Juplin.net

Keskustelu => Kirjoitelmat => Aiheen aloitti: Nefertiti - 31.07.10 - klo:17:13

Otsikko: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 31.07.10 - klo:17:13
Eli, eli, kliseinen tämäkin, mutta teki mieli tehdä vähän tällainenkin juttu. Kyseessä siis tohtori Richard Evans, joka yritti luoda lääkettä, josta olisi ollut apua vaikeasti sairaille, mutta valitettavasti siitä ei tullut sitä mitä hän halusi, vaan jotakin paljon pahempaa. Joku taho yrittää saada tämän lääkkeen itselleen ja yrittää saada Richardia leipiinsä ja kun tämä kieltäytyy, yritetään hänet tappaa, mikä tosin ei onnistunut.
Tämä lääke tai oikeammin sairaus, tai miksi sitä haluattekin kutsua pääsee jotekin irralleen ja pian on Richardin kotikaupungissa helvetti valloillaan. Mitä mahtanee tapahtua, pääseekö hän laboratoriolleen ja saako vasta-aineen toimimaan, vai yrittääkö joku muukin saada sen käsiinsä?
Lääke tai miksi sitä nyt voi kutsuakin, muuttaa ihmisen joksikin kammottavaksi zombien tapaiseksi olennoksi joka ei tunne enää ketään, niistä jotka ennen tunsi. Nyt nämä olennot tuntevat vain nälkää ja haluavat saada käsiinsä tuoretta lihaa...

Sen päätätte te jotka tätä haluatte jatkaa, sana on vapaa. :)

Ja kyllä ideaa (joskin yritin säätää jotakin omaa) sain Doomista ja Resident Evelistä ja lukuisista vastaavista elokuvista ja peleistä, kuten myös Kingin Tukikohta ja se kännyköihin liittyvät kirjat ovat tuttuja, joskin tukikohtaa en saanu koskaan luettua loppuun asti. :)
Halusin vähän vaihtelua tännekin vampyyrien, haltioiden, lohikäärmeiden ja muiden fantasia juttujen sekaan. :)



***


Hän pysäköi autonsa pihan ajoluiskalle, istui hetken paikallaan, kunnes otti avaimet virtalukosta ja nousi ylös. Viileä ilmavirtaus pöyhi kevyesti hänen tummanruskeita hiuksiaan, kun hän painoi autonoven takanaan kiinni. Mies pysähtyi hetkeksi ja katseli tummuvaa taivasta, jossa jo illan ensimmäiset tähdet tuikkivat. Nämä olivat niitä hetkiä, joista hän nautti, varsinkin hyvin työntäyteisien päivien jälkeen. Oli ihanaa vain päästä kotiin ja unohtaa työt ja kiire edes hetkeksi.
Mies huokaisi syvään, käänsi katseensa kohti kotitaloa ja hymyili. Ikkunoista loisti valo, joten Lilian ainakin oli vielä hereillä. Epäilemättä myös lapset olivat kielloista huolimatta hereillä, hän ajatteli ja alkoi astella kohti kotiovea.

Hän ei ehtinyt ottaa kuin muutaman askeleen kohti taloa, kun asiat alkoivat vyöryä eteenpäin niin nopeasti, ettei hän jälkeenpäinkään muistanut mitä oli oikeastaan tapahtunut. Tienoon täytti jylisevä ääni, joka sattui korviin ja sekuntia myöhemmin jokin valtava voima paiskoi kaiken tieltään, osuen myös Richardiin, joka lensi hyvän matkaa taaksepäin ja tömähti selälleen maahan.

Sattui ja kaikki oli sekavana mylläkkänä. Päälle satoi roskia ja säleitä talosta, jonka räjähdys oli hajottanut täysin.

”Lilian… lapset” Richard mumisi ja yritti liikkua, muttei pystynyt, vaan jäi alalleen makaamaan ja ajelehti viimein pimeyteen.

***

Pimeyttä kesti pitkän aikaa, kunnes se viimein vaihtui harmauteen, jossa hän saattoi erottaa valon ja pimeän. Hän erotti myös tummia hahmoja, jotka tulivat ja menivät. Vähä vähältä harmaus alkoi väistyä ja Richard alkoi olla tietoinen ympäristöstään. Harmauden ja epäselvien värien sekamelska alkoi asettua ja pian hän saattoi todeta joutuneensa harmaanvalkeaan huoneeseen, jossa oli ainakin viisi muuta vuodetta, hänen omansa lisäksi.

Hän näki vastakkaisella seinällä kolme vuodetta ja parissa makasi hahmo, laitteiden ympäröimänä. Viimeisen vuoteen jälkeen oli harmaanvalkea seinä, jonka puhkaisi iso ruma neliskanttinen ikkuna, jonka jokainen reuna oli tylsästi tasan yhtä pitkä. Ikkunasta ei näkynyt taivasta, vain vastapäinen rakennus, joka oli niin lähellä, että sen samankokoisista ja näköisistä ikkunoista saattoi melkein nähdä sisälle.

Tämän ankean ikkunan molemmin puolin roikkuivat haalistuneet verhot, jotka kenties joskus olivat olleet sinisen sävyiset. Nyt ne olivat haalistuneen vaalean siniharmaat, sillä niitä tuskin oli aikoihin pestykään ja ulkoa tuleva lika oli niihin, kuten myös ikkunaan takertunut ja sai valonkin näyttämään harmaalta. Richard katsoi sivulle ja näki kaksi vuodetta, jotka sillä hetkellä oli tyhjiä, vain hän oli yksin tällä rivillä.

Seuraavaksi muistot alkoivat vyöryä hänen mieleensä ja saivat pulssin kiihtymään, minkä vieressä oleva sydänmonitori heti huomioi ja alkoi piipittää yhä nopeammin. Richard muisti kovan äänen ja voimakkaan paineen, minkä jälkeen kaikki oli ollut sekavaa, kunnes hän oli joutunut pimeyteen.

’Lilian!’ Hän ajatteli ja yritti nousta istumaan, mutta pitkän tajuttomuuden jäljiltä raajat eivät totelleet.

Viimein lujalla tahdonvoimalla hän sai kätensä liikkumaan ja alkoi kiskoa itseensä kiinnitettyjä letkuja irti, jolloin elämää ylläpitävät laitteet alkoivat hälyttää, kuin potilaan tila olisi romahtanut. Richard yritti päästä vuoteelta, mutta jalat eivät suostuneet lainkaan tottelemaan. Viimein hän sai kangettua käsivoimin jalat vuoteen reunan yli. Hän oletti, että jalatkin olivat vain heikot käytönpuutteessa ja yritti nousta seisomaan. Jalkapohjat osuivat kylmälle lattialle, mutta hän ei tuntenut mitään ja lyyhistyi lattialle jalkojen pettäessä hänen allaan. Vasta silloin hän tajusi kunnolla, etteivät jalat todellakaan toimineet ollenkaan.

Käytävältä kantautuivat kiireisten askelten kopina, joka lähestyi ja pian ovi reväistiin voimalla auki. Richard näki valkoiseen takkiin pukeutuneen naisen tulevan puolijuoksua ja pysähtyvän hänen vuoteensa luokse. Lääkäri kumartui katsomaan miestä, joka makasi kasvoillaan lattialla.

”Ette te saisi tällä tavoin lähteä liikkeelle.” Lääkäri sanoi ja auttoi hänen perässään tulleiden hoitajien kanssa Richardin takaisin vuoteelle.
”Missä… olen?” Richard sai kähistyä, tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä.
”Sairaalassa.” Lääkäri vastasi ja jatkoi jutteluaan. ”Koska te olette hereillä, voi teidät siirtää toiselle osastolle.”
”Kuinka… kauan olen ollut tajuton?” Richard kysyi ja puhuminen joka vielä oli vaikeaa, alkoi hiljalleen sujua.
”Kolme viikkoa.” Lääkäri vastasi ja jatkoi tarkastustaan nopeasti ja tottuneesti.
”Kolme viikkoa.” Richard toisti hiljaa ja mietti mitä tällä välin oli tapahtunut, missä olivat hänen vaimonsa ja lapsensa. ”Onko… tai tiedättekö missä minun vaimoni ja lapseni ovat?” Hän kysyi sitten.
”Perheenne?” Lääkäri kysyi.
”Niin. Vaimoni Lilian Evans ja lapsemme Abligail ja George?” Hän sanoi.
”Valitan, mutta minun täytyy sanoa, etten tiedä.” Lääkäri sanoi, sillä arveli, ettei miehen ollut hyvä kuulla suru-uutisia vielä.
”He olivat kotona, kun…” Richard sanoi ja veti pitkän ja riipaisevan henkäyksen. ”… talomme räjäytettiin.” Hän lisäsi ja painoi katseensa käsiinsä.
”Olen pahoillani.” Lääkäri sanoi hiljaa ja katsoi miestä, joka tuntui sinä hetkenä vanhentuneen kymmenellä vuodella.

Surun saattoi nähdä miehen kasvoilta, vaikka tämä yrittikin sitä peitellä. Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus ja lääkäri suoritti tarkastuksen loppuun, minkä jälkeen hoitajat kuljettivat Richardin toiselle osastolle.

Vielä viikon hän makasi alallaan, kytkettynä sydänmonitoriin, sillä lääkäri halusi varmistua, ettei hän enää vaipuisi tajuttomuuteen. Letkuruokinta oli lopetettu, vain tippa oli yhä paikallaan.

Vähitellen hän alkoi olla paremmassa kunnossa, mutta kävelemään hän ei pystynyt. Hänen selkänsä oli murtunut pahasti ja luunsirut olivat vahingoittaneet selkäydintä alaselässä niin pahasti, että alaraajat olivat halvaantuneet.
Siellä täällä tosin oli alueita, jossa oli tuntoa, mutta enimmäkseen jalat olivat vain hyödyttömät liha- ja luukasat, joilla ei tehnyt mitään. Ainoa hyvä puoli oli se, ettei toisen jalan murtumaan sattunut lainkaan.

Viikkoa myöhemmin, juuri ennen päivittäiseksi muodostunutta kuntoutusta, saapui talon räjähdystä tutkiva komisario Westwood keskustelemaan hänen kanssaan ja ottamaan samalla ylös hänen lausuntonsa. Hoitaja vei Richardin pieneen harmaan valkeaan huoneeseen, jossa oli kauhtuneet vaaleat verhot harmahtavan pienen ikkunan edessä.

Huoneen kalustus oli niukkaa, sillä yhdellä seinällä oli yksi ankean valkea kaappi, ikkunan edessä pöytä, samaa sävyä kuin muukin huone, sillä erolla vain että pöydän jalat sentään olivat vaalean puun sävyiset. Pöydän ympärillä oli pari tuolia, joita Richard ei tarvinnut, sillä hän istui pyörätuolissa. Toisella tuolilla istui Komisario, joka hoitajan ja Richardin tullessa huoneeseen nousi seisomaan.

”Huomenta ja anteeksi tämä huono ajankohta, herra Evans.” Komisario Westwood sanoi asialliseen sävyyn.
”Ette tulleet yhtään huonoon aikaan, sillä mitään muuta minulla ei enää olekaan kuin aikaa.” Richard vastasi tyynesti. ”Te lienette komisario Westwood.” Hän lisäsi.
”Olette oikeassa herra Evans, vai sanoisinko Tohtori Evans.” Komisario sanoi ja istuutui tuolilleen, hoitajan kadotessa käytävälle ja sulkiessaan oven perässään.
”Niin.” Richard myönsi ja katsoi jonnekin Komisarion ohitse.

Tämän pienen esittelyntapaisen jälkeen Komisario kävi käsiksi työhönsä ja jututti Richardia, joka kertoi sen minkä muisti tapahtuneesta, mikä oli oikeastaan hyvin vähän.

”Tahtoisin kysyä, oliko teillä kenties velkaa?” Komisario kysyi sitten.
”Velkaa? Ei ollut. Miten minun raha-asiani liittyvät tähän?” Richard kysyi hivenen ärtyneenä.
”Anteeksi, tämä on vain vakio menettelyä, sillä haluamme käydä kaikki mahdollisuudet läpi.” Komisario vastasi ja katsoi Richardia tiukasti.
”Vai niin.” Richard murahti. ”Raha-asiani ja vaimoni raha-asiat ovat… olivat kunnossa. Eikä minulla ole koskaan ollutkaan syytä tehdä pahaa perheelleni. Rakastan vaimoani ja lapsiani, en koskaan voisi kuvitellakaan vahingoittavani heitä.” Hän lisäsi ja katsoi Komisariota silmiin.
”Aivan, aivan.” Komisario sanoi ja kysyi sitten. ”No tiedättekö sitten ketään, jolla olisi mitään teitä, tai teidän vaimoanne ja perhettänne vastaan?”
”Ei, en tiedä. Tai odotas, olen saanut muutaman puhelin soiton ja soittajan sävy oli hivenen uhkaava.” Richard sanoi ja muisti miehen joka oli halunnut tietää vähän turhankin paljon hänen työstään laboratoriossa.
”Mitä hän teistä halusi? Uhkailiko hän suoranaisesti henkeänne?” Komisario kysyi nyt kiinnostuneena.
”Hän halusi tietää työstäni, vähän liikaakin. Eniten häntä kiinnosti se mikä minulla on ollut työn alla laboratoriossa.” Richard vastasi. ”Ja ei, hän ei suoranaisesti uhannut minun tai perheeni henkeä, mutta äänen sävy ei minua juuri miellyttänyt, enkä kumpaisellakaan kerralla suostunut keskustelemaan asiasta enempää, vaan lopetin puhelun.”
”Aha.” Komisario mumisi ja kirjoitti muistiinpanoja vihkoonsa. ”Saanko udella, että mitä te sitten teette, kun se saa tuntemattoman kiinnostuksen osakseen?” Hän kysyi sitten.
”Sitä en voi valitettavasti kertoa.” Richard sanoi.
”Miksi ette?” Komisario kysyi.

Richard oli vaiti. Hän ei tiennyt mitä sanoa, vain sen ettei halunnut laverrella työn alla olevasta seerumista kenellekään, etenkään nyt kun joku jo oli siitä kiinnostunut. Hän pelkäsi, että jos tietoa pääsisi leviämään enemmän, voisi joku yrittää varastaa aineen ja seuraukset olisivat sen jälkeen tuhoisat. Eikä asiaa ainakaan auttanut, että hänen kehittelemänsä vasta-aine oli vieläkin kesken ja testaamatta.

”Hyvä on.” Richard sanoi viimein hiljaa. ”Minä yritin luoda lääkkeen, joka auttaisi vaikeasti sairaita, kuten syöpä- ja aidspotilaita, mutta sainkin aikaiseksi jotakin paljon vaarallisempaa, joka väärissä käsissä saattaa aiheuttaa suurta tuhoa.” Hän kertoi.
”Tuhoa?” Komisario toisi.
”Niin. Se kyllä parantaa kaiken, mutta myös muuttaa kohteensa joksikin eläimelliseksi olennoksi, joka tappaa kaiken, oli se sitten omaa perhettä tai tuntemattomia. Olen yrittänyt tehdä siihen vasta-ainetta, mutta vielä en ole onnistunut. Muutaman kokeen olen tehnyt rotilla, mutta ne menivät kauhistuttavalla tavalla pieleen ja kaikki laboratorion rotat piti tuhota, sillä lääke tai oikeammin tauti oli levinnyt niihin kaikkiin kahden vuorokauden sisällä, eikä vastalääke tehonnut.” Richard kertoi. ”Koetta en päässyt kokeilemaan uudelleen, sattuneesta syystä.” Hän lisäsi.
”Tuo mitä kerroitte, on vakava asia ja aine olisi tuhottava mitä pikimmin.” Komisario sanoi.
”Toistaiseksi kaikki on hyvin ja tuo aine hyvässä tallessa, paikassa jota en aio teille ilmaista, sillä siihen ei pidä mennä noin vain koskemaan. Hoidan asian itse kunhan pääsen täältä pois.” Richard huomautti. ”Nyt haluaisin tietää, miten on perheeni laita, sillä heistä en ole vielä kuullut mitään.” Hän lisäsi.
”Teidän perheenne.” Komisario sanoi hitaasti. ”Niin, talonne raunioista löytyi kolme ruumista, joista kaksi on yhä tunnistamatta, koska ruumiit ovat pahoin palaneet ja räjähdys niitä runnellut. Mutta…” Hän puhui ja valitsi sanansa tarkoin.
”Mutta mitä?” Richard henkäisi ja tunsi miten sydän takoi rinnassa. Hän tiesi jo mitä oli tulossa, ennen kuin Komisario sitä ehti sanoa. Silti viimeiseen asti hän yritti toivoa ihmettä.
”Mutta siitä huolimatta yksi tunnistettiin, nimittäin teidän vaimonne, Lilian Elisabeth Evans.” Komisario sanoi. ”Otan osaa teidän suruunne.” Hän lisäsi hiljaa.
”Lily.” Richard sanoi tukahtuneeksi ja puristi sormensa nyrkkiin. Hän käänsi katseensa kohti komisariota ja kysyi. ”Entä George ja Abligaile?” Hän kysyi hiljaa ja yritti nielaista palan, joka oli noussut kurkkuun.
”Me emme ole vielä löytäneet, mutta pahoin pelkään, että nuo kaksi muuta ruumista, joita emme ole tunnistaneet, olisivat teidän lapsenne.” Komisario sanoi ja katsoi Richardia osaaottava ilme kasvoillaan.

Richard oli vaiti, oli kuin hän olisi kuullut komisarion sanat jostakin kaukaa. Hän katsoi ahavoitunutta poliisia ilmeettömin kasvoin ja hyvästeli tämän poissaoleva katse silmissään. Komisario ei sanonut mitään, sillä näki että tieto perheen kuolemasta oli ollut Richardille valtava isku.

”Olen pahoillani ja otan osaa teidän suruunne.” Komisario sanoi ja puristi kevyesti Richardin hartiaa mennessään tämän ohitse.

Richard ei vastannut, vaan tuijotti yhä eteensä, kuin ei vielä olisi uskonut kuulemaansa, vaikka sisimmässään hän tiesikin, että jotakin tällaista oli tapahtunut. Hän kuuli oven painuvan kiinni takanaan ja vasta silloin hän viimein tajusi tapahtuneen ja se iski hänen sydämeen lujasti. Ensimmäinen nyyhkäys karkasi hänen huuliltaan ja kyynel vierähti hänen poskelleen, jossa se kimmelsi hämärässä sähkövalossa, ennen kuin vieri alas. Tuo kyynel sai seuraa uusista kyynelistä, jotka juovittivat nyt miehen kasvoja. Alas painuneet hartiat nytkähtelivät hienoisesti nyyhkäyksien mukana.

Kyynelille ei tuntunut olevan loppua ja hänestä tuntui, että jokin menisi rikki hänen sisällään. Pitkän ajan kuluttua, itku viimein tyrehtyi ja hän oli niin väsynyt, ettei jaksanut liikkua paikaltaan, vaan tuijotti ilmeettömästi ikkunasta aukeavaa harmaata maisemaa. Hän ei edes huomannut kun hoitaja saapui paikalle, viedäkseen hänet jokapäiväiseen fysioterapiaan.

Hoitaja näki muutoksen Richardissa ja näki tämän itkeneen.

”Oletteko kunnossa?” Hoitaja kysyi, mutta mies ei vastannut mitään, vilkaisi vain lyhyesti ja käänsi sitten kasvonsa pois hoitajasta.
”Olen, ei minulla ole hätää.” Richard vastasi sitten hiljaa ja antoi hoitajan viedä hänet fysioterapiaan, jota lääkäri oli hänelle määrännyt.

Richard ei enää pahemmin puhunut kenenkään kanssa, vaan halusi olla omissa oloissaan.

****

Kaksi viikkoa vierähti eteenpäin, tavanomaisine rutiineineen ja näytti siltä, ettei mitään ollut tekeillä. Sairaalan ulkopuolelta ei kantautunut mitään epäilyksiä herättävää, joten Richard ei voinut valmistautua siihen, mitä vielä oli tulossa. Tosin sisimmässään hän tiesi, millaista tuhoa voisia syntyä, mutta ei hän silti uskonut, että niin voisi käydä.

Ilta sujuin normaaleine rutiineineen ja hän nukkui niin hyvin, kuin sairaalassa nyt saattoi nukkua. Aamun varhaisina tunteina hän havahtui unestaan.  Richard ei edes tiennyt mikä hänet oli herättänyt, mutta vaisto sanoi, että jokin oli toisin. Oli vielä pimeää ja muut osastolla olevat potilaat nukkuivat yhä.
Hetken hän kuulosteli ja rypisti kulmiaan, jokin oli pahasti väärin. Hetkeä myöhemmin hän tajusi, että oli hiljaista, aivan liian hiljaista, hän ajatteli.

Richard kuulosteli tarkemmin ympäristöään, havaitakseen ettei käytävältä kuulunut yhtään mitään, ei edes toisista osastoista. Seuraavaksi hän tajusi, etteivät mitkään laitteetkaan pitäneet ääntä. Jopa tavallisesti hiljaista hurinaa pitävä ilmastointi oli aivan ääneti. Hän saattoi kuulla huoneessa nukkuvien tasaisen hengityksen.

Äkkiä tuon syvän hiljaisuuden rikkoivat kiireiset juoksevat askelet, jotka lähestyivät ja jostakin kauempaa kuului vaimeaa huutoa. Varovaisesti hän nousi istumaan ja katsoi ympärilleen ja huomasi, ettei pelkästään hänen osastonsa ollut pimeä, vaan myös käytävä, sillä oven alta ei pilkottanut valoa, joka siellä oli ympäri vuorokauden. Hän katsoi ikkunaan ja näki, että vastapäinen talo oli kokonaan pimeänä ja jokainen ikkuna oli aivan mustana, kun yleensä niistä loisti valo öin ja päivin.

Oliko tullut jokin paikallinen sähkökatkos, vai mitä oli tekeillä, hän ihmetteli ja rypisti kulmiaan, sillä tajusi itsekin, ettei silloin olisi ollut aivan näin hiljaista. Ajatukset katkesivat ja hän käänsi hätkähtäen kasvonsa kohti äänen suuntaan, kun ovi reväistiin kiireellä auki ja hetkeä myöhemmin Richardille hyvin tuttu ääni kysyi; ”Isä, oletko täällä?”

”George?” Richard kysyi hämmästyneenä ja ilahtuneena.
”Isä!” Ääni huudahti ja tumma hahmo juoksi hänen vuoteelleen.
”George odota!” Kuului toinen ääni ja äänen omistaja juoksi Georgen perässä.
”Abby?” Richard sai sanotuksi ja tunsi miten kyyneleet alkoivat vieriä jälleen hänen poskilleen.
”Isä, miten voit?” Kuului Abbyn ääni pimeydestä.
”George, Abby. Miten tämä on mahdollista?” Richard kysyi ja pyyhkäisi kyyneleet pois kasvoiltaan.
”Isä ei ole aikaa selittää.” George sanoi ja mietti miten kertoa ulkona riehuvasta tuhosta.
”Mitä oikein on tekeillä?” Richard kysyi, sillä arveli pimeyden ja syvän melkeinpä häiritsevän hiljaisuuden liittyvän asiaan.
”En tiedä, mutta kaikki on nyt kaaoksen vallassa. Se kaikki alkoi sen räjähdyksen jälkeen.” George aloitti. ”Pari poliisia tuli kyselemään jotakin äidiltä. Näin heidän tulonsa, mutten jäänyt kuuntelemaan, vaan livahdin ikkunastani ulos. En tiennyt, että Abby seurasi minua, ennen kuin hän ilmaantui bussipysäkille. Koskaan emme ehtineet bussiin, saati keikkapaikalle bändiä kuulemaan, kun kuulimme pamahduksen ja näimme, miten talo ikään kuin hajosi hammastikuiksi. Emme kuitenkaan uskaltaneet tulla katsomaan, miten oli käynyt, vaan päätimme pysyä piilossa. Ajattelimme ensin, että niillä poliiseilla olisi ollut jotakin osuutta asiaan, mutta nyt tiedämme, että joku muu siinä oli takana. Emme uskaltaneet tulla tännekään, kun pelkäsimme, että joku yrittäisi vieläkin tehdä meille jotakin.
Kuuntelimme uutisia milloin voimme ja silloin alkoi vähä vähältä tulla uutisia omituisesta epidemiasta milloin missäkin. Minä seurasin eri medioita ja huomasin, että pian nämä epidemiat alkoivat tulla pääpuheen aiheeksi. Nyt pari päivää sitten kaikki tiedotusvälineet vain pimenivät, eikä mistään ole kuulunut mitään. Hakiessani ruokaa meille kaupungista, huomasin, että kaupungissa vallitsi kaaos ja päätin, että nyt oli aika tulla luoksesi.” Hän kertoi.

”Kaaos?” Richard kysyi ja alkoi aavistella pahaa. ”Oletteko kunnossa?” Hän kysyi vielä.
”Ollaan.” Abby vastasi ja uskaltautui sytyttämään mukanaan tuomaansa taskulamppuun valon.

Tuossa valossa Richard ehti nähdä, miten George yritti vetää paitansa hihoja niin, ettei käsivarsia näkisi. Mutta Richard ehti nähdä ilkeän puremajäljen tämän kädessä ja pahat aavistukset vain kasvoivat.

”George, oletko varmasti kunnossa?” Richard tiukkasi pojaltaan.
”Olen.” George vastasi, mutta nähtyään isänsä kasvoilla ankaran ja huolestuneen ilmeen hän lisäsi. ”Hyvä on, joku hullu ehti puraista minua, mutta toistaiseksi olo on hyvä. Käteen vain sattuu vähän.”
”Hemmetti, meidän on päästävä laboratoriolleni mahdollisimman nopeasti.” Richard sanoi ja paiskasi peiton syrjään. ”Te saatte auttaa minua, sillä jaloistani ei tällä hetkellä ole mihinkään.” Hän huomautti ja kiskoi käsin jalkansa vuoteen reunan yli.
”Miksi meillä on kiire?” Abby kysyi.
”Siksi, että jos veljesi on saanut tartunnan, ei kestä kovinkaan kauaa, kunnes hän muuttuu ja silloin hän ei tunne meitä enää, emmekä me häntä.” Richard vastasi ja huokaisi syvään.

Hän pelkäsi lastensa puolesta enemmän kuin koskaan, sillä ei halunnut, että näiden elämä päättyisi juuri kun hän oli saanut heidät takaisin. Heillä olisi vielä elämä edessään, sillä vastahan George täytti 17 ja Abby 15.
George auttoi isänsä pyörätuoliin ja he olivat jo menossa ovelle, kun…

Mitä mahtanee tapahtua seuraavaksi, kerro sinä se... :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 02.08.10 - klo:06:17
George auttoi isänsä pyörätuoliin ja he olivat jo menossa ovelle, kun ovi reväistiin auki sellaisella voimalla, että se oli irrota saranoistaan. Puinen ovenkamana ritisi ja valitti, muttei kuitenkaan vielä hajonnut, vaikka olikin joutunut äärimmäiselle rasitukselle.

Käytävään oli syttynyt himmeä hätävalaistus, jonka suomassa valossa nuo kolme näkivät epämääräisen hoippuvan hahmon oviaukosta huoneeseen ja jäävän paikalleen. He kuulivat hahmon karhean hengityksen ja toisen äänen, eläimellisen, kuin tuo jokin olisi haistellut ilmaa. Nuo kolme eivät uskaltaneet liikahtaakaan paikaltaan ja viimein tuo hoippuva hahmo kääntyi kuin lähteäkseen ja sen jaloista lähti karmiva, laahaava ääni.

George, Abby ja Richard eivät ehtineet huokaista helpotuksesta, kun yksi osaston jakaneista potilaista havahtui unestaan ja hahmon nähtyään alkoi huutaa kauhuissaan. Hahmo käännähti ja syöksähti yllättävän nopeasti kohti vuodetta. Kuului karmea rääkäisy, joka katkesi kuin veitsellä leikaten rusahtavaan ääneen. He saattoivat kuulla vielä epämääräisen korinan potilaan suunnalta, sekä repimisääniä, kun tuo olento repi vielä hädin tuskin elossa olevasta miehestä lihaa. Huoneeseen levisi voimaks hurmeen tuoksu, joka sai jokaisen huoneessa olijan voimaan huonosti. Myös nuo loput kolme potilasta, jotka melu oli herättänyt. Onnekseen nuo kolme tajusivat Evansien lailla olla hiljaa ja liikkumatta.

”Meidän on päästävä ulos.” Richard sai kähistyä ja yritti olla kiinnittämättä olennon huomiota itseensä.
”Entä muut?” Abby kuiskasi ja yritti olla kuuntelematta ääniä, jotka kuuluivat olennon syödessä, sillä sitä se epäilemättä teki.
”En tiedä, mutta emme voi jäädä tähänkään, sillä epäilen, että noita on lisää.” Richard sanoi hiljaa ja toivoi, ettei ruokaileva olento saisi seuraa muista kaltaisistaan.

Äkkiä hiljaisuuden rikkoivat vaimeat askeleet, kuin niiden omistaja olisi yrittänyt liikkua mahdollisimman hiljaa. Pian askelet olivat ovella ja he näkivät hämärässä valossa tumman hahmon ovella. Se ei ollut samanlainen kuin tuo onnettoman potilaan kimppuun hyökännyt, vaan selkeästi ihminen. Tämä uusi hahmo astui varovaisesti sisälle, yrittäen olla kiinnittämättä huomiota itseensä. Sekuntia myöhemmin huoneessa kuului kaksi laukausta, yllättynyt äännähdys ja tömähdys, kun olento kaatui kuolleena lattialle.

”Oletteko kunnossa?” Kuului ääni, jonka Richard tunsi.
”Niin hyvässä kuin mahdollista, komisario Westwood.” Richard vastasi toinnuttuaan. ”On parasta lähteä liikkeelle pikimmin, sillä kohta täällä kuhisee enemmäkin noita piruja.” Hän lisäsi, sillä oli kuullut käytäviltä uusia laahaavia askelia.
”Olen samaa mieltä kanssasi, Tohtori Evans.” Westwood vastasi.

Enempää he eivät puhuneet, vaan potilaat sekä Evansit, suuntasivat ulos osastolta, Westwoodin johdolla.

”Meidän on oltava äärimmäisen varovaisia.” Westwood muistutti, eikä lakannut hetkeksikään tarkkailemasta ympäristöä.

Nyt he ainakin olivat päässeet käytävään, mutta vielä oli päästävä pois rakennuksesta ja toiselle puolelle kaupunkia, missä Richardin laboratorio sijaitsi.

En sitten voinutkaan vastustaa kiusausta, mutta jännässä paikassa ollaan yhä, sillä he eivät ole päässeet vielä kovinkaan pitkällekään. Tosin vähän lyhykäinen tuosta tuli
Mitä seuraavaksi tapahtuukaan, kerrohan sinä se... :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 02.08.10 - klo:18:33
”Meidän on oltava äärimmäisen varovaisia.” Westwood muistutti, eikä lakannut hetkeksikään tarkkailemasta ympäristöä.

Nyt he ainakin olivat päässeet käytävään, mutta vielä oli päästävä pois rakennuksesta ja toiselle puolelle kaupunkia, missä Richardin laboratorio sijaitsi.


He etenivät käytävää pitkin varoen ja säpsähtivät jokaisesta pienestäkin äänestä. Jostakin kuului vaimeaa kirkunaa, joka katkesi kuin veitsellä leikaten. Jokainen yritti sulkea korvansa noilta kauhun huudoilta, jotka kertoivat meneillään olevasta teurastuksesta. Viimein käytävä päättyi oviin, joista pääsi hissiaulaan. Westwood kurkisti varovaisesti ovesta, mutta veti sen melkein heti kiinni, sillä siellä oli useampi tuollainen olento ja vihreässä hätävalaistuksessa, hän oli näkevinään suuren tumman lammikon keskellä aulaa, epäilemättä verta ja siitä erkani useita verisiä jalanjälkiä. Lammikon keskellä makasi pahoin runneltu ruumis ja yksi tuollainen olio oli sen kimpussa.

”Umpikuja. Tätä tietä emme pääse päätymättä noiden pirujen aamiaispöytään.” Westwood sihahti ja katsoi jotakin, estettä, joka hidastaisi noita hirvittäviä olentoja, niin että he itse pääsisivät pakoon.
”Hemmetti.” Richard manasi ja toivoi voivansa jättäytyä, sillä tiesi hidastavansa muiden kulkua. Mutta se tosiasia, että häntä tarvittiin vasta-aineen valmistamiseen, esti häntä tekemästä sitä.

”Täytyy etsiä toinen tie ulos tai jotenkin saada nuo tuolla toisaalle.” Westwood sanoi ja mietti jo ankarasti miten menetellä, etenkin kun osa noista olioista yritti päästä ovesta, jonka hän oli salvannut parhaansa mukaan.

Kuului voimakas räsähdys, kun paksu turvalasi antoi periksi ja aukosta työntyi verinen ihmismäinen ryhmyinen käsi, jossa oli terävät, koukkuiset petolinnun kynnet. Tuo kammottava raaja huitoi ilmaa ja yritti osua tuoreeseen ihmislihaan, jonka tuon käden omistaja haistoi olevan salvatun oven toisella puolella. Abbyltä, pääsi tahaton tukahtunut parahdus ja hän astui kauemmaksi ovesta, kuten muutkin.

”Paskat.” Westwood murahti, sillä tiesi ettei ovi kauaa pidättelisi noita olioita. ”Paras lähteä liikkeelle ja nopeasti.” Hän lisäsi ja ampui lasissa olevasta aukosta päänsä tunkenutta kauhistuttavaa olentoa sen verenkarvaisten silmien väliin.

Punainen hehku sammui olennon silmistä ja se jäi aukkoon retkottamaan, veren noruessa hitaasti pienestä luodinreiästä.

”Jessus.” Richard mumisi, sillä näki että olento oli joskus ollut ihminen. Sillä oli yhä yllään nyt vereen tahriintunut valkoinen lääkärin takki.
”Lähdetään, tuo ei varmasti ole yksin.” Westwood huomautti.
”Onko tuo ollut ihminen?” Yksi potilaista kysyi.
”On.” Richard vastasi ja toivoi ettei olisi milloinkaan luonut koko ainetta. Nuo olennot olivat selkeästi jotain pirullisia irvikuvia ihmisistä.
”Mitä heille on tapahtunut? Miksi he ovat tuollaisiksi muuttuneet?” Samainen potilas kysyi.
”Mahdollisesti jonkinlainen mutaatio.” Richard huokasi ja mietti uskaltaisiko vielä ilmaista olevansa vastuussa tapahtuneesta, sillä hänhän sen aineen oli luonut, joka tämän oli aiheuttanut.

Vaan miten ihmeessä tämä oli tapahtunut, sillä hän oli mielestään ollut huolellinen aineen kanssa, huomattuaan, sen karmeat seuraukset tuon epäonnistuneen kokeen jälkeen. Joko rotista ei ollutkaan kaikki tuhoutunut, vaan osa karannut tai sitten joku oli päässyt aineeseen käsiksi ja oli päästänyt helvetin irti. Olisi pitänyt tuhota se aine rottien kanssa, hän ajatteli.

”Mutaatio?” Danieliksi esittäytynyt potilas ihmetteli.
”Niin, en oikein itsekään tiedä, vain sen että se tarttuu puremasta ja madollisesti muillakin keinoin ja muuttaa uhrinsa hyvin nopeasti tuollaiseksi tunteettomaksi olennoksi. Toiset nopeammin, toiset 48h sisällä. En tiedä itsekään miksi se menee niin.” Richard vastasi.
”Tepä tiedätte paljon.” Daniel sanoi.
”Jaarittelu sikseen, olemme tässä helppo saalis, joten ehdottaisin että lähtisimme liikkeelle.” Westwood keskeytti, sillä tiesi ettei Richardin ollut hyvä ilmaista tehneensä aineen, joka aiheutti tällaista tuhoa, sillä muutoin tälle voisi käydä ikävästi ja vasta-aine jäisi tekemättä.

Syvän hiljaisuuden vallassa tuo pieni ryhmä kääntyi aulan ovilta ja suuntasi kulkunsa toisaalle löytääkseen paremman reitin ulos. Kesken matkan kulman takaa juoksi valkoiseen takkiin pukeutunut nainen, joka melkein kaatoi Westwoodin törmättyään tähän. Heti perään suhahti olio, jonka matka päättyi kahteen tarkoin tähdättyyn laukaukseen.

”Oletteko kunnossa?” Hän kysyi ja katsoi naista, jonka kasvot olivat kauhusta kalpeat.
”Olen.” Nainen sai vastattua.
”Eihän teitä ole purtu?” Richard kysyi heti.

Westwoodin tutki ammustensa tilannetta ja totesi, ettei sillä pärjäisi kovinkaan pitkään.

”Mitä? Ei.” Nainen vastasi. ”Miksi sen halusitte tietää.”
”Hyvä, sitten teillä ei ole hätää.” Richard sanoi huojentuneena ja muisti sitten poikansa ja vilkaisi tätä sivusilmällä. Tämä näytti yhä aivan normaalilta.
”Miten niin?” Nainen kysyi.
”Te ette ole saaneet tartuntaa.” Richard sanoi. ”Ah ja suokaa anteeksi töykeyteni, olen Tohtori Evans, joskaan en juuri nyt harjoita ammattiani sattuneesta syystä.” Hän lisäsi sitten.
”Olen tohtori Brever, Lisa Brever.” Nainen vastasi hämmentyneenä.
”Hauska tutustua tohtori Brever, mutta meillä ei ole aikaa jäädä tähän. Tietäisittekö te mistä täältä pääsee ulos, sillä hissiaulasta ei ole juuri nyt menemistä.” Richard sanoi kohteliaasti.
”Ulos, niin, meidän on mentävä henkilökunnan tilojen kautta, jollei sitäkin ole vallattu.” Lisa vastasi ja alkoi tajuta tilanteen vakavuuden.
”Hyvä.” Westwood sanoi tyytyväisenä ladatessaan asettaan. Hänellä olisi enää pari lippaallista, eikä sillä pötkittäisi pitkällekään.
”Minä aivan unohdin, kiitos.” Tohtori Brever sanoi. ”Se joka minua jahtasi, oli ennen Tohtori Green. Yksi tuollainen puri häntä, kun me pakenimme ja pian hän muuttui, se tapahtui melkein silmissä ja pian hän jahtasi minua, kunnes törmäsin teihin.” Hän kertoi ja vasta silloin kuumat kyyneleet vierähtivät hänen poskilleen.
”No nyt olette ainakin toistaiseksi turvassa.” Westwood lohdutti. ”Se reitti ulos jos saan pyytää.” Hän lisäsi.
”Toki. Seuratkaa minua.” Tohtori Brever pyysi ja johdatti heidät pois pääkäytäviltä, pienemmälle käytävälle, josta pääsi henkilökunnan puolelle, missä tuntui olevan aavemaisen hiljaista.

Ketään ei näkynyt, vain himmeä hätävalaistus loi varjoja huoneiden nurkkiin ja sai pienen ryhmän varuilleen. Äkkiä erään pukuhuoneen ovi reväistiin auki sellaisella voimalla, että se lähti saranoiltaan ja rämähti kaikuvasti lattialle. Pieni ryhmä ei jäänyt odottamaan sitä mikä sieltä oli tulossa, vaan jatkoivat matkaa. Yksi potilaista kompastui johonkin ja lensi kasvoilleen lattialle. Hän ei ehtinyt takaisin jalkeille, kun tuon kauhistuttava olento oli hänen kimpussaan ja raateli terävin kynsin selkää. Kauhun ja tuskansekainen rääkäisy karkasi naisen huulilta ja kaikui kammottavasti muuten niin hiljaisessa tilassa, kunnes vaimeni kammottavaksi korinaksi.

”Voi helvetti.” Westwood älähti, mutta tiesi, ettei tuon poloisen hyväksi voinut enää tehdä mitään. ”Parasta joutua eteenpäin, minulla ei ole enää paljoakaan patruunoita jäljellä.” Hän sanoi ja alkoi itsekin hiljalleen tuntea pelkoa ja tajusi, ettei tilanne ollut enää hänen hallinnassaan. Ei ollut koskaan ollutkaan.

George puristi sisarensa olkaa rohkaisevaksi, vaikkei tuntenut itseäänkään yhtään sen rohkeammaksi, etenkin kun tiesi, ettei hänellä olisi kovin paljoa aikaa, kunnes muuttuisi yhdeksi tuollaiseksi hirviöksi ja tuhoaisi itselleen kaiken rakkaan. Hän päätti, että jos siihen tultaisiin, tappaisi hän itsensä, mikäli ehtisi ennen kuin viimeinenkin järjenhiven katoaisi ja hän tuntisi vain järjetöntä lihan himoa. Ei, hän ei halunnut tappaa niitä, jotka vielä perheestä olivat jäljellä.

”Isä onnistuu kyllä.” Abby kuiskasi veljelleen, joka nyökkäsi, vaikkei näyttänytkään vakuuttuneelta.
”Varmasti, jos me vain pääsemme täältä ensin pois.” George vastasi, vaikka epäili sitä itsekin.

Richard kuuli lastensa keskustelun ja päätti että löytäisi parannuksen, vaikka se veisi hänen oman henkensä.
Kaksi muuta potilasta, Daniel Ellison ja Mary Bones, kulkivat hiljaisina eteenpäin ja toivoivat, etteivät enää törmäisi noihin demonin näköisiin olentoihin.

Pian he saapuivat pieneen aulaan, josta pääsi alas ja ylöspäin sekä portaita pitkin, että hissillä.
Oli selvää, ettei Richard päässyt portaita pitkin alas, eikä kukaan voinut ottaa häntä kantaakseenkaan, sillä eteneminen olisi siinä tapauksessa ollut aivan liian hidasta. Niinpä he jäivät odottamaan hissin saapumista kerrokseen, mikä tuntui kestävän ikuisuuden. Jokainen oli aistit valppaina ja säpsähtelivät pienistäkin äänistä.

Viimein hissi oli kohdalla ja he saattoivat astua siihen, Richard rullaten pyörätuolillaan. Hissi lähti liikkeelle pehmeästi ja matka alas alkoi. Sitä vain ei kestänyt kauaa, sillä äkkiä hissi pysähtyi kerrosten välille ja se vähäinenkin valo pimeni. Pieni ryhmä oli nyt pienessä ahtaassa ja pimeässä tilassa. Oli painostavan hiljaista, kunnes äkkiä kuului voimakas tömähdys, joka sai hissin nytkähtämään voimakkaasti, jonkin osuessa hissin kattoon.

”Mitä se oli?” Tohtori Brever kysyi hermostuneena ja tunsi miten paniikki alkoi hiljalleen kasvaa.

Hän ei ollut koskaan pitänyt pimeistä, ahtaista ja lukituista paikoista. Juuri kun hänestä tuntui, ettei hän kestäisi enää, hän tunsi jonkun pujottavan kätensä hänen käteensä.

”Tuntuuko nyt paremmalta?” Richard kysyi hiljaa, vaikka hän itsekin tunsi olonsa epämiellyttäväksi tässä säilykepurkissa, joka oli jämähtänyt jonnekin maan ja taivaan väliin.
”Vähän.” Tohtori Brever vastasi hiljaa, eikä vetänyt kättään pois, vaan päinvastoin puristi lujasti Richardin kättä.

Hetkellinen hiljaisuus rikkoutui, kun tuo katolle tömähtänyt jokin alkoi hakata täysin voimin kattoa ja repiä rakenteita päästäkseen käsiksi lihaan.

"Mistä pirusta se tuonne pääsi?"Westwood älähti ja tähtäsi kattoa, valmiina ampumaan heti, jos olio pääsisi katon läpi, muiden paitsi Richardin kyyristyessä mahdollisimman matalaksi.

Heidän kauhukseen hissin alapuolelta alkoi kuulua meteliä, kuin jokin olisi yrittänyt raapia tiensä lattian läpi.

"Helkkari!" Westwood manasi. "Ne tunkee molemmista suunnista. Miten hitossa ne ovat päässeet hissikuiluun. Niiden täytyy haistaa tai kuulla, että me olemme täällä." Hän sanoi hermostuneena.

Paniikki ja pakokauhu nostivat päätään tuon pienen ryhmän sisällä ja jokainen alkoi pelätä, etteivät he pääsisi elossa pois tästä surmanloukusta.


Iski uusi inspiraario ja tietenkin oli pakko kirjoittaa. Sankarimme ovatkin melkoisen tukalassa paikassa, miten mahtanee tapahtua? Pääsevätkö he pois? Kerroppa sinä se.... :)
E:// pientä hienosäätöä. :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 03.08.10 - klo:22:33

"Helkkari!" Westwood manasi. "Ne tunkee molemmista suunnista. Miten hitossa ne ovat päässeet hissikuiluun. Niiden täytyy haistaa tai kuulla, että me olemme täällä." Hän sanoi hermostuneena.
Paniikki ja pakokauhu nostivat päätään tuon pienen ryhmän sisällä ja jokainen alkoi pelätä, etteivät he pääsisi elossa pois tästä surmanloukusta.




Richard istui paikallaan ja kuunteli kuinka se jokin yritti hakata heidän yläpuolellaan olevaa hissikattoa rikki. Iskut olivat voimakkaita ja jokainen lyönti sai hissikopin tärähtämään pahaenteisesti. Ryhmästä kantautuvat pienet äännähdykset ja liikahdukset tuntuivat ruokkivan olennon verenhimoa ja pian katolta kuului pieni murtuvan rakenteen räsähdys, jota seurasi ikävä metallin raapimiselta kuulostava ääni.

Ryhmä katsoi ylöspäin pimeyteen, kuin odottaen sieltä pian paljastuvan päivänvalon ja juuri kun he olivat varmoja, että olento pääsisi pian sisälle hissiin, kuului pienen pieni kilahdus ja hissi nytkähti jälleen liikkeelle. Se jokin alapuolella raapi hetken hissin pohjaa kuin otetta hakien, jonka jälkeen hissi nytkähti kevyesti ja kuilusta kuului kovaääninen ryminä. Olento oli todennäköisesti pudonnut hissikuilun pohjalle.

Toinen olento heidän yläpuolellaan sitä vastoin pysyi tiukasti katolla, jatkaen yritystään päästä sisään raivokkaasti kattoa hakaten, kunnes repivä ääni kertoi olennon löytäneen keinon purkaa katon irti paikoiltaan. Pieni valon pilkahdus kajasti hissin takaseinämän yläosasta ja Richard katsoi epäuskoisena, kuinka raosta työntyi inhottava verinen koura, joka kurkotti pitkälle alaspäin, hapuillen saadakseen otteen saaliistaan. Iljettävä huohotus kuului nyt selvästi ja ryhmä siirtyi vaistomaisesti hissin ovien eteen väistääkseen olion kouraa.

”Hyvä jumala, anna sen jo viimein pysähtyä.” Mary Bones voihkaisi. Tohtori Brever puristi nyt lujaa Richardin kättä, ja Abby niiskutti hiljaa veljensä olkaa vasten.
”Pääseekö se tänne?” Abby kuiskasi, eikä kukaan kyennyt vastaamaan kauhultaan, sillä jokainen tiesi, että kestäisi vain hetken, ennen kuin olento saisi kiskottua kattoon aukon, josta mahtuisi sisään hissiin.

Hissi nytkähti vielä kerran ja pysähtyi. Ovet avautuivat hiljaa kilahtaen ensimmäiseen kerrokseen ja ryhmä kääntyi katsomaan edessään vallitsevaa hiljaista pimeyttä. Hetkeäkään epäröimättä ryhmä työntyi ulos hissistä, George poistui hissistä viimeisenä ja painoi lähtiessään hissin ylimmän kerroksen painiketta. Juuri kun ovet sulkeutuivat, jokin rysähti hissiin kauhealla ryminällä. Hissi nytkähti liikkeelle ja ovet pysyivät kiinni.

”Se oli kyllä lähellä” Richard mumisi ja tunsi kylmien väreiden kulkevan selkäänsä pitkin.

Hissikuilusta kuului kovaäänistä pauketta, joka syntyi todennäköisesti sen iljettävän olion raivokohtauksesta. Se oli jäänyt ilman saalista loukkuun hissiin ja hakkasi hissin seinämiä ulos päästäkseen. Ulkoa hohtava kuu valaisi aula tilaa ja paljasti lattialla makaavia raadeltuja ihmispoloja. Ryhmä kulki varovaisesti ympärilleen vilkuillen aulan poikki, ja varoi astumasta ruumiiden päälle. Heidän kenkiensä alta kuului ikävää märkää litinää, eikä kenellekään jäänyt epäselväksi, mitä lattialle oli valunut. Abby pidätteli pahoinvointiaan, joka väänsi hänen vatsaansa, eikä ihme, sillä aulassa leijuva haju oli aivan kamala.

Ulko-ovien kohdalla he kuulivat jostain juoksuaskelia. Äänet voimistuivat ja tulivat länsisiipeen johtavalta käytävältä.
”Hemmetti, niitä on monta. Äkkiä ulos ja piiloon ” Westwood murahti ja työnsi Richardin muiden perässä ulos rakennuksesta.



Noin miten jatkunee. Seuraavatko oliot heitä ulos ja mikä heitä odottaa suurella parkkialueella, jonne mahtuu paljon autoja, avaraa tilaa ja muutakin mukavaa :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 04.08.10 - klo:05:55
Ulko-ovien kohdalla he kuulivat jostain juoksuaskelia. Äänet voimistuivat ja tulivat länsisiipeen johtavalta käytävältä.
”Hemmetti, niitä on monta. Äkkiä ulos ja piiloon ” Westwood murahti ja työnsi Richardin muiden perässä ulos rakennuksesta.

”Missä autosi on?” George kysyi, heidän hiippaillessa seinän viertä pitkin ja pysytellessä mahdollisimman näkymättömissä.
”Toisella puolella parkkipaikkaa.” Westwood vastasi ja sihahti perään hiljaisen kirouksen.
”Hienoa.” Emme pääse sinne kulkematta parkkialueen läpi ja kiertämiseen menisi ikuisuus.” Richard sanoi synkkänä. ”Ja noin keskellä parkkialuetta on sama kuin ilmoittaisimme noille piruille, että lautanen on katettu.” Hän lisäsi hiljaa.
”Siispä meidän on lainattava jonkun muun autoa, jotta pääsisimme täältä.”Westwood sanoi vinosti hymyillen ja suuntasi kulkunsa ensiavun puolelle, missä toivottavasti olisi edes yksi ambulanssi, sillä siihen he mahtuisivat kaikki.

Lisäksi ambulanssissa oli aina radiopuhelin, jolla hän voisi yrittää ottaa yhteyttää poliisiasemalle, mikäli sitä ei ollut vallattu. Oli tai ei, hänen olisi löydettävä heille lisää aseita, mikäli noita piruja olisi enemmänkin, sillä tuolla parilla lippaallisella ei montaakaan oliota tapettaisi.

Tumma öinen taivas vaaleni hitaasti, aamun edetessä. Silti oli pimeää, paljon pimeämpää, sillä koko kaupunki näytti olevan sähköä vailla ja näytti kovin aavemaiselta, eikä parantanut kenenkään oloa. Hitaasti ja ääneti nuo etenivät seinän vierustaa. Jokainen kuunteli pienintäkin rasahdusta, sillä tuntui että kaikki äänet kuuluivat nyt moninkertaisena tässä syvässä hiljaisuudessa, jossa kaupunki lepäsi. Ei kuulunut liikenteen huminaa, ei kerrassaan mitään, ei edes hälytysajoneuvojen sireenien ääntä, vain syvä, pahaenteinen hiljaisuus.

Äkkiä tuon hiljaisuuden rikkoi juoksevat, osin laahaavat askelet, jotka lähestyivät huimaavaa vauhtia. Hetkeä myöhemmin jokin tömähti vasten Richardia, joka kaatui pyörätuolineen maahan. Suuri tumma olento yritti päästä käsiksi mieheen, joka makasi osittain pyörätuolinsa alla ja yritti  raahautua pakoon. Abby kiljui ja seisoi paikallaan, eivätkä muutkaan osanneet muuta kuin tuijottaa, paitsi Westwood, joka kaivoi aseen käteensä ja tähtäsi.

Samassa ilmaa halkoi kaksi terävää laukausta ja olento retkahti kumollaan olevan pyörätuolin päälle. Olennosta lähtevä kuvottava ja hyvin voimakas hurmeen ja kalman haju vei melkein Richardilta tajun ja tämä yritti työntää yllättävän painavaa otusta pois päältään. George ja Westwood tulivat avuksi ja kiskoivat tuon rujon olennon pois pyörätuolin päältä ja siirsivät sen vähän matkan päähän seurueesta. Vaikka olento olikikin kauempana, jokainen saattoi silti haistaa siitä lähtevän karmean löyhkän.

”Isä oletko kunnossa?” George kysyi ja kiskoi pyörätuolin pystyyn ja auttoi isänsä siihen takaisin.
”Olen.” Richard vastasi ja yritti olla oksentamatta syliinsä. ”Se ei onnistunut puremaan minua tai muutenkaan osumaan minuun.” Hän lisäsi ja uskaltautui viimein vilkaisemaan tummaa hahmoa, joka makasi asfaltilla.

Hetken kaikki olivat hiljaa ja kuuntelivat ja Westwood varmisti ympäristön, jottei heitä päästäisi uudelleen yllättämään.

"Taisin jäädä sinulle henkeni velkaa." Richard sanoi viimein. "Kiitos."
"Äh, ei tuo mitään." Westwood sanoi olkiaan kohauttaen, muttei hetkeksikään hellittänyt katsettaan ympäristöstä. ”Nyt jokainen täällä hiippaileva piru varmaan tietää, että me olemme täällä, jolleivät ole kuuroja.” Hän manasi ja hoputti ryhmän liikkeelle.

Kukaan ei sanonut vastaan, sillä jokainen halusi päästä pois noiden olioiden ulottuvilta. Muutamien minuuttien kuluttua he saapuivat heilurioville, joiden yläpuolella olevassa kyltissä luki ensiapu. Ovien edessä he näkivät tumman kiiltäväkylkisen siluetin, ambulanssi. Auton taka- ja etuovet olivat auki, kuin ensiapuhenkilökunta olisi mennyt viemään potilasta ja olisi pian tulossa takaisin. Mutta he tiesivät, ettei autolle tulisi muita kuin noita kammottavia olentoja. Westwood auttoi Richardin toiselle etupenkille, sillä tarvitsi tämän neuvomaan tien laboratoriolleen. Loput ahtautuivat takaosaan Richardin pyörätuoli mukanaan.

George ehti kiskoa takatilan ovet kiinni, kun jokin jysähti niitä vasten niin, että koko auto heilahti sen voimasta.

”Ala mennä!” Hän rääkäisi Westwoodille, joka oli juuri ehtinyt istuutua kuskin paikalle.

Westwood ei vastannut, vaan ensin peruutti voimalla taaksepäin, niin että kaikki saattoivat kuulla inhan rusahduksen kun olio rusentui takarenkaiden alle. Tämän jälkeen hän otti pakin pois päältä ja suuntasi vauhdilla eteenpäin. Abby sai tehdä töitä, ettei oksentaisi auton lattialle, eivätkä muutkaan erityisen hyvin näyttäneet voivan, jokaisen kasvot olivat kalpeat ja kylmä hiki norui heidän ohimoitaan pitkin, niin että hiukset liimaantuivat kasvoihin.

”Hemmetin hemmetti.” Richard mumisi ja yritti tasata hengitystään. Sydän hakkasi niin, että hän saattoi kuulla jyskeen korvissaan.

Westwood totesi parilla vilkaisulla kaikkien olevan kunnossa, vaikka itsekin tunsi hienoista kuvotusta. Hän ei antanut sen kiusata itseään, vaan nappasi radiopuhelimen kouraansa ja oikean taajuuden löydettyään alkoi kutsua poliisiasemaa. Vastaukseksi hän sai vain epämääräistä ritinää ja rätinää.

”Hemmetti.” Hän manasi ja yritti sitten saada yhteyttä partioautoihin.

Vain yhdestä hän sai vastauksen, mutta sekin ilo jäi lyhytaikaiseksi, kun hän kuuli laukauksia ja sitten autonhaltijan viimeisen huudon. Lähes kaiken nähnyt poliisi alkoi vajota epätoivoon, kun tajusi, että kaikki toverit olivat epäilemättä joutuneet surman suuhun. Hiljainen kirousten tulva pääsi hänen huuliltaan ja hän laski radiopuhelimen paikalleen, muttei sulkenut sitä, siltä varalta, että jos joku kumminkin yrittäisi ottaa yhteyttä.

”Otan osaa.” Richard sanoi hiljaa, sillä ymmärsi miestä hyvin.

Autoon laskeutui syvä hiljaisuus, sillä kukaan ei keksinyt mitään sanottavaa. Äkkiä Richard huudahti, sillä oli nähnyt sotilasasuisen hahmon huitovan kädellään jalkakäytävällä.

”Pysäytä!” Hän sanoi.
”Oletko hullu!” Westwood ulvahti ja mulkaisi Richardia rumasti.
”En ole. Se oli sotilas.” Richard sanoi. ”Sotilailla on aseita.” Hän lisäsi.
”Hyvä on, mutta jos sieltä tunkeekin yksi niistä olioista. Ammun ensin sen ja sitten sinut.” Westwood ärähti ja auto pysähtyi renkaat ulisten ja rajusti nytkähtäen paikalleen.

He eivät avanneet ovia, mutta kuulivat kun maihinnoususaappaat kopsahtelivat asfalttia vasten. Hetkeä myöhemmin he näkivät naisen, jolla oli kivääri kädessään ja kasvoilla tiukka ilme. Tämä näytti olevan kunnossa, mutta väsynyt. Richard avasi oman puolen ikkunan ja nainen asteli viereen.

”Mahtuisinko kyytiin?” Nainen kysyi ja tarkasteli molempia miehiä, valmiina ampumaan jos mitään poikkeavaa tapahtuisi.
”Oletko kunnossa? Eihän sinua ole purtu.” Richard kysyi ja katsoi naista tarkasti.
”Olen kunnossa.” Nainen vastasi hieman ärtyneenä.
”Hyvä, hyppää kyytiin.” Richard neuvoi ja käski Georgea avaamaan oven.
”Kiitos.” Nainen sanoi ja juoksi ovelle, Richardin sulkiessa ikkunan.
 
Nainen hyppäsi kyytiin nopeasti ja oven sulkeuduttua hänen perässään auto ampaisi liikkeelle. Takana olijat katselivat uteliaana naista, jonka olemus kieli, että hänen yönsä oli ollut pitkä ja että hän oli nähnyt paljon sellaista, minkä olisi mieluummin jättänyt näkemättä. Tummat renkaat naisen vihreiden silmien alla kielivät, ettei hän ollut nukkunut koko yönä.

Mitä mahtaakaan tapahtua seuraavaksi? :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 05.08.10 - klo:21:11
”Hyvä, hyppää kyytiin.” Richard neuvoi ja käski Georgea avaamaan oven.
”Kiitos.” Nainen sanoi ja juoksi ovelle, Richardin sulkiessa ikkunan.

Nainen hyppäsi kyytiin nopeasti ja oven sulkeuduttua hänen perässään auto ampaisi liikkeelle. Takana olijat katselivat uteliaana naista, jonka olemus kieli, että hänen yönsä oli ollut pitkä ja että hän oli nähnyt paljon sellaista, minkä olisi mieluummin jättänyt näkemättä. Tummat renkaat naisen vihreiden silmien alla kielivät, ettei hän ollut nukkunut koko yönä
.

Naisen lyhyehköt ruskeat kihartuvat hiukset olivat poninhännällä, univormuun kuulunut päähine oli aikaa sitten pudonnut jonnekin.

Abby huomasi, että naisella oli kevyen reppunsa lisäksi mukanaan radiopuhelin. Nainen laski kiväärinsä polvilleen ja nosti radiopuhelimen käsiinsä. Hetkeä myöhemmin hän yritti ottaa yhteyttä omiinsa.

”Alikersantti Riley kutsuu, kuuletteko?” Nainen kutsui, mutta sai vastaukseksi vain hiljaisuuden ja epämääräistä surinaa ja rätinää linjalta. ”Paskat.” Hän ärähti puoliksi peloissaan ja puoliksi vihaisena ja laittoi radiopuhelimen pois.
”Komisario Westwood yritti jo aikaisemmin saada kiinni omiaan, mutta sai vain yhden, eikä siitäkään ollut apua, sillä noh, kuulimme kun hän kuoli.” Abby sanoi varovaisesti.
Riley katsoi tyttöä päästä varpaisiin ja näki, että tämä oli peloissaan, ei kannattanut vihoitella tälle, sillä eihän hän omaa syytään ollut tähän joutunut.
”Harmillista.” Hän sanoi viimein rauhallisesti ja kysyi sitten, ”minne olette menossa?”
”Isäni laboratorioon.” Abby vastasi totuudenmukaisesti, mutta päätti olla sanomatta enempiä.
”Miksi ihmeessä?” Riley kysyi kulmiaan kurtistaen. Hän aavisti että tyttö salasi jotakin.
”En voi kertoa.” Abby vastasi, sillä tiesi jo mitä voisi seurata siitä, jos nuo saisivat tietää, että isä oli tämän kaaoksen aiheuttaneen aineen luoja.

Eihän tämä kaaos nyt isän syy ollut, vaan sen joka oli aineen saanut käsiinsä ja kokeillut sitä, vaikka se oli vielä ollut keskeneräinen.

Riley tutkaili tarkasti tytön kasvoja, joilta heijastuivat ristiriitaiset tunteet, pelkoa ja suruakin. Joku tytölle läheinen oli siis mukana tässä.

”No hyvä, en sitten utele enempiä. Saanhan sen selville myöhemminkin.” Riley sanoi optimistisesti ja päätti siirtää jutustelun muihin aiheisiin. ”Mitenkäs sinä tähän soppaan jouduit, olet niin nuorikin vielä.” Riley sanoi.

Abby oli hetken vaiti ja kertoi minkä tiesi, jättäen kuitenkin tarkoin kertomatta sen, miten isä liittyi tähän kaikkeen.

”Miten sinä sitten jouduit sinne tienvarteen?” Abby kysyi ja arveli, että Rileyllä, oli ollut yhtä rankka, jollei rankempikin yö takanaan kuin heillä muilla.
”Arkaluontoista tietoa minullakin, enkä voi aivan kaikkea sanoa, mutta sen verran sanon, että meidät lähetettiin hoitamaan ongelma, jonka piti olla hallinnasta, mutta nähtävästi, se on kaikkea muuta paitsi hallinnassa.” Riley kertoi. ”Emme ehtineet kovinkaan kauaa partioimaan alueella, kun ne hyökkäsivät ja kadotin koko muun tiimin, jota nyt en enää saa kiinni.” Hän lisäsi.
”Koko kaupunki taitaa olla kaaoksen vallassa.” Abby huokasi ja vilkaisi surullisena veljeään, jonka kasvot olivat menneet kalpeiksi. ”George, oletko kunnossa?” Hän kysyi sitten.
”Mikä häntä vaivaa?” Riley kysyi varautuneena ja käsi hakeutui automaattisesti kiväärille.
”Ei mikään.” George murahti. ”Voitte olla rauhassa.” Hän lisäsi, mutta jätti sanomatta, ettei aio purra.
”Häntä on purtu, eikö niin.” Riley sanoi ja sormet puristivat tiukasti kivääriä.
”Älkää, olkaa niin kiltti.” Richard sanoi kääntyen katsomaan tuoliltaan Rileytä. ”Me olemme menossa laboratoriolleni siksi, että voisin yrittää valmistaa vasta-aineen. Jos en onnistu, saat ampua minutkin.” Hän lisäsi raskaasti huokaisten ja painoi katseensa alas.
”Hyvä on Tohtori Evans.” Riley sanoi ja rentoutui hieman, muttei kuitenkaan hellittänyt katsettaan pojasta.
”Kiitos.” Richard sanoi ja kääntyi taas katsomaan eteen aukeavaa maisemaa, jota valokiilat lakaisivat.

Hitaasti saapuvassa aamunhämyssä hän näki ruumiita siellä täällä ja yritti olla huomioimatta ikäviä tömähdyksiä ja rusahduksia, kun ambulanssi ajoi ajotielle kuolleiden ihmisten ylitse. He eivät päässeet edes keskustaan asti, kun huomasivat koko kadun olevan täynnä paikalleen jääneitä autoja, joiden omistajat olivat joko juosseet pakoon tai kuolleet niille sijoilleen. Jossain etäämpänä näkyi loimottava valo, joka kertoi vakavasta onnettomuudesta, joiden uhrien hyväksi ei voinut enää mitään tehdä.

”Meidän on kierrettävä. Tämä on täysin tukossa.” Westwood sanoi ja alkoi peruuttaa ja käänsi sivukadulle, jossa ei näkynyt ristin sieluakaan. He puikkelehtivat pitkin pieniä katuja, kunnes viimein pysähtyivät erään liikkeen kohdalle, jonka Westwood oli huomannut.
”Riley, jää tänne ja varmista ympäristö, minä käyn tuolla täydentämässä asevarastojamme.” Westwood sanoi.
”Selvä.” Riley vastasi ja nousi auton kyydistä vannotettuaan, ettei yksikään päästä mitään sisälle sillä aikaa kun hän oli ulkona.

Viileä tuulen henkäys sai hänen värähtämään, mutta hän ei antanut sen häiritä vaan keskittyi tarkasti tehtäväänsä. Varmistettuaan, ettei lähistöllä ollut ketään tai mitään, hän palasi autolle, muttei vielä mennyt sisään, vaan jäi oville varmistamaan, ettei mitään pääsisi hänen ohitseen huomaamatta.

Westwood asteli sisälle pieneen aseita myyvään liikkeeseen, joka näytti olevan autio. Hän ei ehtinyt edes tiskille, kun sen takaa pomppasi näkyville karkean näköinen mies haulikko kourassaan.

”Mitä sinä täältä haet. Ala vetää.” Mies ärisi ja liikutteli käsiään hermostuneesti.
”Lähden kyllä, kunhan saan muutaman aseen. Tuolla ei voi liikkua ilmankaan ja kutini ovat melkein lopussa.” Westwood sanoi rauhallisesti.
”Ei onnistu. Ala vetää, ennen kuin ammun. Olet kuitenkin niitä piruja.” Mies ärjäisi.
”Jos olisin niitä, olisitte jo kuollut.” Westwood naurahti kolkosti.
”Jaa niin no.” Mies mutisi, tajuten typeryytensä. ”Ota sitten mitä otat ja ala sitten vetää. Ne pirut kun tuntuvat kuulevan liiankin hyvin.”
”Kiitos.” Westwood sanoi ja silmäili hämärässä asekauppiaan valikoimaa.

Pian hän oli kerännyt itselleen muutaman käsiaseen, patruunoita ja haulikon, sekä paljon muuta pientä ja tarpeellista.

”Maksa kumminkin ennen kuin menet.” Mies sanoi, sillä oli valmis tekemään kauppaa ja tiesi, että hänen myytävänsä olivat nyt haluttua tavaraa.
”Voinko maksaa myöhemmin?” Westwood kysyi, vaikka tunsikin tuon tyypin ja tiesi kysymyksensä turhaksi.
”Ei käy. Maksat nyt tai painut tiehesi aseitta.” Mies murahti.

Westwood aikoi vastata, mutta vaikeni sitten ja jäi tuijottamaan jonnekin miehen taakse. Hitaasti hän laski ostoksensa pienelle pöydälle, hellittämättä katsettaan suuresta tummasta siluetista, joka tuntui liikkuvan kauppiaan takana.

”Niin sitä pitää.” Kauppias sanoi tyytyväisenä.
”Vaiti.” Westwood äsähti ja otti haulikon käteensä ja latasi sen.
”Mitä sinä nyt aiot?” Kauppias kysyi.
”Ole vaiti ja painu maihin. NYT!” Westwood karjaisi ja valmistautui ampumaan.
”Mitä hittoa!” Kauppias älähti, mutta sukelsi nopeasti tiskinsä alle ja kuuli miten Westwood ampui haulikosta molemmat piipulliset. Pamaus kaikui korviasärkevänä hiljaisessa liikkeessä.

Viimein kauppias uskalsi nousta ylös ja näki inhottavan olennon retkottavan kuolleena lattialle aivan takana. Kauppiaan kädet alkoivat täristä, kun hän ymmärsi miten lähellä hän oli joutua olion ruuaksi.

”Kristus.” Hän henkäisi viimein ja kääntyi sitten katsomaan silmät suurina Westwoodia, joka latasi haulikon uudelleen. ”Kiitos.” Hän sai viimein kakaistua.
”Suosittelisin sinua poistumaan täältä, sillä äskeinen melu todennäköisesti houkuttelee lisää noita piruja tänne.” Westwood huomautti, eikä ihan väärässä ollutkaan.
”Hyvä on.” Kauppias sanoi ja alkoi kiireellä lappaa yhteen isoon laukkuun, joka hänellä aina oli tiskin alla, aseita ja patruunoita. ”Hemmetin hyvä sihti sinulla.” Hän lisäsi sitten.
”Ei tuo mitään.” Westwood sanoi ja kohautti olkiaan. ”Mennään.” Hän hoputti.

Kauppias ehti heittää ison laukun Westwoodille, kun äkkiä takahuoneen kautta tuli kovaa vauhtia kakksi oliota perätysten. Westwood laukaisi kerran, muttei osunut ensiimmäisenä juoksevaan olioon. Kauppias kääntyi ympäri ja laukaisi oman aseensa kohti oliota, joka rääkäisten lennähti taaksepäin ja kaatui lattialle. Toinen karjaisi vertahyytävästi nähtyään toverinsa mätkähtävän lattialle ja jatkoi pysähtymättä matkaansa ja hyökkäsi kauppiaan kimppuun.

Westwood kuuli miten kauppias rääkyi ja kiljui tuskasta ja kauhusta, kun olio raateli tätä. Hän tähtäsi ja laukaisi toisen piipullisen suoraan olion päähän, jolloin se lyyhistyi kauppiaan päälle. Westwood kaivoi käsiaseensa ja laukaisi sen kahdesti kauppiaan päähän, sillä tämä oli aivan liian pahasti haavoittunut, että tätä olisi voinut auttaa.

”Olen pahoillani.” Hän mumisi ja nosti kauppiaan laukun, johon vielä keräsi lisää muutaman aseen ja panoksia, ennen kuin häipyi.

Hän juoksi autolle ja ojensi laukun Rileylle, jonka käski hypätä autoon, nousten itse samalla kyytiin. Tuskin hän ehti istua penkille, käynnistää auton ja lähteä liikkeelle kun kapean pikkukadun toisessa päästä alkoi lähestyä useita olioita, jotka olivat kuulleet ruokakellon äänen.

”Helvetti.” Westwood sihahti ja mietti, mitä olisi parasta tehdä tai he kaikki päätyisivät noiden lounaaksi tai mikä pahinta yhdeksi tuollaiseksi olioksi.

No miten on, pääsevätkö he pakoon, vai ei, kerro sinä se. :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 07.08.10 - klo:18:17

”Olen pahoillani.” Hän mumisi ja nosti kauppiaan laukun, johon vielä keräsi lisää muutaman aseen ja panoksia, ennen kuin häipyi.
Hän juoksi autolle ja ojensi laukun Rileylle, jonka käski hypätä autoon, nousten itse samalla kyytiin. Tuskin hän ehti istua penkille, käynnistää auton ja lähteä liikkeelle kun kapean pikkukadun toisessa päästä alkoi lähestyä useita olioita, jotka olivat kuulleet ruokakellon ääneen.
”Helvetti.” Westwood sihahti ja mietti, mitä olisi parasta tehdä tai he kaikki päätyisivät noiden lounaaksi tai mikä pahinta yhdeksi tuollaiseksi olioksi.




”Täytyy etsiä toinen reitti.” Riley sanoi ja Westwood käänsi auton takaisin suuntaan, mistä he olivat tulleet. Auto kiihtyi nopeasti ja jätti jälkeensä oliot, jotka olivat lähteneet juoksemaan raivoisaa vauhtia auton perään.

He ajoivat pientä tietä pitkin aamuyön hämärä ympärillään. Talot olivat hiljaisia ja pimeitä, aivan kuin ihmiset olisivat olleet edelleen nukkumassa kotiensa suojissa. Oli hämmentävän rauhallista, eikä tietämätön olisi osannut aavistaakaan, millainen pahuus kaupungissa oli päässyt valloilleen, ei ennen kuin olisi sattunut näkemään ne paholaismaiset olennot, jotka juoksivat hiljaisilla kaduilla, verenmaku suussaan ja raivo, kuoleman kiilto silmissään.

George kävi yhä kalpeammaksi ja tohtori Brever katseli häntä tietäväisesti.
”Onko sinulla huono olo?” Brever kysyi, vaikka tiesikin jo vastauksen etukäteen. Hän ei halunnut säikäyttää poikaa, mutta oli nähnyt jo kerran, kuinka ihminen muuttui vertahimoitsevaksi olennoksi. Se tapahtui hitaasti, mutta vei kaiken inhimillisyyden vääjäämättä. Hän ei kuitenkaan aikonut kertoa pojalle, miten hänen kollegansa muutos oli tapahtunut.

Olisi parempi, ettei poika vielä tietäisi, mikä häntä odotti, sillä se tulisi olemaan pahempaa kuin maanpäällinen helvetti. Muutos söi ihmisestä kaiken hyvän ja ellei tietäisi, että kyseessä oli jokin tarttuva tauti, voisi melkein kuvitella, että itse saatana olisi tunkeutunut ihmisen sisälle muutoksen loppuvaiheessa. Brever tiesi, kaikki se inhimillisyys ja ymmärrys tulisivat katoamaan pojan lempeistä silmistä ja tilalle ilmestyisi täydellinen hulluuden hehku. Ja sen jälkeen, kaikki olisi menetetty.

George käänsi katseensa ja vastasi,
”Kyllä tämä tästä, ei mitään hätää.” Pojan vastaus ei kuitenkaan ollut kovin vakuuttava ja sai hänen isänsä katsomaan poikaansa hieman huolestuneena.

Riley tutki auton säilytyslokeroita ja löysi yhdestä kolosta kaupunkikartan, joka oli todennäköisesti toiminut virkatehtävissä apuvälineenä hälytysajoissa. Nainen levitti kartan eteensä, hymähti huvittuneena tokaisten,
”No, ovat näköjään säästäneet tässäkin kun kuskeille annetaan tavallinen kartta navigaattorin sijaan. Meidän onneksemme ovat saaneet edes tämän kartan”.

