Juplin.net

Keskustelu => Kirjoitelmat => Aiheen aloitti: Nefertiti - 03.02.17 - klo:21:59

Otsikko: Jatkis: Haaksirikko
Kirjoitti: Nefertiti - 03.02.17 - klo:21:59
Iso risteilyalus kulkee pitkin reittiä(vaikkapa Karibian merellä tms alueella), jota se on ennenkin kulkenut, kunnes tällä kertaa, se jostain syystä ajautuu pois reitiltään. Moni muukin asia alkaa mennä pieleen ja lopulta ohjauskyvyttömäksi muuttunut alus joutuu rajun myrskyn kouriin, hajoaa ja uppoaa.
Kourallinen ihmisiä pelastuu trooppiselle autiolle saarelle, joka on kaukana kaikista laivareiteistä. Heillä ei ole toimivia laitteita, joilla hankkia apua, joten he joutuvat pärjäämään omillaan tuolla saarella ja keksiä keinon, jolla päästä sieltä pois.

Mutta ongelmitta tämäkään ei suju, sillä joukossa on joku, joka ei halua muiden pelastuvan. Tämä joku on syypää siihen, että alus ajautui pois reitiltä, syypää myös siihen että aluksen laitteet hajosivat.

Ainoastaan myrskyyn hän on syytön, sillä se ei ollut kuulunut hänen suunnitelmiinsa millään lailla. Se itseasiassa sotki hänen suunnitelmansa, eikä hänkään ole saanut yhteyttä rikostovereihinsa, jotka nyt jäivät saaliitta, kun tuo alus upposi myrskyssä. Mutta ehkä asia on korjattavissa, sillä pelastuneissa on mukana henkilö, josta voisi saada hyvät lunnaat.
Mutta ongelma on se, että jos hän ei saa yhteyttä rikostoverheihinsa ja jos muut saarella olevat keksivät keinon päästä pois, valuu rikkaudet pois hänen ulottuviltaan ja sehän ei sovi.

Joten mitekähän mahtanee käydä, kun joukko erilaisia ihmisiä on pienellä saarella, ilman yhteydenottovälineitä ja joutuvat selviytymään, varsinkin kun osa näistä ihmisistä on tottunut ihan toisenlaiseen elämään ja eivät ole tehneet minkäänlaisia kotitöitäkään juuri koskaan.


Hahmot

Kapteeni Arthur Morrison(ei todella, todella, todellakaan ole pahis), sekä hänen tyttärensä Helena Morrison

Kapteeni on käytännöllinen ja lujatahtoinen, hyväsydäminen mies, joka tietää mitä tekee ja jolla on merenkäynti verissä, sillä se on kulkenut hänen suvussaan jo sukupolvien ajan, taitaapa sinne yksi merirosvokin mahtua, mutta hän ei ole siitä varma.

Hänen tyttärensä Helen on hyvin isänsä kaltainen, käytännönläheinen, lujatahtoinen nainen, joka osaa hyvin pitää itsestään huolta, eikä tosiaankaan ole mikään pulassa oleva prinsessa. Ehkä soturi prinsessa Xena tai ehkä Ellen Ripley(alien/aliens paluu/alien3/alien4) olisi paras häntä kuvaamaan.

Anthony Halloran (Helenan kihlattu, myös hyvis), laivan työntekijä, en oo vielä miettinyt, että mikä ammatti. Ehkä stuertti tms.

Marty Bannister En vielä keksinyt kuka hän voisi olla, joten saatte vapauden keksiä hänelle mitä haluatte.

Rouva Sylvia Delacour, hänen tyttärensä Isabella ja palvelija Mary Robinson
Hienosto rouva, joka oli päättänyt lähteä risteilylle kymmenvuotiaan tyttärensä kanssa ja otti mukaansa palvelijansa, Maryn.
Rouva on tottunut hienoon elämään, eikä ole tehnyt juuri mitään itse, joten päätyminen autiolle saarelle, jossa on vain hiekkaa, kasveja ja eläimiä, on hänelle suuri muutos, omasta mielestään huonompaan suuntaan.

The Pahis, jolle en oo vielä keksinyt nimeä.

Miespariskunta Daniel Cornwell ja Thomas Fisher (ei pahiksia)

Ja lisää hahmoja saa sepittää ihan vapaasti, jos ne vain sopivat hyvin kuvioihin.



1. Luku, Tuuliajolla


Komentosilta



Kapteeni Arthur Morrison katseli komentosillalla pyöriviä alaisiaan, jotka toimittivat tehtäviään tutuksi tulleella rutiinilla. Hänen ahavoituneilla kasvoillaan oli vakava, mutta samaan aikaan myös tyyni ja tyytyväinen ilme.

Hän ei voinut näyttää alaisilleen huoltaan siitä, että he olivat ajautuneet kurssiltaan. Mahdollisesti laitteistossa oli ollut jokin vika, oli joku sanonut, mutta kapteenia se ei ollut vakuuttanut.

Toki hän sen tiesi, ettei mikään tekniikka maailmassa ollut virheetöntä ja aina jotain saattoi sattua, mutta silti jostain syystä hän tunsi sisimmässään, että jokin ei nyt ollut kohdallaan.
Se vain harmitti, että mokoman piti osua juuri hänen viimeiselle reissulleen, jonka jälkeen hän jäisi eläkkeelle. Ei hän itse vielä sitä halunnut, mutta ymmärsi kyllä, että säädökset olivat säädöksiä ja niitä piti noudattaa.

