Juplin.net

Eli tässä nyt sit voi höpistä kaikesta fantasiaan liittyvistä kirjoista, leffoista, peleistä, keräilystä, fanituksesta jne, mitä tuolta nyt vain sattuu löytymään.
Tähän siis voi myös laittaa jos keräilee johonkin leffaan liittyen krääsää, kuten vaikkapa Star Wars tai LOTR tai vastaavia fani-krääsä juttuja. :)

Palatakseni asiaan, joka virisi tuolla kerro kun saat jotakin kivaa töpössä, niin noita keräilykortteja ei saa enää mistään (ainakaan tietääkseni), mutta silloin pahimman (siis kun leffat oli juuri tulleet teattereihin ja niistä oli tullu odotettua isompi juttu) Sormusten Herra innostuksen aikoihin niitä oli saatavilla ja Kukunorissa (oli tennispalatsissa, mut se on siirtynyt johonkin alkuperäsestä paikasta(epistä)) sai vähän erikoisempaa krääsää LOTR:iin ja myös Star Warsin.
Sieltä ostin jonkin verran vähän erikoisempia keräilykortteja, mutten saanut sitä satsia kokonaan koottua. Mutta samoihin aikoihin ärrältä saatavia kortteja sain kerättyä kaikki kolme sarjaa lähes kokonaan. Kolmannesta jäi muutama kortti uupumaan ja ylimääräisiä tuplia jäi senkin edestä (yks iso kansiollinen).

En nyt tiedä mihn kategoriaan Star Wars periaatteessa kuuluisi, mutta mulla on Episodi kakkoseen liittyen kasa keräilykortteja, enkä sitäkään sarjaa ehtinyt kerätä loppuun. Aika paljon kortteja jäi uupumaan. SW-leffoista mulla onkin kaikki muut paitsi episodit I & II, pitäisi nekin hommata jossakin välissä itelle. Mulla on myös SW kirja missä on ne kolme ensin tehtyä Star Warsia eli episodit 4-6.
Itse leffat, no ne on todella hyviä kaikki kuus. Mukavinta tässä on, että toinen suosikkinäyttelijöistäni, näyttelee kaikissa LOTR:eissa, sekä SW Episodi ykkösessä ja kakkosessa. Nimittäin Christopher Lee, joka siis SW Episodi I & II näyttelee Dookua ja LOTR:eissa Sarumania.
Mulla on kaikki kolme LOTR poksia, sekä vikan poksin mukana tullut Minas Tirith rasia ja Saruman Figuuri, sekä Galadriel Barbie, jolla todellakaan ei leikitä. Lisäks mulla on jonkin verran julisteita, joita tosin en olen nyt ripustellu seinille. Pitäs hommata niille kunnon kehykset ja sit laittaa tuonne taulujen tilalle. :)
Kun jostakin vielä sais Klonkun ja ne Argonautit(kirjatuet), niin olis kiva. Ai juu ja onhan mulla kolme LOTR-elokuvaan liittyvää kirjaa, missä on juttua itse leffojen teosta näyttelijöistä, tolkienista jne. Tosi kivoja juttuja. :)

Näiden lisäks pidän Harry Potterista, jotkin viimesimmät filmatisoinnit ei ihan olleet mieleeni, kun näytti siltä, että ohjaaja oli menny siitä mistä aita on matalin, eikä ollu vaivautunu ottamaan kunnolla kirjasta selvää.
Mulla siis on kaikki seittämän kirjaa omana ja vika kirja myös enkunkielisenä ja muistaakseni joko salaisuuksien kammio tai viisasten kivi myös enkunkielisenä. En nyt muista et mikä.
Mut tuo on kätevä tapa harjoittaa kielipäätäkin. :)
Ai niin ja Sormusten herra löytyy myös (vois hommata enkuksikin). Pitää vielä hommata Hobbitti (josta on tulossa leffakin) ja Silmarillion itselle, sekä niitä muitakin LOTR kirjoja, jos vain löytyy.

Mut, jos päästäsin muutkin höpisemään aiheesta. :D

Jos teillä on tai on ollut tunnukset älypäässä, niin kannattaa vaihtaa salasana. Nimittäin satojatuhansia suomalaisten tunnuksia, on tuolla sivulla hakkeroitu.


Täällä lisää infoa asiasta!

Jos ei toimi niin tässä linkki vielä kopsittavaksi-> http://plaza.fi/muropaketti/yli-120-000-suomalaisen-sahkopostiosoitteen-ja-salasanan-lista-hakkeroitu-tarkista-oletko-joukossa

Jos et jaksa plärätä koko listaa, läpi niin kopsi se wordiin tai vastaavaan tekstinkäsittelyhohjelmaan ja käytä etsi toimintoa. Sen jölkeen listan voi hävittää koneeltaan kiitos.

Ajattelinpa tällekin puolelle säännöt laittaa, vaikka toistaiseksi onkin ollut rauhallista.

Rakas vanha tai uusi jäsen muistathan;

* Katsoa ensin löytyykö aiheesta jo ketjua ennen kuin teet uutta ketjua, google on ystävämme.

* Käyttäytyä asiallisesti ja muistaa netiketin kultaiset säännöt.

* Välttää turhaa kiroilua, capsin käyttöä ja jättää rasistiset kommentit pois.

* Ottaa huomioon, että täällä käy kaikenikäisiä ihmisiä, joten mieti ensin ennen kuin kirjoitat tai laitat kuvia.

* Olla spämmäilemättä, provoilematta ja muuten häiriköimättä keskusteluissa

* Keskustella aiheesta sille varatussa topicissa (ei haittaa jos ei paljon lipsuta, modetkaan ei aina muista tätä)

* Ei aikuisviihde linkkejä tai kuvia foorumille, ne jotka niitä haluavat katsoa, löytävät ne kyllä itsekin,

* Ei myöskään rasistisia kommentteja tai kuvia, tai sitä seuraa automaattisesti huomautus ja tunnuksien poisto.

* Älkää yllyttäkö ketään rikoksiin tai laittako tänne materiaalia, joka on luokiteltu rikoslainvastaiseksi. Kaikesta tällaisesta ylläpito huomauttaa, mutta myös ottaa yhteyden poliisiviranomaisiin, jos katsoo sen tarpeelliseksi.

* Nimimerkit, joiden rekisteröimisestä on kulunut 2 kuukautta, ja jotka eivät sinä aikana ole kirjoittaneet yhtä ainutta viestiä, poistetaan. (Saatan odottaa vähän pidempäänkin, mutta aina välillä teen nollasaldolaisten poiston)

* Ylläpito voi muokata tai poistaa viestejäsi. Muokkaus tarkoittaa yleensä jonkin linkin tai viestin sisällön muokkaamista (jos siis jutut menevät sellaiselle tasolle, että niitä on syytä siistiä). Muokkauksesta kertoo viestin alle ilmestynyt Edit: Tätä ja tätä muokattu- viesti. Viesti on siis kursivoitu, siinä esiintyy sana Edit, se kertoo mitä on tehty ja perässä lukee muokkaajan nimi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita muiden kirjoitusvirheiden korjaamista(paitsi kenties otsikoissa), sen saatte tehdä itse.
Viestin poisto tapahtuu silloin, jos sisältö on foorumin sääntöjen vastainen tai sisältää täysin asiatonta tai foorumille sopimatonta materiaalia/tekstejä/linkkejä.

* Jos ylläpito näkee ei toivottua toimintaa/linkkejä tai tekstejä foorumilla, puuttuu se asioihin ja huomauttaa häiriköivää jäsentä joko yskärillä tai jo viestikejussa, jos näkee sen aiheelliseksi ja jos se ei auta, häiriökäyttäytyneen jäsenen tunnukset saatetaan poistaa kokonaan.


Viihtyisiä hetkiä foorumilla, toivottaa Juplin ja moderaattorit.

Pistetäänpäs tänne sitten tietokoneisiin liittyvät ongelmat, kysymykset, v*tutukset ja vastaukset vastaisuudessa. :)

Katselin oikein huolellisesti, enkä löytänyt tälläistä ketjua mistään. Ajattelin, että tällänen vois olla ihan kivakin, että joku saa sitten itseaan askarrutteneen leffan tietoonsa ja pääsee sen mahdollisesti katsomaan, siis jos leffa sattuu olemaan ostettavissa/vuokrattavissa/lainattavissa.

******

Onko elokuva hukassa? Nimi ei muistu mieleen, mutta pätkä juonta kummittelee mielessä jatkuvasti?
Onko mielessä tietty naama, mutta nimeä et saa millään mieleen? Muistat leffat, muttet tiedä kuka/ketkä siinä näytteli?

No ei huolta, sillä tässä ketjussa voi kysellä, kuka mitä ja missä.
Ne jotka jotakin tietävät vastaavat parhaansa mukaan. Mutta olethan ystävällinen ja kokeilet ensin onneasi googlen ja imdb:n kanssa.

Eli jos nuo mainitut paikat eivät anna vastausta kysymykseesi, niin yritä kuvailla unohtunut/kadonnut elokuva/näyttelijä mahdollisimman hyvin, jotta sinua ehkä pystyisi auttamaan.

Eli siis pätkä juonta, jos vain muistat, voi auttaa, sillä joku toinen voi muistaa leffa sen perusteella. Mutta joskus käy niinkin, että samaa juonta, mahdollinen kohtaus on voinut olla monessa muussakin elokuvassa, joten ehdotuksia voi tulla paljon ja oikeaa voi sillon olla hankala erottaa se oikea leffa monien joukosta.
Myös elokuvamusiikista voi kysyä, mutta muuten tämä olkoon pyhitetty vain elokuville ja näyttelijöille.

Jätetään kumminkin aikuisviihde(porno) ja muut sen sortin leffat sitten pois koska tämä nyt ei kumminkaan ole mikään K18 foorumi, vaikka täällä K18 osastokin on.
Ja muutenkin asiallisuutta niin kysymyksiin kuin vastauksiinkin kiitos.

Ja ei kiitos sitten "minä en tiedä"- vastauksia. Eli vastaa/kertoo jos tietää tai arvelee tietävänsä ja jos ei tiedä niin on sitten hiljaa.
Myöskään "mistä voi ladata ilmaiseksi elokuvia"- kysymykset eivät tule kyseeseen, sillä täällä ei niitä linkkejä jaella.
Siitä tietääkseni saa modet kimppuunsa ja muutaman päivän bannit tai enemmänkin.

*****

Laittaisin tähän ihan esimerkin, mutta suurelta osin olen etsimäni löytänyt googlella ja tuolla Internet Movie Data Basella. Eikä nyt juuri tule mieleekään sellaista minkä ihan ehdottomasti haluaisin pitkästä aikaa nähdä.

Tai on yksi, mutta se on todellakin sitten aika lailla K18 leffa ja melko vanha, luultavasti 70-80 lukua ja itse olen nähnyt tän joskus 89-90 luvulla(joo, jo pentuna piti trillereiden kattominen aloittaa)

Leffan pääosissa on vaalea nainen, ammatiltaan mahdollisesti poliisi tms. Erään kerran se menee kotiin, johon on tai jonne murtautuu kolme tyyppiä. Muistan että yhdellä oli ihan punaiset hiukset.
Nuo miehet raiskaa ja pahoinpitelee tän naisen pahasti ja nainen menettää tajuntansa. Kun se herää, se on sairaalassa.
Ne tyypit jää kiinni ja juttu menee oikeuteen, mutta jätkät pääsee silti kuin koirat veräjästä.
Myöhemmin tää nainen tapaa jonkun toisen naisen, joka myös on joskus raiskattu. Tää nainen kertoo tälle blondille muistakin vastaavista tapahtumista, joihin sisältyy pari lapsiinsekaantujaakin.
Se näyttää sitten tälle, mitä hän ja monet muut hänen ryhmäänsä kuuluvat tekee. He nappaavat kiinni näitä raiskaajia. Eli siis huumaavat, vievät johonkin sairaalan tapaseen paikkaan ja sterilisoivat ne ja sitten palauttavat jonnekin puiston penkille tms heräilemään.

