

Terri nyökkäsi ja sitoi köyden toisen pään vyötäisilleen ja alkoi kivuta alaspäin, Calen vahtiessa ja Dannyn antaessa köyttä lisää sitä mukaa, kun Terri laskeutui alas.

Lopulta Terri pääsi pohjalle. Hän valaisi sitä taskulampulla ja huomasi, että sieltä olisi ollut pääsy pois, mutta tietenkään siitä ei ollut Westridgelle hyötyä tämän hetkisessä tilassa, saati että tämä olisi ollut tajuissaan. Sillä jalka vaikutti todella pahalta. Nilkka oli oudossa kulmassa, samoin sääri ja kumpikin oli pahasti sinisenpunaisen kirjava ja ehkä jopa jo hieman turvoksissa.

Terri nirhi Westridgen ranteiden ympärillä olevan köyden auki ja paiskasi repaleet pois. Ranteisiin oli jäänyt ikävät punaiset hiertymät, sillä köysi oli ollut aika tiukalla.

”Sinä tarvitsisit lääkäriä”, Terri sanoi hiljaa, minkä jälkeen hän irrotti vyötäisillään olleen köyden ja sitoi sen tiukasti Westridgen ympärille. Tämän jälkeen hän antoi merkin Dannylle ja Calelle, että he voivat vetää Westridgen ylös, mihin meni jonkin aikaa, sillä nostettavasta ei juurikaan ollut apua.

Viimein he saivat hänet ylös ja raahattua kauemmaksi kuilusta, Dannyn palatessa takaisin ja heittäessä köyden alas Terrille ja auttoi tämänkin ylös kuilusta.

Cale ja Bushika pysyivät Westridgen luona, kun Danny ja Terri muutamaa minuuttia myöhemmin tulivat heidän luokseen. Terry laski Dannyn antaman ensiapupakin lattialle Westridgen vierelle ja alkoi paikkailla miestä parhaan kykynsä mukaan. Kovin paljoa he eivät voineet tehdä, sillä ensiapupakissa, joka ei ollut edes kovin iso, oli oikeastaan vain haavanhoitoon tarvittavia välineitä, ei murtuneen raajan lastoittamiseen.

Siinä heidän hääriessään, Westridge palasi takaisin tajuihinsa ja voihkaisi kivusta, kun Terri juuri parhaillaan tutki hänen jalkaansa.

”Oh, anteeksi”, Terri sanoi ja kääntyi katsomaan miestä, jonka kalpeiksi valahtaneet kasvot olivat vääristyneet kivusta.

”Hngh, ei se mitään”, Westridge äännähti ja yritti itsekin nähdä miltä jalka näytti, vaikka arveli, että se oli niin pahassa kunnossa, että pitäisi päästä sairaalaan, sitten hän muisti taas sen tumman, vihreänkirjavan kolmiomaisen pään ja keltaiset silmät, ”se hemmetin käärme”, hän henkäisi, ”se on elossa”.

”Jättiläisanakonda?”, Danny kysyi ja tunsi jokaisen karvan ihossaan nousevan pystyyn.

”Se”, Westridge ähkäisi, ”minä näin sen, se vei yhden niistä miehistä. Hänet oli jätetty vahtimaan minua ja sitten se hirvitys tuli ja... ja”, mutta hän ei voinut sanoa sitä loppuun asti. Hän näki yhä silmissään, miten Adams juoksi kauhusta kirkuen karkuun, muttei onnistunut.

”Ihan rauhassa”, Terri sanoi rauhallisella äänen sävyllä, vaikkei itsekään tuntenut oloa järin turvalliseksi, nyt kun vaarana oli noiden miesten lisäksi myös jättiläismäinen matelija, ”minä tapoin yhden ja Dannyn kanssa me tapoimme toisen, mutta ilmeisesti niitä on enemmän”, hän jatkoi, ”mutta minä luulen, että se jonka näit, ei tule ihan heti takaisin, se luultavasti haluaa sulatella ateriansa ensin”, hän lisäsi.