Tutkittuaan tovin karttaa, Riley osoitti kartalta sormellaan sitä katua, jossa he juuri sillä hetkellä olivat.
”Me olemme tässä, ja tuo tie johtaa kaupungin toiselle laidalle. Minne me olimmekaan menossa?”
”Butterflyhill avenue, Hightstreet 13” Richard sanoi ja muisti äkkiä ne kesät, jolloin heillä oli tapana lähteä Lilianin ja lasten kanssa autolla kaupungin ulkopuolella sijaitsevaan kansallispuistoon retkeilemään.

Talo oli kaikunut huudoista ja ohjeista kun Lilian oli silmät loistaen järjestänyt koko perheen valmiiksi retkeä varten. Richard oli kantanut kaikki retkeilytarvikkeet autoon kiltisti, kun hänen vaimonsa oli patistanut lapsia etsimään kumisaappaita ja takkejaan hilpeän naurun saattelemana. Enää talo ei raikunut kenenkään naurusta, vain rauniot olivat jäljellä heidän kodistaan ja mielipuolet juoksentelivat sen päällä tahraamassa kaikki ne kauniit muistot, joita paikkaan liittyi. Laboratorio olisi saanut palaa talon sijasta, se oli tämän kaiken pahan alku ja juuri.

”Ajakaa tuonne noin, siellä on syrjäinen piha, josta auton voi peruttaa ihan laboratorion oven eteen. Laboratorio on maan alla, pieni kellarimainen tila, josta johtaa käytävä toiselle puolelle valtatietä. Tuonne noin. Se on hyvä tietää, sillä emme voi tietää, mikä meitä siellä odottaa.” Richard sanoi ja katsoi vakavana toisia.

Niin, he ajoivat useamman kilometrin hiljaisia katuja, kunnes viimein saapuivat sinne, missä Richardin laboratorio sijaitsi. Missään ei näkynyt liikettä, mutta kuitenkin jännitys sai heidät pidättelemään henkeään, sillä pahaenteinen aavistus leijaili ilmassa ja se oli saanut alkunsa Richardin viimeisestä lauseesta: ”..emme voi tietää,  mikä meitä siellä odottaa.”


Noin, jatkakoon seuraava tarinaa :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 07.08.10 - klo:20:19
”Ajakaa tuonne noin, siellä on syrjäinen piha, josta auton voi peruttaa ihan laboratorion oven eteen. Laboratorio on maan alla, pieni kellarimainen tila, josta johtaa käytävä toiselle puolelle valtatietä. Tuonne noin. Se on hyvä tietää, sillä emme voi tietää, mikä meitä siellä odottaa.” Richard sanoi ja katsoi vakavana toisia.

Niin, he ajoivat useamman kilometrin hiljaisia katuja, kunnes viimein saapuivat sinne, missä Richardin laboratorio sijaitsi. Missään ei näkynyt liikettä, mutta kuitenkin jännitys sai heidät pidättelemään henkeään, sillä pahaenteinen aavistus leijaili ilmassa ja se oli saanut alkunsa Richardin viimeisestä lauseesta: ”..emme voi tietää, mikä meitä siellä odottaa.”


Westwood peruutti auton niin, että se tukki tien, eikä toiselle puolelle päässyt muuten kuin rikkomalla auton lasin ja kulkemalla sisäkautta läpi tai katon kautta. Ei ehkä täydellinen este, mutta hidastihan se mahdollisia hyökkääjiä hieman.

Riley jakoi Westwoodin tuomasta laukusta aseen niille ryhmän jäsenille, jotka vielä olivat ilman asetta. Hän ajatteli, että voisivat ainakin puolustaa itseään jotenkin, jos laboratoriossa olisi lisääkin noita olioita.

Richard vilkaisi saamaansa asetta, laski sen syliinsä ja alkoi rullata pitkin kapeaa käytävää, joka päättyi paksuun teräksiseen oveen. Hän pysähtyi oven viereen ja kohottautui painelemaan numerosarjan ja sen jälkeen painoi peukalonsa pieneen neliskanttiseen alueeseen, jossa välkähti kerran tai kahdesti valo, minkä jälkeen raskas ovi vetäytyi sivuun. Sisälle Richard ei päässyt, sillä Riley esti sen, astuen hämärästi valaistuun tilaan ja katseli ympärilleen varmistaen, ettei siellä ollut ketään tai mitään.
 
Westwood pysytteli ryhmän hännillä ja varmisti, ettei ulkoa päässyt mitään sisälle, Richardin painellessa koodin uudelleen, niin että ovi sulkeutui hitaasti, Westwoodin viimein astuttua sisälle.

”Tähän asti kaikki näyttäisi olevan kunnossa.” Westwood sanoi, muttei aikonut silti lepsuilla, sillä vielä he eivät olleet täysin perillä.
”Minä en pidä tästä.” Riley mutisi liikkuessaan jännittyneenä ja mahdollisimman vähin äänin eteenpäin. ”En pidä yhtään.”
”En minäkään.” Richard vastasi ja katsoi hermostuneena ympärilleen, sillä tunsi, että jokin oli toisin. Jonkun oli selvästi täytynyt käydä täällä sinä aikana, kun hän oli maannut sairaalassa.

Tilasta lähti toinen käytävä, joka myös päättyi paksuun teräs oveen. Richard paineli jälleen koodinsa ja painoi sormensa tunnistelevylle, minkä jälkeen ovi avautui ääneti. Riley varmisti reitin taas, ennen kuin päästi muut sisälle. Richard rullasi sisälle ja sulki oven kun kaikki olivat päässeet hissiaulaan.

Hän rullasi hissin ovelle, paineli koodinsa ja sormenjälkensä tunnistelevyyn. Kuului hiljaista hurinaa, kun hissi alkoi kohota ylöspäin. Tovin kuluttua hurina lakkasi ja kuului pieni naksahdus kun hissi pysähtyi ja ovet liukuivat ääneti sivuille. Pieni ryhmä ahtautui sisälle ja ovet sulkeutuivat, hissin nytkähtäessä liikkeelle. Kesti taas pieni tovi, kunnes hissi pysähtyi pehmeästi ja ovi avautui.

Riley astui ulos ensimmäisenä ja totesi heidän olevan aulassa, samantapaisessa kuin ylhäälläkin. Kun alue oli havaittu turvalliseksi, muut tulivat ulos hissistä, jonka Richard lukitsi niin, ettei kukaan tai mikään saisi sitä ylös ja pääsisi sitä kautta alas.

Hän ohitti Rileyn ja vilkaisi tätä nopeasti, ennen kuin pysähtyi ovelle, paineli koodinsa ja peukalonsa tunnistelevyyn, jonka jälkeen ovi avautui. Riley työntyi sisälle ja tutki käytävän, jonka päässä oli teräslasiset ovet, joiden läpi näkyi laboratorio. Siellä oli valot, mutta lähemmäksi päästyään hän huomasi, että koko paikka oli myllerretty, niin kuin jotakin olisi etsitty.

Riley viittasi Richardia tulemaan, sillä ei pääsisi sisälle ilman tätä. Richard nyökkäsi ja rullasi käytävää pitkin Rileyn luokse. Sanaakaan sanomatta hän kääntyi painelemaan koodinsa ja sormenjälkensä, jonka jälkeen ovi avautui.
Oven takana olevassa huoneessa oli hiljaista ja Richard näki hävityksen, jonka joku oli tehnyt hänen laboratoriossaan.

”En tiedä, mitä täällä on tapahtunut, mutta jotakin on selvästi etsitty.” Riley sanoi jatkaen hitaasti ja varovaisesti ympäristön tutkimista.

Lukuisia koeputkia oli hajotettu ja heitelty sinne tänne. Riley kuuli miten lasi ritisi hänen kenkiensä alla. Hän tutki jokaisen huoneen ja palasi viimein muiden luo.

”Näillä näkymin täällä ei ole muita kuin me, mutten silti tuudittautuisi turvallisuuden tunteeseen. En nyt kun noita piruja kävelee pitkin kaupunkia.” Riley sanoi.
”Olet oikeassa.” Westwood sanoi. ”Tohtori Evans, minä ja Riley pidämme vahtia, niin että sinä saat työsi tehtyä. Ehkä olisi parasta lukita poikasi yhteen huoneeseen.” Hän lisäsi.
”Hyvä on.” Richard sanoi hiljaa, vaikka olisi halunnutkin sanoa oman mielipiteensä Westwoodin ehdotukseen. ”George, tämä on omaksi parhaaksesi.” Hän sanoi rullattuaan poikansa viereen.
”Tiedän isä.” George vastasi ja suuntasi kulkunsa siihen huoneeseen, jossa näytti olevan vankin ovi.

Hän astui sisälle ja ovi suljettiin hänen perässään. Aseen hän sentään sai pitää ja sitä hän aikoi käyttää, jos alkaisi näyttää siltä, ettei isä saisikaan vasta-ainetta tehtyä. Se olisi hänen viimeinen tekonsa estää itseään vahingoittamasta muita.

Richard näki tuon pelottavan päättäväisen ilmeen poikansa kasvoilla, ennen kuin ovi sulkeutui ja pelkäsi nyt enemmän kuin hetkeäkään aiemmin, että menettäisi tämän. Siinä oli syy, miksi hän ei antaisi periksi, vaan tekisi kaikkensa, jotta voisi estää sen mitä oli edessä, jos hän nyt epäonnistuisi.

”Tohtori Brever, saatte toimia apulaisenani. Kai te osaatte käyttää näitä laitteita?” Richard kysyi ja katsoi Tohtoria.
”Luulisin niin.” Tohtori Brever vastasi.
”Hyvä.” Richard sanoi ja rullasi huoneeseensa, jossa oli tiukasti valvotussa kassaholvin tapaisessa paikassa säilössä niin tuo aine, joka oli kaiken tämän kurjuuden takana, kuin puolivalmis ja testaamaton vasta-aine.

 Huoneeseen saavuttuaan, hän huomasi holvin oven olevan auki ja papereidensa olevan levällään pitkin lattiaa. Varovasti hän kurkisti holviin, sydän hakkasi rinnassa ja hän nielaisi, sillä pelkäsi, että se kuka täällä olikin käynyt, oli myös vienyt vasta-aineen. Mutta ei, jostakin syystä varas oli sen jättänyt paikalleen. Ei ollut katsonut sitä jostakin syystä tarpeelliseksi.

”Luojan kiitos.” Richard mumisi ja kurottautui ottamaan tuon arvokkaan putkilon, minkä jälkeen hän rullasi takaisin laboratorion puolelle.

Vasta siellä hän huomasi toisen putkilon lattialla ja vähän verta sen ympärillä, kuin joku olisi yrittänyt ottaa sen lattialta itselle, mutta repinyt kätensä. Varas varmaankin. Richard alkoi hiljalleen hahmottaa tapahtuman kulkua ja arveli, että ne harvat, jotka olivat laboratoriossa olleet, olivat paenneet, sitä mitä varkaasta oli tullut.

Vähän kauempana, lähellä ilmastointia, jonka ritilä oli revitty irti, ja heitetty jonnekin, oli jonkun repaleiset tummat housut. Riley huomasi tämän ja harppoi ilmastointi kanavaan johtavan aukon luo ja tutkittuaan, sen kumartui tutkimaan housuntaskuja. Hän löysikin lompakon ja sieltä henkilöllisyystodistuksen.

”Christian Sheldon.” Riley luki ääneen.
”Christian Sheldon?” Richard toisti hämmentyneenä ja alkoi nyt käsittää, tapahtuneen kulun.
”Te tunnette hänet?” Riley kysyi.
”Kyllä. Me olimme ylimmät ystävykset kouluaikoina, mutta jossakin välissä meille tuli erimielisyyksiä tutkimuksiimme liittyvistä asioista.” Richard vastasi. ”En silti ymmärrä miksi hän meni tekemään tämän. Olisihan hänen pitänyt tajuta, mikä vaara tällaisessa piilee.” Hän lisäsi ja katseli entisen ystävänsä ja kollegansa housuja, jotka roikkuivat Rileyn käsissä.
”No ei sille enää mitään voi, tehty mikä tehty ja ilmeisesti hän tuhosi itsensä sitä tehdessään, emmekä saa tietää syytä sille.” Westwood tuumasi. ”Mistä teillä sitten oli erimielisyyksiä?” Hän kysyi sitten.
”Siitä mihin tutkimuksiamme käytetään. Hän halusi hyötyä niistä, kun minä taas halusin käyttää niitä ihmiskunnan hyväksi. En halunnut, että minun keksintöäni käytettäisiin väärin ja väärällä tarkoitan lähinnä rahallista ja sotilaallista hyötymistä, mutta hän halusi rahaa ja valtaa.” Richard sanoi. ”Alun perin halusin löytää hoidon vaimoni sairauteen. Se oli ollut hänellä piilevänä ties kuinka kauan, ennen kuin vasta muutama vuosi sitten ilmestyi ensimmäiset oireet. Siitä lähtien olen paiskinut töitä tämän kanssa. Vasta vähän ennen ensimmäistä ja pahoin epäonnistunutta koetta, sain kuulla, ettei hänellä olisi ollut enää kovin montaa kuukautta elinaikaa. En usko, että hän olisi halunnut mitään tällaista tapahtuvaksi.” Hän jatkoi hiljaa ja painoi katseensa alas.
”Sinäkö olet tämän takana?” Riley älähti. ”Sinun vuoksesi menetin koko tiimini. Minun pitäisi ampua sinut siihen paikkaan.” Hän sähisi ja osoitti aseellaan Richardia.
”Tiedän.” Richard vastasi ja nosti katseensa Rileyhyn. ”Ja minun on elettävä tämä tunnollani koko loppuelämäni, miten kauan sitä kestääkin.”

Riley katsoi miestä, jonka poskea pitkin valui kirkas kyynel ja rauhoittui. Hän tajusi, ettei viha ja kosto auttaisi mitään ja tuolla miehellä oli jo pahimmanlaatuinen rangaistus, jota tämä kantaisi ikuisesti mukanaan.
Äkkiä hiljaisuuden rikkoi heidän päidensä yläpuolelta kuuluva ryminä. Jokainen nosti katseensa kohti kattoa hermostuneena.

”Meillä on seuraa.” Riley sanoi hiljaa ja yritti seurata mihin tuo ryminän aiheuttaja yritti liikkua. Sillä epäilemättä, se liikkui ilmastointikanavissa. ”Evans, Brever, painukaa töihinne. Ei ole aikaa vitkutella. Minä ja Westwood pidämme huolen siitä, ettei tuo, mikäli se on yksi niitä, pääse teidän kimppuunne.” Hän komensi.
”Abby, Bones ja Ellison, yrittäkää pysyä matalina.” Westwood sanoi ja hätisti nuo kolme lähimmän pöydän suojiin.
”Mitä nyt tapahtuu?” Abby kysyi peloissaan ja piteli asetta molemmissa käsissään, vaikkei osannutkaan sitä käyttää.
”Älä huoli, kyllä nuo kaksi osaavat hoitaa tilanteen.” Mary koetti lohduttaa tyttöä, vaikka oli itse vähintäänkin yhtä peloissaan.

Richard ja Tohtori Brever ryhtyivät toimeen. Richard avasi tietokoneensa ja kävi läpi tietoja, yrittäen keksiä, missä oli mennyt vikaan. Miksi aine oli saanut aikaan ylhäällä riehuvan kaaoksen ja miksi vasta-aine ei ollut toiminut erittäin tarkasti valvotussa tilanteessa.

Kuului valtaisa rysähdys ja jokin mätkähti alas. Jokin sellainen, mitä he eivät olleet vielä nähneet. Tämä oli täysin erilainen kuin kaikki muut oliot, joita he olivat nähneet kaupungilla. Suurempi, vahvempi ja ilkeämpi.
 
En sitten voinut vastustaa kiusausta, vaan kirjoitin pätkäsen. Mitä mahtaakaan tapahtua, kun ryhmä on suljetussa tilassa, josta ei pääse pois, seurassaan, jotakin, mitä he eivät vielä olleet kohdanneet. Kerrohan sinä se. :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Mustang - 07.08.10 - klo:20:58
He kaikki jähmettyivät tuijottamaan laboratorion lattialle mätkähtänyttä oliota.  Se tuijotti takaisin verenpunaisilla, kammottavilla silmillään. Se oli selvästi fiksumpi, kuin muut kaltaisensa ja sen valtaisa koko sai ryhmän lamaantumaan pelosta. He näkivät, että oliota vainosi sama lihanhimo, kuin muitakin, mutta silti se tarkasteli aloillaan tilanteen kehittymistä. Riley toipui shokistaan nopeimmin sotilaallisen koulutuksensa ansiosta. Hän tähtäsi ja laukaisi aseensa olentoa kohti. Olento väisti vikkelästi ja Riley ampui yhä uudestaan ja uudestaan – tuloksetta. Otus kohdisti ryntäyksensä Rileytä kohti ja sai raapaistua ryhmyisen kätensä terävillä kynsillä syvät haavat naisen kasvoihin. Samassa Westwood avasi tulen ja otus katsoi parhaaksi lähteä tilanteesta. Se rymisti ulos samaa tietä, mitä oli tullutkin.
”Oletko kunnossa?” huudahti tohtori Brever ja syöksähti katsomaan ikävän näköisiä viiltoja Rileyn kasvoissa.
”Olen voinut paremminkin. Viekas pirulainen, yritti viedä näköni. Sitten olisinkin ollut helppo saalis”, Riley vastasi. Hänen haavansa puhdistettiin ja he yrittivät tukkia ilmastointikanavan parhaansa mukaan laboratoriosta löytyneillä tavaroilla.
”Se tulee takaisin vielä. Nyt se tietää, missä olemme. Tuo viritelmä ei pidättele sitä kauan, mutta ainakin olemme varuillamme, kun se raivaa tietään tänne alas”, Riley manaili. Hän tarkisti kaikkien aseet ja opasti Abbya, Bonesia ja Ellisonia niiden käytössä. Tuota otusta vastaan he tarvitsisivat kaikki liikenevät resurssit käyttöönsä. Tohtorit jatkoivat muistiinpanojen läpikäymistä ja pohtivat, missä piili vasta-aineen aukkokohta. Richard oli hyvillään Breverin läsnäolosta. Naisen rauhallisuus ja ammattitaito helpottivat hänen omaakin oloaan. Oli myös hyödyllistä, että paikalla oli joku ulkopuolinen, omille virheilleen saattoi tulla ennen pitkää sokeaksi ja toinen näkökanta saattaisi saada edistystä aikaan.
Toisaalla Georgen tila paheni. Käden puremahaavaan sattui ja sitä poltteli lähes sietämättömästi. George tunsi ajatustensa sumenevan. Hän toivoi, että se johtui kivusta, eikä meneillään olevasta muodonmuutoksesta. Hänen kyntensä olivat kasvaneet ja hänellä oli hyvin kuumeinen ja voipunut olo. Kuvotuksen aallot tulvivat säännöllisesti hänen ylitseen ja hän alkoi toivoa armollista tiedottomuutta.
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 07.08.10 - klo:23:10
Toisaalla Georgen tila paheni. Käden puremahaavaan sattui ja sitä poltteli lähes sietämättömästi. George tunsi ajatustensa sumenevan. Hän toivoi, että se johtui kivusta, eikä meneillään olevasta muodonmuutoksesta. Hänen kyntensä olivat kasvaneet ja hänellä oli hyvin kuumeinen ja voipunut olo. Kuvotuksen aallot tulvivat säännöllisesti hänen ylitseen ja hän alkoi toivoa armollista tiedottomuutta.

Hän katseli asetta, jonka oli saanut ja mietti, käyttääkö sitä jo nyt, vai jaksaisiko odottaa vielä hetken. Kovin kauaa hän ei enää voisi odottaa, sen hän tiesi.

Toisella puolella Tohtori Brever ja Richard tekivät töitä kuumeisesti, saman aikaan, kun Westwood ja Riley partioivat ympärillä. Brever kävi läpi muistiinpanoja ja vilkuili välillä Richardin näytölle, jossa oli useampi ikkuna auki, kuvia ja muuta informaatiota vilahteli tämän tästä.

”Pysähdy.” Brever sanoi. ”Selaa vähän taaksepäin. Ei noin paljoa. Juuri tuossa. Odotahan.” Hän ohjeisti ja alkoi lukea pientä kiintoisaa pätkää, joka taisi olla Richardin omaa käsialaa.

Richard itsekin pysähtyi lukemaan sitä ja jokin alkoi raksuttaa hänen mielessään.

”Kuinka olen voinut olla niin typerä.” Hän mumisi ja luki rivit uudelleen ja alko sitten etsiä tarvittavia välineitä vasta-aineen tekemiseen.
 
Richard katseli vielä koneella olevia tietoja, otti esiin kuvan, näppäili hetken käskyjä ja pian kuva näytti hieman toisenlaiselta. Mies tarkasteli sitä vielä, varmistaakseen, että oli tehnyt oikeat säädöt. Kyllä se näytti toimivan.
Tuosta innostuneena hän rullasi toiselle pöydälle ja nosti keskeneräisen vasta-aineen sisältävän putkilon telineeseen ja alkoi lisäillä siihen puuttuvia ainesosia. Kesti monta pitkää ja hermoja repivää minuuttia, joka vaihtui tunniksi, ennen kuin aine oli valmis.

Richard otti ruiskun ja mittasi siihen sopivan annoksen ainetta ja alkoi rullata kohti huonetta, jossa George oli.
Hän avasi oven ja rullasi sisälle, aivan poikansa viereen. Tämän muutos oli melkein lopussa. Richard ei aikaillut, vaan iski neulan pojan käsivarteen ja ruiskutti aineen verenkiertoon. Tämän jälkeen hän alkoi perääntyä ovelle ja juuri, kun hän oli kääntymässä, jokin suuri ja voimakas osui häneen niin, että pyörätuoli kaatui ja hän liukui pitkän matkan taaksepäin pitkin lattiaa ja jäi alalleen makaamaan.

”Isä!” George huudahti ja yritti nousta seisomaan, vaikka joka paikkaa särki.

Silti hän tunsi, että vasta-aine vaikutti ja muutos pysähtyi. Hän ei muuttuisi, vaan palautuisi normaaliksi. Hän nosti katseensa ja näki ovella suuren olennon, joka tähyili molempia kuin miettien kummasta olisi eniten vaara.
Takaa kuului pari laukausta. Ulvaisten olio kääntyi ja juoksi jonnekin. George astui ulos ja näki muun ryhmän paikallaan, Rileyn osoittaessa aseellaan sinne missä olio oli ollut ennen katoamistaan.

”Apua, auttakaa. Isään sattui.” George sanoi hätääntyneenä.

Ensimmäisenä liikkeelle lähti Brever, joka nyt toimi oman vaistonsa ja työnsä mukaisesti. Hän tutki miehen ja totesi tämän menettäneen vain tajuntansa, mutta muuten tämä oli kunnossa. Iskun voimasta tämä oli silti satuttanut itseään sen verran, että verinoro valui suupielestä leukaan.

Westwood tuli Breverin avuksi ja yhdessä he saivat Richardin ostettua laboratoriossa olevalle sairaalavuoteelle. Brever varmisti vielä, ettei mies ollut saanut muuta kuin kunnollisen kuhmun päähänsä ja haavan huuleensa, ennen kuin uskalsi jättää tämän rauhassa toipumaan tällistä.

”Se olio on tuolla jossain vieläkin.” Westwood sanoi ja katseli ympärilleen hermostuneena.
Kukaan ei edes muistanut olla iloinen siitä, että vasta-aine oli toiminut. Nyt heille tuli uusi ongelma, miten antaa sitä sadoille tuhansille, kenties miljoonille tartunnan saaneille.

Tässä tällainen pätkä. Mitä mahtanee seuraavaksi tapahtua, kerroppa sie se. :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Mustang - 07.08.10 - klo:23:31
”Se olio on tuolla jossain vieläkin.” Westwood sanoi ja katseli ympärilleen hermostuneena.
Kukaan ei edes muistanut olla iloinen siitä, että vasta-aine oli toiminut. Nyt heille tuli uusi ongelma, miten antaa sitä sadoille tuhansille, kenties miljoonille tartunnan saaneille.


Tilanteen hieman rauhoituttua laboratoriossa vallitsi synkkä hiljaisuus. Brever tarkkaili Richardia, joka ei ollut vieläkään tajuissaan. Muut tyytyivät istumaan omissa oloissaan vilkuillen silloin tällöin ympärilleen ääniä kuunnellen. Hiljaisuuden rikkoi surkeankuuloinen kurina. Riley vilkaisi säpsähtäen Abbyn suuntaan. Tyttö punastui.
”Anteeksi, minun vain alkaa olla nälkä”, Abby sanoi.
”Eiköhän meidän kaikkien. Hiisi vieköön, emme tajunneet napata ruokaa matkan varrelta”, Westwood kirosi.
”Minusta osan meistä pitäisi lähteä hakemaan sitä ulkopuolelta”, Bones sanoi.
”Ei onnistu, Richard on ainoa, joka täältä pääsee ulos ja hänestä ei juuri nyt ole mihinkään. Sitä paitsi, se olento riehuu täällä vielä vapaana”, Ellison vastasi.
”Minä menen. Ilmastointikanavaa pitkin pääsee ilmiselvästi ulos. Teillä on nyt George mukana ruodussa ja aseita riittämiin. Ilman ruokaa me kaikki kuolemme tänne”, Riley vastasi. ”Kuka tulee mukaani?”
Muut katsoivat toisiinsa hiljaisuuden vallitessa. He tiesivät tiukkailmeisen naisen olevan oikeassa. Lopulta Bones nousi seisomaan.
”Minä lähden. Westwoodin on parasta kuitenkin jäädä tänne, sillä hän käyttelee asetta kätevästi”, Bones totesi.
”Hyvä on. Brever, ala valmistaa vasta-ainetta lisää.  Abby, George, Ellison ja Westwood, turvatkaa tohtori Breverin selusta sillä välin, kun olemme poissa. Yrittäkää myös saada Richard virkoamaan, hänen avullaan pääsette pakoon, jos tulee tiukka paikka. Kun olemme menneet, älkää tukkiko ilmastointikanavaa, mutta olkaa varuillanne”, Riley opasti muita. Hetken kuluttua Bones ja Riley olivat kiivenneet ilmastointikanavaan. ”Muistakaa, olkaa varuillanne ja nostakaa aseet valmiiksi pienimmästäkin rapsahduksesta tältä suunnalta ja pitäkää aistit muutenkin valppaina”, sanoi Riley. ”Me huudamme hyvissä ajoin, ennen kuin ilmestymme, niin osaatte varautua meihin. Muita ei sisään päästetä, onko selvä?” nainen lisäsi vielä, ennen kuin katosi pimeään ilmastointiputkeen. Jostain rakennuksen uumenista kuului kolinaa ja eläimellinen tuskanparahdus. Otus oli saanut maistaa luotia ja nuoli nyt jossain haavojaan. Abby alkoi nyyhkyttää veljensä olkaa vasten.


Onnistuuko ruuanhaku ja mitä sen aikana tapahtuu? Kerro sinä.
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 08.08.10 - klo:11:12
”Me huudamme hyvissä ajoin, ennen kuin ilmestymme, niin osaatte varautua meihin. Muita ei sisään päästetä, onko selvä?” nainen lisäsi vielä, ennen kuin katosi pimeään ilmastointiputkeen. Jostain rakennuksen uumenista kuului kolinaa ja eläimellinen tuskanparahdus. Otus oli saanut maistaa luotia ja nuoli nyt jossain haavojaan. Abby alkoi nyyhkyttää veljensä olkaa vasten.

George yritti rauhoitella sisartaan ja kietoi kätensä tämän ympärille. ”Kyllä tämä tästä vielä paremmaksi muuttuu.” Hän sanoi, vaikkei saanutkaan vakuuttavuutta ääneensä.

Joitain minuutteja myöhemmin, Richard alkoi liikahdella ja avasi silmänsä. Hän katsoi ympärilleen hermostuneena, kuin peläten näkevänsä sen olion taas. Hän kohottautui käsiensä varaan ja näki että ryhmän jäsenet näyttivät olevan kunnossa. Huomattuaan, että kaksi jäsentä puuttui, hän rutisti kulmiaan huolestuneesti ja yritti etsiä heitä katseellaan.

”Missä Riley ja Bones ovat?” Richard kysyi ja sai lähinnä olevan Breverin hätkähtämään ja Westwoodin käännähtämään nopeasti Richardin suuntaan. Varmistuttuaan, että kaikki oli kunnossa, hän rentoutui hivenen ja kääntyi vahtimaan ilmastointi kanaviin vievää aukkoa.
”Richard, anteeksi Tohtori Evans, minä vain säikähdin, kun en tiennyt milloin palaisitte takaisin tajuihinne.” Tohtori Brever sanoi ja hymyili varovaisesti.
”Kutsukaan vain Richardiksi.” Richard sanoi ja vastasi Breverin hymyyn surumielisellä, mutta ystävällisellä hymyllä. ”Anteeksi että säikäytin. Se ei ollut tarkoitus.” Hän lisäsi.
”Ei se mitään.” Brever sanoi ja tarkasti Richardin autettuaan tämän istumaan vuoteen reunalle. ”Ei aivotärähdystä, hyvä.” Hän mumisi tutkittuaan Richardin ja katsoi nyt tätä varmistaakseen, ettei mitään hälyttävää tapahtuisi. ”Saitte silti melkoisen tällin.” Hän lisäsi.
”Epäilemättä, eikä sitä voi unohtaa.” Richard vastasi ja toivoi, ettei hänen tarvitsisi kohdata tuota olentoa enää.

Olentoa, joka oli ollut joskus hänen kollegansa, sillä se tuon olennon täytyi olla. Se oli kaiketi joutunut olemaan kauankin laboratorion uumenissa, mistä se ei ollut löytänyt tietä ulos syystä tai toisesta. Tämän oli silti täytynyt ehtiä purra jotakuta työntekijää, ennen kuin nämä pääsivät pakenemaan ja jättämään olion lukkojen taakse.

”Mitä te mietitte?” Brever kysyi, nähtyään miehen vaipuvan syvälle ajatuksiinsa.
”Ei mitään erityistä, tohtorin Brever.” Richard sanoi ja katsoi naista, joka vastasi katseeseen.
”Voitte kutsua minua Lisaksi.” Brever sanoi ja tarkkaili miestä yhä, sillä oli varma, että tämä jotakin asiaan liittyvää.
”Hyvä on, Lisa.” Richard hymähti. ”Mietin vain tehoaako vasta aine tuohon olioon, se kun on ollut tämän rakennuksen sokkeloissa jo päiviä. Hän on ehtinyt muuttua enemmän kuin ne muut, joita me olemme nähneet.” Hän lisäsi.
”Meidän pitäisi saada se ensin kiinni, että voisimme kokeilla ja silti epäilen onnistuisiko se. Tuo olento on liian vahva ja nahka näytti olevan hyvin paksu, kun eivät edes luodit näyttäneet tekevän siihen kovin pahaa jälkeä, vaikka Westwood, sekä Riley ampuivat sitä varsin järeillä aseilla.” Lisa sanoi. ”Ja jos luodit eivät kovin hyvin tehoa, niin saako siihen edes neulaa iskettyä, tarkoitan siis että pitäisi olla paljon kestävämpi neula, joka läpäisisi sen paksun nahan.” Hän lisäsi.
”Olet oikeassa.” Richard sanoi ja alkoi miettiä miten sellaisen saisi tehtyä, sillä niin vahvoja neuloja oli vain eläintarhoissa, missä oli paksunahkaisia eläimiä, kuten norsuja. Eikä hän halunnut lähettää enempää ihmisiä ulkomaailmaan, missä noita olioita liikkui enemmän. Ei ollut varaa tapattaa ketään. Piti siis keksiä jotain, mutta mitä.

Katse kiersi laboratoriota, kuin etsien jotakin, joka kävisi neulasta, sillä hän tajusi, että sellainen ruisku neuloineen piti koota itse. Lisa tajusi tämän myös ja antoi hänkin katseensa kiertää paikkaa, kunnes hän viimein keksi jotakin.

Toisaalla Riley ja Bones mönkivät pitkin ilmastointikanavia, etsien tietä ylös. He kuulivat olennon valituksen jostakin kaukaa ja liikkuivat eteenpäin niin nopeasti kuin pystyivät, sillä heillä ei ollut halua kohdata tuota oliota. Viimein he pääsivät tilavampaan paikkaan, josta lähti yksi ainoa kapea ilmastointi kanava ylöspäin. Se oli niin kapea, ettei tuo olento ollut mahtunut siitä kulkemaan ja siksi se kierteli niissä kanavissa, mihin se mahtui.

”Ylös vain sitten.” Riley sanoi ja hyppäsi niin ylös kuin pystyi ja nappasi kiinni mistä sai ja kiskoi itsensä ahtaaseen kanavaan, jonka seinämistä hän saattoi ottaa niin paljon tukea ilman, että putoamisesta olisi vaaraa. ”Alahan tulla Bones.” Hän käski ja alkoi mönkiä ylöspäin, mistä tuntui tulevan raikkaita henkäyksiä kanavaan.

”Tullaan tullaan.” Bones mutisi, otti vauhtia ja hyppäsi. Hän sai otteen reunasta ja punnersi itsensä ylös ja alkoi kavuta ylöspäin Rileyn perään.

Alhaalta kuului kolinaa, jolloin Bones pisti vauhtia kapuamiseen, vaikka tiesikin, ettei olio mahtuisi näin kapeaan käytävään millään. Silti hänellä oli ilkeä tunne että pian joku nappaisi kiinni hänen jalastaan ja kiskoisi alas. Se ei saanut hänen oloaan ainakaan yhtään paremmaksi, mutta hän päätti, ettei antaisi pelolle periksi, vaan seuraisi tuota lujatahtoista naista, joka oli tähänkin asti toiminut niin rohkeasti.

Niin nuo kaksi kapusivat yhä ylemmäksi, hitaasti mutta varmasti. Välillä heidän oli pysähdyttävä lepäämään, sillä matka ylöspäin oli raskas ja hidas. Pitkän ajan kuluttua he pääsivät ylös, mistä näkyikin kalpea valon kajo, joka valaisi kanavan yläosan.

”Ei enää kauan. Olemme pian ulkona.” Riley sanoi rohkaisevasti.
”Hienoa. Alkaakin tuntua ikävästi mikroruualta.” Bones mutisi ja sai Rileyn naurahtamaan.
”No niin jatketaanpas matkaa.” Riley sanoi ja jatkoi kipuamistaan, kunnes pääsi aivan hupulle.

Hän tyrkkäsi kanavan päälle laitetun ritilän sivuun ja kipusi ulos, mihin jäi odottamaan Bonesia, jonka auttoi kanavasta. Kummankin vaatteet, kasvot ja kädet olivat menneet aivan mustiksi likaisessa ilmastointikanavassa kiipeillessä. Bonesilla yllään oleva sairaalan pyjama oli tahrautunut mustaksi ja hän värisi yrittäessään kietoa ohutta asuaan tiukemmin ympärilleen. Riley huomasi tämän, riisui takkinsa ja kietoi sen Bonesin ympärille.

”Meidän täytynee myös etsiä vaatteita, sillä sinä, Evans ja Ellison, ette voi iän kaiken kulkea sairaalavaatteissanne.” Riley huomautti ja katsoi ympärilleen, nähdäkseen minne he olivat tulleet.

Hän totesi heidän olevan pienen kukkulan päällä, josta näkyi alemmas levittäytyvä omakotitaloalue. Yhdessä kohtaa näkyi kuin ammottavana haavana tumma kolo. Paikka, jossa oli ollut Evansien koti.

”Nyt meidän on saatava kulkuneuvo ja päästävä jollekin kaupalle, ilman, että nuo oliot huomaavat meitä.” Riley sanoi katsellessaan kiikarien läpi omakotitaloaluetta, joka nyt näytti niin lohduttomalta ja autiolta.

Alueen halki kulkevilla teillä makasi raatoja ja autoja oli siellä täällä ja näiden välissä kuljeskeli noita olentoja. Suurin osa niistä oli silti vetäytynyt auringolta piiloon, mikä miellytti Rileytä. He saattaisivat saada kulkea rauhassa, niin kauan kun auringon valoa riittäisi.

”No niin, mennään.” Riley sanoi ja lähti matalana liikkeelle ja suuntasi alas kukkulalta, etsien samalla sopivaa kulkuneuvoa.

Kesti aikansa, ennen kuin he pääsivät tielle, missä he alkoivat tutkia autoja, kunnes löysivät sopivan auton, joka kulkisi nopeaan ja pärjäsi huonossakin maastossa. Entinen omistaja oli kiireessä jättänyt avaimet lukkoon, joten se helpotti noiden kahden matkaa huomattavasti.

Pian he olivat liikkeellä ja suunnistivat takaisin kaupunkiin, kulkien varovaisesti pitkin kapeita sivukatuja, välttääkseen tukkeutuneen pääkadun. Viimein he löysivät jonkinmoisen kauppakadun, jonka varrelle Riley pysäköi auton. Hän nousi kyydistä ja varmisti alueen, ennen kuin antoi Bonesille merkin, että tämän oli turvallista tulla. Yhdessä he tarkastelivat liikkeitä, etsien elintarvikkeita ja vaatteita.

”Minä käyn täällä. Mene sinä tuonne ja ole varovainen.” Riley sanoi matalalla äänellä, sillä ei halunnut pitää turhaa melua, joka kutsuisi nuo olennot heti esille.
”Hyvä on.” Bones nyökkäsi ja nielaisi hiljaa.

Hän asteli varovaisesti vaatteita myyvään liikkeeseen, joka oli hiljainen ja tyhjä. Oli kuin kaikki olisi kiireellä lähteneet ja jättäneet ostoksensa siihen mihin ne sattuivat putoamaan. Jopa myyjät olivat jättäneet kassat ja kadonneet. Hän eteni niin hiljaa kuin suinkin ja tutki liikkeen valikoimaa, vilkuillen ympärilleen kuin peläten, että milloin tahansa jostakin nurkasta saattaisi syöksyä jokin tuollainen olento kimppuun.

Hän jätti suosiolla kaikki muotihörhelöt tankoihin ja keräsi vain yksinkertaisia, tavallisia ja käytännöllisiä vaatteita ja asusteita, kuten t-paitoja, farkkuja, sukkia, kenkiä, vöitä ja alusvaatteita, eräältä seinältä nappaamaansa laukkuun. Hän otti paljon eri kokoja niin naisille kuin miehille, kun ei tiennyt, että kuka mahtuisi ja mihin. Viimeiseksi hän haki itselleen vaatekerran ja kävi nopeasti vaihtamassa sen ylleen pukukopissa.

Tämän jälkeen hän otti laukun ja hiippaili liikkeen ovelle, josta kurkisti, ennen kuin astui ulos. Oli aivan hiljaista, ei ketään missään. Hän avasi auton oven varovaisesti ja työnsi vaatelaukun autoon ja laittoi sitten oven kiinni ja suuntasi liikkeeseen, jonne Riley oli mennyt.

Hän asteli varovaisesti hyllyjen välissä, napsien välillä jotain pientä taskuihinsa. Viimein hän löysi Rileyn, joka keräsi hyllystä säilykepurkkeja löytämäänsä isoon kassiin.

”Riley.” Bones sanoi hiljaa.

Riley käännähti ja oli valmis ampumaan, mutta rauhoittui heti, kun huomasi, että kyseessä oli vain Bones, ei tuollainen olio.

”Bones.” Riley murahti ja sanoi sitten. ”Näillä pärjäämme jonkin aikaa. Tuoreeseen ruokaan en uskalla koskea, mutta jos katsoisit löytyykö täältä juotavaa ja leipää. Ne lienevät vielä käyttökelpoisia.”
”Heti.” Bones sanoi ja paineli katsomaan leipähyllyn tilannetta.

Hän otti sieltä sitten erääseen hylättyyn kärryyn niin paljon hyvin säilyviä leipiä, lähinnä näkkileipiä, hapankorppuja ja erilaisia keksejä kuin sinne mahtui. Kuva-aine hyllyltä hän nappasi mukaansa jonkin verran maitojauhepaketteja. Ne säilyisivät ja niistä saattoi veteen sekoittamalla tehdä maitoa juotavaksi. Myös muuta tarpeellista hän napsi mukaansa kuiva-aine hyllystä.

Sen jälkeen hän suuntasi juomahyllyille. Maidon hän jätti laskuista heti, sillä se oli nopeasti pilaantuvaa. Limonadit ja kivennäisvedet sen sijaan kävivät hyvin. Alkoholiakin olisi ollut ja se olisi varmasti säilyvää, mutta hän ajatteli, ettei nyt ollut hyvä juoda itseään humalaan. Hän siis keräsi niin paljon limua ja kivennäisvesiä, sekä lähdevesipulloja kuin kärryyn leipien lisäksi mahtui.

Tämän jälkeen hän suunnisti takaisin Rileyn luokse, joka oli tyhjentänyt lähes koko hyllyn säilykkeistä.

”Näillä pärjätään jonkin aikaa, mutta tuskin sentään vuosia.” Riley sanoi, kun he suuntasivat kulkunsa ulos.

Riley varmisti ensin ympäristön, minkä jälkeen naiset suuntasivat vauhdilla autolle ja sulloivat ruoat auton takapenkille ja konttiin, mihin vain saivat ne mahtumaan.

”Ai niin, tässä on takkisi. Kiitos lainasta.” Bones sanoi ja ojensi Rileylle tämän takin takaisin.
”Eipä mitään.” Riley sanoi ja heilautti takin ylleen, ennen kuin istuutui kuskin paikalle. ”Ovi ja turvavyö kiinni. Nyt mentiin.” Hän sanoi sitten kun näki sivupeilistä muutaman epämiellyttävän hahmon lähestyvän.

Bones totteli ja niin pian kuin hän oli kyydissä, Riley painoi kaasua ja auto ampaisi renkaat ulisten liikkeelle. Olennot jäivät kauas taakse maasturin kiitäessä vauhdilla eteenpäin pitkin kapeaa katua.

”Se oli lähellä.” Bones henkäisi. Siitä huolimatta hän tiesi, että vaikka yksistä oli selvitty, lisää saattaisi vielä tulla ennen kuin he pääsisivät takaisin muiden luo.
”Oli, mutta silmä tarkkana nyt, niitä on varmasti lisää ja ne ovat varmasti kuulleet automme äänen.” Riley sanoi ja painoi lisää kaasua, auton puikkelehtiessa pitkin sivukatuja, kunnes he viimein pääsivät ulos kaupungista ja suuntasivat kukkulalle.

He pysäköivät auton pieneen metsikköön ja sulloivat mahdollisimman paljon tavaraa Bonesin tuomaan vaatelaukkuun ja loput säilykepurkkien sekaan. Tämän jälkeen he alkoivat suunnistaa kohti kukkulaa, pysytellen matalina, jottei heitä niin helposti huomattaisi. He olivat ehtineet edetä jonkin matkaa, kun äkkiä heidän eteensä pomppasi yksi olio. Riley ei aikaillut vaan laukaisi kiväärinsä, kerran ja toisenkin, kunnes olio rysähti selälleen kanervaiseen maahan.

”Helvetin, helvetti.” Riley manasi.
”Sattuiko sinuun?” Bones kysyi huolissaan.
”Ei, mutta nyt sen kaverit tietävät, missä on ruokaa.” Riley sanoi ja kirosi uudelleen. ”Liikettä, ei jäädä tähän.” Hän lisäsi ja jatkoi matkaa.

Ohittaessaan erästä tuuheata puskaa, he kuulivat sen uumenista lohdutonta itkua. Bones asteli puskan suuntaan varovaisesti ja työnsi sitten lehviä sivuun varovaisesti. Hän näki, että puskan uumenissa istui kaksi pientä lasta, iältään noin viisi ja kymmenen.

”Hei. Oletteko kunnossa?” Bones kysyi ja kyykistyi.
”Mitä siellä on?” Riley kysyi.
”Kaksi lasta, varmaankin sisarukset.” Bones vastasi ja kysyi uudelleen. ”Oletteko kunnossa?”
”Joo.” Vastasi kymmenvuotias tyttö ja katsoi Bonesia. Tytön likaiset kasvot olivat kyyneljuovissa ja punertavat hiukset takussa.

Siniset silmät tarkkailivat naista epäillen, mutta kun mitään pahaa ei tapahtunut, epäilys väistyi tytön silmissä.

”Tulkaa mukaan. Täällä ette ole turvassa.” Bones sanoi, sillä tiesi, ettei puska antaisi suojaa kovin pitkäksi aikaa.
”Eihän ne möröt saa meitä?” Pikkupoika kysyi silmät suurina pelosta, mutta uteliaisuus voitti ja hän katseli tarkkaavaisena niin Bonesia kuin Rileytä.
”Ei, siitä Riley pitää huolen.” Bones sanoi ja vilkaisi Rileytä. ”Tulkaahan nyt. On mentävä.” Hän lisäsi, sillä ei tuntenut oloaan turvalliseksi, vaan halusi päästä nopeasti muiden luokse.

Lapset nousivat ja pieni poika tarttui kiinni Bonesin kädestä Tytön astellessa Rileyn vieressä. He olivat enää muutamien metrien päässä ilmastointikuilusta, kun he kuulivat jonkun lähestyvän sen toiselta puolelta.

”Nyt vauhtia.” Riley sanoi ja hoputti tyttöä eteenpäin, Bonesin nostaessa pojan syliinsä ja juostessa eteenpäin.

He etenivät nopeasti käyttäen maastossa olevia näköesteitä. Riley käski Bonesin pysyä paikallaan lasten kanssa, kun hän itse ryömi lähemmäksi katsastamaan tilanteen. Hän näki, että kukkulan toisella puolella, lähellä ilmastointikuilua näkyi ainakin kymmenkunta olentoa. Hän mietti mitä tehdä, kunnes viimein nappasi yhden kranaateistaan ja heitti sen kuin pesäpallon syöttäjä ikään ja osui keskelle noita olioita.

Hän maastoutui ja sekuntia myöhemmin kuului valtaisa pamaus ja sen jälkeen syvä hiljaisuus. Hän nousi ylös ja uskaltautui katsomaan. Suurin osa olennoista oli kuollut. Muutama yritti yhä raahautua eteenpäin, mutta Riley päästi ne tuskistaan ja viittasi Bonesia, sekä lapsia tulemaan.

Hän nosti ritilän sivuun ja jäi odottamaan, kunnes Bones pääsi hänen luokseen.

”Bones, ota sinä poika syliisi ja yksi laukku mukaasi, jos suinkin pystyt ja mene ensimmäisenä, tyttö saa tulla jälkeesi ja minä tulen viimeisenä.” Riley sanoi.
”Hyvä on.” Bones vastasi ja lisäsi. ”Sano vain Maryksi.”
”Sid.” Riley sanoi. ”Hyvä on, Sidney, mutta kaikki sanovat Sidiksi.” Hän lisäsi ja hymyili.
”Hyvä on, Sid.” Mary hymähti ja nosti laukun olalleen ja pojan syliinsä.”Nyt me tehdäänkin jotain jännää.” Hän sanoi pojalle ajatellen, ettei ollut hyvä pelotella tätä heti ensimmäiseksi.
”Mennäänkö me liukumäkeen?” Poika kysyi ihmeissään.
”Vähän sinnepäin.” Mary sanoi. ”Pidä nyt tiukasti kiinni minusta.” Hän lisäsi.
”Sinähän olet hyvä muksujen kanssa.” Sid naurahti.
”Olin ennen töissä lastentarhassa.” Mary kertoi ja katosi kantamukset mukanaan kuiluun.
”No niin, sinun vuorosi sitten.” Sid sanoi ja kääntyi työn puoleen. ”Pidät vain raajasi jännittyneinä kuilun seinämiä vasten, niin ettet pääse putoamaan. Ymmärsitkö nyt.” Hän kysyi.
”Ymmärsin.” Tyttö vastasi ja kapusi pimeään kuiluun joka tuntui jatkuvan alaspäin loputtomiin. ”Toivottavasti se nainen pääsee Adamin kanssa turvallisesti alas.” Hän sanoi ja katsoi tiukkailmeistä naista.
”Pääsee varmasti.” Sid sanoi rohkaisevalla äänensävyllä ja toivoi, ettei se iso olio enää olisi odottamassa kuilun alapuolella.

Hän kapusi viimeisenä kuiluun ja veti verkon takaisin paikalleen ja varmisti, että se pysyisi kiinni.
He olivat ehtineet edetä jonkin matkaa alaspäin kun…


No niin mitä mahtanee tapahtua seuraavaksi ja miten mahtanee edistyä hommat laboratoriossa? Kerrohan sinä se. :)
E:// pientä hienosäätöä. :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 26.08.10 - klo:17:31
Hän kapusi viimeisenä kuiluun ja veti verkon takaisin paikalleen ja varmisti, että se pysyisi kiinni. He olivat ehtineet edetä jonkin matkaa alaspäin, kun tytön ote äkkiä petti ja tämä alkoi pudota vauhdilla alaspäin.
Sid kuuli huudon ja katsoi alaspäin. Alhaalla Mary, joka piteli sylissään Adamia, katsahti ylöspäin ja kuuli tytön epätoivoisen huudon.

”Sarah!” Adam huusi peloissaan. ”Se putoaa.” Hän sanoi ja katsoi tummat silmät suurina Marya.
”Sarah, jännitä kätesi ja jalkasi seinämiä vasten tai olet pian Maryn niskassa!” Sid huusi ja yritti kivuta nopeammin alas.

Huuto vaimeni ja kuului pieni ähkäisyä muistuttava äännähdys, kun Sarah sai viimein otteen pääkuilusta lähtevästä sivukuilusta ja jäi paikalleen roikkumaan.

Sydän takoi villisti tytön rinnassa, sillä tämä oli pelottavinta sitten sen yön, kun isä ja äiti ja ne kaikki muut ihmiset olivat alkaneet käyttäytyä omituisesti. Sen hän muisti yhä ja halusi unohtaa, mutta se oli vaikeaa. Hän ja Adam olivat päässeet juuri ajoissa pakoon, ennen kuin se ihminen joka oli joskus ollut isä, oli yrittänyt käydä päälle. Hän muisti vieläkin, miltä isä oli tuolloin näyttänyt ja se sai kyyneleet vierimään poskille. Isä ja äiti olivat poissa, samoin kaikki jotka hän oli tuntenut. Vain pikkuveli oli enää jäljellä.

”Sarah, oletko kunnossa?” Sid kysyi ja laskeutui samaan aikaa tasaisesti alaspäin.
”Olen.” Sarah sai sanotuksi ja huohotti peloissaan. Kuului pieni ääni, jonka Sid tulkitsi nyyhkäisyksi.
”Sarah, pysy paikallasi, tulen luoksesi ja minä kannan sinut lopun matkaa.” Sid sanoi, jatkaen laskeutumistaan.
”Hyvä on.” Kuului Sarahin vastaus heikosti. Tämä oli vielä aika järkyttynyt äskeisestä.
Tovia myöhemmin Sid oli Sarahin kohdalla ja käski tämän kietoa kätensä tiukasti hänen ympärilleen. Tyttö totteli ja heikossa valossa hän näki tämän poskilla kyyneliä.
”Ei hätää, kaikki on hyvin nyt, enkä minä päästä sinua putoamaan.” Sid sanoi rohkaisevasti.

Hetken hän muisti itsensä saman ikäisenä kuin tuo tyttö oli. Muisti ne kesät isoäidin luona maalla ja kuinka ne olivat loppuneet kun isoäiti, hänen täyttäessään yksitoista vuotta, oli kuollut. Kesät eivät olleet enää sen jälkeen samanlaisia. Isoäidin koti ei ollut enää sama, vaikka kaikki tutut tuoksut olivatkin jääneet jäljelle. Isoisän kanssa hän ei ollut koskaan ollut yhtä läheinen kuin isoäidin kanssa. Kyllä isoisä oli ollut mukava, mutta jotenkin hän ei vain ollut kuten isoäiti.

Isoisäkään ei ollut elänyt montaa vuotta ja talo jäi tyhjilleen. Myöhemmin aikuiselämänsä alkuvaiheilla hän oli käynyt katsomassa vanhaa taloa, joka oli rapistunut. Paksu pölykerros peitti kaikkia huonekaluja ja pintoja, joka kieli siitä, ettei talossa ollut käyty isoisän kuoleman jälkeen. Hän ei ollut sinne tuolloin jäänyt edes yöksi, vaan oli palannut takaisin kaupunkiin.

”Kiitos.” Sarah sanoi ja palautti Sidin muistoistaan takaisin nykyhetkeen.
”No, ei tuo nyt ollut mitään.” Sid sanoi ja hymyili lämpimästi.
”Ilman sinua ja tuota toista, me oltaisiin varmasti kuoltu.” Sarah sanoi ja toi julki sen, mitä oli siellä kukkulalla pelännyt.
”Emmehän me voineet jättää teitä sinne oman onnen nojaan.” Sid huomautti ja mietti millainen tulevaisuus olisi jos tästä vielä jotenkin selvittäisiin.

Kaikki näytti vielä niin epävarmalta. Sarah rutisti Sidiä hieman lujempaa ja tämä tunsi lämpimän läikähdyksen sisällään ja päätti pitää näistä lapsista huolta, jollei heidän sukulaisiaan sattuisi mistään löytymään. Eihän noita kahta yksinkään voinut jättää, maailmaan joka nyt oli kuin todellisuudeksi muuttunut pahimmanluokan painajainen.

”Miten sujuu Mary?” Sid kysyi Marylta.
”Siinähän se.” Mary vastasi ja tarkisti samalla, että Adamilla, oli kaikki hyvin.
”Sotilastäti pelasti Sarahin.” Adam sanoi totisena.
”Niin taisi tehdä.” Mary totesi ja hymyili lämpimästi.
”Kuinka kauan meidän pitää vielä kiivetä?” Adam kysyi.
”Ei kovin kauaa.” Mary vastasi ja katsoi ylöspäin, eikä enää nähnyt vaaleata valopistettä, joka oli jo aikaa sitten jäänyt ylös.

Oli vain pimeää, joka tiheni, mitä alemmaksi he menivät. Yhä hänestä tuntui, että jokin ryömisi pimeydestä ja tarttuisi kiinni jalasta. Mary yritti karistaa tuon epämieluisan tunteen mielestään, sillä ei halunnut säikyttää sylissään olevaa poikaa, jolla oli ollut ikäviä kokemuksia ihan tarpeeksi.

”Sinua pelottaa.” Adam totesi ja katsoi tarkasti Maryn kasvoja.
”Ihan pikkuisen vain.” Mary myönsi.
”Kun minua pelottaa, minä…” Adam aloitti ja vaikeni sitten, sillä isän ja äidin ajatteleminen tekee surulliseksi. ”…Minä menen äidin ja isin viereen.” Hän sanoi sitten ja tunsi palan kurkussaan.

Isiä ja äitiä ei enää ollut, niin oli sisko sanonut ja sen hän tiesi itsekin. Oli vain jotakin joka näytti isiltä ja äidiltä, mutta jotka olivat suuria ja pelottavia kuin villipedot, joita hän oli käynyt joskus katsomassa eläintarhassa.
Hetken oli hiljaista. Jopa Sheldon-olio oli vaiti, eikä valittanut ilmastointi kuilun käytävissä.

”Mutta nyt isiä ja äitiä ei enää ole.” Adam sanoi ja huokasi syvään ja riiputti surullisena päätään.
”Sinä voit aina tulla minun tai Sidin viereen, jos haluat.” Mary sanoi. ”Sid ainakin on niin hurja, ettei mikään pelottava uskalla lähestyä häntä.” Hän jatkoi ja kuuli, kuinka Sid naurahti.
”Niin on.” Adam sanoi ja katsoi ylöspäin, missä Sid oli tulossa Sarahin kanssa.

Kesti vielä jonkin aikaa, ennen kuin he olivat päässeet alas, suureen tilaan, josta lähti mutkaisia putkia joka suuntaan. Hetken he lepäsivät paikallaan, mutta vain hetken, sillä he tiesivät, ettei ollut hyvä jäädä aloilleen, niin kauan kuin Sheldon-olio kuljeksi käytävien sokkeloissa vaanimassa.

”No niin, mennään sitten.” Sid sanoi ja työntyi ensimmäisenä kapeaa käytävään, josta he olivat tulleet.
”Mihin me mennään?” Adam kysyi uteliaana.
”Turvapaikkaan.” Sid sanoi ja kertoi, että siellä oli muitakin ihmisiä.

Adam ei kysellyt enempiä, vaan kulki innokkaasti eteenpäin, sillä halusi nähdä nämä ihmiset, joista Sid oli kertonut. Niin he sitten etenivät, Sid ensimmäisenä, Sarah ja Adam välissä ja viimeisenä Mary. Näin he etenivät omasta mielestään ikuisuudelta kestävän ajan, kunnes Sid viimein oli tutun ritilän edessä.

”Hoi, päästäkää sisälle.” Hän huusi ja takoi ritilää, niin että siitä lähti kova räminä.

Hetken hän pelkäsi, että tuo olio tulisi melun houkuttamana ja takoi uudelleen ritilää. Hän ei pitänyt ajatuksesta että he olisivat ahtaassa ilmastointikanavassa, mistä ei pääsisi mihinkään jos tuo olio hyökkäisi.

”Juu, odottakaa pieni hetki.” Kuului Westwoodin ääni, jonka jälkeen kuului kuinka raskaita huonekaluja siirreltiin. Viimein ritilä aukesi ja ahtaaseen väylään tulvi valoa.
”Viimeinkin. Alkoi olla vähän ahdas olo.” Sid sanoi ja nakkasi ison laukun lattialle, ennen kuin työntyi itse ulos.
”Mukava nähdä sinuakin.” Westwood huomautti tyytyväisenä ja katsoi sitten hämmentyneenä kahta pientä ihmistä, jotka työntyivät huoneeseen kasvot yhtä mustiksi sotkeutuneena, kuin Sidilläkin.

Mary tuli viimeisenä ja laski oman kantamuksensa Sidin suuren laukun viereen.

”Toivon totisesti, ettei minun tarvitsisi enää milloinkaan ryömiä ilmastointikanavissa.” Mary sanoi ja venytteli puutuneita jäseniään.
”Tässä meillä on varsinaisia nokikolareita.” Westwood nauroi ja sai Sidin taholta vähemmän ystävällisen mulkaisun. ”Teitä kahta en olekaan aiemmin tavannut.” Hän sanoi sitten ja katsoi Adamia ja Sarahia ystävällisesti.

****

Tällä välin Richard ja Lisa olivat kuumeisesti yrittäneet koota sopivaa ruiskua Sheldon-oliota varten. Lisa oli löytänyt sopivan ohuen ja kestävän metalliputken, jota he nyt yrittivät liittää lasiputkeen, joka saisi toimia säiliönä aineelle.
Viimein monen kiroamisen, naarmun ja ruttaantuneen putkiteippipalan jälkeen, heillä oli kasassa jonkinnäköinen ruisku mäntineen päivineen.

”No niin, nyt meidän on saatava pistettyä tämä Sheldoniin.” Richard sanoi pyyhkien desinfiointiaineeseen kastetulla vanutupolla rystysiään, joita koristi kirkuvan punainen naarmu.

Hän irvisti, sillä aine kirveli naarmussa ikävästi ja lisäksi vioittunut selkä antoi kuulua itsestään. Sairaalassa annetut lääkkeet eivät enää vaikuttaneet, joten kipukin palaili hiljalleen. Sitä hän tosin ei aikonut kertoa muille, ellei olisi aivan pakko. Lääkkeitä ei riittäisi loputtomiin ja hän halusi säästää niitä muita varten.

”Meidän on vain odotettava sopivaa tilaisuutta, en haluaisi houkutella sitä tänne. Sitä voimme koettaa vasta sitten kun mikään muu ei auta.” Lisa huomautti.

Muut olivat samaa mieltä. Olisi liian vaarallista päästää tuota olentoa tänne. He siis päättivät odottaa sellaista hetkeä, jolloin Sheldon-olio päättäisi tulla esille. Kenties nälän houkuttamana, sillä se varmasti tiesi, missä jokainen tästä pienestä ryhmästä oli.

Richard jatkoi omien tutkimuksiensa selaamista varmistaakseen, että kaikki oli varmasti mennyt vasta-aineen osalta oikein.

George asteli koneelle, joka selkeästi oli kytketty nettiin. Aikansa naputeltuaan hänen onnistui päästä kaupungin valvontakameroihin käsiksi. Uusia kuvia putkahteli näytölle, mutta niistä ei juurikaan ollut iloa, sillä niistä näkyi miten hiljaista ja kuollutta kaupungissa oli.

Hän naputteli sitten muidenkin kaupunkien tietoja, haki uutisia ja onnistui pääsemään parin muun kaupungin valvontakameroihin käsiksi, mutta niiden näyttämät kuvat olivat yhtä lohduttomia, kuin mitä hän oli oman kaupungin kameroista nähnyt.

”Isä, se on levinnyt muuallekin.” George sanoi ja näki miten isän ilme synkkeni. ”Yritän katsoa löydänkö yhtään kaupunkia, joka olisi säästynyt tältä tuholta.” Hän sanoi sitten ja jatkoi naputteluaan.

Pitkän ajan kuluttua hän nosti katseensa näytöltä ja kertoi että tuho oli levinnyt varsin laajalle. Hän oli tutkinut useampia kaupunkeja ja saanut saman lohduttoman näyn useamman paikan valvontakamerasta. Hän mietti uskaltaako kertoa enempää, sillä isän harteilla oli nyt jo niin suuri taakka tämän kaiken takia.

”Isä, en tiedä haluatko edes tietää, mutta näyttää siltä, että tämä ongelma on levinnyt todella laajalle, kenties muihin maihinkin.” George sanoi hiljaa ja näki isänsä hartioiden painuvan murheellisina alas.
”Olen niin kovin pahoillani, vaikkei se mitään auta eikä korjaa tilannetta.” Richard sanoi raskaasti. ”Jos minulle käy jotain. Älkää antako vasta-ainetta minulle, vaan ampukaa suoraan päähän.” Hän jatkoi hiljaa. ”En ole ansainnut parannusta.”
”Älä nyt tuollaisia höpötä.” Lisa sanoi, mutta vaikeni sitten nähdessään, että Richard oli tosissaan.
”Miksi päähän?” George kysyi ihmeissään ja toivoi ettei moista tilannetta tulisi ikinä.
”Siksi, etteivät nuo pirut taida kuolla muuten, kuin ampumalla niitä päähän.” Richard huomautti.
 ”Hyvä on. Minä teen sen, jos siihen tullaan.” Westwood sanoi ja katsoi totisena Richardia. ”Mutta toivon totisesti, ettei siihen tulla.” Hän lisäsi ja hätkähti kun ilmastointi kuilusta kuului huhuilua ja räminää, kun joku hakkasi ritilää.

****

”Tässä on ruokaa ja vaatteita.” Sid sanoi ja nyökäytti lattialla olevia kasseja kohti.
”Käykää te siistiytymässä, niin minä vien nämä tuonne. Muilla lienee jo kiljuva nälkä.” Westwood sanoi ja huomasi itsekin olevansa nälkäinen.

Hän ei ollut viimeisen kahvitauon jälkeen syönyt mitään. Ei hän ollut edes ajatellut asiaa ennen kuin nyt. Kahvia teki mieli, mutta mistäpä sitä saisi, hän mietti raahatessaan painavia laukkuja laboratorion keskelle, minne ryhmä oli ilman sen kummempia miettimisiä leiriytynyt. Richard ja Daniel olivat mielissään saadessaan kunnon vaatteet ohuen sairaalapyjaman tilalle, joskin Richard tarvitsi hieman apua pukemisessa. Hän ei edes kieltäytynyt, kun Lisa tuli auttamaan.

Westwood kaivoi toisesta laukusta itselleen keksipaketin ja yhden säilyketölkin, joiden kanssa hän siirtyi sivummalle. Hän hymyili nähdessään Lisan Richardin seurassa ja oli tyytyväinen, että miehellä oli seuraa.
Hän itse sen sijaan oli vielä poikamies. Vanhemmat ja isovanhemmat olivat aikaa sitten menneet mananmaille, eikä sisaruksista ollut kuulunut aikoihin mitään ja tuskin enää kuulisikaan. Hän oli asunut yksin, ei hänellä ollut edes lemmikkiä, jos villakoiria sängyn alla ei laskettu ja torakoita kellarissa. Poliisiasema oli ollut hänen toinen kotinsa ja pari yhtä läheinen kuin veli tai sisko.

”Tässä kupponen kuumaa kahvia.” Kuului ystävällinen ääni, joka havahdutti Westwoodin mietteistään.
”Kiitos.” Westwood sanoi hajamielisesti ja tajusi vasta sitten saaneensa kupillisen kahvia. ”Mistä sinä kahvia sait?” Hän kysyi.
”Tuolta automaatista.” Richard sanoi hymyillen. ”Näytit siltä että kaipaisit kahvia. Mutta juo säästäen, tuossa hemmetin masiinassa ei taida kovin montaa kupillista olla enää tarjolla.” Hän huomautti.
”Totisesti kaipasinkin, siitä on nimittäin useita tunteja, kun viimeksi sain kupposen kuumaa kahvia. Kiitos vielä kerran.” Hän sanoi ja siemaisi kupista aimo kulauksen ja nautti kahvin kitkerästä mausta ja lämmöstä suussaan.
”Ole hyvä.” Richard sanoi ja rullasi kassien luo.

Westwood naurahti nähdessään, miten tämä yritti sopeutua farkkuihinsa, kun normaalisti yllä oli suorat tummat housut ja valkea tai sininen kauluspaita.

Hän oli ehtinyt jo juoda kupin tyhjäksi, kun Sid, Adam, Sarah ja Mary astuivat huoneeseen nyt puhtoisina ja uusissa vaatteissa. Sidin puolipitkät ja osin kihartuvat hiukset olivat auki, mikä sai naisen kasvojen piirteet näyttämään hivenen pehmeämmiltä.

Adam katseli silmät ymmyrkäisinä laboratoriota ja pyyhkäisi ohimennen punaisia kiharaisia hiuksiaan pois kasvoiltaan.

”Tämä näyttää ihan hullun professorin salaiselta piilopaikalta.” Poika sanoi ja sai muut nauramaan. Daniel yski, sillä oli vahingossa vetänyt kivennäisvettä väärään kurkkuun.
”No ei nyt ihan, mutta lähelle.” Richard naurahti ja katsoi poikaa ystävällisesti.
Adam asteli Richardin luo ja katseli tätä pelkäämättä.
”Miksi sinä istut pyörätuolissa?” Poika kysyi.
”Se on pitkä tarina ja kerron sen ehkä joskus sinulle.” Richard lupasi ja hymyili.

Lopulta hän kertoi joutuneensa onnettomuuteen, mutta jätti kuitenkin selittämättä pojalle, että millaiseen onnettomuuteen, sillä katsoi ettei tämän kuulunut vielä sellaista tietää. Adam kuunteli silmät suurina Richardin kertomusta, istuen tämän sylissä, minne mies oli hänet nostanut.

"Kyllä sinun jalkasi vielä paranevat." Adam sanoi ja katsoi totisena Richardia.
"Enpä usko." Richard sanoi ja katsoi poikaa jolla oli niin vilpittömät kasvot ja suuri usko kaikkeen, mihin aikuiset eivät enää jaksaneet uskoa.
"Toivottavasti isän ja äidin saisi vielä ennalleen." Adam huokaisi ja Richard näki miten tämän alahuuli alkoi väpättää.
"Se voisikin onnistua." Richard sanoi rohkaisevasti. "Ainakin jos se minusta riippuu." Hän lisäsi, sillä halusi todella auttaa, hyvittääkseen sen, mitä hänen aineensa oli saanut aikaiseksi.
"Ihanko oikeasti?" Adam sanoi ja katsoi tummanruskeat silmät suurina Richardia, jonka pähkinän ruskeissa silmissä näkyi pitkästä aikaan iloinen pilkahdus.
"Ihan oikeasti." Richard sanoi. "Minä lupaan, että teen kaikkeni. Mutta nyt haetaan sinulle syötävää." Hän sanoi.
"Odota minä haen itse, olen jo iso poika." Adam sanoi ja rutisti Richardia, ennen kuin hyppäsi hänen sylistään ja juoksi kassien luo.
"Taisit saada uuden ystävän." Lisa sanoi naurahtaen ja sai Richardin hätkähtämään, sillä tämä ei ollut huomannut naisen saapumista vierelleen.
"Niin taisin." Richard sanoi ja hymyili.

Tämän jälkeen laboratorion täytti hiljainen puheensorina. Muut halusivat tietää miltä ulkomaailmassa näytti, vaikka he arvasivatkin sen jo. Silti toivo siitä, että ihmisiä olisi selvinnyt enemmänkin tuosta tuhosta, jaksoi elää.

Varsin pienen aterian jälkeen osa päätti painua unille, sillä yöunet olivat monilta jäänyt väliin yöllisen mellastuksen tähden. Abby, George, Adam ja Sarah saivat nukkua vieretysten yhdessä huoneessa ja toiseen majoittuivat, Sid, Mary, Daniel ja Lisa, Richardin jäädessä vielä koneelle työskentelemään ja Westwoodin jäädessä pitämään vahtia.

***

Jossain välissä Richard havahtui koneeltaan, jonne oli kesken työskentelyn nukahtanut. Poskessa oli punaiset jäljet siinä mihin näppäimistö oli painanut. Hän oikaisi vinksalleen menneet lukulasit ja katsoi unisena ympärilleen. Hän näki kauempana Westwoodin, joka asteli levottomana edestakaisin. Tämä ei näemmä vielä ollut vaihtanut vahtivuoroa Sidin kanssa.

Hän venytteli ja aikoi jatkaa työtään, kun hän huomasi Westwoodin jähmettyneen paikalleen. Vasta silloin hän näki suuren tumman olennon, jota Westwood tuijotti.

***

Westwood oli huomannut Richardin nukahtamisen, muttei halunnut herättää tätä. Nukkukoon koneellaan sitten, hän ajatteli.

Silmä tarkkana hän katseli ympäristöä ja oli valmis ampumaan, jos se olio hyökkäisi. Väsymys alkoi vaivata ja hän alkoi astella edestakaisin pysyäkseen hereillä. Äkkiä hän huomasi tuijottavansa tuota Sheldon-oliota.
Mistä hitosta se oli tänne päässyt? Hän mietti ja yritti keksiä miten herättää muut, kuitenkaan herättämättä olion huomiota.

Sormet puristuivat tiukasti haulikon ympärille, hengitys oli kiivasta ja hän kuuli sydämensä jyskeen korvissaan. Hiki pisaroi hänen otsallaan ja hän henkäisi syvään.

Sydän alkoi takoa hurjemmin, sillä vaisto kertoi, että tuo peto valmistautui hyökkäämään. Hän nielaisi ja vilkaisi nopeasti ympärilleen, toistaiseksi ei ketään ollut tulilinjalla ja valmistui ampumaan. Verenpunainen hehku kohosi olennon silmiin, samanaikaisesti kun tämän kasvoja vääristi ruma irvistys. Suupielistä norui kuolaa ja sen kurkusta kohosi omituinen kurluttava murina. Huulet vetäytyivät terävien hampaiden päältä ja ryhmyisissä sormissa näkyvät terävät koukkuiset kynnet, valmistautuivat iskuun.

Olento, sen enempää kuin Westwoodkaan, ei ehtinyt liikahtaakaan, kun kuului kolahdus.

”Mitä hemmettiä.” Richard inahti ja tuijotti paikaltaan tuota olentoa.

Oli kuin se olisi tunnistanut Richardin ja syöksyi nyt tätä kohti. Westwood valmistautui laukaisemaan, mutta tajusi, että voisi osua Richardiin.

”Hei kuolanaama!” Westwood karjui olennolle ja laukaisi haulikon, niin, että haulit ropisivat sen pään yläpuolelle, kiinnittääkseen tämän huomion itseensä.

Olento kääntyi kesken juoksun, ärjäisi ja kiihdytti vauhtiaan suunnaten kohti Westwoodia.

”EI!” Richard rääkäisi, nappasi itse tekemänsä ruiskun pöydältä ja työnsi itsensä pois pöydän äärestä ja rullasi niin nopeasti kuin vain pystyi, kohti Westwoodia. Viimetingassa hän sai tönäistyä Westwoodin nurin lattialle.

”Mitä helvettiä sinä teet?” Westwood huusi puoliksi peloissaan, puoliksi raivoissaan.

Vastausta hän ei saanut, sillä olento törmäsi täydellä voimalla vasten pyörätuolia, joka kellahti kumoon. Richard lennähti kylmälle lattialle ja ilmat pakenivat hänen keuhkoistaan iskun voimasta. Hän ei ehtinyt tointua, kun tuo olento oli hänen kimpussaan. Terävät, käyrät kynnet upposivat hänen rintaansa ja viilsivät syviä vertavuotavia haavoja. Richard parkui tuskasta ja kauhusta. Olennosta lähtevä löyhkä yhdessä tuskan kanssa, olivat viedä häneltä tajun, mutta hän yritti taistella vastaan, tietäen sen toivottomaksi yritykseksi.

Samassa hän tunsi otuksen löyhkäävän hengityksen kasvoillaan ja seuraavassa hetkessä hän tunsi miten sen terävät hampaat upposivat kaulaan ja raastoivat irti ison palan.

Kurluttava huuto kohosi hänen huuliltaan ja hän yritti työntää tuon pirullisen pedon päätä kauemmaksi itsestään, vaikka silmissä musteni. Samalla hän muisti ruiskun, jonka oli ottanut pöydältä mukaansa ja iski sen Sheldon-olion reiteen kaikin voimin. Olio päästi yllättyneen huudahduksen ja pureutui lujemmin Richardin kaulaan. Richard painoi männästä niin, että sai painettua aineen olion verenkiertoon. Olio rääkäisi ja kiskaisi ruiskun irti ja paiskasi sen raivoisasti mahdollisimman kauaksi itsestään.