Mä muistan kohtauksen missä yks tukeva/kookas raiskari herää jokun keilahallin tms paikan edessä ja hoitppuu sitten tän paikan vessaan, missä se sit huomaa, että jotakin puuttuu ja alkaa riehumaan siellä.

Muistaakseni ennen operaatiota oli joku kohtaus, jossa tää tukeva raiskari käy sellasen vaaleen koulupukuun (siis vähän kuin lolita tms jutut) pukueutuneen teinin/aikuisen naisen kimppuun(tai ainakin aikuinen, joka yrittää olla ujo teini tms). Ja tällä naisella on vähän sellanen seksikkääksi tehty koulupuku ja hiukset saparoilla. Muistan vähän ihmetelleeni sitä sillon, kun joskus kymmenen/viistoista(tai enemmänkin) vuotta sitten kattelin tätä leffaa. Tosin olin sillon vielä niin pentu etten näiden juttujen päälle tajunnu mitään.
Itse raiskausta ei näytetty ollenkaan, oletettavasti sen aikaisen sensuurin vuoksi.

Tää blondi ei oikein tiedä, mitä ajatella koko touhusta ja yrittää samalla olla oman miesystävänsä kanssa vai oliko niin että se ihastui johonkin. En tosiaankaan muista. Ja jostakin syystä on mielikuva että se miesystäväkin sitten oli poliisi tms.

No lopulta käy niin että tämä vanhempi nainen, joka kertoi tälle blondille tästä jutusta, saa kiinni sen raiskaajan, joka raiskas sen tyttären tms ja tappaa sen.
Vai oliko niin että yritti. Joka tapauksessa se systeemi jäi sitten siihen.

Melko lopussa tää blondi on taas kotonaan ja tämä punapää änkeää jälleen kavereineen vai olikohan se yksin. No enivei se yrittää taas raiskata ja pahoinpidellä sen blondin. Mutta tämä nainenpa antaa tälle punapäälle turpiin ja kunnolla. En muisa kuoliko se punapää vai ei.

Tämä siis lienee vähän sellainen eroottissävyinen trilleri (varmasti jotakin K15 - K18), ja varmasti jotain ö-luokkaa eli ei todellakaan mikään tunnettu. Saattaa olla vaikka jotain sarjaakin.
Mulla on todella vahva muistikuva tuosta, mutta voi olla, että sotken useammankin leffan sekaisin keskenään.

No tulipa sitten toinenkin mieleeni, joka on aikalailla askarruttanut mieltä ja joka on vähän kiusattu.
Näin sen pentuna, joskus 5-7, kun halusin ihan väen vängällä sen kattoa ja porukat sitte antoi mun sen kattoa, vaikka ne varottelikin siitä että on pelottava. Taisikin olla sillon, tuskin nykyisin.
Ja kyseessä siis kauhuleffa.

Eli leffa lakaa sellasella kohtauksella hämärässä huoneessa/asunnossa, jossa joku hiippailee kirveen kanssa ja lopulta tappaa jonkun.
Sen jälkeen leffa lähtee jotenkuten käyniin. Muistan vaan, että leffassa oli pieni ryhmä jossa oli miehiä ja naisia, tummia ja vaaleita.
Yksi toisensa jälkeen ne katoaa ja sitten tulee takaisin mutta muuttuneena, itseasiassa niiden näköisenä kopiona tms.
Ihan lopussa jää jäljelle vain nainen ja se on sitten mun muistaakseni jossakin luolassa tms paikassa, missä se yrittää piilotella. Sitten sen kimppuun hyökkää jotain ihme ötököitä tai muurahaisia ja se kirkuva vääntelehtivä nainen alkaa kohota ilmaan.
Lopussa sit näytetään ne kopioihmiset, joiden seassa se nainenkin on ja siihen se leffa loppuu.

Tämä voi olla jotakin kauhusarjaakin, kuten Creep Show tms, mutta vielä missään en ole tuohon törmännyt.

Ai niin ja vielä yks.

Tää taitaa olla tyypillinen ö-luokan teinikauhuleffa. Ryhmä nuoria on (yllätys yllätys) retkellä jossakin tms. ja sitten niitä alkaa katoilee ja osa alkaa ettiä niitä. Ne löytää jokun talon/mökin jossa asuu kummallinen tyyppi.
Tää tyyppi on enemmän tai vähemmän tärähtänyt ja jatkaa näiden nuorien lahtaamista. Se likka juoksentelee pitkin taloa kirkuen ja löytää melkein kaikki kadonneet ystävänsä, jotka se mies on tehny todella aidon näköisiksi posliininukeiksi tms.
No tän likan poikaystävä yrittää auttaa tätä likkaa, kun se mies sanoo että se on posliinia ja niin se poika sitten huomaa, että sen kädet on posliinia tms. ja se hajoaa palasiksi, likan kijuessa hysteerisesti kuin sika teuraalla.
En muista miten tämä loppui. Luultavasti niin että se hullu tyyppi tapettiin ja ne kaksi eloon jäänyttä pääsi karkuun.
Tämän näin josku 11-15 vuotiaana kun oli pohjosessa sukulaisten luona käymässä ja siellä sitten tututstuin yhteen likkaan ja oltiin koko kesä kavereita.

Noi leffat olis ihan kiva nähdä, joskin epäilen, etteivät ne samalla tavalla säväytä kuin sillon joskus.

Muistan myös (joskus 80-luvun loppupuolella 90-luvun alussa) telkkarista tulleen ohjelman, jossa kerrottiin kauhuleffojen teosta ja sen haluaisin nähdä uudelleen.
Siinä kerrottiin mm. kuinka ne teki Nightmare on Elm Streetillä ja jotakin muita missä oli sitten vähän muutankin tungettu mukaan.

Se oli meillä joskus nauhalla ja katoinkin sen pariin kertaan, mutta sittemmin faija kai nauhotti sen päälle jotakin ja vhs-leitekin (Toshiba tai meillä vaan tosipaha :D ) levis.
Samoihin aikoihin taidettiin ottaa nauhalle Aliens - paluu, jonka katoin melkein puhki.

Ai niin ja sitten vielä mielessä on kiusannu joku kauhupätkä sekin ja varmasti jotain ö-luokkaa ja 80-90-lukua sekin.

Sen alusssa näytetään kuinka jostakin taivaalta tulee valojuova ja sen mukana vauvaa tai sikiötä muistuttava juttu, jonka tiedemiehet sitten ottaa itselleen.
Tämä vauva/sikiö mikä lie aiheuttaa ongelmia ja pystyy vaikuttamaan ajatuksen voimalla tms jutulla muihin.
Jotkut tyypit yrittää tappaa sen tai jotakin. En todellakaan muista kaikkea.

No lopussa sitten tiedemiehet tai joku vie sen sikiön samalle paikalle mihin se alussa oli ilmestynyt. Taivaalta tulee taas valo ja se sikiö katoaa sinne valoon ja leffa tais loppua siihen.

Osa teistä on varmaan sen verta nuoria, että tuskin on näitä edes nähnyt saati tietää, mutta ehkäpä ehkäpä vanhemmat kävijät tietäs.
Ja jos ei tiedä, niin ei sitten voi mitään. Täytyy jatkaa sitten etsiskelyjä. :)

No niin ja nyt päästän teidän vauhtiin.

Epilogi

Aurinko paistoi sisälle keittiöön, missä tummahiuksinen nainen parhaillaan valmisti aamiaista. Lattialla noin kolmivuotias tyttönen leikki leluillaan keskittyneesti.

Mies kömpi puoliunisena keittiöön ja oli kompastua tytön leluihin. Varvas osui kipeästi pöydän jalkaan ja mies oli livauttamassa muutaman ärräpään, kun nainen painoi kevyesti sormensa miehen huulien päälle.

"Tom, ei tytön kuullen", Tanya kuiskasi hiljaa ja hymyili.

"Anteeksi", Tommy sanoi nolona ja kaappasi Tanyan hetkeksi syleilyynsä.

Tanya vastusteli, mutta hyvin heikosti ja nauroi, kun Tommy painoi muutaman suudelman kaulalle.

"Hei, se kutittaa", Tanya nauroi ja työnsi Tommya hieman kauemmaksi.

"Mutta minä haluan syödä sinut", Tommy kiusoitteli ja painoi vielä yhden suudelman kaulalle.

"Häivy siitä häirikkö, tai jäät ilman aamiaista", Tanya uhkaili heristäen paistinlastaa ja yritti saada kasvoilleen muka kiukkuisen ilmeen, joka kumminkin suli aurinkoiseen hymyyn, joka toi pehmeät hymykuopat naisen poskiin.

"Epäreilua", Tommy sanoi näyttäen maailman murjomalta, muttei saanut peitettyä naurua äänestään ja asteli pöydän ääreen istumaan, Tanyan kääntyessä jatkamaan keskeytynyttä ruoanlaittoa.

Tommy katsoi tytärtään, joka leikki onnellisena leluillaan, leuassaan nokare aamupuroa ja tummat hiukset kahdella saparolla. Näytti siltä, että Alexandra saisi onnellisemman lapsuuden, kuin mitä hänellä itsellään oli ollut. Hän oli silti opastanut tyttöä ja neuvonut tätä olemaan käyttämättä kykyään julkisesti, sillä ei voinut tietää, mikä taho niistä saattaisi kiinnostua. Eikä hän halunnut että heidän elämäänsä enää kajottaisiin, hän oli saanut tarpeekseen siitä kaikesta, kun menetti isänsä viisitoista vuotta sitten.

"Mitä mietit kultaseni, näytit niin vakavalta?" Tanya kysyi ja laski Tommyn eteen lautasen, jolla oli kananmunia ja pekonia.

"En mitään erityistä", Tommy vastasi ja katsoi vaimoaan hymyillen.

"Sinä ajattelit isääsi ja meidän tulevaisuuttamme", Tanya sanoi vakavoituen.

"Niin, mutta ei murehdita sitä nyt", Tommy sanoi hymyn valaistessa hänen kasvonsa ja kiskaisi Tanyan syliinsä.

Tanya vastusteli vain hyvin heikosti ja nauroi iloisesti, kun Tommy painoi suudelman tämän poskelle.

"Sinä senkin kiusanhenki", Tanya sanoi kurtistaen kulmansa, mutta purskahtikin helskyvään nauruun.

Alexandra katseli vanhempiaan kirkkain silmin ja nauroi myös, jatkaen hetken kuluttua leikkejään.

Kesken kaiken ovikello soi ja huoneeseen laskeutui hetkeksi syvä hiljaisuus. Tuo tulija odotti tovin ja kun vastausta ei kuulunut, tuo joku koputti ovea kärsimättömästi, kuin tällä olisi ollut kiire.

He katsoivat toisiaan ihmeissään, sillä he eivät odottaneet vieraita, eivät ainakaan tähän aikaan aamusta ja Aleksei oli tulossa vierailulle vasta myöhemmin päivällä. He itse olivat kutsuneet hänet, sillä heillä oli hyviä uutisia kerrottavanaan. Uutisia, jotka he halusivat kertoa mieluummin itse, kuin että Aleksei saisi tietää kiertoteitse.