Kuitenkaan tieto siitä, että he olivat jossain vaiheessa ajautuneet kurssiltaan, ei estänyt miehistöä tekemästä työtään, vaan he tekivät kaikkensa saadakseen tämä aalloilla kelluvan hotellin takaisin oikeaan suuntaan, varsinkin kun he olivat säätietoja kyseltyään saaneet tietää, että suunnassa, jonne laiva oli kulkemassa, oli odotettavissa erittäin raju myrsky.

Kapteeni halusi välttää myrskyn, jos se suinkin olisi mahdollista, sillä ei ollut aivan varma, miten laiva kestäisi myrskyt. Toki laiva oli suunniteltu kestäväksi, mutta silti, oli parempi kiertää moiset myräkät, kuin koettaa onneaan keskellä aavaa merta, jonne oli hankala saada apua mantereelta.

Toistaiseksi he olivatkin välttäneet myrskyn, mutta merenkäynti oli silti huomattavasti voimistunut, kielien siitä, ettei myrskyrintama ollut kovinkaan kaukana.

”Kapteeni, kapteeni”, eräs mies huudahti ja syöksyi kapteenin luokse puolijuoksua.

”Niin”, Kapteeni kysyi ja katsoi miestä odottavasti, mutta mitään vastausta hän ei ehtinyt saada, sillä juuri samalla hetkellä jotakin kovaa iskeytyi hänen takaraivoonsa. Kipu räjähti hänen kallonsa sisällä ja tähdet sinkoilivat hänen silmissään, kunnes lopulta kaikki katosi syvään pimeyteen.

Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli tajuttomana, kun havahtui siihen, että kaksi henkilöä riiteli keskenään. Hetken hän makasi aloillaan ja kuunteli, miten äänet voimistuivat.

”Senkin idiootti, nyt me olemme myrskyn armoilla, eikä kukaan ohjaa tätä perhanan paattia”, mies lähestulkoon karjui ja tönäisi toista.

”Mutta minä tein kuten käskettiin”, toinen vastasi takaisin ja astahti uhittelevasti eteenpäin.

”Tiedän kyllä, mutta se ei olisi estänyt sinua käyttämästä aivojasi”, ensimmäinen ärähti vihaisesti.

”No sille ei nyt voi mitään”, totesi toinen yrittäen samalla hieman rauhoittua, ”mitä me nyt sitten teemme?” hän kysyi.

”Meidän on keksittävä keino ja nopeasti tai uppoamme tämän peltipurkin mukana” ensimmäinen mies vastasi.

Kapteeni Morrison kohottautui käsiensä varaan ja punnersi siitä puoli-istuvaan asentoon, katsellen varovaisesti ympärilleen. Koska kaikki oli pimeänä, hän ei tiennyt missä riitelijät olivat, mutta arveli että kyllin lähellä häntä, jotta hän pystyi heidät kuulemaan.

Asiat taisivat olla todella pahasti pielessä, hän päätteli. Ilmeisesti joku oli tehnyt pahan virheen hyökkäyksen aikana ja sen täytyi liittyä laivan hallintaan, Kapteeni Morrison päätteli. Hän arveli, että jos miehet tajuaisivat hänen olevan elossa ja hereillä, he joko ampuisivat kuin koiran tai pakottaisivat ohjaamaan laivaa, jos laivan ohjaimet nyt toimisivat ollenkaan.

Hetken mietittyään hän otti tukea lähimmästä tuolista ja auttoi sen avulla itsensä seisomaan. Takaraivoa jomotti ikävästi ja kun hän sitä hetken tunnusteli, löysi hän sieltä ison ja hyvin kipeän kuhmun. Joku oli tehnyt verrattain perusteellista työtä, hän ajatteli kiukkuisena.

”Voihan turskan perkeet”, hän sadatteli puoliääneen, huomatessaan laivan olevan tuuliajolla, rajun mysrkyn keskellä. Kukaan ei tuntunut ohjaavan tai ylipäätään vaikutti siltä, ettei komentosillalla ollut muuta kuin hän itse, sekä riitelijät.  Muuta hän ei ehtinytkään tehdä, kun hän joutui ottamaan tukea pöydästä, jottei olisi kaatunut ja lyönyt itseään mihinkään, kun laiva liikahti rajusti suuren aallon iskiessä siihen.

Vaikka tilanne oli paha, kapteeni tajusi, ettei voisi vain jäädä siihen taivastelemaan, vaan suuntasi etsimään jotain, jolla valaista ympäristöään. Hän päätti kuitenkin olla varovainen, sillä nuo riitelijät eivät ehkä olisi kovin ystävällisiä, huomatessaan hänen olevan liikkeellä. Lisäksi hän epäili toisen miehistä olevan vastuussa takaraivoon ilmestyneestä kuhmusta.