Terävät kynnet upposivat uudelleen Richardin rintaan, kun olio purki raivoaan tähän. Richard maistoi veren suussaan ja sitä tuntui tulevan lisää jokaisella tuskallisella hengen vedolla. Hän tiesi, ettei voisi selvitä moisesta hengissä. Mutta se ei häntä pelottanut, vaan se millaiseksi hänen ruumiinsa muuttuisi kuoleman jälkeen, kun tuo pirullinen myrkky, jota oli nyt hänenkin suonissaan, herättäisi ruumiin eloon. Epäkuollut, ei, hän ei missään nimessä halunnut sitä, sillä se ei olisi enää hän itse ja se merkitsisi kuolemaa kaikille niille, joita hän rakasti ja sitä hän ei halunnut tapahtuvaksi.

Westwood tointui järkytyksestä ja laukaisi haulikkonsa molemmat piipulliset kohti oliota, joka ulahtaen hellitti otteensa ja pakeni takaisin ilmastointikanavaan. Hän latasi haulikon uudelleen ja tähtäsi suuntaan, jonne olento oli mennyt, mutta kun mitään ei tapahtunut, hän arveli, ettei se näyttäisi rumaa naamaansa hetkeen.

Haulikko toisessa kädessään hän asteli maassa makaavan Richardin luo ja polvistui tämän viereen. Westwood painoi kätensä tämän kaulassa olevan ammottavan haavan päälle ja yritti tyrehdyttää verenvuodon, mikä näytti toivottomalta, sillä veri pursuili hänen sormiensa välistä.

”Taidetaan olla tasoissa.” Westwood sanoi ja katsoi vakavana miestä, jonka suupielestä norui veri. Hän näki miten miehen leuka ja huulet värähtelivät, kun tämä yritti puhua. "Älä yritä puhua." hän sanoi ja yritti etsiä jotakin, jolla tyrehdyttää massiivinen verenvuoto.
”Tapa… Minut.” Richard pyysi ja nieleskeli, sillä tunsi miten verta valui suuhun.

Westwood oli vaiti ja muisti, mitä oli luvannut. Vaikka hän tiesi, mitä hänen pitäisi tehdä, ei hän halunnut sitä tehdä.

”Isä!” Kuului nuoren tytön parkaisu ja tehtävä tuntui vieläkin vaikeammalta.
”Sid, älä päästä Abbya tänne.” Westwood käski.
”Isä! Isä, ei!” Abby huusi ja yritti pyristellä vapaasti Sidin otteesta. Mutta nainen oli voimakkaampi ja sai pidettyä hoikan tytön aloillaan.
”Ei Abby.” Hän sanoi ja veti tytön lähelleen.
”Tapa… Minut… Sinä… Lupasit…” Richard kähisi ja katsoi Westwoodia anoen.


Hmm... päätin sitten naputella jatkoa joutessani ja tulikin melkoinen pätkä. Sori jos on vähän tylsähkö. No mutta miten mahtanee jatkua?
E:// pientä hienosäätöä. :)
E://2 lisää pientä editointia, joka toivon mukaan ei sotkenut seuraavan kirjoittajan suunnitelmia. :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 29.08.10 - klo:12:52
”Ei Abby.” Hän sanoi ja veti tytön lähelleen.
”Tapa… Minut… Sinä… Lupasit…” Richard kähisi ja katsoi Westwoodia anoen.

Westwood katsoi Richardia ja sitten Abbya, joka yhä yritti pyristellä itsensä irti Sidin otteesta. Tämä oli vaikeaa, sillä hän halusi pitää lupauksensa, mutta tytön ilme pyysi, ettei hän ampuisi. Miten siis menetellä, sillä hän myös ymmärsi tyttöä, joka jäisi veljensä kanssa ilman vanhempia, joita he tarvitsivat juuri nyt ollessaan herkässä iässä.
Kesken mietteiden hän tunsi kuinka joku juoksi ohitse ja tuuppasi hänet sivulle. Tuo jokin oli tohtori Brever, joka ensiapulaukku toisessa kädessään juoksi paikalle. Taskussaan hänellä oli yksi injektioruisku, jossa oli tarkoin mitattu määrä tuota vasta-ainetta, mitä hän ei tietenkään aikonut kertoa Richardille. Hän toimi osin vaistonsa ja kokemuksensa mukaan, osin sydämensä, sillä hän oli alkanut syvästi kiintyä tuohon yksinäiseen mieheen, joka nyt makasi kylmällä lattialla henkitoreissaan.
”Tohtori Evans, Richard, katso minua.” Lisa sanoi kaivellessaan sidetarpeita ensiapulaukusta.
”Hei, Lisa.” Richard kuiskasi ja räpäytti silmiään. Luomet tuntuivat hyvin raskailta ja hän halusi antaa periksi väsymykselle.
Tottuneesti Lisa katsoi Richardin saamat vammat ja alkoi hoitaa niitä. Varmoin käsin hän sitoi haavat, niin että Richardin voisi nostaa lattialta vuoteelle, missä hänen olisi helpompi katsoa haavoja ja laittaa niihin tikit.
”Westwood, auttakaa minua nostamaan hänet tuolle sängylle.” Lisa käski
Westwood nyökkäsi ja nappasi Richardia kainaloista, kun Lisa nappasi jaloista. Yhdessä he nostivat miehen sairaalavuoteelle. Siinä missä Richard oli maannut, oli jäljellä enää tumma veriläikkä.
”Mary, Daniel. Olisitteko niin kilttejä ja katsotte löytyykö täältä veripusseja.” Lisa jakoi käskyjä.
”Mihin niitä tarvitaan?” Daniel kysyi.
”Richard on menettänyt paljon verta.” Lisa sanoi ja kertoi mitä veriryhmää heidän tuli ottaa, jos veripusseja löytyisi.
Nuo kaksi häipyivät ja Lisa työnsi Richardin sänkyineen rauhallisempaan paikkaan, jossa voisi katsoa paremmin, voisiko tehdä tämän hyväksi mitään.
”Westwood, tuo minulle tuo lamppu ja laita se niin, että se osoittaa kohti Richardia.” Lisa sanoi ja kääntyi itse etsimään tarvittavia välineitä, joita onneksi löytyi, sillä tarvitsihan tutkijoiden tehdä ruumiinavauksia koe-eläimille, nähdäkseen miten aine oli vaikuttanut sisäisesti.
Westwood toi lampun ja käänteli sen niin, että sen valokiila osui Richardiin.
”Tohtori Evans?” Westwood kysyi ja tajusi vasta silloin, että Richard oli vaipunut tajuttomuuteen. Miehn kasvot niin paljon kuin sitä veren alta näkyi, olivat kalman kalpeat ja hetken ajan Westwood luuli hänen kuolleen, kunnes löysi pulssin. ”Hän on menettänyt tajuntansa.” Hän huomautti Lisalle, joka asteli vuoteen luo ja alkoi asetella mukanaan tuomia esineitä viereiselle pikkupöydälle.
Ensimmäiseksi Lisa huolehti siitä, että Richard saisi hengitettyä kunnolla ja ettei tämä hukkuisi omaan vereensä, jota valui vuolaasti isosta kaulan haavasta niin suuhun, kuin hengityselimiinkin. Kaulan haava oli kuin ammottava kraateri, jonka reunat olivat repaleiset ja ympäristö hiljalleen sininen ja purppurainen, josta saattoi nähdä ilkeät hampaan jäljet.
Lisa putsasi haavan huolellisesti ja alkoi sitten ommella sitä kiinni, mikä oli tarkkaa hommaa, kun haava oli niin iso ja useampi verisuoni oli katkennut ja osa lihaksista oli pahoin vioittunut. Myös ruoka ja henkitorvessa oli muutamia repaleisia viiltohaavoja, jotka olivat tulleet olion hampaista. Suurimmat valtimot olivat kuitenkin säilyneet ehjinä kuin ihmeen kaupalla.
Mary ja Daniel palasivat takaisin sylissään muutamia veripusseja, jotka he olivat eräästä kylmäkaapista löytäneet. Oli heidän pitänyt ensin katsoa että oliko ne tarkoitettu eläimille vai ihmisille, mutta onneksi ne olivat ihmisverta ja ilmeisen puhdasta sellaista. Lisa asetti yhden veripussin paikoilleen telineeseen ja kiinnitti tipan huolellisesti Richardin kämmenselkään.
Lisa irrotti varovaisesti siteet haavojen päältä ja putsasi ne, ennen kuin alkoi ommella niitä kiinni. Hän oli huolellinen työssään, sillä ei halunnut omien virheidensä vievän miestä manan majoille. Hyvin pitkän ajan kuluttua kaikkein pahimmat haavat, joista osa oli ollut niin syviä, että olivat puhkaisseet keuhkopussin, oli ommeltu ja sidottu. Tosin Lisa joutui jättämään pienen letkun joksikin aikaa paikalleen, jotta keuhkopussiin valunut veri pääsisi valumaan ulos. Tämä operaatio näytti helpottavan Richardin hengitystä huomattavasti.
Vielä muutaman pienemmän viiltohaavan Lisa ompeli kiinni ja sitoi. Loput pintanaarmut hän putsasi ja sitoi kiinni. Aivan viimeiseksi hän pisti vasta-aineen tiputusletkun kautta Richardin verenkiertoon.
”No niin, nyt meidän on vain toivottava parasta.” Lisa sanoi ja lysähti läheiselle tuolille istumaan. Vasta silloin pelko toisen puolesta iski hänen päälleen. Kyyneleet vierähtivät hänen poskilleen ja hänen kätensä tärisivät. ”Hän melkein kuoli.” Hän sai sanottua ja henkäisi kiivaasti. Hetken näytti siltä, ettei kyynelille ollut loppua, mutta pian hän rauhoittui ja otti nenäliinapaketin, jonka Westwood hänelle ojensi.
”No niin, no niin. Nyt se on ohi ja hän näyttää selviävän.” Westwood sanoi ja yritti rauhoitella naista. Hän vilkaisi nopeasti Richardia, jonka kasvot olivat yhä kalman kalpeat. ”Hän taisi onnistua antamaan aineen tuolle oliolle.” Hän yritti piristää.
”Onnistuiko?” Lisa sanoi niiskaisten ja yritti hymyillä. ”Toivotaan, että se toimii ja että se mies tajuaa tulla tänne.” Hän lisäsi toiveikkaana.
”Saapa nähdä tuleeko. Hän tietää varmasti, mitä on tehnyt ja sen ettei tule kovin ystävällistä vastaanottoa saamaan.” Westwood totesi tuimana.
”Emme voi hänellekään ikuisesti vihoitella. Minä ainakin haluan kuulla, miksi hän teki niin kuin teki.” Lisa sanoi.
”Ai niin huomasin, että olio näytti tunnistavan Richardin, kun se hyökkäsi.” Westwood huomautti.
”Niihin jää näemmä vähän enemmän palasia henkilön omasta itsestään, kuin olimme olettaneet. Mutta miksi hän kävi Richardin kimppuun noin raivoisasti?” Lisa mietti.
”Epäilen, etteivät nuo kaksi ole olleet enää aikoihin parhaat ystävykset.” Westwood huomautti. ”Ilmeisesti hän yritti jostakin syystä raivata tämän tieltään ja minut myös, sillä olin aseineni selkeä uhka.” Hän lisäsi.
”No se on nyt ohi. Ainakin toistaiseksi.” Lisa sanoi. ”Richardille tosin jää arvet tästä, mikäli hän selviää, eikä saa mitään tulehduksia.” Hän huomautti.
”Toivokaamme siis parasta.” Westwood sanoi toiveikkaana.
”Kiitos Westwood.” Lisa sanoi ja hymyili.
”Sano vain William, tai Bill.” Westwood huomautti ystävällisesti.
”Hyvä on, Bill.” Lisa hymähti. ”Jonkun on silti käytävä usein tarkistamassa Richardin vointi.” Hän muistutti.

****

Jossakin päin ilmastointi kanavien verkostoa kyyhötti hahmo, joka tunsi suurta tuskaa ja näytti muuttuvan, kutistuvan. Olento vaikeroi ja ulisi tuskaansa, joka tuntui olevan pahinta mitä hän oli tähän mennessä tuntenut. Hän muisti kaiken mitä oli tehnyt ja katui. Katui syvästi ja toivoi, ettei olisi milloinkaan koskenutkaan tuohon kirottuun putkiloon.
Hän muisti myös sen, mitä oli juuri tehnyt miehelle, joka joskus oli ollut hänen paras ystävänsä. Viimein ilmastointi kanavan mutkassa kyyhötti laihtunut mies, yllään repaleiset ja likaiset vaatteet. Iho oli kauttaaltaan naarmuilla ja likainen. Tukka roikkui hoitamattomana ja takkuisena hartioille ja kasvojen edessä.
Viimein iäisyydeltä tuntuvan ajan kuluttua hän uskaltautui liikkumaan. Hän tiesi, että hänen oli mentävä muiden luo, vaikka vastaanotto ei erityisen lämmin olisikaan. Hän, Christian Sheldon tiesi olevansa syyllinen ja ansaitsi mielestään rangaistuksen.
Hitaasti hän mönki pitkin kanavaa, kunnes tuli ritilälle. Varovasti hän koputteli sitä ja kurkki raoista huoneeseen.
”Anteeksi, mutta voisitteko avata ritilän.” Sheldon pyysi hiljaisella, nujerretulla äänellä.
”Iltaa Sheldon.” Westwood sanoi ja avasi ritilän, jolloin mies pääsi työntymään ilmastointikanavasta huoneeseen.
Sheldon seisoi paikallaan ja tärisi kylmästä. Hän ei liikahtanutkaan paikaltaan, ennen kuin Westwood antoi hänelle lakanan johon kietoutua ja  käski tämän seurata. Nöyränä Sheldon asteli Westwoodin perässä.
Kokenut poliisi johdatteli miehen tyhjään huoneeseen, jossa Lisa saisi tämän tutkia, ennen kuin tämä saisi siistiytyä ja puhtaat vaatteet ylleen.
”Odota täällä.” Westwood sanoi ja sulki oven perässään ja suuntasi hakemaan Lisan.


No niin oli jälleen kerran vähän tylsää ja päätin kirjoittaa jatkoa. Mitenhän tuo mahtanee jatkua tuosta? Kerroppa sinä se. :)
Hmm... Tri Sheldon taitaa tuoda uutta väriä tarinaan ja jännittää myös se, että selviääkö Richard vai mitä tapahtuu. :)

E:// Ihan pientä hienosäätöä, joka toivon mukaan ei haittaa seuraavaa kirjoittajaa tai sotke hänen ajatuksiaan/ideoitaan.
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 04.09.10 - klo:11:22
Sheldon seisoi paikallaan ja tärisi kylmästä. Hän ei liikahtanutkaan paikaltaan, ennen kuin Westwood antoi hänelle lakanan johon kietoutua ja käski tämän seurata. Nöyränä Sheldon asteli Westwoodin perässä.
Kokenut poliisi johdatteli miehen tyhjään huoneeseen, jossa Lisa saisi tämän tutkia, ennen kuin tämä saisi siistiytyä ja puhtaat vaatteet ylleen.
”Odota täällä.” Westwood sanoi ja sulki oven perässään ja suuntasi hakemaan Lisan.


Sheldon laahusti huoneen ainoalle penkille ja jäi siihen istumaan, kietoen lakanan tiukemmin ympärilleen.
Vaikka hän olikin päässyt kirouksestaan, eihän osannut iloita. Syyllisyys tuntui painavana taakkana hänen hartioillaan ja hän toivoi, ettei milloinkaan olisi sotkeutunut koko tähän juttuun.

Kaikkein eniten hän katui hyökkäystään Richardin kimppuun. Hän oli yrittänyt estää itseään, mutta oli kuin jokin toinen olisi hänen vartaloaan ohjaillut ja estänyt järkevän ajattelun täysin. Tuo jokin tuntui olevan hyvin alkukantainen ja äärimmäisen verenhimoinen, sekä taistelunhaluinen.

Jotenkin Sheldon aavisti, ettei tuota toista oltu voitettu alkuunkaan, vaikka vasta-aine olikin tehonnut.
Hän havahtui mietteistään, kun ovi aukesi ja sisään astui valkoiseen lääkärin takkiin pukeutunut nainen, jonka tummanruskeat hivenen mahongin sävyiset hiukset oli sidottu kiinni. Sheldon tunsi naisen tummanruskeiden silmien tarkkailevan itseään.

”Te lienette Tohtori Sheldon.” Lisa sanoi ja merkitsi huomioitaan pieneen lehtiöön.
”Kyllä.” Sheldon vastasi ja nosti katseensa naiseen.
”Minä olen Tohtori Brever ja tutkin teidät. Sen jälkeen pääsette siistiytymään ja saatte puhtaat vaatteet ja ruokaa.” Lisa sanoi ja hymyili asiallisesti.

Lisa katsoi lakanaan kietoutunutta kumarassa istuvaa Sheldonia, jonka kasvot takkuinen parta ja hiukset melkein peittivät. Mies oli selvästi nälkiintynyt ja alastomassa laihtuneessa vartalossa näkyi naarmuja, ruhjeita ja mustelmia, eikä tämä ollut suihkuakaan nähnyt aikoihin, päätellen pistävästä hien ja lian hajusta, joka tästä lähti. Ainoa jota hän ihmetteli, oli luodin jäljet, joita ei näkynyt lainkaan. Ilmeisesti tämän iho oliona ollessaan oli ollut sen verran paksu, että luodit olivat kimmonneet siitä, jättäen vain ikäviä naarmuja jälkeensä.

Kasvot olivat kalpeat ja tummansinisten silmien alla oli tummat renkaat, jotka kertoivat omaa kieltään.
Lisa päätteli Sheldonin majailleen ilmastointikanavissa viikkoja ja koska siellä ei ollut saatavilla ihmislihaa, oli tämän täytynyt elää sillä mitä oli käsiinsä saanut, kuten rotilla, joita kanavissa varmasti vipelsi. Siihen nähden, että Sheldon oli elänyt vähällä ruualla ja niin kauan ilmastointikanavissa, oli tämä naarmuja, ruhjeita ja mustelmia ja likaisuutta lukuun ottamatta hyvässä kunnossa.

”No niin, vien teidät pukuhuoneeseen, josta pääsette suihkuun, sillä oletan, että haluatte peseytyä ja siistiytyä.” Lisa sanoi ja katsoi miestä hyväntahtoisesti, sillä näki, ettei tämä oikeasti ollut paha.
”Kiitos.” Sheldon vastasi hiljaa ja kietoi lakanan takaisin ylleen. ”Miten Richard voi?” Hän kysyi ja toivoi, ettei ollut kovin pahasti tätä satuttanut.
”Ei kovin hyvin.” Lisa vastasi kasvot synkistyen.
Kuultuaan tilanteen, Sheldon painoi surkeana päänsä alas ja toivoi enemmän kuin koskaan elämänsä aikana, että Richard selviäisi.
”En puolustele tekoani mitenkään, ei se siitä miksikään muuttuisi sittenkään. Toivon vain, että olisin voinut estää itseäni hyökkäämästä silloin.” Sheldon sanoi hiljaa.
”No, ehkäpä teille tulee jossakin välissä tilaisuus hyvittää tekonne.” Lisa sanoi rohkaisevasti ja kosketti kädellään miehen hartiaa.
”Toivottavasti.” Sheldon sanoi ja katsahti Lisaa kiitollisena.

Lisa ohjasi Sheldonin laboratorion henkilökunnan pukutiloihin, josta pääsi suihkuhuoneeseen ja jätti tämän rauhassa siistiytymään.

Sheldon seisoi hetken paikallaan ja laski sitten lakanan penkille ja harppoi suihkun puolelle. Lämmin vesi tuntui pitkästä aikaa hyvältä iholla, vaikka kolhuja kirvelsikin. Hän antoi veden valua ja huuhtoa pois viikkojen aikana tulleen lian.
Puolituntia myöhemmin hän asteli pukuhuoneeseen, jossa Westwood odotti pyyhkeen ja vaatenipun kanssa.
 
”Toin sinulle sakset ja parranajovehkeet, kun ajattelin, että haluat ehkä siistiä partasi ja lyhentää hiuksesi. Onneksi eräässä pukukaapissa sattui olemaan sellaiset.” Westwood sanoi, mutta jätti sanomatta, että jäisi odottamaan, kunnes Sheldon olisi valmis, sillä halusi varmistaa, ettei tämä tekisi itselleen mitään.
”Kiitos.” Sheldon sanoi ja otti sakset, sekä parranajovehkeet ja siirtyi lavuaarin luo, jonka yläpuolella oli peili.

Toiset puolituntia kului, ennen kuin takkuisen parran ja hiuksien alta paljastui jo keski-iän ylittänyt mies. Sheldon tosin näytti vanhentuneen entisestään, mikä johtui siitä mitä hän oli kokenut. Sheldon laski puhdistamansa sakset ja parranajovälineet pienelle lasiselle tasolle, joka oli juuri pelin alapuolella. Hetken hän katseli itseään peilistä, kunnes asteli Westwoodin luo ja otti tämän tuomat vaatteet, joihin pukeutui.

”No niin, mennään hakemaan sinulle syötävää.” Westwood sanoi ja kehotti Sheldonia seuraamaan itseään.

Vähän myöhemmin he saapuivat muiden luo keskushuoneeseen. Sheldon sai yhden säilyketölkin, leipää ja juotavaa, minkä jälkeen hän istuutui hieman syrjemmälle, sillä arveli, etteivät muut halunneet häntä seuraansa.

***

Sheldon ei juuri keskustellut muiden kanssa, Lisaa ja Westwoodia lukuun ottamatta, eivätkä muut hakeutuneetkaan hänen seuraansa. Hänestä se oli hyvä niin, sillä hän halusi olla yksin. Etenkin Abbyn ja Georgen näkeminen tuntui pahalta, sillä jos Richard kuolisi, nämä jäisivät ilman vanhempia. Lilianin oli täytynyt kuolla, kun ei tämä ollut täällä lastensa ja miehensä kanssa, Sheldon arveli ja tunsi olonsa kurjaksi.

Joitakin päiviä myöhemmin hän päätti mennä tapaamaan Richardia, joka vihdoinkin oli tullut tajuihinsa.

”Tohtori Brever, pahastuisitko, jos menisin tapaamaan Richardia?” Hän kysyi Lisalta.
”En, mutta toivon, ettette viivy kovin pitkää aikaa. Hänen täytyy välttää ylimääräistä rasitusta ja jännitystä.” Lisa vastasi.
”Kiitos. Lupaan, etten viivy kauan.” Sheldon sanoi ja hymyili ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
Sheldon asteli Richardin huoneen ovelle, muttei aivan heti astunut sisälle. Hän jahkasi hetken itsensä kanssa, kunnes veti syvään henkeä ja työnsi oven auki ja astui huoneeseen.

***

Richard oli vielä heikossa kunnossa ja lepäili vuoteella. Puhumisesta ei vieläkään oikein tahtonut tulla mitään. Rinta ja etenkin kaulan alue olivat vielä kivuliaat, mutta olivat sentään alkaneet hiljalleen parantua, joskin se kestäisi vielä kauan.

Richard havahtui mietteistään, kuullessaan ääntä ovella ja näki Sheldonin astuvan huoneeseen. Hän oli kuin ei olisikaan huomannut miestä, joka asteli levottomasti edestakaisin hetken aikaa, ennen kuin istuutui vuoteen vieressä olevalle tuolille. Vieläkään kumpikaan ei pukahtanut, saati katsonut toiseen. Oli kuin kumpikin olisi odottanut toisen aloittavan. Silmäkulmastaan Richard näki Sheldonin miettivän miten avaisi keskustelun.

”En usko, että annat minulle tekojani anteeksi milloinkaan.” Sheldon sanoi viimein ja painoi katseensa käsiinsä. Hän oli selvästi hermostunut, eikä tiennyt miten selittää asiansa ja epäili kuuntelisiko tai edes uskoisiko Richard sitä.
”Siinä olet oikeassa.” Richard murahti ja katsoi Sheldonia. ”Etkä tullut pyytämään anteeksiantoa. No kakaise ulos vain mitä sinulla on mielessäsi.” Hän kähisi ja irvisti, sillä puhuminen teki kipeää.
”Sinun on uskottava, etten halunnut vahingoittaa sinua tai perhettäsi. Halusin vain sen kirotun aineen.” Sheldon sanoi ja nosti katseensa käsistään. ”Jos voisin tehdä toisin, en koskisi siihen aineeseen edes pitkällä tikullakaan ja tekisin voitavani, etteivät ne vahingoittaisi perhettäsi ja sinua.” Hän lisäsi.

Richard näki, että mies oli tosissaan, eikä löytänyt valhetta tämän kasvoilta. Tämä oli muuttunut, ei ollut enää se mies jonka hän oli tuntenut yli kaksikymmentä vuotta. Mies jonka kanssa hän oli ystävystynyt aloitettuaan opinnot Sunset Valleyn lahjakkaille tarkoitetussa yliopistossa.

”Ne?” Richard kysyi ja kulmat kurtistuivat. Hän saattoi melkein arvata jo kuka oli kaiken tämän takana, muttei silti voinut olla varma.
”Kyllä sinä tiedät. Se rikas pikku nilviäinen, joka selvisi rahalla siitä, minkä eteen me jouduimme tekemään töitä tosissamme.” Sheldon sanoi hiljaa ja jatkoi. ”Valmistuttuaan hän osteli tai vei vähemmän luvallisilla keinoilla useimpien kouluaikanamme tehtyjen keksintöjen patentit itselleen. Hän kehitti niitä ja muokkasi aseteollisuuteen sopivammiksi. En ole aikoihin kuullut mitään useimmista luokkalaisistamme ja uskonkin että osa heistä on kuollut, koska eivät ole suostuneet Devinin yhtiökumppaniksi.”
”Devin siis.” Richard sanoi, sillä tämä oli uutta. Hän ei ollut milloinkaan uskonut, että se pilalle hemmoteltu ihmelapsi olisi tehnyt mitään sellaista.
”Kyllä, Devin.” Sheldon sanoi. ”Hänellä kai nousi päähän ja hän halusi olla kuolematon. Hänhän halusi aina mukaan meidän projekteihimme, muistat varmaan.” Hän huokaisi ja pieni hymynhäive kävi hänen suupielessään.
”Muistanhan minä. Ne olivat aikoja ne. Me olimme silloin yli kahdenkymmenen ja hän oli kai viidentoista, älykäs, lahjakas ja laiska. Hän ei ollut valmis näkemään vaivaa minkään eteen, vaan halusi kaiken valmiina ja oli kyllin älykäs saamaan itselleen kaiken kunnian niiden projekteista ja töistä, jotka eivät osanneet häntä varoa.” Richard muisteli, sillä oli itse osannut onnekseen varoa ja varoittanut tuolloin ystäväänsä. Hän muisti miten he olivat tuolloin Devinin jatkuvaan narinaan ja muiden pompottamiseen kyllästyneinä tehneet tälle pienen ja harmittoman jekun. Ilmeisesti Devin oli ottanut sen henkilökohtaisena loukkauksena. ”Hän se siis soitteli minulle ja halusi saada työni käsiinsä.” Hän sanoi.
”En usko, että hän itse. Ennemmin hänen oikea kätensä, nuori ja lupaava mies, joka tosin käyttää päätään ja taitojaan rikollisiin puuhiin.” Sheldon sanoi.
”Ja kukahan hän mahtaa olla ja miten sinä liityt tähän?” Richard kysyi ja yhä enemmän nousi kysymyksiä hänen mieleensä.
”Valitettavasti joudun sanomaan, etten tiedä. En ole koskaan tavannut häntä." Sheldon vastasi. "Me emme juuri poistuneet Devinin laboratoriosta. Tiedotteet, kehotukset ja muut viestit tulivat useimmiten sähköpostitse tai laboratoriota johtaneelta Tohtori Smithiltä, joka kuoli laboratoriossa sattuneessa onnettomuudessa, josta tämä koko kaaos sai alkunsa.” Sheldon kertoi.
”Kerroit onnettomuudesta. Mikä onnettomuus?” Richard kysyi.
”Richard, sinun lääkkeestäsi on toinen, paljon pahempi versio.” Sheldon kertoi ja jatkoi. ”Devin keksi vahvistaa sitä, elätteli toivetta kai tehdä siitä ase tai kehitellä sen avulla jotain supersotilaita. Miten vain, sodankäyntiä varten hän sitä kehitteli ja se karkasi käsistä. Sitä vain en tiedä, että oliko räjähdys laboratoriossa oikeasti vahinko, vaiko järjestetty juttu.”
”Mutta miten hemmetissä hän sai minun työni käsiinsä?” Richard kysyi järkyttyneenä, sillä ei todellakaan ollut halunnut keksintöään käytettävän siihen, mihin Devin sitä oli kaavaillut.
”Se nilviäinen onnistui saamaan vakoojan sinun laboratorioosi.” Sheldon kertoi. ”Joka tapauksessa, hän onnistui tekemään vain tuhoa, sillä kuten sanoin, on tuo Devinin versio tappavampi, nopeampi, pahempi ja tarttuu erittäin paljon herkemmin ja moninaisemmin tavoin, kuin sinun tekemäsi.”
”Se idiootti.” Richard sanoi kauhistuneena ja kysyi. ”Miksi sinä sitten yritit saada minun versioni käsiisi?”
”Luulin ensin, että olit hänen palveluksessaan ja halusin tuhota koko tuon kirotun aineen.” Sheldon vastasi. ”Uskotko, että minullakin on rajani. En halua rahastaa silloin, kun tuotteesta on vahinkoa ihmisille, tässä tapauksessa koko ihmiskunnalle.” Hän lisäsi naurahtaen.
"Ja minä kun muistin sinun olevan se, joka halusi hyödyntää rahallisesti useimmat projektimme." Richard sanoi epäuskoisena.
"Se oli silloin se. Nyt on minun silmäni auenneet ja ymmärrän mitä tarkoitit kun sanoit, etteivät kaikki keksinnöt ole tarkoitettu rahastusta varten ja että me emme ole jumalia." Sheldon hymähti. "Olen niin kovin pahoillani tästä kaikesta." Hän lisäsi huokaisten.
”Se ei silti selitä sinussa tapahtunutta muutosta, kun sait tartunnan.” Richard sanoi ja huomasi nyt, ettei Sheldon voinut hyvin.
”Minä olin siinä vaiheessa saanut tartunnan Devinin versiosta, kun se pahuksen putkilo hajosi ja repi käteni haavoille.” Sheldon sanoi. ”Mutta nyt huomaan, että se sinun aineesi piti jotenkin tuon Devinin tekeleen kurissa.” Hän lisäsi ja samalla hänen huuliltaan karkasi tuskainen ähkäisy.
”Christian? Oletko kunnossa?” Richard kysyi katsoen entistä ystäväänsä kulmat kurtistuen. ”Meidän on haettava sinulle uusi annos vasta-ainetta. Auta minut pyörätuoliini” Hän sanoi käskevällä äänellä.
”Pyörätuoliin?” Sheldon sanoi ja irvisti, kun ensimmäinen tuskan aalto iski.
”Valitettavasti en pysty enää kävelemään.” Richard kertoi lyhyesti ja kiskoi käsin jalkansa vuoteen reunan yli, samalla kun kiskoi tippaletkun irti.
”Et saisi lähteä liikkeelle vielä.” Sheldon sanoi.
”Tiedän, mutta meillä on vain muutama tunti, kenties vain minuutteja, ennen kuin muutut jälleen pedoksi.” Richard sanoi. ”Joten pistähän vauhtia.”
”Hyvä on.” Sheldon sanoi ja nousi tuoliltaan. Hän harppoi pyörätuolin luo ja toi sen sitten vuoteen viereen. Tämän jälkeen hän auttoi Richardin pyörätuoliin.
”No niin mennään. Saan tämän itsekin liikkeelle, mutta sinä saat avata ovet.” Richard sanoi ja hoputti Sheldonin ovelle.

Sheldon avasi oven ja päästi Richardin rullaamaan ulos.

”No niin, seuraahan minua.” Richard sanoi ja mietti, ehtisivätkö he ajoissa.

Äkkiä Sheldon lyyhistyi koristen lattialle. Richard käänsi tuolin ympäri ja näki miten tämä vääntelehti lattialla.

”Hitto.” Hän manasi ja mietti mitä tehdä, sillä kun Sheldon jälleen muuttuisi, hän olisi jälleen verenhimoinen peto.
”Mene, pakene!” Sheldon parkaisi ja päästi kammottavan tuskanhuudon.

Richard ei ehtinyt liikahtaakaan, kun, kuului laukaus ja Sheldonin rintaan oli ilmaantunut pyöreä punainen reikä. Osuma sai nyt muuttuneen Sheldonin raivostumaan ja tämä hyökkäsi kohti miestä, joka häntä oli ampunut. Richard ehti pois tieltä ja huomasi vasta silloin, että miehellä oli Abby tiukassa otteessaan. Tyttö yritti pyristellä vapaaksi, mutta kädet olivat sidotut selän taakse ja suu teipattu, niin ettei tämä päässyt huutamaan.

Mies kaatui olennon painosta ja Abby pääsi kierähtämään sivuun. Richard kuuli, miten tyttö parkui teippinsä takaa. Hän alkoi rullata kohti auttaakseen tytärtään, kun kuului korvia vihlova huuto ja uusi laukaus. olento lennähti selälleen lattialle ja nyt se ei enää liikkunut, sillä sen otsassa oli pyöreä reikä, josta valui ohut verinoro.

”Sheldon.” Richard kähähti ja katsoi hirviöksi muuttunutta ystäväänsä, joka makasi alallaan ja jonka silmät tuijottivat eteensä lasittuneina. Hän nosti katseensa ystävästään ja näki miehen, jolla oli syvät veriset kynnen jäljet kasvoissa ja rinnassa.

”Daniel? Mitä hittoa tämä oikein on?” Hän kysyi, vaikka tiesikin vastauksen.
”Taisit yllättyä.” Daniel sanoi kylmä hymy huulillaan ja pyyhkäisi verta kasvoiltaan samalla, kun kisaisi Abbyn lattialta ylös ja veti vierelleen. Tyttö inahti epätoivoisesti ja yritti pyristellä vapaaksi Danielin otteesta.
”Senkin kaksinaamainen paskiainen, päästä tyttäreni!” Richard älähti ja irvisti, sillä se sattui, käsi nousi vaistomaisesti kaulalle ja hän nielaisi.
”Tsot, tsot. Älähän riehaannu, etten vahingossa ammu kaunista tytärtäsi.” Daniel sanoi painaen pistoolin piipun Abbyn ohimolle. ”Sinun ei myöskään kannata kohottaa ääntäsi.” Hän huomautti ivallisesti.
”Mitä sinä haluat?” Richard kähähti ja veti yhden rohisevan henkäyksen.
”Vain vasta-aineen.” Daniel sanoi tyynesti.
”Tiedät hyvin, etten voi sitä tehdä.” Richard sanoi.
”Siinä tapauksessa et jätä minulle vaihtoehtoja.” Daniel sanoi ja tiukensi otettaan liipaisimesta.

Richardin katse siirtyi Abbysta Danieliin ja takaisin Abbyyn. Hän mietti kuumeisesti mitä tehdä, sillä se päätös olisi tehtävä nopeasti tai Abby olisi mennyttä.

”Isä?” George kysyi, jolloin Daniel vaistomaisesti käännähti ja aseen piippu osoitti nyt Georgea.
”Ei!” Richard karjaisi ja rullasi vauhdilla eteenpäin ja törmäsi päin Danielia joka lennähti selälleen lattialle.

Kaatuessaan tämä veti Abbyn mukanaan. Tyttö kierähti sivulle, samalla hetkellä kun George heittäytyi erään työpöydän suojiin.
Samalla hetkellä kun pyörätuoli kaatui, kuului kaksi laukausta ja Richard makasi alallaan. Minuutin ajan oli aivan hiljaista, kunnes juoksevat askeleet rikkoivat sen.

”Mitä tapahtui?” Kysyi Westwood.
”Mitä ihmettä? Richard!” Lisa huudahti ja syöksyi Richardin luo, joka makasi alallaan kumollaan olevan pyörätuolin vieressä.
”Isä!” George huudahti ja uskaltautui nousemaan esiin suojastaan. ”Abby!” Hän muisti ja juoksi sisarensa luokse ja irrotti teipin tämän suun edestä.
”Minun jalkani, minun jalkani.” Daniel voihki, sillä Richardin oli onnistunut murtaa hänen sääriluunsa.
”Tuo paskiainen on murhaaja.” Abby sanoi päästyään vapaaksi. ”Hän sitoi minut ja uhkasi tappaa, jos isä ei antaisi vasta-ainetta.” Hän kertoi kyyneleiden valuessa poskille.
”Tyttö valehtelee.” Daniel ähkäisi.
”Ole vaiti.” Westwood ärähti ja kumartui tutkimaan, miten Richard voi. ”Tohtori Evans?” Hän kysyi ja katseli miten suljetut luomet alkoivat värähdellä ja viimein aukesivat, paljastaen pähkinänruskeat silmät

No niin päätin taas jatkaa, kun sain idean. Miten mahtanee jatkua tästä? Kerroppa sinä se. :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 15.09.10 - klo:16:59
”Isä!” George huudahti ja uskaltautui nousemaan esiin suojastaan. ”Abby!” Hän muisti ja juoksi sisarensa luokse ja irrotti teipin tämän suun edestä.
”Minun jalkani, minun jalkani.” Daniel voihki, sillä Richardin oli onnistunut murtaa hänen sääriluunsa.
”Tuo paskiainen on murhaaja.” Abby sanoi päästyään vapaaksi. ”Hän sitoi minut ja uhkasi tappaa, jos isä ei antaisi vasta-ainetta.” Hän kertoi kyyneleiden valuessa poskille.
”Tyttö valehtelee.” Daniel ähkäisi.
”Ole vaiti.” Westwood ärähti ja kumartui tutkimaan, miten Richard voi. ”Tohtori Evans?” Hän kysyi ja katseli miten suljetut luomet alkoivat värähdellä ja viimein aukesivat, paljastaen pähkinänruskeat silmät.

”Miten voitte?” Westwood kysyi ja antoi katseen kiertää miestä mahdollisien ampumahaavojen varalta, joita hän ei onneksi löytänyt.
”Olen voinut paremminkin.” Richard hymähti hiljaa ja yritti vääntäytyä ylös lattialta.
Samaan aikaa Westwoodin takana Daniel yritti salavihkaa saada lattialle lentäneen aseen takaisin itselleen huolimatta siitä, että jalkaan sattui. Tuskin hänen sormensa ehtivät koskettaa asetta, kun hän tunsi voimakkaiden sormien kietoutuvan paidan kaulukseen ja riuhtaisevan hänet voimalla kauemmaksi aseesta.
”Se ei onnistu.” Westwood ärähti. ”Nyt istut alallasi tai saat kuulan terveeseen jalkaasi.”
”Minä…” Daniel aloitti, mutta katsoi parhaimmaksi vaieta, nähtyään uhkaavan ilmeen kokeneen lainvalvojan kasvoilla.
”Sinuna en yrittäisi uudelleen.” Westwood muistutti. ”Me keskustelemme kyllä vähän myöhemmin ja saatkin selittää koko joukon asioita ja ennen kuin alat väittämään vastaan, sanon että olet sen velkaa kaikille, etenkin Tohtori Evansille ja hänen lapsilleen. Mutta nyt pysy paikallasi kiltisti, ettei tarvitse ruveta kovakouraiseksi.” Hän lisäsi.
Tällä välin George oli avannut siteet siskonsa käsistä ja nyt he molemmat katsoivat Westwoodia, joka tuntui olevan elementissään käsitellessään Danielia. Westwood nappasi tottuneesti käsiraudat vyöltään, jossa ne tavallisesti hieman piilossa roikkuivat ja naksautti ne Danielin ranteiden ympäri, minkä jälkeen hän lastoitti miehen jalan, siksi kunnes Lisa voisi sitä katsoa.
”No niin, George autahan niin nostetaan isäsi takaisin vuoteelle.” Westwood sanoi saatuaan työn tehtyä.
George nyökkäsi ja nappasi isänsä jaloista, kun Westwood otti kiinni kainaloista ja hetkeä myöhemmin Richard lepäsi taas vuoteellaan.
”Tohtori Evans, jospa pysyisitte levossa siihen asti kunnes Tohtori Brever antaa sinulle luvan nousta jalkeille.” Westwood sanoi pilke silmäkulmassaan.
”Käskystä.” Richard naurahti väsyneesti ja painautui tyynyjä vasten.
Hetkeä myöhemmin kuului juoksuaskeleita ja Lisa, perässään Sid juoksivat huoneeseen.
”Mitä tapahtui? Kuulimme laukauksia ja tulimme katsomaan.” Sid kysyi ja antoi katseensa kiertää huonetta, Lisan suunnatessa tarkistamaan, että Richardilla oli kaikki hyvin.
”Herra Ellison päätti toimia omaan laskuunsa ja hänellä on vielä paljon selitettävää. Ikävä kyllä Tohtori Sheldon sai surmansa ja vähältä piti, ettei Tohtori Evansille olisi käynyt samoin.” Westwood vastasi. ”Tohtori Brever, Lisa, kun olet tarkastanut Tohtorin Evansin tilan, niin voinet katsoa herra Ellisonin jalan. Tohtori Evans taisi murtaa hänen sääriluunsa rytäkässä.” Hän lisäsi.
”Tietysti.” Lisa vastasi samalla kun laittoi tippaletkuja takaisin paikoilleen.
”Ovatko ne kaksi lasta turvassa?” Westwood kysyi, sillä halusi pysyä ajan tasalla siitä missä itse kukin oli.
”He ovat Maryn kanssa.” Sid vastasi.
”Hyvä.” Westwood sanoi. ”George, Abby, oletteko kunnossa?” Hän kysyi ja katsoi noita kahta mainittua nuorta ystävällisesti.
”Ollaan.” George vastasi Abbyn nyökytellessä. Kumpikin tunsi itsensä helpottuneeksi kun mitään vakavaa, Sheldonin kuoleman lisäksi ei ollut päässyt tapahtumaan.
”Hyvä.” Westwood sanoi tyytyväisenä ja kääntyi Sidin puoleen. ”Sid, ota herra Ellison huostaasi, kun Lisa on ensin katsonut hänen jalkansa. Pidä Ellisonia tarkasti silmällä, sillä hän varmasti yrittää paeta, eikä välitä vaikka vahingoittaisi siinä jotakuta.”
”Sen teen.” Sid sanoi ja siirtyi Danielin viereen irrottamatta katsettaan tästä.
”Minä voinen yrittää siirtää Sheldonin kylmätiloihin, sillä jos olemme täällä pitkäänkin, se voi ikävä kyllä alkaa haista.” Westwood huomautti.
”Olet oikeassa.” Richard kähähti ja kääntyi Lisan puoleen. ”Lisa, mene sinä Westwoodin avuksi ja olkaa kumpikin varovaisia, sillä vaikka Sheldon onkin kuollut, on hän edelleen taudin kantaja, sillä muuta tuo aine ei enää ole.”
”Hyvä, me siis varomme joutumasta kosketuksiin ruumiin eritteiden kanssa, koska se leviää nopeammin sitä kautta.” Lisa sanoi. ”Haluaisin silti tehdä ruumiinavauksen, sillä tahdon tietää muuttuvatko ne sisäpuoleltakin ja jos, niin miten paljon. Voimme saada lisää arvokasta tietoa, joka voi auttaa meitä vasta-aineen suhteen.” Hän jatkoi innokkaasti.
”Tosiaan.” Richard sanoi ja olisi varmasti mennyt Lisan seuraksi, jollei olisi ollut huonossa kunnossa. ”Kerrothan, jos löydät jotakin.” Hän pyysi.
”Toki.” Lisa sanoi ja asteli Danielin luo tutkimaan tämän jalan.
Kun Danielin jalka oli tutkittu ja huolellisesti lastoitettu ja kasvojen haavat puhdistettu ja paikattu, Lisa lähti hakemaan suojapuvut, sillä arveli, ettei ollut hyvä koskea Sheldoniin paljain käsin. Sid nappasi Danielin mukaansa ja istutti tämän paikkaan, josta tätä oli helppo vahtia. Daniel oli saanut varmuuden vuoksi myös annoksen vasta-ainetta, sillä kukaan ei halunnut tämän muuttuvan samanlaiseksi olioksi kuin Sheldon ja alkavan riehua ympäri laboratoriota.

Daniel siis istui murjottaen paikallaan ja mietti jo uutta suunnitelmaa päästäkseen pakoon.
Adam ja Sarah olivat Maryn kanssa ja seurasivat kiinnostuneina mitä ympärillä tapahtui, mutteivät lähteneet mihinkään tämän luota.
”Tuo murjottaa.” Adam sanoi katsellen tarkkaavaisena Danielia.
”Juu antaa murjottaa vaan, mutta hänen lähelle ette kumpikaan mene.” Mary sanoi tiukasti.
”Kerro joku kiva tarina.” Adam pyysi ja unohti Danielin melkein saman tien.
”Hyvä on.” Mary sanoi hymyillen ja alkoi kertoa tarinaa, jota äiti oli hänelle kertonut, kun hän oli ollut pieni.

Tilanne laboratoriossa rauhoittui ja kun Westwood oli saanut Lisan kanssa Sheldonin ruumiin siirrettyä viileämpiin tiloihin, asteli hän Danielin luo aikoen jututtaa tätä, kun…

Hmm... Joo tuli vähän tylsä jatkopalanen, mutta jatkakeehan. :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 19.09.10 - klo:18:27
Tilanne laboratoriossa rauhoittui ja kun Westwood oli saanut Lisan kanssa Sheldonin ruumiin siirrettyä viileämpiin tiloihin, asteli hän Danielin luo aikoen jututtaa tätä, kun tämä äkkiä pomppasi seisaalleen ja iski nyrkillään.
Toista kertaa Daniel ei ehtinyt iskeä, kun kokeneen poliisin ahavoitunut nyrkki osui hänen kasvoihin ja hän kellahti takaisin istualleen. Silmissä vilisi tähtiä ja kun hän viimein alkoi ymmärtää mitään maailman menosta, näki hän Westwoodin seisovan edessään.

”En tiedä mitä yritit, mutta älä tee sitä toiste.” Westwood murahti ja pyyhki nenäänsä. ”Ja nyt kun olet siinä, voisit kertoa yhtä ja toista. Minulla on aikaa kuunnella ja koska nyt eivät mitkään lait päde, voinen käyttää kovempiakin keinoja saadakseni sinut puhumaan.” Hän lisäsi ja näytti niin kaamealta, että Daniel siirtyi vaistomaisesti taaksepäin.

Westwood näki, että mies mietti uudelleen mahdollisuuksiaan ja sitä oliko ollenkaan viisasta olla vaiti.

”Sinun pomosi tuskin on hengissä ja olet juuri nyt itsekin hengen vaarassa, jos lähdet yksin seikkailemaan ulkomaailmaan.” Westwood huomautti tylysti.

Daniel mietti vielä vähän ja tuli siihen tulokseen, että oli parempi kertoa. Kuka sitä saisi tietää, että hän oli laulanut tietonsa kenellekään, jos maailma oli muuttunut ja jos epidemiaa ei oltu saatu kuriin millään.

”Hyvä on.” Hän huokasi.
”Niin sitä pitää.” Westwood tokaisi tyytyväisenä. ”Tästä tuleekin kiintoisa rupatteluhetki.” Hän lisäsi.

Kului pitkä tovi ja Westwood sai tietää yhtä ja toista, joka sai hänet huolestuneeksi. Hän tiesi, etteivät he voineet iän kaiken oleskella Evansin laboratoriossa, sillä nuo kävelevät raadot kyllä keksisivät ennemmin tai myöhemmin keinon päästä sinne, missä lihaa oli. Lisäksi ruoka ei riittäisi loputtomiin ja sitä oli vaarallista käydä hakemassa lisää.

”Mitä mietit?” Sid kysyi, sillä saattoi lukea huolen miehen kasvoilta.
”Me emme voi olla täällä enää kovin kauaa. Mikäli yhtään ymmärrän, nuo olennot varmasti haistavat meidät kilometrien päähän ja keksivät varmasti tien tänne.” Westwood toi julki huolensa. ”Meillä ei myöskään ruoka, eivätkä ammukset riitä ikuisesti. Meidän on jossakin välissä lähdettävä.”
”Meidän on lähdettävä joka tapauksessa, sillä Evans ja Brever voivat tehdä paremmin tehoavan vasta-aineen Devinin laboratoriossa, jossa on siihen paremmat resurssit.” Sid vastasi.
”Olet oikeassa. Mutta meidän on odotettava, että Evans on kunnossa, sillä tällä hetkellä hänestä ei ole lähtijäksi.” Westwood sanoi.
”No sen verran kai voimme olla täällä ja toivoa, etteivät ne pirut keksi käyttää ilmastointikanavia päästäkseen meihin käsiksi.” Sid tuumi.
”Niin kai sitten.” Westwood huokasi ja kääntyi katsomaan Danielia. ”Sinun on syytä käyttäytyä kunnolla, tai saat kuulan kalloosi.” Hän murahti.

Daniel ei vastannut, vaan oli aloillaan, ei ollut viisasta alkaa hölmöilemään juuri nyt.

Kesken kaiken ilmastointikanavista alkoi kuulua kolinaa ja omituista örinää. Westwood ja Sid vetivät aseensa esille ja kuulostelivat tarkkaan, mistä ääni tuli.

”Hemmetin, hemmetti!” Westwood manasi. ”Joko ne riivatun raadot löysivät tien tänne.”
”Niiden on täytynyt saada se ritilä auki. En uskonut, että ne olisivat olleet niin fiksuja.” Sid sanoi huolissaan.
”Koko porukka on saatava pois täältä. Olemme ansassa täällä.” Westwood sanoi. ”Mary, ota lapset ja hae Evansin lapset. Pysykää yhdessä. Minä haen Breverin ja Evansin.” Hän lisäsi.
”Entäs minä?” Daniel inisi.
”Päästän sinut vapaaksi sillä ehdolla, ettet tee mitään typerää.” Westwood lupasi, sillä ei ollut niitä, jotka jättäisivät ketään raukkamaisesti kuolemaan, jos oli mahdollisuus päästä pakoon.
”Kiitos.” Daniel sanoi ja alkoi perääntyä ovelle, josta pääsi ulos laboratoriosta.

Samassa Ilmastointikanavan ritilän edessä ollut tuke lensi voimalla edemmäksi, samoin kuin ritilä ja kammottavia ihmismäisiä olentoja alkoi tunkea laboratorioon. Niiden silmät harittivat, vaatteet roikkuivat repaleisina ja ne haisivat kuvottaville. Osa oli jo alkanut muuttua samannäköisiksi olennoiksi kuin Sheldon oli ollut.

”Helkkari!” Westwood älähti ja veti Maryn sekä lapset taakseen turvaan.
”Mitä me tehdään, mitä me tehdään?” Mary kysyi ja yritti pysyä rauhallisena, vaikka tunsikin pakokauhun aallon hyökyvän ylitseen.
Sid oli juuri vastaamassa, kun…

No niin tuli vähän lyhyempi, joskin hivenen toiminnallisempi pätkä. Mitä mahtanee tapahtua seuraavaksi, kerrohan sinä se. :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 22.09.10 - klo:16:29
”Helkkari!” Westwood älähti ja veti Maryn sekä lapset taakseen turvaan.
”Mitä me tehdään, mitä me tehdään?” Mary kysyi ja yritti pysyä rauhallisena, vaikka tunsikin pakokauhun aallon hyökyvän ylitseen.
Sid oli juuri vastaamassa, kun
kuului valtaisa rysähdys yhden olennon kaataessa työpöydän, niin että sen päällä olleet tavarat lensivät sikinsokin lattialle.

”Seuratkaa minua.” Daniel sanoi vilkuillen haisevia olentoja kauhun vallassa.
”Minne muka?” Sid sähisi ja ampui samalla yhtä hyökkäävää oliota päähän.
”Silloin kun tämä rakennettiin, Devin rakennutti tänne reitin omasta laboratoriostaan. Halusi vakoilla Richardia.” Daniel sanoi ja suuntasi varastolle päin.
”Jos tämä on totta, niin miksi hemmetissä et voinut sanoa aikaisemmin!” Westwood karjaisi kiukkuisena ja pääsi kaksi oliota kärsimyksistään.
”No kun ette kysyneet. Toivoin, ettei sitä reittiä tarvitsisi käyttää.” Daniel selitti vaisusti.
”Nyt viet meidät sinne. Odota, haetaan Tohtori Evans mukaan ja Brever, ota kaikki tieto mukaasi jos vain saat. Niitä tarvitaan, jos vain selviämme täältä pois.” Westwood komensi.
”Ei me voida. Noita on liikaa.” Sid älähti ja jälleen muutama olio kaatui maahan pieni reikä päässään.

Westwood kirosi raskaasti, sillä ei olisi halunnut jättää Richardia tänne oman onnensa nojaan, etenkin kun häntä tarvittiin vasta-aineen luomisessa.

Lisa naputteli käskyjä koneelle, joka alkoi ladata tietoja pienelle muistitikulle.

”Brever, vauhtia! Emme pysty kauaa pidättelemään noita piruja!” Westwood huusi.
”Kyllä, kyllä.” Lisa vastasi hermostuneena ja toivoi, että kone olisi ollut nopeampi.

Viimein se oli valmis ja hän saattoi ottaa muistitikun mukaansa. Eikä yhtään liian aikaisin, sillä niin pian kun hän oli päässyt lähtemään koneelta, syöksyi yksi raivopäinen olio vasten pöytää niin, että näyttö lensi lattialle ja hajosi pirstaleiksi. Näppäimistö ja hiiri liukuivat jonnekin ja pöytä kaatui nurin kiskoen kaikki johdot seinästä ja hajotti keskusyksikön korjauskelvottomaksi.

Lisa kiljaisi tahtomattaan ja juoksi varastohuoneeseen, jossa Mary, lapset, Abby, George ja Daniel jo olivat.

”Missä Richard on?” Lisa kysyi kun huomasi tämän puuttuvan joukosta.
”En tiedä.” Abby sanoi onnettomana ja vetäytyi mahdollisimman kauaksi Danielista.
”Menen etsimään häntä.” George sanoi.
”Etkä mene. Liian vaarallista.” Lisa sanoi.
”Yritä estää.” George sähähti ja paineli naisen ohi, ennen kuin tämä ehti vastata mitään.
"George!" Abby huusi, mutta George oli jo mennyt

Richard havahtui kevyestä unestaan hälyyn, joka kuului huoneen ulkopuolelta. Ensin hän luuli niiden olleen vain unta, mutta kuultuaan laukauksen ja toisekin, hän tajusi että jotakin oli tekeillä. Hän makasi hiljaa paikallaan ja kuunteli ääniä, jotka kantautuivat oven toiselta puolelta. Hän kuuli huutoja, laukauksia ja murinan tai örinän kaltaisia ääniä, jonka hän tulkitsi noiden epäkuolleiden olioiden ääniksi. Ne olivat siis keksineet keinon päästä laboratorioon.

Toisella puolella tuli hiljaista, vain raskaat laahaavat askeleet lähestyivät ovea. Sitten hiljaisuuden rikkoi jysähdys, kun jokin iskeytyi ovea vasten. Richard hätkähti ja parahti tahtomattaan.

Hän ei pääsisi pakoon, eivätkä muut pääsisi auttamaan sillä tuo ovi oli ainoa reitti huoneeseen ja sieltä pois.
Kuului uusi jysähdys ja Richard näki, kun ovi liikahti rajusti. Ne eivät siis osanneet yksinkertaisiakaan juttuja, mutta oppivat ne kyllä uudelleen ja varsin nopeasti, sillä seuraavassa hetkessä kahva kääntyi alaspäin ja ovi alkoi hitaasti aueta. Richard tuijotti ovea, eikä uskaltanut liikahtaakaan. Viimein hän muisti aseen, joka oli yöpöydällä. Hän kurottautui sitä kohden, kietoi sormensa sen kahvan ympärille.

Hänellä oli kaksi vaihtoehtoa, joko ampua lippaan tyhjäksi ja tappaa ehkä kymmenkunta olentoa tai ampua vain yksi laukaus itseensä, jolloin ei tarvitsisi kärsiä hirvittäviä tuskia niinä loppuelämän viimeisinä minuutteina, kun nuo epäkuolleet hyökkäisivät päälle ja alkaisivat raadella ja syödä häntä elävältä. Hän muisti liiankin hyvin tuon yhden poloisen sairaalassa, eikä pitänyt ajatuksesta päättää päivänsä noiden olentojen ruokana.

Sydän hakkasi vimmatusti kylkiä vasten, rinta kohoili kiivaasti ja pieniä hikikarpaloita vieri pitkin hänen otsaansa. Kauhu tuntui sumentavan järkevän ajattelun, eikä hänen mielessään ollut muuta kuin kuolema, joka tulisi varmasti, jollei hän nyt pian keksisi kuinka päästä tästä tilanteesta, paitsi niillä kahdella tavalla, jotka hän halusi molemmat välttää, mutta muita vaihtoehtoja ei nyt juuri näyttänyt olevan.

Asetta pitelevä käsi tärsisi holtittomasti ja silmät olivat nauliintuneet oviaukkoon ja repaleisen paidan peittämään veriseen kuolleeseen käteen, joka otti oven pielestä tukea. Sen hän tiesi, ettei voisi vain istua paikallaan ja odottaa, sillä silloin hän olisi kuin tarjottimella noille hirviöille. Viimein hän sai itseään sen verran rauhoitettua, että ajatuksetkin alkoivat toimia. Hän kiskaisi kaikki piuhat irti itsestään ja pudottautui lattialle, mistä kierähti sängyn alle, toivoen, etteivät nuo iljettävät olennot löytäisi häntä.

Sänkynsä alta hän näki, kuinka useampi haparoiva jalkapari hoiperteli huoneeseen, joka täyttyi tuolla kuvottavalla kalman lemulla, jossa yhdistyivät mätänevän lihan lemu ja kuivuneen veren karvas ja metallinen haju, jonka hän tunsi liiankin hyvin. Hän rukoili ihmettä tapahtuvaksi ja tähtäsi tärisevin käsin olentoja, jotka olivat tunkeutuneet huoneeseen. Sormi puristi liipaisinta ja hän pyyhkäisi toisella kädellä nopeasti hikeä pois otsalta. Hän valmistautui puolustautumaan, sillä pakoon hän ei millään pääsisi, ei ainakaan ryömimällä, eikä hän enää voinut yrittää kavuta pyörätuolillekaan.

Richard oli valmiina ampumaan kun yksi olioista riuhtaisi sängyn ylös ja paiskasi sen pois, niin, että se osui rämisten ensin pieneen pöytään ja sitten seinään. Samalla hetkellä Richard kierähti selälleen ja ampui oliota, joka oli sängyn heittänyt tieltään. Olio rojahti suoraan Richardin päälle ja ase putosi ja liukui jonnekin hänen ulottumattomiinsa.
Richard riuhtoi itsensä vapaaksi olion alta ja yritti ryömiä aseen luo, tuloksetta, sillä juuri silloin yksi olioista nappasi häntä jalasta ja kiskoi kauemmaksi aseesta.

Hän huusi kauhuissaan ja yritti päästä vapaaksi olion otteesta, saadakseen aseensa takaisin. Kädet haroivat lattiaa, mutta turhaan, olio oli vahvempi ja painoi hänet kiinni lattiaan. Richard tunsi olion iljettävän kalmanhajuisen hengityksen niskassaan ja tunsi tämän terävät kynnet selässään. Ne raapivat syviä haavoja ihoon ja hän toivoi että loppu olisi nopea, kun...


No niin iski inspiraatio ja no miten mahtaa käydä? Ehtiikö oliot ensin, vai George vaiko Westwood? Kerro sinä se. :)
E:// Pientä edittiä ja hyvin lyhyt lisäpätkä, mut tilanne on yhä sama ja yhtä tukala kuin missä se aiemmin oli, joten kertokaahan miten tuossa lopulta käy...:)
Toivon mukaan, en sotkenut seuraavan kirjoittajan suunnitelmia.
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nuubialainen Prinsessa - 26.09.10 - klo:21:22

Richard riuhtoi itsensä vapaaksi olion alta ja yritti ryömiä aseen luo, tuloksetta, sillä juuri silloin yksi olioista nappasi häntä jalasta ja kiskoi kauemmaksi aseesta. Hän huusi kauhuissaan ja yritti päästä vapaaksi olion otteesta, saadakseen aseensa takaisin. Kädet haroivat lattiaa, mutta turhaan, olio oli vahvempi ja painoi hänet kiinni lattiaan. Richard tunsi olion iljettävän kalmanhajuisen hengityksen niskassaan ja tunsi tämän terävät kynnet selässään. Ne raapivat syviä haavoja ihoon ja hän toivoi että loppu olisi nopea, kun...


… ovi jälleen heilahti ja sisään hoiperteli toinen verenhimoinen olento. Sen sijaan, että olento olisi käynyt Richardin kimppuun ja tehnyt seuraa toiselle pirulaiselle, tuo kiiltäväsilmäinen otus syöksyikin Richardin yläpuolella riehuvan lajitoverinsa kimppuun. Syntyi verinen rähäkkä, eikä Richard voinut uskoa silmiään. Nuo pedot olivat toistensa kimpussa, eivätkä huomanneet raivonsa keskellä Richardia, joka kohottautui vaivalloisesti ylöspäin, hapuillen vapisevin sormin kauemmas lennähtänyttä asettaan.

Miksi se kävi kiinni lajitoveriinsa? Richardin päässä soi kuumeinen kysymys samalla, kun kädet puristuivat kouristuksenomaisesti aseen viileään kahvaan. Hitaasti mies hivuttautui kohti ovea, yrittäen tehdä liikkeensä mahdollisimman huomaamattomasti. Toisesta huoneesta kaikuivat laukaukset ja kirosanat, särkyvän lasin ääntä ja jälleen kirosanoja. Sitten kuului juoksuaskelia, laukaus ja hiljaisuus.

Samaan aikaan toinen olioista alisti allensa lajitoverinsa, repi auki kaiken mitä nyt vain voi repiä irti, kunnes tämä ei enää liikahtanut aloiltaan. Ja Richard tiesi, että oli vain ajan kysymys, milloin tuo peto muistaisi jälleen hänet. Kädet täristen mies osoitti aseellaan huoneen toisella puolella kyyristelevää otusta ja kuunteli samalla epämiellyttävää hiljaisuutta toisessa huoneessa.

Olivatko toiset unohtaneet hänet oman onnensa nojaan? Ajatus oli sanoinkuvaamattoman pelottava. Jos ne pedot olivat löytäneet tien laboratorioon, niitä tulisi pian lisää ja ilman lääkettä Richard alkaisi pian itsekin muuttua samanlaiseksi haisevaksi iljetykseksi. Siitä muistutuksena oli viiltävä kipu selässä, johon lattialla makaava hengetön olento oli upottanut kyntensä ja varmaan hampaansakin.

Jostain Richard sai sisunpurkauksen, ehkä pelko sekoittui jollain järjettömällä tavalla raivoon ja mies kohottautui seinää vasten lojuvan sängyn reunalle kaikesta kivusta välittämättä. Olento kohotti päätään, haisteli ilmaa ja näki Richardin. Samassa tuo pahanhajuinen iljetys syöksyi jo kohti Richardia, joka osoitti kylmäkiilto silmissään uhkaajaansa.

Pam, pam, pam..

Laukaukset kaikuivat muuten niin hiljaisessa laboratoriossa ja olennon painava ruho mätkähti maahan kovaäänisesti rusahtaen. Richard vaipui alas maahan ja veti itsensä huoneen nurkkaan. Hartiat nytkähtelivät hillittömästi kun mies antoi periksi itsesäälille ja voimattomuudelleen. Hän oli yksin tässä perkeleen huoneessa, raajarikkona, eikä hänellä ollut mitään mahdollisuutta puolustautua, jos huoneeseen tulisi lisää noita petoja.
 
Ei mitään mahdollisuutta..



No niin, mitenkähän tämä tästä jatkunee? Mitä tapahtui, jättivätkö kaikki Richardin todella?
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 26.09.10 - klo:23:45
Laukaukset kaikuivat muuten niin hiljaisessa laboratoriossa ja olennon painava ruho mätkähti maahan kovaäänisesti rusahtaen. Richard vaipui alas maahan ja veti itsensä huoneen nurkkaan. Hartiat nytkähtelivät hillittömästi kun mies antoi periksi itsesäälille ja voimattomuudelleen. Hän oli yksin tässä perkeleen huoneessa, raajarikkona, eikä hänellä ollut mitään mahdollisuutta puolustautua, jos huoneeseen tulisi lisää noita petoja.
 
Ei mitään mahdollisuutta
, hän ajatteli ja painoi päänsä käsiinsä. Hetken kuluttua hän nosti päänsä ja kuunteli. Kyllä hiljaisuudesta kuului juoksevia askelia ja ne lähestyivät. Pian ovi aukesi ja joku katseli sisälle.

”Isä?” Kuului hyvin tuttu ääni.
”Isä? Missä olet?” Se kutsui uudelleen, jolloin Richardilta pääsi hiljainen epätoivoinen äännähdys huuliensa välissä.
”George.” Hän inahti ja katsoi poikaansa, joka juuri asteli kohdalle, jossa sänky oli ollut.
”Isä.” George huudahti huomattuaan isänsä nurkassa, kasvot kalman kalpeina.
”George. Häivy kun vielä voit.” Richard kähähti ja nielaisi. ”Niitä voi vielä olla täällä. Häivy.” Hän toisti.
”Ei isä, minä tulin auttamaan sinua.” George vastasi totisena.
”George, mitä hittoa sinä täällä teet?” Kuului Westwoodin karkea ääni ovelta.
”Tulin hakemaan isäni.” George vastasi.
”Minä olisin kyllä tuonut hänet.” Westwood huomautti, muttei viitsinyt enempiä nuhdella poikaa. ”Autahan minua, niin nostetaan hänet tuohon pyörätuoliin ja sitten mennään. En halua jäädä yhtään pidemmäksi aikaa tähän, sillä noita piruja tulee taatusti lisää.” Hän lisäsi.
George nyökkäsi ja vei pyörätuolin isänsä luo Westwoodin varmistaessa ympäristön. Tämä potkaisi kuollutta oliota ja totesi ettei siitä ollut enää vaaraa.
”Ne tappelivat keskenään.” Richard sanoi hiljaa. ”Tuo toinen raateli toisen hengiltä.” Hän lisäsi ja tunsi itsensä hyvin väsyneeksi.
”Tohtori Evans, oletko kunnossa?” Westwood kysyi ja katsoi huolissaan Richardia.
”En, se toinen piru ehti kynsiä selkääni, en tiedä puriko.” Richard mutisi ja tunsi, ettei millään jaksaisi pitää silmiään auki. ”Jättäkää minut, minä vain hidastan teidän kulkuanne.” Hän lisäsi ja katsoi väsyneesti Westwoodia, joka näytti jotenkin epäselvältä, kuten koko huone. Hän räpsäytti silmiään, mutta siitä ei ollut apua.
”Emme me sinua jätä.” Westwood tokaisi ja nosti Richardin Georgen avustuksella pyörätuoliin. Hän näki, että Richard oli lähes tajuton. Hän katsoi tämän selkää, joka näytti olevan kokonaan veressä. Hampaiden jälkiä ei näkynyt, mutta muutama syvä viiltojälki kylläkin. ”Tohtori Brever saa paikata sinut jälleen ja antaa varmuuden vuoksi vasta-ainettakin.” Hän sanoi hiljaa ja asetteli Richardin parempaan asentoon pyörätuolissa.
”No niin, mennään.” Westwood sanoi viimein ja katsahti poikaan, jonka kasvoilla oli hyvin huolestunut ilme.
”Selviääkö isä?” George kysyi ja katsoi epäileväisenä isäänsä, jonka kasvot olivat nyt hyvin kalpeat.
”Varmasti. Hän vaikuttaa hyvin sitkeältä.” Westwood sanoi työntäessään pyörätuolia eteenpäin.

Lähes puolijuoksua nuo kaksi painelivat pyörätuolia työntäen varastohuoneeseen, jossa muut hermostuneina odottivat.

”Jatketaan eteenpäin. Ei jäädä ihmettelemään.” Westwood sanoi ja katsoi kaikkia.

Daniel nyökkäsi ja työnsi tavaroita sivuun, niin että niiden takaa paljastui teräksinen ovi. Hän paineli sen vieressä olevaan paneelin tunnusnumeron, jonka jälkeen ovi avautui hitaasti. Ryhmä työntyi hämärään käytävään, Daniel viimeisenä. Hän veti oven kiinni ja paineli tunnusnumeronsa ja sen jälkeen hajotti koko paneelin, etteivät nuo olennot vain saisi sitä auki.

”Seurataan vain tunnelia. Tosin matka on niin pitkä, että joudumme pysähtymään vähäksi aikaa lepäämään.” Daniel kertoi. ”Onneksi tästä ei haaraudu muita käytäviä, ennen kuin aivan laboratorion luona. Tunnen reitin ja jos sinne ei ole asennettu mitään uusia turvalaitteita, pääsemme hyvin Devinin laboratoriolle. Täytyy vain toivoa, ettei niitä piruja ole sielläkin.” Hän lisäsi kasvot totisina.

Westwood näki, että Daniel alkoi ymmärtää tilanteen vakavuuden ja että vaakalaudalla oli paljon enemmän kuin hän oli ikinä osannut ajatellakaan. Nyt ei puhuttu enää rahasta, sillä se ei auttaisi pelastamaan kenties miljardeja ihmishenkiä siltä pahalta, jonka Richard oli keksinyt ja jonka Devin oli tyhmyyksissään päästänyt irti ja vieläpä paranneltuna.

He saattoivat vain toivoa, että jos Devin oli vielä elossa, tajuaisi tämäkin tilanteen vakavuuden ja sen, että he kävivät nyt sotaa jotain paljon pahempaa, voimakkaampaa ja tuhoisampaa vastaan.

”Isä näyttää todella huonolta.” Abby sanoi huolissaan.
”Älä huoli, minä teen parhaani auttaakseni häntä.” Lisa sanoi ja toivoi että onnistuisi, sillä heillä ei ollut nyt varaa antaa Richardin mahdollisesti muuttua yhdeksi piruksi tässä käytävässä syvällä maanuumenissa. ”Pysähdytään hetkeksi, minun on sidottava hänen haavansa.” Hän sanoi ja laski olallaan kantamansa laukun lattialle ja alkoi penkoa sitä. Hän nosteli esille sidetarpeita ja myös vasta-ainetta, jota mittasi ruiskuun sopivan määrän.
”Pitele häntä, niin että saan puhdistettua nuo haavat.” Lisa sanoi Westwoodille, joka nyökkäsi. Myös George ja Abby tulivat avuksi.
”Kiitos.” Abby sanoi hiljaa Lisalle.

Lisa hymyili pienesti ja jatkoi haavojen puhdistusta, minkä jälkeen hän sitoi ne huolellisesti ja antoi vasta-aine annoksen Richardille.

”Tuon pitäisi auttaa. Toivon niin hänen vuokseen.” Lisa sanoi ja keräsi tarvikkeensa ja vasta-aineen takaisin laukkuun.
”Jatketaan matkaa.” Westwood sanoi ja syvän hiljaisuuden vallassa tuo pieni ryhmä eteni hiljaisessa hämärästi valaistussa käytävässä eteenpäin.

He olivat kulkeneet eteenpäin tuntikausia, kun…

Miten mahtaakaan jatkua tästä? Mitä tapahtunee seuraavaksi, kun otuksista päästiin hetkeksi, kerrohan sinä se. :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 13.10.10 - klo:09:33
Lisa hymyili pienesti ja jatkoi haavojen puhdistusta, minkä jälkeen hän sitoi ne huolellisesti ja antoi vasta-aine annoksen Richardille.

”Tuon pitäisi auttaa. Toivon niin hänen vuokseen.” Lisa sanoi ja keräsi tarvikkeensa ja vasta-aineen takaisin laukkuun.
”Jatketaan matkaa.” Westwood sanoi ja syvän hiljaisuuden vallassa tuo pieni ryhmä eteni hiljaisessa hämärästi valaistussa käytävässä eteenpäin.

He olivat kulkeneet eteenpäin tuntikausia, kun
he viimein päättivät levähtää hetkisen, ennen kuin jatkaisivat edemmäs.

”Isä ei näytä hyvältä.” Abby sanoi ja katsoi isänsä kalpeita kasvoja.
”Hengitys on kyllä tasainen, mutta pulssi on hieman hidastunut.” Lisa huomautti mitattuaan pulssin Richardin ranteesta.
”Mitä se tarkoittaa?” Abby kysyi huolestuneena.
”En ole varma, mutta pidän häntä varmuuden vuoksi silmällä.” Lisa sanoi ja tarkisti samalla selän, rinnan ja kaulan haavojen kunnon. ”Hyvä, selän haavat eivät enää vuoda ja kaulan, sekä rinnan haavat parantuvat hyvää vauhtia. Itse asiassa nopeammin kuin voisi luulla.” Hän mutisi ja kurtisti kulmiaan.
”Onko se hyvä asia?” Abby kysyi ja tunsi pienen toivonpilkahduksen sisällään.
”En oikein tiedä.” Lisa vastasi. ”Parasta kuitenkin pitää häntä silmällä.” Hän lisäsi.

Daniel oli kuunnellut hyvinkin tarkkaan koko keskustelun ja suunnitteli jo jotakin. Haavojen nopea parantuminen oli todellakin mielenkiintoista ja sitä pitäisi tutkia enemmän. Hän tiesi, että muilla olisi paljonkin sitä vastaan, mutta Deviniä asia varmasti kiinnostaisi.

”Sinuna jättäisin moiset ajatukset.” George sanoi huomattuaan kiinnostuneen ilmeen Danielin kasvoilla. ”Isäni ei ole mikään koe-eläin.” Hän sähähti vihaisesti.
”Mitä sinä höpiset?” Daniel kysyi viattomasti.
”Käyttäydy, ettei tarvitse ruveta kovakouraiseksi.” Westwood murahti ja mulkaisi Danielia rumasti.

Daniel päätti jättää suunnitelmansa toistaiseksi, mutta päätti kuitenkin yrittää, jos saisi sopivan tilaisuuden.
Seurue istui vielä jonkin aikaa paikallaan ja söi vähäsen siitä, mitä olivat ehtineet napata mukaansa. Oli hiljaista, kunnes Richard liikahti ja mumisi jotakin epämääräistä.