"Kuka kumma siellä on tulossa tähän aikaan?" Tommy kysyi ääneen ja kurtisti epäluuloisena kulmiaan, "eihän isäsi ihan näin aikaisin pitänyt tulla", hän lisäsi, vaistoten että jokin oli väärin.

"Niin, mutta ehkä hänellä on jotain muutakin tänään ja hän haluaa hoitaa vierailun pois alta mahdollisimman nopeasti", Tanya mietti ääneen, vaikka oli itsekin alkanut epäillä sitä, sillä tiesi ettei isä laittaisi bisneksiään hänen edelleen. Ei ainakaan ollut vielä kertaakaan tehnyt niin.

"En oikein usko", Tommy sanoi hiljaa ja toivoi, että hänen vaistonsa olisi ollut väärässä tällä kertaa, "luulen, että se on joku muu, en vain tiedä kuka, enkä ole varma, että meidän pitäisi avata", hän jatkoi ja vilkaisi Tanyaa, joka nousi Tommyn sylistä.

Tanya vilkaisi Tommya epävarmasti ja näki että mies ei olisi halunnut päästää häntä menemään. Hän tiesi kyllä hyvin, ettei Tommy ollut koskaan ollut väärässä vaistonsa suhteen, mutta hän ei halunnut uskoa että tulijalla olisi pahat aikeet.  Tanya veti syvään henkeä ja suuntasi askelensa kohti ovea, miettien millaisella asialla tulija mahtoi olla ja ennen kaikkea kuka siellä oli.

Mitä lähemmäksi ovea hän pääsi, sitä pahemmalta Tommysta tuntui, myös Alexandra oli lopettanut leikkinsä ja katseli kasvot vakavina ovelle. Tytön kulmat kurtistuivat ja suupielet alkoivat painua hitaasti alaspäin.
Tommy tiesi, että tyttö aavisti saman, minkä hänkin ja yritti hieman rauhoittua ja epäili vaistonsa olevan tällä kertaa väärässä. Hän nosti Alexandran syliinsä, tämän purskahdettua ilman näkyvää syytä itkuun. Hän tunsi miten tyttö painautui häntä vasten kuin suojaa hakien. Tommy jutteli hiljaa Alexandralle ja yritti rauhoitella tätä.

Samalla hetkellä Tanya avasi oven, eikä ehtinyt sanoa sanaakaan, kun kuului kaksi kovaa paukahdusta ja hän kaatui selälleen lattialle rinnassaan kaksi pyöreää reikää, joiden ympärille levisi pelottavan nopeaan tahtiin punainen rengas. Tanya nousi käsiensä varaan ja kääntyi katsomaan Tommya, jolla oli Alexandra sylissään.
Mustat hiukset roikkuivat osittain kasvojen edessä, mutteivät peittäneet kauhistuneita silmiä. Tommy jähmettyi paikalleen uskomatta näkemäänsä ja painoi tytärtään kiivaasti kohoilevaa rintaansa vasten.

"Älä katso kulta", Tommy kuiskasi Alexandran korvaan ja nosti kätensä niin, ettei tyttö pystynyt näkemään, sitä minkä itse näki.

Se kaikki mitä oli juuri tapahtunut oli kuin suoraan hidastetusta filmistä ja tuntui niin epätodelliselta. Hetken hän jopa epäili nähneensä vain unta, mutta ei tämä oli totta ja tapahtui parhallaan.

"Tanya", Tommy kuiskasi ja tunsi tutun poltteen luomien alla. Hän taisteli sitä vastaan, sillä tiesi ettei voinut nyt romahtaa. Ei nyt kun oma tytärkin oli vaarassa, "Tanya koeta kestää."

"Tommy... Älä anna Alexandraa niille...  Tom.." Tanya sopersi hiljaa, kunnes viimein hänen hoikka vartalonsa lysähti rentona lattialle, luomet painuivat kiinni. Siinä hän makasi, osittain kyljellään, musta tukka hajallaan ja punainen lammikko levisi hänen alleen.

"Tanya!" Tommy huudahti epätoivoisena ja astahti eteenpäin mennäkseen Tanyan luokse, muttei ehtinyt, kun sisälle rynni kommandoasuun pukeutuneita aseistettuja miehiä. He eivät välittäneet aamutakki ja yöpaita päällä olevasta naisesta, joka makasi lattialla, vaan astuivat yli, aseidensa piiput tähdättyinä Tommyyn.

"Anna tyttö tänne tai sinun käy huonosti!" Yksi miehistä ärjäisi terävän käskyn.

"En!" Tommy vastasi ja alkoi hitaasti perääntyä keittiötä kohden mistä pääsi ulos taka-oven kautta.

Ensimmäinen laukaisi aseensa ja luoti kimposi kuin olisi osunut kallioon, ennen kuin edes hipaisikaan Tommya. Oli kuin tämän ympärillä olisi ollut näkymätön suojakenttä, josta luodit kimpoilivat ja putosivat kilahdellen lattialle.
Nojatuoli ampaisi liikkeelle ja osui täydellä voimalla kahteen naamansa peittäneeseen mieheen, jotka parahtaen kaatuivat lattialle. Seuraavaksi lensi sohva, joka rusensi pari miestä seinää vasten niin, että saattoi kuulla, kun heidän luunsa napsahtelivat poikki.

Ikkunat pamahtivat ulospäin kuin suuri paineaalto olisi ne sisältä käsin paiskannut tieltään. Ovet tempautuivat karmeiltaan ja yksi teilasi yhden miehen keskiruumiin kohdalta niin että tämä roikkui puoliksi oven päällä, joka oli uppoutunut seinään tiukasti.

Sen jälkeen tiskipöydällä olevan veitsitukin päällä olevat veitset nousivat ilmaan ja singahtivat vauhdilla kohti loppuja kommandoja, jotka joutuivat heittäytymään lattialle suojaan. Veitset osuivat voimalla seinään ja jäivät siihen sojottamaan.

Yksi miehistä onnistui pääsemään tarpeeksi lähelle ja iski kädessään olevan pienen nukutusnuolen Tommyn reiteen. Tämä oli miehen viimeinen teko sillä seuraavassa hetkessä painava pöytä rysähti hänen päälleen hajoten tuhansiksi säleiksi, joista osa upposi kommandon suojaamattomaan kaulaan.

Tommy tunsi, miten lääke alkoi vaikuttaa ja tappeli kaikin voimin sitä vastaan. Hämärästi hän kuuli kun säleen kaulaansa saanut mies korisi ja kakoi, kunnes viimein vaikeni.

"Äiti! ÄITI! ÄITI! Isi auta! Minä haluan äidin takaisin. Pelottaa. Isi, isi! Isi mikä sinun on? Isi auta!" Alexandran ääni kirkui hänen päässään. Pian nuo äänet menivät puuroksi, tyttö liukui hänen käsistään lattialle ja juoksi piiloon.

"Alexandra, piiloudu. Älä anna miesten saada sinua. Minä etsin sinut." Tommy vastasi kaatuen kasvoilleen lattialle. Hän yritti rauhoittaa peloissaan olevaa tytärtään, mutta alkoi olla jo pahasti tokkurassa.

"Isi! Isi älä anna niiden viedä minua!" Alexandran ääni kirkui jälleen ja hän nosti hieman päätään nähden miten yksi kommandoista sai työn syliinsä ja miten tyttö huusi ja kiemurteli päästäkseen pois miehen sylistä.

Mutta mies oli kuitenkin voimakkaampi, kuin pieni tyttö. Pian tämä katosi avoimesta ovesta ulos, parkuva, vastaan tappeleva tyttö sylissään. Tommy kuuli läimähdyksen, kun autonovi vedettiin kiinni. Se tuntui kuulostavan kovin kaukaiselta ääneltä, eikä hän jaksanut liikuttaa jäseniään, jotka tuntuivat niin kovin raskailta.

"En anna niiden viedä..." Tommy ajatteli, mutta ajatus katkesi ja hän ajelehti paksuun sumuun, josta ei ollut tietä ulos.


Toisaalla vähän myöhemmin

Tumma kiiltävä pakettiauto ajoi vauhdilla pitkin tietä, kunnes alkoi heittelehtiä, ajautui hetkeksi vastaantulevien kaistalle ja viimein ajoi ulos tieltä. Kuului voimakas rysähdys, kun se kierähti kyljelleen ja liukui ojaan. Takaovet revähtivät sellaisella voimalla irti, että lähtivät saranoiltaan ja putosivat ojanpohjalle.

Pieni tummatukkainen likaiseen yöpaitaan pukeutunut tyttö kömpi itkien ulos autosta. Tytön sysimustat hiukset hapsottivat puoleksi auki, posket olivat kyynelistä märät ja leuassa oli yhä vähän aamupuuroa. Hän taapersi takaisin tielle ja alkoi taapertaa takaisin kodin suuntaan tienpiennarta pitkin, pienet pulleat paljaat jalat likaisen yöpuvunhelman alta vilkkuen.

****

Samaan aikaan Aleksei istui limusiininsa pehmeällä penkillä ja mietti miten tytär mahtaisi suhtautua hänen tullessaan hieman sovittua aikaisemmin käymään. Toivottavasti tämä nyt ei suuttuisi, sillä niin kovin hän halusi tyttärensä nähdä, samoin tyttären tyttärensä.

Limusiini kaartoi kodikkaan omakotitalon pihaan ja Aleksei nousi ulos. Hän katsoi ympärilleen ja kulmat kurtistuivat ja suu vetäytyi tiukaksi viivaksi sillä oli aivan liian hiljaista. Yleensähän kuului Alexandran naurua ja musiikkia radiosta, mutta nyt ei pihahdustakaan, vain jokunen lintu sirkutti pensaassa.

Hän suuntasi kohti ovea, joka repsotti avoimena ja huomasi vasta sitten, että piha oli lasinsirujen peitossa. Aleksei alkoi hermostua ja askeleihin tuli lisää vauhtia. Astuessaan ovesta, hän oli kompastua johonkin, joka makasi eteisessä, aivan oven edessä. Katse laskeutui alas ja kun hän tunnisti tuon hoikan hahmon, jolla oli sysimustat hiukset, hänen kasvonsa kalpenivat järkytyksestä.

"Tanya", hän kuiskasi hiljaa ja vajosi polvilleen tämän viereen. Kyyneleet polttelivat luomien alla ja sormet puristuivat tiukkaan nyrkkiin, pään laskeutuessa alemmaksi, "eeeeei!" Kuului huuto, joka rikkoi painostavan hiljaisuuden ja karkotti linnut pensaista.

Sormet silittivät naisen mustia hiuksia ja pehmeätä poskea. Suru ja raivo kasvoivat miehen sisällä kuin kaksi suurta ukkopilveä.

"Pikku Tanyani", Aleksei sanoi tukahtuneella äänellä.

Hänen silmiinsä nousi uhmakas raivoisa katse ja päättäväisyys, jotka kertoivat, ettei mies antaisi periksi kunnes löytäisi syyllisen tyttärensä kuolemaan, vaikka sitten pitäisi kääntää jok'ikinen kivikin ympäri. Hän ei tiennyt kuinka kauan oli siinä ollut, kun viimein nousi seisomaan. Hän katsoi ympärilleen, talo oli sen näköinen kuin jokin olisi sen myllertänyt.  Nojatuoli oli kumollaan ja sohva mennyt melkein seinästä läpi. Ovi sojotti seinässä ja yhä siinä mihin oli lentänyt ja sen päällä makasi mies verissään.

"Mitä taivaan nimessä täällä on tapahtunut?" Aleksei henkäisi järkyttyneenä ja antoi katseensa kiertää huonetta.