Hän suuntasi varovaisesti, mutta nopeasti pienelle kaapille, jossa hätätilanteita silmällä pitäen säilytettiin taskulamppua, sekä muutamia muita yleishyödyllisiä esineitä.
Hänen oli vaikea liikkua, mutta hän ei suostunut antamaan periksi olihan hän ennekin kovia myrkyjä kokenut ja tottunut siihen miten laiva liikkui näin kovassa aallokossa. Niin hän sitten puoliksi kompuroiden pääsi lopulta kaapille ja piteli tiukasti kiinni mistä vain pystyi, samalla kun kaiveli kaappia, josta otti mainitun taskulampun, sekä muuta sellaista, jota arveli voivansa tarvita.

Hän painoi taskulampun katkaisijaa ja hänen ilokseen siihen syttyi valo. Kun tämä oli selvää, hän alkoi taskulampun valokeilassa tutkia tilannetta, joka alkoi näyttää entistäkin huonommalta.

”Hyvä jumala”, hän henkäisi, sillä näytti siltä, että kaikki muut komentosillalla olleet, häntä lukuunottamatta, oli tapettu ja kaikki laitteet oli isketty hajalle. Tämä oli täydellinen katastrofi, hän ajatteli ja mietti kuinka kauan laiva kestäisi myrskyä, ennen kuin meri vetäisi sen hyisiin syvyyksiinsä.

Sen hän kuitenkin tajusi, että jotenkin olisi kutsuttava apua, joskin hän epäili, ettei se ehtisi ajoissa paikalle, varsinkaan kun hän ei voisi kertoa tarkkaa sijaintia, sillä muiden laitteiden ohella, myös navigaattori ja muut sijainnin ilmoittavat laitteet oli hajotettu.

Hän kääntyi lähteäkseen komentosillalta, kun hän törmäsi johonkuhun. Hän ei sanonut mitään, mutta suuntasi taskulampun valokeilan hahmoon, joka heti veti kätensä kasvojensa eteen. Tämän takana seisoi toinen mies. Mitä ilmeisemmin tässä oli kaksikko, jonka riitelyn hän oli kuullut.

”Osoittele sillä jonnekin muualle”, mies ääni ärähti ja toinen mies myötäili.

Kapteeni ei vieläkään vastannut, mutta laski valokeilaa hieman ja kysyi, ”kuka sinä olet ja millä asioilla sinä ja tuo kaverisi liikutte täällä?”

”Ei kuulu sinulle vanhus”, mies vastasi tylysti, ”hoida mieluumin tämä hemmetin purkki väljemmille vesille tai saat kuulan kalloosi.”

Mies oli varmasti sekaisin päästään, kapteeni ajatteli ja sanoi, ”vaan kun ei onnistu, sillä joku älypää hajoitti kaikki siihen tarvittavat laitteet.”

Kuului sadattelua, ”no kai sinä jotain osaat, olet kapteeni”, toinen mies huomautti.

”Ei tässä osaamiset auta, jos ohjauslaitteisto, navigaattori ja kaikki muu on hajalla, eikä tässä hemmetin peltipurkissa ole edes vanhanaikaista ohjausmahdollisuutta. Pitäisikö minun hypätä mereen ja mennä laivan perään työntämään se oikeaan suuntaan”, kapteeni tiuskaisi vihaisesti.

Mies oli vaiti, sillä tajusi itsekin kapteenin olevan oikeassa. Harmi että rikostoveri oli ruvennut säätämään omiaan ja pilannut näin heidän mahdollisuutensa, hän sadatteli mielessään.

”Pakkohan tässä on jotain tehdä, muuten tämä paatti uppoaa”, mies sanoi sitten.

Kapteeni ei vastannut. Häntä suututti moinen vastuuttomuus, eikä vähiten siksi, että myös hänen tyttärensä oli vaarassa ja hän halusi löytää tämän ja saada pois laivasta, ennen kuin se uppoaisi, sillä sen se tekisi ennemmin tai myöhemmin.

”Olisit ajatellut sitä sitä silloin kun hajoitit kaiken, sillä sinä tai tuo sinun kaverisi taidatte olla tämän takana”, kapteeni muistutti, ”ja jos suotte nyt anteeksi, minulla olisi tekemistä”, hän lisäsi tiukkaan sävyyn.

Vastausta hän ei ehtinyt saada, sillä juuri silloin laiva liikahti rajusti ja jotain suurta vyöryi päin ikkunaa. Hetken kumpikin ajatteli, että kyllä se kestää, mutta ei, tuo jokin tuli sellaisella voimalla, että ikkuna hajosi ja sen mukana kannelle pääsi litrakaupalla vettä.

Lasinpaloja ja rojua sinkoili sinne tänne ja kapteeni, sekä tuo mieskaksikko joutuivat suojaamaan itseään siltä. Ryöpyävä vesi lennätti kapteenin ja mieskaksikon lattialle, mistä itse kukin yritti sokaistuneena räpiköidä turvaan ennen kuin uusi aalto iskisi lisää rojua lasia vasten.

Kapteeni alkoi olla todella huolissaan ja arveli, että matkustajat olisi hyvä evakuoida, mutta miten hän sen käskyn onnistuisi antamaan, kun mitä ilmeisemmin myös laivan sisäisen viestinnän laitteet oli pistetty pirstaksi, varmaankin siksi ettei hän tai kukaan muukaan pystyisi varoittamaan muita.