”Richard?” Lisa kysyi ja nousi nopeasti tutkimaan tätä.
”Mmmmph…” Richard mumisi, liikautti hieman päätään ja avasi hitaasti silmänsä.
”Richard, kuuletko minua?” Lisa kysyi.
”Kyllä.” Richard sanoi epäselvästi ja katsoi sekavana ympärilleen. ”Missä me olemme?” Hän kysyi.
”Menossa turvaan.” Lisa kertoi ja kysyi. ”Ne pirut hyökkäsivät laboratorioosi, muistatko?”
”Muistan.” Richard vastasi pitkän harkinnan jälkeen. Kaikki alkoi palailla hitaasti hänen mieleensä. ”Ovatko… kaikki kunnossa? Lapseni?” Hän kysyi kulmiaan rypistäen.
”Kaikki me olemme kunnossa.” Lisa vastasi ja näki etteivät Richardin silmät näyttäneet terveiltä.
”Hyvä.” Richard sanoi ja yritti hymyillä.
”Luuletko, että pystyisit juomaan?” Lisa kysyi ja kaivoi tavaroiden joukosta yhden vesipullon.
”Kyllä.” Richard vastasi, mutta samassa hänen silmänsä rävähtivät täysin avoimiksi ja koko yläruumis jäykistyi. Hän hengitti kiivaasti ja silmät näyttivät kauheilta. ”Gaaaaah!!” Hän huudahti epäselvästi.
”Richard? Tohtori Evans? Oletteko kunnossa?” Lisa kysyi, muttei saanut vastausta.
”Tappakaa minut… Ennen kuin muutun vaaralliseksi…” Richard sanoi epätoivoisena ja vääntelehti pyörätuolissaan.
”Mutta isä?” George aloitti.
”Tappakaa.” Richard kähähti ja tunsi, miten jokin paha ja pitelemätön pyrki ulos hänestä itsestään. Hän oli muuttumassa yhdeksi tuollaiseksi piruksi.

Koko yläruumis kouristeli ja Richard valitti tuskasta, joka aiheutui muuttumisesta. Hän tunsi, miten kynnet alkoivat kasvaa ja koko ruumis muuttua.

”Minä… pyydän… argh… tappakaa… ennen kuin… liian myöhäistä.” Richard sanoi katkonaisesti ja katsoi kaikkiin anovasti.

Westwood valmistautui toteuttamaan Richardin toiveen, kun George työnsi hänet syrjään.

”Minä teen sen.” Nuorukainen sanoi kasvot vitivalkoisina.
”Pystytkö siihen varmasti.” Westwood kysyi ja katsoi kasvot vakavina Georgea.
”Pystyn.” George vastasi ja katsoi totisena takaisin. Hänen kätensä tärisivät, kun hän kääntyi kohti isäänsä, kohotti aseensa ja tähtäsi. ”Anna anteeksi isä.” Hän sanoi hiljaa ja sormi puristi liipaisinta hitaasti...

No niin tässä pieni jatkopätkä. Miten mahtanee käydä? Ampuuko George isänsä vai ei? Vai tapahtuuko jotain yllättävää? Kerrohan sinä se. :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 17.10.10 - klo:01:22
Westwood valmistautui toteuttamaan Richardin toiveen, kun George työnsi hänet syrjään.
”Minä teen sen.” Nuorukainen sanoi kasvot vitivalkoisina.
”Pystytkö siihen varmasti.” Westwood kysyi ja katsoi kasvot vakavina Georgea.
”Pystyn.” George vastasi ja katsoi totisena takaisin. Hänen kätensä tärisivät, kun hän kääntyi kohti isäänsä, kohotti aseensa ja tähtäsi. ”Anna anteeksi isä.” Hän sanoi hiljaa ja sormi puristi liipaisinta hitaasti.


Käsi tärisi yhä pahemmin. Hän nielaisi ja sulki silmänsä. Hän tunsi miten liipaisin painui pohjaan, kuului pamaus, ase liikahti hivenen ylöspäin hänen kädessään ja hän päästi siitä irti. Ase putosi kolahtaen lattialle, Georgen jäädessä paikalleen tärisemään. Hän katsoi nieleskellen isäänsä, joka nyt istui kokoon lyyhistyneenä pyörätuolissa, pieni punainen reikä keskellä otsaa.

”Isä.” George inahti ja valahti polvilleen, jotka tuntuivat olevan vetelät kuin keitetty spagetti. ”Anteeksi.” Hän sanoi ääni vavahdellen, painoi päänsä käsiinsä ja itki katkerasti.

Siinä samassa kun hän oli ampunut, hän toivoi, että voisi perua koko jutun, mutta toisaalta hän tiesi, että isä oli halunnut tätä.

”Voi George.” Abby niiskaisi ja laskeutui isoveljensä viereen ja painoi kätensä kevyesti tämän harteille.
”Voitko ikinä antaa minulle anteeksi Abby?” George kysyi ja katsoi sisartaan kyyneleisin silmin. Hän tärisi yhä ja hänestä tuntui, ettei hän saisi ikinä sitä loppumaan.
”George.” Abby aloitti ja pyyhki kyyneliä poskiltaan. ”Sinulla ei ole anteeksi pyydettävää.” Hän sanoi hiljaa. Hän kietoi kätensä veljensä ympärille ja painoi päänsä tämän olkaa vasten.
”Kiitos Abby.” George sanoi hiljaa ja häneltä pääsi heikko nyyhkäys.

Lisa seisoi sivumpana ja yritti pidätellä kyyneliään, sillä hänestä tuntui pahalta, kun nuo kaksi nuorta joutuivat nyt olemaan ilman vanhempia. Häneltä pääsi hiljainen nyyhkäisy ja hän painoi päänsä alas, jotteivät muut näkisi.
Westwood seisoi ilmeettömänä paikallaan, hän tiesi mitä poika kävi läpi, periaatteessa, sillä ihmisen ampuminen ei koskaan ollut mitään helppoa, ei ainakaan se ensimmäinen kerta, joka jää mieleen ikuisiksi ajoiksi kummittelemaan.
Sid katsoi sivummalta vakavana, mutta oli selvästi liikuttunut ja Mary itki avoimesti.

Daniel seisoi hiljaisena paikallaan, tietämättä oikeastaan mitä tunsi. Mieli alkoi hiljalleen muuttua, eikä hän enää ollut varma suunnitelmansa toteuttamisesta. Voisiko hän tehdä sitä viattomille lapsille, jotka juuri olivat jääneet orvoiksi? Ei, se olisi liian julmaa, hän ajatteli ja katsoi kulmat kurtussa lattiaa.

Ainoat jotka eivät itkeneet, olivat Adam ja Sarah, joskin heidänkin kasvonsa olivat vakavat. He tiesivät, että jotain ikävää oli tapahtunut. Sarah oli jo sen verran vanha että ymmärsi tilanteen olevan vakava. Hänelle tuli heti mieleen oma perhe ja vanhemmat, jotka olivat muuttuneet joksikin kammottavaksi, jollaiseksi tuo kiltti tohtori oli melkein muuttunut. Hän tavallaan ymmärsi Abbya ja Georgea, sillä kaipasi itsekin omia vanhempiaan kovasti.

”Tuota, pitäisikö meidän jatkaa?” Westwood kysyi hiljaa, eikä hänen äänessään tuntunut olevan pontta sillä hetkellä.
”Westwood… Bill, voisi olla hyvä, jos jäämme tähän hetkeksi.” Lisa pyysi ja katsoi Westwoodia vetoavasti. ”Luulen, että heidän on saatava olla hetki rauhassa.” Hän lisäsi.
”Hyvä on.” Westwood vastasi ja katsoi naista lämpimästi.
”Kiitos.” Lisa vastasi ja hymyili surumielisesti.

No niin, miten mahtanee jatkua tästä?
E://Korjailin typoja. Sen siitä saa kun silmät ristissä kirjottaa. :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 28.10.10 - klo:00:50
”Tuota, pitäisikö meidän jatkaa?” Westwood kysyi hiljaa, eikä hänen äänessään tuntunut olevan pontta sillä hetkellä.
”Westwood… Bill, voisi olla hyvä, jos jäämme tähän hetkeksi.” Lisa pyysi ja katsoi Westwoodia vetoavasti. ”Luulen, että heidän on saatava olla hetki rauhassa.” Hän lisäsi.
”Hyvä on.” Westwood vastasi ja katsoi naista lämpimästi.
”Kiitos.” Lisa vastasi ja hymyili surumielisesti.


Pitkän ajan kuluttua George alkoi viimeinkin rauhoittua, vaikka kädet yhä tärisivätkin. Hitaasti hän nosti katseensa lattiasta ja katsoi isäänsä. Hän näki, miten paljon tämä oli ehtinyt muuttua, ennen kuin hän… ennen kuin, mutta George ei voinut viedä ajatusta loppuun, sillä äskeisen teon ajatteleminen teki niin kipeää, eikä sitä saanut tekemättömästi.

Vaikka isä olikin ehtinyt jo muuttua, saattoi yhä nähdä tämän piirteet, ne samat, jotka George oli tältä perinyt. Ainoa, joka ei ollut ehtinyt muuttua lainkaan, oli isän silmät. Ne olivat yhä samaa pähkinänruskeaa sävyä kuin ennenkin, vain entinen kirkkaus ja lämpö olivat niistä kadonneet ja ne tuijottivat lasittuneina tyhjyyteen.

”Toivon niin, ettei tähän olisi koskaan jouduttu.” George huokasi raskaasti ja katse karkasi otsassa olevaan punaiseen reikään, josta oli valunut vain hyvin vähän verta. Kyyneleet alkoivat norua jälleen hitaasti ja kuumina pojan poskille. ”Tämä on väärin, ei isän olisi pitänyt kuolla!” Hän huusi tukahtuneesti.

Lisa laskeutui polvilleen pojan viereen ja veti tämän lähelleen. Hän tiesi, että poika tarvitsi nyt aikuista lähelleen tueksi, sillä se ainoa, joka koskaan oli ollut tuki ja turva, oli kuollut.

”Shh… Itke jos itkettää. En sano, että suru ja paha olo sillä menisi pois, sillä sitä ei tapahdu, mutta ehkä se on vähän helpompi kestää.” Lisa jutteli hiljaa ja silitti kevyesti pojan pörröisiä hiuksia. ”Kun olet valmis juttelemaan, tiedät että minä kuuntelen sinua, samoin Westwood.” Hän lisäsi ja yritti pidättää omaa itkuaan, sillä nuoren pojan itku oli niin kovin lohdutonta.

Hän nosti katsetta ja näki ettei Abbynkaan silmät olleet kuivat. Tyttö kenties kestäisi tämän hieman paremmin, sillä ei ollut joutunut tekemään sitä minkä hänen veljensä, Lisa ajatteli ja tiesi, ettei tämä ollut pojalle helppoa. Ei tulisi koskaan olemaan.
Vierähti vielä tovi jos toinenkin, ennen kuin Georgen itku viimein laantui.

”Pitäisi varmaan jatkaa matkaa.” Westwood totesi ponnettomasti.
”Onko meidän jätettävä isä tähän?” Abby kysyi, sillä tiesi etteivät he siihenkään voineet jäädä. Ei voinut millään tietää saisivatko ne hirviöt ison raskaan oven auki.
Jokainen tiesi, että ruumiin mukana kuljettaminen hidastaisi matkaa ja kuitenkaan he eivät olleet vielä valmiita jättämään sitä siihen, missä he nyt olivat.
”Mitä me teemme?” Abby kysyi ja antoi katseensa kiertää pienen ryhmän.

Vastausta hän ei ehtinyt saada, kun heidän luokseen ilmestyi melkein kuin tyhjästä neljä korstoa. Yksikään neljästä ei sanonut mitään, vaan kävi heti käsiksi pienen ryhmän jäseniin. Westwood ja Sid puolustautuivat heti, mutta pian Sid makasi lattialla ison korston alla, joka sitoi hänen kätensä tiukasti selän taakse.
Toisaalla toinen korsto tyrmäsi Westwoodin, jota ei muulla keinoin saanut taltutettua. Mary huudahti pelästyneesti ja yritti suojella Adamia ja Sarahia, kun Abby, George, Lisa ja Daniel pysyivät paikallaan.

”Nyt näyttää paremmalta.” Sanoi kylmä ääni laiskasti venytellen. ”Paljon paremmalta.” Se lisäsi ja äänen omistaja astui näkyviin.

Mies oli hyvin komea ja sopusuhtainen, juuri sellainen joka olisi saanut baarin kauneimman naisen helposti seuraansa illan päätteeksi, mutta hänen piirteensä pilasi julma hymy ja koko olemuksesta huokuva tunnekylmyys.
Mies katseli pientä ryhmää tutkivasti, tyytyväinen hymy huulillaan, kunnes katse osui Richardiin ja hymy laimeni hieman.

”Sääli, olisin halunnut vaihtaa muutaman sanan hänen kanssaan.” Mies sanoi, mutta sääliä tai myötätuntoa ei hänen äänestään ollut. Vain hivenen ylimielinen ja kylmä sävy. ”Mutta emmeköhän saa jotakin irti hänestä.” Hän lisäsi vinosti hymyillen.
”En anna sinun koskea isääni.” George karjaisi raivoissaan ja nousi uhmakkaan näköisenä seisomaan ja astahti edemmäksi kohti miestä.
”Uhoa, mitä uhoa. Et voi estää minua.” Mies totesi tylysti.
”Vannon, että saat katua, jos häpäiset isäni ruumiin. Hän ei ole mikään koekaniini.” George rähjäsi ja sormet puristuivat nyrkkiin.
”Vaan kun sinun mielipidettäsi ei kysytä.” Mies sanoi äänellä, johon oli tullut vaarallinen sävy.
”Olet juuri sellainen paskiainen kuin isä kertoi sinun olevan. Devin!” George huusi ja katsoi miestä halveksuen.
”Sinuna pitäisin suuni kiinni. Eikö isäsi ole opettanut sinua kunnioittamaan vanhempia ihmisiä?” Devin kysyi hienoista raivoa äänessään ja samassa hänen kätensä heilahti nopeasti. Kuului kova läiskähdys ja Georgen pää heilahti rajusti sivulle, minkä jälkeen toinen poski punoitti ja nenästä valui verta.

”George, oletko kunnossa?” Abby kysyi huolestuneena ja laski siron kätensä kevyesti veljensä käsivarrelle.
George nyökkäsi ja pyyhkäisi nenäänsä, mulkoillen samalla Deviniä rumasti.
”Tyttöystäväkö?” Devin kysyi nyt hienoista huvittuneisuutta äänessään.
”Pikkusisko.” George sähähti ja katsoi häijysti Deviniä. Hän päätti, ettei antaisi miehen satuttaa Abbya, joka oli nyt ainoa mitä perheestä oli hänen itsensä lisäksi jäljellä.
”Niin, niin.” Devin naurahti kylmästi nähdessään, kuinka George veti Abbyn taakseen. ”Peaks ota pyörätuoli hoitaaksesi. Brown, Lewis ja Jones, ottakaa te herra Westwood ja neiti Riley hoitaaksenne. Muut tulevat kiltisti mukaan, niin ei tarvitse käyttää kovia otteita."

Daniel seisoi hiljaa muiden seurassa. Hän oli nyt nähnyt millainen julma paholainen Devin oli ja se vahvisti hänen päätöstään olla auttamatta Deviniä enää milloinkaan.

Lewis joutui herättelemään Westwoodin, joka yhä näki tähtiä tultuaan tyrmätyksi. Mies nousi vaivalloisesti ylös ja kävely oli melkoista hoipertelua.
Hiljainen joukko seurasi Deviniä, joka eteni käytävässä itsevarmana. Käytävää tuntui jatkuvan loputtomiin, kunnes se haarautui useampaan suuntaan.

Devin asteli hyvin varmanoloisena vasemmanpuoleiseen käytävään, muun joukon seuratessa vastahakoisesti. Matka jatkui vielä jonkin aikaa, kunnes ryhmä saapui paksulle teräsovelle, joka oli kutakuinkin samanlainen kuin Richardin laboratorioon vievä ovi. Devin paineli paneeliin pitkän numerosarjan, jonka jälkeen ovi aukeni ja ryhmä ohjattiin laboratorioon, joka oli paljon isompi kuin mitä Richardin vaatimattomat tilat olivat olleet.

Laboratoriossa oli muutamia valkotakkisia työntekijöitä, jotka joko istuivat työpöytiensä ääressä tai tekivät kokeita.
Ryhmä tyrkättiin tylysti liikkeelle ja ohjattiin erääseen huoneeseen, Peaksin kadotessa viemään Richard ruumishuoneelle.

Huone oli vaatimattomasti sisustettu, eikä siellä oikeastaan ollut muuta kuin työpöytä, tuoli ja tietokone, sekä seinällä merta esittävä valokuva ja muutama ylimääräinen tuoli sekä väritön mitään sanomaton sohva seinustalla.

”No niin ja nyt me pääsemmekin asiaan.” Devin sanoi nojaten rennosti pöytää vasten ja katseli pientä ryhmää tyytyväisyyttä uhkuen. ”Teillä lienee tärkeitä tietoja mukananne, sillä tuskin olette halunneet niiden tuhoutuvan.” Hän jatkoi hitaasti.

Kukaan ei pukahtanutkaan, vaikka Devin olikin oikeassa. Yksikään ei halunnut olla yhteistyössä Devinin kanssa.

”Tohtori Brever toivoisin, että olisitte yhteistyökykyinen, jottei minun tarvitsisi ryhtyä tiettyihin toimenpiteisiin.” Devin sanoi hitaasti ja harkitusti.
”Miksi auttaisin sinua?” Lisa kysyi jäisesti. ”En tiedä tästä paljoakaan ja sen vähän, mitä autoin Richardia, ei auta teitä yhtään eteenpäin.” Hän lisäsi.
”Richard tietäisi enemmän, mutta valitettavasti hän ei ole enää keskuudessamme.” Devin sanoi tylysti.

George nousi seisomaan ja katsoi Deviniä halveksien. Hän vihasi tuota miestä, joka halusi vain valtaa ja rahaa. Miestä jonka vuoksi maailma oli lyhyessä ajassa muuttunut helvetiksi.

”Toivoisin, että puhuisit kunnioittavammin isästäni.” George sanoi viileästi. ”Sinä et ole tehnyt koskaan mitään itse, vaan olet aina vienyt kunnian toisten töistä. Halpamainen itsekeskeinen paskiainen sinä olet, et mitään muuta.”

Devinin kasvot vääristyivät raivosta ja hän tähtäsi kädessään olevalla automaattipistoolillaan Georgea.
Daniel teki päätöksensä ja liikkui niin nopeasti kuin vioittuneella jalallaan pystyi. Hän taklasi Georgen juuri samalla hetkellä, kun laukaus kajahti huoneessa ja ähkäisi kivusta. Hän jäi kyljelleen lattialle makaamaan, punaisen läntin levitessä kylkeen.

Lisa ei epäröinyt, vaan syöksyi heti auttamaan, Georgen seuratessa. Hän painoi päältään riisumansa takin Danielin kylkeä vasten.

”Nyt kai ollaan tasoissa.” Daniel sanoi hiljaa ja katsoi luomiensa raosta Georgea.
”Niin kai.” George vastasi hiljaisena ja mulkoili Deviniä rumasti.
”Lopettakaa jo löpinä. Tohtori Brever, koneelle nyt tai ammun seuraavan.” Devin ärähti.
”Hyvä on.” Lisa sanoi ja kääntyi sitten Georgen puoleen. ”Paina tästä voimakkaasti ja yritä pitää hänet tajuissaan. Jos vain pystyn tekemään hommat tietokoneella nopeasti, niin ehkä saattaisin ehtiä auttamaan häntäkin.”
”Hyvä on.” George sanoi ja painoi siitä kohdasta, johon Lisa oli takkinsa laittanut. Daniel värähti ja valitti hiljaa kivusta, Georgen painaessa haavaa.

Lisa nousi ylös, asteli työpöydän luo ja istuutui. Hän kaivoi taskusta muistitikun ja alkoi tutkailla sen sisältöä. Ikäväkseen hän huomasi, että jotkin tiedostot eivät olleet tulleet kokonaan. Oli vain tiedon murusia siellä täällä, muttei kaikkea.

Hän yritti tehdä parhaansa, mutta tehtävä tuntui silti mahdottomalta. Se kaikki oli näyttänyt niin helpolta ja yksinkertaiselta Richardin laboratoriossa, jonne ei enää ollut menemistä.

George oli yhä polvillaan Danielin vieressä ja painoi vereen sotkeentuneella takilla haavaa, josta verenvuoto oli hidastunut, muttei vielä täysin tyrehtynyt. Daniel oli puolitajuton ja kasvoiltaan pelottavan kalpea. Hän vastasi kyllä, kun George jutteli hänelle ja herätteli häntä, mutta se alkoi olla kerta kerralta vaikeampaa.

Brown ja Lewis pitelivät Sidiä ja Westwoodia aloillaan, kun taas Jones ja huoneeseen myöhemmin saapunut Peaks pitivät silmällä loppuja.

Mary rauhoitteli Adamia ja Sarahia ja yritti saada heidän ajatuksensa toisaalle, vaikka tiesikin että lapset pelkäsivät ja ainakin Sarah ymmärsi mitä oli tapahtunut.

Abby laskeutui polvilleen veljensä viereen ja yritti auttaa tätä, vaikka tilanne alkoi näyttää toivottomalta.

”Tämä taitaa olla mahdotonta. Osa tiedostoista ei ole joko tullut tai on täysin vioittuneita.” Lisa sanoi ja katsoi Deviniä. ”En pysty tekemään mitään, jollei minulla ole kaikkia tietoja. Jos Richard olisi elossa, hän tietäisi mitä tehdä.” Hän lisäsi ja huokaisi syvään.
”Täytyyhän sen onnistua.” Devin huudahti hermostuneena.
”Olen pahoillani, mutta minun taitoni eivät riitä tähän.” Lisa sanoi ja katsoi onnettomana Deviniä. ”Tarvitsisin enemmän tietoja ja koska minulla ei niitä ole, en saa tätä tehtyä.” Hän jatkoi ja tunsi pakokauhun nostavan päätään sisuksissaan.
”Minä voisin yrittää, vaikken teekään sitä sinun vuoksesi.” George sanoi ja katsoi Deviniä kylmästi.
”Mitä sinä muka tästä tiedät?” Devin kysyi epäuskoisena.
”Itse asiassa aika paljonkin.” George sanoi ja huokasi. ”Isä ei tiennyt, että tein koulutehtävää hänen työstään ja niinpä minulla on joitain tietoja itselläni. Voisin katsoa saisinko niitä ja isän omia tietoja jotenkin yhdistettyä.” Hän jatkoi.
”Valehtelet.” Devin äyskähti.
”En valehtele, ei ole mitään syytä.” George sanoi tyynesti ja katsoi Deviniä totisena.
”Siinä tapauksessa saat pistää töpinäksi tai Peaks saa ampua siskosi seulaksi.” Devin sanoi.
”Hyvä on.” George sanoi ja katsoi surullisena sisartaan, sitä ainoaa perheenjäsentä, joka oli jäljellä.
”George, ei.” Abby huudahti epätoivoisena.
”Vaiti.” Peaks äyskähti ja riuhtaisi Abbya niin rajusti, että tämä lensi melkoisella voimalla tyhjälle istuimelle.
”Tee tuo vielä kerran ja herra Devin saa sanoa hyvästit tärkeille tiedoilleen.” George ärähti ja puristi muistitikkua kädessään. Hän oli valmis paiskaamaan koko kapineen lattialle ja tallomaan sen kappaleiksi.
”Ei, älä.” Devin älähti ja kalpeni. Hetken ajan hänen kasvoistaan kuvastui kauhu, kun hän pelkäsi menettävänsä tärkeät tiedot. ”Peaks, rauhoitu.” Hän sanoi katsoen korstoon.
”Hyvä. Tehdäänpä tämä nyt niin kuin isä olisi toivonut sen tehtäväksi.” George sanoi ja tunsi, että oli nyt niskan päällä.

Hän katsoi Deviniä tiukasti ja näki, että tämä nielaisi. Oli kuin Devin olisi nähnyt edessään Richardin, vaikka kyseessä olikin vain hänen seitsemäntoistavuotias poikansa.

”Aivan, kunhan et tuhoa arvokkaita tietoja.” Devin sanoi ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan.
”Hyvä. Nyt voisit päästää Sidin ja herra Westwoodin vapaiksi ja sen jälkeen antaa minulle työrauhan. Kiitos.” George sanoi ja kääntyi sitten Lisan puoleen. ”Toivoisin, että avustaisitte minua, kunhan saatte ensin Danielin hoidettua.” Hän pyysi.
”Toki.” Lisa vastasi ja katsoi poikaa, joka oli kasvanut ikäänsä vanhemmaksi. George tosiaan oli isänsä poika.
”Lewis, Brown päästäkää vangit vapaiksi.” Devin käski.

Korstot tekivät kuin oli käsketty ja avasivat Sidin ja Westwoodin käsiä kiertävät narut auki ja antoivat heidän mennä vapaasti. Sid alkoi astella Marya kohti ja mulkaisi ohi mennessään Brownia rumasti.

”Taitaa likka pitää kovista otteista.” Brown naureskeli irstaasti.
Sid kääntyi ja asteli takaisin Brownin luokse. Hän jäi seisomaan miehen eteen kädet lanteilla ja katsoi tätä inhoten.
”Sinussa ei kyllä ole mitään kovaa.” Hän sanoi tyynesti ja katsoi miestä halveksuen päästä varpaisiin, toinen kulma hivenen koholla.

Brownin ilme synkkeni, sillä tämä oli ymmärtänyt täysin, mitä nainen oli vihjannut ja se loukkasi hänen miehistä ylpeyttään. Lewis yritti olla nauramatta, muttei ehtinyt peittää hymyään, jolloin Brown mulkaisi tätä hyvin rumasti.
Miehen posket punehtuivat raivosta ja sormet nytkähtelivät siihen malliin, kuin hän olisi halunnut ottaa naista rinnuksista kiinni ja paiskata seinälle.

”Senkin narttu.” Mies ärähti, kun ei muuta keksinyt.
”Et taida pystyä tuon parempaan.” Sid totesi tyynesti ja kääntyi mennäkseen Maryn luo, kun Brown syöksähti eteenpäin kuin raivo härkä ja tarrasi Sidiä hartiasta.

Sid reagoi niin nopeasti, ettei kukaan edes ehtinyt tajuta mitä tapahtui, kun Brown jo makasi lattialla polvet koukussa, tuskasta ulvoen ja haaruksistaan kiinni pidellen.

”Minä kostan tämän vielä sinulle, senkin narttu.” Brown kähisi ja pyyhki tuskan nostattamia kyyneliä kasvoiltaan.
”Sopii yrittää.” Sid sanoi rauhallisesti ja asteli Maryn luo.
Hän oli silti varuillaan sillä aisti, että tuo mies oli arvaamaton ja varmasti kostaisi, jos vain saisi tilaisuuden.

Kun huoneeseen oli viimein laskeutunut rauha, George latasi ensin Lisan muistitikun tiedot koneelle ja sitten oman muistitikkunsa tiedot. Hän tutki molempien tiedostoja, yhdisteli tietoja, mutta huomasi, että jotakin puuttui vielä.
Hän kävi läpi tiedostoja ja löysi eräästä kansiosta, jossa oli muita ei niin tärkeitä tietoja, kansion, jonka nimi poikkesi muista. Hän avasi sen ja huomasi siellä kaksi kuvaa. Molemmat olivat kuvia hänen perheestään. Toisessa oli vain äiti, Abby ja hän itse, toisessa taas koko perhe. Isä ja äiti, jotka näyttivät niin onnellisilta ja hän itse, sekä Abby, joka hullutteli kuvassa.

George katseli perhekuvaa ja tunsi palan nousevan kurkkuun. Hän muisti hyvin päivän, jolloin kuva oli otettu. Se oli tapahtunut vuosi sitten ja äiti oli ollut jo silloin sairas, vaikkei ollutkaan kertonut sitä muulle perheelle. Oli ollut kesäinen päivä ja koko perhe oli lähtenyt yhteiselle retkelle.

George laittoi kuvan hetkeksi syrjään ja jatkoi muiden tiedostojen penkomista, muttei enää löytänyt mitään erityistä.

Hän avasi kuvan uudelleen, sillä jonkin oli koko ajan häirinnyt häntä. Jokin kuvassa, mutta hän ei tiennyt mikä. Mitään kovin suurta se ei voinut olla, mutta kuitenkin sellaista, minkä hän huomasi. Oliko kuvassa jotakin ylimääräistä tai jotakin poistettu? Hän mietti ja katsoi kuvaa tarkkaan. Vaikka hän kuinka yritti katsoa mikä se voisi olla, hän ei sitä keksinyt.

Viimein hän vei hiiren osoittimen kuvan päälle ja näki osoittimen muuttuvan yhdessä kohdassa kuvaa toisenlaiseksi. Hän siirsi osoittimen siihen kohtaan uudelleen ja klikkasi. Kuva muuttui heti ja sen alta paljastui…

No niin, miten mahtanee jatkua ja mitä kuvasta löytyy ja selviääkö Daniel? Kerro sinä se. :)
E:// Pientä hienosäätöä ja kirjotusvirheiden korjailua. :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 16.11.10 - klo:20:15
Hän avasi kuvan uudelleen, sillä jonkin oli koko ajan häirinnyt häntä. Jokin kuvassa, mutta hän ei tiennyt mikä. Mitään kovin suurta se ei voinut olla, mutta sellaista minkä hän huomasi. Oliko kuvassa jotakin ylimääräistä tai jotakin poistettu. Vaikka hän kuinka yritti katsoa mikä se voisi olla, hän ei sitä keksinyt.

Viimein hän vei hiiren osoittimen kuvan päälle ja näki osoittimen muuttuvan yhdessä kohdassa kuvaa. Hän siirsi osoittimen siihen kohtaan ja klikkasi. Kuva muuttui heti ja sen alta paljastui tiedosto.


George klikkasi tiedostoa ja joutui toteamaan, ettei se niin helposti aukeaisikaan. Isä oli varmistanut että tietojen saaminen olisi mahdollisimman hankalaa. Tämä tarvitsi salasanan, todennäköisesti erittäin mutkikkaan salasanan, George päätteli, sillä joskus he olivat leikkineet aarteenmetsästystä, jonka isä oli keksinyt. Isä oli antanut vihjeitä, jotka piti ratkoa, jotta löytäisi seuraavan vihjeen ja lopulta aarteen, joka yleensä oli kirja, lelu tai jotain muuta kivaa. Sitä tämä oli, hän ajatteli.

'Isän oli täytynyt arvata, että jompikumpi heistä joutuisi kaivamaan tiedot esille, joskaan hän tuskin halusi niitä luovuttaa tuolle tunteettomalle kelmille.' George mietti ja kävi mielessään läpi useita vaihtoehtoja, joita myös kokeili.

Seitsemän sanan jälkeen ruutuun tuli ilmoitus: Kolme yritystä jäljellä, sen jälkeen tiedosto tuhoutuu automaattisesti.

Hän rassasi aivojaan oikein urakalla ja mietti, mitä isä voisi käyttää salasanana. Sen täytyi olla jotakin sellaista, minkä hän muisti helposti, mutta jota kukaan ulkopuolinen ei voinut arvata. Mutta toisaalta se saattoi olla jotakin, jolla oli merkitystä hänelle. Voisiko kyseessä olla äidin nimi? George mietti ja kokeili sitä.
 
Hyvä yritys, mutta ei tarpeeksi, vielä kaksi yritystä.

”Juuri niin isän tapaista.” George murahti puoliääneen.

Sitten sen täytyy olla joko minun tai sisareni nimi, hän päätteli, mutta ajatteli sitten, ettei voisi kumpaakaan kokeilla, sillä jos molemmat olisivat väärin, katoaisi tiedosto ja tuo konna tappaisi Abbyn. Sanan täytyi silti olla jotain perheeseen liittyvää, sillä isälle perhe oli ollut aina tärkeä, vaikkei tämä paljoa ollutkaan ehtinyt olla perheen parissa, vaan oli viettänyt enemmän aikaa laboratoriossaan.

”Perhe.” George mutisi ja hymyili. Siinähän se, koko asia kaikkien nähtävillä ja kuitenkaan sitä ei kovinkaan moni loppujen lopuksi ajatellut.

Hän naputteli nopeasti sanan kenttään, joka vilkkui valkoisena ja klikkasi sen perässä olevaa ok nappulaa ja odotti. Kone raksutti tuskastuttavan hitaasti, sitten näyttöön ilmestyi viesti.

Hyvin tehty.
Pyytäisin kuitenkin, että mieluummin tuhoaisit, kuin käyttäisit tiedostossa olevia tietoja. Ne ovat jo nyt aiheuttaneet enemmän tuhoa, kuin mitään hyvää.


Tämän jälkeen viesti katosi ja George pääsi tarkastelemaan tiedoston sisältöä. Siellä oli kaavakuvia, raportteja ja täydellinen kaava tuohon tuhoa aiheuttaneeseen aineeseen. Georgen täytyi tehdä töitä, ettei hän vain olisi vain deletoinut koko tiedostoa, sillä Devinille hän ei sitä halunnut antaa, mutta piti ajatella siskoa. Ei hän voinut sentään Abbya tapattaa, sillä he kaksi olivat yhä perhe.

Hän katseli vielä toista kuvaa ja huomasi sitten että siinäkin oli jokin eritavalla kuin piti.
Nyt hän osasi etsiä ja löysi kohdan, missä hiiren osoitin muuttui ja klikkasi sitä. Kuva katosi ja hän huomasi katsovansa videokuvaa. Siihen ei tarvittu edes salasanaa, tämän isä halusi näyttääkin.

”Abby, tule katsomaan.” George sanoi hiljaa ja yritti nielaista kurkkuunsa nousseen palan.
”Löysitkö jo sen, mitä tuo ääliö halusi?” Abby kysyi ja asteli veljensä viereen.
”En pelkästään sitä.” George sanoi ja katsoi sisartaan, eikä voinut peittää tältä mielenliikutustaan. ”Katso.” Hän sanoi ja klikkasi playta ja hetkeksi pysäytetty video alkoi jälleen pyöriä.
”Isä.” Abby henkäisi, kun näki isänsä ilmaantuvan kuvaan. Kyynel vierähti tytön poskelle ja sai seuraa uusista kyynelistä.

George puri hampaansa yhteen ja tuijotti kuvaa totisena.

”Löysit sitten tämän videon ja tiedostot, joissa ovat kaikki tiedot tutkimuksestani.” kuului Richardin väsynyt ja lämmin ääni.
”Tuhoa tiedostot. Ne eivät saa joutua vääriin käsiin.”


Hetkeksi tuli hiljaista, kunnes Richard jälleen jatkoi.

”Devin, tiedän että haluat tätä enemmän kuin muuta, mutta en voi sallia sinun saavan tätä. Sinä et ahneudeltasi kuitenkaan ymmärrä, miten laajaa tuhoa tämä auttaa ja ettei sitä voi enää perua.”

Jälleen tuli tauko.

”Kokeilin keksimääni ainetta kahteen rottaan ja se epäonnistui täysin, jouduimme lopettamaan eläimet, sillä ne muuttuivat joksikin hirvittäväksi ja lisäksi tauti, kyllä kutsun sitä nyt taudiksi, levisi nopeasti muihin laboratorion rottiin ja lopulta muihinkin koe-eläimiin pelottavan nopeasti.” Richard kertoi ja huokasi syvään, sulkien samalla silmänsä. ”Arvelin, että jos aine tai oikeammin virus pääsisi leviämään ihmisiin, siitä seuraisi katastrofi. Ei vain paikallinen, vaan koko maailmanlaajuinen. Halusin kehittää jotain hyvää ja jouduin toteamaan, että oli kehittänyt jotakin, joka vetäisi vertoja raamatun vitsauksillekin. Jopa mustalle surmalle, joka riehui keskiajalla ja tuhosi yli puolet sen aikaisesta väestöstä.”  Richard painoi päänsä käsiinsä. ”Tämän rinnalla musta surma oli vain lasten leikkiä. Joten jos sait tämän jotenkin käsiisi Devin, tuhoa tämä, älä tee tästä asetta, koska sinulla ei ole ketään enää tapettavana. Ei ketään, jolta pyytää maksua. Yritä mieluummin löytää parannus tälle taudille, niin että ihmiset saisivat elämänsä takaisin.
Minä kun en ilmeisesti selvinnyt.”


Tuli jälleen hiljaista, video pyöri vielä hetken, kunnes loppui.

”Isä.” Abby sanoi ääni värähdellen ja pyyhkäisi kyyneliä kasvoiltaan.

Myös George räpytteli silmiään ja tunteet pyrkivät jälleen pintaan. Hän nousi seisomaan ja veti sisarensa käsivarsiensa suojiin ja silitti kevyesti tämän hiuksia.

Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus, kukaan ei pukahtanutkaan. Jopa Devinin alaiset olivat vaiti.
George katsoi Deviniä syyttävänä, muttei nähnyt minkäänlaisia tunteita miehen kasvoilla. Tämä seisoi omalla paikallaan ja katsoi takaisin.

”Löysitkö sen minkä tarvitsin?” Devin kysyi kylmästi ja näytti siltä kuin video ei olisi vaikuttanut mitenkään.
”Löysin.” George vastasi ja katsoi miestä halveksien. ”En ymmärrä, mihin tarvitset kaavaa, sillä tuolla ulkona ei ole enää ketään, jolle sitä myydä. Ei ketään joka maksaisi sinulle parannuksesta. He eivät enää ole ihmisiä ja osa on jo parannuksen ulottumattomissa.” Hän sanoi ja toivoi, että mies tuntisi tuon kylmän kuorensa alla edes jotakin.

No niin, miten mahtanee jatkua tästä?
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 29.11.10 - klo:07:35
”Löysin.” George vastasi ja katsoi miestä halveksien. ”En ymmärrä, mihin tarvitset kaavaa, sillä tuolla ulkona ei ole enää ketään, jolle sitä myydä. Ei ketään joka maksaisi sinulle parannuksesta. He eivät enää ole ihmisiä ja osa on jo parannuksen ulottumattomissa.” Hän sanoi ja toivoi, että mies tuntisi tuon kylmän kuorensa alla edes jotakin.

Devin vilkaisi poikaa kylmästi istuutuessaan koneen ääreen ja alkaessaan tutkia juuri löytyneitä tietoja.
Huoneessa oli hiljaista, vain silloin tällöin kuului hiljainen niiskaisu tai näppäimistön rapinaa.

”Hän ei taida välittää.” Abby sanoi hiljaa ja katsoi veljeään onnettomana.
”Olet oikeassa.” George huokaisi ja painoi katseensa lattiaan.
”Anteeksi.” Lisa sanoi kovalla äänellä. ”Hei! Onko yhtään paikkaa, missä voisin hoitaa herra Ellisonia?!” Hän kysyi.
”Peaks, ohjaa heidät leikkaussaliin.” Devin äsähti yrmeästi ja keskittyi uudelleen tietojen tutkimiseen.
”Kiitos.” Lisa sanoi napakasti ja pyysi Peaksia, sekä toista korstoa, Lewisiä hakemaan sairaalavuoteen, jolla kuljettaa Daniel leikkaussaliin, sillä kävelijäksi tästä ei ollut.

Peaks ja Lewis tekivät työtä käskettynä ja auttoivat Lisaa nostamaan Danielin vuoteelle, minkä jälkeen he katosivat nopeasti kohti leikkaussalia.
Devin ei edes huomannut mitään tapahtuneen, vaan luki innoissaan erästä artikkelia.

”Anteeksi, mutta oletteko edes nähneet miltä tuolla ulkona näyttää?” George kysyi ja muisti ne lukuisat valvonta- ja liikenne kameroiden kuvat, joita hän oli ulkomaailmasta nähnyt. Kuolleita oli ollut kaikkialla, liikenne oli seisahtunut ja siellä täällä lojui savuavia autonraatoja. Olipa hän nähnyt junankin suistuneen raiteiltaan, kun kontrolli niin kuskiin kuin keskuksiin oli kadonnut.

Ainoat elävät, jos niitä hahmoja eläviksi saattoi edes kutsua, olivat olleet nuo olennot, jotka joskus olivat olleet ihmisiä. ”Minä olen nähnyt.” Hän lisäsi hiljaa ja mietti, oliko tuolla ulkona kaupungissa tai koko maailmassa ainoatakaan ihmistä, joka ei olisi muuttunut tuollaiseksi olioksi.

”Miten se tähän liittyy?” Devin kysyi ja nosti viimein katseensa himoitsemistaan tiedoista.
”Tämä tauti on levinnyt jo laajalle, mahdollisesti koko maailmaan.” George sanoi hiljaa.
”Olen käynyt ulkona ja tiedän miltä siellä näyttää.” Sid puuttui puheeseen, sillä tajusi, että tuo mies oli saatava järkiinsä. ”Monet meistä ovat nähneet hyvin läheltä, mitä tuo aine saa aikaan. Monet ovat menettäneet perheensä, kuten…” Hän jatkoi ja keskeytti, kun jostain kuului kumea jysähdys.
”Mikä tuo oli?” Westwood kysyi ja alkoi aavistella pahaa.
”Ei aavistustakaan.” Sid sanoi ja kuunteli. Jysähdyksiä alkoi kuulua lisää ja jostain läheltä alkoi kuulua pelokasta puhetta.
”Mitä hittoa on tekeillä?” Devin kysyi ja nousi hermostuneena seisomaan.
”Jos en väärin arvaa, niin ne pirut ovat löytäneet laboratoriosi.” Westwood sanoi ja kuunteli jyskettä jokainen lihas jännittyneenä.
”Ne?” Mitkä ne?” Brown kysyi ja katsoi hermostuneena ympärilleen.
”Ne pirut.” Westwood toisti hiljaa. ”Jos teissä on rahtuakaan inhimillisyyttä jäljellä, niin toivoisin, että antaisitte meille aseet. Meidän on voitava puolustautua, jos ne pääsevät tänne.” Hän lisäsi.
”Ne ovat toiseen laboratorioon johtavan paksun oven toisella puolella!” Huudahti ovelle tullut nainen hengästyneenä. ”Toivomme, toki että ovi pitää, mutta jos nuo on niin älykkäitä, kuin uskomme, niin ne kyllä keksivät avausmekanismin.” Hän lisäsi.
”Hemmetti.” Devin manasi ja hienoinen paniikki alkoi heräillä miehen sisällä.
”Jos ne pääsevät sisälle, meidän on päästävä ulos.” Westwood sanoi käytännöllisesti, sillä tiesi, että muutoin he olisivat ansassa. ”Ai niin, ampukaa niitä päähän tai katkaiskaa niiltä niska. Se tappaa ne.” Hän lisäsi.
”Mutta…” Brown aloitti ja vaikeni äkisti kun kuului hemmetinmoinen rysähdys.
”Eivät kai ne saaneet ovea auki?” Abby henkäisi.
”E..eivät kai.” Brown inahti hiljaa ja tuijotti kohti vankan näköistä teräsovea. ”Auttaisikohan, jos sitä vahvistaisi jotenkin?” Hän kysyi sitten, irrottamatta katsettaan ovesta.
”Ehkä hetkeksi.” Westwood murahti ja tuijotti hänkin ovea. Hän toivoi, etteivät nuo olennot pääsisi sisälle.
”Mistä ne muuten tulivat Richardin laboratorioon?” Devin kysyi, sillä arveli, ettei noita piruja suinkaan oltu päästetty sisälle.



No niin, mitenkähän mahtanee jatkua tästä? Pääsevätkö epäkuolleet laboratorioon vai eivät? Vai mitä muuta tuo pahaenteinen äkillinen hiljaisuus mahtanee tarkoittaa? Kerrohan sinä se...
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 02.12.10 - klo:12:07
”Mutta…” Brown aloitti ja vaikeni äkisti kun kuului hemmetinmoinen rysähdys.
”Eivät kai ne saaneet ovea auki?” Abby henkäisi.
”E..eivät kai.” Brown inahti hiljaa ja tuijotti kohti vankan näköistä teräsovea. ”Auttaisikohan, jos sitä vahvistaisi jotenkin?” Hän kysyi sitten, irrottamatta katsettaan ovesta.
”Ehkä hetkeksi.” Westwood murahti ja tuijotti hänkin ovea. Hän toivoi, etteivät nuo olennot pääsisi sisälle.
”Mistä ne muuten tulivat Richardin laboratorioon?” Devin kysyi, sillä arveli, ettei noita piruja suinkaan oltu päästetty sisälle.

”Ilmastoinnin kautta.” Westwood vastasi. ”Miten niin? Ei kai sinun laboratoriosi ilmastointi ole yhteydessä Richardin laboratorioon?” Hän kysyi sitten ja kääntyi katsomaan Deviniä.

Devin ei sanonut mitään, tuijotti vain silmät suurina eteensä, kunnes nielaisi ja nyökkäsi tuskin huomattavasti.

”Hienoa.” Westwood murahti. ”Kiitos sinun älynväläyksiesi, meillä on nyt ongelma ja lisäksi useita ihmishenkiä vaarassa, mukaan lukien neljä lasta.” Hän ärähti ja mulkoili Devinä rumasti.
”Niin, mutta…” Devin änkytti.
”Jos nuo oliot älyävät, että tännekin pääsee ilmastointia pitkin, me kaikki olemme pahassa liemessä.” Westwood raivosi Devinille, eikä antanut tämän jatkaa. ”Ja jos yhdellekään meistä, sattuu jotakin, minä omakätisesti syötän sinut noille olioille, pala palalta. Tuliko selväksi!?” Hän jatkoi.
”Selväksi tuli.” Devin sanoi tuijottaen Westwoodia ja näki, että tämä oli tosissaan.
”Nyt teet niin, että kutsut kaikki alaisesi yhteen ja varmistat, että jokainen on aseistettu. Heidän on voitava puolustautua.” Westwood käski ja tunsi olevansa jälleen elementissään. ”Meidän on saatava varoitettua kaikkia ja pois heidät tuolta oven läheisyydestä, tai tästä tulee verilöyly.”
”T..tietenkin.” Devin änkytti ja alkoi tajuta tilanteen vakavuuden.
”Pomo?” Brown kysyi.
”Brown, ota Jones mukaasi ja alkakaa evakuoida laboratoriota ja antakaa ihmisille aseet, jotta he voivat tarvittaessa puolustautua.” Devin sanoi ja alkoi hiljalleen päästä hermojensa herraksi.
”Mutta mihin me menemme? Täältä pääsee vain ulos ja mikäli poikaa on uskomista, ei ulkona ole yhtään sen turvallisempaa.” Brown sanoi.
”Hemmetti.” Devin murahti ja alkoi nyt miettiä, sillä myös hänen oma nahkansa oli vaarassa. ”Viekää heidät kokoustilaan kerrosta ylemmäksi. Sillä kerroksella on eri ilmastointi systeemi.” Hän sanoi sitten.
”Vain tämä kerros on yhteydessä Richardin laboratorioon ja ilmastointiin?” Westwood kysyi.
”Kyllä.” Devin vastasi.
”Hyvä on.” Brown sanoi ja hän, sekä Jones häipyivät paikalta puolijuoksua.
”Vaihteeksi hyviä uutisia.” Westwood murahti. ”Sid, käy varoittamassa Lisaa ja käske niitä kahta korstoa auttamaan hänet ja Daniel ylempään kerrokseen.” Hän sanoi sitten muistaessaan, että nämä olivat leikkaussalissa.
”Menossa jo.” Sid sanoi ja juoksi Brownin ja Jonesin perään.
”Abby, mene sinä Maryn avuksi.” George sanoi ja asteli koneelle. Hän päätti ottaa kaikki tiedot talteen, sillä toivoi, että niistä vielä olisi hyötyä, vaikka yhä hänen teki mielensä tuhota ne kaikki.

Hän siirsi kaiken muistitikuille, joilla tiedot oli alun perin tuotukin. Kesti tovin, jos toisenkin kun kone raksutti, kunnes viimein tiedot olivat tallella ja George saattoi ottaa tikut irti ja tunkea taskuunsa.

Tämän jälkeen koko porukka poistui huoneesta ja suuntasi kohti hissiaulaa, josta he pääsisivät hissillä kerrosta ylemmäksi. Aulassa oli kaksi isoa hissiä, joihin mahtui niin paljon ihmisiä, ettei kenenkään tarvitsisi jäädä odottamaan aulaan.
Paikalla olivat Brown ja Jones, sekä kymmenkunta laboratorion työntekijää. Sidiä, Peaksia, Lewisiä, Lisaa ja Danielia ei vielä näkynyt.

”Menkää te vain edeltä, minä jään odottamaan heitä.” Westwood sanoi, kun George loi häneen kysyvän katseen.

Hänen ei tarvinnut odottaa lainkaan kun Peaks juoksi hengästyneenä paikalle, perässä tulivat Lewis, työntäen paikkailtua Danielia pyörätuolissa, vierellään Lisa ja viimeisenä Sid.

”Ehdittekin sopivasti.” Westwood sanoi, näyttämättä kuitenkaan miten huolissaan oli ollut. ”No niin ja nyt kyytiin.” Hän lisäsi ja hoputti porukan hissiin.

Juuri kun ovet olivat sulkeutumassa, kuului tömähdys ja hissien ovien väliin ilmestyin ruma, repaleinen, kuolleen värinen käsi, jonka sormissa oli terävät kynnet ja jotka olivat tahmeassa osin kuivuvassa veressä.
”Helkkari!” Westwood älähti ja…

Miten mahtanee jatkua tästä? Kertokaahan....
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 26.12.10 - klo:12:56
”Ehdittekin sopivasti.” Westwood sanoi, näyttämättä kuitenkaan miten huolissaan oli ollut. ”No niin ja nyt kyytiin.” Hän lisäsi ja hoputti porukan hissiin.
Juuri kun ovet olivat sulkeutumassa, kuului tömähdys ja hissien ovien väliin ilmestyin ruma, repaleinen, kuolleen värinen käsi, jonka sormissa oli terävät kynnet ja jotka olivat tahmeassa osin kuivuvassa veressä.
”Helkkari!” Westwood älähti ja
laukaisi aseensa.

Kuului jonkinlainen tuskanulahdus ja tömähdys, minkä jälkeen käsi hävisi näkyvistä. Ovet painuivat kiinni ja hissi lähti liikkeelle.
Noin minuuttia myöhemmin hissi pysähtyi ja ovet aukenivat. Westwood ja pari muuta astuivat ulos ensin ja varmistivat ympäristön, ennen kuin päästivät ihmiset hissistä.

”Nuo on paras jumittaa.” Westwood sanoi.
”Miksi ihmeessä?” Brown kysyi.
”Ne pirut ovat älykkäitä ja oppivat kokoajan uutta. Ne keksivät taatusti miten hissi toimii ja käyttävät sitä.” Westwood vastasi äreästi. ”Tosin uskon, että ne keksivät kyllä tavalla tai toisella keinon päästä sinne, missä ruoka on.” Hän lisäsi ja oli oikeassa.
”Olet oikeassa, tuo ei kauaa pidättele niitä, mutta toivon mukaan niin kauan, että me keksimme jotakin, jolla noista päästäisiin lopullisesti.” Sid huomautti.
”No niillä piruilla on jo nyt ylivoima meihin nähden ja niitä on tuolla ulkona lisää. Enkä usko, että ne lopettavat, ennen kuin saavat meidät kaikki.” Westwood murahti. ”Jos siihen tullaan, tapan mieluummin itseni kuin annan noiden pirujen raadella itseni hengiltä.” Hän lisäsi ja katsoi muita totisina ja muisti miltä Richard oli näyttänyt noiden olioiden käsittelyn jäljiltä ja mitä tästä oli tulla ennen kuolemaansa.
”Paitsi jos saamme ne toistensa kimppuun.” George puuttui puheeseen. ”Isähän kertoi, että ne olivat tapelleet keskenään. Toinen oli raadellut toisen samanlaisen kuoliaaksi.”
”Olivatkohan ne sittenkään samanlaisia.” Lisa mietti ääneen heidän suunnatessa kokoustilaan.
”Muutokset niissä näytti samanlaisilta.” George sanoi ja muisti miltä ne kuolleet pirut olivat näyttäneet.

Hän rassasi mieltään, muttei muistanut mitään eroja, joita niissä olisi ollut. Mieluummin hän olisi unohtanut kokonaan nuo olennot, mutta nyt oli tärkeätä muistaa kaikki mistä vain olisi apua.
Hän kertoi kaikille sen minkä muisti ja toivoi, että sen avulla löytyisi keino, jolla tuhota nuo pirut.

”Ne eivät tosiaan eroa muuten kuin tappelemalla. Mutta ilmeisesti ne erottavat itsensä kaltaiset vihollisista. Mahdollisesti jokin haju tai muu, mikä kertoo tämän tärkeän tiedon.” Lisa pohti ääneen.
”Ihan sama, kumpaakaan emme halua kohdata.” Westwood huomautti. ”Meidän on nyt turvattava meidät kaikki ja mietittävä miten saamme ravinnon ja veden riittämään.” Hän jatkoi.
”Tuolla on pari ruoka-automaattia, josta saa suklaata ja muuta pientä.” Yksi laboranteista uskaltautui sanomaan. ”Ja on täällä vesiautomaattejakin.” Hän lisäsi.
”Hyvä. Mutta me emme kyllä pitkään niilläkään elä. Toivottavasti niin kauan, että keksisimme keinon päästä noista piruista eroon.” Westwood sanoi.
”No niin, voisimme alkaa suunnit…” Devin aloitti ja samalla hetkellä hissien suunnalta kuului voimakas jysähdys.

Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus. Jokainen kuunteli korva tarkkana ja jokaisen katse oli suunnattuna hisseihin. Kuului uusi voimakas jysähdys, jonka jälkeen hiljeni jälleen. Jysähdys, hiljaisuus, jysähdys. Sitten lisää jysähdyksiä, jotka voimistuivat.

”Ne yrittävät päästä tänne.” Peaks sanoi hermostuneena.
”Ne tietävät missä me olemme. Missä liha on.” Westwood sanoi ja puristi kädessään olevaa asetta lujasti.

Sitten aivan yhtä nopeasti kuin olivat alkaneetkin, jysähdykset loppuivat ja huoneeseen laskeutui syvä rikkumaton hiljaisuus.

”Joko ne lopetti?” Sarah kysyi ja vilkuili hissien ovia, peläten niiden aukeavan ja noiden olioiden syöksyvän ulos.
”En tiedä.” Sid sanoi hiljaa. Hän uskoi, etteivät ne noin vain olleet poistuneet, vaan yrittivät keksiä uutta keinoa päästäkseen käsiksi lihaan, jonka haistoivat.
”Devin, sinä tunnet laboratoriosi paremmin kuin kukaan, joten saat luvan auttaa.” Westwood tokaisi.
”Westwood odota vähän.” George sanoi. ”Ehkä minä voin tehdä jotakin. Onko täällä tietokonetta, josta pääsee pääjärjestelmään käsiksi?” Hän kysyi sitten Deviniltä.
”On, tuolla.” Devin vastasi ja nyökäytti suurta mustaa pöytää kohti. Pöydän takana oli toinen pöytä ja sillä tietokone.
”Hienoa.” George sanoi ja asteli koneelle.

No niin, miten mahtanee jatkua tästä? Onnistuuko George tekemään jotakin, vai pääsevätkö nuo verenhimoiset olennot pienen porukan kimppuun? Keksiikö kukaan keinoa tuhota ne olennot? Kerrohan sinä. :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 30.12.10 - klo:04:04
”Hienoa.” George sanoi ja asteli koneelle. Hän ei ehtinyt istua, kun kuului taas jysähdys, sitten hissi alkoi liikkua alaspäin.
”Hemmetti.” Westwood murahti.
”Ne todella ovat älykkäitä.” Devin sanoi puoliksi haltioissaan, puoliksi peloissaan.
”Sitä olen yrittänyt sanoa.” Westwood totesi ja lisäsi. ”Ne taitavat nyt olla ravintoketjun huipulla ja me olemme niiden ruoka.”
”En oikein pidä mielikuvasta.” Devin huomautti.
”En minäkään.” Westwood sanoi. ”Me emme ole täällä kauaa turvassa, sillä nuo tulevat läpi ennemmin tai myöhemmin.” Hän lisäsi huolestuneena.
”Täältä pääsee pois toistakin kautta. Hisseillä, joilla pääsee ylempiin kerroksiin, eivätkä ne ole yhteydessä alimpaan kerrokseen, kuten ei myöskään ilmastointi.” Devin kertoi.
”Tuo on fiksuinta mitä olet sanonut tänään.” Westwood sanoi ja mietti jo kiivaasti, miten hidastaisi noiden olentojen pääsyä tähän kerrokseen, jotta kaikki muut pääsisivät pakoon. Muuten seurauksena olisi verinen teurastus. ”Tehdäänpä näin, sinä johdatat koko porukan noille hisseille ja Peaks ja minä, yritämme hidastaa vähän noiden kävelevien raatojen tahtia.” Hän lisäsi viimein.
”Hyvä on.” Devin sanoi.
”Ja jos yrität jotakin konnuutta, niin tiedät kyllä mitä teen sinulle.” Westwood muistutti.

Devin sanonut mitään, mutta nyökkäsi silti ymmärtäneensä ja päätti totella kokenutta lainvalvojaa, sillä ei halunnut toimia noiden olentojen pääruokana. Hän kääntyi Brownin puoleen ja käski tämän kerätä kaikki ihmiset kokoon ja ohjata heidät toisille hisseille. Tämän jälkeen hän komensi Lewisin ja Jonesin tyhjentämään välipala-automaatit, jotta syötävää riittäisi pidemmäksikin aikaa.

Westwood ja Peaks suuntasivat hisseille, joilla he olivat tähän kerrokseen tulleet. Westwood jäi hetkeksi paikalleen seisomaan ja näytti miettivän.

”No mitä sinä suunnittelit tekeväsi?” Peaks kysyi hermostuneena, sillä jostain alempaa kuului vaimeaa jyskettä, sekä laahaavaa ääntä.
”Me pudotamme toisen hisseistä alas ja toivon, että se vähän hillitsee noiden olioiden intoa kivuta tänne.” Westwood sanoi ja mietti, miten pääsisi hissin katolle, ilman hissiin menemistä, sillä oliot olivat varmasti kaivaneet tiensä hissinpohjasta läpi.
”Täällä on huoltoluukku, josta pitäisi päästä hissin katolle.” Peaks sanoi ja suuntasi saman tien sivulle, kohti seinässä olevaa luukkua.
”Hienoa.” Westwood sanoi ja hölkkäsi Peaksin perään.

Yhdessä miehet kankesivat luukun auki, sillä kummallakaan ei ollut avainta, eikä huoltohenkilökunta juuri sillä hetkellä ollut hyvästä syystä tavoitettavissa.
Jyske hissien suunnalta sai heidät hermostumaan ja kiristämään tahtia, kunnes luukku viimein antoi periksi ja aukesi. Miehet kömpivät sisälle ja suunnistivat pientä ahdasta putkea pitkin kohti hissikuilua ja hissin katolle.
Ensin he yrittivät rasvaista kiinnitystä auki käsin, mutta totesivat viimein, että oli koetettava muilla keinoin.

”Peaks ota kiinni siitä vaijerista, minä otan tästä.” Westwood sanoi ja otti tukevan otteen viereisestä vaijerista ja tähtäsi vapaassa kädessään olevalla aseella kiinnitystä.

Hetkeä myöhemmin kuului useampia laukauksia, jotka kaikuivat korvia huumaavina hissikuilussa. Ensin tuntui, ettei ampuminen tehonnut, mutta sitten kuului uhkaavaa nitinää ja natinaa. Ääni koveni, kunnes kiinnikkeet pettivät ja suuri rautainen hissi alkoi liikkua huimaavaa vauhtia alaspäin. Kuului yllättyneitä ulahduksia ja inhottavia pehmeitä tömähdyksiä ja rusahduksia, kun hissin ja seinämän välissä olleet oliot rusentuivat hengiltä. Vielä suurempi pehmeä läsähtävä rusahdus kuului kun hissi viimein rysähti pohjalle ja rusensi sinne päässeet oliot alleen.

Hissikuilun seinämissä näkyi pitkiä verisiä jälkiä, joissa näytti olevan vaaleita kokkareita, siinä, mihin oliot olivat rusentuneet. Westwood käänsi katseensa eikä halunnut arvailla mitä kaikkea nuo kokkareet mahtoivat olla.
Hän kuuli kun Peaks yökkäili, muttei katsonut tätä, sillä omassakin vatsassa tuntui ikävältä. Hän heilautti itsensä huoltokäytävälle ja auttoi sitten Peaksia, jonka kasvot olivat valkoiset ja tämä näytti siltä kuin oksentaisi pian.

”Kyllä se siitä. Yritä olla ajattelematta äskeistä.” Westwood rauhoitteli, vaikka tiesi, ettei se paljoakaan auttaisi.
”Juu…” Peaks inahti ja hoippuroi eteenpäin huolto tunnelissa.

Kesken matkan Westwood kuuli takaansa laahaavaa ääntä, johon sekoittui rahisevaa korinaa, josta hän arvasi, että osa noista piruista oli kiivennyt vaijereita apuna käyttäen.

”Peaks. Juokse ja lujaa.” Westwood älähti ja tuuppasi Peaksia selkään.
”Mitä? Miksi?” Peaks kysyi.
”Älä kysele, vaan ala painua.” Westwood ärähti ja tuuppasi miestä uudelleen.

Vihdoin Peaks kuuli äänet ja hänen jalkoihinsa tuli kummasti vauhtia. Huoltotunneli tuli selvitettyä nopeasti ja pian molemmat työnsivät oven kiinni.

”Mitä me noille tehdään?” Peaks kysyi peloissaan.
”Onko täällä mitään mistä saisi rakennettua räjähteen ja nopeasti?” Westwood kysyi.
”On. Tuolla.” Peaks sanoi ja osoitti nurkassa nököttäviä öljy ja tinnerikanistereita.
”Hienoa. Anna se tinnerikanisteri.” Westwood pyysi ja kiskaisi yhdeltä pöydältä pöytäliinaan ja alko repiä sitä pienemmäksi. ”Tämä käy.” Hän sanoi tyytyväisenä ja aukaisi tinnerikanisterin, tunki sopivan kangaspalan sinne sisälle ja suuntasi takaisin kohti huoltotunnelia. Hän avasi oven, sytytti kankaan palamaan ja paiskasi kanisterin käytävään ja painoi nopeasti oven kiinni.

”Painu maihin ja heti!” Hän karjaisi ja heittäytyi lattialle.

Sekuntia myöhemmin kuului valtava jysähdys, joka vavisutteli rakennusta. Katosta putosi tavaraa alas ja huoltotunnelin ovi lensi saranoiltaan, liekkien kurotellessa ulos kapeasta aukosta.

”Mennään.” Westwood huusi ja kömpi lattialta ylös ja hoippui Peaksin luo.

Hänen korvissaan soi pamahduksen jäljiltä, eikä hän halunnut jäädä ottamaan selvää, että olivatko nuo pirut selvinneet vai eivät.

”Mennään vain.” Peaks sanoi ja pyöritteli päätään.
He olivat ehtineet toisen hissiaulan oville, kun…

No niin mitä mahtaakaan tapahtua seuraavaksi? Pääsevätkö Westwood ja Peaks pakoon, vai tuleeko jommasta kummasta tai molemmista vaelteleville raadoille ruokaa? Kerrohan sinä se. :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 06.01.11 - klo:00:14
”Mennään.” Westwood huusi ja kömpi lattialta ylös ja hoippui Peaksin luo.

Hänen korvissaan soi pamahduksen jäljiltä, eikä hän halunnut jäädä ottamaan selvää, että olivatko nuo pirut selvinneet vai eivät.

”Mennään vain.” Peaks sanoi ja pyöritteli päätään.

He olivat ehtineet toisen hissiaulan oville, kun
äkkiä heidän takaansa alkoi kuulua raahaavaa ääntä ja kummallista örinää.

”Voi hemmetti!” Westwood älähti. ”Ala painua! NYT!” Hän karjui ja syöksyi iskemään jotakin oveen, että he saisivat aikaa paeta.
”Nekö?” Peaks kysyi kauhistuneena.
”Ne.” Westwood vastasi.
”Mitä me nyt tehdään. Me ei voida päästää niitä tänne, sillä muuten ne pääsee ylös, missä muut on.” Peaks vikisi hermostuneena.
”No tukitaan tuo ovi. Se estää niitä niin kauan, että me pääsemme ylös ja toivottavasti ehditään keksiä, jotakin.” Westwood sanoi ja etsi katseellaan jotakin esteeksi lukitulle ovelle.

Hän huomasi raskaanoloisen pöydän ja alkoi raahata sitä kohti ovea, muttei ehtinyt kun se revähti auki ja pahoin palanut olento raahautui sisälle. Se jatkoi kulkuaan kuin robotti, hitaasti ja vaivalloisesti, kunnes äkkiä rääkäisten hyökkäsi Peaksin kimppuun.

”Auta, auta!” Peaks karjui kauhuissaan.
”Minä yritän!” Westwood karjaisi ja laukaisi aseensa kärventyneen olion päähän. Olento vaikeni ja nytkähti ja jäi paikalleen makaamaan.
”Kiitos.” Peaks huokaisi ja katsahti kiitollisena Westwoodia, joka tarkasti panoksiensa tilannetta. Ne riittäisivät joksikin aikaa, mutteivät loputtomiin.
”Eipä mitään.” Westwood sanoi viimein ja katsahti miestä, joka näytti saaneen verta vuotavan haavan käsivarteensa. ”Oletko kunnossa? Ei kai se ehtinyt purra sinua?” Hän kysyi huolestuneena.
”En tiedä.” Peaks vastasi omituisen hitaasti ja Westwood näki miten tämän katse alkoi hiljalleen muuttua poissaolevaksi ja iho samanlaiseksi kuin muillakin olennoilla.

Hän kirosi ja valmistui ampumaan, sillä Peaks oli mennyttä. Häntä vain pelotti se miten nopeasti muutos oli tapahtunut, paljon nopeammin kuin kertaakaan aiemmin.
Peaksin alaleuka alkoi roikkua hervottomana, ihon väri muuttui kuolleeksi ja silmät verenpunaisiksi. Hampaatkin alkoivat muuttua, teräviksi sahalaitaisiksi naskaleiksi. Kynnet olivat kasvaneet teräviksi koukuiksi, eikä miestä enää meinannut tunnistaa.

Käden haavasta, ei enää vuotanut verta, mutta jälki oli silti muuttunut kammottavan näköiseksi.

”Peaks?” Westwood kysyi vielä, vaikka tiesikin, ettei mitään muuta enää ollut tehtävissä, kuin päästää mies kärsimyksistään.

Hän ei ehtinyt painaa liipaisinta, kun avoimesta ovesta hoippuroi toinen samanlainen olento, joka heti Peaksin nähtyään kävi tämän kimppuun. Kuului kammottavia ulahduksia, rääkäisyjä ja örinöitä, kun nuo kaksi tappelivat keskenään. Kumpikaan ei säästänyt hampaitaan, eikä kynsiään. Edellisen olennon perässä tuli pari muuta, jotka yksissä tuumin kävivät Peaksin kimppuun ensimmäisen apuna.

Westwood totesi, että oli korkea aika häipyä paikalta, sillä muutoin nuo repisivät hänet kappaleiksi. Jotain hän silti ajatteli tehdä, hidastaakseen olioita, niin etteivät ne heti pääsisi kaivautumaan hissinlattian läpi terävien kynsiensä avulla.

Hän toimi nopeasti, käyttäen hyväkseen sitä mikä oli näkyvillä. Eikä sitä ollut paljoakaan. Hän juoksi pitkin sivukäytävää ja löysi siivouskaapin, jossa oli monenmoisia kiintoisia aineita. Hetken niitä katseltuaan hän löysi pienen maalin puhdistukseen tarkoitetun tärpättipullon ja muutamia ilmanraikastin puteleita ja muuta pientä tulenarkaa, josta voisi tehdä pommin.

Hän keräsi kasan löytämiään tavaroita, sekä pari rullaa putkiteippiä ja suuntasi takaisin. Kesken matkan hän huomasi pienen taukotilan, jossa oli mikroaaltouuni. Hän laski kantamuksensa pöydälle, teippasi kasan ilmanraikastin puteleita yhteen ja lykkäsi ne mikroaaltouuniin, paiskasi oven kiinni ja pisti siihen ajastuksen.

”Syökää tämä.” Hän mutisi itsekseen ja juoksi kohti hissejä sen minkä jaloistaan pääsi.

Ennen hissiin menemistään hän iski teipillä kiinni tärpättipulloon viimeisen ilmanraikastin pullon, avasi tärpätti pullon, tunki sinne kangas palan jonka sytytti ja heitti sen kohti taistelevia olentoja, juuri ennen kuin hissin ovi sulkeutui.

Hetkeä myöhemmin kuului valtaisa pamahdus, joka ravisutti hissiä. Valot välkkyivät, tuli pimeää ja hissi pysähtyi kesken matkan. Oli hiljaista, vain olioiden mekastus kuului yhä. Hetkeä myöhemmin kuului uusi edellistä voimakkaampi jysähdys, joka ravisteli hissiä niin paljon, että Westwood lennähti voimalla taaksepäin ja löi päänsä seinään. Hän lysähti tajuttomana lattialle katosta tippuneen rojun sekaan.

Mitä mahtanee tapahtua seuraavaksi? Pelastuuko Westwood? Pääsevätkö oliot seuraavalle tasolle? Miten muut ovat pärjänneet? Kerro sinä se...
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 07.01.11 - klo:09:25
Hetkeä myöhemmin kuului valtaisa pamahdus, joka ravisutti hissiä. Valot välkkyivät, tuli pimeää ja hissi pysähtyi kesken matkan. Oli hiljaista, vain olioiden mekastus kuului yhä. Hetkeä myöhemmin kuului uusi edellistä voimakkaampi jysähdys, joka ravisteli hissiä niin paljon, että Westwood lennähti voimalla taaksepäin ja löi päänsä seinään. Hän lysähti tajuttomana lattialle katosta tippuneen rojun sekaan.

Ylempänä muut kuulivat ensimmäisen jysähdyksen ja tunsivat sen myös.

”Mitä hittoa?” Brown älähti ja jäi kuuntelemaan.

Tuli hetkellinen hiljaisuus ja he kuulivat kuinka hissi alkoi liikkua. Sitten kuului toinen edellistä voimakkaampi jysähdys. Valot välkähtivät, mutteivät sammuneet ja tuli jälleen hiljaista. Hissi ei enää liikkunut.

”Mitä tapahtui? Mitä Peaks ja Westwood oikein touhusivat siellä?” Sid ihmetteli ääneen.
”Yritän saada alemman kerroksen sähköt jälleen toimimaan ja jos saisin myös hissin turvakamerasta kuvaa.” George sanoi ja syöksyi tietokoneelle.

Tällä kertaa hän sai toimia rauhassa, sillä kiirettä ylempiin kerroksiin ei ollut, eikä kerrokseen ollut, kuin vain tuo yksi hissi, joka sekin oli jämähtänyt kerroksien väliin. Georgella ei mennyt kovinkaan pitkää aikaa päästä tietoihin käsiksi, jolloin hän joutui toteamaan, etteivät alemman kerroksen valvontakamerat toimineet ollenkaan.

Turvajärjestelmä ei paljoakaan eronnut isän laboratorion järjestelmästä, joten hän sai nopeasti kytkettyä alemman kerroksen virrat jälleen päälle. Näin ollen hän sai myös jonkinlaista kamerakuvaakin.

”Alemmassa kerroksessa näyttää olevan tulipalo.” Hän sanoi ja sai Sidin ja Devinin astelemaan luokseen. Kumpikin katsoi kuvaa kulmat kurtussa.
”Eihän tuo pääse leviämään tänne?” Sid kysyi huolestuneena, sillä tulipaloa he nyt kaikkein vähiten kaipasivat.
”En tiedä. Hissikuilu taitaa olla ainoa väylä ylös, jolleivät räjähdykset vahingoittaneet rakenteita.” George sanoi ja tutkiskeli samalla pohjapiirrosta, jonka oli kaivanut esille. ”Yritän katsoa, onko hississä ketään.” Hän lisäsi ja alkoi naputella käskyjä koneelle.

Minuutteja myöhemmin hän sai näkyviin kuvaa, jota hissin turvakamera kuvasi. Hississä oli hätävalaistus päällä, eikä kuvanlaatukaan erityisen hyvä ollut. Mutta he näkivät silti hahmon, joka makasi puoliksi seinään nojaten lattialla, eikä liikkunut.

”Kumpi tuo on? Peaks vai Westwood?” Devin kysyi.
”Luulen, että Westwood.” Sid sanoi ja katsoi kuvaa kulmat kurtussa. ”Mitä tuo on? Tuo tuossa lattiassa vähän kauempana hänestä?” Hän kysyi ja katsoi kohtaa lattiassa, johon näytti tulleen kohoama.
”Se voi olla räjähdyksen aiheuttama.” Devin sanoi.
”Ei ole. Sitä ei ollut vielä äsken.” Sid sanoi. ”Joku niistä piruista yrittää päästä lattian läpi. George tee jotain tai Westwood on mennyttä miestä.”
”Minä yritän.” George sanoi ja ryhtyi jälleen naputtelemaan käskyjä koneelle ja minuuttia myöhemmin hissi nytkähti liikkeelle. ”Sid ole valmiina, ota joku kaveriksesi.” Hän huomautti, sillä hissi lähestyi määränpäätään nopeasti.
”Selvä.” Sid sanoi, nappasi Brownin mukaansa ja syöksyi hissille, joka hetkeä myöhemmin pysähtyi.

Kuului kilahdus ja ovet liukuivat sivuun ääneti. Sid pysyi sivulla hetken, kunnes syöksähti nopeasti eteenpäin ja tottuneesti tutki ase kourassaan koko hissin. Varmistuttuaan siitä, ettei hississä ollut muita kuin Westwood, joka näytti saaneen kuhmun lisäksi haavan takaraivoonsa.