Aamiainen oli yhä ruokapöydällä ja Alexandran lelut lattialla, minne ne olivat jääneet. Joku oli tallannut nuken hajalle.

"Tommy?" Aleksei huusi, muttei saanut vastausta.

Hän kiersi koko talon nopeasti läpi ja totesi, ettei siellä ollut ketään.  Ei muita, paitsi Tanya ja pari muuta ruumista. Surun murtamana mies suunnisti ulos, missä limusiini yhä seisoi ja katsoi vielä kerran taakseen ennen kuin istuutui autoon.

"Victor", Aleksei sanoi ja katsoi kuskiaan, "saat luvan siirtää tyttäreni ruumiin kartanolle ja sen jälkeen alan etsiä syypäätä. Sinä voisit katsoa löytyykö talosta yhtään johtolankaa tai viitettä siitä, kuka on tämän kaiken takana. Lisäksi tyttären tyttäreni on kateissa, hänet on löydettävä ja tuotava minun luokseni. Viimeiseksi haluaisin, että tyttärelleni suodaan kunnialliset hautajaiset, en halua että hän jää tuonne makaamaan", hän käski ja katsoi tiukasti kuskiinsa, vaikka ääni meinasikin kerran tai kahdesti sortua.

"Kyllä herra, välittömästi herra", kuski sanoi ja käsi hakeutui heti puhelimelle. Pari sanaa luuriin ja pian auto lähti liikkeelle.

Aleksei istui vaitonaisena paikallaan ja tunsi jälleen, kuinka kuumat kyyneleet polttelivat luomien alla. Hänestä tuntui, ettei hän ollut enää mitään, kun Tanya oli poissa. Kuin varkain tuo kamala näky palasi hänen mieleensä.
Ei vanhemman kuuluisi elää lastaan kauemmin ja tuo ajatus sai miehen murtumaan kokonaan ja hartiat painumaan alas. Oli kuin tämän kasvoillekin olis tullut ikää kymmenen vuotta lisää.

"UKKI! AUTA!" Kuului kirkas korvia vihlova parkaisu, joka sai Aleksein lyyhistymään kyljelleen nahkapenkille ja huutamaan tuskasta.

Kuski painoi jarrua ja pysäytti auton tienpientareelle.

"Mikä teille tuli? Onko kaikki kunnossa?" Victor kysyi ja katsoi ikkunasta taakse penkille, missä Aleksei vielä makasi päätään pidellen ja hengitti kiivaasti.

"Kaikki on hyvin." Aleksei sanoi raskaasti hengähtäen ja kohottautui hitaasti istumaan.

Hän oli hämmentynyt ja ymmällään, sillä ei voinut käsittää miten äskeinen oli mahdollista. Victor oli aikeissa käynnistää auton ja jatkaa matkaa, kun hän näki pienen tummatukkaisen tytön taapertavan pitkin tiepiennarta.

"Herra, teidän pitäisi nähdä tämä", Victor sanoi ja osoitti tyttöä.

"Alexandra", Aleksei sanoi ja ennen kuin Victor ehti sanoa mitään, hän oli jo ulkona. Hän harppoi nopein askelin tytön luo ja nosti tämän syliinsä.

Tytön kasvot olivat kyynelistä märät, poskella oli räkää ja osa hiuksista oli liimaantunut märkiin poskiin kiinni. Alexandra painautui lujasti Aleksein rintaa vasten ja itki nyt osittain väsyneen lapsen itkua. Aleksei tunsi miten tyttö tärisi yhtä paljon kylmästä kuin itkustakin. Hän silitti tytön tummia sileitä hiuksia ja hyräili rauhoittavasti kantaessaan tämä autolle.

"En tiedä miten olet tänne joutunut, mutta on parempi että tulet mukaani", Aleksei sanoi vetäessään oven kiinni perässään.

"Äiti on poissa ja pahat miehet veh... ve.. vei isin", Alexandra sai nikoteltua itkunsa lomasta, "ne yritti viedä mi.. minut ka.. kanssa", hän sopersi.

"No nyt olet turvassa, eikä kukaan vie sinua pois", Aleksei sanoi lämpimästi ja pyyhki kyyneleet ja rään pois tytön poskilta ja siivosi aamupuuron leualta.

"Entä isi?" Alexandra kysyi ja katsoi kirkkain silmin isoisäänsä.

Aleksei oli hetken vaiti, sillä ei tiennyt mitä olisi sanonut, vaikka tiesikin että tyttö ymmärsi hieman enemmän kuin useimmat ikäisensä.

"En tiedä", Aleksei sanoi viimein.

"Sinun on etsittävä isi, haluan isin takaisin", tyttö sanoi ja katsoi Alekseihin tiukasti, suurten pulleiden kyynelten alkaessa uudestaan vieriä poskille.

Juuri silloin Aleksei näki sen saman itsepäisen ilmeen, joka hänen tyttärellään oli ollut, kun tämä oli ollut Alexandran ikäinen. Hän katsoi lämpimästi tyttären tytärtään ja tunsi surun vihlaisevan sisikuntaansa.

"Yritän etsiä isäsi", hän lupasi ja katsoi lämpimästi tyttöä, joka haukotteli.

"Olet minulle rakas, ukki", Alexandra sanoi ja painoi väsyneenä päänsä vasten Aleksein rintaa luomien painuessa kiinni.

"Niin sinäkin minulle", Aleksei kuiskasi hiljaa syvästi liikuttuneena ja päätti, etteivät nuo kurjat pääsisi lähellekään tyttöä, jos se hänestä riippuisi.



5 vuotta myöhemmin.

Kahdeksanvuotias tyttönen leikki puutarhassa koiransa kanssa ja vanha mies istui terassilla pöydän ääressä teetä juoden ja lehteä lukien. Rakkaus ja lämpö läikähtivät hänen silmissään, kun hän katsoi tyttären tytärtään, joka nyt joutui kasvamaan ilman vanhempiaan, mutta joka juuri nyt näytti niin kovin onnelliselta.

Tyttö oli sentään saanut kasvaa turvassa, muuttamatta paikasta toiseen vähän väliä. Niin paljon Alexandra muistutti äitiään, mutta myös isäänsä, joka tuntui kadonneen kokonaan, niin kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan olemassa.

Äkillinen melu havahdutti Aleksein ajatuksistaan. Kulmiaan kurtistaen hän laski lehden käsistään ja katsoi ovelle, joka siinä samassa reväistiin voimalla auki. Hän aikoi nousta ja kysyä mitä tämä merkisti, muttei ehtinyt sanoa sanaakaan, kun sisään rynnännyt mies laukaisi aseensa.

Aleksein koko ylävartalo retkahti pöydälle, teekuppi tipahti kivetykselle hajoten sirpaleiksi ja läikyttäen sisällyksensä kivetykselle. Silmät tuijottivat lasittuneina kaukaisuuteen ja pienestä punaisesta otsaan tulleesta reiästä valui verinoro nenänvartta pitkin ja pisahteli pöydälle, sekä osittain teelautasen ja rypistyneen sanomalehden päälle.

Tyttö kirkui hysteerisenä ja koira haukkui. Kuului uusi laukaus, koiran ulahdus ja vinkaus, minkä jälkeen ainoa ääni oli tytön kiljunta.

Tummaan asuun pukeutunut mies nappasi vastaan tappelevan ja kirkuvan tytön syliinsä, mikä oli hyvin hankalaa tytön tapellessa vastaan. Mies iski pienen metallisen esineen tytön reittä vasten. Kului tuskin sekuntiakaan, kun tytön silmät painuivat kiinni ja miestä hakkaavat pienet nyrkit lakkasivat lakkasivat huitomaista, valahtaen hervottomina sivuille. Samoin jalat lakkasivat potkimasta, pään painuessa miehen olkaa vasten.
Miehen oli nyt helppo toimia ja hän katosi tyttö mukanaan yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Vain vähän myöhemmin terassin ovi avautui ja vanha nainen astui ulos.
"Aleksei kultaseni, onko kaikki hyvin, kuulin jotain meteliä", nainen sanoi kysyvään sävyyn ja katseli miestään.
Ensin hän luuli tämän nukahtaneen kesken lehden lukemisen, mutta maahan pudonnut ja hajonnut teekuppi sai hänet epäilemään sitä.

"Aleksei?", nainen kysyi, nyt huolestuneena ja alkoi astella kohti pöytää, jota vasten mies retkotti.

Mitä lähemmäksi hän pääsi, sitä ikävämmältä hänestä tuntui. Lopulta hän oli miehensä vieressä ja näki, ettei tämä ollut enää elossa. Nainen meinasi lyyhistyä polvilleen maahan, mutta sai kuitenkin pidettyä itsensä pystyssä. Jotain pahaa oli täytynyt tapahtua, hän päätteli. Asia vahvistui hänelle, kun hän näki tyttären tyttärensä koiran kuolleena hieman kauempana.

"Ei", nainen henkäisi ja sitten hänen huuliltaan karkasi tuskaisa huudahdus. Tuo huuto sai erään vartioista kiiruhtamaan paikalle.
Vartija tajusi heti, mitä oli tapahtunut ja päätti auttaa rouvan sisälle.
"No niin, vien teidät lepäämään ja hoidan asian", mies sanoi lohduttavasti ja tunsi miten nainen tärisi hänen käsissään.

"Victor, haluan että etsit käsiisi sen joka tämän teki", nainen sanoi, saatuaan jälleen koottua itsensä. Amanda oli melkein yhtä määrätietoinen kuin miehensä, joskaan ei yhtä julma, "ne paskiaiset veivät Alexandran, joten ole varovainen", hän lisäsi.

"Hyvä on rouva", Victor vastasi ja päätti, että kunhan olisi ensin huolehtinut emännästään, lähtisi hän etsimään Alexandraa. Ehkä voisi jopa ottaa yhteyden Loganiin, sillä tällä oli paljon tuttuja, joista voisi olla apua etsinnöissä.


Yhteensä 12 vuotta myöhemmin

Aurinko pilkisteli säleverhon välistä huoneeseen ja auringon valossa saattoi nähdä pienten pölyhiukkasten leijailevan hitaasti. Huone oli ankean näköinen, harmaan valkeaksi maalattu ja ainoat huonekalut olivat yöpöytä, sairaalavuode, sekä pieni pöytä, jolla oli kaikenlaisia tarvikkeita ja lääkkeitä.

Sälekaihdinten molemmin puolin roikkuivat harmaat kauhtuneet verhot, jotka melkein katosivat sivuilta näkyvään harmahtavaan seinään.

Sairaalavuoteella makasi mies, joka kasvot olivat harmahtava kalpeat, kuten ihmisellä, joka ei ole ollut auringossa hyvin pitkiin aikoihin. Mies nukkui, niin kuin oli tehnyt jo kaksitoista vuotta. Hänen kämmenselkänsä ja kyynärtaipeensa olivat täynnä pieniä jälkiä, joiden ympärillä oli sinipunaisia mustelmia. Nytkin toiseen kämmenselkään oli vahvasti teipattu kiinni tippaletku, josta hän sai ravintoliuosta ja lääkettä, joka piti hänet vankina tuossa paksussa sumussa, jossa hän oli ollut jo kauan.

Miehen kasvot olivat riutuneet ja silmät painuneet hieman kuopille. Käsivarsista ja jaloista näytti lihakset kadonneen ja muutenkin mies näytti siltä kuin olisi enemmän kuollut kuin elossa.

Myöhemmin mies siirrettiin suureen huoneeseen ja kiinnitettiin remmeillä kiinni ihmisenmalliseen pystyssä olevaan alustaan. Mies roikkui siinä nyt kuin ristillä ikään, kun hänen päähänsä kiinnitettiin johdot, jotka veivät tietoa EEG-laitteeseen.