”Saakelin, saakeli”, Kapteeni Morrison sadatteli vihaisena ja onnistui kömpimään ylös. Vaatteet olivat likomärät ja taskulamppu vierähtänyt jonnekin hänen ulottumattomiinsa. Hetken hän seisoi alallaan miettien mitä hänen pitäisi tehdä, kunnes muisti, että olihan komentosillalle jätetty laivan korjauksien ja uudistuksien yhteydessä vanha ruorikin, ehkä vain koristeeksi, mutta se saattaisi vielä toimia.

Kun vielä saisi yhteyden konehuoneeseen, hän harmitteli ja alkoi kompuroida kohti ruoria. Matkalla hän kompastui laivan kallistuessa voimakkaasti aallokossa. Hänen kätensä osui johonkin kylmään ja metalliseen, kun hän kömpi ylös lattialta. Sormet kietoutuivat pyöreän sylinterin ympärille ja hän tajusi löytäneensä taskulamppunsa.

Morrison painoi valon päälle ja jatkoi kulkuaan kohti ruoria. Se oli paikallaan ja sen vieressä oli hänen ilokseen kompassi. Sitä nuo lurjukset eivät sentään olleet hajoittaneet.

Hän katseli pöytiä molemmin puolin ruoria ja huomasi myös vanhat ohjaimet, jotka nekin oli jätetty koristeeksi. Hän laski kätensä vanhan laitteen kädensijalle, kiersi sormensa sen ympärille ja tunsi jonkin heräävän eloon itsessään. Jonkin, jonka hän oli pitkäksi aikaa unohtanut.

Hän, Kapteeni Arthur Morrison, oli taas se merikarhu, joka hän oli halunnut olla kuten hänen isänsä ennen häntä. Niin hän kiskaisi laitetta, joka ensin tuntui hieman jäykältä ja sitten antoi myöden kovaäänisesti kilahtaen.

Morrison ei voinut muuta kuin toivoa, että konehuoneessa olevat työntekijät olivat vielä elossa ja ymmärtäisivät tämän viestin, jonka hän lähetti alas.

”Näpit irti siitä!”, kuului ärähdys ja Morrison tunsi kylmän teräksen niskassaan.

”Parempi kun peräännyt, mikäli haluat saada tämän laivan väljemmille vesille”, Morrison ärähti ja mulkaisi rumasti kalpeakasvoista miestä...

***

No niin, miten mahtanee jatkua tästä?
Otsikko: Vs: Jatkis: Haaksirikko
Kirjoitti: Nefertiti - 06.05.17 - klo:12:41
Morrison ei voinut muuta kuin toivoa, että konehuoneessa olevat työntekijät olivat vielä elossa ja ymmärtäisivät tämän viestin, jonka hän lähetti alas.

”Näpit irti siitä!”, kuului ärähdys ja Morrison tunsi kylmän teräksen niskassaan.

”Parempi kun peräännyt, mikäli haluat saada tämän laivan väljemmille vesille”, Morrison ärähti ja mulkaisi rumasti kalpeakasvoista miestä.


Mies ei ehtinyt vastata, kun käytävältä alkoi kuulua juoksemisesta kielivää töminää. Morrison suuntasi taskulampun valokeilan oviaukkoon ja kuunteli askelia, jotka lähestyivät ja pian oviaukkoon ilmestyi mies, jonka kasvoilla oli huolestunut ilme.

Tilanne oli siis hyvin huono, Morrison päätteli ja toimi, ennen kuin nuo kaksi roistoa ehti tehdä mitään. Käsi heilahti ja toinen roistoista vajosi lattialle, aseen liukuessa hieman kauemmaksi hänestä.

Toinen ehti huudahtaa hämmentyneenä, kuului kova paukahdus, Morrisonin käsi heilahti ja pian toinenkin miehistä makasi tajuttomana lattialla.

”Kapteeni, oletteko kunnossa?”, ovelle tullut mies kysyi hengästyneenä.

”Olen”, Morrison vastasi, vaikka se ei ollut totta, ”herra Halloran, olisitteko ystävällinen ja aloittaisitte evakuoinnin”, hän pyysi ja ähkäisi raskaasti.

”Kyllä herra kapteeni”, Halloran vastasi, ”pystyttekö lähettämään hätäviestin?” hän kysyi sitten.

”Valitettavasti en, sillä nuo kurjat rotat hajottivat kaikki lähettimet”, Morrison murahti ja piteli tiukasti kiinni ruorista, ”mutta jos suinkin vain ehditte, niin voisitteko mitenkään yrittää etsiä, olisiko jossainpäin yhtään toimivaa lähetintä, tai edes kännykkää, jossa olisi riittävästi kenttää”, hän pyysi.

”Kyllä herra kapteeni”, Halloran vastasi jälleen, ”etsin myös Helenan ja katson, että hän nousee pelastusveneeseen”, hän lisäsi, sillä arvasi sen olevan tärkein asia Kapteeni Morrisonille.

”Minä kiitän. Alahan nyt painua”, Morrison sanoi, ”voi olla, etten ehdi pelastusveneeseen, joten olisin hyvin kiitollinen, jos pitäisitte hyvän huolen tyttärestäni”, hän pyysi, sillä arveli ettei välttämättä tulisi näkemään aamua.

”Sen teen, herra kapteeni”, Halloran lupasi, ”mutta elättelen silti toivetta, että tekin pääsisitte pelastusveneeseen”, hän jatkoi ja teki nopeasti kunniaa kapteenilleen.