”Vedä hänet pois sieltä ja nopeasti.” Sid sihahti Brownille, joka nyökkäsi ja nappasi tajutonta miestä käsistä ja raahasi tämän ulos hissistä. Nainen katsoi lattiaa ja kuuli kirskahtavia ja raapivia ääniä sen alta.
”Ne yrittävät tulla hissin lattian läpi.” Sid sanoi irrottamatta katsettaan hissinlattiasta.
”Kuinka hemmetin vahvoja ne oikein ovat?” Brown kysyi epäuskoa ja pelkoa äänessään.
”Liian vahvoja.” Sid tokaisi. ”Brown, anna se musta kassi ja minun reppuni tänne.” Hän käski sitten.

Brown nyökkäsi ja lykkäsi mustan kassin, sekä painavan repun Sidille. Sid tutki laukun nopeasti, samoin reppunsa, kunnes löysi etsimänsä. Pari kranaattia, jotka hän yhdisti putkiteipillä. Tämän jälkeen hän painoi hissin alas, nappasi sokat irti kranaateista ja paiskasi yhteen teipatut kranaatit hissiin, juuri ennen kuin ovet sulkeutuivat.

Hissi alkoi laskeutua ja sekuntia myöhemmin kuului valtava räjähdys, jonka aiheuttama paineaallon tuomat tärähdykset tuntuivat kaikkialla.Hissin ovien välistä näkyi oranssinkeltainen leimahdus jonka jälkeen huoneeseen alkoi tupruta mustaa savua, joka sai sammutusjärjestelmä käynnistymään. Hälytin ujelsi korvia särkevällä äänellään ja sprinklerit suihkuttivat vettä koko kerrokseen, niin että lattia lainehti.

”George, kytke hälytin pois päältä.” Sid pyysi, sillä kerrokseen tuli vain savua, tuli tuskin pääisi leviämään suljettujen ovien tälle puolelle.

Hän kielsi avaamasti hissin ovia, sillä muutoin seuraisi uusi räjähdys, jos hissikuilussa riehuva tulipalo saisi lisää happea palaakseen.

”Joo.” George sai sanottua ja ryhtyi toimeen. Hänenkin korvissaan soi, sillä pamaus oli ollut mieletön ja paineaalto voimakas.

Heidän onnekseen hissi ja hissikuilu olivat vaimentaneet suurimman osan sen voimasta, joka muutoin olisi aiheuttanut melkoista tuhoa kerroksessa, jossa he olivat.

Minuuttia myöhemmin sprinklerit lakkasivat suihkuttamasta vettä ja ujellus vaikeni. Kuului vain metallin kirskahtelua, kun hissi putosi alas, vaijereiden petettyä. Myös vastapaino tuntui rysähtävän alas.

”Entäs nyt?” Devin kysyi ja pyyhki vettä kasvoiltaan ja nosti märkiä hiuksia pois otsaltaan.
”Levätään, kun voidaan. Kukaan meistä ei ole nukkunut kunnolla.” Sid huomautti ja istahti lattialle ja nojasi seinään. ”Tuo äskeinen pidättelee noita piruja toivottavasti niin kauan, että ehdimme levätä edes vähän.” Hän lisäsi.
”Minä hoidan Westwoodin.” Lisa sanoi ja pyysi Brownia siirtämään Westwoodin parempaan paikkaan.
”Miten Daniel voi?” Sid kysyi muistettuaan tämänkin olemassa olon.
”Menehtyi. En saanut hoidettua häntä kunnolla kaiken tämän hässäkän takia.” Lisa sanoi surullisena.
”Levätköön rauhassa.” Sid huokaisi ja katsoi väsyneesti Lisaan. ”Toivottavasti Westwood on kunnossa.” Hän lisäsi.
”Hän näyttää saaneen kunnon tärskyn. Tiedämme paremmin kunhan hän palaa tajuihinsa.” Lisa sanoi ja putsasi varovaisesti haavaa Westwoodin takaraivossa.

Kesken putsaamisen Westwood alkoi liikahdella ja valittaa hiljaa. Hetkeä myöhemmin hän avasi silmänsä ja katsoi Lisaa, joka katsoi takaisin surumielisesti.

”Mitä tapahtui?” Westwood kysyi, eikä oikein ymmärtänyt miten oli päässyt pois hissistä. Hän muisti päässeensä hissiin ja sen jälkeen kaikki oli sekavaa.
”Sinä sait melkoisen tällin.” Lisa kertoi ja teki rutiininomaisen tutkimuksen Westwoodille varmistuakseen, ettei tällä olisi aivovammaa, kun oli saanut jo toisen kovan iskun päähänsä lyhyen ajan sisällä.

Lääkärinä hän tiesi, että iskut päähän olivat monesti vaarallisempia kuin moni uskoikaan ja monesti se yksikin isku oli jo liikaa. Viimein hän varmistui, ettei miehellä kuhmua, haavaa ja aivotärähdystä pahempia vammoja ollut ja määräsi tälle lepoa. Tosin hän tiesi että se voisi jäädä lyhytaikaiseksi niin kauan kun niitä piruja liikuskeli rakennuksessa.

Laboratorio ja sitä ylempi kerros oli vallattu, joten alas ei ollut menemistä ja kovinkaan mielellään he eivät halunneet ylemmäksikään mennä, sillä sielläkin olisi varmasti noita piruja, ainakin maanpäällisissä kerroksissa, joihin ne pääsisivät helposti.

”Mitä me nyt teemme?” Abby kysyi, sillä tiesi, että he olisivat nalkissa.

Äskeinen räjähdys ei kovinkaan pitkiä aikoja pidättelisi noita hirviöitä ja ylempänä niitä voisi tulla lisää vastaan. Vasta-ainettakaan he eivät olleet saaneet tehtyä, joten siitäkään ei nyt ollut apua.

”Ainakin lepäämme. Yritetään sitten keksiä jotakin.” Sid sanoi. ”Jones, Lewis ottakaa ensimmäinen vahtivuoro.” Hän komensi, sillä arveli, ettei kannattanut jättää mitään sattuman varaan.

Jones ja Lewis nyökkäsivät ja siirtyivät paikoille, josta saattoi nähdä kaiken.

No niin, ryhmällämme näyttäisi olevan pieni hengähdystauko, mutta he ovat silti nalkissa. Mitä seuraavaksi mahtaa tapahtua?
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 17.01.11 - klo:00:08
”Ainakin lepäämme. Yritetään sitten keksiä jotakin.” Sid sanoi. ”Jones, Lewis. Ottakaa ensimmäinen vahtivuoro.” Hän komensi, sillä arveli, ettei kannattanut jättää mitään sattuman varaan.

Jones nyökkäsi ja siirtyi paikalle, josta saattoi nähdä kaiken.


Kaikki olivat levittäytyneet huoneeseen. Devinin laboratorion työntekijät olivat keräytyneet omaksi ryhmäkseen, Richardin tiimin ollessa omassa nurkassaan Georgea ja Abbya lukuun ottamatta. Osa ryhmästä mutusteli vaitonaisena suklaapatukkaa tai naposteli pienestä pussista suolapähkinöitä, joita Lewis ja Jones olivat ehtineet automaateista hamstrata mukaansa.

Westwood istui lattialla ja nojasi silmät ummessa seinää vasten. Hänen lähellään istui Lisa, jonka vierellä oli Mary, Sarah ja Adam, jotka nojasivat puoliunessa Marya vasten.
Sid istui yhdellä pöydällä ja tutkaili reppunsa, sekä raskaan ison kassin sisältöä nähdäkseen, mitä aseita heillä oli ja kuinka paljon.

George istui koneella ja katseli nyt talon turvajärjestelmään murtauduttuaan eri kerroksien tilannetta. Alimpiin kerroksiin ei tosiaan ollut enää menemistä. Kerros, jossa he olivat hetken ehtineet olla, oli täysin tulen vallassa ja kamerat olivat sammuneet uudelleen.

Maan pinnalle oli vielä ainakin kolme kerrosta ja niissä näytti hyvin hiljaiselta, mutta maanpäällisissä kerroksiin ei ollut menemistä, sillä kamerat paljastivat karun totuuden. Siellä olleet työntekijät olivat, joko kuolleet tai muuttuneet käveleviksi raadoiksi.

”Meillä jäi juttu vähän kesken.” Kuului kylmä ääni, joka sai Georgen hieman hätkähtämään ja viereisellä pöydällä nuokkuvan Abbyn nostamaan päätään.
”Et siis vieläkään tajua, ettei tuosta enää ole mitään apua. Ei ole paikkaa missä tehdä vasta-aine.” George vastasi ja katsoi väsyneesti Deviniä. ”Etkä sitä paitsi hyödy siitä mitään, vai kuvittelitko kenties noiden olioiden maksavan sinulle?” Hän huomautti.
”Sinä teet, kuten käsken tai sinun käy huonosti.” Devin sähisi ja mulkoili Georgea rumasti.

George katsoi Deviniä ääneti. Hän ei enää jaksanut välittää muusta kuin sisarestaan. Jotenkin hän aavisti, että vaikka he pääsisivät pois, selviämismahdollisuudet olisivat hyvin minimaaliset, sillä noita piruja oli aivan liikaa. Jos he selviäisivätkin, niin elämä tulisi olemaan jatkuvaa pakenemista ja ruuan etsintää, eikä se vaihtoehto kauheasti houkuttanut.

Hän toivoi, ettei tätä olisi koskaan tapahtunut, että isä ja äiti olisivat yhä elossa ja maailma olisi entisenlainen, mutta se oli kaukana saavuttamattomissa ja maailma oli peruuttamattomasti muuttunut. Vaikka vastalääke onnistuisikin ja ihmiset saisi parannettua, ei mikään olisi enää kuten ennen.

”Et taida ymmärtää, miten paljon tämä on maailmaa muuttanut ja että se on peruuttamatonta.” George vastasi.
”Älä opeta minulle mikä on oikein, senkin nulikka!” Devin sähähti ja hänen kätensä liikahti. Kuului kova läiskähdys ja Georgen pää heilahti rajusti sivulle. ”Sinä autat nyt tuon kaavan kanssa ja sitten minä lähden ja sinä ja muut saatte jäädä tänne.” Hän jatkoi kylmät silmät salamoiden.

Poika piteli punaisena loistavaa poskeaan ja katsoi miestä vihaisena. Tämä ei tosiaan tainnut tajuta tilannetta.

”Ja sinä luulet, että auttaisin.” George mutisi.
”Tottelet, tai tapan sisaresi omakätisesti.” Devin sanoi kylmällä äänellä. Hänen kätensä nousi uuteen iskuun, mutta sitä ei tapahtunut, sillä Sid ilmestyi tämän viereen ja muutamaa sekuntia myöhemmin Devin makasi pitkin pituuttaan lattialla.

”Westwood. Onko sinulla vielä käsiraudat tallella?” Sid kysyi kiskaistessaan Devinin rivakalla otteella istumaan.
”On, tässä ole hyvä.” Westwood sanoi ja katsoi vinosti hymyillen Deviniä.
”Kiitos.” Sid sanoi ja ennen kuin Devin ehti sanoa mitään, hän oli toisesta kädestään kiinni rautaisessa putkessa. ”Ehkä tämä rauhoittaa teitä hieman.” Sid sanoi ja asteli Georgen luokse.

Poika istui paikallaan ja katsoi yhä poskeaan pidellen Deviniä ja sitten Sidiä.

”Oletko kunnossa?” Sid kysyi.
”Olen.” George sanoi nyökäten. ”Kuule Sid. Me olemme pulassa, sillä maanpäälisissä kerroksissa on vain kuolleita ja noita piruja. On vain ajan kysymys, koska ne keksivät tiensä tänne alas, eikä tuo roihukaan tuolla alhaalla kauaa estä siellä olevia otuksia kipuamasta tänne.” Hän kertoi havaintonsa.
”Paha juttu.” Sid sanoi huolestuneena.
”Toisiksi alimman kerroksen kamerat ovat sammuneet. Epäilen tulen levinneen koko kerrokseen. Täytyy vain toivoa, ettei se leviä tännekin. Meillä on ihan tarpeeksi ongelmia noiden pirujen kanssa, ilman tulipaloakin.” George kertoi.
”Todella harmillista.” Sid sanoi. ”Meidän on keksittävä jonkinlainen suunnitelma, sillä muutoin me joko kärvennymme tai tulemme syödyksi, enkä usko että kukaan meistä haluaa kumpaakaan.”
”Vaikka me pääsisimmekin täältä pois, joutuisimme vahtimaan selustaamme jatkuvasti.” George huomautti.
”Parempi sekin kuin tulla syödyksi tässä hemmetin surmanloukussa.” Sid vastasi napakasti. ”Pää pystyyn, kyllä me jotakin keksimme.” Hän lisäsi ja asteli sitten pöytänsä luo jatkaakseen keskeytynyttä inventaariotaan.
”Toivottavasti.” George huokasi ja jatkoi turvakameroiden kuvien katsomista, peläten näkevänsä hetkenä milloin tahansa noiden elävien raatojen raahautuvan alempien kerroksien käytävillä.

Väsymys hiipi vaivihkaa hänen jäseniinsä ja luomet alkoivat tuntua raskailta. Ne meinasivat painua väkisin kiinni, jolloin hän hieman venytteli ja hörppäsi tilkan limutölkistä. Se ei kuitenkaan auttanut, vaan viimein hän torkahti pää käsiensä varaan.

Hän ei tiennyt kuinka kauan oli torkkunut, kun hän tunsi jonkun koskettavan hartiaansa ja sanovan yhtä aikaa lempeällä ja käskevällä äänellä hänen nimensä. Hän raotti luomiaan hiukan, mutta painoi väsyneenä päänsä takaisin käsiensä varaan.

”George!” Ääni kuului kovempana.

Hän tunnisti äänen ja havahtui nyt kokonaan. Hän katsoi ympärilleen, muttei nähnyt kuin sisarensa ja Westwood näytti olevan unessa. Devin mökötti nurkassaan ja Jones ja Lewis olivat yhä vartiossa.

”Isä?” George mumisi ja katsoi uudelleen ympärilleen, mutta tätä ei näkynyt ja hän epäili nähneensä unta. Vasta sitten hän tajusi vilkaista tietokoneen näyttöä ja se minkä hän siellä näki, sai hänet täysin hereille. ”Sid!” Hän huudahti ja nainen juoksi hänen luokseen.
”Mitä nyt?” Sid kysyi ja vaikeni sitten nähdessään ruudulta, miten useampi repaleinen hahmo liikkui pitkin ensimmäisen maanalaisen kerroksen käytävillä. ”Hemmetti.” Nainen sihahti ja hänen kasvonsa valahtivat kalpeiksi.
”Mitä me teemme?” George kysyi huolissaan ja tunsi olonsa tukalaksi.

Sid ei vastannut, mutta mietti kovasti, sillä heidän oli päästävä pois, sillä muutoin seurauksena olisi verilöyly, jota hän ei halunnut.

Hän aikoi juuri vastata, kun hissien suunnalta kuului kirskahtavia ääniä ja voimakas humahdus, jonka jälkeen palohälyttimet pärähtivät uudestaan soimaan. Tummaa savua alkoi tupruta vääntyneiden hissinovien välistä ja sai itse kunkin yskimään.

Sid kirosi pitkään ja hartaasti, sillä nyt he olivat totisesti pulassa. Heidän oli päästävä pois, ennen kuin he palaisivat hengiltä ja vastassa olisivat verenhimoiset oliot.

”Tulipalo sitten levisi tänne.” Westwood sanoi kömpiessään pystyyn.
”Niin teki ja nyt meidän on saatava kaikki pois täältä.” Sid sanoi ja huusi. ”Liikettä niveliin, kaikki toiseen hissiaulaan nyt! Eikä sitten yritetä leikkiä sankaria, tuliko selväksi!”
”Sid, anna avain. Ei tuota voi tännekään jättää.” George huikkasi. Vaikka hän vihasi Deviniä, ei hän toivonut tälle tällaista loppua.
”Tuossa ja pidä kiirettä.” Sid komensi ojentaessaan avaimen pojalle.
”Asia selvä.” George sanoi ja veti leikillään kättä lippaan.

Tämän jälkeen hän juoksi Devinin luo ja irrotti hänet putkesta. ”Ala painua.” Hän sanoi ja aikoi itse juosta muiden perään kun…

No niin mitäpä mahtanee tapahtua seuraavaksi? Pelastuvatko he? Miten Devin ja George? Yrittääkö petollinen liero jotakin konnankoukkua?
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 27.01.11 - klo:16:13
”Asia selvä.” George sanoi ja veti leikillään kättä lippaan.

Tämän jälkeen hän juoksi Devinin luo ja irrotti hänet putkesta.

”Ala painua.” Hän sanoi ja aikoi itse juosta muiden perään, kun
tunsi lujan iskun takaraivossaan, silmissä sumeni ja hän lysähti lattialle. Hämärästi George tajusi jonkun tarttuvan itseensä, mutta oli sen verran pökerryksissä, ettei pystynyt pistämään hanttiin.

Palatessaan takaisin tajuihinsa, hän huomasi käsiraudat, joilla hänet oli kytketty kiinni putkeen.  Devin seisoi lähellä, kasvoillaan tyytyväinen virne.

”Senkin paskiainen!” George huusi ja yritti kiskoa käsiään irti käsiraudoista. ”Et voi jättää minua tänne!”
”Kyllä minä voin.” Devin naurahti häijysti ja kaivoi samalla muistitikut Georgen housuntaskusta, nousi ja juoksi sinnepäin, minne muut olivat menneet.

Ennen hänen katoamistaan kuului kilahdus, kun käsirautojen avain putosi lattialle ja liukui erään pöydän alle.

”Älä jätä minua tänne!” George kiljui miehen perään ja tunsi paniikin alkavan hyökyä ylitseen.

Kukaan ei kuulisi, eikä tietäisi tulla etsimään häntä. Hän jäisi tänne tulen ja noiden olioiden armoille. Hän muisti avaimen, mutta totesi sen olevan liian kaukana ylettyäkseen siihen.

Liekit löivät korkeina mustuneesta hissiaulasta, josta he tähän kerrokseen olivat tulleet. Ne näyttivät ahnailta ja nielivät alleen kaiken. Osa pöydistä oli syttynyt palamaan ja niistä tuprusi mustaa savua, joka levisi koko kerrokseen. Se peitti valot, joista osa oli sammunut ja viimein myös hätävalot pimenivät ja George oli yksin pimeässä, savuisessa ja palavassa tilassa.

Hengittäminen alkoi olla vaikeaa, sillä ilmastointi ei vetänyt savua riittävän nopeasti pois. George tunsi väsymystä ja halua antaa periksi. Pian hän roikkuikin käsirautojen varassa, puolitajuttomassa tilassa, kun äkkiä hän näki jonkun kumartuvan viereensä. Hän yritti katsoa, muttei savulta ja pimeydeltä nähnyt kuin tumman varjon.

”Herää.” Kuului hyvin tuttu ja lämmin ääni pimeydestä.
”Isä?” George sanoi hämmästyneenä ja nousi istumaan.

Hän katsoi ympärilleen, eikä nähnyt muuta kuin savuista pimeyttä. Siellä ei ollut ketään muita, vain hän itse, jolloin hän tajusi nähneensä unta tai harhoja.

Hän mietti päänsä puhki, yrittäessään keksiä keinoa, jolla päästä vapaaksi, mutta kaikki ajatukset tuntuivat kaikonneet. Viimein epätoivoisena hän alkoi hakata kättään kovaa seinää vasten, kunnes viimein peukalo luiskahti paikaltaan ja poika huusi tuskasta. Vaikka kipu olikin sietämätöntä, hän painoi peukalon niin, että sai luiskautettua kätensä pois käsiraudasta. Tämän jälkeen hän pystyi vetämään toisen kätensä vapaaksi, joskin käsirauta jäi ranteeseen killumaan.

Hän kiskoi peukalon takaisin paikalleen ja meinasi menettää tajunsa pelkästään siitä tuskasta, joka teosta aiheutui. Hän huusi kivusta ja kyyneleet vierähtivät poskille, mutta niin pian kun hän sai operaation tehdyksi, kipu laimeni, vaikkei hävinnytkään mihinkään.

Tämän jälkeen hän asteli eteenpäin pimeydessä törmäillen huonekaluihin. Viimein hänen oli laskeuduttava kontilleen, sillä hengittäminen oli helpompaa lattianrajassa kuin seistessä. Hän ryömi eteenpäin pimeässä, kunnes viimein näki heikkoa valonkajastusta, jota kohti hän suunnisti.

Hän kuuli hissien äänet, kun ovet sulkeutuivat ja ne lähtivät nousemaan ylöspäin. Hän nousi polvilleen ja konttasi kohti valoa, kunnes nousi seisomaan. Aulassa pystyi jotenkuten vielä hengittämään. Hän hoippui oville, jotka olivat ja pysyivät kiinni. Hissin valot ilmoittivat hissien etenevän ylöspäin ja viimein pysähtyvän.
Hän odotti hetken ja painoi sitten nappulaa, mutta hissit eivät liikkuneet. Hän oli siis jäänyt yksin.

”Ei!” George vaikeroi ja iski kätensä lujasti kylmä terästä vasten. Se sattui ja poika lysähti polvilleen lattialle ja jäi nojaamaan hissin ovea vasten.

Jätettyään Georgen oman onnensa nojaan, Devin juoksi hissiaulaan, joka ei ollut tulessa ja törmäsi muihin. Hän käyttäytyi rauhallisesti ja varoi paljastamasta, sitä minkä oli juuri tehnyt.

”Missä George on?” Westwood kysyi ja katsoi Deviniä tutkivasti.
”En minä tiedä. Hän vain katosi.” Devin sanoi kohauttaen olkiaan. ”Kaipa hän tulee myöhemmin perässä.” Hän lisäsi ja painui Westwoodiin katsomatta hissiin.

Westwood katsoi kulmat kurtistuen Devinin perään ja vaisto sanoi hänelle, ettei miehellä ollut nyt puhtaat jauhot pussissa. Hän vilkaisi oviaukkoa, josta alkoi tupruta mustaa savua hissiaulaan. Huoneisto oli pimeänä, sillä kaikki valot olivat sammuneet, vain hissiaulassa, jossa hänkin oli, levittivät hätävalot kylmää vihreää ja punaista loistettaan.

”Menkää te edeltä, minä menen etsimään Georgea.” Westwood sanoi ja juoksi pimeään huoneistoon.

Intouduinkin sitten jatkamaan tätäkin hieman. Miten tämä mahtaakaan tästä edistyä? Mitä seuraavaksi tapahtuu? Mitä Westwoodille tapahtuu? Palaako hän takaisin hissiaulaan? Ja jos niin pääseekö hän ja George pois palavasta kerroksesta? Entä Devin, mitä hän puuhaa?
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 08.02.11 - klo:01:08
Westwood katsoi kulmat kurtistuen Devinin perään ja vaisto sanoi hänelle, ettei miehellä ollut nyt puhtaat jauhot pussissa. Hän vilkaisi oviaukkoa, josta alkoi tupruta mustaa savua hissiaulaan. Huoneisto oli pimeänä, sillä kaikki valot olivat sammuneet, vain hissiaulassa, jossa hänkin oli, levittivät hätävalot kylmää vihreää ja punaista loistettaan.

”Menkää te edeltä, minä menen etsimään Georgea.” Westwood sanoi ja juoksi pimeään huoneistoon.


Sid vilkaisi huolestuneensa Westwoodia, joka katosi savuiseen huoneistoon ja astui viimein melko täysinäiseen hissiin. Ovet sulkeutuivat ja tuntui pieni nytkähdys, kun hissi lähti hitaasti nousemaan ylös. Kesti joitain minuutteja, kunnes hissi pysähtyi ja ovet avautuivat jälleen. Helpotuksesta huokaisten ihmiset purkautuivat ulos hissistä ja osa suuntasi ilman eri käskyä peremmälle, jottei aula tukkeutuisi kokonaan, kun heitä nyt kuitenkin oli muutama kymmenen ihmistä yhteensä.

Sid painui muiden perässä puolijuoksua ja varmisti samalla kaikki käytävät, huoneet ja muut mahdolliset paikat, kunnes oli varmistanut alueen kokonaan. Ainakaan toistaiseksi yhtään kävelevää raatoa ei ollut onnistunut pääsemään kerrokseen, jossa oli myös raitista ilmaa, jota hengittää.

Devin saapui muiden luo vasta myöhemmin, minkä Sid pisti merkille. Häntä epäilytti koko mies, joka oli jo alkuunsa osoittautunut täydeksi konnaksi.

Sid seurasi vaivihkaa miehen toimia ja näki tämän istuutuvan tietokoneelle ja alkavan naputella jotakin. Hän ei mennyt lähemmäksi ottaakseen selvää asiasta, sillä hän ei halunnut miehen kiinnittävän itseensä huomiota. Oli parempi pysyä kaukana Devinistä ja toistaiseksi keskittyä turvaamaan alue.

Alhaalla, Westwood suunnisti savussa niin hyvin kuin taisi, mutta pian hänen oli palattava takaisin aulaan, missä pystyi jotenkuten hengittämään. Palattuaan aulaan hän näki jonkin istuvan lattialla ja nojaavan vasten hissinovea.

”George.” Westwood sanoi hämmentyneenä. Hän arveli, että he olivat menneet jotenkin ristiin, eivätkä olleet huomanneet toisiaan sankan savun takia. ”Oletko kunnossa?” Hän kysyi ja kyykistyi pojan viereen.
”Olen. Paitsi että teloin käteni.” George vastasi helpottuneena, kun tajusi, ettei ollutkaan yksin.

Hän nosti kättään, joka näytti nyt turvonneelta ja sinipunaiselta. Vasemmassa kädessä killui vielä käsirauta.

”Devin.” Westwood murahti ja päätti, ettei enää olisi erityisen helläkätinen, kun seuraavan kerran kohtaisi miehen.
”Hänpä juuri.” George sanoi ja kertoi lyhyesti oman version tapahtuneesta ja huomautti lopuksi, etteivät hissit enää toimineet.
”Niinpä tietenkin. Hän on kai kytkenyt hissit pois käytöstä, jottemme me pääse ylös. Minä kun olen selkeä uhka hänelle, eikä hän taida sinuunkaan olla ihastuksissaan, vaikka melkoinen tietokone nero oletkin.” Westwood sanoi, puhuen melkein enemmän itselleen, kuin Georgelle.

George oli vaiti ja mietti, sillä heidän oli päästävä täältä pois, ennen kuin savua olisi ihan liikaa. Kävelevistä raadoista tuskin olisi huolta, sillä ne tuskin yrittäisivät tulla tulen läpi tai mistäpä sitä koskaan tiesi miten voimakas niiden veren ja lihan jano oli.

”En tiedä miten me pääsemme pois, enkä minä ainakaan halua hissikuiluun seikkailemaan.” George huomautti.
”Olet oikeassa.” Westwood sanoi ja mietti.

Hän oli huomannut vähän aiemmin yhden toimistohuoneen ja jos heillä oli onnea matkassa, tuo huone saattaisi olla täysin savuton. Ainakin tarpeeksi pitkän aikaa heidän levähtää ja keksiä keino päästä muiden luo.

”Tule.” Hän sanoi ja auttoi Georgen pystyyn.

Pojan kulku oli hivenen haparoivaa, mutta sen ymmärsi, sillä tämä oli saanu tällin, telonut kätensä ja lisäksi hengittänyt jo jonkin verran savua.

”Pysytään mahdollisimman matalana.” Westwood sanoi ja painautui lattianrajaan, jossa oli hivenen helpompi hengittää ja vähemmän savuista.

He etenivät hitaasti, kunnes viimein pääsivät eräälle suljetulle ovelle. Westwood kohottautui ylöspäin, painoi kahvaa ja kun ovi aukesi, työnsi Georgen edellään sisälle ja veti oven nopeasti perässään kiinni. Hän antoi katseensa kiertää huonetta, jossa oli työpöytä, jonka yläpuolella oli hyllyjä.

Hyllyissä oli kirjoja ja kansioita ja papereita. Seinillä oli muutama tylsännäköinen, epäilemättä jonkun sisustajan valitsema sisustustaulu ja pöydällä oli nimikyltin lisäksi tietokone ja joku pikkupatsas, tuhkakuppi, jossa oli vähän tuhkaa ja pari natsaa. Työpöydän lisäksi huoneessa oli toinen tuoli, sohva ja käsienpesuallas, jonka yläpuolella oli peili ja peilissä kiinni yksi hylly, jolla oli paperia ja kampa , joka kertoi, että kyseinen toimistohuone oli kuulunut jollekin huomattavalle pikkupomolle.

Huoneessa oli jonkin verran savua, mutta huomattavasti vähemmän kuin ulkopuolella. Molempien oli helpompi hengittää ja Westwood rojahti huoneessa olevalle sohvalle, tukittuaan ensin oven alaosan ja lattian välisen raon kostealla pyyhkeellä.

George istuutui pöydän ääreen ja alkoi työskennellä tietokoneen parissa, jonka oli huomannut olevan yhteydessä niin nettiin kuin päätietokoneeseen. Jos hän nyt toimisi oikein, saisi hän ehkä hissit jälleen toimimaan ja he pääsisivät ylös muiden luokse.

George vilkaisi nopeasti Westwoodia, joka käytti tilaisuuden hyödykseen ja lepäsi, sillä oli nukkunut varsin vähän. Itse asiassa he eivät enää tienneet oliko yö vai päivä, sillä vuorokausirytmi oli mennyt maan alla sekaisin.
Hän käänsi katseensa takaisin näytölle ja keskittyi kokonaan siihen, että pääsisi päätietokoneiden turvasysteemien läpi, sillä sieltä saatu tieto saattoi myös auttaa muita. Hän yrittäisi etsiä tien ulos niin, että pystyisivät väistämään nuo elävät raadot kokonaan.


Tulikin tällainen pätkänen. No miten mahtanee jatkua tästä? Pääseekö George suojausten läpi ja saako hän hissit jälleen toimimaan? Entä löytääkö hän päätietokoneen tietojen avulla turvallisen reitin ulos? Entä muut? Mitä heille tapahtuu? Mitä Devinille tapahtuu?
Kerroppa sinä se...
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 07.03.11 - klo:11:20
Hän käänsi katseensa takaisin näytölle ja keskittyi kokonaan siihen, että pääsisi päätietokoneiden turvasysteemien läpi, sillä sieltä saatu tieto saattoi myös auttaa muita. Hän yrittäisi etsiä tien ulos niin, että pystyisivät väistämään nuo elävät raadot kokonaan.

Hissi nousi ylöspäin kunnes pysähtyi töksähtäen. Sisään ahtautuneet ihmiset purkaantuivat ulos, Devin viimeisenä.
Abby huomasi veljensä ja Westwoodin puuttuvan, he eivät olleet ehtineet mukaan. Hän jäi hissien lähelle odottamaan ja huomasi samassa, miten Devin puuhasteli jotakin hissin luona.

”Mitä sinä oikein teet?” Abby kysyi, sillä jokin hänen sisimmässään varoitti miehestä.
”Ei kuulu sinuun.” Devin sihahti.
”Kyllä kuuluu. George ja Westwood ovat vielä alhaalla.” Abby huudahti ja tajusi nyt, mitä mies oli tekemässä.

Devin käännähti Abbyyn päin ja asteli tämän luokse. Abby ei ehtinyt edes perääntyä, kun mies tarrasi häneen kiinni kovakouraisesti ja läimäytti avokämmenellä kasvoille.

”Aih. Sinä satutat.” Tyttö parahti ja yritti päästä irti miehen otteesta.
”Hei, mitä sinä oikein teet?” Kysyi Sid, joka oli saapunut melun kuultuaan paikalle.
”Painu kauemmas tai tyttö saa kuulan sievään kalloonsa.” Devin ärähti häijysti ja painoi kylmän pistoolinpiipun vasten Abbyn ohimoa. ”Ja sinä tyttöseni teet juuri kuten haluan. Mars koneelle.” Hän jatkoi ja pakotti Abbyn liikkeelle.

Sid seisoi ensin paikallaan, mutta lähti sitten miehen perään. Oli kuin Devin olisi lukenut hänen ajatuksensa, sillä hän kääntyi ja laukaisi aseen, jonka oli kaiken hässäkän keskellä pihistänyt Westwoodilta, kohti Sidiä. Sid huudahti tukahtuneesti ja perääntyi. Hän painoi kätensä hartiaansa vasten ja tunsi lämpimän veren sormissaan. Devin oli osunut, muttei onneksi kovin pahasti.

”Anna kun katson tuota.” Sanoi paikalle juossut Lisa. ”Se on peitettävä, sillä veren haju houkuttelee niitä hirviöitä varmasti.” Hän lisäsi, jättäen kuitenkin jatkamatta, että jos he pääsisivät ulos, missä niitä olioita liikuskeli.
”Auh. Hemmetin liero.” Sid nurisi samalla, kun Lisa kiskoi luodin ulos haavasta, jonka puhdisti.

Tämän jälkeen Lisa ompeli haavaan muutaman tikin ja antoi Sidille kortisonipiikin, jottei haava pääsisi tulehtumaan ja sitoi haavan huolellisesti.

”Noin. Onko parempi?” Lisa kysyi ja katseli huolestuneena naisen kalpeita kasvoja.
”Kiitos. Paljon parempi.” Sid vastasi ja hymyili valjusti.
”Nyt sinun on levättävä ja juotava nestettä niin paljon kuin voit.” Lisa määräsi ja huomautti, että voisi tarvittaessa antaa särkylääkkeen.

Hän muistutti, että Sid tulisi kertomaan heti, jos haava alkaisi vaivata. Sillä vaikka haavaa olikin lääkitty, oli tulehdusriski silti suuri.

”Sen teen.” Sid lupasi, vaikka aikoikin pysyä tarkkana, sillä ei oikein pitänyt tapahtuneesta käänteestä sen enempää kuin siitä, että nuo oliot varmasti löytäisivät tiensä sinne, missä lihaa oli.

Devin retuutti Abbyn koneelle ja kaivoi muistitikut taskustaan, laskien ne pöydälle tytön eteen.

”Sinä autat minua, sillä sinä ja veljesi olette ainoat, jotka tietävät salasanat ja jollet auta, ammun sinut kuin koiran.” Devin sähisi ja tehosti sanomistaan painamalla pistoolin piipun kovakouraisesti tytön ohimolle.

Abby parahti pelosta, kyyneleiden vieriessä hitaasti hänen poskilleen ja värähti kosketuksesta. Hän yritti mennä kauemmaksi, mutta Devin ei päästänyt. Mies katseli tyttöä tiettyä tyytyväisyyttä tuntien. Pääsisi edes jotenkin kostamaan Richardille, joka ei edes päässyt auttamaan tytärtään.

Kädet täristen Abby laittoi muistitikut vapaille usb-paikoille. Tämän jälkeen hän alkoi purkaa tietoja koneelle, miettien kuinkahan kauan he tässäkin ehtisivät olemaan.

Alhaalla, George oli päässyt viimein läpi suojausten ja oli nähnyt ylemmän kerroksen turvakameroista, mitä siellä oli tekeillä. Viha leimahti pojan sisuksissa, kun hän näki miten Devin kohteli hänen sisartaan. Kuumeisesti hän alkoi tutkia laitoksen tietoja ja löysi pian reitin ylempään kerrokseen ja ulos, niin että he pystyisivät välttämään nuo talon sisällä kulkevat oliot, jotka olivat jo päässeet lähemmäksi kerrosta, jossa Abby ja muut olivat. Tämän jälkeen hän otti yhteyden Abbyn koneeseen.

Abby avasi muistitikkujen tiedot ja oli juuri kirjoittamassa salasanaa, kuvan takaa löytyneeseen tiedoston avaamista varten, kun näyttöön ilmaantui viesti: Abby

Ei mitään muuta kuin hänen nimensä ja hän katseli sitä, pienen hymyn käväistessä huulilla. George oli siis elossa ja kunnossa.

Kunnossa? Abby viestitti.
Kyllä, molemmat. Tuli vastaus.

Hetkeen ei tapahtunut mitään ja huolestuneena tyttö katsoi ympärilleen, sillä ei halunnut Devinin näkevän, mitä oli tekeillä.

Tee, niin kuin isä toivoi. Ilmestyi ruudulle seuraavaksi.

Abby tiesi, mitä George tarkoitti, mutta pelkäsi. Hän ei tiennyt miten ilmoittaa, ilman että Devin tajuaisi mitä oli tekeillä.
He viestittelivät vielä hetken, kunnes äkkiä Abby tunsi kylmän pistoolinpiipun niskassaan.

”Tee työsi äläkä vitkuttele.” Devin sähisi. ”Ja kerro veljellesi, että jos hän aikoo hölmöillä, joutuu hän maksamaan sen kalliisti.” Hän lisäsi, sillä oli huomannut sisarusten viestittelyn ja töykkäsi Abbya pistoolillaan.

Abby äännähti pelästyneesti ja kertoi Devinin terveiset Georgelle.
Alhaalla George katsoi tyrmistyneenä viestiä ja päätti sitten tehdä jotakin, mitä olikin jo jonkin aikaa suunnitellut, nähtyään millainen rakennus oli ja millainen oli sen päätietokone ja turvasysteemi.

Valmistaudu, hän viestitti sisarelleen ja naputteli muutaman käskyn päätietokoneeseen ja hetken kuluttua koko rakennuksessa alkoi kuulua kova varoitus ääni.

Laitos tuhoutuu 30 minuutin kuluttua, kaikkia henkilöitä kehotetaan poistumaan.

Nauhoite toisti varoitusta ja kehotusta muutaman minuutin välein. Westwood havahtui meluun ja katsoi ympärilleen.

”Mitä sinä teit?” Hän kysyi ja katsoi poikaan hivenen peloissaankin.
”Jotakin, jota ei voi perua.” George sanoi. ”Lähdetään, tai me jäämme kun laitos räjähtää.”

Westwood nyökkäsi ja antoi sitten Georgen näyttää suuntaa, sillä hän ei tiennyt mitä kautta nuorukainen oli päättänyt ylempään kerrokseen päästä.

”Mennään hisseille. Sain lukituksen auki ja me pääsemme pois tästä surmanloukusta.” George sanoi ja kietoi kostutetun pyyhkeen kasvojensa eteen.

Hän odotti, että Westwood oli valmis ja kumpikin syöksyi savuiseen käytävään. Savu kirvelsi silmissä ja keuhkoissa kosteasta rätistä huolimatta. He eivät antaneet sen häiritä, sillä oli kiire ja heidän oli päästävä pois.

Pian he olivat hisseillä ja George painoi sen alas. Kuului tasaista hurinaa, kunnes hissi pysähtyi ja ovet aukesivat. Kumpikin astui sisälle ja Westwood painoi nappulaa. Kesti hetken, ennen kuin hissi lähti nytkähtäen liikkeelle ja kohosi ylöspäin. Muutamaa minuuttia myöhemmin hissi pysähtyi ja ovet aukesivat.

Devin joutui hetkeksi peittämään korvansa, kun rakennuksen täytti voimakas hälytyslaitteen ulina. Abby sai tilaisuuden ja tuhosi kaikki tiedostot silläkin uhalla, että Devin saattaisi toteuttaa uhkauksensa.

Seuraavassa hetkessä alkoi kuulua varoitus, jolloin Sid, Brown ja Lewis, yhdessä Lisan ja Maryn kanssa alkoivat kasata ihmisiä yhteen. Sid katseli hissiaulan seinälle laitettua pohjapiirrosta kerroksesta ja yritti keksiä mitä kautta olisi paras painua ulos. Hissillä ei kannattanut, sillä seuraavissa kerroksissa olisi todennäköisesti ikävä vastaanotto.

Devin huomasi, mitä Abby oli tehnyt ja karjui raivoissaan, sillä oli menettänyt haluamansa. Hän ei ollut tottunut siihen, sillä oli aina saanut sen mitä ikinä olikin halunnut keinolla millä hyvänsä.

”Sinä!” Mies karjui ja katsoi tyttöä mielipuolisena.

Kiljahtaen Abby syöksyi pois tuolistaan ja juoksi pakoon, muttei päässyt pitkälle, kun Devin oli jo hänen kimpussaan.

”Aih! Päästä! Sattuu!” Abby huusi ja yritti kiemurrella vapaaksi Devinin lujasta otteesta.
”Sinun takiasi menetin omaisuuden. Sinä pilasit kaiken!” Mies karjui ja läimäytti tyttöä kovakouraisesti kasvoille. ”No otan sitten ilon irti sinusta.” Hän ärisi ja alkoi repiä Abbyn vaatteita.

Abby tappeli vastaan, kiljui ja huusi, mutta meteli ympärillä oli niin voimakasta, ettei kukaan kuullut hänen avunhuutojaan.

Devin ei silti ehtinyt viedä tekoaan loppuun, kun joku tarttui häntä hartiaan ja kiskaisi kauemmaksi tytöstä. Hän ei ehtinyt nähdä kuka oli häirinnän takana, kun nyrkki osui hänen kasvoihinsa. Hän yritti lyödä takaisin, mutta samassa tuo toinen iski uudemman kerran nyrkillä ja Devin kellahti selälleen lattialle tajuttomana, veren pulputessa sieraimista ja huulesta kasvoille.

”Abby!” George huudahti ja meni auttamaan sisartaan. ”Oletko kunnossa?” Hän kysyi ja tarkasteli sisartaan, joka vaatteet roikkuivat revittyinä tämän päällä.
”O..olen.” Abby sai sanottua niiskutusten lomassa.
”Shh… ei mitään hätää.” George sanoi ja auttoi sisarensa seisaalle, kiskoen tämän vaatteita paremmin. ”Mennään.” Hän sanoi kietoen kätensä sisarensa hartioiden ympärille.

No niin miten mahtanee jatkua tästä eteenpäin? Pääsevätkö he kaikki pois laitoksesta? Entä Devin? Pääseekö hänkin pois laitoksesta, ennen kuin se räjähtää? Kerrohan sinä se... :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 08.03.11 - klo:23:31
”Abby!” George huudahti ja meni auttamaan sisartaan. ”Oletko kunnossa?” Hän kysyi ja tarkasteli sisartaan, joka vaatteet roikkuivat revittyinä tämän päällä.
”O..olen.” Abby sai sanottua niiskutusten lomassa.
”Shh… ei mitään hätää.” George sanoi ja auttoi sisarensa seisaalle, kiskoen tämän vaatteita paremmin. ”Mennään.” Hän sanoi kietoen kätensä sisarensa hartioiden ympärille.

”George, minä kannan hänet.” Westwood sanoi ja nosti tytön käsivarsilleen. Tämän jälkeen hän hoputti pojan liikkeelle. ”Näytä nyt mistä ajattelit meidän pääsevän pois.” Hän sanoi vilkaisten nopeasti Georgea joka nyökkäsi.
”Täältä.” Poika sanoi ja osoitti varauloskäyntiä. ”Me päästään pari kerrosta portaita pitkin ja viimeinen on mentävä mahdollisesti ilmastointikanavia pitkin. Pitäisi katsoa, että mitä kautta siellä pääsee pois, mielellään niin että saisimme kierrettyö nuo oliot. Aseet on syytä pitää valmiina.” Hän jatkoi melkein juosten Westwoodin perässä.
”Kuulitte mitä poika sanoi. Seuratkaa!” Westwood huikkasi yli metelin.

Mies harppoi vauhdilla kohti varauloskäyntiä, George kannoillaan. Heidän perässään tulivat Lisa, Mary lapsien kanssa, Sid, loput laboratorion porukasta ja ihan viimeisinä Brown ja Lewis.

Westwood ei jäänyt miettimään, oliko ovi auki, vaan potkaisi sen voimalla auki ja alkoi juosta portaita ylös, Abby sylissään. Sydän pamppaili itse kunkin rinnassa, kun he etenivät niin lujaa kuin kykenivät. Aika tuntui hupenevan nopeasti.

”Entä Devin?” Kysyi Abby, sillä vaikka mies olikin iljettävä, ei hän halunnut kenenkään kuolevan.
”Pääsee kyllä omin avuin ulos. Asia erikseen ehtiikö hän. En jää auttamaan, mutten myöskään estä.” Westwood vastasi. ”Tärkeämpää on nyt se, että me pääsemme ulos.” Hän lisäsi.

Abby oli vaiti ja piti tiukasti kiinni Westwoodista, joka sillä hetkellä tuntui hyvin turvalliselta. Mies oli melkein kuin isä, mutta Abby tiesi, ettei tämä voisi milloinkaan korvata isää. Mutta olihan hän kuitenkin heidän tukenaan ja sekin merkitsi sentään jotakin.

Tuhoutumiseen enää viisitoista minuuttia, pyydämme henkilöstöä poistumaan rakennuksesta välittömästi

Kaikui kuulutus kovaäänisistä.

Portaita tuntui jatkuvan loputtomiin, mutta pian ne päättyivät. Westwood laski Abbyn alas ja käski tämän pysymään takanaan. Hän avasi varovaisesti oven ja katseli rakosesta toiselle puolelle. Näkyi vain hämärää, joka kieli sähköjen olevan poikki. Hän työnsi ovea enemmän auki ja katseli hämärää huonetta, ei liikettä. Ei hiiskahdustakaan. Vain varoitusääni kailotti kovaäänisissä.

”Mennään. Mutta olkaa tarkkoja.” Westwood sanoi. ”Abby, en voi nyt kantaa sinua.” Hän sanoi katsoen tyttöön.
”Ymmärrän.” Abby sanoi nyökäten ja tunsi, että jaksoi jo itse.

Pahin järkytys ja paniikki alkoi väistyä toisenlaisen jännityksen tieltä. Oli keskityttävä etenemiseen tai muutoin saattaisi käydä hullusti.

”Hyvä.” Westwood sanoi. ”Muut, seuratkaa ja muistakaa, tarkkana. Niitä piruja voi olla täällä.” Hän muistutti ja työnsi oven auki ja astui huoneistoon muiden tullessa perässä.

Ryhmä eteni mahdollisimman vähin äänin, sillä kenenkään ei tehnyt mieli houkutella olioita paikalle. He kävelivät läpi kerroksen ja pysähtyivät hissiaulaan, jossa oli kerroksen pohjapiirros seinässä.

”Sid, taskulamppu.” Westwood pyysi hiljaa ja saikin sen nopeasti. Hän sytytti taskulamppuun valon ja katseli sen keilassa pohjapiirrosta. ”George, oletko samaa mieltä, että kaikkein paras ja nopein tie, olisi mennä tätä kautta?” Hän kysyi ja näytti erästä kohtaa.
”Me olemme nyt tässä.” George sanoi näyttäen hissiaulan kohdan pohjapiirroksesta. ”Eli, joo olen samaa mieltä. Mutta pidetään silti matalaa profiilia. Meillä on hankaluuksia jo nyt ilmankin niitä.” Hän jatkoi.
”Hyvä. Mennään.” Westwood sanoi ja alkoi kulkea kohti erästä käytävää, jonka päässä oli paksu rautainen ovi.

Toinen palotie, jota he aikoivat käyttää. Näytti siltä, ettei heidän ainakaan toistaiseksi tarvinnut kömpiä ilmastointikanavissa. Ryhmä seurasi Westwoodia ja Georgea, jotka johdattelivat heitä ulos.
Raskas ovi kääntyi auki, päästäen raapivan ja narahtavan äänen, joka tuntui kovaääniseltä hiljaisessa portaikossa.

”Noiden yläpäässä on ovi ulos. Mennään. Meillä on enää tuskin kymmentä minuuttiakaan.” George hoputti.

Kukaan ei jäänyt miettimään, vaan kaikki alkoivat nätissä jonossa kavuta ylös metallisia portaita, jotka rämisivät ja kolisivat ihmisten jalkojen alla. Portaita tuntui olevan vaikka kuinka ja kapuaminen tuntui kestävän ikuisuuden, kunnes he viimein pääsivät palo-ovelle, josta piti päästä ulos. Westwood painoi kahvan alas ja työnsi ovea, mutta se ei liikahtanutkaan.

”Hemmetti!” Hän älähti ja työnsi lujemmin ja viimein melkein juoksi sitä päin, mutta ovi oli ja pysyi kiinni.
”Miten helvetissä me pääsemme ulos?” Brown kysyi pelon ja raivon sekaisella äänellä. ”Koko paikka räjähtää ja me sen mukana, jos emme pääse ulos!” Hän karjui.

No niin, mitä mahtaneekaan tapahtua seuraavaksi? Pääsevätkö pakolaisemmen ajoissa ulos vai mitä käy? Kerrohan sinä se... :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 14.03.11 - klo:02:26
Kukaan ei jäänyt miettimään, vaan kaikki alkoivat nätissä jonossa kavuta ylös metallisia portaita, jotka rämisivät ja kolisivat ihmisten jalkojen alla. Portaita tuntui olevan vaikka kuinka ja kapuaminen tuntui kestävän ikuisuuden, kunnes he viimein pääsivät palo-ovelle, josta piti päästä ulos. Westwood painoi kahvan alas ja työnsi ovea, mutta se ei liikahtanutkaan.

”Hemmetti!” Hän älähti ja työnsi lujemmin ja viimein melkein juoksi sitä päin, mutta ovi oli ja pysyi kiinni.
”Miten helvetissä me pääsemme ulos?” Brown kysyi pelon ja raivon sekaisella äänellä. ”Koko paikka räjähtää ja me sen mukana, jos emme pääse ulos!” Hän karjui.


”Pää kinni idiootti" Sid sähähti ja mulkaisi miestä vihaisesti, "väisty” hän ärähti ja työnsi Brownin sivuun.

Mies hämmentyi niin naisen suorasta toiminnasta, ettei muistanut edes rähistä tälle, vaan vaikeni ja totteli.

Sid kyykistyi oven viereen ja näytti etsivän jotakin repustaan. Hetkeä myöhemmin hän nousi seisomaan ja kiinnitti jotakin oveen, minkä jälkeen hän käski kaikkia perääntymään sisemmälle. George huomasi pitkät ohuet johdot, jota Sid päästi kädessään olevasta kerästä. He juoksivat pieneen huoneeseen, joka oli rappusten alapäässä.

”Suosittelen painumaan matalaksi. Kohta jytisee.” Sid sanoi laskeutuen polvilleen ja viritti samalla käsissään olevaa laukaisinta.

Sekunnin ajan oli hiljaista, kunnes kuului vaimea jyrähdys ja rytinää, kun ovi lensi paikaltaan ja samalla seinää oven molemmin puolin.

”Mennään.” Sid sanoi. Toista käskyä ei tarvittu.

Kaikki nousivat ylös ja suuntasivat nopeasti Sidin perässä ulos. Ulkona oli pimeää ja viileää.

”Haetaan menopeli, johon me kaikki mahdumme.” Sid sanoi, sillä ei aikonut jäädä aloilleen yhtään pidemmäksi aikaa kuin oli pakko. Hän tiesi, että oven räjäytyksestä syntynyt melu houkuttaisi ennen pitkään nuo verenhimoiset oliot paikalle.
”Miten olisi bussi?” Westwood kysyi ja nyökäytti kohti pysäkkiä, jonka edessä oli hylätty bussi. Vaikka siinä ei kuskia ollutkaan, näytti se silti siltä, kuin odottaisi yhä matkustajia ja olisi lähdössä liikkeelle.
”Hienoa.” Sid sanoi. ”Brown, Lewis. Tulkaa mukaani. Tarkistetaan tuo, ettei sinne ole jäänyt mitään, mitä emme halua mukaan.” Hän antoi napakan käskyn.
”Asia selvä.” Brown ja Lewis vastasivat ja hölkkäsivät Sidin perässä bussille.
”Jää sinä Brown tähän ovelle. Minä ja Lewis tutkimme sisätilat.” Sid jakoi tehtävät heidän päästyään kulkuneuvolle.

Bussissa ei näyttänyt olevan ristinsieluakaan, matkustajilta ei ollut jäänyt juuri muuta kuin roskia ja yksi pieni naisten käsilaukku, jonka sisällöstä ei sillä haavaa ollut hyötyä.

”Reitti selvä. Täällä ei ole ketään tai mitään.” Sid sanoi, kun he viimein olivat saaneet bussin tarkastettua. ”Brown, hae muut tänne, minä yritän käynnistää tämän.” Hän käski ja istuutui kuskin paikalle.

Avaimet olivat yhä siinä, mihin ne kuskilta olivat jääneet. Tämä ei ollut ottanut niitä kaikessa kiireessä mukaansa, vaan oli jättänyt ne. Rahaakin oli, mutta sillä ei tehnyt juuri nyt yhtään mitään. Lewis partioi edestakaisin pitkin bussin käytävää vilkuillen ikkunoista ulos, sillä heillä ei ollut nyt varaa päästää niitä olioita sisälle.

Koskaan ennen kaupunki ei ollut, ollut näin hiljainen. Ei kuulunut liikenteen hälyä, ei sireenejä, ei musiikkia. Ei kerrassaan mitään muuta kuin hiljainen tuuli, joka puhalteli korkeiden talojen välissä. Hiljaisuus sai itse kunkin olon tuntumaan hieman epämiellyttävältä ja lisäsi pelkoa. Katuvalot, eivät valaisseet, joten pimeiden kujien pimeys oli tiheämpää ja pelottavampaa kuin ennen.

Brown pääsi muiden luo ja ilmoitti, että bussiin oli turvallista mennä. Abby vilkaisi vielä nopeasti taakseen, sillä rakennus oli ollut heidän turvapaikkansa jonkin aikaa ja nyt heidän oli se jätettävä.

”Tule.” George sanoi ja laski kätensä sisarensa kädelle. Abby nyökkäsi ja alkoi suunnata veljensä kanssa bussille, muiden kanssa.

Suurin osa oli jo ehtinyt bussille, kun kuului valtavaa jysähdys ja suuri talo alkoi vajota alaspäin. Ylhäältä satoi alas lasia, sillä ikkunat olivat hajonneet paineaallon voimasta.

”Vauhtia nyt!” Westwood karjui ja auttoi itseään lasilta suojautuvia ihmisiä pääsemään bussille ja nousemaan kyytiin.

Vasta kun viimeinenkin oli kyydissä, Westwood astui sisään, Sidin sulkiessa ovet ja käynnistäessä bussin.

”Anna mennä Sid.” Westwood sanoi ja katsoi ikkunasta rakennusta, joka vajoamisen lisäksi alkoi uhkaavasti kallistua ja yhä enemmän rojua tippui ylhäällä olevista huoneista ulos.

Jotakin tömähti bussin katolle ja valahti alas, jättäen iljettävän verisen vanan toisen puolen ikkunoihin.

”Toivottavasti tuo oli jo kuollut.” Abby sanoi vatsan kääntyessä ympäri ja nieleksi.
”Toivottavasti.” George sanoi ja nieleksi hänkin.

Bussi kiiti eteenpäin pitkin katuja ja takaa kantautuva jyly kuului yli moottorin hurinan. Sid painoi kaasua ja auton vauhti kiihtyi, mutta hän ei aikonut pysähtyä, sillä muutoin he jäisivät teräs ja betonirojun alle ja rusentuisivat hengiltä.
He pääsivät tarpeeksi pitkälle ja ehtivät ajella jonkin matkaa pitkin katuja kun…

No niin, tarinamme hahmot ovat jälleen joutuneet kiperästä tilanteesta toiseen. Mitä mahtaneekaan tapahtua? Kerrohan sinä se...
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 16.03.11 - klo:03:02
Bussi kiiti eteenpäin pitkin katuja ja takaa kantautuva jyly kuului yli moottorin hurinan. Sid painoi kaasua ja auton vauhti kiihtyi, mutta hän ei aikonut pysähtyä, sillä muutoin he jäisivät teräs ja betonirojun alle ja rusentuisivat hengiltä.

He pääsivät tarpeeksi pitkälle ja ehtivät ajella jonkin matkaa pitkin katuja, kun
äkkiä jostain pimeältä kujalta eteen ilmaantui joukko repaleisia hahmoja. Osa niistä mätkähti päin tuulilasia, joka toisen iskun voimasta alkoi uhkaavasti ritistä ja säröillä.

”Saamari!” Westwood älähti ja pompahti vaistomaisesti taaksepäin.

Sid ei pysähtynyt, sillä tiesi repaleisten hahmojen olevan noita verenhimoisia olentoja. Takana muutama kiljui kuin syötävä. Mary yritti rauhoitella Adamia ja Sarahia, jotka olivat pelästyneet äskeistä.

”Anna mennä vain.” Westwood komensi ja tarkisti asettaan, ollakseen valmiina, jos yksikin olennoista pääsisi sisälle.

Sid ei vastannut, vaan painoi kaasua, niin että kiisi eteenpäin pitkin ahdasta katua heitellen syrjään noita olentoja, kuin joitain irvokkaita räsynukkeja. Kuului kovia rysähdyksiä ja bussi horjahteli voimakkaasti, osuessaan tiellä lojuviin tavaroihin tai koloihin ja toisinaan ruumiisiin.

Viimein katu leveni, mutta edessä oli toinen ongelma, sillä koko kadun mitalta oli niille sijoilleen jääneitä autoja ja muutaman auton kolari, joista vieläkin nousi savu, vaikka liekit olivat aikaa sitten sammuneet.

Vaikka ovet olivatkin kiinni, tunkeutui mätänevien raatojen ja jätteiden lemu sisälle ja sai itse kunkin yökkimään. Sid kääntyi toiselle sivukadulle, sillä heidän oli kierrettävä toista reittiä päästäkseen pois kaupungista tai päästäkseen edes jonnekin, jossa levähtää hetken ja suunnitella seuraavaa siirtoa.

”Westwood… siis tarkoitan Bill. Tiedätkö yhtään paikkaa, jossa voisimme levätä lopun yötä, sillä me kaikki olemme väsyneitä.” Lisa kysyi, sillä arveli miehen tuntevan kaupungin paremmin kuin omat taskunsa, jo ammattinsa puolesta.
”Voisin tietääkin muutaman, mutten tiedä ovatko ne enää turvallisia, kun nuo pirut vaeltavat vapaana.” Westwood vastasi ja istuutui penkille.
”Sekin on jo sentään alku.” Lisa totesi, vaikka tiesikin miehen olevan oikeassa.
”Hyvä on.” Westwood huokaisi. ”Sid käänny seuraavasta kadunkulmasta oikealle. Aja sitten niin pitkään kuin katua riittää ja käänny sitten vasemmalle.” Hän opasti.

Maisema muuttui ja keskusta alkoi jäädä taakse. Näkyviin tuli alue, jossa eivät keskustan asukkaat poliiseja lukuun ottamatta käyneet. Joka puolella oli rähjäisiä taloja, joiden pystyssä pysyminen oli suoranainen ihme, kun näki niiden yleiskunnon. Seiniä koristivat erilaiset graffitit ja kirjoitukset sulassa sovussa ikivanhojen ilmoituksien ja mainoslappusten kanssa. Kaduilla oli roskia, rikkonaisia autonraatoja ja kaikkea muutakin, joka oli aikaa sitten parhaat päivänsä nähnyt.

”Mikä tämä paikka on?” Lisa kysyi ja arveli heidän saapuneen alueelle, jolla asui tai oli asunut köyhiä ihmisiä.
”Minun lapsuuteni maisemia. Minä vartuin täällä.” Westwood sanoi hiljaa ja katseli verentahraamasta ikkunasta aukeavaa maisemaa.

No niin, miten mahtanee jatkua tästä. Löytävätkö he paikan yöksi? Löytyykö lisää eloonjääneitä ja jos niin millaisia kohtaamisia mahtaakaan olla edessä? Kerrohan sinä se...
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 27.03.11 - klo:01:14
”Mikä tämä paikka on?” Lisa kysyi ja arveli heidän saapuneen alueelle, jolla asui tai oli asunut köyhiä ihmisiä. Nyt missään ei näkynyt ristin sieluakaan.
”Minun lapsuuteni maisemia. Minä vartuin täällä.” Westwood sanoi hiljaa ja katseli verentahraamasta ikkunasta aukeavaa maisemaa.
”Sid, käänny tuonne kujalle, noiden kahden punatiilisen talon väliin.” Hän opasti, Sidin pysäytettyä kärsineen bussin risteykseen.
”Asia selvä.” Sid vastasi ja teki työtä käskettynä.

Bussi ajoi hitaasti ahtaaseen kujaan, joka päättyi vähän leveämpään aukioon. Aukiolta ei päässyt mihinkään, sillä kahden puolen olevien rakennuksien lisäksi kolmannen suunnan katkaisi betoniaita. Betoniaitakin oli jo ehditty koristella graffitein. Seinän vierustalla oli kasassa roskia ja roskapönttöjä, joista osa oli kaatunut.

Westwood ehti tuskin astua ulos bussista, kun viimeisen rapun ovi, joka juuri ja juuri pysyi saranoillaan, aukesi ja ulos astui mies. Mies asteli edemmäksi muutaman askelen ja jäi sitten kädet lanteillaan katsomaan tulokkaita.
Westwood pysähtyi hänkin, kunnes harppoi miehen luo. Molemmat katselivat ensin ääneti toisiaan, kunnes viimein hymy levisi kummankin kasvoille ja ha rutistivat lujasti toisiaan.

”En tiennytkään, että linja viisikymmentä kahdeksan ajaa nykyisin tänne.” Mies vitsaili ja katsoi muita hymyillen. Hymy tosin laimeni hiukan, kun hän näki kuinka kolhiintunut ja vereen tahriintunut bussi oli.
”Poikkeusreitti.” Westwood vastasi ja virnisti. ”Hauska nähdä sinua Artie.” Hän lisäsi ja läimäytti Artieta ystävällisesti selkään.
”Et uskokaan, miten ilahdun näkemisestäsi Bill. Aloin jo uskoa, että ne pirut olivat repineet sinut kappaleiksi.” Artie sanoi ja hänen kasvonsa vakavoituvat.
”Sanotaanko nyt, että niillä on ainakin hyvää yritystä ollut.” Westwood murahti ja hänen ilmeensä synkkeni. ”Minulla olisi paljonkin kerrottavaa, mutta en usko että tässä olisi paras paikka ruveta sitä kertomaan.” Hän jatkoi.
”Aivan.” Artie sanoi ja nyökäytti päätään. ”Tule sisälle.”
”Tuota, kuten varmaan huomasit, niin minulla on seuraa ja toivoisin, että hekin saisivat katon päänsä päälle, edes täksi yöksi.” Westwood sanoi ja hieroi niskaansa ohimennen.
”Sopii. Tässä olemme ikään kuin tarjolla.” Artie huomautti ja vilkaisi bussista ulos purkautuneita ihmisiä, joista suurin osa oli lääkärikunnan edustajia. ”Lisäksi osa noista voisi olla hyödyksi. Meillä on muutama haavoittunut, joka kaipaisi apua.”
”Miten pahasti? Onko heitä purtu?” Westwood kysyi heti.
”Tulkaa, niin näytän.” Artie sanoi ilme synkistyen.

Tuo joukko seurasi mahdollisimman vähin äänin, Artieta, joka johdatti heidät ensin synkkään, kapeaan ja likaiseen rappukäytävään, sieltä portaan alas ja kellarikerrokseen.

Päästyään rappuset alas, he huomasivat että kellarikerroksessa oli kuin pienimuotoinen yhdyskunta. Siellä täällä oli valoja ja pari pientä nuotiotakin. Ihmisiä kyyhötti siellä täällä, vanhoja ja nuoria, äitejä ja lapsia. Yhdessä nurkassa istui noin kymmenen nuoren porukka, joka katseli kyräillen Westwoodia ja tämän mukana tulleita laboratorion työntekijöitä.

”Näin paljon ihmisiä.” Sarah sanoi ihmetystä äänessään.

Tytön silmät tummenivat ja täyttyivät kyynelistä, kun hän näki lähinnä portaita naisen, jolla oli pieni vauva käsivarsillaan. Mary huomasi tämän ja kietoi kätensä tytön ympärille, kuin lohduttaakseen.

”Tämä on tällä hetkellä turvallisin paikka, mutta tiedän, etteivät he voi täällä ikuisesti olla. Ne pirut löytävät tänne ennemmin tai myöhemmin.” Artie sanoi.
”Arthur? Keitä sinä tuot mukanasi?” Kuului kirkas ääni ja hänen luokseen asteli punatukkainen tyttö.
”Alicia, tässä on Westwood, sekä muutamia pelastuneita, jotka hän toi tänne.” Artie sanoi. ”Bill, tässä on Rosalien tytär Alicia. Kai muistat Rosalie MacPhersonin?” Hän jatkoi.
”Kyllähän minä Rosalien muistan. Mitä hänelle nykyisin kuuluu?” Westwood kysyi.
”Hän valitettavasti menehtyi. Ensimmäisten joukossa, kun tämä hirvittävä tauti alkoi levitä.” Artie vastasi ilmeen synkistyessä.
”Kuollut?” Westwood kysyi ja painoi katseensa alas.

Rosalie oli ollut ainoa ihminen, josta hän oli välittänyt syvästi, mitä hän ei itselleenkään ollut myöntänyt. Nyt hän toivoi, että olisi voinut näyttää tunteensa Rosalielle. Kertoa, että välitti, mutta nyt se oli aivan liian myöhäistä. No ainahan hän voisi suojella tämän ainoaa tytärtä.

”Olen pahoillani.” Artie sanoi ja katsoi myötätuntoisena ystäväänsä.
”En niin pahoillasi kuin minä.” Westwood huokasi raskaasti.
”Sinulla piti olla kerrottavaa.” Artie huomautti ja vaihtoi puheenaihetta.
”Oli ja on edelleenkin.” Westwood sanoi. ”George, Abby ja Lisa tulkaa te seuraani ja sinä myös Sid. Te saatte kertoa oman osanne.” Hän lisäsi ja vilkaisi mainittuihin henkilöihin.

Tuo pieni ryhmä siirtyi rauhalliseen soppeen niiden muutamien laboranttien ja parin vartijan levittäytyessä kuka minnekin. Mary jäi yhteen nurkkaan Sarahin ja Adamin kanssa.

”No niin, sinun onkin hyvä kuulla tämä.” Westwood aloitti ja alkoi kertoa. Hän kertoi oman osuutensa asiasta.
”Sinun isäsi on tämän kaiken takana?” Alicia älähti ja katsoi inhoavasti Georgea.
”Valitettavasti.” George sanoi hiljaa ja katsoi kenkiensä kärkiä.
”Mutta hän ei tarkoittanut pahaa.” Abby sanoi ja katsoi haastavasti Aliciaa. ”Isä yritti tehdä hyvää, mutta se meni pieleen ja nyt isä on kuollut.” Hän jatkoi, kyynelten vierähtäessä poskille.
”Olen pahoillani ja pyydän anteeksi isäni puolesta.” George sanoi ja nosti katseensa kengistään. Hän katsoi nyt suoraan Aliciaa, jonka posket punehtuivat.
”Mutta on silti isäsi syy, että maailma on noiden pirujen vallassa.” Alicia intti, mutta ponnettomammin, eikä hänen äänessään ollut enää vihaa. ”Hänen keksintönsä takia niin moni on kuollut.”
”Tiedän ja olen siitä pahoillani.” George huokaisi. Hänen mieleensä nousi tuo hetki, jolloin oli vetäissyt liipaisimesta ja hän toivoi, ettei joutuisi tekemään sitä enää milloinkaan. ”Ajattelin yrittää jatkaa isäni työtä. Hän yritti tehdä vasta-ainetta tuohon ja saikin eräänlaisen aikaiseksi, mutta se ei toimi aivan joka kerta.” Hän sanoi viimein ja rikkoi hiljaisuuden, joka heidän keskuuteen oli laskeutunut.

Miten mahtanee jatkua tästä, kerrohan sinä se....
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 30.03.11 - klo:19:13
”No niin, sinun onkin hyvä kuulla tämä.” Westwood aloitti ja alkoi kertoa. Hän kertoi oman osuutensa asiasta.
”Sinun isäsi on tämän kaiken takana?” Alisia älähti ja katsoi inhoavasti Georgea.
”Valitettavasti.” George sanoi hiljaa ja katsoi kenkiensä kärkiä.
”Mutta hän ei tarkoittanut pahaa.” Abby sanoi ja katsoi haastavasti Aliciaa. ”Isä yritti tehdä hyvää, mutta se meni pieleen ja nyt isä on kuollut.” Hän jatkoi, kyynelten vierähtäessä poskille.
”Olen pahoillani ja pyydän anteeksi isäni puolesta.” George sanoi ja nosti katseensa kengistään. Hän katsoi nyt suoraan Aliciaa, jonka posket punehtuivat.
”Mutta on silti isäsi syy, että maailma on noiden pirujen vallassa.” Alicia intti, mutta ponnettomammin, eikä hänen äänessään ollut enää vihaa. ”Hänen keksintönsä takia niin moni on kuollut.”
”Tiedän ja olen siitä pahoillani.” George huokaisi. Hänen mieleensä nousi tuo hetki, jolloin oli vetäissyt liipaisimesta ja hän toivoi, ettei joutuisi tekemään sitä enää milloinkaan. ”Ajattelin yrittää jatkaa isäni työtä. Hän yritti tehdä vasta-ainetta tuohon ja saikin eräänlaisen aikaiseksi, mutta se ei toimi aivan joka kerta.” Hän sanoi viimein ja rikkoi hiljaisuuden, joka heidän keskuuteen oli laskeutunut.

”Pystytkö siihen?” Westwood kysyi. ”Tarkoitan vain, että etkö sinä juuri tuhonnut ne tiedot?”
”En tuhonnut niitä tietoja täysin. Siirsin ne vain läppärilleni.” George vastasi ja katsoi Westwoodia ilme totisena. ”En ole varma pystynkö siihen, mutta ainakin minulla on siihen tarvittava tieto. Tarvitsisin vain välineitä ja turvallisen paikan tehdä töitä.” Hän jatkoi, mielensä askaroidessa asian parissa.
”Olisi hienoa, jos onnistuisit. Pelastaisit sen, mikä on vielä pelastettavissa.” Artie sanoi. ”Mutta ehkä on parempi olla hiljaa asiasta, ettei nosta turhia toiveita, jos se sitten ei toimikaan. Enkä myöskään halua tappeluita asian tiimoilta, säästetään voimia ja patruunoita itsemme suojeluun, nyt kun nuo pirut vielä liikkuvat kaduilla.”
”Niin. Ne kyllä löytävät tänne ennen pitkää, joten olisi parasta, että lähdemme liikkeelle täältä.” Westwood sanoi ajatellen osin ääneen. Siitä hän oli varma, että jos he jäisivät paikalleen, olisivat he vain kuin tarjottimella noille verenhimoisille raakalaisille.
”Olet oikeassa.” Artie sanoi. ”Mutta meidän on saatava kuljetuskalustoa ja sekin on pystyttävä vahvistamaan, niin etteivät ne pääse noin vain sisälle.” Hän jatkoi.
”Me autamme. Tarvitsisimme jonkun joka osaisi hitsata, niin voisimme vähän parannella bussia, jolla me tulimme. Siihen mahtuu melko paljon väkeä. Voi silti olla hyvä, jos saisimme jostain vähän raskaampaakin kalustoa suojaksi, lisäksi asevarastomme alkavat hiljalleen kaivata täydennystä.” Westwood huomautti.
”Asepulmaan voisi olla ratkaisu. Hetkinen vain.” Artie sanoi ja kääntyi sitten katsomaan nurkassaan jurottavia lökäpöksyisiä nuorukaisia, joiden ikä näytti vaihtelevan seitsemästätoista yli kahteen kymmeneen. ”Zack, tule tänne jengisi kanssa.” Hän huikkasi.

Eräs nuorukaisista suoristautui ja alkoi astella heitä kohti. Olemus oli kova ja näki, että tämä oli ollut ikänsä jos jonkinlaisessa jengissä mukana. Hän oli selvästi tämän jengin pomo ja alaiset seurasivat häntä mukisematta.

”Mitä nyt?” Zack töksäytti ja jäi Artien eteen seisomaan kädet ristissä.
”Saat luvan olla avuksi edes kerran elämässäsi.” Artie sanoi ja nousi seisomaan. ”Tiedän, että sinulla ja kavereillasi on aseita jossakin piilossa. Hae ne, sillä haluan, että jokainen pystyy puolustamaan itseään noilta perhanan piruilta.” Hän jatkoi ja katsoi tummaihoista poikaa tiukasti silmiin.
”Ei meillä mitään aseita ole.” Zack aloitti.
”Lopeta tuo paskan jauhanta ja ole kerrankin ihmisiksi, sillä sinunkaan elämäsi ei merkkaa hittojakaan noille pirulle.” Artie ärähti, jolloin nuorukainen liikahti vaistomaisesti taaksepäin.
”Pidä vain kätesi näkyvillä tai voi olla viimeinen kerta kun pysyt niitä käyttämään.” Sid sanoi terävästi ja katsoi nuorukaista tuikeasti.
”Mitä sinunlaisesi ämmä voi muka tehdä?” Nuorukainen sanoi ja katsoi Sidiä halveksivasti ja meinasi sanoa jotain hävytöntä, kun äkkiä havaitsi makaavansa maassa, Sid niskassaan.
”Sinuna pitäisin suuni kiinni. Meillä on ollut pitkä ja rasittava päivä takana, joten ei huvia alkaa leikkimään. Tajuatko senkin tollo, millaisessa liemessä tässä ollaan vai pitääkö se takoa paksuun kalloosi?!” Sid huusi ja väänsi Zackin käden selän taakse niin, että nuorukainen parahti tuskasta.
”Päästä se irti tai saat kuulan kalloosi ämmä.” Yksi Zackin alaisista sähisi ja osoitti Sidiä vaatteidensa kätköistä kaivamallaan aseella.
”Sopii yrittää.” Sanoi Sid ja virnisti.
”Enkä minäkään ole aivan niin aseeton kuin luulet.” Sanoi Westwood, joka nappasi selässään roikkuvan haulikkonsa ja tähtäsi nuorukaista, joka viimein laski aseensa alas, sillä tajusi jäävänsä toiseksi Sidille ja Westwoodille.
”Mitä sinä teet Red, olisit ampunut sen, senkin nuija!” Zack kiljui ja älähti sitten, kun Sid kiskaisi vähän kovakouraisemmin hänen kädestään.

Zack ei pystynyt tekemään mitään, kun Sid tutki hänen taskunsa ja takavarikoi muutaman aseen, nyrkkiraudan ja stiletin parempaan talteen. Samalla hän löysi jotakin muutakin pojan taskusta, jonka hän näytti Westwoodille. Westwood tunnisti aineen, pyöritti päätään ja heitti sen sitten läheiseen nuotioon.