Piirturi piirsi ensin tasaista viivaa paperille, kunnes näytti tulleen hulluksi ja alkoi heittelehtiä puolelta toiselle niin, ettei edes paperikaan tahtonut riittää. Piirturi liikkui villinä paperilla, käyrän heittelehtiessä miten sattui.
Miehen suljettujen luomien alla silmät liikkuivat kiivaasti kuin tämä olisi nähnyt unta, kunnes silmät revähtivät apposen avoimiksi.

Paikalla ollut lääkäri katsoi EEG-laitetta ja tulostuvaa liuskaa kiinnostuneena, sillä oli ajatellut miehen olevan jo vihannes. Hän otti käteensä kansion, jossa luki: Thomas Jonathan Miller.

Tohtori luki Tommyn tietoja ja hänelle selvisi miten paljon ja mitä lääkkeitä tälle oli annettu.

"Sinähän olet saanut lääkkeitä pienen apteekin verran", tohtori hymähti ja nosti katseensa mieheen, jonka silmät olivat nyt avoimet ja tuijottivat suoraan tohtoriin.

Tohtori ihmetteli oliko joku antanut piristävän lääkkeen ennen aikojaan ja hän kysyikin sitä kahdelta mieshoitajalta, jotka seisoivat hieman sivummalla. Hoitajat vastasivat kielteisesti. Tohtori kääntyi Tommyn puoleen ja katseli tätä hyvin kiinnostuneena, unohtaen ohjeet jotka oli ylempää saanut. Työntäen sivuun vaunut, joissa oli metalliselle tarjottimelle asetettuna useampia injektioruiskuja, hän astui lähemmäksi miestä, joka oli vain varjo entisestä.

"Kuuletko sinä minua? Pystytkö puhumaan?" Tohtori kysyi.

"T..Tah.. Tanya", Tommy sopersi niin hiljaa, että tohtori ei saanut siitä selvää.

"Mitä sinä sanoit?" Tohtori kysyi.

"Tanya", Tommy kähisi ja irvisti sillä rohtuneisiin huuliin sattui.

"Tanya?" Tohtori toisti ja selasi uudelleen kansiota, sillä hänelle oli sanottu, ettei miehellä ollut minkäänlaista perhettä. Että tämä oli vain joku koditon, joka ei edes tiennyt kuka oli. Hän ei ollut kysynyt, sillä se ei kuulunut hänen työhönsä ja sitä paitsi ylempi taho saattoi käydä hyvin hankalaksi, jos alkoi kysellä liikaa.

Mutta ei hänkään halunnut tehdä kokeita ihmisellä, jolla kenties olikin perhettä, joka tätä kaipaisi. Se tietäisi liikaa kysymyksiä ja hankaloittaisi myös ruumiin hävittämistä. Sillä jos oli joku joka tämän saattoi tunnistaa, se tarkoittaisi myös kiusallisia kysymyksiä poliiseilta.

Tohtori oli uppoutunut omiin ajatuksiinsa ja etsi tietoja miehen kansiosta, eikä näin ollen huomannut mitä hänen edessään olevassa miehessä tapahtui.

****

Sumu alkoi hälvetä ja hän alkoi hahmottaa ympäristöään hiljalleen. Tuo ympäristö vaikutti yhtä aikaa oudolta ja kuitenkin niin tutulta. Oli aivan hiljaista, kunnes hiljaisuuden rikkoi voimakas lämmin ja soinnikas tumma ääni, joka tuntui kaikuvan kaikkialla tuossa sumuisessa tyhjyydessä.

"Tom, Thomas. Herää, sinun on herättävä nyt!"

Sitten hiljaisuus. Syvä rikkumaton hiljaisuus, mutta hänen päätään särki ja hän alkoi vähitellen havahtua tuosta sumupilvestä, jossa oli niin kauan leijunut.

Pitkän aikaa kaikki oli edelleen vain epäselvää sotkua. Hän havaitsi ajan vaihtumisen, valon ja pimeän. Tuota tilaa kesti hyvin kauan, kunnes hän kuuli ääniä, epäselviä ja puuroisia, mutta se yhtä kaikki oli puhetta. Se läheni, sitten kolinaa ja valaistus vaihtui, väikkyi ja välkkyi, kunnes taas rauhoittui. Hän tunsi ruumistaan liikuteltavan, muttei pystynyt pistämään vastaan, sillä jäsenet tuntuivat raskailta kuin lyijy.

"Thomas, herää. Herää nyt!" Kuului taas tuo lempeä ääni, joka tuntui kaikuvan kaikkialla ja hänen päänsä sisällä. Se sattui ja sai hänet havahtumaan nyt aivan kunnolla tuosta kaiken nielevästä sumusta.

Kaikki näkyi hänen edessään nyt terävänä ja muistot palasivat takaisin hyökyaallon lailla. Muistot jotka tekivät niin kipeää. Ensimmäisenä mieleen tuli kuva Tanyasta, sitten toinen kuva, jossa tämä makasi lattialla rinta verestä.
Tommy yritti huudahtaa, muttei saanut kuin pienen epämääräisen äännähdyksen aikaiseksi, jota kukaan huoneessa oleva ei kuullut.

Silmät tutkailivat huonetta ja kohdistuivat sitten valkotakkiseen mieheen joka parhaillaan katseli kädessään olevaa kansiota.

Vieressä ollut laite näytti tulleen hulluksi ja se toi mieleen isän ja kaiken mitä silloin tapahtui. Nuo kaikki muistot saivat raivon kasvamaan hänen mielessään ja unohtamaan järkevän ajattelun.

Hän kuuli lääkärin kysymyksen ja vastasi vaikka ääni, joka hänen suustaan lähti, oli vain hiljainen epäselvä pihaus. Toisella yrittämällä hän sai aikaiseksi kähistyä vaimonsa nimen. Tommy näki lääkärin jälleen selaavan kansiota ja miettivän mitä tekisi seuraavaksi. Hän itse tunsi, miten jokin pyrki ulos.

Seuraavassa hetkessä joka ikinen ikkuna pamahti sisältä ulospäin kuin valtaisan paineaallon lennättämänä. Ovet tekivät seuraa ikkunoille, repien irrotessaan karmit säleiksi. Koko rakennus alkoi täristä ja huojua kuin maanjäristyksessä ja seiniin alkoi ilmestyä suuria halkeamia. Nuo halkeamat ulottivat säikeensä kohti kattoa, josta laasti alkoi murentua ja rapista alas.

Tommyn sormet puristuivat vuoroin nyrkkiin, vuoroin aukenivat, koko ruumis värähteli tunteiden voimasta ja hän huusi keuhkojensa täydeltä. Hänen silmänsä muljahtelivat, eikä hän osannut kohdistaa katsettaan mihinkään.
Kaikki näkyi yhä epäselvänä mylläkkänä.

"Tehkää jotakin, tai rakennus sortuu!" Tohtori karjui kansion pudotessa hänen käsistään lattialle.

Hän syöksyi injektioruisku kädessään kohti Tommya, kun pöytä lensi häntä päin ohjuksen lailla ja tyrmäsi siihen paikkaan. Toinen hoitajista syöksyi injektioruiskun perään, mutta sai metalliselta tarjottimelta lentoon lähteneet ruiskut rintaansa ja kaatui tiedottomana lattialle.

Siteet aukenivat itsekseen ja kun viimeinenkin oli auennut, Tommy valahti kylmälle lattialle, sillä hänen jalkansa eivät kannattaneet lainkaan. Varovaisesti hän nousi käsiensä varaan ja raahautui kohti pöytää, jonka reunasta otti kiinni niin lujasti kuin vain pystyi.

Toinen hoitaja oli saanut tohtorilla olleen ruiskun käsiinsä ja lähestyi Tommya käsi valmiina iskemään terävän piikin mieheen, kun halki ilman lensi kirkas metallinen tarjotin, joka sivalsi hoitajan kaulan auki. Kakoen ja kammottavasti kurluttaen tämä lyyhistyi maahan kaulaansa pidellen, ruiskun vierähtäessä kaapiston alle näkymättömiin.

Tommy puristi yhä lujasti pienen pöydän reunaa ja punnersi itseään ylös, mutta jalat tuntuivat olevan hyytelöä. Pienillä pyörillä oleva pöytä liukui eteenpäin ja antoi myöden Tommyn painolle, jolloin tämän ote pöydästä kirposi. Voimattomana hän lyyhistyi lattialle kaiken rojun sekaan, muttei antanut periksi vaan yritti sitkeästi uudestaan, mutta parin yrityskerran jälkeen hän alkoi olla jo epätoivon partaalla. Vielä kerran nousi käsiensä varaan ja otti uudelleen tukea pienestä pöydästä.

Hetken ajan hän tunsi jonkin lämmittävän jalkojaan, tuntui kuin ne olisivat saaneet menetetyt voimansa takaisin ja kannattivat nyt hänen painoaan. Hänen haistoi heikosti tutun partaveden tuoksun, joka leijui ilmassa hetken ennen kuin haihtui.

"Isä", hän inahti ja katsoi ympärilleen, mutta paikalla ei ollut muita kuin nuo kolme jotka makasivat liikkumattomina lattialla.

Isän muistaminen teki kipeää, mutta se että tämän oli täytynyt olla hetken läsnä, sai uutta puhtia häneen. Pöytä pysyi paikallaan ja hän sai kohotettua itsensä pystyyn. Jalat olivat yhä huterat ja pöydästä tukea ottaen hän liikkui hyvin hitaasti, sillä pois oli päästävä ennen kuin laitoksen vartijat saapuisivat paikalle.

Hitaasti hän hoiperteli ovelle, avasi sen ja astui käytävään, jossa valot välkkyivät kuin diskossa. Seinästä tukea ottaen hän asteli hitaasti eteenpäin, kunnes joutui hetkeksi pysähtymään.

"Älä pysähdy, jatka matkaasi", kuului isän lempeä käskevä ääni, joka valoi häneen uutta voimaa jaksaa eteenpäin.

Käveltyään jonkin aikaa, hän saapui jonkinlaiseen aulaan, jossa tv-vastaanotin räpsyi ja rätisi. Hän kohotti katseensa televisioon, jonka näyttöruutu lakkasi räpsymästä ja ruutuun ilmestyi uutisankkuri. Tuon miehen selostamat asiat eivät tuntuneet Tommysta yhtään tutuilta. Aiheet, kasvot, kaikki olivat uusia, joitakin pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta ja jotka eivät koskaan muuttuneet.

Katse vaelteli pitkin ruutua, kunnes pysähtyi ruudun alareunassa näkyvään kellonaikaan ja päivämäärään. Hänen silmänsä laajenivat hämmennyksestä, kun hän tajusi miten kauan oli ollut lääketokkurassa. Se että aika oli kulunut, tarkoitti myös sitä, että Alexandrakin oli kasvanut ja oli nyt viidentoista.

Uudet ajatukset risteilivät hänen mielessään ja samalla heräsivät pelko, epätietoisuus ja epäilys. Mahtaisiko Alexandra muistaa omaa isäänsä ja uskoiko edes olevan elossa. Missä tämä oli kaikki vuodet ollut ja mitä tälle oli selitetty. Oliko tuokaan hätähuuto ollut aito vai oliko hänet pakotettu tekemään niin. Tommya kiinnosti myös se kuka oli kaiken tämän takana ja miksi.