”Sikiävätkö nekin kuin kanit?” Danny kysyi hermostuneena.

”En usko, mutta jotain hämärää tässä on”, Cale sanoi ja selitti sen, mitä tiesi anakondien lisääntymisestä, sillä oli päättäväisesti ottanut selvää juuri näistä käärmeistä.

”En tiennytkään, että olet ryhtynyt tietosanakirjaksi”, Westridge naurahti, vaikka nauramisen aihetta ei juurikaan ollut.

”Päätin ottaa asioista selvää, sillä ne käärmeet, jotka kohtasimme ensimmäisellä retkellämme, eivät käyttäytyneet kuten kyseiset matelijat yleensä”, Cale totesi tyynesti.

”Asia selvä”, Westridge sanoi ja yritti kohottautua käsiensä varaan. Mutta tuo liike sai aikaan uuden kipuaallon jalassa ja hän painautui takaisin lattialle, ”parempi kun häivytte, minä vain hidastan teitä, sillä en pääse mihinkään tuon kirotun jalan kanssa”, hän lisäsi.

”Isä”, Bushika älähti, sillä oli päättänyt, ettei varmasti jättäisi isäänsä tänne.

”Bushika, mitä sinä täällä teet? Eikö sinun pitänyt olla äitisi kanssa”, Westridge kysyi ja katsoi nuorta naista kysyvästi ja samalla hyvin huolissaan. Ties mitä ne miehet tekisivät Bushikalle, jos huomaisivat hänen olevan täällä.

”Minä seurasin teitä. Tulin uteliaaksi, kun kuuntelin, mitä te keskustelitte ja halusin nähdä sen jokialuksen”, Bushika selitti.

”Ilman häntä me olisimme yhä sidottuina kuin kananpojat ja sinä olisit vieläkin tuolla kuilussa”, Danny huomautti.

”Silti. Hänen ei olisi pitänyt tulla tänne, ties mitä nuo ihmishirviöt tekevät Bushikalle, jos näkevät hänet täällä”, Westridge sanoi huolissaan, sillä muisti oikein hyvin, mitä ne olivat melkein tehneet Yaralle.

”Minä pärjään kyllä”, Bushika sanoi, mutta ei saanut isäänsä vakuutettua.

”Bushika, ole kiltti ja palaa takaisin kylään, täällä ei ole turvallista”, Westridge yritti vielä, sillä halusi tyttärensä kauas temppeliltä, niin kauan kun Carl ja tämän kätyrit oleskelivat siellä, kuin myös se jättiläismäinen käärme.

”Isä, minä osaan puolustautua”, Bushika totesi tyynesti.

”Ei, en ole pelkästään huolissani heistä ja tiedän kyllä, että osaat puolustautua, mutta täällä vielä jotain pahempaa”, Westridge vastasi.

”Se käärme”, Bushika sanoi kysyvästi ja värähti. Hänkään ei pitänyt ajatuksesta törmätä kyseiseen matelijaan, mutta ei hän antaisi sen silti estää häntä ja näitä kolmea ihmistä pelastamasta isäänsä tästä loukosta, minkä hän ilmaisi isälleen hyvin tiukkasanaisesti.

”Sellainen tytär, kuin isäkin”, Danny naurahti, sillä tytössä oli todellakin hyvin paljon Westridgeä, ”anna olla Westridge, jos hän on yhtä itsepäinen kuin sinäkin, niin et tule voittamaan tätä kisaa”, hän huomautti ja virnisti leveästi.

”Olkoon sitten”, Westridge tuhahti, sillä tajusi itsekin jäävänsä toiseksi, mutta se ei saanut häntä silti yhtään helpottuneemmaksi. Päinvastoin.