”Hei! Mitä helvettiä sinä oikein teet?” Zack karjui, menetettyään kalliin aineensa.
”Sinuna pitäisin pääni selvänä tällaisina aikoina.” Westwood murahti. ”Sekoittamalla pääsi, altistat paitsi itsesi, myös muut hengenvaaraan.” Hän lisäsi ja mulkoili nuorukaista rumasti.
”Se oli kallista ainetta!” Zack huusi vihaisesti.
”Entä sitten.” Westwood tuumasi. ”Jos nyt alkaisit jo pikkuhiljaa heräämään todellisuuteen.” Hän lisäsi.
”Äh. Hyvä on.” Zack sanoi viimein, vaikka vannoikin mielessään, kostavansa heti kun mahdollista. ”Meillä on varasto parin korttelin päässä täältä.” Hän sanoi sitten.
”No niin, tästä saat aseesi takaisin.” Westwood sanoi ja ojensi pojan taskusta kaivetut tavarat takaisin.”Sinun on voitava puolustaa itseäsi.” Hän huomautti, kun nuorukainen katsoi vähän ihmeissään kokenutta poliisia.

Westwood näki miten nuorukaisen sormia syyhytti käyttää asettaan siinä paikassa, mutta jollain konstilla tämä kuitenkin hillitsi itsensä.

”Käytä tuota mieluummin niihin piruihin, kuin meihin. Muista ampua päähän, se tappaa ne.” Westwood sanoi.

Nuorukainen joutui totaalisen hämmennyksen valtaa, sillä kovaan käsittelyyn hän oli tottunut, muttei ystävälliseen. Vielä harvemmin poliisit olivat aseita palautelleet ja neuvoneet missään.

”Minä lähden, tuleeko kukaan muu mukaan.” Sid sanoi, sillä hän halusi nähdä mitä pojilla oli varastossaan.

Sotilaana hän tunsi useimmat aseet ja osasi myös käyttää niitä.

”Minä tulen.” Westwood sanoi.
”Ja minä.” Sanoi Artie.
”Eikö muita?” Kysyi Westwood.
”Laske minut mukaan.” Sanoi Brown, joka harppoi heidän seuraansa.

Jotenkin hän oli alkanut muuttaa ajattelu tapaansa ja tietyllä tapaa myös Sid kiehtoi häntä, vaikka nainen olikin aiemmin ollut kovakourainen häntä kohtaa, mutta se oli ollut hänen omaa syytään.

”Hyvä.” Westwood sanoi tyytyväisenä, sillä oli hyvä, että mukana oli muitakin, jos nuorukaiset päättäisivät yrittää jotakin. Hän vaistosi, että Zackin tällä haavaa rauhallisen kuoren alla kyti raivokas tuli ja nuorukainen olisi varmasti arvaamaton. ”Lewis, Jones. Pitäkää te vahtia, älkääkä päästäkö ainoatakaan oliota tänne.” Hän sanoi, kun Lewis ja Jones ilmaantuivat paikalle heti Brownin jälkeen.
”Me lepäämme ensin ja lähdemme, heti aamunkoitteessa liikkeelle. Ilman meteliä, sillä en haluaisi niiden ilmaantuvan paikalle.” Artie sanoi.
”Lisäksi me katsomme matkan varrella olevia liikkeitä ja haemme niistä ruokaa, sillä ihmiset alkavat olla nälissään, eikä meidän varastomme riitä aivan kaikille.” Westwood huomautti.

Kun tämä asia oli saatu hoidettua, itse kukin asettui alalleen. Westwood keskusteli vielä pitkään Artien kanssa ja sai tietää yhtä ja toista, mitä naapurustossa oli tapahtunut. Moni hänen vanhoista lapsuuden ystävistään ja tutuistaan oli kuollut, osa tuo taudin alkaessa levitä.

Koko asuinalue ei ollut koskaan ollut näin hiljainen, sillä yleensä jostain kantautui keskustelun ääntä, poliisin sireenit tai tappeluääniä. Nyt oli vain syvä hiljaisuus, jossain nurkissa rapisteli rottia ja talojen kattoja pesimäpaikkoinaan pitävät linnut etsivät välillä mukavampaa nukkumapaikkaa, kun yö pimeni pimenemistään.
Pimeyttä ei tosin kovin montaa tuntia kestänyt, sillä oli ollut reilusti yli puolen yön, kun Westwood ryhmineen, oli saapunut Artien luokse.

Neljän, viiden maissa aurinko alkoi kohota ja kuuden aikaa oli jo valoisaa. Artie nousi ensimmäisenä ja herätti Westwoodin ja muut retkelle mukaan lähtijät. Viimein niukan aamiaisen jälkeen pieni ryhmä lähti liikkeelle. He kulkivat jalan, sillä kaduilla oli nyt hankala ajaa autolla, etenkään kui Artien rapun kohdan tukki bussi.

He puikkelehtivat pitkin kujia ja välillä oikoivat talojen kellareiden kautta, kunnes he tulivat rähjäiselle varastorakennukselle, jonka takaa näkyi meri. Siellä olevat laivat näyttivät olevan tyhjillään, eikä läheisellä telakallakaan näyttänyt olevan ketään. Vain lokit liitelivät ja kirkuivat sinisellä taivaalla. Ne eivät piitanneet äkillisestä hiljaisuudesta vaan käyttivät röyhkeästi tilaisuutta hyväkseen ja söivät mitä vain löysivät, kalojen lisäksi.

Zack avasi varaston oven ja päästi muut sisälle. Varasto ei todellakaan ollut aivan pieni ja hyllyt suorastaan notkuivat kaikkea. Kaiken sen keskellä oli pari panssaroitua autoa, joiden katoilla oli aseet. Juuri sellaisia he tarvitsivat.

”Hienoa. Lastataan autoihin tavaraa niin paljon kuin niihin mahtuu ja ajellaan takaisin. Näillä pitäisi pärjätä ainakin jonkin aikaa.” Westwood sanoi tyytyväisenä ja oli oikeassa, sillä heidän omatkin varastonsa olivat vähentyneet melkoista vauhtia.
”Entäs ruoka?” Kysyi Artie.
”Tuolla telakalla on kontteja, katsotaan mitä siellä on ja suosittelen, että otamme säilykkeitä, tuoreeseen ei ole hyvä koskea.” Westwood sanoi.
”Hyvä.” Artie sanoi tyytyväisenä.

Tämän jälkeen ryhmä jakaantui pitkin varastoa ja alkoi kerätä kaikkea tarkoitukseen sopivia aseita ja lastata niitä autoihin. Sid ja Westwood neuvoivat mitkä olisivat parhaita ja samalla Sid lastasi omaan olkalaukkuunsa jonkin verran räjähteitä, sillä arveli niistä olevan hyötyä.

Tuntia myöhemmin ryhmä oli valmis ja kapusi panssaroituihin autoihin ja suuntasi telakalle. Matka sinne oli lyhyt, sillä ei ollut jonoja tai mitään mikä olisi estänyt.

He hajaantuivat konttien keskelle, availivat niitä ja tutkivat sisältöjä, kunne löysivät säilykkeitä. Niitä oli paljon ja he kantoivat niitä niin paljon kuin autoon vielä aseiden jälkeen mahtui. Viimein he alkoivat olla valmiita palaamaan muiden luo. He olivat juuri saapuneet takaisin autoille, kun äkkiä jostain konttien välistä ilmaantui repaleisia hahmoja, jotka liikkuivat kuntoonsa nähden yllättävän nopeasti ja ketterästi…

No niin, mitenkähän mahtanee jatkua tästä?
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 11.04.11 - klo:13:11
Tuntia myöhemmin ryhmä oli valmis ja kapusi panssaroituihin autoihin ja suuntasi telakalle. Matka sinne oli lyhyt, sillä ei ollut jonoja tai mitään mikä olisi estänyt.
He hajaantuivat konttien keskelle, availivat niitä ja tutkivat sisältöjä, kunne löysivät säilykkeitä. Niitä oli paljon ja he kantoivat niitä niin paljon kuin autoon vielä aseiden jälkeen mahtui. Viimein he alkoivat olla valmiita palaamaan muiden luo. He olivat juuri saapuneet takaisin autoille, kun äkkiä jostain konttien välistä ilmaantui repaleisia hahmoja, jotka liikkuivat kuntoonsa nähden yllättävän nopeasti ja ketterästi.


”Pysykää yhdessä, turvatkaa toinen toisenne selusta ja muistakaa, että osuma päähän tappaa ne.” Westwood sanoi, antaen katseensa vaeltaa konttien täyttämää satamaa. Noita repaleisia olentoja tuntui tulevan jokaisesta suunnasta.

”Ja hitot!” Zack karjaisi ja lähti juoksemaan konttien väliin, ampuen mennessään pari oliota, jotka jäivät irvokkaina retkottamaan siihen mihin olivat kaatuneet.

”Älkää hajaantuko!” Westwood huusi ja kirosi sitten, kun muutama muukin Zackin kumppaneista juoksi johtajansa perään.

”Suojautukaa!” Sid huusi ja hänen kätensä teki sulavan kaaren.

Jotain pesäpallon kokoista ja mustaa lensi keskelle olioita ja muutamaa sekuntia myöhemmin kuului valtava pamahdus, joka kaikui pitkin laajaa aluetta. Se sai kaikkien läsnä olevien korvat soimaan ja pari jäljelle jäänyttä Zackin jengiläistä peitti surkeasti valittaen korvansa.

Sid huusi suojautumiskäskyn uudelleen ja taas käsi teki sulavan kaaren, lennättäen tuhoa kylvävän kranaatin repaleisten, veristen hahmojen keskelle. Olennot, eivät silti pysähtyneet, sillä niiden aivoissa oli vain yksi ajatus, ne halusivat lihaa ja verta ja se teki ne hulluiksi, niin etteivät ne välittäneet osuvista luodeista tai kaatuneista tovereista, joiden kimppuun osa kävi sumeilematta.

Osa kipusi nopeasti konttien päälle ja yritti hyökätä sitä kautta autojen suojaan maastoutuneiden ihmisten kimppuun, osa juoksi päin, luodeista välittämättä.
Redin vatsassa muljahti, kun hän näki miten nuo verenhimoiset olennot kävivät kuolleiden tovereidensa kimppuun ja alkoivat syödä näitä, niin että veri ja sisälmykset lensivät. Pian Red kääntyi, hoippui auton toiselle puolelle ja oksensi.

”Joko helpotti?” Kysyi ohi asteleva Westwood, joka laski kätensä nuorukaisen olalle.
”Kyllä tämä tästä.” Red sopersi ja käänsi kalpeat kasvonsa Westwoodia kohti.
”Nyt näet, miksi meidän on tehtävä yhteistyötä, sen sijaan, että tappelisimme keskenämme. Nuo tuolla eivät välitä hittojakaan mitä tappavat, kunhan vain tappavat ja syövät. Niissä ei ole enää mitään inhimillistä jäljellä.” Westwood sanoi kulmat kurtussa.

Red ei pystynyt sanomaan mitään, vaan tyytyi nyökkäämään, sillä uusi kuvotuksen aalto iski häneen ja sai hänet nieleskelemään.

”No kyllä tämä tästä.” Westwood sanoi ja taputti nuorukaista olalle, vaikka tunsi itsekin vatsansa vääntyvän tiukalle solmulle, nähdessään repaleisten olentojen riehumisen. Hän oli nähnyt elämänsä aikana paljon, mutta tämä alkoi olla jo liikaa hänellekin.
”Kuule, Zack juoksi pakoon ja Dan ja Hector menivät hänen mukaansa.” Red sanoi huolissaan, kun viimein alkoi päästä hermojensa herraksi.
”Kyllä he selviävät, mikäli tosiaan osaavat käsitellä aseita.” Westwood sanoi, vaikka epäili vähän. Hänestä tuntui, että nuoret olivat esittäneet itsestään pahemman kuvan, kuin oikeasti olivat. ”Pidä sinä huolta itsestäsi ja kaveristasi.” Hän lisäsi nyökäyttäen päätään Redin viereen ilmaantuneen rastapäisen nuorukaisen suuntaan.
”Ok.” Red vastasi ja nielaisi.

Hän tarkasti, että kädessä oleva ase oli ladattu ja varmistin pois päältä ja nousi seisomaan ampuen saman tien yhden olion, joka yritti konttien päältä hypätä alhaalla olevien kimppuun.
Olio putosi ja osui kovalle asfaltille ellottavasti rusahtaen ja sen murskautuneen pään alle levisi punainen lammikko.

***

Zack juoksi konttien välissä niin lujaa kuin jaloistaan pääsi. Sydän hakkasi lujaa ja keuhkoissa poltteli, kun nuorukainen juoksi, kuin itse pääpiru olisi ollut hänen kannoillaan. Viimein hän huomasi joutuneensa umpikujaan, mistä ei päässyt muualle kuin ylöspäin. Hän kääntyi, mutta joutui toteamaan, ettei pääsisi sitä kautta pois, sillä läheltä kuului laahaavia askelia ja eläimellistä korinaa ja ärinää.

Peloissaan hän perääntyi taaksepäin, kunnes viimein selkä osui seinään, eikä hän päässyt enää pidemmälle. Äkkiä näkyviin tuli muutamia olentoja ja hän ampui. Hän muisti, että piti osua päähän ja saikin kymmenkunta oliota tapettua, kun huomasi, että aseessa oli enää vain yksi luoti. Lisää laahaavia askelia, kammottavaa korinaa, ärinää ja terävien kynsien raapivaa ääntä, kun ne osuivat kirskahtaen metalliin.

Zack suoristautui, nielaisi ja painoi aseensa kylmän piipun ohimoaan vasten. Hän ei aikonut kuolla hitaasti ja tuntien helvetillistä tuskaa elämänsä viimeisinä minuutteina, jos se hänestä itsestään oli kiinni. Miksi hemmetissä hän ei ollut kerrankin elämässään totellut, vaan lähtenyt juoksemaan pakoon kuin päätön kana, hän kirosi hiljaa mielessään ja puristi hikoavaa kättään lujemmin aseen kahvan ympärille ja alkoi hitaasti painaa liipaisinta.

Äkkiä jostain nurkan takaa kuului voimakkaita laukauksia ja kirouksia. Joku oli tulossa. Samalla hetkellä jostain ilmaantui näkyville repaleinen olento, joka syöksyi kohti Zackia verinen naama kamalassa irveessä, toinen silmä poskella roikkuen.

Vaistomaisesti Zack ojensi asetta pitelevän kätensä eteensä ja laukaisi. Olennon matka katkesi ja se lysähti selälleen rentona kuin irvokas räsynukke. Siihen se jäi makaamaan punainen reikä otsassaan ja verilammikko päänsä alle leviten.

Zack valahti polvilleen ja nyyhkäisi. Hän oli pelännyt enemmän kuin koskaan ennen elämänsä aikana ja ymmärsi miten lähellä hengenlähtö oli ollut.

”Zack, oletko kunnossa?” Kuului Artien ääni ja pian mies itse tuli näkyviin.
”Olen.” Zack sai sanotuksi ja pyyhki kasvojaan, jotka olivat hiessä ja kyynelissä. ”Missä Dan ja Hector ovat?” Hän heräsi sitten, kun näki että mies oli yksin.
”Hector kuoli ja Dan palasi takaisin autoille.” Artie sanoi synkkänä. ”Ala tulla nyt, tai jäämme uudelleen ansaan.” Hän lisäsi, katsellen ympärilleen, sormi valmiina liipaisimella, jos olioita tulisi vielä jostakin.

Zack tyytyi vain nyökkäämään ja lähti Artien perään. Tovin he puikkelehtivat korkeiden konttipinojen välissä, kunnes pääsivät autoille. Autojen läheisyydessä retkotti useita olentoja kuolleina, osa revittyinä ja niistä nousi vahva hurmeen ja kuoleman lemu.

”Lähdetään.” Artie sanoi, kun kaikki oli viimein koossa.


No niin, tässä tällainen pätkänen tällä kertaa. Jatkakoon ken tahtoo. :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 12.04.11 - klo:01:16
Zack tyytyi vain nyökkäämään ja lähti Artien perään. Tovin he puikkelehtivat korkeiden konttipinojen välissä, kunnes pääsivät autoille. Autojen läheisyydessä retkotti useita olentoja kuolleina, osa revittyinä ja niistä nousi vahva hurmeen ja kuoleman lemu.
”Lähdetään.” Artie sanoi, kun kaikki oli viimein koossa.


Kaikki kapusivat autoihin ja matka takaisin saattoi alkaa. Sid katsoi parhaaksi kierrellä ja kaarrella siltä varalta, että oliot tajuaisivatkin seurata heitä. Hän oli huomannut, että huolimatta siitä, että inhimillisyys oli poissa ja tilalla verenhimo, olivat nuo oliot silti pelottavan älykkäitä. Jos olivatkin jotain unohtaneet, niin ne oppivat sen pian uudelleen.

Tämä havainto ei yhtään parantanut mielialaa ja sai yhä kovemmin miettimään liikkeelle lähtöä, Sillä tosiaan paikalla ollessaan he olisivat kuin tarjolla. Sid oli varautunut tähän ja löytänytkin varastosta tähän sopivia välineitä. Hän halusi tehdä kaiken huolellisesti, piti vain varoittaa ihmisiä lähtemästä harhailemaan yön aikana, jottei tapahtuisi vahinkoja.

Hän mietti myös jo vartiovuoroja, sillä pelkkä tekninen suojaus ei yksinään riittäisi.

”Mitä mietit?” Brown kysyi ja katsoi Sidiä, jolla oli totinen ilme kasvoillaan.
”En mitään ihmeellistä.” Sid vastasi ja vilkaisi miestä nopeasti, siirtäen katseensa takaisin tiehen. Heidän välilleen laskeutui syvä hiljaisuus, jonka Sid viimein rikkoi, kertomalla ajatuksiaan heidän tämän hetkisen olinpaikkansa suojauksesta. ”Minulla on muutama yökamera ja liiketunnistin, johon ajattelin yhdistää pari asetta, jotka löysin noiden nuorukaisten varastosta. Mutta se ei riitä. Jonkun on oltava silti vartiossa.”
”Aivan, jos se sinua lohduttaa, niin voin ottaa ensimmäisen vuoron.” Brown sanoi auliisti ja loi lämpimän katseen Sidiin.
”Hyvä.” Sid sanoi ja keskittyi ajamiseen.

Hän oli kyllä huomannut miehen olemuksessa muutoksia, mutta katsoi, ettei tällä hetkellä ollut aikaa sellaiseen. Hän katseli tietä ja väisteli isompia roskia ja tielle jääneitä autoja.
Tuntia myöhemmin he pääsivät tutulle kujalle ja Sid painui heti varmistamaan tulotien, vaikkei se paljoakaan auttaisi, mutta vähentäisi ainakin otuksia, mikäli ne päättäisivät hyökätä. Hän näpräsi liiketunnistimen parissa, kun Brown asteli hänen luokseen. Tämä seisoi hetken alallaan, kunnes ilmaisi, että voisi tarvittaessa auttaa.

”Mitä oikein yrität?” Sid kysyi, kun viimein sai laitteen asennettua ja toimimaan.
”Tuota, minä…” Brown mutisi ja katseli kenkiensä kärkiä, kasvot tulipunaisina.
”Jos ajattelit yrittää sitä mitä viimeksi, muistat kai miten siinä kävi.” Sid muistutti ja sai punan syvenemään miehen kasvoilla.
”Tiedän ja halusin pyytää anteeksi. Olin täydellinen aasi.” Brown sanoi ja nosti katseensa Sidiin.

Nainen katseli hetken miestä, kunnes huulet kaartuivat pehmeään hymyyn. Ei hän voinut enää olla vihainen miehelle, joka seisoi paikallaan niin kovin nöyrän ja anteeksipyytävän näköisenä.

”Saat anteeksi.” Sid sanoi ja taputti miestä kevyesti leveälle hartialle. ”Mutta hoidetaan tämä nyt loppuun ja laitetaan toinen oven suulle. Sen jälkeen on varoitettava ihmisiä harhailemasta, jotteivät vahingossa laukaise ansaa.” Hän jatkoi ja alkoi koota kolmijalkaista telinettä, johon kiinnittäisi sarjatuliaseen.

Yhdessä Brownin kanssa se sujui nopeammin, sillä ase oli aika raskas, joten miehen voimat tulivat tarpeeseen. Pian se oli paikallaan ja toiminta valmis.
Sid nappasi maasta tyhjän kaljatölkin ja nakkasi sen suoja-alueen toiselle puolelle, jolloin liiketunnistin reagoi siihen heti ja sekunti siitä, ase ampui muutaman laukauksen.

”Hyvä, se toimii.” Brown sanoi tyytyväisenä.
”Niin, pitääkin.” Sid vastasi ja vilkaisi nopeasti Brownia. ”Mennään.” Hän lisäsi sitten ja keräsi varusteensa mukaan.
”Minä voin kantaa tuon.” Brown sanoi ja ojensi kätensä ottaakseen painavat kassit itselleen.
”Kiitos, mutta minä pärjään.” Sid sanoi, salaten sen, miten otettu hän oli miehen yllättävästä kohteliaisuudesta.
 
Ääneti he astelivat talolle ja kellariin vieville rappusille, jonka yläpäähän Sid jätti kantamuksena. Hän kävi nopeasti alhaalla.

”Ovatko kaikki täällä?” Hän joutui huutamaan puheensorinan yli.
”Kutakuinkin, vain sinä ja Brown puututte.” Westwood vastasi ja virnisti.
”Hyvä.” Sid sanoi. ”Pyydänkin teitä pysymään täällä alhaalla, jollette halua tulla ammutuksi.” Hän lisäsi.
”Miksi?” Kysyi eräs nainen. Sid katsoi naista hetken ääneti ja selitti sitten, mitä oli tehnyt ylhäällä.
”Onko kaikki nyt selvää?” Hän kysyi, seisten kädet lanteilla ja antoi katseen kiertää ihmisestä toiseen. ”Hyvä.” Hän sanoi sitten, kun kukaan ei pukahtanutkaan ja katosi rappusille.

Rappusten yläpäässä Brown oli jo nostellut suurimman osan tavaroista pois laukuista ja koonnut toisen kolmijalkaisen telineen ja nostanut aseen paikalleen.

Sid hoiti liiketunnistimen paikalleen, samoin pari langattomasti toimivaa yökameraa, jottei vahtivuorossa olevan tarvitsisi rappusten yläpäässä istuksia. Tämän jälkeen hän varmisti vielä aseen toimivuuden ja sen jälkeen molemmat siirtyivät alas muiden luo. Sid istuutui rappusten alapäähän ja kaivoi repustaan armeijan kannettavan, jonka aukaisi ja sen jälkeen kameroiden säätämiseen soveltuvan ohjelman, jota kautta he näkisivät, jos ylhäällä olisi liikettä.

Sillä hetkellä ei näkynyt mitään, mikä oli hyvä. Hän neuvoi Brownille kuinka ohjelma toimi ja käski herättää heti, jos kameran kuvissa näkyisi jotain epäilyttävää liikettä. Tämän jälkeen Sid haki läheltä rappusia mukavan paikan, jonne kävi pitkäkseen ja torkahti miltei heti, sillä siitä oli aikaa, kun hän oli viimeksi kunnolla nukkunut.

Brown seuraili näyttöä ja katseli välillä nukkuvaa Sidiä. Hän huomasi että naisen rinnan päällä lepäävän käden alla oli ase. Hän hymyili ja keskittyi sitten omaan tehtäväänsä. Hän olisi vartiossa vielä muutaman tunnin, kunnes oli aika käydä herättämässä Westwood.


No niin, tällanen pätkänen vielä. Jatkakoon ken tahtoo. :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 05.05.11 - klo:00:47
Brown seuraili näyttöä ja katseli välillä nukkuvaa Sidiä. Hän huomasi, että naisen rinnan päällä lepäävän käden alla oli ase. Hän hymyili ja keskittyi sitten omaan tehtäväänsä. Hän olisi vartiossa vielä muutaman tunnin, kunnes olisi aika käydä herättämässä Westwood.

Nuo muutamat tunnit tuntuivat kestävän kauan, eikä syvä painostava hiljaisuus ainakaan auttanut asiaa. Brown kuunteli tarkkaan ja samalla huomioi, miten erilaiselta maailma tuntui, kun ei ollut enää sitä tavanomaista kaupungin yöelämän ääniä ympärillä. Tässä syvässä hiljaisuudessa hän saattoi kuulla rottien rapistelun, kun ne etsivät ruokaa ja talojen kattoja pesimäpaikkoinaan pitävien pöllöjen huhuilua.

Se toi hänelle mieleen ne kerrat, jotka hän oli ollut mökillä vanhempiensa ja veljensä kanssa. Hän ei edes tiennyt missä nämä olivat tai olivatko edes elossa. Haikeana hän muisteli mennyttä ja mietti, että olisi voinut tehdä muutaman valinnan toisin, mutta sitten hän ei olis välttämättä tavannut Sidiä.

Viimein hän nousi ja asteli hiljaa Westwoodin luo ja kosketti kevyesti tätä hartiaan. Mies heräsi siinä silmänräpäyksessä, kun tunsi kosketuksen.

”Sinun vuorosi.” Brown sanoi hiljaa, jottei herättäisi muita.
”Kiitos.” Westwood vastasi hiljaa ja nousi jäseniään venytellen pystyyn.

Hiljaa nuo kaksi palasivat vartiopaikalle ja Brown neuvoi Westwoodia laitteen käytössä.

”Tiedät varmaan miten menetellä?” Brown varmisti.
”Enköhän.” Westwood vastasi ja yritti saada mahdollisimman mukavan asennon.
”Hyvä.” Brown sanoi ja hymyili. ”Hyvää yötä.” Hän lisäsi ja haukotteli.

Siitä oli jo vierähtänyt melkoinen tovi, kun hän oli viimeksi nukkunut kunnolla. Hän etsi läheltä sopivan paikan, jonne istuutui ja yritti sitten epämukavuudesta huolimatta nukkua. Sidiä hän ei halunnut herättää, sillä arveli saavansa helposti kuulan nahkaansa. Vielä ennen nukahtamistaan hän varmisti aseensa, jotta pystyisi heti puolustautumaan, jos tilanne niin vaatisi. Löydettyään mukavan asennon hän sulki silmänsä ja nukahti kevyeen uneen.

Koko lopun ajan Westwood pysyi vahdissa. Hän ei hennonut herättää Sidiä, sillä tiesi, ettei tämä ollut ehtinyt kunnolla nukkua. Hän arveli, että tämänkin oli hyvä yrittää kerätä voimia seuraavaa päivää varten, sillä se tulisi olemaan hyvin kiireinen.

Tunnit kuluivat ja pian taivas alkoi vaaleta auringon noustessa. Pian tuo valo ulottui vartiopaikkaankin, jolloin Westwood nousi jaloilleen, venytteli ja kävi varovaisesti herättämässä Sidin.

”Huomenta.” Hän sanoi hiljaa ja hymyili. ”En tohtinut herättää aikaisemmin, kun näytit nukkuvan niin hyvin.” Hän lisäsi.
”Huomenta.” Sid vastasi hymyillen ja venytteli. ”Tapahtuiko yöllä mitään?” Hän kysyi astellessaan Westwoodin perässä vahtipaikalle.
”Ei kerrassaan mitään.” Westwood vastasi totuudenmukaisesti. ”Joko ne eivät ole keksineet tätä paikkaa tai sitten ne suunnittelevat jotakin.” Hän jatkoi.
”En pidä siitä yhtään. Ne alkavat olla turhankin älykkäitä.” Sid huomautti ja naputti kannettavaan, muutaman käskyn, jolloin heidän turvanaan olleet aseet sammuivat, jolloin kellarissa olleet ihmiset pääsisivät liikkumaankin, sillä heillä olisi paljon työtä tehtävänä, eivätkä he vielä sinä päivänä pääsisi liikkeelle.

”Taitaisi olla paras herättää muut.” Westwood tuumasi. ”Meidän on aloitettava aikaisin, enkä usko, että saamme kaikkea vieläkään valmiiksi.” Hän jatkoi mietteliäänä.
”Olen samaa mieltä.” Sid vastasi. ”Mutta meidän on pysyttävä varovaisina ja tarkkaavaisina koko ajan, kun emme voi tietää mitä nuo pirut seuraavaksi keksivät.” Hän lisäsi ja pelkäsi jo millaisen verilöylyn nuo oliot saisivat aikaan, jos löytäisivät tänne.
”Herätä sinä Brown ja ottakaa ensimmäinen vahtivuoro. Minä herätän muut.” Westwood sanoi virnistäen. ”Ottakaa toki aamiaista itsellenne, niin jaksatte paremmin.” Hän huomautti ja painui sisemmäksi herättämään muut.
”Onko pakko herättää näin aikaisin.” Zack rutisi ja nousi venytellen istumaan.
”Parempi, että lopetat tuon alkuunsa.” Westwood napautti. ”Sinun on syytä jo tajuta millaisessa liemessä tässä ollaan tai voit yhtä hyvin marssia kadulle ja syöttää itsesi noille piruille.” Hän jatkoi äreästi ja tuuppasi papusäilykepurkin nuorukaisen käteen.
”Hyvä on. Älä nyt hikeenny.” Zack sanoi ja availi papupurkkia.

Hän vilkaisi sisältöä inhoten, mutta koska parempaakaan ei ollut tarjolla, oli hänen tyytyminen kylmiin limaisiin papuihin mukisematta.

Lisa taas näytti siltä, että oli valvonut koko yön, minkä hän kyllä olikin tehnyt, sillä hän ja pari laboranttia, olivat hoitaneet paria haavoittunutta. Hän oli antanut molemmille annoksen vasta-ainetta, joka näytti purevan. Kolmas oli päässyt niin huonoon kuntoon, että Artien oli ollut pakko päästää tämä tuskistaan, ennen muutoksen tapahtumista.

Noiden kahden pelastuneen vammat olivat silti hyvin vakavat ja he saattoivat enää vain hoitaa haavoja ja tehdä noiden poloisten olon paremmaksi ja toivoa parasta. Väliin Lisa toivoi, että sairaala olisi säästynyt tuholta, sillä siellä olisi ollut parhaimmat mahdollisuudet avun tarjoamiseen. Mutta hän muisti liiankin hyvin mitä päiviä aikaisemmin oli tapahtunut ja se sai hänet voimaan pahoin. Hän ei halunnut enää nähdä moista, mutta tiesi, ettei voisi siltä välttyä, niin kauan kuin niitä piruja vaeltelisi maan päällä.

”Lisa, koeta levätä.” Westwood sanoi lempeästi, nähdessään tummat renkaat naisen silmien ympärillä.
”Tottakai, mutta minulla on vielä paljon työtä.” Lisa sanoi ja haukotteli.
”Eikä mitä, sinä painut nyt nukkumaan ja annat noiden laboranttien hoitaa hommat. Heillä on sen verran koulutusta, että pärjäävät varmasti.” Westwood sanoi tiukasti, sillä näki miten väsynyt Lisa oli, tämä näytti siltä kuin voisi kaatua siihen paikkaan.
”Hyvä on, Westwood.” Lisa myöntyi ja hymyili väsyneesti.
”Sano vain Bill.” Westwood tokaisi ja ohjasi Lisan sopivaan soppeen lepäämään ja veti risan peiton tämän päälle.
”Kiitos Bill.” Lisa sanoi ja etsi mukavan asennon nurkassaan.
”Eipä tämä mitään.” Bill sanoi olkiaan kohauttaen, hymyili ja harppoi toisaalle, kun näki naisen nukahtaneen.

Artie huomasi tämän ja hymyili leveästi, kun Westwood tuli hänen luokseen.

”Sitä mennään taas.” Artie naurahti ja katsoi virnuillen Westwoodia.
”Äh. Ei tämä mitään ole.” Westwood hymähti hiljaa ja vilkaisi ohimennen Lisaa, joka nukkui tyytyväisen oloisena.
”Niin, niin.” Artie sanoi ja naurahti. ”Minä tunnen sinut Bill. Olit samanlainen Rosalien kanssa.” Hän lisäsi.
”Anna olla.” Westwood tuhahti ja vaihtoi puheenaihetta. ”Meillä on tekemistä ja sitä taitaa riittää vielä huomiselle.”
”Niin on.” Artien myönsi, mutta hymyili yhä.

Aamu pyörähti käyntiin ja pian aamiaisen jälkeen osa painui vahvistamaan bussia, sillä he eivät halunneet niiden olioiden tunkeutuvan sisälle kesken matkan. He kiinnittivät kaltereita ja muita vahvistuksia ikkunoiden päälle, jopa eteen, mutta niin, että ulos näki. Heillä oli ollut onnea, sillä piilottelijoiden joukossa oli mies, joka oli ammatiltaan hitsaaja ja hänellä oli myös laitteet, mikä helpotti asioita paljonkin.

Päivä kului hitaasti ja sinä aikana he saivat aika paljonkin tehtyä, vaikkei kaikki aivan valmiiksi ennättänytkään ennen pimeyden saapumista. Jopa Zack kumppaneineen tekivät jotain hyödyllistä lorvimisen ja valittamisen sijasta.
Puolen päivän maissa Jones ja Lewis päästivät Sidin ja Brownin vartiovuorolta, mistä he ilahtuivatkin kovasti. Sid siirtyi Westwoodin ja Artien luo, Brownin siirtyessä ottamaan pienet nokoset, että jakaisi valvoa yöllä.

Pimeän tullen kaikki vetäytyivät jälleen sisätiloihin ja Sid asetti Brownin avustuksella aseet jälleen paikalleen. Yöstä näytti tulevan yhtä rauhallinen kuin edellisestäkin.
Oli aivan hiljaista, kuten edellisenäkin yönä, kunnes aivan yllättäen kauempana tulotien tukkiva ase alkoi paukuttaa sarjatulta. Tuo paukkeen läpi saattoi kuulla muksauksia, kun jokin meni nurin. Se ei silti tuntunut estävän kaatuneita nousemasta uudelleen jaloilleen ja jatkamaan matkaansa.

”Ne ovat tulossa. Varoita muita heti.” Sid käski ja varmisti saman tien oman aseensa.

Hän kiiruhti portaiden yläpäähän, jossa toinen sarjatuliase oli ja näki senkin tulittavan pimeyteen, jossa näkyi hoippuvia tummia hahmoja ja kuului muksauksien ja paukkeen lisäksi epämääräistä rohisevaa örinää.

Ne olivat löytäneet heidät, eivätkä he voineet enää jäädä. Oli saatava tie auki ja ihmiset bussiin. Sid ajatteli. Hän ampui ja moni olio kaatui asfaltille siisti luodinreikä päässään. Hänen laittamansa aseet hidastivat olentoja, muttei loppujen lopuksi kovinkaan merkittävästi.

”Miten menee?” Brown kysyi palatessaan ja ampui samalla yhden olion, joka retkahti maahan juuri Sidin jalkojen juureen.
”Miltä näyttää.” Sid vastasi ja ampui kaksi oliota, jotka jäivät retkottamaan samaan kasaan Brownin ampuman olion kanssa. ”Niitä perkeleitä on liikaa.” Hän sihahti ja valmistautui laittamaan uuden lippaan pistooliinsa.
”No meidän on silti yritettävä saada ihmiset pois täältä ja päästävä liikkeelle.” Brown sanoi ja tulitti tummia hahmoja, joista useampikin retkahti maahan rentona kuin irvokas marionettinukke, kun langat yllättäen katkeavat.

Äkkiä hän kuuli ääntä yläpuoleltaan, nosti aseensa ylös ja ampui. Miltei heti alas hänen eteensä tipahti resuinen olento ellottavasti rusahtaen.

”Ne perkeleet kiipeilevät seiniä pitkin.” Brown älähti puoliksi peloissaan ja katsoi ympärilleen tarkemmin, jotteivät nuo oliot päässeet toistamiseen yllättämään.
”Ne oppivat pelottavan nopeasti ja niillä näyttää olevan jotain kykyjä, jotka meiltä puuttuu.” Sid totesi.
”Nyt tarvittaisiin tulta. Kai nuo sentään tulta pelkäävät?” Brown sanoi toiveikkaana ja kaiveli taskujaan, mutta joutui toteamaan tupakansytyttimensä kadonneen kaiken hässäkän keskellä.
”Ei hajuakaan.” Sid vastasi ja tulitti, niin että yksi olio lässähti suureksi rumaksi x kirjaimeksi asfaltille.

Brown ei ehtinyt vastata, sillä…

No niin tällainen pätkä tällä kertaa. Miten mahtanee jatkua tästä? kerro sinä se. :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 01.06.11 - klo:15:12
”Nyt tarvittaisiin tulta. Kai nuo sentään tulta pelkäävät?” Brown sanoi toiveikkaana ja kaiveli taskujaan, mutta joutui toteamaan tupakansytyttimensä kadonneen kaiken hässäkän keskellä.
”Ei hajuakaan.” Sid vastasi ja tulitti, niin että yksi olio lässähti suureksi rumaksi x kirjaimeksi asfaltille.

Brown ei ehtinyt vastata, sillä
äkkiä jostain Sidin takaa yritti yksi otus hyökätä. Salaman nopeasti mies laukaisi aseensa ja olio mätkähti verisenä myttynä maahan. Sid ei ehtinyt kiittää, sillä noita helvetillisiä olioita tuntui tunkevan kaikkialta ja mikä pahinta, ne tuntuivat kiipeilevän pitkin seiniä ja kattoja kuin iljettävät hämähäkit.

Yhden olion onnistui yllättää Brown, se kiipesi katolla ja pudottautui sieltä suoraan Brownin päälle, iskien hampaansa tämän kurkkuun. Brown ei ehtinyt edes huutaa, vaan hänen suustaan pääsi epämääräinen äännähdys. Kauhuissaan hän repi olion päältään ja ampui sitä suoraan silmien väliin, niin että olio kaatui tömähtäen rappusille ja vierähti alas.

Brown itse kompuroi pitkin portaita, kunnes lyyhistyi kyljelleen. Veri suihkusi katkenneista valtimoista ja värjäsi valkean puseron tummanpunaiseksi, sekä sotki kasvot ja levisi suureksi lammikoksi Brownin alle.

”Brown!” Sid huusi juosten tämän luokse ja näki kauhistuneen ilmeen tämän kasvoilla, joilta oli väri kaikonnut. ”Ei hätää. Me saamme sinut vielä kuntoon.” Hän sanoi, vaikka tiesikin sen olevan mahdotonta, sillä haava oli niin iso, että hän saattoi nähdä repaleisen henkitorven roikkuvan ulkopuolella. Hän kuuli kammottavaa kurluttavaa ja kakovaa ääntä, joka miehestä lähti, kun tämä yritti hengittää.

Brown pudisti hitaasti päätään ja painoi aseensa piipun ohimolleen, sillä tiesi mikä häntä odotti, eikä hän halunnut sitä, jos sen vain saattoi mitenkään estää.

Sid ymmärsi hyvin, ettei mies selviäisi hengissä, mutta muuttuisi silti nopeasti yhdeksi noista verenhimoisista olennoista, jollei estäisi sitä mitenkään. Hän otti Brownin käden omaansa ja puristi sitä rohkaisevasti. Brown vastasi heikolla puristuksella ja hänen suupielissään kävi pieni surumielinen hymynhäive.

Hän katsoi Sidiä ja muodosti huulillaan sanan, ”Anthony.”
”Sidney.” Sid vastasi ja yritti hymyillä, vaikka itketti.
”Kaunis.” Brown sanoi ääneti ja painoi liipaisinta. Kuului voimakas pamahdus ja heti perään kolahdus, kun ase putosi Brownin kädestä portaille.

Sid katsoi kuinka Brownin harmaansinisten silmien katse muuttui lasittuneeksi ja ruumis rentoutui.

”Anthony.” Sid kuiskasi hiljaa ja tunsi poltteen luomiensa alla. Kuin varkain kirkkaat kyyneleet vierähtelivät hänen poskilleen.

Hän tiesi, ettei voinut jäädä siihen paikalle suremaan, sillä noita olioita tuli koko ajan lisää. Hän nousi seisomaan, ottaen Brownin aseen toiseen käteensä. Hän varmisti molemmat aseensa ja suuntasi kohti noita olentoja. Hän ampui ja samalla käytteli oppimaansa itsepuolustustekniikkaa, tappaen olioita niin käsin kuin asein.

Hieman taaempana Artie katsoi naisen menoa, eikä voinut olla ihailematta tätä. Hän vain ei voinut jäädä pidemmäksi ajaksi tuijottelemaan, sillä oli toimittava, nyt kun he olivat saaneet tien auki pieneksi hetkeksi.

”Bill, Lewis ja Jones antakaa suojatulta, niin että saamme nämä ihmiset tuonne bussiin.” Artie karjui melun yli.

Westwood ei jäänyt odottelemaan. Hän kävi hoputtamassa ihmiset liikkeelle, Lewisin ja Jonesin suojatessa sekä heitä, että Sidiä.

Miten mahtanee jatkua tästä?
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 01.06.11 - klo:22:53
Hieman taaempana Artie katsoi naisen menoa, eikä voinut olla ihailematta tätä. Hän vain ei voinut jäädä pidemmäksi ajaksi tuijottelemaan, sillä oli toimittava, nyt kun he olivat saaneet tien auki pieneksi hetkeksi.

”Bill, Lewis ja Jones antakaa suojatulta, niin että saamme nämä ihmiset tuonne bussiin.” Artie karjui melun yli.

Westwood ei jäänyt odottelemaan. Hän kävi hoputtamassa ihmiset liikkeelle, Lewisin ja Jonesin suojatessa sekä heitä, että Sidiä.

 
Viimein suurin osa oli päässyt bussiin, osan jäädessä hyökkäävien olentojen saaliiksi ja osan noustessa kahteen armeijan autoon, jotka oli päivää aiemmin haettu. Artie istuutui toisen auton rattiin ja ohitti vauhdilla bussin, rusentaen mennessään pari oliota. Kyydissä ollut Zack alkoi näyttää hivenen vihertävältä.

Artie painoi kaasun pohjaan ja ajoi suoraan päin suureen laumaan noita olioita, lennättäen ja rusentaen tieltään useita. Viimein hän oli Sidin kohdalla ja hidasti, varoen osumasta naiseen.

”Hyppää kyytiin. Kaikki on kasassa, me lähdemme!” Artie huusi melun yli.
”Asia selvä.” Sid sanoi napakasti ja väänsi samalla yhden olion niskan poikki, yhdellä voimakkaalla ja sulavalla liikkeellä.

Tämän jälkeen hän hyppäsi auton kyytiin ja istuutui Artien viereen. Hengähdettyään hetken, hän otti radiopuhelimen käteensä ja ilmoitti bussia ajavalle Westwoodille, sekä toista armeijan autoa ajavalle Lewisille, seuraisivat Artien autoa.

Westwood ajoi vauhdilla Artien perään, välittämättä siitä oliko edessä noita piruja, vaan ajoi yli. Osa matkustajista alkoi olla myös hieman kalpeanvihertäviä kasvoiltaan, kuullessaan iljettävät rusahdukset ja mässähdykset, kun bussin alle jääneet oliot rusentuivat renkaiden alle.

”Sid, sano Artielle, että kääntää moottoritielle ja sieltä lähimmälle bensa-asemalle.” Westwood huikkasi radioon.
”Asia selvä.” Sidin ääni kuului säristen radiosta. Hetken oli hiljaista, kunnes Sid päätti jatkaa, ”me menetimme Brownin.”

Westwood ei tiennyt mitä sanoa, mutta oli kuitenkin pahoillaan, sillä nyt heillä oli yksi hyvä mies vähemmän. Se oli paha juttu, sillä juuri nyt he tarvitsivat kipeästi ihmisiä, jotka osasivat käsitellä aseita.

”Olen pahoillani.” Westwood sanoi viimein radioon ja huokaisi.

He eivät tämän jälkeen paljoakaan viestitelleen, ellei heillä ollut todella tärkeää asiaa, sillä radiopuhelimen akkuja oli säästettävä, kun ei tiennyt mistä niitä saisi lisää, tai edes sähköä, niiden lataamiseksi.

***

Yö alkoi väistyä aamun tieltä, kun he viimein kääntyivät vanhan ränsistyneen huoltoaseman pihaan. Näytti siltä, kuin paikka olisi aikaa sitten hylätty. He pysäköivät autot niin, että ne tukkivat kaikki tiet. Oli hiljaista ja näytti siltä, ettei monen mailin alueella ollut minkäänlaista asutusta tai elämää, vain harvaa metsää ja kuivaa maata.

”Zack, ole kiltti ja katso onko noissa tankkauspisteissä yhtään minkäänlaista polttoainetta.” Westwood pyysi ystävällisesti. ”Minä katson Artien kanssa nuo isot säiliöt.” Hän lisäsi.
”Hyvä on.” Zack myöntyi, sillä käsitti viimein millaisessa tilanteessa he kaikki olivat ja että tämä oli tästä lähtien kamppailua elämästä ja kuolemasta. ”Haluatko tulla seurakseni?” Hän kysyi ja katsoi Abbya.

Abby nyökkäsi ujosti ja seurasi nuorukaista tankkauspisteelle. Zack oli nähnyt miten kalpea tyttö oli kasvoiltaan ja arveli, että verilöylyn näkeminen oli järkyttänyt tätä kovin. Hän tunsi jonkinlaista halua lohduttaa tyttöä ja parantaa tämän mielialaa.

Ääneti he tutkivat tankkauspisteen toisensa jälkeen todeten ne tyhjiksi tai niin huonokuntoisiksi, ettei niihin kannattanutkaan edes koskea.

Kerrohan vuorostasi sinä, mitä seuraavaksi tapahtuukaan...
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 14.06.11 - klo:20:32
Yö alkoi väistyä aamun tieltä, kun he viimein kääntyivät vanhan ränsistyneen huoltoaseman pihaan. Näytti siltä, kuin paikka olisi aikaa sitten hylätty. He pysäköivät autot niin, että ne tukkivat kaikki tiet. Oli hiljaista ja näytti siltä, ettei monen mailin alueella ollut minkäänlaista asutusta tai elämää, vain harvaa metsää ja kuivaa maata.

”Zack, ole kiltti ja katso onko noissa tankkauspisteissä yhtään minkäänlaista polttoainetta.” Westwood pyysi ystävällisesti. ”Minä katson Artien kanssa nuo isot säiliöt.” Hän lisäsi.
”Hyvä on.” Zack myöntyi, sillä käsitti viimein millaisessa tilanteessa he kaikki olivat ja että tämä oli tästä lähtien kamppailua elämästä ja kuolemasta. ”Haluatko tulla seurakseni?” Hän kysyi ja katsoi Abbya.

Abby nyökkäsi ujosti ja seurasi nuorukaista tankkauspisteelle. Zack oli nähnyt miten kalpea tyttö oli kasvoiltaan ja arveli, että verilöylyn näkeminen oli järkyttänyt tätä kovin. Hän tunsi jonkinlaista halua lohduttaa tyttöä ja parantaa tämän mielialaa.

Ääneti he tutkivat tankkauspisteen toisensa jälkeen todeten ne tyhjiksi tai niin huonokuntoisiksi, ettei niihin kannattanutkaan edes koskea.


”Oletko kunnossa? Tai siis…” Zack kysyi ja olisi halunnut melkein saman tien purra kielensä poikki. Millainen idiootti hän oli ollut.
”Kyllä tämä tästä.” Abby sanoi hiljaa ja hymyili varovaisesti pojan punastukselle, joka paistoi tämän kasvoista, vaikka ne niin tummat olivatkin. ”Kiitos.” Hän lisäsi.
”Öm… eipä kestä.” Zack vastasi hämmentyneenä. ”Ai niin, piti sanoa, että olen pahoillani, jos tulin aiemmin möläyttäneeksi jotain typerää ja loukkaavaa. Siis kun olet, tai siis sinä ja veljesi olette kokeneet aika kovia.” Hän änkytti.
”Ei haittaa.” Abby sanoi. ”Ihan totta, en minä enää edes muista mitä sinä sanoit.” Hän lisäsi ja katsoi nuorukaista pää kallellaan.
”Hyvä.” Zack mutisi ja katseli kenkiensä kärkiä, jotka pilkistelivät isojen, löysien housujen lahkeista. Hän tunsi itsensä vaivautuneeksi ja noloksi, vaikkei ollut syytä. Myös ajatukset siitä, ettei hän olisi tytölle sopiva, pyörivät hänen mielessään.
”Penni ajatuksistasi.” Abby sanoi ja lisäsi hiljaa. ”Niin kuin äiti tapasi aina sanoa, kun olimme ajatuksissamme.”

Zack nosti katseensa kengistään ja näki miten tytön kasvot synkkenivät surusta ja kyynel vierähti tämän poskelle. Asia oli suurempi kuin mitä hän oli edes tajunnutkaan.

”Minä… tuota… Haluan että tiedät, että voit tulla juttelemaan minulle milloin haluat.” Zack sanoi ja tunsi, ettei ollut osannut sanoa asiaansa kunnolla.
”Kiitos.” Abby sanoi ja laski kätensä Zackin kädelle. Nuorukainen värähti kosketuksesta, muttei vetänyt kättään pois. Jokin ikään kuin kupli hänen sisällään ja hän tunsi suurta hellyyttä tyttöä kohtaan. ”Haluaisin kuulla sinusta enemmän, sillä et vaikuta yhtään sellaiselta, mitä yrität esittää. Sinä tunnut paljon mukavammalta.” Hän jatkoi ja katsoi suoraan Zackin tummanruskeisiin silmiin, kietoen samalla sormensa tämän sormien ympärille.

Zack häkeltyi suorasta kysymyksestä, eikä tiennyt mitä sanoa, kunnes alkoi kertoa elämästään tuolla köyhällä naapurustoalueella. Nyt kun hän tarkemmin ajatteli, oli asioita, jotka hän olisi voinut tehdä toisin, mutta toisaalta, sitten hän ei ehkä olisi koskaan tavannut Abbya, joka vaikutti paljon mukavammalta kuin ne tytöt, joiden kanssa hän oli kavereineen viettäneet aikaa.

Keskenään rupatellen, he palasivat bussille odottamaan.

”No, oliko pumpuissa mitään?” Sid kysyi, pysähtyen nuorten luo.
”Ei ollut. Osa on sitä paitsi niin huonossa kunnossa, että siitä syntyy melkoinen pamaus, jos niitä menee sörkkimään.” Zack vastasi ja ymmärsi, etteivät he pitkällekään pötkisi, jos tankissa ei ollut tarpeeksi polttoainetta.

”Säiliöissä sen sijaan on polttoainetta, mutta sen kanssa on oltava varovainen, sillä se on kuitenkin maannut tuolla iät ja ajat.” Huomautti paikalle saapunut Westwood, joka vilkaisi ensin nuoria ja sitten hymyillen Artieta.

Hän oli huomannut, että Abbyn ja Zackin välillä oli tapahtunut, jotain sillä nuoret olivat yhä käsikkäin. Myös Artie huomasi sen ja vilkaisi hymyillen Westwoodia.

Tapahtumat olivat vaikuttaneet jokaiseen eri tavalla. Itse kukin yritti tehdä jotain, saadakseen ajatukset pois äskeisestä verilöylystä.
Artie ja Westwood olivat viimein keksineet miten saada polttoainetta isoista säiliöistä ja pian heillä oli monta kanisteria polttoainetta ja lisäksi tankit täynnä. Mutta heidän täytyi silti olla säästäväisiä, sillä bensa-asemille pääsy ei välttämättä olisi helppoa, vaikka niitä vastaan tulisi.

Alicia oli kiukkuinen ja mökötti, muttei silti hätistellyt Georgea pois viereltään. Lisa keskittyi muutaman laborantin kanssa hoivaamaan loukkaantuneita, joita ei onneksi ollut kovin montaa.

Sid kokosi suojaa yötä vasten, sillä ihmisten oli saatava levätä kunnolla ennen liikkeelle lähtöä. Kun Artie ja Westwood saivat oman tehtävänsä hoidettua, he tulivat Sidin avuksi.
Viimein suojat oli saatu tehtyä ja jokainen saattoi rentoutua, sikäli kuin se edes onnistui, sillä monet säpsähtelivät jokaista vähänkin erikoisempaa ääntä tai ääntä joka lähellekään muistutti noiden pirujen ääntelyä.

Myöhemmin Westwood opasti aikansa kuluksi muita aseiden käytössä, jotta nämä pystyisivät tiukan paikan tullen suojaamaan itseään ja muita. Sid liittyi seuraan ja opetti muutamia käteviä liikkeitä, joilla sai nopeasti vastustajan tantereeseen.

Illan pimetessä pieni ryhmä kyhäsi nuotion ja lämmitti siinä säilykepurkkimuonaa. Westwood huomautti Artielle ja Sidille, että olisi hyvä opettaa muille itsepuolustusta ja aseiden käyttöä aina kun se vain oli mahdollista, jottei yhdenkään tarvitsisi enää kuolla turhaan.

Yö sujui rauhallisesti, vaikka jostain kauempaa kantautuikin epämääräisiä ääniä, kenties tuuli tai villieläimet, sitä ei kukaan tiennyt, eikä halunnutkaan ottaa asiasta selvää. Kun taivas alkoi vaaleta, ryhmä heräsi ja lähti niukan aamiaisen jälkeen liikkeelle.

Oli parempi olla liikkeellä varhain ja edetä niin kauan kuin valoa riitti, jolloin olennot eivät ehkä aivan heti pääsisi yllättämään.

***

Näin jatkui vuosia, joiden aikana suhteet vahvistuivat ja jokainen ryhmän jäsen tuli tutuksi.
Alician ja Georgen välit lämpenivät ja Alicia lakkasi vihoittelemasta ja antoi Georgelle anteeksi. Hän ymmärsi nyt mitä nuorukainen sisimmässään tunsi ja tajusi, ettei voisi iän kaiken tälle vihoitella.

Myös monet muutkin ihmiset lähentyivät toisiaan ja yhteisö tiivistyi entisestään.

***

George nojasi eteenpäin ja katseli hetken telttapöydällä olevaa rähjäistä paksua muistikirjaa, johon hän oli joka ilta kirjoittanut, kertonut tapahtumista toivoen sen olevan joskus avuksi jollekulle ja raapusti siihen jälleen muutaman rivin lisää ja käänsi sitten ensimmäisen sivun esille, kuin muistellakseen, miten oli siihen kirjoittanut tuolloin.

Tammikuun 25 päivä, vuonna 2011

Tuntemamme maailma on muuttunut. Me ihmiset olemme muuttuneet uhanalaiseksi lajiksi ja meitä metsästävät nuo etäisesti ihmistä muistuttavat verenhimoiset hirviöt.
Me, pieni kourallinen eloonjääneitä, matkaamme alati, sillä pysähdys yhteen paikkaan liian pitkäksi aikaa maksaisi ihmishenkiä, joista ei nyt ole varaa luopua.

Olemme onneksemme tavanneet muitakin ihmisiä, joista osa on jatkanut matkaansa meidän kanssamme, osan suunnatessa omaan suuntaansa. Olemme myös kohdanneet vihamielisäkin ihmisiä, sekä ihmisryhmiä ja parin tällaisen kohtaamisen takia, olemme muutaman jäsenemme menettäneet. Nämä taistelut mielestäni ovat turhia, sillä yhteispelillä onnistuisimme paremmin.

Suurimpina kiistakapuloina ovat aseet, ruoka ja varsinkin vesi, jota on niin kovin niukalti saatavissa. Kaupunkien vesi ja niiden lähellä olevat vesistöt ovat saastuneita, niin ettei niistä voi juoda. Kaupat alkavat olla jo tyhjiä, sillä kaikki juoma ja ruoka ja muu tarpeellinen on niistä hyödynnetty.

Suuret kaupungit ovat autioina, vain villieläimet ja linnut ovat vallanneet ihmisiltä tyhjiksi jääneitä paikkoja pesimiseen tai piilopaikoiksi. Eläintarhojen asukit ovat karanneet ja villiintyneet ja elävät rinta rinnan muiden villieläinten kanssa.

Minä itse olen jatkanut isäni jalanjäljissä ja olen yrittänyt etsiä parannusta, vaikkei se enää niitä jotka ovat jo vuosia olleet tuossa tilassa. Lisäksi osa heistä on muuttunut samanlaisiksi kuin isän ystävä Christian oli, ennen kuin hän kuoli. Nuo olennot ovat nopeita, voimakkaita ja paljon älykkäämpiä kuin olemme kuvitelleet, mutta lihan ja veren jano menee kaiken älyllisen ajattelun ohitse. Mutta ne ovat silti hyviä metsästämään, keksivät uusia keinoja saada saalista, eivätkä tee samaa virhettä kahdesti.

Lisäksi olen saanut selville isäni muistiinpanoja lukiessäni, että isäni ja Devinin versiot ovat jotenkin muuntautuneet yhdeksi todella pahaksi ja nopeaksi taudiksi, jonka leviäminen on nyt juuri pysähtynyt, kun ei ole liiemmälti tartutettaviakaan. Minun täytyy tehdä uusia tutkimuksia, en voi nyt lopettaa, sillä haluan korjata sen minkä isäni aloitti.


Tämän jälkeen hän selasi takaisin sille aukeamalle, jolla hän oli ollut ja totesi samalla, että muistikirja alkoi pian olla niin täynnä, että pitäisi jostain saada uusi tilalle.

Kesäkuun 1. päivä 2025

Olemme jälleen menettäneet kaksi yhteisön jäsentä yöllisessä hyökkäyksessä, joita on nyt tullut lähes yö yön jälkeen. En tiedä, miten ihmiset jaksavat, sillä vähäinen uni, ruoka ja vesi, sekä yhä uudet menetykset alkavat murentaa taistelutahtoa ja lisäävät kaiken nielevää pelkoa. Minä tiedän, että meidän on silti jaksettava yrittää vielä tai muutoin olemme tuhon omat.

Lepäämme tämän yön tällä ikivanhalla pellolla ja jatkamme matkaa taas aamun koitteessa ja jos luoja suo, me saamme levätä tämän yön rauhassa, vaikka minä uskallankin epäillä, että ne pirut tulevat taas.
Toisaalta pelkään myös ryöväreitä, jotka tappavat kaikki ja vievät kaiken syötäväksi tai myytäväksi kelpaavan mennessään. Jos taivaassa on jumala, niin pyydän suojelusta tällekin yölle, vaikka tiedän, ettei sitä varmasti tapahdu, sillä meidän on maksettava synneistä, jotka ihmiskunta on ennen tuhoa tehnyt.

Minä olen yrittänyt jatkaa isäni työtä, mutta tällä hetkellä olen umpikujassa. Vaikka osaan muistiinpanot jo lähes ulkoa, en silti käsitä, mitä minulta on jäänyt huomaamatta, mitä en ole vielä tullut ajatelleeksi, koska kaava ei vielä ole valmis. Se ei edelleenkään toimi kaikissa tapauksissa.
Minä jatkan silti yrittämistä, sillä haluan uskoa, että me saamme vielä käännettyä asiat parhain päin. Haluan saada lapsilleni paremman tulevaisuuden.


George luki, mitä oli kirjoittanut, korjaili sitä ja kirjoitti muutaman rivin lisää.
”Mitä sinä kirjoitat?” Kysyi Alicia, joka oli tullut tuomaan päivittäisen purkkimuona annoksen Georgelle.
”Ajatuksiani.” George vastasi ja katsahti hymyillen Aliciaan, josta oli kehkeytynyt hyvin kaunis nainen.
”Malttaisitkohan pitää pienen tauon ja syödäkin välillä.” Alicia huomautti ja painoi kevyen suudelman Georgen poskelle.
”Tottakai.” George vastasi ja katsoi lämpimästi Aliciaa, tietämättään että muistutti sillä hetkellä hyvin paljon isäänsä.

No niin, miten mahtanee jatkua tästä? Kerrohan sinä se....
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 18.06.11 - klo:23:23
George luki, mitä oli kirjoittanut, korjaili sitä ja kirjoitti muutaman rivin lisää.

”Mitä sinä kirjoitat?” Kysyi Alicia, joka oli tullut tuomaan päivittäisen purkkimuona annoksen Georgelle.
”Ajatuksiani.” George vastasi ja katsahti hymyillen Aliciaan, josta oli kehkeytynyt hyvin kaunis nainen.
”Malttaisitkohan pitää pienen tauon ja syödäkin välillä.” Alicia huomautti ja painoi kevyen suudelman Georgen poskelle.
”Tottakai.” George vastasi ja katsoi lämpimästi Aliciaa, tietämättään että muistutti sillä hetkellä hyvin paljon isäänsä.


Alicia laski tölkin pöydälle ja painui sitten katsomaan heidän lastensa perään, jotka heille oli vaelluksen aikana siunaantunut. Hän tapasi poikansa ja tyttärensä leikkimästä muiden lasten kanssa, joita Sarah oli vahtimassa.

”Ron, Sofia. Tulkaahan syömään.” Alicia huikkasi ja pian kuusi vuotias poika ja vuotta vanhempi tyttö tulivat hänen luokseen ja ottivat kumpikin säilykepurkin, jotka Alicia heille ojensi.

Lapset kiittivät ja painelivat sitten isänsä seuraan syömään.

”Kiitos Sarah.” Hän sanoi lasten mentyä ja hymyili.
”Eipä mitään.” Sarah hymähti, sillä mielellään hän hoiti toisten lapsia, toivoen, että hänellä itsellään vielä joskus olisi jälkikasvua. Toisaalta häntä välillä epäilytti, että oliko sittenkään viisasta tehdä lapsia tällaiseen maailmaan, jossa ei tiennyt milloin joutuisi julman hyökkäyksen kohteeksi.

Oli ollut rauhallista jo hyvin pitkään, eivätkä olennotkaan olleet aikoihin hyökkäilleet, vaikka yleensä käyttivätkin kaikki mahdolliset tilaisuudet hyväkseen.

He olivat liikkuneet paikasta toiseen näiden vuosien aikana ja kiertäneet lähestulkoon kaikkialla. Vuosien varrella he olivat menettäneet pienen yhteisönsä jäseniä, mutta myös saaneet muutamia tilalle. Vaikka he yrittivätkin välttää, ettei moista pääsisi tapahtumaan, sitä tapahtui silti, sillä nuo vihamieliset olennot olivat arvaamattomia. Ei koskaan tiennyt mistä, milloin ja miten ne hyökkäisivät, joten oli oltava aina valppaina.

Niukan aterian jälkeen lapset palasivat tovereidensa kanssa leikkimään. He eivät poistuneet leiristä minnekään, sillä se oli ankarasti kielletty, eivätkä he halunneetkaan mihinkään lähteä, sillä jokainen heistä pelkäsi noita verenhimoisia olentoja.

Kun taivas hiljalleen alkoi tummua, palasivat lapset kukin vanhempiensa luo ja söivät niukan illallisen ennen nukkumaanmenoa.

Sid ja hänen valitsemansa vartijat levittäytyivät leirin ympärille suojelemaan nukkuvia. Leirin automäärä, lähinnä bussien ja asuntoautojen määrä oli kasvanut, sillä ihmisiäkin oli nyt enemmän ja tilaa tarvittiin niin kuljetukseen kuin yöpymiseen, sillä kukaan ei uskaltanut yöpyä ulkona.

Tämäkin yö tuntui kuluvan rauhallisesti ja kaukaa kantautui vain yöeläinten ääniä. Vartijat seisoivat valppaina paikoillaan katsellen yökiikareilla pimeää maisemaa, valmiina tiedottamaan muille, jos jotain epäilyttävää näkyisi.

Heidän oli varottava olioiden lisäksi ryösteleviä joukkioita, jotka tappoivat kaikki ja veivät ruuan, veden, polttoaineen ja kaiken muun käyttökelpoisen, joko käyttääkseen ne itse tai myydäkseen ne jossain korkeaan hintaan. Mutta enimmäkseen nuo ryöstelevät joukkiot pitivät kaiken itsellään, sillä ruokaa, juotavaa ja bensaa ei tätä nykyä kovin helpolla enää löytynyt. Kaikki paikat alkoivat jo olla niin loppuun tyhjennettyjä, että vähäisestäkin hyödykkeestä tapeltiin viimeiseen hengenvetoon asti.

Vaikka he olivatkin varuillaan, heidät yllätettiin. Hyvin varusteltu joukko miehiä hyökkäsi leiriin ampuen vartijan yksi toisensa jälkeen. Vain Sid, Artie ja Westwood, jotka sinä yönä olivat olleet vuorossa, selvisivät heittäydyttyään suojaan.

He ampuivat useita noista hyökkääjistä, mutta se ei kommandoasuisia miehiä pysäyttänyt. Nämä rynnivät eteenpäin, kunnes saavuttivat kohteensa. He repäisivät asuntoauton oven auki ja rynnivät sisälle.
George ja Alicia eivät ehtineet edes inahtaakaan, kun heidät kiskottiin ylös vuoteistaan ja raahattiin ulos. He ehtivät nähdä, että leiri oli joutunut kaaoksen valtaan, osan ihmisistä juoksennellessa peloissaan sinne tänne, osan taistellessa kommandoasuisia miehiä vastaan.

Joukon johtaja antoi merkin alaisilleen, jotka alkoivat perääntyä. George harasi kaikin voimin vastaan, sillä oli huolissaan lapsistaan.

”Mitä te teette? Minne te oikein viette meitä?” Hän karjui raivoissaan, muttei saanut vastaukseksi muuta kuin nyrkin iskun kasvoihinsa.
”George!” Alicia parkaisi ja yritti päästä Georgen luokse. ”Ai, sattuu!” Hän parahti, kun häntä pitelevä mies tiukensi otettaan entisestään.

Heidät vietiin jonkin matkan päässä olevalle tankille ja pakotettiin sisälle, jossa heidän kädet sidottiin ja heidät pantiin kylmälle penkille istumaan, ajoneuvon lähtiessä liikkeelle. Matka oli epätasainen ja heillä oli epämukava olo. George yritti muutamaan otteeseen kysellä, minne heitä oltiin viemässä ja miksi, muttei saanut vastausta.

Viimein tankki pysähtyi ja heidät pakotettiin kovakouraisesti ulos ja vietiin suureen salilta vaikuttavaan huoneeseen.
Huoneen keskellä oli omituisennäköinen tuoli, joka ilmeisesti yritti olla jonkinlainen valtaistuin. Valtaistuimessa istui mies, jolla oli kasvoissaan pahat arvet. Niistä huolimatta George tunsi miehen hyvin.

”Devin.” George karjaisi. ”Senkin paskiainen.”
”Hauska tavata George.” Devin sanoi omaan tyyneen kylmään tapaansa. ”Huomaan, että olet kasvanut ja muistutat hyvin paljon isääsi.” Hän jatkoi ja käänsi katseensa sitten Aliciaan.
”En voi sanoa olevani ilahtunut näkemisestäsi.” George murahti. ”Mitä sinä haluat?” Hän kysyi sitten tylysti.
”Voi en paljon mitään.” Devin vastasi astellen Georgen luo ja äkkiarvaamatta sivalsi tätä kädellään kasvoihin. ”Vain sen mitä minulle kuuluu.” Hän lisäsi ja katsoi Georgea kylmästi.
”Niin kuin mitä? Sen kaavanko. Olen itsekin yrittänyt ja yrittänyt saada sitä toimimaan, mutta tuloksetta.” George vastasi totuudenmukaisesti.
”Sen ja kostoni.” Devin sihisi ja nyt hänen äänestään kuulsi raivo.
”Sinä se et voi antaa asian olla ja käyttää aikaasi mieluummin johonkin hyödyllisempään.” George huokaisi tympääntyneenä ja sai uuden sivalluksen kasvoihinsa.
”Minulla on jotain sinun varallesi.” Devin sihisi Georgen korvaan. ”Olen jo pitkään odottanut, että voisin sen toteuttaa.”

George oli vaiti, sillä saattoi jo arvata mitä tuolla hirviömäisellä miehellä oli mielessä. Hän toivoi vain, ettei tämä satuttaisi Aliciaa tai lapsia.

”Näyttäkää vieraillemme, heidän huoneensa siihen asti, kunnes päätän mitä heidän kanssaan teen.” Devin sanoi alaisilleen, jotka nyökkäsivät ja alkoivat kovakouraisesti raahata Georgea ja Aliciaa mukanaan.

Heidät vietiin rakennuksen alimpiin kerroksiin ja viimein tyrkättiin pieneen pehmustettuun koppiin, joka kertoi Georgelle, että rakennus oli joskus ollut mielisairaala.

”Alicia, oletko kunnossa?” George kysyi ja suuntasi tämän luokse.
”Olen.” Alicia vastasi. "Entä sinä?” Hän kysyi, sillä häntä oli hirvittänyt se miten se mies oli Georgea kohdellut.
”Olen kunnossa.” George sanoi, välittämättä kertoa siitä miten kasvoihin sattui ja silmissä vilisi vielä tähtiä.

Alicia ja George viruivat päivän ja yön pimeässä kopissa, joka toimi heidän vankilanaan, saamatta lainkaan juotavaa tai syötävää. Nälkä kurni kummankin suolissa ja suut olivat kuivat, mutta ne olivat huolista vähäisimmät, sillä enemmän he olivat huolissaan yhteisönsä jäsenistä ja omista lapsistaan.

Aamulla, juuri ennen auringonnousua, he kuulivat liikettä vankilansa ulkopuolelta. Kumpikin jännittyi kuuntelemaan pelonsekaisten ajatusten risteillessä mielessä. Askelten ääni voimistui ja tovia myöhemmin ovi avattiin. Himmeä valo lankesi pieneen koppiin, valaisten kehnosti sen likaisia seiniä ja lattioita. Oviaukossa seisoi kaksi rotevaa korstoa, joilla kummallakin oli tuima ilme kasvoillaan.

”Mitä on tekeillä ja miksi te pidätte meitä täällä?” George kysyi, muttei saanut vastausta.

Toinen korstoista vilkaisi Georgea nopeasti, astellen sitten toverinsa kanssa Alician luokse. He kiskoivat tämän kovakouraisesti ylös lattialta ja alkoivat raahata mukanaan.

”Mitä te oikein aiotte? Jättäkää hänet rauhaan!” George karjaisi raivoisasti ja syöksyi toisen miehen kimppuun, niin että tämä yllättyneenä päästi irti Aliciasta.

Alicia yritti heti karata, mutta toinen mies nappasi hänet tiukkaan otteeseen, mistä tämä ei päässyt irti.
Toinen oli jo nopeasti tointunut Georgen hyökkäyksestä ja iski tätä vatsaan, niin että tämä taittui kaksin kerroin. Tämän jälkeen hän jysäytti Georgea voimalla kylkeen ja potkaisi vielä tältä jalat alta.

”Älä satuta häntä!” Alicia huusi ja yritti rimpuilla irti häntä pitelevän korston otteesta.
”Pysy aloillasi!” Mies sähähti vihaisesti ja läimäytti Aliciaa kasvoihin.

Alicia voihkaisi tuskasta, muttei silti totellut, vaan rimpuili kahta kovemmin. Hän halusi auttaa Georgea, joka jäi pahasti alakynteen kun iso korsto lakaisi hänellä lattiaa ja viimeisteli sen vielä iskemällä nyrkillä niin lujaa, että tämä lennähti selälleen.

”George!” Alicia kirkui.
”Mennään.” Korsto murahti ja auttoi kaveriaan pitelemään Alician aloillaan. He raahasivat naisen mukanaan ja paiskasivat oven perässään kiinni.

Georgen silmissä vilisi tähtiä, mutta pian hän alkoi palailla tajuihinsa. Leukaa jomotti vietävästi, kylki ja vatsa olivat hellänä ja reiteen, sekä polvitaipeeseen tulisi varmasti mahtavat mustelmat. Kivusta välittämättä hän kampesi itsensä seisomaan ja ontui sitten ovelle.

Hän kuuli vielä jostain kauempaa Alician huudot ja kiroukset, sekä korstojen raskaat tasaiset askelet. Hetkeä myöhemmin kaikkialla vallitsi painostava hiljaisuus, joka oli melkein käsinkosketeltava. Tuon hiljaisuuden katkaisi karmea tuskan ja kauhun kirkuna. George tunsi tuon äänen ja heittäytyi vasten ovea, hakaten sitä nyrkein. Hän ei välittänyt kivusta, eikä siitä että käsien iho meni mustelmille ja naarmuille.

”Alicia!” George karjui ja yritti hajottaa oven.
”Ei! Ei! Älkää! Älkää päästäkö sitä lähelleni!” Alicia kirkui hysteerisenä.
”Pää kiinni nyt, äläkä rimpuile!” Kuului karkea mylväisy, joka pettyi korkeaan kirkaisuun ja epämääräiseen kurluttavaan rääkäisyyn, joka muistutti jonkin villieläimen ärisevää ulvontaa.

”Ei! Älkää satuttako häntä!” George karjui niin lujaa kuin pystyi ja hakkasi täysin voimin ovea.

Viimein tuli hyvin hiljaista ja George vaikeni. Hän kuunteli ja kuuli hetken vain oman kiivaan sydämensä sykkeen. Sitten alkoi kuulua tasaiset raskaat askelet, jotka lähestyivät. Alicia ei tuntunut enää huutavan, eikä rimpuilevan. Ei kestänyt kovinkaan kauaa, kun ovelta kuului kolinaa ja se aukesi. Miehet tyrkkäsivät Alician sisälle koppiin ja paiskasivat oven tämän perässä kiinni. Ääni kaikui pimeässä hetken, kunnes tuli aivan hiljaista.

”Alicia.” George puhutteli tätä varovaisesti ja asteli tämän luokse.

Aivan naisen viereen päästyään, hän haistoi hurmeen karvaan hajun nenässään ja arvasi, että tälle oli tehty jotain.

”George, älä tule lähelleni.” Alicia sanoi ja syöksyi toiseen nurkkaan, vetäytyen mahdollisimman kauaksi Georgesta.
”Alicia.” Henkäisi kauhistuneena ja meni tämän luo kiellosta huolimatta. ”Mitä ne tekivät sinulle?” Hän kysyi ja tunsi, miten nainen yritti vetäytyä kauemmaksi hänestä.
”Ne antoivat yhden sellaisen pirun purra minua.” Alicia sanoi viimein ja yritti nyt hyvin heikosti vetäytyä kauemmaksi Georgesta.

George oli vaiti, sillä ei tiennyt mitä olisi sanonut. Vaitonaisena hän istuutui Alician viereen, tämän heikosta vastustelusta huolimatta.