Ensin hän epäili vaimonsa isää, mutta hylkäsi sen sitten, sillä ei kai tämäkään niin hullu olisi, että tapattaisi omaa tytärtään ja kaappaisi tyttären tytärtään, joita kumpaakin rakasti sydämestään, jos oli enää elossakaan.
Se oli kuitenkin varmaa, ettei tyttö ollut tässä rakennuksessa, tuskin oli koskaan ollutkaan.

Koko tuon ajan hän oli astellut haparoivin askelin eteenpäin ja avoimesta ovesta ulos. Hän pysähtyi hetkeksi veti syvään henkeä, sillä siitä oli loputtoman pitkä aika, kun hän oli viimeksi ollut ulkona. Pitkäksi aikaa hän ei voinut paikalleen jäädä, sillä vartijat saattoivat tulla hetkenä minä hyvänsä.

Kauempana pihamaalla oli tohtorin auto, jolle hän suunnisti. Ovi aukesi helposti, sillä auto oli vanha. Eikä käynnistäminenkään tuottanut ongelmia. Kesken kaiken hän tuli vilkaisseeksi peiliin ja tajusi, miten paljon oli muuttunut.

Silmien alla oli tummat renkaat ja kasvoissa uurteita. Leukaa ja poskia peitti pitkä parta ja nenän alla oli paksut viikset. Myös hiukset olivat kasvaneet ja kasvojen iho oli kalvakka. Vain haaleanruskeat silmät olivat kirkkaat.
Hän käänsi katseensa pois peilistä ja auton pihamaalta, suunnaten mahdollisimman kauaksi laitoksesta, jonka romahtamista hän ei nähnyt.


En sitten voinutkaan vastustaa kiusausta vaan kirjoitin kauhujen saarelle kolmannen osa. Eli nyt tämä on kaiketi trilogia. :)
Jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa.
Niin ja tässä linkki muistin virkistykseksi.

Edith... Pientä typojen siistimistä ja muuta pientä hiomista
Edith II... Jälleen pientä korjailua, sekä pieni lisäys, kun sattui jälleen kerran idea iskemään. Idea, joka mielestäni sopi tähän ja toivon mukaan ei sotke muuta tekstiä tai seuraavan kirjoittajan ideoita...

No niin täällä voidaan kertoa ne herkimmät, kauneimmat ja ihanimmat leffat, jotka saava kyynelkanavat auki.
Itse pillitin viimeksi, kun katsoin, en tosin aivan alusta, vaan lopun ehdin nähdä Artificial Intelligence: AI:sta ja pillitin, kun oli niin surullinen. Myös Kuudes aisti on melko varma itkettäjä, ainakin loppupuolella.
Maa aikojen alusta on ikivanha itkettäjä, samoin Fievel Matkalla amerikkaan.
Myös useimmat Disneyn piirretyt, mm. Dumbo(kohta jossa se äiti heijaa dumboa kärsällään ja laulaa), saa kyyneleet silmiin helposti, ainakin jos on siinä mielentilassa.
Titanic ei kyllä itkettänyt(vaikka monia muita kuulemma on itkettänyt), mutta sai surulliseksi ja saa miettimään sitä oikeata turmaa, joka tapahtui 1912.

Hassua kyllä mutta Kärpänen 2 on takuuvarma itkettäjä, siinä kohdassa, kun tämä päähenkilö lopettaa sen mutantoituneen koiraparan kärsimykset. Äh nyt jo pelkkä ajatus meinaa saada kyyneleet silmiin, perhanan naistenvaivat.
Ai juu ja käytiin tässä avokin kanssa pääsiäisen aikana katsomassa Monsters vs Aliens ja se oli kyllä hauska ja näin, mutta oli siinäkin niitä surullisia kohtia, jotka sai nieleskelemään ja pyyhkimään silmiään. Tai sitten olin tavallistakin herkempi kun menkat oli just alkanu.

Muita itkettäjiä on mm. Häivähdys purppuraa, Egyptin Prinssi(ainakin siinä alussa ja se kappale Deliver us ja se tuutulaulu siinä samassa ovat kauniita) ja Edward Scissorhands.
LIsää laittelen kun muistuu mieleeni.

No niinpistin tälläisenkin ketjun, jossa voipi höpötellä kaikkea maan ja taivaan väliltä ja vaikkapa vähän enemmänkin. Mutta pidetään ne jutut nyt kumminkin tietyissä rajoissa, kun näitä kumminkin lukee myös nuoremmatkin immeiset.

Mie puolestani tovotan kaikille ihanille juplinlaisille oikein mukavaa ja tapahtumarikasta ystävänpäivää!
Kliks

Edith... omia kirjotushäröjäni korjailin...

Voi että miten tuntuu taas aivottomilta nää meidän poliitiko, vaikka toisaalta tajuan, että toisten mielestä tuosta laista saattaisi olla hyötyäkin. Mutta silti, se on vastoin perustuslakia, jota ei pitäisi kyllä sorkkia ilman todella pätevää syytä, kun ei sitä aikoinaan ihan tyhjästä ole luotu.

Täältä ja täältä voi lukea tästä neronleimauksesta.

PROLOGI


Aika kului, mutta painajaiset eivät jättäneet häntä rauhaan, eivät jättäisi koskaan. Vain joskus harvoin kauneimmat muistot palasivat uniin, joista herääminen todellisuuteen teki kipeämpää kuin kaikki painajaiset yhteensä ja sai hänet kaipaamaan noita menetettyjä hetkiä, niin että sydän oli pakahtua. Vain poikansa vuoksi hän jaksoi päivän kerrallaan.

Pojassaan hän näki menetetyn kumppaninsa piirteet, hymyn ja kirkkauden silmissä. Hän oli nähnyt pojan ensimmäiset askeleet, kuullut ensimmäisen sanan, nähnyt tämän kasvavan ja menevän ensimmäiselle luokalle. Hänellä oli pojan jokainen piirros tallella, jokainen kirjoitelma ja todistus.

Hermostuneena hän seisoi ikkunassa peläten pahinta ja huokaisi sitten helpotuksesta, kun poika saapui iloisesti hymyillen takaisin kotiin.
Hän toivoi, että Jill olisi ollut hänen kanssaan ja ollut osa pojan elämää, tämän tärkeinä hetkinä.

***

Pojalla ei ollut kovinkaan montaa ystävää, eikä häntä haluttanut ystävystyä kenenkään kanssa, sillä tiesi että hän joutui sen ystävän kuitenkin jättämään, kun he taas kerran muuttaisivat. He olivat alati liikkeellä, eivätkä viipyneet yhdessä paikassa koskaan vuotta pidempää aikaa. Hän tiesi, miksei isä halunnut olla yhdessä paikassa liian pitkään ja kulki tämän kanssa minne ikinä tämä menisi. Hän tiesi mitä äidille oli tapahtunut ja he kävivät joka vuosi tämän haudalla.

Poika tiesi, ettei voisi jättää isäänsä yksin tai tämän sydän murtuisi, sillä poika oli ainoa asia koko maailmassa, jonka vuoksi tämä enää jaksoi elää.

***


12 vuotta myöhemmin


Oli kolea ja sateinen loppusyksyn ilta, kun Tommy palasi kotiin. Hän oli vihainen, sillä koulun öykkäri oli koko päivän vain kiusannut ja hän oli joutunut hillitsemään itsensä, ettei olisi päästänyt sisällään olevaa voimaa valloilleen, sillä isä oli kieltänyt käyttämästä sitä julkisesti.

Tänään hänen oli ollut erityisen vaikea pitää tuo voima aisoissa ja kovin voimakkaana hän oli sen tuntenut. Onneksi eräs opettaja oli tullut väliin ja öykkäri oli saanut jälki-istuntoa ja lisäksi erotettu jalkapallojoukkueestaan vähäksi aikaa, mikä tuskin viilensi tuon öykärin tunteita.

"Tommy, miten päivä meni." Kuului lämmin ääni toisesta huoneesta.
"Huonosti." Tommy vastasi äreästi ja muisti vasta sitten, että oli hänen syntymäpäivänsä.
"Se poika kiusasi sinua taas?" Jon kysyi ja ilmaantui eteiseen, missä Tommy riisui kenkiään.
"Se taas." Tommy vastasi ja nosti katseensa isäänsä ja kysyi. "Miten sinä aina tiedät?"
Jon ei vastannut, vaan katsoi poikaansa lempeästi hymyillen.
"Tule keittiöön, kun ehdit." Hän sanoi vaihtaen puheenaihetta ja kääntyi pois ovelta.
Tommy mutisi jotakin joon tapaista ja nosti takkinsa naulakkoon ja painui viemään reppunsa yläkertaan.

****

Huoneessaan hän vilkaisi tietokonettaan, jonka oli jäänyt auki hänen lähtiessään kouluun. Näytölle oli ilmestynyt pieni ikkuna, joka kertoi hänen saaneen viestin.
Hän napsautti ikkunaa ja viesti aukesi.

Tommy, joudun pilaaman syntymäpäiväsi, mutta kerro isällesi, että teidän on lähdettävä heti, sillä ne ovat tulossa.
Wesley

Tommy luki viestin moneen kertaan, varmistaakseen, ettei siinä ollut mitään muuta. Tuo viesti huolestutti häntä, sillä Wes ei koskaan pilaillut hänen kanssaan ja lisäksi isäkin tunsi tämän hyvin. Oli parasta pyytää isä ylös ja näyttää viesti tälle.

****

Alhaalla Jon seisoi keittiössä ja katsoi pöytää, jonka oli saanut katettua. Hän halusi varmistaa, ettei mitään puuttunut, sillä halusi kaiken olevan täydellistä poikansa syntymäpäivänä, tarkalleen ottaen tämä täytti viisitoista vuotta.

Hänen ajatuksensa katkaisi kilahdus ja melkein saman tien hän tunsi kipua reidessään. Hän kumartui katsomaan ja nappasi siitä irti pienen metallisen esineen, jonka nähdessään hän kauhistui.
Hän tunsi miten tuo voimakas lääke alkoi vaikuttaa ja kompuroi ovelle varoittaakseen poikaansa. Hänen luomensa painuivat hetkeksi kiinni ja hän sai ne vain vaivoin auki ja melkein samalla hetkellä jokainen lamppu räsähti rikki ja sammui, niin että taloon laskeutui syvä pimeys.

"Tommy Pakene! Pakene heti!" Jon karjui niin lujaa kuin keuhkoista lähti ja joutui käyttämään kaiken tahdonvoimansa pysyäkseen pystyssä, sillä kaikki väikkyi hänen silmissään kummallisesti. "Tommy... Tom.." Hän sopersi, astahti askelen edemmäksi, jolloin ote ovenkarmista irtosi ja hän lysähti lattialle. Viimeinen, mitä hän ajatteli, oli että Tommy pääsisi pakoon. Sitten voimat ehtyivät ja hän ajelehti paksuun tummaan pilveen.

***

Tommy huomasi, miten kaikki valot, jopa hänen huoneestaan räsähtelivät rikki ja hän jäi pimeyteen. Seuraavaksi hän kuuli isänsä huudot ja tömähdyksen.

"Isä." Tommy sanoi hiljaa, sillä arvasi tämän hajoittaneen lamput. Hän uskaltanut liikahtaakaan paikaltaan ja hätkähti, kun hiljaisuuden keskeltä kuului kuinka alhaalla avattiin ovi ja joku astui sisälle.

Nopeasti Tommy painoi läppärin kannen kiinni ja sulloi koko koneen reppuunsa. Hän haparoi pimeässä kaapilleen, josta kaivoi toiset kengät, sillä tiesi, ettei voisi mennä alakertaan, niin kauan kun siellä oli tuo joku. Mahdollisimman hiljaa hän veti lenkkarit jalkaansa, otti kaapista hupparinsa, nappasi reppunsa ja syöksyi ikkunalle, avasi sen ja kirosi, kun siitä pääsi aivan pieni narahdus.