”Sen näkee sitten, mutta minä en olisi kunnon kapteeni, jos en jäisi laivalleni”, Morrison vastasi, ”painu nyt huolehtimaan ihmiset pelastusveneisiin”, hän lisäsi ja suoristautui täyteen mittaansa, teki kunniaa ja kääntyi hoitamaan ruoria.

Hän ei todellakaan voinut hyvin, sillä luoti oli osunut kylkeen, mutta hän ei antanut sen häiritä, sillä hänellä oli tärkeämpi asia tehtävänään ja kun se olisi tehty, olisi hänen aikansa levätä.

Morrison kuuli Halloranin juoksuaskeleet, jotka kaikkosivat ja lopulta peittyivät vinkuvaan tuuleen ja levottoman meren pauhuun.

Morrison sai tehdä kaikkensa pystyäkseen ohjaamaan laivaa. Olo huononi minuutti minuultilta, eikä sitä ainakaan parantanut ankara merenkäynti, sekä rikkonainen ikkuna, josta lensi vettä ja rojua yhä sisälle.
Edes kompassista ei ollut apua, sillä näkyvyys oli todella huono vesisateen ja myrskyävän meren, sekä pimeyden vuoksi.

Äkkiä käytävältä kuului jälleen juoksuaskelia, jotka lähenivät. Miehen huuto, joka pyysi juoksijaa pysähtymään ja kääntymään. Sitten joku syöksyi sisään ja pian hän kuuli kiivaan hengityksen läheltä. Hetkeä myöhemmin myös mies tuli perässä.

”Herra Halloran, olkaa hyvä ja viekää tyttäreni pelastusveneeseen heti paikalla”, Morrison äyskähti käskyn, sillä ei halunnut tyttärensä joutuvan aaltoihin.

”Mutta isä”, Helena vastusteli, ”minä en lähde, ennen kuin sinä tulet.”

”Tulen kyllä, jos voin”, Morrison vastasi, kääntämättä katsettaan rikkinäisestä ikkunasta, ”mutta sinun pitää mennä”, hän jatkoi käskevään sävyyn. Hän halusi tyttärensä pois komentosillalta, sillä lisää rojua saattaisi lentää sisälle hetkenä minä hyvänsä, eivätkä roistotkaan olisi välttämättä hyvällä tuulella, kun virkoaisivat saamistaan tälleistä.

”Isä”, Helena sanoi komentavaan sävyyn.

”Helena, ole kiltti”, Morrison pyysi ja kääntyi hitaasti katsomaan tytärtään. Tuo nuori nainen oli tärkein asia koko hänen elämässään. Ainoa, mitä vaimosta oli jäänyt jäljelle ja sen hän halusi pelastaa, hinnalla millä hyvänsä.

”Anteeksi”, Halloran mutisi, ”Helena, tule. Isäsi pärjää kyllä, hän on kokenut merikarhu”, hän yritti rauhoittaa naista.

”Kiitos”, Morrison sanoi ja katsoi vielä tytärtään, jonka kasvoilla oli tyytymätön, itsepäinen ilme. Ihan kuin äidillään, hän ajatteli ja suru läikähti hienoisesti hänen sisällään, ”Helena, mene nyt”, hän pyysi ja katsoi tytärtään suorastaan anovasti.

Lopulta Helena antoi periksi ja antoi Halloranin ohjata itsensä pois komentosillalta. Hän näki tyttärensä kasvoilla yhtä aikaa huolestuneen, pettyneen, itsepäisen ja surullisen ilmeen.

”Olen pahoillani Helena”, Morrison sanoi niin hiljaa, ettei Helena tai Halloran kuulut sitä myrskyn pauhinan keskeltä. Morrison tunsi olonsa kurjaksi, kun oli joutunut tekemään näin, mutta se oli ollut ainoa keino pelastaa Helena.

Hän huokaisi syvään, suoristautui ja kääntyi jälleen hoitamaan ruoria. Oli hänen tehtävänsä pitää laiva merenpinnalla niin kauan, että muut pääsisivät nousemaan pelastusveneisiin ja se mitä sitten tapahtui riippui luojasta, hän ajatteli. Jos niin oli, hän uppoaisi mieluusti laivansa mukana, kuten hyvän kapteenin kuuluikin.

Morrison siis keskittyi ohjaamaan alusta ja ilmeisesti myös konehuoneen henkilöstö oli huomannut, että oli käytettävä vaihtoehtoista viestintämuotoa, joka toimi sekin. Onneksi.

Myrsky tuntui yltyvän ja aallokko paheni entisestään, niin että laiva hyppi ylös alas tuulen ja aaltojen riepoteltavana. Aallot kohosivat kuin suuret voimakkaat käsivarret, iskien kerta toisensa jälkeen, saaden aluksen heilumaan holtittomasti.

Morrisonilla oli suuria vaikeuksia pitää laiva edes jonkinlaisessa kurssissa ja yrittää saa saada se väljemmille vesille. Vähin, mitä hän saattoi tehdä oli luovia aallokossa ja vältellä pahimpia aaltoja, mutta helppoa sekään ei ollut.
Vointi alkoi heiketä ja hänen oli yhä vaikeampi keskittyä ohjaamiseen. Hän ei edes välittänyt, kun roistot havahtuivat tajuttomuudestaan ja kömpivät kiroillen jaloilleen.