”Kuinka se paskiainen saattoi tehdä tämän sinulle.” George kuiskasi viimein ja kirosi hiljaa mielessään Devinin alimpaan helvettiin. ”Alicia, rakkaani. Minä pysyn rinnallasi loppuun asti, tapahtuipa mitä tahansa.” Hän lisäsi sitten.
”Ei George. Sinä tiedät mitä tapahtuu, kun muutun, enkä voi sallia sitä.” Alicia vastusteli. ”Tapa minut, kun vielä voit.” Hän pyysi tukahtuneella äänellä.
”En voi.” George sanoi ja muisti isänsä kohtalon. Ei, hän ei halunnut tehdä sitä uudelleen.
”George, ole niin kiltti.” Alicia pyysi nyyhkäisten.
”Rakkaani, olen kanssasi loppuun asti.” George sanoi hiljaa ja lisäsi. ”Vaikka se veisi henkeni.”

Hän otti hellästi Alician vioittuneen käden omiensa väliin. Se tuntui pehmeältä ja silkkiseltä kuten ennenkin, vaikka siinä oli syvä repaleinen purema. George repäisi paidastaan suikaleen, jonka kietoi haavan ympärille. Tämän jälkeen hän istuutui Alician viereen ja veti tämän lähelleen, eikä tämä enää vastustellut.

He istuivat kahden kopin pimeydessä. Kukaan ei käynyt katsomassa heitä, eikä tuonut ruokaa tai vettä. George arveli, että se oli tarkoituksellista, koska Alicia tulisi muuttumaan. Halusivat kai saada tämän mahdollisimman raivokkaaksi, hän mietti. Toistaiseksi mitään ei ollut vielä tapahtunut, mutta hän tiesi kokemuksesta miten tämä eteni ja ettei aikaa enää ollut kovin paljoa. Kaikkein pahinta kaikessa oli, ettei hänellä ollut parannuskeinoa tautiin. Hän toivoi, että olisi saanut tutkimuksensa valmiiksi, mutta se oli jäänyt yhä pahasti kesken.

Päivä kului hitaasti ja kääntyi yöksi. Vielä ei mitään ollut tapahtunut, eikä kukaan käynyt. Yön tunnit vierähtelivät hitaasti eteenpäin, kohti aamua ja vääjäämätöntä muutosta, jota kumpikin pelkäsi.

Aamun varhaisina tunteina Alicia jo hikoili, vapisi ja tunsi itsensä huonovointiseksi. Kädessä olevaa syvää repaleista puremajälkeä jomotti voimakkaasti, mutta hän ei sanonut siitä Georgelle, sillä ei halunnut huolestuttaa tätä yhtään enempää.

Päivä kului jälleen hitaasti, samalla kun kummankin nälkä ja jano kasvoivat, sekä Alician vointi huononi entisestään, minkä George oli huomannut, huolimatta siitä, ettei Alicia ollut sanonut mitään. Yö oli kaikkein vaikein, eikä kumpikaan nukkunut silmällistäkään. George yritti tehdä Alician olon mahdollisimman mukavaksi, vaikka näki, ettei tämä voinut hyvin. Hän pysyi tämän rinnalla koko ajan ja ani varhain, kuului tutut tasaiset, raskaat askeleet jotka lähestyivät ovea. Hetkeä myöhemmin ovi avattiin ja himmeä valo tulvi pimeään koppiin.

Tuossa valossa George näki, miten kalpea Alicia oli ja miten tämän silmät olivat alkaneet punertaa. Hän tiesi nyt, ettei tämän muuntumiseen ollut enää kuin tunteja, kenties vain minuutteja.

Mitään sanomatta nuo korstot tarttuivat kumpaiseenkin ja kiskoi raa’asti ylös lattialta ja alkoi raahata mukanaan. Georgella ja Alicialla kesti hetken totutella valoon, pitkän pimeässä olon jälkeen. Valo sattui Alician silmiin, jotka punersivat yhä enemmän ja hän näki kaiken epäselvänä. Hänen kätensä ja vartalonsa nytkähteli voimakkaasti ja häneltä pääsi epämääräinen kurluttava voihkaisu.

’Se on jo alkanut.’ George ajatteli ja samaa tuntuivat korstotkin miettivän, sillä he kiristivät tahtiaan, kunnes saapuivat suurille rautaisille oville.

Ovella seisoi mies, joka merkistä painoi vipua ja ovet liukuivat kolisten ja rahisten sivuun paljastaen toisella puolella olevan hiekkaisen aukion.

Korstot tyrkkäsivät Georgen ja Alician ovista, jotka sulkeutuivat miltei heti heidän jälkeensä kiinni. George katseli ympärilleen ja totesi, ettei aukealta päässyt muuta tietä ulos kuin ovesta ja yläkautta. Samassa jostain ylhäältä putosi hänen jalkoihinsa ase. George kumartui nostamaan sen käteensä ja tarkasteli sitä.

”Annoin sinulle mahdollisuuden.” Kuului hyvin tuttu ääni ylhäältä tasanteelta.
”Devin.” George älähti raivoissaan.
”Älä nyt suutu. Sinulla on ase ja siinä yksi luoti. Saat aivan itse päättää mitä sillä teet.” Devin vastasi armollisesti.
”Senkin paskiainen!” George karjaisi ja tähtäsi Deviniä aseellaan.

Kuului voimakas pamahdus, jonka jälkeen hän paiskasi aseen kädestään. Luoti ei ollut osunut, vaan oli lentänyt ohi ja kaivautunut rakennelman seinään.

”George. Olisit tappanut minut, kun sinulla oli mahdollisuus.” Alicia voihkaisi ja astahti kauemmaksi miehestä.
”Anna anteeksi. En vain voinut.” George sanoi onnettomana ja asteli Alician luokse.

Tilanne nosti pintaan kipeät muistot isästä ja siitä mitä hän oli joutunut tekemään. Kuinka hän olikaan silloin toivonut, ettei joutuisi samaan tilanteeseen enää milloinkaan.

”George kiltti. En halua satuttaa sinua, rakastan sinua.” Alicia sanoi hiljaa ja lysähti polvilleen hiekkaiseen maahan.
”Tiedän.” George sanoi tukahtuneella äänellä ja laskeutui Alician viereen. ”Rakastan sinua.” Hän lisäsi ja kietoi kätensä tämän ympärille ja painoi hellän suudelman tämän huulille.

George piti tiukasti kiinni Aliciasta ja tunsi miten tämä nytkähteli rajusti ja miten kiivaasti tämän rinta kohoili.

”Rakastan sinua niin valtavasti.” George toisti ja tunsi kyynelten vierivän pitkin poskiaan. ”Olen sinun kanssasi loppuun asti.” Hän lisäsi henkäisten kiivaasti.
”Kiitos.” Alicia inahti ja voihkaisi tuskasta.

George tunsi, miten kiivaasti Alicia liikahteli ja kuuli miten tämä huusi tuskasta, muttei sittenkään hellittänyt otettaan tästä. Se tapahtui melkein sekunnissa. Alician tuskanhuudot olivat vaienneet ja tämä lepäsi nyt liikkumattomana Georgen käsien välissä, pää tämän hartiaan nojaten. Oli kuin aika olisi hetkeksi pysähtynyt kokonaan.

"Alicia." George kuiskasi, silittäen tämän hiuksia kevyesti ja painoi tämän tiukasti itseään vasten.

Äkkiä George tunsi miten terävät hampaat upposivat hänen kaulaansa ja repivät ison palan irti. Hänen suustaan pääsi kurluttava pelonsekainen äännähdys, veren pulputessa hänen kaulastaan vaatteille ja hiekalle, mikä tuntui saavan olennon sokean raivon valtaan. Ote Aliciasta heltisi ja George tömähti selälleen maahan. Hän tunsi miten veri valui suuhun ja nieluun salvaten hengityksen.

Olento iski terävät hampaat uudelleen kurkkuun ja repi toisen palan niin, että veri suihkusi valtimoista ympäriinsä. George tunsi lämpimän veren kasvoillaan ja rinnallaan, missä se kasteli paidan läpimäräksi. Hämärästi hän tunsi olennon kynnet, jotka kaivautuivat hänen rintaansa ja repivät sen auki, minkä jälkeen tajuttomuus armahti hänet enemmältä tuskalta.


No niin, miten mahtanee jatkua tästä?
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 21.06.11 - klo:21:08
Olento iski terävät hampaat uudelleen kurkkuun ja repi toisen palan, niin että veri suihkusi valtimoista ympäriinsä. George tunsi lämpimän veren kasvoillaan ja rinnallaan, missä se kasteli paidan läpimäräksi. Hämärästi hän tunsi olennon kynnet, jotka kaivautuivat hänen rintaansa ja repivät sen auki, minkä jälkeen tajuttomuus armahti hänet enemmältä tuskalta.

Devin katseli tyytymättömänä tapahtumia aitiostaan, sillä oli toivonut kuulevansa kirkaisuja, tuskan huutoja ja kenties miehen pakenevan, mutta ei, tämä uhrasi itsensä, eikä edes yrittänytkään estää olentoa millään lailla.
Olento, joka vielä minuutteja sitten oli ollut Alicia, repi yhä lihaa Georgen elottomasta ruumiista, jonka alla oleva verilammikko levisi tummana ja paksuna pitkin hiekkaista aukeaa. Niin olento, kuin George olivat yltä päältä veressä, eikä miestäkään meinannut enää tunnistaa kaiken sen veren alta.

Devin ei pystynyt katselemaan sairasta näytelmää enempää, sillä hänen sisuskalunsa tuntuivat kääntyvän ympäri ja hänen oli tehtävä kaikkensa, jottei olisi oksentanut syliinsä.

”Tappakaa nainen ja viekää molemmat takaisin leiriinsä.” Devin sanoi korstoille, jotka nyökkäsivät ja alkoivat suunnistaa areenalle. Vasta silloin Devin huomasi, ettei olento enää ollut verisen ruumiin kimpussa. ”Hetkinen. Se… se olio on kateissa.” Hän huudahti ja perääntyi pois aitiosta, sillä tiesi, että nuo oliot osasivat kiivetä seiniä pitkin paremmin kuin hyvin.

Hän ehti juuri ja juuri oven toiselle puolelle, kun jokin repäisi oven melkein irti ja syöksyi kohti. Devin kohotti aseensa ja laukaisi. Olento pysähtyi kesken matkan ja ikään kuin lennähti vähän taaksepäin, kunnes mätkähti lattialle ja jäi siihen makaamaan verisenä myttynä. Sen silmien väliin oli ilmaantunut pyöreä reikä, josta norui ohut verinoro.

Sen verestävät kalvon peittämät silmät tuijottivat tyhjinä eteensä, verisistä kasvoista, joilla nyt näkyi syvä rauha.

”Mitä tapahtui?” Kysyi toinen korsto, joka oli palannut laukauksen kuultuaan.
”Se yritti hyökätä.” Devin vastasi. ”Vie se pois.” Hän lisäsi, sillä hurmeen katku sai hänet voimaan pahoin.
”Heti pomo.” Korsto vastasi ja alkoi raahata veristä ruumista mukanaan.

***

Leirissä tilanne rauhoittui heti hyökkääjien kadottua ja sen asukkaat alkoivat tarkastaa mitä kaikkea nuo miehet olivat ehtineet tehdä. Kaikki muut olivat kunnossa paitsi muutama vartija, joka oli kuollut.

Abby, oli huolissaan veljestään, sillä tämä ei ollut ilmaantunut muiden luo, kuten yleensä, eikä Aliciaakaan näkynyt missään. Hän juoksi Georgen ja Alician asuntovaunulle, jonka ovi repsotti yhä auki.

”George, Alicia!” Hän huusi ja astui sisälle. Tavaroita oli lattialla ja Alician ja Georgen makuuhuoneen ovi oli auki, mutta vuode tyhjä. Peitot ja tyynyt olivat lentäneet lattialle.
”George!” Abby huusi uudelleen, muttei saanut vastausta. Vasta silloin hän muisti lapset. ”Sofia, Ron!” Hän huusi ja syöksyi lasten huoneeseen, joka myös oli tyhjä.

Nyt hän säikähti toden teolla. Minne lapset olivat kadonneet, eivät kai ne miehet olleet vieneet heitäkin.

”Ron! Sofia!” Abby huusi uudelleen ja alkoi tutkia kaikkia mahdollisia paikkoja, minne lapset olisivat saattaneet piiloutua. Viimein hän löysi heidät vessasta, jonne he olivat paenneet ja lukinneet oven perässään. ”Avatkaa, minä täällä. Abby.” Hän huusi ja koputti varovaisesti ovelle.

Kesti tovin ja toisenkin, ennen kuin ovi avattiin ja lapset astuivat ulos. Kummankin kasvot olivat kyyneljuovilla ja he tärisivät pelosta.

”Ne miehet vei isän ja äidin.” Sofia niiskutti ja suuri pullea kyynel vierähti hänen poskelleen.
”Oletteko kunnossa?” Abby kysyi ja tarkasti molemmat lapset.
”Ollaan me.” Ron sanoi ja pyyhki nenäänsä. ”Minne ne vei isän ja äidin?” Hän kysyi ja katsoi Abbya toiveikkaana.
”En tiedä.” Abby sanoi totuudenmukaisesti. ”Mutta me löydämme heidät varmasti.” Hän lisäsi, vaikkei ollutkaan varma.
”Abby.” Kuului ääni ovelta ja Abby kääntyi katsomaan.
”Zack. Ne veivät Georgen ja Alician.” Abby sanoi ja katsoi tummia huolestuneita kasvoja, joista napitti suklaanruskeat silmät.
”Paha takaisku.” Zack sanoi ja yritti pitää äänensä normaalina huomattuaan lapset.
”Zack, Abby. Mikä tilanne?” Kysyi paikalle juoksujalkaa saapunut Westwood.
”George ja Alicia on viety.” Abby kertoi Westwoodille.
”Hemmetti.” Westwood manasi raskaasti.

Tuli hiljaista, kukaan ei tiennyt mitä sanoa. Vähän myöhemmin Sid ja Artie tulivat paikalle ja saivat tietää mitä oli tapahtunut.

He päättivät tehdä suunnitelman aamulla. Lapset päätettiin sijoittaa Abbyn ja Zackin asuntoautoon lopuksi yöksi.
Aamu saapui harmaana ja ankeana. Aamiaisen jälkeen he alkoivat miettiä mitä olisi paras tehdä. Heidän pitäisi lähteä, mutta toisaalta he eivät voineet jättääkään kahta jäsentään noiden ihmisten käsiin. He siis päättivät olla vielä muutaman yön paikalla, mikä tarkoitti vartioinnin tuplaamista ja erityistä tarkkaavaisuutta, jottei heitä enää toiste yllätettäisi.

Päivä kului hitaasti ja sitä seuraava yö vieläkin hitaammin. Epätietoisuus ja epätoivo kasvoivat sitä mukaa, kun aika kului, eikä Georgesta ja Aliciasta kuulunut mitään. Sitä seuraava päivä kului yhtä hitaasti, samoin yö.

Oliotkin pysyivät poissa, kuin niitä ei olisikaan ollut olemassa. Se huolestutti hieman leirin asukkeja, sillä ne eivät milloinkaan jättäneet tilaisuutta käyttämättä, jos tuoretta lihaa oli tarjolla. Kolmas päivä valkeni yhtä harmaana kuin edellisetkin, ellei jopa harmaampana ja alakuloisempana.

”Me emme voi olla enää pidempää, sillä me olemme tässä kuin tarjolla.” Westwood puki ajatukset sanoiksi. ”Haluaisin kyllä odottaa vielä, mutten voi vaarantaa muita. Tämä on raskasta, mutta me lähdemme aamulla ja toivomme, että näemme heidät vielä joskus.” Hän lisäsi synkkänä.

Hän ei halunnut lähteä, mutta oli pakko. Oli ajateltava muita, vaikka se tuntuikin niin raskaalta ja ikävältä. Lisäksi hänellä oli paha aavistus, sellainen joka hänellä oli ollut silloin kun kadonnut oli lopulta löytynyt kuolleena, eikä se ollut lainkaan mukava tunne.

Päivä eteni hitaasti ja jokainen tuntui olevan apeana. Illan pimetessä jokainen keräsi tavarat omiin kulkupeleihinsä, jottei niitä aamun tullen tarvitsisi keräillä ja lähtö sujuisi jouhevasti.

Yö eteni ja oli hiljaista. Vain tuuli vaikersi läheisen kalliomuodostelman koloissa ja raoissa. Kesken rauhallisen hetken kuului voimakas moottorin ääni ja kolinaa, joka lähestyi. Pian se oli kohdalla ja pysähtyi.
Vartijat suunnistivat äänen suuntaan ja samassa tummasta ajoneuvosta lensi jotain suurta ja painavaa. Meni tovi ja toinen lähes samankokoinen tumma ja painava heitettiin edellisen perään. Molemmista kuului pehmeä mätkähdys, kun ne osuivat karuun, kuivaan maahan.

Tämän jälkeen ajoneuvo kääntyi ja katosi kolisten yön pimeyteen.

Vartijoista kaksi meni tutkimaan taskulampun valossa, mitä heidän leiriinsä oli heitetty. Toinen oli huutaa pelosta, kun hän näki elottoman ruumiin makaamassa lähes epäluonnollisessa asennossa.

”Hae Westwood tänne.” Toinen sanoi.

Ensimmäinen nyökkäsi ja paineli juoksujalkaa sinne missä Westwood partioi.

”Westwood. Ruumis.” Mies sai sanotuksi ja jäi sitten odottamaan, mitä hänen tulisi tehdä.
”Missä?” Westwood kysyi heti.
”Tuolla. Tulkaa niin näytän.” Mies sanoi ja näytti pahoinvoivalta. ”Ne ovat todella pahassa kunnossa.” Hän lisäsi ja muisti vielä veren peittämät kasvot, jotka hän oli taskulampun valokeilassa nähnyt.
”Ne?” Westwood kysyi ja paha aavistus vain kasvoi.
”Niin, niitä on kaksi.” Mies sanoi. ”En ole varma heidän henkilöllisyydestään, mutta vahva epäilys on ja siksi tulin hakemaan sinut.” Hän jatkoi.
”Toivottavasti olet väärässä.” Westwood sanoi ja yritti pitää tunteensa kurissa. Hän lisäsi vauhtia ja harppoi ohi asuntoautojen ja pysähtyi vasta kivimuodostelmalla, joka oli vähän matkanpäässä leiristä.

Hän kyykistyi toisen ruumiin viereen ja osoitti sitä taskulampulla. Melkein heti hän oli pudottaa lampun tunnistaessaan pahasti runnellun ruumiin, se oli George. Hän nousi ja asteli jäykin askelin toisen ruumiin luo, melkeinpä arvaten kuka se olisi. Hän toivoi, ettei niin olisi, mutta se toivo mureni, kun hän näki veriset kalpeat kasvot valokeilassa.

”Alicia.” Westwood kuiskasi tukahtuneella äänellä ja iski nyrkkinsä lujasti kuivaan kiviseen maahan. Hetken hän oli alallaan, kunnes kääntyi katsomaan miestä, joka oli hänet hakenut. ”Olisiko niin ystävällinen ja hakisit Sidin ja Artien. Älä päästä Abbya tänne, minä kerron hänelle itse.” Hän pyysi äänen vavahdellessa tunteiden voimasta.
”Tapahtuu heti.” Mies sanoi vaisusti ja paineli takaisin leiriin niin lujaa kuin jaloistaan pääsi, toisen palatessa takaisin vartiopaikalleen.

Jäätyään yksin, Westwood valahti polvilleen maahan, aivan Alician viereen. Hän tunsi suunnatonta surua tämän kuolemasta, sillä tämä oli ainoa, mitä oli ollut jäljellä Rosaliesta.

Miten mahtaneekaan jatkua tästä... Tämä kun jäikin aika synkkään kohtaan...
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 27.06.11 - klo:18:58
”Tapahtuu heti.” Mies sanoi vaisusti ja paineli takaisin leiriin niin lujaa kuin jaloistaan pääsi, toisen palatessa takaisin vartiopaikalleen.

Jäätyään yksin, Westwood valahti polvilleen maahan, aivan Alician viereen. Hän tunsi suunnatonta surua tämän kuolemasta, sillä tämä oli ainoa, mitä oli ollut jäljellä Rosaliesta.


Oli aivan hiljaista, ei edes tuuli vinkunut kuivassa kallioisessa maastossa, oli kuin sekin olisi ottanut osaa tämän pienen yhteisön menetykseen ja vaiennut. Ainoa joka valaisi pimeää maisemaa, olivat tähdet pilvettömällä yötaivaalla. Muutama tähti vilkutti vai olikohan se sittenkin joku vanha satelliitti, joka yhä kiersi radallaan, Westwood mietti.

Äkkiä hän hätkähti kuultuaan rapsahduksen aivan läheltä. Hän ajatteli ensin, että Sid ja Artie olivat jo tulleet, mutta ympärilleen katsottuaan hän totesi, ettei hänen seuranaan ollut muuta kuin nuo kaksi veristä ruumista. Hän katsahti surullisena Georgea, josta oli pitänyt kovin ja jota hän oli pitänyt kuin omana poikanaan siitä asti, kun tämä oli isänsä menettänyt. Toivo parannuksen löytämisestä oli kaikonnut Georgen kuoleman myötä.

Westwoodin vielä katsellessa Georgea, tämän silmät revähtivät auki, eivätkä ne enää olleet lempeät vihreänruskeat silmät. Ne verestivät ikävästi ja niiden päällä oli vaalea kalvo, niin että silmät näyttivät sairailta ja kammottavilta.

”George?” Westwood kysyi hämmentyneenä, mutta pysyi kuitenkin varuillaan, sillä jotain hämärää tässä nyt oli. Sormet kiertyivät kylmän aseen perän ympärille vanhasta tottumuksesta ja hän hengitti kiivaasti, katse tiukasti olennossa.

Hän näki, kuinka tuo repaleinen, verinen olento nousi hitaasti jaloilleen, vaikka sen kaiken järjen mukaan piti olla kuollut. Myös Westwood nousi jaloilleen ja valmistautui tarvittaessa juoksemaan pakoon. Olento ei välittänyt, vaikka repaleisesta kaulasta ja auki revitystä rinnasta valuikin yhä runsaasti verta. Se tuijotti verestävin silmin Westwoodia ja päästi lopulta kammottavan kurluttavan rääkäisyn.

Westwood hätkähti ja astahti vaistomaisesti taaksepäin. Hän tiesi, mitä hänen pitäisi tehdä, mutta nyt se oli monin verroin vaikeampaa, sillä hän tunsi miehen, joka tuo olento oli vielä jonkin aikaa sitten ollut. Oli helpompi tappaa, kun ei tuntenut kohdettaan. Nyt hän ymmärsi, mitä George oli käynyt läpi joutuessaan ampumaan isänsä, tämän pyynnöstä.

”George.” Westwood yritti vedota niihin rippeisiin, joita hän toivoi vielä olennossa olevan. Hän toivoi, ettei hänen tarvitsisi ampua.

Olento seisoi vielä paikallaan ja kallisti päätään, kuin olisi kuullut tutun nimen. Westwood rentoutui hieman, muttei irrottanut katsettaan olennosta, eikä hellittänyt otettaan aseestaan. Äkkiä olento syöksyi eteenpäin yllättävän ketterästi, ottaen huomioon sen kunnon.

Westwood nosti aseen eteensä ja puristi liipaisinta, laukaus kajahti hiljaisessa yössä kovana ja terävänä. Hän oli sulkenut silmänsä, sillä ei voinut katsoa Georgea, josta oli tullut hirvittävä veren- ja lihanhimoinen olento. Hän kuuli pehmeän tömähdyksen, kun olento kesken matkan lysähti selälleen kuivalle, kovalle maalle.

Westwood seisoi vielä tovin paikallaan, sydän villisti takoen ja ase yhä osoittaen Georgen ruumista, joka ei enää liikahtanutkaan. Käsi laskeutui hitaasi alas ja hän avasi silmänsä, vilkaisten inhoten kädessään olevaa asetta.

”Mitä tapahtui?” Kysyi Sid, joka oli juossut paikalle.
”Hän muuttui.” Westwood sanoi hiljaa, tuijottaen maassa makaavaa ruumista, jonka avoimet silmät tuijottivat lasittuneina tyhjyyteen. Silmien välissä oli pieni pyöreä punainen reikä, josta valui ohut punainen noro alas nenän varteen saakka.

Mitenkähän mahtanee jatkua tästä? Kerrohan sinä se....
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 01.07.11 - klo:18:44
”Mitä tapahtui?” Kysyi Sid, joka oli juossut paikalle.

”Hän muuttui.” Westwood sanoi hiljaa, tuijottaen maassa makaavaa ruumista, jonka avoimet silmät tuijottivat lasittuneina tyhjyyteen. Silmien välissä oli pieni pyöreä punainen reikä, josta valui ohut punainen noro alas nenän varteen saakka.


”Bill, oletko kunnossa, tai siis eihän se ehtinyt purra sinua?” Artie kysyi huolestuneena ja katseli ystävänsä synkeitä kasvoja, joilta kuvastui myös syvä suru.
”Ei, se ei ehtinyt purra.” Westwood vastasi lyhyesti ja katsoi ystävänsä totisia kasvoja. ”Tämä… tämä oli ainoa kerta, kun toivoin ettei minun olisi tarvinnut ampua.” Hän sanoi viimein ja painoi katseensa maahan.
”Ymmärrän.” Artie sanoi ja laski kätensä Westwoodin hartialle. Tiesi, ettei ollut helppoa ampua itselleen läheiseksi tullutta ihmistä, vaikka tämä olikin muuttunut yhdeksi tuollaiseksi verenhimoiseksi olennoksi. ”Lisa jäi Abbyn seuraksi.” Hän vaihtoi puheenaihetta.
”Hän siis sai tietää.” Westwood sanoi. ”Minä kun toivoin, että olisin voinut itse kertoa sen. Miten pahasti Abby otti sen? Tai siis tiedänhän mitä, miten paha isku tämä on meille kaikille, mutta häneen tämä varmasti koskee eniten.” Hän jatkoi.
”Järkyttyi pahasti.” Artie sanoi ja näki ystävänsä kasvojen ilmeen synkkenevän entisestään. ”Ei hätää, Zack ja Lisa ovat hänen seurassaan ja pitävät hänestä ja lapsista huolen.” Hän lisäsi ja puristi kevyesti ystävänsä olkaa.
”Ronin ja Sofian on saatava tietää tapahtuneesta ja mieluusti lähimpien kertomana, kuin kiertoteitse.” Westwood sanoi, sillä oli miettinyt jo, miten asiasta voisi keskustella lasten kanssa.

Olivathan he tietenkin nähneet kuolemaa ja kuolleita, mutta omien vanhempien kuolema oli eri asia ja sellainen, jota he eivät uskoneet koskaan tapahtuvaksi. Hän ei tiennyt kuinka paljon kuusi ja seitsenvuotiaat lapset loppujenlopuksi ymmärsivät tällaisia juttuja ja se huolestutti häntä.

”Niin.” Artie myönsi.
”Tuota, minä tai Lisa voimme kertoa.” Sid sanoi ja suunnitteli kysyvänsä neuvoja Marylta, joka osasi käsitellä lapsia erinomaisesti.
”Se olisi hyvä.” Westwood huomautti ja katsoi Sidiä kiitollisena. ”Nyt meidän olisi haudattava ruumiit, mieluiten niin, ettei kukaan pääsisi häiritsemään heidän lepoaan.” Hän lisäsi.

Artie ja Sid nyökyttelivät ja nuo kolme miettivät kiivaasti miten toteuttaa sen, sillä he eivät halunneet vainajien joutuvan sen enempää eläinten, kuin hautarosvojen riepoteltavaksi.

Pitkään oli hiljaista, vain tuuli vinkui kallion sokkeloissa ja kuulosti siltä kuin joku tai jokin olisi vaikertanut ikivanhan kalliomuodostelman uumenissa.

Tässä tällainen pieni pätkänen tällä kertaa. Miten mahtanee jatkua tuosta?
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 02.07.11 - klo:16:09
”Se olisi hyvä.” Westwood huomautti ja katsoi Sidiä kiitollisena. ”Nyt meidän olisi haudattava ruumiit, mieluiten niin, ettei kukaan pääsisi häiritsemään heidän lepoaan.” Hän lisäsi.

Artie ja Sid nyökyttelivät ja nuo kolme miettivät kiivaasti miten toteuttaa sen, sillä he eivät halunneet vainajien joutuvan sen enempää eläinten, kuin hautarosvojen riepoteltavaksi.

Pitkään oli hiljaista, vain tuuli vinkui kallion sokkeloissa ja kuulosti siltä kuin joku tai jokin olisi vaikertanut ikivanhan kalliomuodostelman uumenissa.


Viimein he päättivät viedä ruumiit kallion uumenissa oleviin sokkeloihin, jonne saattoi eksyä, jos niitä ei tuntenut. Westwood tunsi tämänkin paikan, sillä hänellä oli ollut kerran katoamistapaus, jossa kadonnut viimein löytyi luolastosta ja kuin ihmeenkaupalla, elossa. Hän yritti palauttaa mieleensä pääreitin, jota oppaat olivat käyttäneet ja viimein erään sivukammion, jonne turisteja ei koskaan viety. Se olisi hyvin rauhallinen ja sopiva paikka, josta kukaan ei osaisi ruumiita etsiä.

Artie otti häntä hakeneen miehen mukaansa ja he lähtivät hakemaan jotain, jolla kantaa ruumiit luolastolle, sekä lapioita ja että otain, millä sytyttää tuli. He joutuisivat olemaan luolastossa sen verran pitkään, ettei kannattanut kuluttaa taskulamppujen paristoja loppuun, kun niitä ei enää saanut oikein mistään.

Westwood ja Sid jäivät odottamaan ja samalla vartioimaan ruumiita, jotteivät haaskaeläimet tulisi niitä syömään, sillä nekin saisivat saman taudin ja muuttuisivat. Yö oli pimeimmillään ja taivas oli mennyt pilveen. Viileä yöilma oli hiljalleen muuttunut lämpimämmäksi ja kosteaksi, joka ennusti tulevaa sadetta. Jostain kaukaa kantautui hiljaisena ukkosen jyrinää. Se oli vielä kaukana, eikä ehtisi leirille vielä pitkään aikaan.

”Kun olemme saaneet heidät haudan lepoon, meidän on viimeinkin lähdettävä liikkeelle. Olemme olleet jo nyt liian kauan yhdessä paikassa.” Westwood sanoi, rikkoen painostavan hiljaisuuden heidän väliltään.
”Olet oikeassa.” Sid myönsi ja huokaisi syvään.

Tuntui pahalta, että piti niin pian lähteä, eikä kenellekään jäänyt aikaa käsitellä tapahtunutta. Oli pakko lähteä, sillä muutoin uhreja saattaisi tulla lisää. Vaikka nyt olikin ollut rauhallista, ei se tarkoittanut, etteikö noita hirvittäviä olentoja liikuskellut lähialueilla. Niitä oli monin verroin enemmän kuin heitä. Tavallinen ihminen oli nyt uhanalainen laji, sillä nuo olennot olivat nyt enemmistö tässä maailmassa.

”Tiedän, ettemme voi jäädä, mutta nyt minäkin toivoin, että olisimme voineet jäädä vielä päiväksi.” Sid sanoi ja katseli kenkänsä kärkiä. Hän sotilaana tiesi, että oli oltava liikkeellä ja pidettävä tunteet kurissa, mutta nyt nuo tunteet alkoivat nousta pintaan, sillä George ja Alicia olivat tulleet hyvin läheiseksi hänellekin.
”Tiedän.” Westwood sanoi äänen värähtäessä hieman. Hän katseli jonnekin pimeyteen ja tunsi palan takertuneen kurkkuunsa.

Hiljaisuus laskeutui jälleen heidän välilleen, sillä kumpikaan ei keksinyt mitään puhuttavaa. He tyytyivät vain odottamaan Artieta, joka palasikin vähän ajan kuluttua muutamia miehiä mukanaan. Nopeasti he nostivat ruumiit paareille ja peittelivät mukanaan tuomilla huovilla, sillä näky ei ollut järin kaunis. Hiljaisina ja murheellisin mielin he lähtivät kulkemaan kohti kalliomuodostelmaa, jonka juurella oli vieläkin portti, josta pääsi luolastoon. Portti oli lukittu, mutta sen avaaminen ei vienyt pitkääkään aikaa, sillä aika ja kosteus olivat tehneet työnsä, lukko ja kettinki olivat ruostuneet ja antoivat myöden jo parilla iskulla.

Sytytettyään muutamia soihtuja, he astuivat luolastoon sisälle, missä vallitsi ikuinen pimeys ja hiljaisuus. Ainoat äänet olivat heidän askeleet kosteaa hiekkaista lattiaa vasten. Matka kesti pitkään, kunnes he viimein kääntyivät päätieltä sivuun ja jatkoivat kapeaa mutkaista käytävää pitkin peräkanaa, kunnes käytävä leveni ja he huomasivat tulleensa avaraan luolaan. Luolasta ei lähtenyt muita käytäviä ja sen katosta roikkui ajan ja kosteuden muodostamia stalaktiitteja ja lattialta kurotteli kohti kattoja stalagmiitteja. Osa näistä tippukivistä oli luonut kauniita pylväitä, jotka välkehtivät hämärässä valossa kauniisti.

Westwood ohjasi heidät erään hyvin kauniin muodostelman luokse ja näytti mistä kaivetaan. Pitkän aikaa ainoat äänet tulivat lapioista, kostean hiekan rahinasta ja veden tippumisesta. Viimein iso kuoppa oli valmis ja he saattoivat laskea molemmat ruumiit vieretysten kuopan pohjalle. Hetken nuo kaikki katsoivat kuopan reunalta, sen pohjalla makaavia ruumiita, kunnes alkoivat heittää hiekkaa takaisin. Kesti kunnes kaikki oli lapioitu takaisin ja sen jälkeen tuo pieni ryhmä kokosi kasan kiviä hiekkakeon päälle, varmistaakseen, ettei kukaan tai mikään voisi häiritä noiden kahden ikuista lepoa.

Mutistuaan vielä hiljaiset hyvästinsä he suuntasivat takaisin ahtaaseen käytävään, jota pitkin he astelivat ja päätyivät takaisin pääväylälle ja palasivat ulos, missä tuntui kovin kuumalta, viileässä luolassa vietetyn ajan jälkeen. Jossain kaukana kallion toisella puolella näytti välkähtävän kirkas valo, joka katosi pian pimeyteen. Välähdyksen jälkeen kuului kaukaista jylinää, joka kieli ukkosen olevan hieman lähempänä kuin aiemmin.
Kukaan ei vieläkään sanonut mitään, vaan he kaikki palasivat takaisin leiriin, jossa oli hyvin hiljainen tunnelma. Tuskin he olivat ehtineet leirin keskelle, kun erään vaunun ovi aukesi ja joku juoksi tuulispäänä heitä kohti ja tömähti vasten Westwoodia.

”Miksi sinun piti ampua häntä? Miksi?!” Abby huusi ja katsoi kyyneleisin silmin Westwoodia ja iski nyrkkinsä tämän rintaan. Westwood ei estänyt hoikkaa naista, vaan katsoi tätä hyvin surullinen ilme kasvoillaan.

”Olen niin pahoillani.” Westwood sanoi hiljaa tukahtuneella äänellä ja otti pian lempeästi naista kiinni ranteista. Hän vaikeni ja katsoi Abbya, jonka posket olivat kyynelistä märät. ”En olisi halunnut, mutta minun oli pakko.” Hän lisäsi viimein.
”Me olisimme varmasti voineet auttaa häntä jotenkin.” Abby intti.
”Emme olisi. Hän oli jo kuollut, kun hän muuttui.” Westwood vastasi lempeästi ja irrotti otteensa Abbyn ranteista.


Mitä seuraavaksi mahtaa tapahtua?
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 04.07.11 - klo:21:08
”Miksi sinun piti ampua häntä? Miksi?!” Abby huusi ja katsoi kyyneleisin silmin Westwoodia ja iski nyrkkinsä tämän rintaan. Westwood ei estänyt hoikkaa naista, vaan katsoi tätä hyvin surullinen ilme kasvoillaan.

”Olen niin pahoillani.” Westwood sanoi hiljaa tukahtuneella äänellä ja otti pian lempeästi naista kiinni ranteista. Hän vaikeni ja katsoi Abbya, jonka posket olivat kyynelistä märät. ”En olisi halunnut, mutta minun oli pakko.” Hän lisäsi viimein.
”Me olisimme varmasti voineet auttaa häntä jotenkin.” Abby intti.
”Emme olisi. Hän oli jo kuollut, kun hän muuttui.” Westwood vastasi lempeästi ja irrotti otteensa Abbyn ranteista.

”Oletko varma, ettei muuta keinoa ollut?” Abby kysyi itkuisena ja antoi käsiensä laskeutua alas.
”Olen.” Westwood vastasi. ”Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta, sillä hän ei enää ollut veljesi. Toivon niin, ettei minun olisi tarvinnut tehdä sitä.” Hän jatkoi ja painoi katseensa maahan.

Abby aikoi vastata, kun äkkiä jostain lähistöltä kuului karmea eläimellinen rääkäisy, joka ei ollut lähtöisin yhdestäkään heidän tuntemastaan eläimestä.

He seisoivat paikallaan ja kuuntelivat. Ääni toistui ja se kylmäsi jokaisen sydäntä, sillä se kertoi vaarasta, joka lähestyi ja jota he olivat yrittäneet vältellä.

”Ne ovat täällä!” Westwood sanoi kauhistuneena ja yritti nähdä miten lähellä nuo eläimelliset olennot olivat. ”Abby, painu vaunuusi ja lähtekää heti liikkeelle.” Hän sanoi sitten ja alkoi varmistaa, että hänellä oli aseessa tarpeeksi luoteja.
”Takanasi!” Abby kirkaisi ja perääntyi askelen taaksepäin.

Westwood ei aikaillut, vaan nappasi nopeasti kiinni repaleista olentoa ja heitti sen maahan kuin räsynuken. Ennen kuin olento edes ehti liikahtaakaan, Westwood oli sen kimpussa. Kuului kova rusahdus ja pian olento makasi alallaan maassa.

”Liikettä nyt Abby. Sid, koko leiri pitää saada liikkeelle ja heti tai kaikki joutuvat noiden ruuaksi!” Westwood karjui ja ampui saman tien kaksi olentoa, jotka yrittivät hyökätä Sidin ja Artien kimppuun. ”Ja vauhtia sittenkin!” Hän huusi ja samassa tuntui kuin koko maa olisi alkanut elää, sillä noita repaleisia kalmanhajuisia olentoja alkoi tulla joka suunnasta. Hän tiesi, että he olisivat pian saarroksissa, jolleivät pääsisi liikkeelle.

”Kuulitte mitä hän sanoi, liikettä niveliin ja heti!” Sid karjaisi terävän käskyn, jota toteltiin ilman mutinoita.

Ihmiset juoksivat vaunuihinsa niin lujaa kuin jaloistaan pääsivät ja vetivät ovet perässään kiinni ja lukitsivat ne.
Verenhimoiset olennot tiesivät missä saalis oli ja yrittivät päästä vahvasti suojatuista ovista, ikkunoista ja seinistä läpi. Jonon ensimmäinen auto lähti liikkeelle hiekkaa pöllyttäen ja muut seurasivat niin lujaa kuin pystyivät. Renkaat sutivat hiekassa ja ulvoivat, mutta pian kaikki olivat liikkeellä. Jopa Artie, Westwood ja Sid olivat nousseet ensimmäiseen vaunuun.

He kuulivat miten olennot takoivat autojen kattoja ja seinämiä, yrittivät repiä irti ovia ja ikkunoita. Kuului kirskuvaa ääntä, kun niiden kynnet raapivat vankkaa metallia.

”Meidän on saatava lisää vauhtia, sillä tätä menoa nuo perkeleet pääsevät vielä läpi seinistä.” Westwood kirosi ja muisti oikein hyvin sairaalan hissin, josta olio oli tunkenut läpi kuin se olisi ollut vain pahvia.

”Bill, oletko kunnossa?” Kysyi Lisa, joka tuli vaunun takaosasta ja katsoi Westwoodia huolissaan.
”Olen.” Westwood vastasi ja katsoi lämpimästi Lisaa. ”Pysy kaukana ikkunoista ja ovesta, ne perkeleen pirut yrittävät repiä niitä auki.” Hän varoitti naista, joka näytti valahtaneen kauhusta kalpeaksi.

Kun vauhtia alkoi olla enemmän, suurin osa repaleisista olioista putosi alas maahan ja osa niistä kieri autojen renkaiden alle. Ajoa kesti kauan ja viimein viimeisetkin sinnikkäimmistä putosivat kyydistä.

”Mistä helvetistä ne oikein tulivat?” Artie kysyi, sillä koko leiri asukkaineen oli ollut viimepäivät hyvin hiljaa ja varovaisina.
”En tiedä ja hyökkäys oli massiivinen.” Sid sanoi huolissaan. ”Kuin ne olisivat jollain lailla järjestäytyneet.” Hän lisäsi ja toivoi, ettei niin ollut.
”Niitä ei ole vielä koskaan ollut kerralla noin paljon.” Westwood sanoi ja tunsi olonsa tukalaksi. Jos ne saattoivat järjestäytyä, niin ties mitä muuta ne voisivat vielä tehdä. Heidän puolustuksensa ei riittäisi pitkäksi aikaa.
”Mitä meidän pitäisi tehdä?” Artie kysyi, sillä häntäkin asia huolestutti.
”Ajetaan nyt vielä jonkin aikaa ja leiriydytään sitten jonnekin suojaisaan paikkaan. Meidän on joka tapauksessa tarkistettava ovatko kaikki kunnossa ja korjattava kulkupelimme, sillä muutoin ne eivät kestä toista samanmoista hyökkäystä.” Westwood sanoi.

Tuli vähän tällainen sekava jatkopalanen. Mut miten mahtanee jatkua tästä?
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 11.07.11 - klo:07:28
”Mistä helvetistä ne oikein tulivat?” Artie kysyi, sillä koko leiri asukkaineen oli ollut viimepäivät hyvin hiljaa ja varovaisina.
”En tiedä ja hyökkäys oli massiivinen.” Sid sanoi huolissaan. ”Kuin ne olisivat jollain lailla järjestäytyneet.” Hän lisäsi ja toivoi, ettei niin ollut.
”Niitä ei ole vielä koskaan ollut kerralla noin paljon.” Westwood sanoi ja tunsi olonsa tukalaksi. Jos ne saattoivat järjestäytyä, niin ties mitä muuta ne voisivat vielä tehdä. Heidän puolustuksensa ei riittäisi pitkäksi aikaa.
”Mitä meidän pitäisi tehdä?” Artie kysyi, sillä häntäkin asia huolestutti.
”Ajetaan nyt vielä jonkin aikaa ja leiriydytään sitten jonnekin suojaisaan paikkaan. Meidän on joka tapauksessa tarkistettava ovatko kaikki kunnossa ja korjattava kulkupelimme, sillä muutoin ne eivät kestä toista samanmoista hyökkäystä.” Westwood sanoi.


Ajettuaan vielä joitain tunteja he päätyivät viimein suuren kalliomuodostelman kupeeseen. Jyrkkäseinäinen kallio kohosi ylöspäin, kunnes kaartui hieman, kuin jonkinlaiseksi katokseksi. Eihän se täydellinen suoja ollut, mutta tyhjää parempi kuitenkin ja seinämä oli niin sileäpintainen, ettei voinut kuvitellakaan siinä olevan minkäänlaista kädensijaa edes noille olennoille.

Aamu alkoi valjeta, kun he viimein olivat saaneet leirinsä pystytettyä ja suojaukset valmiiksi. Vaikka itse kukin oli väsynyt, paiskivat he silti töitä, korjatakseen jäljet, joita nuo pirut olivat saaneet aikaan. Lisa kävi läpi kaikki leirin asukit ja totesi, että kaikki olivat selvinneet.

Puolen päivän maissa aurinko porotti jo niin kuumana, että suurin osa vetäytyi varjoon lepäämään ja odottamaan, kunnes päivä taas alkaisi hieman viiletä. Abby sen sijaan asteli veljensä vaunulle, jonka Jones oli ajanut koko matkan edelliseltä paikalta, kun eiväh he olleet halunneet jättää sitä noiden olioiden revittäväksi. Hetken hän seisoi paikkaillun vaunun ulkopuolella, kunnes viimein nousi sisälle. Vaunussa oli yllättävän viileää, vaikka aurinko porottikin täydeltä terältä ja sai ulkopinnan naksumaan kuumuudesta.

Abby epäili, että metallinen katto olisi kohta niin kuuma, että sen päällä voisi paistaa vaikka kananmunia. Hän hymähti itsekseen muistaessaan kuinka George oli halunnut kymmenenvuotiaana nassikkana testata, että toimiko se oikeasti niin. Eihän se lopulta ollut toiminut, eikä isä ollut, ollut kovinkaan iloinen nähdessään autonsa konepellillä kananmunasotkua.

George oli selittänyt nolona kokeilustaan ja luvannut pestä auton, mikä oli saanut isän nopeasti leppymään ja nauramaan. Lopulta nuo kaksi olivat yhteistuumin pesseet auton, Abbyn istuessa nurmella nukkensa kanssa ja katsoessa. Hän muisti miten nuo kaksi olivat intoutuneet lopulta vesisotasille ja olleet likomärkiä, kun äiti oli saapunut paikalle.

Lämpimät lapsuuden muistot saivat surumielisen hymyn kohoamaan hänen huulilleen ja kyyneleet vierimään hitaasti hänen poskilleen. Hän kaipasi entistäkin enemmän perhettään, josta jäljellä olivat hänen lisäkseen vain veljen lapset. Hän pyyhki silmänsä ja alkoi katsella ympärilleen, sillä hän halusi jatkaa työtä, jonka isä ja veli olivat aloittaneet.

Abby tutki ahtaan vaunun ja törmäsi useisiin kuviin ja esineisiin, jotka saivat kyyneleet virtaamaan yhä uudelleen ja uudelleen. Pitkän ajan kuluttua hän oli käynyt vaunun läpi ja löytänyt, Georgen päiväkirjan ja läppärin, sekä kansion, jossa oli kaikki tieto, jota tämä oli kerännyt uurastaessaan vasta-aineen parissa. Hän oli myös kerännyt lasten tavarat yhteen kassiin, jonne oli myös laittanut joitain veljensä tavaroita, jotka hän halusi säilyttää muistona tästä. Abby tiesi, että tyhjä vaunu jätettäisiin, kun siitä olisi ensin käytetty kaikki mahdollinen hyödyksi. Hän kantoi kaikki tavarat omaan vaunuunsa, jonka hän jakoi Zackin ja nyt Georgen lasten kanssa.

Abby oli parhaillaan laittamassa tavaroita paikoilleen, kun Sofia tuli paikalle, Ron vanavedessään.

”Eikö isä ja äiti tule enää takaisin?” Tyttö kysyi ja katsoi suurin silmin Abbya.
”Eivät tule.” Abby sanoi, sillä ei halunnut valehdella lapsille.
”Missä isä ja äiti nyt on?” Sofia kysyi sitten.
”Jossain, missä ei ole kipua eikä pelkoa.” Abby sanoi ja katsoi tyttöä surullisena.
”Eikä hirviöitä.” Ron sanoi hiljaa ja katseli varpaitaan.
”Eikä hirviöitä.” Abby toisti ja tunsi palan nousevan kurkkuunsa.
”Kuka meistä huolehtii, jos isä ja äiti eivät tule enää koskaan takaisin.” Sofia kysyi ja katsoi onnettomana Abbya.
”Minä huolehdin.” Abby vastasi ja veti tytön lähelleen. ”Minä huolehdin ja Zack ja Bill ja Artie ja Sid ja Lisa. Me kaikki pidämme teistä huolta, ettekä te jää yksin.” Hän lisäsi ja silitteli lempeästi tytön punertavia hiuksia.
”Kiitos Abby täti.” Sofia sanoi ja niiskaisi.

Abby katsoi lapsia ja päätti, että suojelisi näitä viimeiseen hengenvetoonsa asti. Hän tiesi, että lapset olivat arvanneet jotain ja ymmärsivät enemmän kuin sen ikäisen kuului. Muutenkin he joutuivat tilanteeseen, johon ei lasten olisi kuulunut koskaan joutua. Hän ei voinut ymmärtää, miksi joku halusi tehdä näin. Miksi joku saattoikin riistää lapsilta näiden tärkeimmät ihmiset.

Yksi ihminen toki tuli hänen mieleensä, mutta hän otaksui, kuten muutkin, että tämä oli kuollut heidän paetessaan tämän laboratoriosta viitisentoista vuotta sitten. Silti tämä tuntui kovasti sellaiselta teolta, jonka Devin olisi voinut tehdä.

Hän muisti sen mielipuolisen ilmeen, joka oli vääristänyt miehen muutoin komeat piirteet hirvittävällä tavalla, kun tämä oli hyökännyt ja alkanut repiä hänen vaatteitaan. Hän saattoi vieläkin tuntea miehen kosketuksen ihollaan ja sen muistaminen sai hänet värähtämään inhosta ja kauhusta. Abby toivoi, ettei joutuisi milloinkaan kohtaamaan tuota miestä, etenkään kun hän nyt oli saanut hoitaakseen veljensä lapset ja lisäksi odotti esikoistaan Zackille. Se ei näkynyt niin paljoa vielä, kuin Lisan raskaus, joka oli jo nähtävissä. Hän tiesi, että joutuisi pian kertomaan omasta raskaudestaan, viimeistään sitten, kun se tulisi näkyväksi.

”Penni ajatuksista.” Sofia sanoi ja katsoi Abbya kirkkain silmin. Abby katsoi hymyillen takaisin.
”Minä toin teidän tavaranne ja ajattelin, voisimme laittaa ne yhdessä paikalleen. Mitäs sanotte?” Abby kysyi.
”Joo.” Lapset sanoivat ja juoksivat edeltä sisemmäksi.

Abby tiesi, etteivät lapset unohtaisi, mutta heidän ajatukset oli nyt siirretty hetkeksi pois vanhempien kuolemasta. Silti olisi vielä monta pitkää ja synkkää iltaa ja yötä edessä ja hän oli valmis heitä kuuntelemaan ja lohduttamaan, sillä näki heissä niin voimakkaina veljensä, äitinsä ja isänsä piirteet, kuin myös Alician piirteet.

Hän nosti Georgen tutkimukseen liittyvät tavarat ja paperit pieneen kaappiin, jossa ne olisivat turvassa, kunnes hänellä olisi parempaa aikaa niitä tutkia ja meni sitten toiseen pikkuhuoneeseen, joka oli annettu Sofialle ja Ronille. Hän laski lasten tavarat pedatulle vuoteella ja yhdessä he alkoivat niitä lajitella ja laitella paikoilleen.

He eivät huomanneet Zackin saapuvan paikalle, vaan tämä seisoi pitkän aikaa katsellen Abbya ja lapsia. Hetken hän näki onnellisen hymyn valaisevan naisen kasvot, joilla yleensä asui suru ja murhe. Hän kääntyi hakeakseen tilkan juotavaa, kun…

Miten mahtanee jatkua tästä? :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 13.07.11 - klo:15:26
He eivät huomanneet Zackin saapuvan paikalle, vaan tämä seisoi pitkän aikaa katsellen Abbya ja lapsia. Hetken hän näki onnellisen hymyn valaisevan naisen kasvot, joilla yleensä asui suru ja murhe. Hän kääntyi hakeakseen tilkan juotavaa, kun hän tunsi jonkun kiertävän kätensä hänen ympärilleen ja hätkähti. Pian Zack kuitenkin hymyili huomatessaan, että se oli vain Abby.

”Abby, sinä totisesti onnistuit säikäyttämään minut, mutta ei se mitään.” Zack sanoi ja katseli naista lempeästi hymyillen.

Abby oli vaiti ja painautui syvään huokaisten Zackia vasten. Hän tunsi olonsa turvalliseksi, kun tunsi miehen vahvan vartalon omaansa vasten. Abby tunsi miten kyyneleet pyrkivät vierimään poskille, mutta hän taisteli vastaan, sillä ei halunnut näyttää suruaan lapsille.

Zack tunsi naisen kevyen hengityksen ihoaan vasten. Se kutitti, mutta hän ei siitä välittänyt sillä tajusi, että tämä tarvitsi nyt läheisyyttä ja rakkautta.

”Oletko kunnossa Abby?” Zack kysyi ja katsoi tutkivasti Abbyn kasvoja.

Hän näki, miten tämä yritti pidätellä itkua. Hän ymmärsi hyvin naisen tunteet ja ymmärsi myös sen, ettei tämä halunnut näyttää sitä lapsille. Niin oli oltava luja, hän ajatteli.

”Olen minä.” Abby vastasi hiljaa ja painoi katseensa alas. ”Minä vain…” Hän yritti jatkaa, muttei tiennytkään miten ja nosti katseensa Zackin tummiin voimakaspiirteisiin kasvoihin. Tämän tummanruskeissa silmissä oli lempeä katse ja kasvoilla hivenen surumielinen hymy.
”Kaikki järjestyy vielä.” Zack sanoi, vaikkei tiennyt itsekään miten se toteutuisi.

Hän kietoi hellästi voimakkaat kätensä Abbyn ympärille ja veti tämän lähelleen. Hän tunsi naisen hoikan lämpimän vartalon lähellä omaansa ja tunsi kasvavaa halua suojella tätä kaikelta pahalta, muttei siltä, joka oli jo tapahtunut.

”Zack. Minä en tiedä, miten jatkaa tästä eteenpäin. Minun on niin kovin ikävä häntä.” Abby sanoi ja kuin varkain karkasi kyynel hänen poskelleen.
”Minä tiedän ja olen aina sinun tukena. En jätä sinua milloinkaan.” Zack sanoi, sillä hänellä oli syviä tunteita Abbya kohtaan. Oli ollut aina ja tulisi aina olemaan. He olivat tunnustaneet tunteensa toisilleen jo joitain vuosia aiemmin ja olleet jo sitä ennen erottamaton pari. Nyt hän ei antaisi minkään heitä erottaa, eikä mistään hinnasta kenenkään satuttaa Abbya.
”Tiedän. Olet niin rakas minulle.” Abby sanoi ja toinen kyynel teki seuraa ensimmäiselle.
”Ja minä rakastan sinua.” Zack sanoi ja nosti hellästi Abbyn kasvot ylöspäin ja veti ne lähemmäksi, painaen lempeän suudelman naisen punaisille huulille.

Hän ymmärsi hyvin Abbyn surun, olihan hän itse kadottanut kaksois-sisarensa silloin kun kaikki kauheus alkoi, eikä tiennyt missä ja millaisessa kunnossa tämä oli. Hän pelkäsi, että tämä oli muuttunut yhdeksi tuollaiseksi hirviöksi, mutta jaksoi silti yhä toivoa, että ehkä vielä joskus näkisi sisarensa.

”Zack, minun piti jo aiemmin kertoa yksi asia, mutta se pääsi unohtumaan.” Abby sanoi viimein ja katkaisi heidän välilleen laskeutuneen syvän hiljaisuuden. Hän katsoi Zackia, kasvoillaan pehmeä, melkeinpä ujo hymy ja kuitenkin poskilla oli lämmin hehku.
”No anna tulla.” Zack vastasi ja katsoi Abbya yhtä aikaa kysyvästi ja lämpimästi.
”Minä olen raskaana.” Abby sanoi ja henkäisi syvään. Hän katsoi Zackia, joka näytti pöllämystyneeltä.
”Siis… mitä?” Zack sai änkytetyksi ja katseli sekavin tuntein Abbya, joka nyt näytti hehkuvan äidillistä lämpöä.
”Me saamme vauvan.” Abby sanoi ja kosketti kevyesti Zackin tummaa poskea. ”Sinusta tulee isä.” Hän lisäsi.
”Tämä on… Vau! Ihanaa!” Zack huudahti haltioissaan ja leveä hymy valaisi hänen kasvonsa. Hän nappasi Abbyn syleilyynsä ja pyöräytti tätä kerran ympäri, kunnes tämän jälkeen suuteli naista oikein kunnolla.
”Zack, kultaseni. Meillä on yleisöä.” Abby sanoi naurahtaen, sillä Ron ja Sofia olivat tulleet katsomaan mitä oli tekeillä.
”Hmm… Niinpä taitaa olla.” Zack naurahti ja hymyili uudelleen niin leveästi, että valkoinen hammasrivi vain välkkyi tummasta komeasta naamasta. ”Kuulitteko, te saatte serkun.” Hän hihkaisi iloisesti ja katsoi nauraen lapsia.
”Saadaanko? Ihanaa.” Sofia henkäisi ja hymyili leveästi.
”Äh, vauva. Ne haisee.” Ron nurisi.
”Olet itsekin ollut vauva.” Zack muistutti ja muisti kyllä, kuinka oli monet kerrat ollut apuna vaippojen vaihdossa.
”Enkä ole.” Ron intti.
”Minä kyllä muistan pienen sinappitehtaan, jonka nimi taisi olla Ron.” Zack kiusoitteli.
”Äsh.” Poika tuhahti ja kysyi sitten. ”Mikä sen nimeksi tulee?”
”Sen näkee sitten, kun se syntyy.” Zack sanoi ja pörrötti pojan kihartuvia hiuksia. ”Abby, meidän on pian kerrottava muillekin.” Hän jatkoi sitten ja kääntyi katsomaan Abbya.
”Tiedän.” Abby sanoi ja aikoi jatkaa, kun…

Joo tuli vähän siirappinen jatkopala, mut kertokaapa te välillä, mitä seuraavaksi tapahtuu...
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 21.07.11 - klo:17:39
”Saadaanko? Ihanaa.” Sofia henkäisi ja hymyili leveästi.
”Äh, vauva. Ne haisee.” Ron nurisi.
”Olet itsekin ollut vauva.” Zack muistutti ja muisti kyllä, kuinka oli monet kerrat ollut apuna vaippojen vaihdossa.
”Enkä ole.” Ron intti.
”Minä kyllä muistan pienen sinappitehtaan, jonka nimi taisi olla Ron.” Zack kiusoitteli.
”Äsh.” Poika tuhahti ja kysyi sitten. ”Mikä sen nimeksi tulee?”
”Sen näkee sitten, kun se syntyy.” Zack sanoi ja pörrötti pojan kihartuvia hiuksia. ”Abby, meidän on pian kerrottava muillekin.” Hän jatkoi sitten ja kääntyi katsomaan Abbya.
”Tiedän.” Abby sanoi ja aikoi jatkaa, kun
ulkoa alkoi kuulua kovaa meteliä, huutoja ja laukauksia.

Kuin yhteisestä sopimuksesta kumpikin syöksyi ulos ja näki, miten satoja repaleisia julman näköisiä olentoja lähestyi nopeasti leiriä. Leirin ihmiset kiirehtivät nopeasti kulkuneuvojen suojiin, mutta silti jokunen juoksenteli sinne ja tänne paniikissa ja kirkui hysteerisenä.

”Mitä te vielä siinä teette, häipykää kun vielä voitte!” Westwood karjaisi ja tappoi kaksi olentoa, jotka mätkähtivät kuivaan hiekkaan.

Zack ei saanut sanaa suustaan, mutta nyökkäsi ja veti Abbyn takaisin sisälle. Hän oli entistäkin enemmän huolissaan tästä, nyt kun tiesi raskaudesta. Zack päätti, että suojelisi Abbya keinolla millä hyvänsä, jottei tälle ja pienelle elämän alulle tapahtuisi mitään pahaa.

”Abby, ota lapset suojiisi ja pysykää kaukana ikkunoista tai ovista, sillä niistä nuo perkeleet yrittävät päästä sisälle.” Zack sanoi ja painoi hellän suudelman Abbyn otsalle.

Abby nyökkäsi ja viittoili Sofiaa ja Ronia tulemaan luokseen, jonka jälkeen he siirtyivät kyyhöttämään vessaan, siihen ainoaan huoneeseen, jossa ei ollut ikkunaa, eikä ylimääräisiä ovia. Abby kuuli ulkoa kantautuvan metelin, huudot ja laukaukset. Häntä pelotti, enemmän kuin koskaan ennen, vaikka he olivat olleet samassa tilanteessa jo useita kertoja. Mutta hyökkäykset eivät olleet aiemmin näin massiivisia kuin nyt ja se jos mikä oli pelottavaa.

Niin Zack kuin Abbykin hätkähti, kun jokin tömähti voimalla heidän vaununsa kylkeä vasten ja vain hetkeä myöhemmin kuului kirouksia ja sarja laukauksia, jotka pian vaihtuivat selkäpiitä karmivaan tuskan ja pelon kirkaisuun. Tuo huuto voimistui ja kohosi, kunnes viimein hiljeni ja vaimeni kokonaan kammottavaksi korinaksi.

Abby painoi silmänsä kiinni ja painoi kädet korvilleen. Sydän takoi hänen rinnassaan hurjana ja kyyneleet vierivät hänen poskilleen, sillä hän oli tunnistanut tuon äänen ja hän tiesi, että nyt heillä oli yksi tukipilari vähemmän.

”Eih.” Abby vaikeroi hiljaa ja painoi otsansa polviaan vasten.

Hetken hänestä tuntui, etteivät he selviäisi, kunnes viimein hän sai hermonsa hallintaa. Oli pysyttävä kasassa, hän hoki ääneti, oli pysyttävä lujana.

”Miksi Bill-setä huusi niin kovasti?” Sofia kysyi kuiskaten.
”Kulta pieni, minä en tiedä.” Abby vastasi, eikä aikonut tarkentaa asiaa, vaikka tiesikin että joutuisi vielä joskus keskustelemaan asiasta perin pohjin lasten kanssa. Hän ei voisi ikuisesti estää heitä tietämästä asioita.

”Ne hirviöt satuttivat häntä, eikö niin?” Ron sanoi ja hänen alaleukansa alkoi väpättää. Abby näki kuinka poika kamppaili itkua vastaan ja käänsi sitten kasvonsa, kun ei kehdannut näyttää kyyneliään.
”Niin, ne satuttivat häntä.” Abby myönsi ja katsoi surullisena lapsia. Ei selvää asiaa voinut kieltääkään, kun hekin sen olivat jo kuulleet ja varmasti arvanneet.

Zack kurkisti varovaisesti ikkunasta, joka nyt oli verestä punainen. Hän näki Westwoodin makaavan maassa ja hänen ympärillään oli ainakin tusina oliota kuolleena, ennen kuin hän oli hävinnyt taistelun. Eloon jääneet oliot ja niiden paikalle tulleet kaverit, repivät miehen ruumiin kappaleiksi. Zack ei voinut kääntää katsettaan pois näystä, vaikka hän tunsi, miten vatsassa muljahti ikävästi ja kuinka päivällinen alkoi hiljalleen pyrkiä ylöspäin. Kirouksen säestämänä hän iski nyrkkinsä voimalla seinää päin.

”Saakeli!” Hän karjaisi ja pomppasi vaistomaisesti taaksepäin, kun aivan yllättäen yksi olioista tunki verisen naamansa ikkunaan.

Hän katsoi verisiä vääristyneitä kasvoja syvän inhon vallassa ja tunsi kuinka kuvotus teki yhä voimakkaampaa paluuta.

”Abby. Me lähdemme.” Zack sanoi ja suuntasi matkailuvaununsa ohjaamoon. Abby ei vastannut mitään, vaan tyytyi vain nyökkäämään.

Abby ajatteli vain herkeämättä, että pääsisivätkö kaikki muut pakoon, vai menettäisivätköhän he vielä lisääkin pienen leirin väkeä. Hän veti lapset lähelleen yrittäen parantaa niin heidän, kuin omaa oloaan, vaikka huoli olikin suuri.

Juuri käynnistetyn moottorin jylinän läpi hän kuuli, kuinka jokin takoi ja repi kattoa hullunlailla, kuin yrittäen kaivautua siitä läpi.

”Zack! Ne yrittävät tulla katon läpi!” Abby huusi ja valmistautui suojaamaan lapsia, jos otus pääsisi läpi.

Zack ei vastannut vaan lisäsi nopeutta, kunnes äkkiä iski jarrut pohjaan. Kuului kolinaa, kun jokin lensi pitkin kattoa ja liukui sitten alas tuulilasia pitkin, ennen kuin mätkähti maahan. Zack painoi kaasua ja lähti niin nopeasti liikkeelle, ettei alas mätkähtänyt olio ehtinyt edes nousta, kun hän ajoi tämän yli.

Hän katseli sivupeileistä, näkyikö niitä lisää ja huomasi ilokseen, että moni muukin pääsi pakoon, vaikka tantereelle jäi paljon kuolleita, joiden lihalla nuo julmat olennot juhlivat. Zack ei huomannut poskilleen vieriviä kyyneleitä, vaan keskittyi ajamaan pois, jonnekin missä he saisivat levähtää vähän pidemmän aikaa.

Hän toivoi, että Sid, Lisa ja Artie olivat pelastuneet tuholta, sillä tällä kertaa kuolleita oli enemmän kuin oli ollut sitten ensimmäisen suuren tuhon, jolloin nuo julmat olennot ilmaantuivat maailmaan.

Päivä ehti vaihtua pimenevään iltaan, kun he viimein saapuivat pieneen hylättyyn kaupunkiin, jonka ainoa elonmerkki oli kasvit, joita kasvoi kaikkialla. Vanhat rakennukset seisoivat yhä pystyssä, mutta olivat kovin rapistuneita ja aivan kasvillisuuden peitossa, samoin ruostuneet autonraadot, jotka yhä olivat siinä minne olivat jääneet tuhon tultua. Vain muutama isompi rakennus vaikutti olevan hieman paremmassa kunnossa, mutta ei niissäkään näyttänyt olevan muuta elämää, kuin kasvit ja linnut.

Zack ajoi vaunun syrjäiseen paikkaan, joka suojasi heitä tuulilta ja toimi myös näköesteenä, sillä eivät he halunneet ilmoittaa koko maailmalle saapuneensa. Etenkään jos niitä olioita lymyili rakennuksien kätköissä. Eivätkä aivan kaikki ihmisetkään olleet aina ystävällisiä ja vastaanottavaisia, joten ympäristö oli varmistettava, ennen kuin saattoi hengähtää edes pienen hetken.

Viimein ne jotka olivat päässeet pakoon, pääsivät tarkastamaan sekä tappionsa, että kulkupeliensä kunnon, sillä nuo paholaismaiset oliot olivat yrittäneet päästä rakenteiden läpi.

Moni oli kuollut, tullut revityksi kappaleiksi ja heidän ruumiinsa olivat jääneet lojumaan edelliselle leiripaikalle. Suru oli käsin kosketeltavaa ja entistäkin raskaampaa, sillä he eivät olleet vielä ehtineet käsitellä edellistä menetystä. Erityisen raskaaksi sen teki se, että myös lapsia oli kuollut ja perheitä oli hajonnut. Kaikkein kovimmin se koki Lisa, joka nyt oli Maryn, Sidin, Sarahin ja Artien hoivissa.

Hän vuodatti sinä iltana katkeran suolaisia kyyneliä enemmän kuin koskaan ennen, sillä oli syvästi rakastanut Billiä, joka nyt makasi kuolleena edellisellä leiripaikalla.

Koko yön ja seuraavan päivän tunnelma oli hiljainen ja apea. Yksi jos toinen vuodatti kyyneliä rakkaidensa vuoksi.
Viimein apeaa päivää seuranneena iltana Zack ja Abby puhuttelivat ihmisiä ja yrittivät rohkaista näitä jatkamaan vielä vähän. Pienen pieni yhteisö tuntui tiivistyvän entisestään ja saavan vähän voimaa takaisin.
Yö sujui rauhallisesti, eikä kaupungissakaan tuntunut olevan muuta liikettä yön aikana, kuin pieniä lepakoita ja pari pöllöä, joiden huhuilun he kuulivat.

Aamu saapui ja Zack asteli aamiaisen jälkeen ulos, hengittäen syvään raikasta viileää aamuilmaa. Hän tiesi, että heidän oli lähdettävä liikkeelle pikimmin, etteivät ne pirut taas hyökkäisi ja koska aikaisin olisi viileämpi matkata. Päivemmällä ilma muuttuisi melkein tukahduttavan kuumaksi.

Hän oli astumassa takaisin sisälle, kun jäi katsomaan tummaa hahmoa, joka seisoi vain metrien päässä hänestä. Tuossa hahmossa oli jotain kovin tuttua.

Tuo hoikka hahmo asteli ripein askelin vaunulle, jolloin Zack tunnisti solakan naisen, jolla oli rastakampaus.

”Zara?” Hän kysyi, eikä ollut uskoa silmiään. Tämä oli siis ollut elossa kaikki nämä vuodet.
”Zack.” Nainen sanoi ja hänen äänessään oli lähestulkoon samaa epäuskoa.
”Oletko se todellakin sinä Zara?” Zack kysyi ja asteli naista vastaan.

Nainen ei vastannut, vaan pysähtyi paikalleen ja katseli tummin silmin Zackia, joka oli venähtänyt tätä paljon pidemmäksi.

”Zack.” Nainen sanoi pehmeällä äänellä ja kasvoille kohosi yhtä aikaa surullinen ja onnellinen ilme. ”Luulin, etten näkisi sinua milloinkaan.” Hän lisäsi.
”Rakas siskoni.” Zack sanoi ja hymyili leveästi.

Hän astahti lähemmäksi, eikä ensin tiennyt mitä tehdä, mutta veti sitten naisen tiukkaan syleilyyn.

”Mitä olet tehnyt koko tämän ajan?” Zara kysyi ja tutkaili veljensä kasvoja. Niin kovin tämä oli muuttunut siitä, kun hän viimeksi tämän nähnyt.
”Tule sisälle, haluan esitellä sinut muutamalle henkilölle ja sitten juttelemmekin pitkään. Minä haluan tietää mssä sinä olet ollut kaikki nämä vuodet.” Zack sanoi ja viittoi Zaraa tulemaan sisälle.

Zara asteli pieneen matkailuvaunuun ja näki kaksi lasta, sekä naisen, joka istui pöydän ääressä vielä syömässä aamiaistaan.

”Abby, tässä on siskoni Zara. Zara tässä on Abby ja Abbyn veljen lapset Sofia ja Ron.” Zack esitteli.
”Hauska tutustua.” Abby sanoi ja tutkaili naista, joka niin kovin muistutti Zackia, vaikka olikin hieman lyhyempi ja sirompi, kuin tämä. Noilla kahdella oli silti samanlaiset silmät ja samanlaiset hymyt.

Zaran hymy hyytyi kun hän tunnisti Abbyn. Hän kääntyi katsomaan veljeään, joka ei vielä tajunnut mitään.

”Miten sinä voit olla tuon kanssa?” Zara kysyi vihaa tihkuvalla äänellä.
”Miten niin? Minä rakastan häntä.” Zack vastasi ja asetti aamiaislautasen Zaran eteen.
”Etkö muka tiedä, että hänen isänsä on syypää tähän kaikkeen.” Zara sanoi ja hänen kasvoilleen nousi raivokas ilme.
”Tiedän.” Zack vastasi ja katsoi hämmentyneenä kaksoissisartaan.
”Tiedät ja silti olet hänen kanssaan.” Zara sanoi ja katsoi Abbya inhoten.
”Ei se hänen syynsä ole.” Zack puolusti Abbya.
”Anteeksi, mutta mistä sinä olet saanut tämän tietää?” Abby puuttui puheeseen.

Hän halusi tietää, sillä tämä asia ei ollut kovinkaan monen tiedossa, eikä siitä muutenkaan keskusteltu, ei edes silloin, kun George oli vielä ollut elossa.

”Meidän johtajamme kertoi.” Zara vastasi.

No niin, miten jatkuu tästä eteenpäin?
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 22.07.11 - klo:18:50
Zaran hymy hyytyi kun hän tunnisti Abbyn. Hän kääntyi katsomaan veljeään, joka ei vielä tajunnut mitään.
”Miten sinä voit olla tuon kanssa?” Zara kysyi vihaa tihkuvalla äänellä.
”Miten niin? Minä rakastan häntä.” Zack vastasi ja asetti aamiaislautasen Zaran eteen.
”Etkö muka tiedä, että hänen isänsä on syypää tähän kaikkeen.” Zara sanoi ja hänen kasvoilleen nousi raivokas ilme.
”Tiedän.” Zack vastasi ja katsoi hämmentyneenä kaksoissisartaan.
”Tiedät ja silti olet hänen kanssaan.” Zara sanoi ja katsoi Abbya inhoten.
”Ei se hänen syynsä ole.” Zack puolusti Abbya.
”Anteeksi, mutta mistä sinä olet saanut tämän tietää?” Abby puuttui puheeseen.

Hän halusi tietää, sillä tämä asia ei ollut kovinkaan monen tiedossa, eikä siitä muutenkaan keskusteltu, ei edes silloin kun George oli vielä ollut elossa.

”Meidän johtajamme kertoi.” Zara vastasi.
”Hän tietää kaiken.” Hän lisäsi ja vilkuili hermostuneena ympärilleen, kuin olisi pelännyt johtajansa lymyävän jossain lähistöllä.
”Onko tällä johtajalla nimeä?” Zack kysyi ja katseli sisartaan miettiväisenä.

Hänellä oli ikävä aavistus, että Zaran mainitsema johtaja tiesi jo varmasti heidän saapumisestaan kaupunkiin. Ei kai hän muuten olisi päästänyt ketään harhailemaan lähialueelle. Hän ei pitänyt siitä, että joutui epäilemään sisartaan, mutta hän tiesi myös, ettei hänellä ollut varaa saattaa muita vaaraan.

”En voi kertoa.” Zara vastasi nopeasti. ”Jos vastaan, minut muutetaan tai joudun areenalle, joudun aseetta tappelemaan hirviötä vastaan.” Hän selitti ja alkoi näyttää pelästyneeltä.

Abby ja Zack olivat vaiti, sillä kumpikin arvasi mistä Zara puhui, eikä se saanut oloa yhtään paremmaksi. Johtaja, kuka sitten olikin, piti valtaa julmin keinoin ja kohteli alaisiaan raa’asti, piti heidät tottelevaisina pelon voimin.