Välittämättä siitä, hän luikahti ulos pienelle tasanteelle ja loikkasi siitä korkeaan puuhun, joka kasvoi ikkunan vieressä. Kuin marakatti, hän kapusi alas ja juoksi pakoon. Pihalta kuului huutoa, sillä nuo tunkeutujat huomasivat saaliinsa karanneen, mutta Tommy ei jäänyt sitä kuuntelemaan, vaan jatkoi juoksuaan.

Hän pysähtyi vasta monen korttelin päässä hengähtämään ja suunnisti kohti ostoskeskusta, jonka liepeillä nuoret usein hengailivat kavereidensa kanssa. Hänen matkansa pysäytti siilipäinen, kookas nuorukainen, joka mulkoili häntä vihaisesti.

"Anna olla nyt Jeff." Tommy sanoi ja vilkuili hermostuneena taakseen.
"Tai mitä, sinä kerrot opelle vai." Jeff irvaili.
"Jeff, minulla ei ole aikaa tähän." Tommy ärähti.
"Oho, hiiri sai hepulin." Jeff jatkoi ärsyttämistään. "Saat maksaa, siitä hyvästä, että minut erotettiin joukkueesta." Hän ärisi viimein.
"Olen pahoillani siitä, okei." Tommy sanoi katsellen yhä hermostuneesti ympärilleen ja yritti livahtaa tiehensä, mutta Jeff esti ja hieroi nyrkkejään siihen malliin, että kohta iskisi sen Tommyyn. "Päästä minut menemään tai joudun satuttamaan sinua." Hän sanoi viimein ja tuijotti Jeffiä kasvot vakavina.
"Sinä satuttaisit minua." Jeff sanoi halveksien ja naurahti. "Joo just, millähän lihaksilla arkajalka?" Hän kysyi sitten tuhahtaen ja lähestyi uhkaavasti Tommya.

Tommy ei vastannut, vaan väisti Jeffin nyrkkiä ja ennen kuin tämä ehti iskeä uudestaan, hän katsoi tähän tiukasti, jolloin tämä lennähti metrin verran taaksepäin, vaikkei Tommy ollut edes koskenut häneen.

"Mikä helvetin friikki sinä olet?" Jeff älähti ja katsoi melkein peloissaan Tommya.
"Et halua tietää." Tommy sanoi ja jätti pojan maahan ja tämän kaverit ihmettelemään, suunnaten itse puolijuoksua kohti ostoskeskusta.

Hän pysähtyi syrjäiselle kahvilalle ja kaivoi läppärinsä esille, sillä halusi kertoa Wessille, mitä oli tapahtunut.

"Ne tulivat, minä pakenin, enkä tiedä mitä ne tekivät isälle." Hän viestitti.
"Pysy liikkeellä ja etsi käsiisi Logan, hän osaa auttaa sinua." Wes vastasi.
"Sen teen. Mistä löydän Loganin?" Tommy kysyi.
"En voi sanoa sitä tässä, sillä keskusteluamme voidaan seurata." Wes sanoi.
"Ok. Etsin hänet omin päin." Tommy sanoi.
"Ok. Pitää mennä." Wes vastasi.
"Minun myös. Nähdään." Tommy sanoi ja sulki ikkunan kirjauduttuaan ulos.

Hän katseli ympärilleen ja ihmetteli kun ihmiset liikehtivät joukolla ulospäin. Hän itse kiiruhti ulos ihmisjoukon mukana ja näki vasta siellä, että useamman korttelin päässä hehkui loimottava valo ja jostakin kaukaa kuului paloauton pillien vinkuna. Hän arvasi, että se oli heidän talonsa, joka paloi ja lysähti polvilleen kosteaan asfalttiin.

"Isä." Hän sanoi hiljaa ja painoi päänsä alas.

Nostaessaan jälleen katseensa, hän näki suuren mustan kiiltelevän auton, joka seisoi paikallaan. Sen sisälle ei voinut nähdä, sillä lasit oli pimennetty, mutta hän arvasi kyllä, että ne olivat ne tyypit, jotka olivat hänen perässään. Tommy nousi ja katosi ihmisvilinään ja päästyään läpi tuon ihmismassan, hän huomasi jotakin, joka nojasi ostoskeskuksen betonista seinää vasten.

Hän suunnisti kohti moottoripyörää, kirjoitti lapun, jonka kiinnitti seinään, nousi pyörän selkään, käynnisti sen ja suuntasi pois koko asuinalueelta ja kuuli takaansa, kun Jeff karjui jotakin hänen peräänsä. Hän tiesi, ettei olisi enää tällä asuinalueella turvassa, etenkin jos isä... Niin sitä hän ei halunnut ajatella loppuun, sillä syvällä sisimmässään, hän tiesi, että isä oli yhä elossa. Hän tiesi sen samoin, kuin isä tiesi asioita hänestä kysymättä, tiesi mistä milloinkin hänet löytää.

No niin hekin ovat palanneet. Jatkakaahan....
Edith... Pientä hienosäätöä...

Täällä voi virkistää muistiaan siitä, kuka oli kuka.

No tuossahan tuo toivotus tulikin otsikossa, mutta vielä kerran kuitenkin oikein mukavaa ja hauskaa Uutta Vuotta!

Niin toivottavasti muistatte olla varovaisia jos ja kun räiskyttelette raketteja ja muita paukkuja...

Eletään 1800-luvun loppupuolta, suunnilleen 1870 tai 1890, kun tarinamme päähenkilö joutuu kauhean petoksen takia kauas kotiseuduiltaan, aina Afrikkaan asti, tämän kysyeisen juonittelijan timanttikaivokselle orjaksi. Tuolla kaivoksella hän on kauan, ei itsekään tiedä kuinka kauan, sillä on elämänhalunsa lisäksi menettänyt kokonaan ajatajunsa ja toivonsa vapaudesta.
Sen verran voin paljastaa että hänellä on kaksi poikaa Richard ja Theodor ja kaunis punahiuksinen ja sinisilmäinen vaimo Jennifer, ennen kuin hän tuon petoksen tähden joutuu heistä eroon. Pojat olivat 9 ja 12 vuotiaat, vaimo päälle kolmenkymmenen ikäinen, kun Robert McCenzie joutui kaivokselle viideksi vuodeksi...
Robert itse oli iältään hieman yli puolenvälin viittäkymppiä, kun joutui kaivokselle ja hieman päälle kuusikymppinen päästessään sieltä pois...

Joo olen ottanut vaikutteita elokuvista(joista ainakin yksi on tehty kirjallisuuden helmestä) Monte Criston Kreivi(se 2002 versio missä oli James Caviezel ja Guy Pearce) ja Zorron Naamiosta, lähinnä siitä kaivoskohtauksesta

***

Viidakon keskellä, auringon paahteessa sijaitsi kaivos, jossa nytkin hyöri ihmisiä työntouhussa, tarkemmin sanottuna orjia ja vartijoita. Vartijat katsoivat, että nuo laihat ja säälittävät olennot saivat työnsä tehtyä. Joskus joku yritti kapinoida, mutta se kukistettiin nopeasti ja julmasti, eivätkä muut uskaltaneetkaan enää uhmata noita aseiden ja ruoskien kanssa kulkevia miehiä. He tekivät mukisematta työnsä, jonka alle niin moni lopulta lyyhistyi kuolleena ja päätyi sen jälkeen hautausmaalle, joka sijaistsi hieman syrjemmällä kaivoksesta.

Moni toivoikin kuolemaa, sillä se tarkoitti vapautta tuosta kirotusta kaivoksesta, josta he joutuivat kaivamaan selkänahka verillä timantteja herroille. Muutaman kerran jokunen työntekijä oli varastanut timantteja ja yrittänyt pakoon, surkealla menestyksellä ja joutuivat nyt raatamaan kahta kovemmin ja ilman toista jalkaterää.

Mies pysähtyi hetkeksi ja pyyhki hikeä otsaltaan, mutta jatkoi kuitenkin työskentelyään, ennen kuin vartijat ehtivät huomata, sillä silloin viuhuisi ruoska ja selkään ilmaantuisi uusia haavoja entisten arpien seuraan, joista osa oli pahasti tulehtuneita, osa jo aikaa sitten parantuneita ja jäljellä olivat vain vaaleat juomut. Hän jatkoi matkaansa ja raahautui eteenpäin, painava säkki hartioita hiertäen ja painaen kipeätä selkää, kahleiden kalistessa hänen nilkoissaan tai oikeammin vain toisessa nilkassa, sillä toisen nuo julmurit olivat katkaisseet huvikseen ja nyt siinä oli tilalla huono proteesi, joka hankasi ja aiheutti kipua jokaisella askeleella.

Mies oli niin laiha, että repaleiset, likaiset vaatteet roikkuivat hänen päällään kuin tyhjä säkki ja silmät katsoivat ilottomasti tummien kulmien alta eteensä ja niissä näkyi vain epätoivo, pelko ja odotus. Kuului vartijan kirous ja ruoska osui ilkeästi läiskähtäen hänen selkäänsä, tehden sinne uuden vertavuotavan haavan. Hän ei äännähtänytkään, sillä hän oli jo niin turtunut kipuun, ettei sitä enää huomannutkaan. Hän vilkaisi vartijaa kulmiensa alta, tunsi säkin raskaan painon harteillaan ja raahautui eteenpäin, kunnes pääsi perille ja tyhjensi säkin niin kuin oli tehnyt jo lukuisia kertoja ennenkin.

Hän ei muistanut miten oli päätynyt tänne, mutta muisti silti, että elämä oli tätä ennen ollut elämisen arvoista ja hänellä oli ollut perhe, vaimo ja kaksi poikaa. Mutta nyt hän eli kurjuudessa ja perhe oli poissa. Hän raatoi päivästä toiseen ja odotti, sitä hetkeä, jolloin hän pääsisi pois tästä loukosta ikuisiksi ajoiksi. Tuoksi salaman nopeaksi hetkeksi, kun hän muisti perheensä, hänen haalean ruskeanharmaat silmänsä tummuivat ja alkoivat kiiltää. Mutta pian karkea ääni veti hänet raa'asti takaisin todellisuuteen noista kaukaisista onnellisista muistoista. Hän vilkaisi nopeasti vartijaa ja jatkoi työtään, jota hän ajatteli jatkavansa siihen asti, kunnes kuolema vapauttaisi, sillä toivo päästä elossa pois kaivokselta, oli jo aikaa sitten kuollut.

Vasta kun aurinko alkoi laskea, nuo orjat tyrkittiin selleihinsä, jossa he viettivät yönsä lukkojen takana ja uneksivat vapaudesta. He saivat iltaruokansa, johon mies tuskin koski, sillä hänen ei ollut nälkä, vaikka kylkiluut näkyivätkin ja selkänikamat oli laskettavissa. Hän vetäytyi koppinsa nurkkaan ja painautui paljaalle lattialle makaamaan ja nukahti melkein heti.

Uni oli hänen keinonsa paeta hetkeksi todellisuutta ja hän uneksi olevansa taas Lontoossa, omassa asunnossaan rakkaan vaimonsa rinnalla, ajassa ennen tätä kurjuutta. Mutta uni muuttui aina ahdistavaksi, palasi hetkeen, jolloin hän menetti perheensä ja hän heräsi tuosta unestaan muistaen yhä tulen kuumuuden ja savun katkun ja perheensä avunhuudot liekkien keskeltä. Tuo menetyksen tuska palasi aina vain musertavana ja hän heräsi unestaan, nukahtaakseen hetken päästä uudelleen ja nähdäkseen saman painajaisen uudestaan ja uudestaan.