”Harmi, ettei meillä ole mitään millä kantaa häntä pois täältä, sillä en mielelläni koskisi hänen vioittuneeseen jalkaansa enempää kuin on pakko. Se on nyt jo niin pahan näköinen että enempi liikuttelu saattaisi pahentaa vain tilannetta ja tehdä kudosvaurioita”, Terri sanoi yrittäen varovaisesti tutkia taskulampun valossa Westridgen jalkaa, joka alkoi näyttää huonommalta.

”Mutta emme me tännekään voi jäädä, emme ole turvassa ja hänet pitäisi saada sairaalaan”, Cale totesi, sillä arveli, että jos he eivät saisi miestä ajoissa sairaalaan, murtuman lisäksi jalka saattaisi tulehtua, mikä taas vaatisi lääkehoitoa, mihin heillä ei keskellä viidakkoa ollut mahdollisuutta.

”Meillä on periaatteessa kaikkea, mitä tarvitaan paarien rakentamiseen, ne pitää vain hakea”, Bushika huomautti ja arveli, että saattaisi osata ehkä rakentaa sellaisen.

”Hyvä idea”, Terri sanoi, ”mutta olisi hyvä, jos et menisi yksin, varsinkin tuon käärmeen takia. En oikein usko, että se oli yksin. Ei ollut edellinenkään, jonka kohtasimme vuosia sitten”, hän kertoi.

”Ymmärrän”, Bushika sanoi ja miettien miten asian toteuttaisi.

”No niin, teemme nyt niin, että yritetään siirtää hänet ensin käsivoimin turvallisempaan paikkaan täältä, jottemme ole vaarassa törmätä Carliin ja hänen niljakkaisiin alaisiinsa, sitten sinä Bushika, voisit ottaa Dannyn mukaasi ja menette etsimään mitä tarvitset”, Terri ehdotti.

”Sopii”, Bushika sanoi, tosin vilkaisi hieman epäilevästi Dannya, miettien kuinkahan hyvin tämä pärjäisi viidakossa.

Tämän jälkeen he miettivät tarkoin kuinka liikuttaisivat Westridgeä, jotta saisivat tämän siirrettyä turvallisempaan paikkaan mahdollisimman kivuttomasti. He nimittäin saattoivat nähdä, että miehellä oli kovia tuskia, hikikarpalot helmeilivät hänen otsallaan ja kasvot, sen mitä taskulampun valossa saattoi erottaa, olivat hyvin kalpeat.

”Olen pahoillani, mutta tämä tulee sattumaan. Yritämme silti toimia niin nopeasti kuin mahdollista, jotta emme tuottaisi sinulle yhtään enempää kipua kuin on pakko”, Terri sanoi pahoittelevaan sävyyn. Häntä harmitti koko tilanne ja mieluummin hän olisi ollut liikuttelematta Westridgeä lainkaan. Mutta hän tiesi, etteivät he myöskään voisi jäädä paikalleen. Se ei olisi turvallista, kun uhkia oli kaksi ja lisäksi pimeässä joku muukin heistä voisi vahingossa pudota tuohon pahuksen kuiluun.

”Tiedän, ei se mitään, teette minkä parhaaksi näette”, Westridge sanoi nyt hieman hiljaisemmalla äänellä, sillä hänen vointinsa ei ollut mikään paras mahdollinen. Samalla hän yritti valmistautua siihen hetkeen, kun hänet nostettaisiin, sillä se tulisi olemaan erityisen tuskallinen, vaikka hän tiesi kyllä että Terri, Danny ja Cale yrittäisivät olla mahdollisimman varovaisia.

Terri, Danny ja Cale nyökkäsivät. He päätyivät lopulta siihen, että Danny ja Cale kantaisivat Westridgen, Terrin ja Bushikan näyttäessä valoa...

Sivuja: [1] 2 3 4 5 6 ... 140
Copyright © 2000 Juplin.net. All Rights Reserved. Design by Juplin.