Vaikka miehet olivatkin raivoissaan saamistaan tälleistä, eivät he silti käyneet kapteenin kimppuun.

”Sinua saan siis kiittää mahtavasta kuhmusta ja päänsärystä”, toinen miehistä ärisi.

”Samat sanat”, Morrison murahti ja keskittyi väistämään erityisen isoa aaltoa. Hän ei ihan onnistunut ja litrakaupalla vettä osui huumaavasti kohisten kannelle ja huuhteli kaiken tieltään.

”Etkö vieläkään ole saanut tätä samperin sillipurkkia väljemmille vesille?” Mies kysyi.

”Sitähän minä parhaillani yritän, mutta navigointi on lievemmin sanottuna hankalaa,”Morrison vastasi ”voisit olla hyödyksi ja etsiä merikartat ja auttaa minua suunnistamaan.”

”Hyvä on”, mies myöntyi ja alkoi etsiskellä laatikoista ja löysikin lopulta läjän vanhoja karttoja, jotka vei ruorin vieressä olevalle pöydälle.

Morrison ojensi miehelle taskulampun, jotta tämä näkisi paremmin tutkia karttoja. Hän yritti muistella, mikä oli heidän viimeinen varma sijaintinsa ennen kuin asiat olivat menneet huonompaan suuntaan.

”Eli jos muistat oikein, niin meidän pitäisi olla täällä”, mies sanoi ja seuraten reittiä sormellaan.

”Teidän älyttömyyden takia, me jouduimme siihen myrskyyn, jota minä yritin vältellä”, Morrison murahti ja vilkuili karttaa ja sitten kompassia, jonka mukaan pitäisi vielä kulkea vähän matkaa eteenpäin ja sitten yrittää kääntyä. Joskin se olisi hyvin vaikeaa ja vaarallista, sillä yksikin pieni virhe ja suuret aallot kääntäisivät laivan nurin ja pyörittäisivät sitä kuin pyykkiä pesukoneessa.

”Tiedän”, mies vastasi nolona, ”yritä nyt päästä tästä penteleen myrskystä pois”, hän lisäsi.

Morrison ei vastannut, vaan keskittyi ohjaamiseen. Hän vilkuili karttaa, sekä kompassia aika ajoin, mutta enimmäkseen hän yritti nähdä ulos, vaikka se olikin lähestulkoon mahdotonta yön pimeydessä riehuvassa myrskyssä.

Kun laiva oli edennyt jonkin aikaa suoraan eteenpäin, Morrison alkoi varovaisesti kääntää laivaa, valmiina palauttamaan kurssin, jos laiva uhkaisi kääntyä kyljelleen aallokon vuoksi.

Vähitellen hän sai laivan käännettyä ja mitä pidemmälle he pääsivät, sitä rauhallisemmaksi aallokko alkoi muuttua. Myrskystä he eivät silti olleet vielä selviytyneet.

Morrison uskaltautui hengähtämään pienesti ja juuri silloin kaikki pimeni. Hänen viimeisetkin voimansa oli lopussa ja hän lyyhistyi lattialle. Ruori alkoi pyöriä vimmatusti ja laiva kääntyä takaisin väärälle reitille. Takaisin myrskyyn.

”Hei”, mies huusi ja ravisteli Morrisonia, joka ei reagoinut tähän mitenkään. Mies tutki taskulampun valossa Morrisonia ja huomasi vasta sitten punaisen läntin, joka oli levinnyt oikeaan kylkeen, ”saakeli”, hän sihautti kirouksen ja arveli, että haavan oli täytynyt vuotaa jo pitkään, mutta kapteeni oli onnistunut peittämään sen.

Jostain kantautui meteliä, mistä mies päätteli, että tilanne laivassa oli kertakaikkisen kaoottinen, ”mennään”, mies sanoi kaverilleen ja he häipyivät, jättäen Morrisonin makaamaan komentosillan kylmälle, märälle lattialle.

Miehet olivat oikeassa, tilanne oli kaoottinen. Vaikka Halloran ja muu henkilökunta yrittivätkin pitää asiat hallinnassa, oli se miltei mahdotonta. Ihmiset olivat paniikissa, osa mahdollisesti humalassakin, sillä laivan viihdytysalueet olivat olleet ahkerassa käytössä.

”Wendy, meidän on saatava tilanne jotenkin hallintaan ja nämä ihmiset pelastusveneisiin”, Halloran sanoi nuorelle naiselle, jonka yleensä kuului huolehtia lähinnä vain siitä, että matkustajilla oli hauskaa.

”Mitä meidän sitten pitää tehdä?”, Wendy kysyi epävarmana, sillä hänen hermonsa alkoivat hiljalleen pettää ja pelko ottaa vallan.

”Ihan ensiksi rauhoitut, sillä matkustajatkin panikoivat, jos me alamme panikoida”, Halloran sanoi rauhoittavasti, ”sitten katsotaan, mitä olisi parasta tehdä. Toistaiseksi tämä laiva on turvallisin paikka, mutta jos huonosti käy, niin nämä ihmiset on saatava pelastusveneisiin”, hän jatkoi totuudenmukaiseti ja vilkaisi sitten nopeasti Helenaan, joka näytti hyvin huolestuneelta.