”Muutetaan? Miten?” Abby kysyi, vaikka melkein tiesikin jo vastauksen.
”Ne antavat yhden sellaisen hirviön purra ja sitten vain odottavat, kunnes muutos tapahtuu.” Zara sanoi hiljaa.
”Mitä!” Zack älähti.
”Niin. Jos joku ei tottele, niin johtajan isot miehet vievät hänet, emmekä näe häntä enää milloinkaan.” Zara vastasi ja tuijotteli jalkojaan.
”On vain yksi ihminen, jonka tiedän pystyvän moiseen julmuuteen ja raakuuteen, mutta hän kuoli viisitoista vuotta sitten.” Abby sanoi. ”Paitsi jos puhut totta, hän on sittenkin jollain konstilla selvinnyt hengissä kaikki nämä vuodet. Devin Sinclair oli hänen nimensä.” Hän jatkoi ja tunsi olonsa epämiellyttäväksi.

Hän muisti miehen kosketuksen ja tuoksun. Muisti miltä tämä näytti ja värähti sen kaiken palatessa takaisin, jonka hän oli yrittänyt unohtaa. Hän muisti mielipuolisen katseen, joka pilasi muuten niin komeat piirteet ja kädet, jotka olivat niin satuttaneet.

Ei, hän ei halunnut kohdata tätä enää koskaan, sillä tämä oli varmasti syypää Georgen ja Alician kuolemaan.

”Ei. Älä sano sitä nimeä ääneen. Sitä nimeä eivät saa käyttää muut kuin Johtajan isot miehet.” Zara henkäisi ja hänen silmänsä laajenivat pelosta.
”Minä kutsun sitä paskiaista millä nimellä minua huvittaa.” Abby vastasi tylysti. Hän ei milloinkaan taipuisi tuon miehen tahdon alle, mieluummin vaikka kuolisi sitten. ”Hän on vain ihminen, tavallinen kuolevainen mies, ei jumala.” Hän huomautti.

Zara katseli Abbya ristiriitaisten tunteiden vallassa. Hän yhtä aikaa ihaili naisen rohkeutta, mutta myös paheksui, sillä tuollaiset puheet aiheuttivat sen, että Johtajan isot miehet satuttivat niitäkin, jotka olivat syyttömiä moiseen tekoon.

”Kuinka sinä uskallat?” Zara kysyi paheksuntaa ja ihailua, sekä piilotettua kunnioitusta äänessään.
”Miksi en uskaltaisi?” Abby tokaisi rauhallisesti. ”Se paskiainen ei ansaitse kenenkään kunnioitusta ja se paskiainen sattuu olemaan syy minun vanhempieni ja veljeni kuolemaan.” Hän lisäsi ja tunsi miten kyyneleet pyrkivät vierimään poskille.

Zara katsoi Abbya silmät ymmyrkäisinä, sillä vielä koskaan ei kukaan hänen yhteisöstään ollut uskaltanut puhua Johtajasta noin.

”Johtaja sanoi, että sinun isäsi oli paha ja aloitti tämän kaiken.” Zara sanoi viimein, muttei jatkanut sitä, että Johtaja oli sanonut kaiken muuttuvan paremmaksi, jos viimeinenkin Evans kuolisi.
”Minun isäni aloitti tämän kyllä, mutta hän ei ollut paha, hän yritti tehdä hyvää toisin kuin Devin, joka halusi vain valtaa ja rahaa. Devinin takia meillä on nyt supervirus, jossa on isäni ja Devinin tekeleen pahimmat puolet.” Abby sanoi ja katsoi silmät kipunoiden Zaraa. ”Isä yritti korjata tilanteen, muttei onnistunut eikä ehtinyt, sillä kuoli. Sen jälkeen veljeni yritti jatkaa hänen työtään ja on tehnyt sitä kunnes kuoli, kiitos Devinin, sinun ällöttävän johtajasi.” Hän jatkoi katkerana.
”Hän sanoi, että oli vasta-aine, mutta että te veitte sen häneltä.” Zara intti.
”Minun isäni teki yhden vasta-aineen, mutta siinä on vain yksi ongelma, se ei auta kaikkia, sillä se ei pure Devinin tekeleeseen, eikä ainakaan yhdistelmään.” Abby vastasi. ”Minä jatkan nyt isäni ja veljeni työtä ja toivon, että saan sen valmiiksi, sillä jos minulle käy jotain, ei ole ketään, joka sen voisi tehdä.” Hän lisäsi.

Zara yritti vielä keksiä vasta-argumenttia, muttei keksinyt enää mitään. Hän vain tuijotti naista, jonka kasvoilla oli nyt ilme, jossa oli yhtä aikaa synkkyyttä ja päättäväisyyttä.

Zack arveli, ettei nyt ollut hyvä kertoa sisarelle Abbyn raskaudesta. Ehkä myöhemmin, kunhan asiat olisivat paremmalla mallilla ja joka tapauksessa viimeistään, sitten kun tila tulisi näkyväksi.

”Zara, me emme jää tänne kovinkaan pitkäksi ajaksi, lähdemme varmaankin jo huomenna, joten jos haluat tulla mukaan, olet tervetullut.” Zack sanoi, vaihtaen puheenaihetta.

Zara oli hiljaa. Hän halusi lähteä, mutta pelkäsi, mitä tapahtuisi jos Johtaja saisi tietää. Ei hänellä ketään tärkeää jäisi jälkeen, mutta ei hän halunnut ihmisten kärsivän tottelemattomuudestaan.

”Hyvä on, minä tulen mukaan, mutta sillä ehdolla, ettei minun tarvitse matkustaa hänen kanssaan.” Zara vastasi viimein ja vilkaisi viileästi Abbya.
”Koska läsnäoloni loukkaa sinua, voin minä ja veljeni lapset matkustaa Lisan, Artien ja Sidin kanssa.” Abby sanoi, vaikka se tuntuikin pahalta.

Hän halusi olla Zackin kanssa, muttei myöskään halunnut loukata tämän sisarta. Lisäksi nämä eivät olleet nähneet toisiaan aikoihin, joten he halusivat varmasti viettää aikaa keskenään ja sen hän halusi heille suoda.

”Abby.” Zack aloitti, muttei tiennytkään miten jatkaa. Hän halusi olla Abbyn kanssa, mutta myös Zaran kanssa. ”Hyvä on, vaikken pidäkään tästä.” Hän sanoi sitten.
”Zack, me näemme kyllä toisiamme.” Abby sanoi ja hymyili surumielisesti.

Hän olisi halunnut antaa Zackille suudelman, mutta katsoi, ettei se juuri nyt ollut sopivaa.

”Sofia, Ron. Tulkaa mennään Lisa-tädin luokse.” Hän jatkoi ja viittasi lapsia tulemaan mukaansa.

Sitä ennen hän pakkasi lasten tavarat, vähän omiaan, sekä veljeltään perimänsä tehtävään liittyvät paperit sekä muut tiedostot ja tavarat. Näine hyvineen hän painui Lisan luo, ollakseen samalla tälle tukena, sillä hän oli juuri menettänyt läheisen. Saisipa ainakin uutta ajateltavaa vähäksi aikaa, Abby ajatteli, muttei silti ollut yhtään iloinen.

Tästä päivästä lähtien Abby oli Lisan, Sidin ja Artien matkassa. Hän ei halunnut puhua asiasta, eivätkä he kyselleet, sillä eivät halunneet painostaa tätä mitenkään. Kaiken vapaan aikansa Abby kulutti lukemalla joka ikisen paperi lappusen ja lippusen, joissa hän näki isänsä ja veljensä siistin käsialan.

Aika kului ja hän oli tehnyt itselleen ison kasan muistiinpanoja ja lukenut jo viimeisetkin lappuset. Eräänä iltana hän katseli kulmat kurtussa kaavaa ja mietti. Hän osasi muistiinpanot lähes ulkoa ja yritti miettiä mistä kiikasti. Sitten hän päätti laittaa liput, laput ja muistiinpanot hetkeksi syrjään ja otti eteensä tyhjän valkoisen paperin.

Hetken katseltuaan paperia hän alkoi piirrellä siihen. Hän ikään kuin antoi aivojensa olla hetken vapaalla ja antoi käden piirrellä viivoja ja kuvioita paperille. Äkkiä hän huomasi jotain ja pieni hymy levisi hänen väsyneille kasvoilleen.
Hän kaivoi kaavan esille ja vertaili sitä piirtämänsä kuvan kanssa, jolloin asia selkeni lisää. Hänen täytyi lisätä vielä ainesosa, jota sen enempää isä, kuin velikään ei ollut tullut ajatelleeksi. Voi kun veli olisi täällä, hän ajatteli ja toivoi että olisi voinut näyttää löytönsä tälle.

Nyt hänen olisi vain löydettävä kaikki nuo ainesosaset, jotta saisi tehtyä viimeinkin vasta-aineen joka auttaisi kaikkia.

Abby päätti käydä Zackin luona, sillä halusi näyttää tälle, mitä oli saanut aikaan. Liikkuminen vain oli hankalaa ison vatsan kanssa, eikä menisi enää kauaa, kun lapsi päättäisi tulla maailmaan. Lisa oli saanut kauniin pojan muutamaa kuukautta aiemmin ja pystyi nyt auttelemaan Abbya, joka oli alkanut toden teolla paisua. Abby muisti, mitä Lisa oli kertonut, kun oli viimeksi tutkinut hänet, hän ja Zack saisivat kaksoset, mikä sinänsä ei ollut ihme, kun Zack oli kaksonen itsekin.

”Abby, minne olet menossa?” Lisa kysyi.
”Minun täytyy näyttää tämä Zackille. Minä keksin sen, se toimii nyt.” Abby sanoi hymyillen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. ”Lisäksi haluan viimeinkin kertoa hänelle, että me saamme kaksoset.” Hän lisäsi.
”Hyvä on, vaikka minusta olisi parempi, jos et rasittaisi itseäsi kovin.” Lisa sanoi lääkärimäiseen tyyliinsä.
”Minä ymmärrän.” Abby sanoi. ”Mutta hänen täytyy saada tietää.” Hän lisäsi ja nousi vaivalloisesti seisomaan.
 
Hitaasti ja varovaisesti hän asteli Zackin vaunulle, vaikka olisikin halunnut juosta. Viimein hän oli ovella ja koputti. Ovi avautui ja samalla hetkellä jostain ilmaantui kaksi tummaa ajoneuvoa, jotka pysähtyivät aivan lähelle renkaat kirskahtaen. Abby vilkaisi niitä kulmat kurtussa, muttei ehtinyt tehdä muuta, kun sieltä avattiin tuli.

Abby toimi nopeasti ja työnsi ovelle tulleet Zackin ja Zaran sisälle, paiskaten oven kiinni heidän jälkeensä. Hän itse ei ehtinyt päästä turvaan vaan sai osumia selkäänsä ja kaatui maahan. Viimeinen, mitä hän ajatteli ennen tajuttomuutta oli, toive siitä että hänen syntymättömät lapsensa selviäisivät.

Ajoneuvot starttasivat ja lähtivät nostattaen jälkeensä tomupilven. Vielä vähän aikaa saattoi kuulla renkaiden ulvovan, kunnes tuli hiljaista.

Vaunun ovi reväistiin auki ja Zack juoksi Abbyn luo ja valahti polvilleen tämän viereen. Hän näki verilammikon leviävän tämän alle ja pelkäsi menettävänsä tämän iäksi. Vain pieni toivon kipinä sai hänet pysymään rauhallisena, sillä hän näki Abbyn hengittävän, joskin hyvin huomaamattomasti.

”Abby! Eih!” Zack huudahti ja toivoi enemmän kuin koskaan mitään elämänsä aikana, että Abby ja syntymätön pienokainen selviäisivät hengissä.

Lisa, Sid ja Artie saapuivat juoksujalkaa paikalle ja katsoivat järkyttyneinä Abbya, joka lepäsi tajuttomana Zackin vahvoilla käsivarsilla.

Äkkiä Abby alkoi liikahdella ja avasi silmänsä.

”Zack. Minä onnistuin.” Abby sanoi hiljaa ja hymyili.
”Niinkö.” Zack sanoi ja siirsi hiuskiehkuran pois Abbyn kasvoilta.
”Niin.” Abby kuiskasi ja tunsi miten raskailta hänen luomensa tuntuivatkaan.
”Zack, meidän on käynnistettävä synnytys nyt.” Lisa sanoi, sillä arveli, ettei Abby ehkä selviäisi ja jos tämä kuolisi, syntymättömät pienokaiset kuolisivat myös.
”Hyvä on.” Zack sanoi ja kysyi sitten mitä hänen olisi tehtävä.
”Ole vain hänen tukenaan, minä hoidan loput. Artie, hae minulle kuumaa vettä ja puhtaita kankaita.” Lisa komensi ja hihkaisi vielä perään. ”Lisäksi tuo minulle yrttivarastoni, minun on tehtävä juoma, joka käynnistää synnytyksen. Me emme voi nyt viivytellä tai menetämme sekä äidin, että lapset.”
”Lapset?” Zack kysyi ymmällään. Hän tiesi kyllä että he saisivat lapsen, mutta oliko niitä enemmänkin.
”Abby odottaa kaksosia.” Lisa sanoi ja toimi.

Hän paikkaili ampumahaavat parhaansa mukaan ja pyysi sitten Zackia kantamaan Abbyn vaunuunsa, jossa tämä laskettiin vuoteelle. Tämän jälkeen hän alkoi valmistella Abbya synnytykseen.

”Abby, kuuletko minua?” Lisa kysyi.
”Kuulen.” Abby vastasi tokkuraisena.
”Hyvä. Pysy nyt hereillä ja tee kuten sanon.” Lisa pyysi. ”Minun on käynnistettävä synnytyksesi ja siksi annan sinulle lasillisen juomaa, joka auttaa. Se tosin ei maistu kovinkaan hyvälle, mutta juo se silti. Voitko tehdä sen?” Hän jatkoi ja alkoi heti tehdä juomaa, kun sai ainekset käsiinsä.

Viimein hän nosti lasin Abbyn huulille ja auttoi tätä juomaan.

”Yh.. pahaa.” Abby mumisi ja irvisti, mutta joi silti. Ei kestänyt kovinkaan kauaa, kun juoma vaikutti ja Abbyn synnytys käynnistyi.

Lisa hoiti kätilöntyöt, kun taas Zack oli rakkaansa tukena ja piti tätä kädestä kiinni, jutellen samalla rauhoittavasti. Muutamia tunteja myöhemmin syntyi poika ja melko pian tämän jälkeen tyttö. Ne molemmat olivat niin kovin toistensa näköiset, ettei heitä meinannut toisistaan erottaa, muuten kuin sukupuolesta.

”Kumpikin lapsi on kunnossa, luodit eivät osuneet niihin kaikeksi onneksi.” Lisa sanoi, muttei silti tuntenut oloaan huojentuneeksi.

Lapset oli ehkä pelastettu, mutta Abbyn elämä oli nyt hiuskarvan varassa, sillä ennuste oli huono. Näissä oloissa ja tarvikkeilla riski kuolemaan oli suurempi, kuin jos he olisivat olleet sairaalassa, missä kaikki apu ja tarvikkeet olivat saataville.

”Teen parhaani pelastaakseni Abbyn, mutta näissä oloissa on varauduttava siihen, ettei hän ehkä selviä.” Hän lisäsi hiljaa ja ryhtyi sitten töihin.


No niin, miten mahtaakaan jatkua tästä. Kerro sinä se. :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 24.07.11 - klo:00:36
”Kumpikin lapsi on kunnossa, luodit eivät osuneet niihin kaikeksi onneksi.” Lisa sanoi, muttei silti tuntenut oloaan huojentuneeksi.

Lapset oli ehkä pelastettu, mutta Abbyn elämä oli nyt hiuskarvan varassa, sillä ennuste oli huono. Näissä oloissa ja tarvikkeilla riski kuolemaan oli suurempi, kuin jos he olisivat olleet sairaalassa, missä kaikki apu ja tarvikkeet olivat saatavilla.

”Teen parhaani pelastaakseni Abbyn, mutta näissä oloissa on varauduttava siihen, ettei hän ehkä selviä.” Hän lisäsi hiljaa ja ryhtyi sitten töihin.


Abby oli vaipunut jälleen tajuttomuuteen ja näytti pelottavan kalpealta, joten Lisa tarttui toimeen ripeästi. Hän siisti Abbyn ja katsoi haavat uudelleen. Hyvin varovaisesti hän kaivoi luodit irti, sillä tiesi että yksikin väärä liike ja siitä saattaisi seurata kohtalokas virhe, joka voisi pahentaa tilaa tai tappaa Abbyn. Pitkällisen työskentelyn jälkeen hän tarkasti ja puhdisti haavat, jonka jälkeen ompeli ne pienillä tikeillä kiinni ja sitoi huolellisesti.

”Nyt hän tarvitsee lepoa.” Lisa sanoi ja pyyhkäisi hikikarpalot otsaltaan. ”Me näemme viimeistään aamulla onko tilassa tapahtunut muutoksia, mutta siitä huolimatta häntä on pidettävä silmällä.” Hän jatkoi.
”Minä jään.” Zack sanoi ja katsoi sitten lämpimästi Abbya, jonka poskille oli kohonnut hyvin heikko puna. ”En tiedä onnistuuko tämä, mutta voisitkohan hoitaa kaksosiamme, siihen asti kunnes Abby on paremmassa kunnossa, mikäli hän tuosta vielä selviää.” Hän lisäsi ja katsoi Lisaa, sillä tiesi niin pienten vauvojen tarvitsevan jatkuvaa huolenpitoa, jota niiden äiti ei pystynyt juuri nyt antamaan.
”Sen teen mielihyvin.” Lisa lupasi. ”Minulle on suuri kunnia olla avuksi, sillä ilman hänen isäänsä ja Billiä olisin varmasti kuollut jo sairaalalle, kun tämä kaikki pahuus alkoi.” Hän lisäsi.

Niin sitten Zack vietti koko yön hievahtamatta Abbyn vierellä. Hän odotti malttamattomana aamua, vaikka pelkäsikin samanaikaisesti pahinta. Hän maalaili silmiensä eteen kaikenlaisia kauhukuvia, kunnes pakotti itsensä lopettamaan. Silti mielessä kaihersi kysymys; Mitä hän sitten tekisi, jos Abby kuolisi? Miten jatkaisi elämäänsä?

Zack toivoi enemmän kuin mitään muuta maailmassa, että Abby selviäisi. Viimein väsymys kävi niin suureksi, että hän nukahti. Hartia ja pää nojasivat seinää vasten, toisen käden pidellessä kiinni Abbyn kädestä. Minuutit ja tunnit vierivät hitaasti, mutta varmasti eteenpäin yön edetessä ja viimein väistyessä valkenevan aamun tieltä.

Zack oli hereillä siinä silmän räpäyksessä, kun tunsi heikon puristuksen kädessään. Hän suoristautui penkillään, venytteli hieman puutuneita jäseniään ja katsoi Abbya, joka myös oli hereillä. Tämä vastasi katseeseen ja hymyili pehmeästi.

”Abby.” Zack henkäisi ja vastasi hymyyn. ”Miten voit?” Hän kysyi.
”Paremmin.” Abby sanoi hiljaa.
”Minä… minä pelkäsin menettäväni sinut.” Zack sanoi hiljaa ja silitteli Abbyn punertavan ruskeita hiuksia, johon aurinko oli tehnyt vaaleita raitoja vuosien aikana.

Abby oli vaiti ja katseli Zackin tummia kasvoja ja sitäkin tummempia silmiä, joista heijastuivat lämpö ja rakkaus. Niin vain oli se raivokas, temperamenttinen nuorukainen kasvanut ja rauhoittunut rakastavaksi puolisoksi ja isäksi.

Tuon hiljaisen ja hellän hetken rikkoi oven avautumisesta johtuva kolina ja pian sisälle astui Zara. Tämä jäi seisomaan oviaukkoon sen näköisenä kuin ei olisi tiennyt olisiko hänen pitänyt jäädä vai poistua. Viimein hän päätti jäädä, mutta epätietoisuus, johon oli sekoittunut hieman nöyryyttä ja katumusta, näkyi hänen kasvoistaan.

”Zara, oletko kunnossa?” Zack kysyi ja katsoi sisartaan huolestuneena.
”Olen.” Zara vastasi ja tuijotteli hiljaisena kenkiensä kärkiä. ”Minä… minä vain, tuota. Minä halusin pyytää anteeksi. Olen ollut idiootti.” Hän lisäsi.
”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi.” Abby sanoi ja hymyili lämpimästi.

Hän ei kantanut kaunaa Zaraa kohtaan, vaan ymmärsi tämän tunteet ja olisi varmasti itsekin käyttäytynyt samassa tilanteessa yhtä typerästi.

”Ainakin jään sinulle kiitollisuuden velkaan, sillä ilman sinua, minä ja veljeni olisimme nyt kuolleet.” Zara sanoi ja nosti katseensa Abbyyn, joka oli yhä kalpea, vaikka poskipäillä olikin hento puna.
”Zara, sinua ehkä huvittaa kuulla, että olet nyt täti.” Zack huomautti ja hymyili leveästi. ”Abby sai kaksoset.” Hän lisäsi.
”Ihanaa.” Zara sanoi ja leveä hymy valaisi hänen kasvonsa. Synkkyys oli tiessään, eikä hän voinut enää olla vihainen Abbylle, joka oli pelastanut heidän henkensä ja lahjoittanut lisäksi kaksi kaunista lasta Zackille.

Aika kului ja Abby parani hitaasti entiselleen. Kun hän viimein oli siinä kunnossa, että pysyi liikkumaan ja hoitamaan lapsiaan, hän alkoi jälleen työskennellä vasta-aineen parissa. Hänellä oli nyt kaava, mutta hän tarvitsi myös aineet ja tiesi mistä niitä saisi. Niinpä sitten joitain päiviä myöhemmin koko pieni ryhmä lähti liikkeelle, suuntanaan kaupunki, josta kaikki oli saanut alkunsa.

Matkattuaan viikon, he viimein saapuivat kaupunkiin, joka oli muuttunut paljon niiden viidentoista vuoden aikana, jotka he olivat matkaa taittaneet ympäri maailmaa.

Suurin osa korkeista rakennuksista oli rapistunut tai sortunut, jouduttuaan täysin luonnon armoille. Kadut olivat kasvaneet umpeen ja paikoissa, joissa ei ollut koskaan aiemmin puita kasvanut, kasvoi nyt puita ja pensaita. Erilaiset köynnökset kipusivat murenevia seiniä pitkin kohti korkeuksia ja linnut olivat vallanneet rakennuksien ylimmät kerrokset pesimäpaikoikseen.

Eläintarhoista ja omistajiltaan karanneet eläimet elivät ja lisääntyivät vapaasti. Hienostoalueella sijaitsevassa puistossa laidunsivat nyt seeprat, gasellit ja gnut sulassa sovussa peurojen ja hirvien kanssa ja niistä taistelivat karhut, sudet ja suuret kissapedot, jotka olivat vallanneet autioituneen kaupungin omakseen.

Puiston kaikki kasvit rehottivat hoitamattomina. Lampi oli aikaa sitten kasvanut umpeen ja muuttunut suoksi. Sen ympärillä rehotti villinä kaikenlaiset kosteudessa viihtyvät kasvit ja kuului sammakoiden kurnutusta, sillä se oli nyt kosteikkojen asujien valtakuntaa. Sen sijaan Sunset Valleyn suurin aukio oli muuttunut suureksi järveksi, maan vajottua joko räjähdyksen tai maanjäristyksen seurauksena.

Kalaa, ei siitä järvestä saanut, mutta erilaiset kasvit, vesilinnut ja eläimet olivat sen vallanneet ja he saattoivat nähdä krokotiilin tai olikohan se sittenkin alligaattorin röpelöisen pään käyvän välillä pinnalla.
Jos hienostorouvat olisivat sen nähneet, olisivat he varmasti nyrpistelleet nenäänsä moiselle siivottomuudelle, Abby ajatteli ja hymähti.

Huolimatta siitä, että kaupunki oli luonnon valtaama, olivat he varovaisia, sillä myös nuo hirviöt lymysivät jossakin raunioiden sopukoissa ja luonnon tarjoamissa piiloissa ja hyökkäisivät varmasti tilaisuuden turvin.

Zack hätkähti hieman, kun läheisen entisen kellotornin, jonka kasvillisuus oli vallannut, suunnalta kuului voimakkaita rääkäisyjä ja jokin ihmismäinen olento tömähti heidän autonsa katolle. Tuo olento kurkki uteliaana ikkunoista sisään, jolloin kaikki tajusivat, että kyseessä oli apina, sekin varmaankin eläintarhasta karannut ja luontoon sopeutunut ajan myötä, liekö koskaan nähnytkään autoa, ainakaan liikkeellä, koska niin uteliaana sitä tutkiskeli. Ryhmä ei silti päästänyt apinaa ja sen kavereita sisälle, sillä ne olivat kuitenkin villejä ja vaarallisia.

”Meidän on päästävä Sunset Valleyn Memorial Healthcare Hospitalille. Se on toiseksi suurin sairaala kaupungissa Hope Medical Centerin jälkeen. Siellä varmasti on tarvittavia välineitä. Meidän on vain oltava varovaisia niin noiden pirujen, kuin Devinin vuoksi.” Abby sanoi ja katseli eteen aukeavaa maisemaa.
"Ja eläinten." Zara huomautti, kun yksi apina yritti avata ovea, joka oli onneksi sisäpuolelta lukittu.
”Isähän oli Hopessa.” Abby sanoi hiljaa, eikä kuunnellut, mitä Zara sanoi.


No niin. Tällainen pätkänen tälläkertaa. En sitten tapattanutkaan Abbya, mutta miten mahtanee jatkua tästä eteenpäin. :)
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 05.08.11 - klo:22:53
”Meidän on päästävä Sunset Valleyn Memorial Healthcare Hospitalille. Se on toiseksi suurin sairaala kaupungissa Hope Medical Centerin jälkeen. Siellä varmasti on tarvittavia välineitä. Meidän on vain oltava varovaisia niin noiden pirujen, kuin Devinin vuoksi.” Abby sanoi ja katseli eteen aukeavaa maisemaa.
"Ja eläinten." Zara huomautti, kun yksi apina yritti avata ovea, joka oli onneksi sisäpuolelta lukittu.
”Isähän oli Hopessa.” Abby sanoi hiljaa, eikä kuunnellut, mitä Zara sanoi.


He jatkoivat kulkuaan, joka oli hidasta, vaikkei kaupungissa ollut tavanomaista ruuhkaa, joka siellä joskus ennen oli ollut jokapäiväinen riesa. Matkaa hidasti umpeen kasvaneet tiet, joita piti raivata auki ja säiden armoille jääneiden autojen ruosteiset raadot, joita he joutuivat tämän tästä siirtelemään sivuun. Osassa autoista oli vielä omistajat sisällä, mutta heistä oli enää jäljellä luut ja repaleiset vaatteet.

Kaupunki oli totisesti muuttunut siitä mitä se oli ollut. Näyte-ikkunoiden lasit olivat aikaa sitten hajonneet ja niissä ei enää ollut myytäviä tuotteita esillä, vaan kasvit olivat vallanneet senkin. Yhden ajan ja säiden kuluttaman resuisen nuken päällä istui apina, joka raapi päätään, kuin olisi yrittänyt miettiä, mitä kummaa tulijat mahtoivat olla.
Lisa arveli, ettei osa eläimistä ollut nähnyt ihmisiä kertaakaan elämänsä aikana. Vanhimmat kenties vuosia sitten viimeksi, mutta uusi sukupolvi ei. Todennäköisesti ne olivat silti kohdanneet verenhimoisiksi hirviöiksi muuttuneet ihmiset ja osasivat jo välttää niitä.

Entuudestaan tutut kadut vaikuttivat oudoilta tässä uudessa kuosissaan. Talojen maalipinnat olivat kärsineet ja melkein kadonneet kokonaan pois, kun ei niitä kukaan ollut huoltamassa. Ikkunat näyttivät pimeiltä silmiltä, jotka tuijottivat tyhjinä eteensä. Jokainen tunsi olonsa hieman epämiellyttäväksi näkyä katsoessaan. Osa muisti vielä entisen, mutta nuorimmat eivät ja he katselivat maisemia ihmeissään, jokusen kysellessä vanhemmiltaan monenmoista tästä autioituneesta kaupungista.

Ilta alkoi jo hämärtää, kun he saapuivat suuren rakennuksen umpeen kasvaneelle pihalle. Rikkinäisten lasiovien edessä seisoi vieläkin ambulanssi, jonka tunnisti, vaikkei kyljissä olevasta tekstistä saanutkaan enää mitään selvää. Kaikkialla oli aavemaisen hiljaista, vain rakennuksen ylimmissä kerroksissa pesivät linnut pitivät ääntä.

”Kyllä on Sunset Valleyn Memorial Hospital muuttunut sitten viime näkemältä.” Tuumasi Lisa, joka oli joskus sielläkin työskennellyt, ennen Hopeen siirtymistään.
”Totisesti on.” Artie sanoi hiljaa. Hän oli vain kerran elämässään käynyt tuossa sairaalassa, mutta tyytynyt sittemmin asuinalueensa lähellä sijaitsevaan ilmaiseen hoitolaitokseen, joka oli toiminut lahjoituksien varassa ja auttanut köyhiä monin tavoin.

Pieni ryhmä leiriytyi pihalle, Sidin ja parin muun varmistaessa alueen ja laittaessa leirin ympärille tavanomaisen suojauksen. Sinä iltana kukaan ei lähtenyt seikkailemaan sairaalan käytäville, sillä oli pimeää ja lisäksi he olivat huomanneet, että nuo oliot liikkuivat mieluummin pimeässä ja hämärässä, kuin auringon valossa.

Artie sytytti nuotion ja pienen leirin asukkaat keräytyivät lämpimän tulen ääreen, syömään niukan illallisen. Katsellessaan omaa säilykepurkkiaan, Artie mietti että voisi, jos vain sopiva hetki löytyisi, kaataa peuran tai hirven, josta riittäisi joksikin aikaa syömistä kaikille, sillä nälkä oli jokapäiväinen vieras heidän pienessä leirissään.
Muut rupattelivat hiljakseen keskenään, kunnes viimein muutamia tunteja myöhemmin väki alkoi hiljalleen siirtyä omiin asuntoautoihinsa nukkumaan.

Yö sujui hyvin rauhallisesti ja aamuauringon noustessa ensimmäiset aamuvirkut jo heräsivät laittamaan aamiaista, joka ei paljoakaan eronnut illallisesta.

Aamiaisen jälkeen Abby, Zack, Artie, Lisa ja Sid suuntasivat kulkunsa sairaalan sisätiloihin. Heillä oli taskulamput mukana, sillä sisempänä olisi hyvin pimeää. Ensimmäiseksi he huomasivat aulaan astuessaan luurankoja, joiden yllä oli yhä repaleisia vaatekappaleita. Luurangot makasivat mitä omituisimmissa asennoissa, mihin olivat jääneet aikoja sitten ja muutama näyttikin erikoiselta.

Lisa ja Abby pysähtyivät tutkimaan yhtä luurankoa, joka näytti poikkeuksellisen isolta ja hieman apinamaiselta, joskin pää, selkeästi oli ihmisen, vaikka siinäkin oli eroja.

”Katso sen hampaita, etenkin kulmahampaat ovat muuttuneet ja käsissä olevat kynnet ovat kasvaneet.” Abby sanoi osoitellen mainittuja paikkoja, Lisan tutkiessa lähemmin.
”Tämä on kyllä ihminen, tavallaan ja kuitenkin eroja on paljon. Esimerkiksi kasvojen luissa on havaittavissa apinamaisia piirteitä, joskaan nämä primitiiviset piirteet, eivät ole niin huomattavia, kuin oikeissa apinoissa. Hampaat työntyvät ulos melkein samoin kuin apinoilla, mutta toisin kuin apinoilla, kaikki hampaat ovat teräviä ja näyttävät olevan enemmän kissapedon hampaat tai ainakin jonkinlainen sekamuoto ihmisen, apinan ja kissaeläimen hampaista. Täydellinen peto siis.” Lisa kertoi huomioitaan. "Niin kuin joku olisi yhdistänyt tuon seerumin, sekä kissapetojen, sekä apinoiden geenejä. Siksi se kai aiheuttaa niin voimakkaan reaktion tartunnan saaneissa ihmisissä. Isäsi ei tainnut lisäillä seerumiinsa mitään geenejä muuttavia ainesosia." Hän jatkoi ja alkoi hiljalleen ymmärtää, mitä Devin oli mennyt tekemään, tietämättä itsekään millaisia seurauksia siitä oli tullut ja vielä tulisi olemaan.
"Se paskiainen on tietenkin saanut käsiinsä isäni seerumin lisäksi jonkun geenimanipulointi ohjelman ja on mennyt typeryyksissään yhdistämään. Hän ei tietenkään ole perehtynyt tutkimuksiin mitenkään, sillä hänellä oli kiire saada vain uusi tuote markkinoille, tässä tapauksessa armeijan markkinoille." Abby sanoi vihaisena. "Ja nyt meillä on käsissämme olento, joka on sekä primitiivinen, verenhimoinen, että älykäs." Hän jatkoi huolestuneena.
”Tosiaan, tämä olento on palannut kehityksessään takaisin siihen, mitä se miljoonia vuosia sitten oli, mutta on silti voimakas ja älykäs, kuten sanoit. Ei ehkä kovin älykäs, mutta tarpeeksi saalistaakseen ihmisiä ja tuntuu oppivan nopeasti uutta.” Lisa sanoi. "Eikä se välitä muusta kuin siitä, että saisi lihaa ja kaikki muut ovat nyt sen saalista, se on ruokaketjun huipulla, enkä usko, että Devin sitä tajuaa. Tuskin tulee koskaan tajuamaan omassa ylivertaisuudessaan." Hän jatkoi.
”Niin. Mutta ehkä hän tajuaa typeryytensä siinä vaiheessa, kun joutuu yhden luomuksensa ruokalistalle” Abby totesi kuivasti ja tutki vielä hetken luurankoa, ennen kuin malttoi jättää sen rauhaan ja jatkaa matkaansa.

Lisa tunsi sairaalan osittain, mistä oli vähän apua ja hän pystyi johdattamaan heidät laboratorioon, jossa oli tarvittavat tavarat ja aineet. Sairaala oli niin sokkeloinen, että pian he eivät enää muistaneet mistä suunnasta olivat tulleet. Lisa rauhoitteli heitä ja sanoi, että osaisi tien ulos.

Viimein he löysivät laboratorion, joka oli päässyt melkoisen huonoon kuntoon. He astuivat sisälle ja Abby alkoi tutkia paikkoja Lisan avustuksella. Lisa nappasi mukaansa lääkkeitä ja muuta tarpeellista, joista oli kova pula muutenkin.

Abby puolestaan etsi tarvittavat aineosaset, joita tarvitsi vasta-aineeseen, sekä injektioruiskuja ja muita tarpeelliseksi katsomiaan tavaroita.

Hän oli juuri nostanut eräältä hyllyltä alas paketillisen lasisia näyteputkiloita, kun kuuli takaansa tuttuakin tutumman rykäisyn. Säikähdyksestä huudahtaen hän kääntyi ja näki Devinin, joka katsoi takaisin huvittuneesti.

”Mitäs täältä löytyykään.” Devin sanoi ja asteli Abbyn ympärillä tyytyväisenä. ”Tsot, tsot, ei saa, tai heille käy hyvin ikävästi.” Mies sanoi, kun näki, että Abby aikoi varoittaa muita.

Abby katsoi Deviniä vihaisesti. Mies näytti yhtä komealta, kuin viisitoista vuotta sitten, joskin kasvoissa oli pahat arvet. Arvet eivät olisi olleet mikään pahennus, mutta komeat piirteet pilasivat kylmät tunteettomat silmät, joissa ei näyttänyt olevan lainkaan lämpöä, vain laskelmoiva jäinen katse.

”Mitä sinä haluat minusta?” Abby kysyi viimein ja mulkoili miestä hyvin rumasti.
”Sen, minkä isäsi ja veljesi veivät minulta.” Devin vastasi hyisesti.
”Entä jos en anna sitä sinulle?” Abby kysyi uhmakkaasti.
”Sitten et näe lapsiasi enää milloinkaan.” Devin sähähti häijysti.
”Senkin paskiainen!” Abby huusi raivoissaan, eikä voinut ymmärtää, miten tuo miehen kuvatus saattoi tehdä jotain tuollaista. ”Jos katkaiset hiuskarvankin lasteni päästä, minä syötän sinut omille luomuksillesi.” Hän sähisi ja katsoi miestä murhaavasti.
”Oi, miten ihailtavaa äidinvaistoa.” Devin sanoi ja naurahti jälleen. ”Toivoisin tosiaan, että olisit yhteistyökykyisempi, ettei minun tarvitsisi satuttaa sinulle tärkeitä ihmisiä.” Hän jatkoi ja samassa paikalle tuli korstoja, jotka pitelivät otteessaan Sidiä, Zackia, Lisaa ja Artieta. Yksi korstoista tyrkkäsi mukanaan tuomansa vastaan tappelevan Zaran Abbyn viereen.
”Haluaisin kiittää sinua Zara, olet ollut minulle suureksi avuksi.” Devin sanoi ja hipaisi naisen poskea kevyesti, jolloin tämä veti vihaisesti äännähtäen päätään taaksepäin.
”Minä vihaan sinua. Olet pettänyt minut ja kaikki muut, senkin valehteleva paskiainen.” Zara sähisi vihaisena.
”Olet niin suloinen vihaisena.” Devin sanoi yhä vaarallisen pehmeällä äänellä. ”Mutta voin muuttaa mieleni sinun suhteesi, jos et osaa olla yhteistyökykyinen.

Zara aikoi vastata jotain, ei niin kaunista, kun…

Miten mahtanee jatkua tuosta?
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 26.11.11 - klo:19:49
Abby katsoi Deviniä vihaisesti. Mies näytti yhtä komealta, kuin viisitoista vuotta sitten, joskin kasvoissa oli pahat arvet. Arvet eivät olisi olleet mikään pahennus, mutta komeat piirteet pilasivat kylmät tunteettomat silmät, joissa ei näyttänyt olevan lainkaan lämpöä, vain laskelmoiva jäinen katse.

”Mitä sinä haluat minusta?” Abby kysyi viimein ja mulkoili miestä hyvin rumasti.
”Sen, minkä isäsi ja veljesi veivät minulta.” Devin vastasi hyisesti.
”Entä jos en anna sitä sinulle?” Abby kysyi uhmakkaasti.
”Sitten et näe lapsiasi enää milloinkaan.” Devin sähähti häijysti.
”Senkin paskiainen!” Abby huusi raivoissaan, eikä voinut ymmärtää, miten tuo miehen kuvatus saattoi tehdä jotain tuollaista. ”Jos katkaiset hiuskarvankin lasteni päästä, minä syötän sinut omille luomuksillesi.” Hän sähisi ja katsoi miestä murhaavasti.
”Oi, miten ihailtavaa äidinvaistoa.” Devin sanoi ja naurahti jälleen. ”Toivoisin tosiaan, että olisit yhteistyökykyisempi, ettei minun tarvitsisi satuttaa sinulle tärkeitä ihmisiä.” Hän jatkoi ja samassa paikalle tuli korstoja, jotka pitelivät otteessaan Sidiä, Zackia, Lisaa ja Artieta. Yksi korstoista tyrkkäsi mukanaan tuomansa vastaan tappelevan Zaran Abbyn viereen.
”Haluaisin kiittää sinua Zara, olet ollut minulle suureksi avuksi.” Devin sanoi ja hipaisi naisen poskea kevyesti, jolloin tämä veti vihaisesti äännähtäen päätään taaksepäin.
”Minä vihaan sinua. Olet pettänyt minut ja kaikki muut, senkin valehteleva paskiainen.” Zara sähisi vihaisena.
”Olet niin suloinen vihaisena.” Devin sanoi yhä vaarallisen pehmeällä äänellä. ”Mutta voin muuttaa mieleni sinun suhteesi, jos et osaa olla yhteistyökykyinen.

Zara aikoi vastata vähemmän kauniisti takaisin, kun
hyvin tuttu, muttei tervetullut ääni keskeytti hänet.
Kaikki huoneessa olijat vaikenivat ja jäivät kuuntelemaan tuota pahaenteistä ääntä, joka tiesi varmaa kuolemaa. Ääni tosin oli vielä toistaiseksi heikkoa ja vaimeata, mikä kertoi olentojen olevan vielä kaukana. Heillä saattaisi ehkä olla pieni mahdollisuus paeta.

”Ne ovat täällä.” Zara kuiskasi paikoilleen jähmettyneenä, katseen harhaillessa pitkin pimeää huonetta ja odottaen noiden olioiden tunkevan esille mistä suunnasta tahansa.
”Helvetin helvetti.” Devin sihisi hiljaa hampaidensa välistä, sillä nuo oliot, joille hän niin mielellään muuten olisikin syöttänyt nuo vihaamansa ihmiset, pilasivat juuri nyt hänen suunnitelmansa.
”Meidän on paras lähteä.” Artie sanoi hiljaa ja katseli huolestuneena ympärilleen.

 Jos oli pakko valita kahdesta pahasta, hän valisitsisi mieluummin sen, joka ei repisi heitä kappaleiksi. Ei ainakaan juuri tällä hetkellä.
Äänet olivat lähestyneet heidän siinä seistessään, eikä se ainakaan parantanut tunnelmaa.

”Olen samaa mieltä.” Devin sanoi, sillä ei halunnut joutua noiden pirujen ateriaksi ja lisäksi hän ei vielä ollut saanut sitä, mitä oli tullut hakemaan. No sen voisi hankkia hieman myöhemminkin, nyt olisi parhainta häipyä, kun siihen vielä oli mahdollisuus.
”Mennään sitten.” Sid sanoi ja varmisti samalla aseistuksensa. Tuskin hän oli ehtinyt sen tehdä, kun ensimmäinen otus syöksyi pimeydestä heidän valokeilaansa.

Olion matka tosin pysähtyi lähes samalla hetkellä hyvin tähdättyyn luotiin, joka upposi sen otsaan. Olio rojahti päin pöytää, aiheuttaen kovan metelin ja kaataen kaikki pöydällä olevat tavarat lattialle.
Kuului uusi karmea rääkäisy ja voimakasta rytinää. Kuolleen olion lajitoverit olivat tulleet perässä ja yksi niistä oli hyökännyt Devinin kimppuun ja kaatanut tämän alleen. Devin taisteli kaikin voimin vastaan, kunnes kuului voimakas pamahdus ja olio retkahti rentona Devinin päälle.

”Ottakaa se perkele pois päältäni!” Devin karjui puoliksi raivoissaan, puoliksi pakokauhuisena.

Artie ja Sid kiskaisivat olion pois miehen päältä ja tyrkkäsivät tuon haisevan ruhon sivummalle, jonka jälkeen he auttoivat Devinin pystyyn.

”Ehtikö se iskeä hampaansa sinuun?” Sid kysyi ja katsoi miestä taskulampunvalossa.
”Ei.” Devin valehteli ja veti toisen kätensä selkänsä taakse, niin ettei Sid ehtinyt nähdä repaleista puremaa käsivarressa.
”Mennään sitten.” Sid tokaisi ja vilkaisi vielä epäluuloisena miestä. ”Abby, onko sinulla kaikki tarvittava?”
”On!” Abby vastasi ja tunki viimeisetkin tavarat suureen reppuun. ”Mennään.” Hän sanoi ja paineli vauhdilla eteenpäin.

Devinin miehet olivat päästäneet vankinsa vapaiksi, sillä he tajusivat heistä olevan enemmän hyötyä vapaina kuin sidottuina.

Tuo ryhmä juoksi pitkin sokkeloisia pimeitä käytäviä, etsien pääsyä ulos tästä labyrintista. Jokapuolella heidän takanaan tuntui olevan liikettä, kuului kuinka terävät kynnet raapivat seiniä ja kattoa. Nuo äänet lisäsivät kauhua pakenijoissa ja saivat vauhtia heidän askeliinsa, mutta sekään ei ollut hyvä, sillä pian he tajusivat eksyneensä sairaalan mutkikkaille käytäville, eivätkä enää tienneet, missäpäin oli uloskäynti.

He olivat päätyneet isompaan risteykseen, jossa kenties oli ollu odotustilakin ja miettivät minne olisi viisainta mennä kun...


Kirjottelinpa tällasen pikkupätkäsen, että jos se vaikka sais kirjoitusintoa muillekin. :)
Jatkakaahan te vaihteeksi...
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 17.08.12 - klo:20:48
”Mennään sitten.” Sid tokaisi ja vilkaisi vielä epäluuloisena miestä. ”Abby, onko sinulla kaikki tarvittava?”
”On!” Abby vastasi ja tunki viimeisetkin tavarat suureen reppuun. ”Mennään.” Hän sanoi ja paineli vauhdilla eteenpäin.

Devinin miehet olivat päästäneet vankinsa vapaiksi, sillä he tajusivat heistä olevan enemmän hyötyä vapaina kuin sidottuina.

Tuo ryhmä juoksi pitkin sokkeloisia pimeitä käytäviä, etsien pääsyä ulos tästä labyrintista. Joka puolella heidän takanaan tuntui olevan liikettä, kuului kuinka terävät kynnet raapivat seiniä ja kattoa. Nuo äänet lisäsivät kauhua pakenijoissa ja saivat vauhtia heidän askeliinsa, mutta sekään ei ollut hyvä, sillä pian he tajusivat eksyneensä sairaalan mutkikkaille käytäville, eivätkä enää tienneet, missäpäin oli uloskäynti.

He olivat päätyneet isompaan risteykseen, jossa kenties oli ollut odotustilakin ja miettivät minne olisi viisainta mennä kun
yhdestä pimeästä käytävästä juoksi ontuvaan tyyliin yksi tuollainen repaleinen olento, joka sai pian seuraa toisista kaltaisistaan.

Kukaan ei sanonut sanaakaan, vaan ilman eri käskyä jokainen tähtäsi kohti olentoa ja sen seuralaisia ja laukaisi aseensa.

Kaksi ensimmäistä olentoa retkahti lattialle, muutaman perässä tulijan hyökätessä Devinin miesten kimppuun.

”Hemmetin pirut!” Toinen miehistä karjui ja paiskasi yhden niin voimakkaalla kiskaisulla kauemmas itsestään, että se osui iljettävästi rusahtaen päin seinää ja valahti alas, jättäen seinään kuvottavan verisen jäljen. Toisen hän ampui ja se retkahti lattialle, melko lähelle kuollutta lajitoveriaan.

”Liikkeelle, emme voi olla pitkää aikaa yhdessä paikassa, sillä nuo perkeleet löytävät meidän heti.” Artie huusi ja pamautti hengiltä kaksi olentoa, jotka lysähtivät yhteen kasaan kuin irvokkaat marionettinuket, joiden langat on katkaistu.
”Olen erittäin paljon samaa mieltä.” Zack sanoi ja mietti jo kiivaasti suuntaa, jonne heidän kannattaisi lähteä, jotteivät he joutuisi yhä pahemmin eksyksiin sairaalan uumeniin. ”Mutta ongelmana on vain se, mistä pääsee ulos.” Hän lisäsi ja ampui yhden itseään kohti syöksyneen olennon, jonka vauhti pysähtyi ja se rysähti ruostuneen sairaalasängyn päälle, joka kaatui korviahuumaavan rytinän säestyksellä lattialle, olennon jäädessä sen jäänteiden sekaan makaamaan.

”Mennään nyt helvetissä johonkin suuntaan!” Devin karjui ja juoksenteli paniikissa edestakaisin
”Turpa kiinni nyt senkin idiootti tai houkuttelet ne tänne!” Abby ärähti vihaisesti. ”Jos yksikin meistä kuolee noiden perkeleen paskojen takia, minä syötän sinut niille!” Hän jatkoi huutoaan.

Tämä tehosi ja Devin vaikeni. Hetken oli hyvin hiljaista ja Abby saattoi kuulla muiden hengityksen.

”Meidän on kaikkien rauhoituttava ja yritettävä miettiä, miten tästä perkeleen rakennuksesta pääsee pois.” Abby sanoi viimein. ”Muuten päädymme noiden kävelevien raatojen ruokalistalle.” Hän huomautti.

Itse kukin, vaikka olikin varuillaan pysähtyi hetkeksi miettimään ja muistelemaan reittiä takaisin.

”Nyt muistan. Seuratkaa.” Abby sanoi ja tunsi hetkellistä huojennusta.

Häntä pelotti ja ärsytti, sillä pimeässä sokkeloisessa sairaalarakennuksessa oli liian paljon paikkoja noiden pirujen lymytä.

”Abby, mitä nyt?” Zack kysyi.
”Muistin, että ohitimme huoneen, jossa oli jonkinlainen kartta tästä rakennuksesta. Ajattelin, että siitä voisi olla apua.” Abby sanoi painellen eteenpäin puolijuoksua.
”Hienoa.” Zack sanoi ja hölkkäsi Abbyn perässä.

Koko ryhmä päätyi pian aulamaiseen tilaan, jota Abby oli aiemmin luullut huoneeksi. Tavallaan se oli huone, mutta kuitenkin enemmän vain iso avara tila. Ehkä vanha odotustila, sillä seinillä roikkui vanhoja julisteita, jotka olivat suurilta osin tuhoutuneet. Enimmäkseen kosteus ja aika olivat tehneet tuhojaan, mutta he näkivät taskulampun valossa, että osaa oli revitty ja yhdestä meni selkeät kynnen jäljet yli.

Julisteiden aiheista ei saanut enää mitään selvää, mutta pieni ryhmä arveli niiden liittyvät tavalla tai toisella sairaalaan tai terveyteen. Abby oli tunnistavinaan ruoka-aineympyrän yhdestä julisteesta, muttei silti ollut aivan varma, sillä juliste oli niin pahoin turmeltunut.

Viimein hän löysi seinään niitatun muovisen neliön. Sen päälle oli keräytynyt likaa ja ties mitä muuta aikojen saatossa, niin ettei sen alla olevasta tekstistä saanut enää selvää. Abby laski kätensä muovineliön päälle ja pyyhki likaa pois. Se tuntui kosteuden takia niljaiselta ja märältä. Hetken pyyhittyään hän näki mitä siinä luki; ODOTUSTILA

”Tämä ei auta meitä paljoakaan.” Abby huoahti pettyneenä.
”Hei entäs tämä?” Zara kysyi, mutta astahti sitten pettyneenä takaisin, kun näki siinä vain nuolen, joka osoitti käytävälle päin.
”Olisikohan tuolla jotain?” Zack mietti ääneen ja asteli ilmoitustiskille, joka näytti joutuneen jonkun raivokohtauksen kohteeksi, sillä lasi oli hajonnut ja sen takana pöydänpäälle retkahtaneena makasi yhä sairaalan asuun pukeutunut hahmo. Se oli ollut kuolleena jo iät ja ajat sillä luut alkoivat olla näkyvissä ja ihon kappaleet roikkuivat isoina riekaleina näkyvissä käsissä.

Hahmon vieressä oleva tietokone, oli sekin säpäleinä. Verentahraamia papereita lojui hujan hajan pitkin lattiaa ja pöytää ja osa oli jäänyt kalmon alle.

Abby antoi taskulampun valokeilan lakaista seiniä ja lattioilla joille aika oli kerryttänyt likaa ja jonkinlaista kasvustoakin, kun ei kukaan ollut kymmeniin vuosiin siivonnut. Äkkiä hän äkkäsi ison muovipäällysteisen julisteen. Hän hyppäsi tiskin yli ja asteli julisteen luo. Pyyhittyään niljaista likaa pois, hän näki että siinä oli jonkinlainen pohjapiirros sairaalasta.

”Hei tulkaa tänne!” Abby huusi innoissaan ja pyyhki nopein liikkein lisää likaa pois ja tutki innostuksen vallassa pohjapiirrosta. Heillä oli mahdollisuus päästä pois.
”Abby sinä onnistuit.” Zack sanoi ja painoi suukon Abbyn poskelle.
”No niin, jos katson tätä oikein, me olemme tässä.” Sanoi Sid, joka myös tutki pohjapiirrosta tarkkaan. ”Ja meidän pitäisi päästä tänne, jos haluamme päästä ulos.” Hän jatko ja seurasi sormellaan pohjapiirrokseen piirrettyjä sokkeloisia käytäviä.
”Me käännyimme tuossa ilmeisesti väärin.” Abby sanoi näyttäen paikkaa ennen risteystä, jossa he olivat seisseet hetken.
”Kiitos ääliö Devinin.” Artie huomautti.
”Missäs hän muuten on?” Abby kysyi ja katseli aulaa taskulampun valossa, muttei nähnyt jälkeäkään Devinistä.
”Juurihan hän oli tässä takanamme.” Sid sanoi ja käsi hakeutui vaistomaisesti aseen perälle.
”Täällä.” Devin sanoi ja asteli muiden luo hitain askelin. ”Piti hoitaa yksi asia, enkä halunnut suorittaa sitä teidän nähtenne.” Hän jatkoi pisteliäästi.
”Parempi, kun et lähde enää omin päin vaeltelemaan.” Sid murahti.
”Asia ymmärretty.” Devin ärähti.
”Lopeta.” Abby napautti. ”Me olemme kaikki tässä samassa liemessä, kiitos sinun, joten jos viitsisit edes käyttäytyä.” Hän jatkoi.

Devin aikoi vastata jotain takaisin, kun äkkiä...


Jatkakeehan...
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 01.06.13 - klo:09:09
Devin aikoi vastata jotain vähemmän ystävällistä takaisin, kun äkkiä tämä jäykistyi paikalleen.
”Mitä nyt taas?” Abby kysyi kärsimättömänä, sillä alkoi olla kurkkuaan myöden täynnä Devinin temppuiluja.

Devin ei vastannut vaan nytkähti omituisesti ja päästi suustaan valituksen, jolloin Sid astui edemmäksi ja käänsi miehen ympäri. Vasta silloin he näkivät, että paidan hiha oli repaleinen ja veressä.

”Senkin paskiainen, kuinka kauan kuvittelit voivasi pitää tämän salassa?” Sid karjaisi raivoissaan, eikä ollut ainoa, joka oli vihainen siitä, että mies oli ehdoin tahdoin saattanut muut hengenvaaraan.
”Ei, ei tämä mitään ole”, Devin änkytti, kun sai itsensä viimein tasaantumaan.
”Vai ei mitään! Sokeiksi ja tyhmiksikö sinä meitä luulet?” Abby sanoi ja hänen sormensa puristuivat nyrkkiin.

Devin oli vaiti, hän tajusi kyllä, ettei voinut enää hämätä ketään ja tiesi, että voisi hyvin äkkiä päästä hengestään jo ennen muuttumista, jos ei osaisi pelata korttejaan oikein.

”Sinä siis vain halusit ihan ilman hyvää syytä vaarantaa muiden hengen, kunhan itse vain selviäisit? Niinkö?” Sid kysyi ääni raivosta täristen, ”sietäisit tulla ammutuksi. Niin monta elämää on mennyt takiasi hukkaan, niin monta menetystä, etkä sinä paska osaa ajatella muuta kuin itseäsi”, hän jatkoi, eikä ollut ainoa jolta ei enää hellinnyt ainoatakaan ystävällistä ajatusta Deviniä kohtaan.
”No kun..” Devin aloitti, mutta vaikeni sitten, tuntiessaan kaikkien vihaisen tuijotuksen itseään. Hän ymmärsi nyt, että oli mennyt aivan liian pitkälle. Hän tiesi, että hänen oli kerrankin tehtävä toisin, kerrankin pysähdyttävä ajattelemaan jotakin muuta, kuin itseään.

”Saat vielä jonkin aikaa pitää henkikultasi, sillä me tarvitsemme sinua. Sinähän jätit miehiäsi meidän leiriimme ja heille pitäisi tehdä selväksi, että me olemme nyt samassa liemessä, halusit tai et.” Abby sanoi hieman rauhoittuneena, ”Jospa nyt jatkaisimme matkaa ja Devin ymmärrät kai, että jos muutut, ennen kuin pääsemme ulos täältä, meidän on ammuttava sinut. Olet tehnyt niin paljon pahaa, ettet ansaitsisi elää, mutta koska en usko isänikään halunneen kenenkään kuolemaa, ei edes sinun kuolemaasi, niin autan sinua, vaikkakin vastentahtoisesti”, hän jatkoi.
”Asia selvä”, Devin inahti.
”No niin, mennään sitten” Sid sanoi napakasti.
”Eikö olisi parasta sitoa Devin, siis jos hänen muuttumisensa tapahtuukin nopeasti, niin pystyisimme edes jotenkin pitämään hänet hallinnassa ja ehkä sitten ampumaan, jos mikään muu ei auta”, Zack sanoi ja Abby saattoi kuulla huolen hänen äänestään. Hän tiesi, minkä vuoksi Zack oli huolissaan ja rakasti tätä siksi entistäkin enemmän.
”Ehkä” Sid sanoi, sillä oli samaa mieltä asiasta ja tajusi, että heille jäisi paremmin aikaa reagoida pahimman sattuessa.
”Ei millään pahalla Devin, mutta ymmärtänet, että emme halua hampaitasi nahkaamme, jos satutkin muuttumaan”, Arthur huomautti ja kaiveli repustaan köyttä, joka sidottiin tiukasti Devinin käsien ympärille.
Samalla Abby putsasi ja sitoi ruman repaleisen puremahaavan Devinin kädestä. Eihän se muuttumista tietenkään estäisi, mutta eipähän pääsisi tulehtumaankaan.

Tämän jälkeen ryhmä lähti suunnistamaan ulos. Matka kesti pitkään sokkeloisessa pimeässä rakennuksessa, etenkin kun heidän oli välillä kierrettävä pitkältikin, tien ollessa tukossa, joko tavaroista tai vastaan tulevista verenhimoisista olennoista.

Koko ajan Deviniä pidettiin silmällä ja Abby huomasi miten tämä alkoi näyttää yhä huonommalta, mikä toi hänen mieleensä Georgen, kun tällä oli ollut sama tartunta. Vaikka siitä olikin jo kauan, se tuntui, kuin olisi tapahtunut vasta äsken. Suru ja ikävä painoivat mieltä, mutta hän yritti silti jaksaa, nyt ei ollut hyvä aika jäädä suremaan. Sitä ehtisi tehdä myöhemminkin, jos hän vain onnistuisi. Aineethan olivat kasassa, ne oli vain yhdisteltävä oikeassa suhteessa ja ehkä sitten voisi pelastaa nekin, jotka tällä hetkellä näyttivät olevan avun ulottumattomissa.

Millainenkohan maailma olisi sitten jos ja kun hän onnistuisi. Millaiseksi elämä muuttuisi, aika moni varmasti kärsisi vielä pitkään tapahtuneesta, sillä he eivät olleet oikeasti halunneet tehdä pahaa kenellekään, mutta muuttuneina, he eivät olleet pystyneet estämään verenhimoista puoltaan mitenkään.

Niin monta elämää pilalla ja vain ahneuden vuoksi, Abby ajatteli ja vilkaisi taas Deviniä, jonka otsalla oli hikipisaroita. Se siis eteni melko nopeasti, Abby päätteli ja tiesi, että heidän olisi päästävä nopeasti ulos, ennen kuin muutos tapahtuisi ja ennen kuin rakennuksessa majailevat muut olennot keksisivät tukkia heidän ulospääsynsä täysin.

Viimein pitkältä tuntuvan ajan kuluttua, he saapuivat aulaan, josta pääsi ulos. Se ruma luuranko oli yhä siinä, mihin oli jäänyt heidän lähdettyään. He suuntasivat kulkunsa oville, joiden rikkoutuneista, likaisista ikkunoista auringonvalo siilautui sisälle. Ulkona oli vielä valoisaa.
Juuri kun Abby avasi oven astuakseen ulos...

No niin immeiset, mitenkähän mahtanee jatkua tästä?
Otsikko: Vs: Jatkis: Tuhon enteet
Kirjoitti: Nefertiti - 14.03.14 - klo:14:12
Viimein pitkältä tuntuvan ajan kuluttua, he saapuivat aulaan, josta pääsi ulos. Se ruma luuranko oli yhä siinä, mihin oli jäänyt heidän lähdettyään. He suuntasivat kulkunsa oville, joiden rikkoutuneista, likaisista ikkunoista auringonvalo siilautui sisälle. Ulkona oli vielä valoisaa.
Juuri kun Abby avasi oven astuakseen ulos
, hän huomasi tuijottavansa pistoolinpiippuun. Hän ei siitä juurikaan välittänyt, sillä niin paljon oli jo tapahtunut.

”Voisitko mitenkään osoittaa tuolla jonnekin muualle, kuin naamaani”, Abby pyysi, lähes kyllästyneellä äänellä.
”Mutta pomo sanoi”, mies aloitti, mutta vaikeni hämmentyneenä, kun toinen eri reagoinutkaan niin, kuin hän oli kuvitellut.
”Sanoi mitä sanoi, sillä ei ole enää mitään vaikutusta, koska jos tässä menee vielä pidempää, häntä ei enää ole”, Abby tokaisi tyynesti, ”me voimme jättää hänet teidän hoteisiinne, mutta en usko, että haluaisitte sitä, jos tietäisitte saman minkä minä”, hän lisäsi ja työnsi miehen asetta pitelevän käden sivulle.
”Minä en ymmärrä. Mitä siellä sisällä oikein tapahtu?” Mies kysyi ja laski asetta pitelevän kätensä alas, sillä tajusi kyllä, ettei kukaan ollut halukas tappelemaan juuri sillä hetkellä.
”Sinun ääliö pomosi onnistui saamaan pureman omilta luomuksiltaan ja hänestä tulee pian samanlainen, jos en saa vasta-ainetta tehtyä mahdollisimman nopeasti”, Abby vastasi ja jatkoi, ”joten paras kun teet yhteistyötä meidän kanssamme, niin saatat saada pomosi takaisi ja jos en onnistu, hänet on pakko ampua, sillä en halua enempää kuolemia hänen takiaan.”
”Hyvä on”, mies sanoi ja astui sivuun, Abbyn astellessa eteenpäin, muiden seuratessa perässä.
”Lisäksi suosittelen, että joko te suojaatte meitä tai lähdemme kaikki pois täältä, sillä koko rakennus on täynnä noita piruja ja ne vain odottavat sopivaa hetkeä hyökätäkseen”, Abby huomautti ja pysähtyi hetkeksi paikoilleen.
Mies katsoi Abbya ja nyökkäsi, minkä jälkeen vinkkasi pari miestä luokseen.
”Ampukaa kaikki, mikä yrittää ulos tuosta rakennuksesta”, Riley sanoi, sillä epäili, ettei rakennuksessa ollut enää yhtään ihmistä, vain noita lihanhimoisia olentoja, ”ja muistakaa, etteivät ne kysele mitään, vaan repivät riekaleiksi kaikki elävät olennot, joita kohtaavat”, hän lisäsi ja jatkoi matkaansa, pidellen Arthurin ja Zackin apuna Deviniä, joka näytti jo todella huonolta.

He pysähtyivät vasta asuntoautoilla, pakottaen Devinin istumaan maahan, kohtaan, joka oli tarpeeksi etäällä asuntoautoista ja nuotiosta. Zack ja Arthur varmistivat köydet, joilla Devin oli sidottu ja lisäsivät vielä kettinkiä tämän ranteisiin ja vartalon ympärille, ettei tämä pääsisi muututtuaan pakenemaan ja hyökkäämään kenenkään päälle.

Abby ja Lisa kävivät tarkastamassa, että lapsilla oli kaikki hyvin ja huokasivat helpotuksesta löydettyään nämä Sarahin ja Maryn hoivista.
Kun tärkein oli hoidettu, Abby pyysi Lisan avukseen ja yhdessä he alkoivat valmistaa vasta-ainetta Abbyn tuomista aineista. Lisan avulla, homma hoitui melko nopeasti ja viimein iltapäivän jo lähestyessä, heillä oli vasta-aine valmiina ja yksi annos ruiskuun mitattuna.

Kumpikin käsitti kyllä, ettei tuo määrä riittäisi mitenkään kaikille tartunnan saaneille, joita oli paljon. Mutta tämä oli sentään alku ja oli autettava niitä, joita pystyi ja pidettävä edes tämä pieni ryhmä ihmisiä elossa, että tuota kamalaa tautia vastaan pystyisi edes jotenkin taistelemaan.

”No niin, mennään, aika alkaa loppua”, Abby sanoi ja suuntasi puolijuoksua ulos ja kohti paikkaa, jossa Devin yhä istui.

Abby näki, miten mies vääntelehti ja ulahteli tuskasta. Muutos oli edennyt siis pitkälle ja ei menisi enää kovinkaan pitkää aikaa, kun Devin ei enää olisi ihminen, vaan verenhimoinen olio.

”Zack, Arthur. Voisitteko pitää häntä aloillaan, niin saan laitettua vasta-aineen”, Abby pyysi, sillä ei uskaltautunut menemään miehen lähelle yksin, sillä tiesi tämän olevan arvaamaton ilman tuota puremaakin.

Kumpikin mies nyökkäsi ja harppoi Devinin luo, ottaen tästä tiukan otteen ja varmistaen samalla ettei tämä pääsisi puremaan heitä tai Abbya. Kun tämä oli tehty, Abby ojensi ruiskun Lisalle, joka tottunein ottein antoi vasta-aineen Devinille.

Hetken Devin istui paikallaan, kunnes äkkiä alkoi vääntelehtiä voimakkaasti ja ulisi tuskasta. Tätä kesti jonkin aikaa, kunnes hänen lihaksensa rentoutuivat ja hän lysähti kyljelleen maahan. Rinta kohoili kiivaasti ja hiljainen valitus karkasi hänen huuliltaan.

Jos muuttuminen olikin ollut kivuliasta, niin lääkkeen aiheuttamat oireet olivat vieläkin kivuliaampia, hän ajatteli. Paljoa enempää hän ei ehtinyt ajatella, kun hänet kiskaistiin istumaan ja Lisa alkoi tutkia häntä tottuneesti ja ripeästi.

”Se näyttää tehonneen”, Lisa sanoi viimein, ”mutta ehkä on parasta pitää hänet vähintäänkin yön yli sidottuna, jotta voimme olla täysin varmoja vasta-aineen toimimisesta”, hän lisäsi, sillä ei luottanut tippaakaan Deviniin ja koska halusi olla täysin varma aineen toimivuudesta.
”Mutta sehän toimi”, Devin ruikutti, sillä ei pitänyt yhtään siitä, että oli sidottuna.
”Me emme silti ole varmoja, että se pitää ja sinä saat nyt leikkiä koekaniinia hetken, olet sen velkaa minun isälleni ja kaikille, jotka sinun takiasi ovat menettäneet läheisiään”, Abby sähähti vihaisesti.
”Niin mutta”, Devin aloitti, mutta vaikeni sitten, sillä ymmärsi että ei nyt ollut siinä asemassa, että voisi pullikoida vastaan ja alkoi hiljalleen tajuta, tekojensa laajuuden.
”Abby, hänet voisi kuitenkin yöksi nostaa sisätiloihin, sillä jotenkin tuo pahuksen pirut viihtyvät ulkosalla paremmin yöllä, kuin päivällä”, Zack huomautti, ”ymmärrän kyllä, ettet pidä hänestä, mutta toistaiseksi, me tarvitsemme häntä”, hän lisäsi.
”Olet oikeassa, mutta jos hän yrittää jotain, minä ammun hänet itse”, Abby sanoi ja harppoi omaan asuntoautoonsa.

Hän ei ollut vielä päässyt yli äidin, isän ja veljen menetyksestä. Vaikka hän suri veljeään, oli hän silti iloinen, ettei hänen ollut tarvinnut nähdä, missä kunnossa tämä oli ollut. Isän kuolema sitä vastoin, kummitteli lähes joka yö hänen unissaan ja joka kerta hän heräsi omaan itkuunsa ja huutoonsa.
Zack katseli Abbyn loittonevaa selkää ja toivoi, että voisi auttaa tätä ja ymmärsi hyvin, miten voimakkaasti kaikki nuo menetykset olivat tähän vaikuttaneet. Lopulta hän kääntyi katsomaan Deviniä, jonka auttoi jaloilleen.

”Kuulit varmasti, mitä hän sanoi, joten paras kun tottelet kiltisti”, Zack sanoi ja kiskoi miehen mukaansa ja työnsi tyhjilleen jääneeseen asuntoautoon.
”Hyvä on”, Devin sanoi alistuneena, mutta mietti jo mitä tekisi, kunhan vain pääsisi vapaaksi.
”Muista, Abby juuri pelasti sinun surkean henkesi, vaikka et olekaan ansainnut sitä”, Zack muistutti vielä, ennen kuin astui ulos vaunusta ja sulki oven perässään kiinni ja lukitsi sen huolellisesti. Sen jälkeen hän vielä kiersi vaunun, tarkistaen jokaisen ikkuna, ettei niistä päässyt sisälle, eikä ulos.

Viimein hän käveli nuotiolle, jossa Arthur ja Sid vielä olivat.

Tunnit kuluivat ja iltapäivä pimentyi illaksi ja lopulta sysipimeäksi yöksi. Nuotio loi ympärilleen lämmintä valoa, mutta sen ulkopuolella oli sysipimeää. Silloin tällöin tuon pimeyden halkaisi taskulampun tai lyhdyn valo, kun leiriä vartioivat miehet ja naiset astelivat levottomasti edestakaisin.

Oli hiljaista ja jokainen kuunteli tarkkaan, hätkähtäen jokaista pientäkin risahdusta. He kaikki olivat jo aikaa sitten oppineet, ettei koskaan voinut tietää, mikä äänen takana saattoi olla ja ettei koskaan voinut olla liian varovainen.

Yö eteni rauhallisena, kunnes äkkiä hiljaisuuden rikkoi ei toivotut äänet. Vuorossa ollut Arthur juoksi nopeasti asuntoautolleen, jossa Sid oli juuri lepäämässä ja herätti tämän.
”Ne ovat tulossa”, Arthur sanoi hiljaa.
”Aika lähteä, herätä muut ja sano vartioille, että pitävät päänsä kylmänä”, Sid sanoi nousten vuoteeltaan ja varmisti aseensa, astellen tämän jälkeen ohjaamoon.
”Hyvä on”, Arthur sanoi ja painui herättämään muut, käskien näitä olemaan hiljaa ja valmistumaan lähtöön.
Lopulta kaikki oli hereillä ja pakattuina asuntoautoihin, jolloin Arthur saattoi nousta sen ainoa tyhjillään olevan asuntoauton puikkoihin, varmistaen kuitenkin, että Devin oli yhä sidottu ja kunnossa.

Sid avasi sivuikkunan ja työnsi varovaisesti päänsä ulos ja antoi lähtökäskyn vähin äänin, sillä se oli yksi niistä asioista, joita he olivat joutuneet opettelemaan ja joka oli pitänyt heidät elossa näinkin pitkään. Oli ensiarvoisen tärkeää, etteivät he pitäneet kovin kovaa ääntä, sillä se tuntui houkuttelevan noita piruja lähes yhtä paljon kuin veren haju.

Arthur oli käskenyt myös Devinin alaiset liikkeelle, sillä ei hänellä ollut mitään näitä vastaan. He vain olivat totelleet pomoaan, joka oli valmis jättämään nämä oman onnensa nojaan, jos katsoi sen olevan etunsa mukaista.

Niin tuo pienimuotoinen karavaani lähti vähin äänin liikkeelle, ajokkien valokeilojen lakaistessa syvää pimeyttä. Matka oli hidasta, sillä kaupungin umpeen kasvaneilla ja vanhoja autonromuja ja muuta roskaa täynnä olevilla teillä oli vaikea pujotella, niin vähäisen valaistuksen turvin, jota heillä oli.

Lopulta he pääsivät ulos kaupungista ja aamuauringon pilkottaessa taivaanrannassa, he leiriytyivät suojaiseen paikkaan, joka ehkä joskus oli ollut motellin parkkipaikka. Osa jäi heti vahtiin, osan levätessä vielä muutaman tunnin, kunnes olisi täysin valoisaa.

Vaikka pako olikin ollut täpärä, ei se tarkoittanut sitä, että he olisivat silti vielä turvassa ja lisäksi heidän olisi vielä ratkaistava se, mitä Devinille pitäisi tehdä.

Aurinko kipusi korkeammalle, värjäten maiseman punaisen ja kullan sävyin. Näky olisi voinut olla kaunis, jos asiat olisivat olleet toisin, eikä lähistöllä olisi ollut raunioitunutta kaupunkia, jonka pinnan alla uinui uutta yötä odottaen verenhimoinen pahuus.

Vähitellen ihmiset heräilivät ja kerääntyivät ulos uudelle leirinuotiolle aamiaiselle. Abby, Sid, Zack ja Arthur istuivat lähekkäin ja miettivät, mitä tehdä Devinin suhteen, sillä he eivät ihan vielä olleet halukkaita päästämään tätä vapaaksi, joskin he kuitenkin tiesivät, että tämän oli voitava puolustautua, jos nuo verenhimoiset olennot pääsisivät yllättämään.

He eivät kuitenkaan päässeet asiasta yksimielisyyteen, joten he päättivät, että mies saisi olla toistaiseksi sidottuna. Myöhemmin Abby, Lisa ja Zack veivät Devinille aamiaista. Ennen kuin Devin sai syödä, Lisa tutki hänet ja totesi terveeksi. Jopa repaleinen puremahaava näytti parantuneen hyvin.

”Enkö jo voisi päästä vapaaksi”, Devin pyysi.
”Et”, Abby napautti, ”Me emme ole vielä päättäneet, mitä teemme sinulle”, hän huomautti.
”Entä jos lupaan, etten tee mitään typerää”, Devin yritti.
”Eiköhän ole jo selvää, ettei sinuun voi luottaa”, Abby sanoi kyllästyneeseen äänensävyyn.
Devin oli vaiti, sillä tajusi itsekin Abbyn olevan oikeassa. Ei kannattanut yrittää mitään juonittelua, sillä kukaan ei enää uskonut mihinkään, mitä hän kertoisi.
”Sitä paitsi olet ansainnut rangaistuksen tekosistasi, mutta me emme ole vielä päättäneen, mikä olisi paras rangaistus sinulle”, Abby lisäsi pitkän hiljaisuuden jälkeen.
”Mutta”, Devin aloitti, kun...


Jatkakaapas te vuorostanne tästä... Mitä tapahtuu seuraavaksi? Mikä keskeytti lieron puheen?