Halloran arvasi, että nainen oli huolissaan isästään. Hän toivoi, että kaikki menisi hyvin. ”Helena”, hän aloitti kun äkkiä suuri aalto osui lähes räjähtävällä voimalla laivan kylkeen, niin että laiva heilahti rajusti. Itse asiassa niin rajusti, että se kääntyi lähes toiselle kyljelleen.

Ihmiset joutuivat paniikkiin ja alkoivat kiljua ja juosta kuka minnekin.

”Rauhoittukaa”, Halloran karjui, mutta kukaan ei kuunnellut, ”hitto”, hän kirosi sitten puoliääneen.

”Anthony”, Helena sanoi ja katsoi miestä huolestuneena, ”mitä me teemme?” hän kysyi.
”Minä... en tiedä”, Halloran vastasi ja veti Helenan lähelleen.

”Rauhoitu ja mieti”, Helena sanoi yllättävän rauhallisesti ja puristi rohkaisevasti Halloranin hartijaa.
Isänsä kanssa lähes kaiken ikänsä kulkeneena, Helena tiesi, että piti rauhoittua ja miettiä, sillä muutoin kohtalona olisi päätyä kylmän meriveden syövereihin.

”No niin”, Halloran sanoi ja katsahti kiitollisena Helenaa, joka oli hädän hetkellä valanut häneen uutta uskoa. Mies astahti edemmäksi ja kipusi pöydän päälle, ”Rauhoittukaa ja olkaa hiljaa, sillä mitä enemmän te panikoitte, sitä pahemmaksi te teette tilanteen”, Halloran karjaisi ja sai ainakin osan ihmisistä vaikenemaan ja rauhtoittumaan.

Mitään muuta hän ei sitten ehtinytkään tehdä, kun uusi aalto osui laivaan ja suorastaan paiskasi sen tieltään. Koko laiva tärähteli kunnolla ja kuului korviahuumaavaa kirskuntaa, kun se osui johonkin kovaan ja periksiantamattomaan. Mutta sekään ei tuntunut riittävän, sillä myrskytuuli ja aallokko hakkasivat laivaa kivistä karia vasten. Kuului uusia kirskahtavia ääniä, kun kivi raapi kylkeä. Hetken tuntui siltä kuin joku olisi jättimäisin kynsin raapinut laivan metallista kylkeä.

Lopulta laiva alkoi kallistua vioittuneelle kyljelleen, mistä Halloran päätteli, että teräväreunainen kari oli raapinut kylkeen reiän, ehkä jopa useampiakin reikiä ja että laiva uppoaisi.

Adrenaliini ryöppysi hänen suonissaan ja hän alkoi toimia. Hän määräsi henkilökunnan auttamaan ihmisiä pelastusveneisiin. Siltikin tehtävä oli vaikea, sillä panikoivat ihmiset juoksivat kannelle, jota myrsky moukaroi yhä täysin voimin, eikä kallisuskulmakaan liiemmin auttanut asiaa, vaan ihmiset kompuroivat märällä, liukkaalla kannella, kuin olisivat yrittäneet päästä ylös jäistä mäkeä.

Lopulta kaikki meni sekavaksi ja seuraava mitä Halloran tajusi, oli että hän makasi hiekkaisella alustalla ja että oli hiljaista.

***

Komentosillalla Morrison tuli tajuihinsa, mutta liian myöhään, sillä laiva oli jo uppoamassa. Hän kompuroi pystyyn ja tarttui ruoriin, vaikka tajusikin sen olevan turhaa. Silti hän halusi pysyä paikallaan, kuten kapteenin kuului.
Tuskin hän oli päässyt jaloilleen, kun komentosillalle alkoi ryöpytä vettä, joka pyyhkäisi hänet mennessään ja lopulta ulos.

Hän ei tiennyt miten onnistui pääsemään merenpinnalle, sillä oli mennyt suunnissa pahasti sekaisin. Mutta jotenkin hän hämärästi tajusi räpiköivänsä veden pinnalla, märkien vaatteiden painaessa häntä takaisin veden alle. Jotenkin hänen onnistui takertua johonkin lähellä kelluvaan rojuun, vai olikohan se sittenkin lautta.
Oli mikä oli, hän hinasi itsensä sille ja jäi sen päälle retkottamaan, vajoten jälleen kerran pimeyteen.

Kun hän jälleen palasi tajuihinsa hän huomasi katselevansa sinistä, pilvetöntä taivasta. Lokit kirkuivat ja yksi niistä teki syöksyn veteen, aivan lautan viereen.

Morrison paleli, sillä vaatteet olivat yhä märät ja lautan pohjallakin oli jonkin verran vettä. Varovaisesti hän kurottautui käsiensä varaan ja ähkäisi, sillä kyljessä oleva kipeä ampumahaava ilmoitti olemassa olostaan.

Hän ei silti antanut periksi vaan kohottautui kivusta huolimatta istumaan. Vasta silloin hän näki, että laiva tai mitä siitä oli jäljellä oli ajautunut karille ja hakkautunut rikki monesta kohtaa ja kääntynyt sitten kyljelleen.

”Voi luoja”, Morrison ähkäisi ja yritti katsoa, missä oli ja olisiko maata näkyvissä. Olihan sitä. Lähellä oli trooppinen saari, jota reunusti vaalea hiekkainen kaistale. Sinne hänen piti siis päästä.

Se millä hän kellui, ei sisältänyt airoja, joten hänen täytyi käyttää käsiään. Pitkän ja hyvin hitaan melonnan jälkeen hän viimein saavutti rannan. Hän raahasi itsensä käsillään hiekkarannalle ja siitä hieman ylemmäksi, kunnes ne viimeisetkin voimanrippeet oli käytetty ja kaikki pimeni hänen silmissään.

Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli maannut siinä rannalla, kun...

No niin, taas jatkoa vähän merellisempään stooriin. Kerrohan sinä, miten tämä jatkuupi.
Otsikko: Vs: Jatkis: Haaksirikko
Kirjoitti: Nefertiti - 25.06.17 - klo:11:45
Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli maannut siinä rannalla, kun hän havahtui tajuttomuudestaan ja havaitsi ettei enää maannutkaan vesirajassa. Morrion käänsi päätään varovaisesti nähdäkseen missä oli ja huomasi lähellä nuotion, joka oli kyhätty risuista ja ajopuunkappaleista.

Nuotion vierellä istui kyyryssä pari ihmistä, jotka hätkähtivät nähdessään Morrisonin olevan hereillä. Toinen, hoikempi ihminen ponnahti ylös ja kiireesti Morrisonin luo.

”Isä”, sanoi ääni, joka oli Morrisonille tuttuakin tutumpi.

”Helena”, Morrison kähähti ja tunsi suurta helpotusta siitä, että tytär oli selvinnyt myrsky-yöstä hengissä, ”luojan kiitos”, hän henkäisi ja tunnekuohu ravisteli hänen vartaloaan.

”Isä, sinun pitää levätä. Olet haavoittunut pahasti”, Helena sanoi ja katseli isäänsä, joka näytti sillä hetkellä hyvin kalpealta.

”Ei sillä väliä. Tärkeintä on, että sinä olet kunnossa”, Morrison kähisi ja pieni hymynhäive käväisi hänen suupielissään.

”Anthony auttoi minua ja hän on huolehtinut sinusta. Hän löysi sinut rannalta”, Helena kertoi.

”Hyvä”, Morrison vastasi, ”hyvä”.
Väsytti yhä, mutta se ei ollut mikään ihme, sillä hän oli ollut kovilla tuona kohtalokkaana yönä ja sen jälkeen. Lisäksi tuo kyljessä oleva ikävä haava oli sekin vaatinut osansa. Silti se ei saanut häntä tuntemaan oloaan kovin paljon paremmaksi.

Tuntui niin pahalta, sillä hän oli ollut vastuussa laivasta, joka nyt oli murskana rannan läheisyydessä. Ja ne kaikki ihmiset, jotka olivat joutuneet meren hyisiin syvyyksiin. Hänen olisi pitänyt voida estää tuo tuhoisa onnettomuus jollain tavalla, mutta hän tunsi, että oli pettänyt kaikki. Hänen tässä pitäisi maata meren pohjassa, ei niiden onnettomien, jotka eivät olleet pelastuneet.

Morrison käänsi katseensa pois tyttärestään ja katseli pimeyteen. Hän kuuli aaltojen pauhun, kun ne osuivat rantaan. Tasaisesti ja lakkaamattomina.

Hän huokasi syvään ja mietti miten tästä eteenpäin. Miten mahdollisesti selvinneet reagoisivat asiaan ja lopulta millainen mylläkkä mahtaisi odottaa, jos ja kun he joskus pääsisivät tältä saarelta pois.

Viranomaisten tutkinta asiasta ja median pyöritys siihen päälle. Hän halusi niin säästää tyttärensä moiselta, mutta tiesi, ettei se onnistuisi ja pelkäsi mitä vihaiset ihmiset voisivat tehdä Helenalle, vaikka tämä oli tilanteeseen täysin syytön.

Löytyisiköhän niitä miehiä, jotka laivalle olivat hyökänneet ja jos niin mitä heistä selviäisi? Nämä olivat asioita, jotka askarruttivat Morrisonia ja hän halusi saada niihin vastauksen.

Morrison käänsi katseensa takaisin tyttäreensä, ”Helena, olen niin pahoillani tästä kaikesta ja jos koskaan pääsemme takaisin ihmisten ilmoille, minä toivon että sinä ja Anthony häivytte maisemista, katoatte. Sillä se höykytys joka siellä median ja viranomaisten osalta odottaa, ei jätä rauhaan teitäkään ja siltä haluaisin sinut säästää.”

”Isä, minä en aio kadota, vaan seison rinnallasi loppuun saakka”, Helena vastasi.

”Mutta minä voin saada ison lastin lokaa niskaani. Ihmiset haluavat syntipukin ja mikäs sen helpompi kuin syyttää kapteenia, joka ei uponnutkaan laivansa mukana”, Morrison sanoi, ”en halua, että vihaiset ihmiset purkavat raivonsa sinuun, kun ei sinulla ole ollut tähän osaa, eikä arpaa”, hän lisäsi.

”Isä”, Helena aloitti, mutta...

No niin, mitenköhän tämä jatkuu tästä?