Tuskin ensimmäiset auringon säteet ehtivät kurkistaa savannin reunalla, oli orjat herätetty laihalle aamiaiselle, jonka jälkeen heidät kuljetettiin taas kaivokselle töihin. Puolelta päivin aurinko paahtoi täydeltä terältä, kärvensi orjien nahkaa ja kuivasi heidän suunsa, mutta pysähtyä ei saanut. Yksi vartijoista jakoi silloin tällöin vettä orjille, jotka hörppäsivät pienestä kauhasta suullisen ja jatkoivat aherrustaan melkein pysähtymättä, sillä pysähtyminen tarkoitti aina ruoskan iskuja selkään tai vartijain nyrkkien iskuja ja raakoja potkuja kirousten säestyksellä. Paljon vähemmällä pääsi, kun teki työnsä mukisematta.

Mies, oikeammin nimeltään Robert McCenzie, hoiperteli eteenpäin raskaan säkin painon alla, kunnes tuupertui pölyiseen maahan ja ajelehti armeliaaseen tajuttomuuteen säkin valahtaessa hänen voimattomista luurankomaisista käsistään vierelle. Vartija asteli hänen luo, potki kevyesti kylkeen ja sivalsi sitten pari kertaa kiroillen ruoskallaan ja kun se ei tuottanut haluttua tulosta, hän viittasi paria orjaa jättämään kantamuksensa ja raahaamaan raadon hautausmaalle, jonka väkiluku kasvoi tasaisesti. Orjat tekivät työtä käskettynä ja kantoivat Robertin hautausmaan portista sisälle ja jättivät ruumiin odottamaan myöhempää käsittelyä.

Vartijan kadottua, läheisen kallion takaa luikahti hoikka nuorukainen, joka kumartui Robertin puoleen. Nuorukainen tutki miehen nopeasti ja raahasi piiloonsa odottamaan yötä. Tuon miehen raahaaminen ei ollut vaikeaa, sillä tämä ei paljoakaan painanut. Nuorukainen odotti kärsivällisesti, että yö saapui ja pimeimmällä hetkellä hän raahasi miehen pois kaivoksilta suoraan leiriinsä, josta hän lähti heti seuraavana aamuna liikkeelle ja koko matkan hoitaen miestä, vei tämän Kairoon.

***

Robert ajelehti tajuttomuuden pehmeässä pilvessä kauan, kunnes ääni, jota hän ei uskonut enää koskaan kuulevansa, sanoi; "isä".

Kyllä ääni oli tuttu ja vieras yhtä aikaa, mutta yhtä kaikki se oli hänen vanhempi poikansa Theodor.
Hitaasti hän avasi silmänsä ja totesi olevansa pienessä koruttomassa huoneessa ja lepäävänsä sängyllä. Kyllä, hän lepäsi sängyllä ja epäili hetken näkevänsä unta, josta heräisi taas uuteen kiduttavaan päivään.

"Isä?" Ääni sanoi uudelleen ja pian näkyviin tuli kasvot, joista katseli huolestuneina täsmälleen samanlaiset silmät kuin hänellä itsellään oli.
"Theodor? Oletko se tosiaan sinä vai näenkö unta?" Robert kysyi raakkuvalla äänellä, kirkkaan pisaran vieriessä hiljaa poskelleen.
"Isä, minä se olen." Theodor sanoi. "Lepää nyt." Hän lisäsi ja katsoi isäänsä, joka oli vain varjo entisestä.

Robert ei vastannut, vaan alkoi nauraa ja samaan aikaan valuivat kyyneleet hänen poskilleen. Hän nauroi ja nauroi, kunnes nauru vaimeni ja muuttui pitkiksi nyyhkäyksiksi, jotka ravistelivat luurangon laihaa vartaloa.

"Isä, mikä sinulle tuli?" Theodor kysyi hätääntyneenä ja oli vähällä läimäyttää isäänsä poskelle saadakseen tämän järkiinsä, kun tämä viimein lopetti ja nyt itki.
"Olen vapaa... Kiitos Ted." Hän sanoi ja itki ja nauroi yhtä aikaa ja vain koska tajusi olevansa vapaa ja ettei ollutkaan menettänyt perhettään. "Olen vapaa." Hän kuiskasi hiljaa ja antoi luomiensa painua kiinni.

Theodor katseli osin hämmentyneenä, osin pelästyneenä isäänsä ja pelkäsi yhä, että tämä oli menettänyt järkensä ja kirosi sitten herra Burbankin alimpaan hornankattilaan.
Pitkän ajan kuluttua Robert vajosi uneen, silmät ja posket yhä kyynelistä märkinä. Theodor kokeili isänsä otsaa ja rintaa, todeten isällään olevan kuumetta, mikä nyt ei ollut ihme, kun ajatteli millaisissa oloissa tämä oli viettänyt viimeiset viisi vuotta. Hän kostutti pyyhkeen ja pyyhki varovaisesti isänsä kasvot, helpottaakseen tämän oloa.

Robert vietti useita päiviä kuumehorteessa, Theodorin tunnollisesti hoitaessa tätä miten parhaiten taisi. Kaikkein entien hän oli huolissaan silloin, kun isä heräsi ja näki houreita puolitajuttomassa tilassaan. Lääkäriä hän ei kuitenkaan uskaltanut kutsua paikalle, ettei kaivoksen omistaja tai vartijat saisi tietää, että yksi orja jonka piti olla kuollut, olikin elossa. Hän juotti isälleen paljon nestettä ja yrteistä keitettyä juomaa, jonka reseptin hän oli saanut Agatha tädiltään. Tämä oli kaukonäköisesti antanut sen hänelle lähtöpäivänä, kuin olisi tiennyt, että hän tulisi tarvitsemaan sitä. Monet kerrat hän kiitti tätiään siitä, että tämä oli reseptin antanut, sillä se alkoi tehota ja kuume laskea. Vielä enemmän hänen toiveet heräsivät, kun hän huomasi värin alkavan palailla hyvin hitaasti isänsä kuihtuneille kasvoille.

Kun Robert viimein alkoi voida paremmin ja heräsi kunnolla, oli Ted nostanut hänet nojaamaan tyynyjä vasten, mikä ei ollut temppu eikä mikään, kun nostettava oli niin laiha ja painoi varmasti alle suosituksen.
Ted ojensi lautasellisen kasviskeittoa isälleen ja neuvoi tätä aloittamaan varovaisesti, sillä edellisestä ateriasta, jos nyt niitä sotkuja edes saattoi sanoa ruuaksi, oli päiviä. Isänsä syödessä Ted selosti tälle, miksi oli tullut ja kertoi myös herra Burbankin kaksinaamaisuudesta ja suunnitelmista joita tämä oli laatimassa molempien poikien tulevaisuudelle. Robert kyseli innokkaasti kuulumisia ja halusi tietää miten Richard ja Jennifer voivat.

"Äiti voi loistavasti, mutta näin hänen silmistään, että hän on raivoissaan Herra Burbankille kaikesta tästä ja etenkin valehtelusta." Ted kertoi hiljaa ja kaatoi kylmää vettä lasiin, joka oli pöydällä sängyn vieressä.
"Burbank, olisihan minun pitänyt arvata, että se kaksinaamainen liero oli kaiken takana." Robert murahti ryystäessään keittoa varovaisesti. "Hän halusi Jenniferin, muttei voinut saada, joten hän järjesti minut tieltään." Hän jatkoi, sillä tiesi pojan olevan kyllin vanha saadakseen tietää.
"Äiti sanoi, että lähettää Richardin Agatha tädin luokse siksi aikaa, kunnes asiat järjestyvät." Ted sanoi.
"Hyvä." Robert vastasi ja katsoi poikaansa lämpimästi. "Heti kun suinkin voimme, lähdemme takaisin Lontooseen, missä voinen hoidella herra Burbankin lukemaan tiilenpäitä." Hän lisäsi äänenpainolla, josta Tedin oli helppo lukea miten raivoissaan isä oli.
"Siihen voi mennä pitkä aika, sillä olet todella huonossa kunnossa." Ted sanoi hiljaa ja katsoi isäänsä, jonka lusikkaa pitelevä luiseva käsi oli pysähtynyt kesken matkan.
He katsoivat hetken toisiaan ja tovin kuluttua lusikka jatkoi matkaansa, eikä kumpikaan pukahtanutkaan.

No niin jatkahan sinä...
Hmm... pitäsköhän poistella niitä jatkiksia joita ei selvästikään edes haluta jatkaaa... Katsotaan sitä sitten.
Edith... Hienosäätöä...

Ajattelin laittaa tämän tähän osastoon, sillä tänne tämä mielestäni sopii.

Oletteko huomanneet, miten sitä ihminen näyttää paremmalta/kauniimmalta hymyillessään ja miten joilekin se hymy ylettyy silmiin asti ja saavat ne loistamaan?
Minä olen ja tämäkin tuli mieleen, kun tatselin Behind the Scenes of Titanic videopätkää, joka sai ainakin minun hyvälle tuulelle ja näytti myös, etteivät eräät näemmä koskaan kasva aikuisiksi ja että ihmisiä ne näyttelijätkin ovat. :)

Taidan laitaa tähän lisäksi kuvan eräästä, jonka hymy on ainakin minut valloittanut.
Lisää kuvia hänestä täällä.

Kliks!
Tuossa kuvassa hän on hieman nuorempi ja juuri se, joka hymyilee korviin saakka. :D

Tänne kuvat, lorut, runot yms tuotokset omiin "luukkuihinsa" Höpötykset taas tänne aiempaan ketjuun.

Eli ensin Kärpänen 2 koirakohtaus joka saa mut aina kyyneliin ja sitten myös Dumbon Baby of Mine
Ei pitäs kattoa kun pistää niin itkettämään, etenkin tuo Baby of mine, etenkin näin menkkojen aikaan, mutta kun se on niin ihana.
Ai niin ja vielä pätkä bambista. Tuossa siis kohtaus, jossa Bambin äiti kuolee ja huomasin, että sillä Bambin isällä on tuttu ääni, tosi tuttu.

Keskusvankila
Selli nro 256

Aurinko paistoi selliin, jota asutti jo reippaasti keski-iän ylittänyt mies. Tuon hopeahiuksisen miehen kasvot olivat pahan näköiset. Mies oli tietoinen ulkonäkönsä menetyksestä eikä antanut sen häiritä, vaan asteli ylväänä edestakaisin sellissään, miettien keinoja päästä pois vankilasta ja maksaa hieman kalavelkoja eräille henkilöille, jotka olivat syypäitä hänen tämänhetkiseen tilanteeseensa. Mies seisahtui hetkeksi kuullessaan raskaat askeleet sellinsä ulkopuolella.

Nuo askeleet etenivät määrätietoisesti käytävällä ja lähestyivät. Kului tovi ja ne lakkasivat hetkeksi kuulumasta ja hiljaisuuden rikkoi kilahdus, joka kuului kun ovi avattiin lukosta. Mies seisoi paikallaan ja katsoi ovea ääneti ja mietti mitä asiaa vartijalla mahtoi olla hänen selliinsä, jollei kyse ollut taas yhdestä tupatarkastuksesta, joita tehtiin toisinaan, kun epäiltiin vangeilla olevan omatekoisia aseita tai muuta luvatonta sellinsä kätköissä.

Raskas ovi aukesi, saranoiden vinkuessa kovaäänisesti ja oviaukkoon ilmestyi vartija, jonka selän takana odotti toinen valmiina auttamaan toveriaan, mikäli vanki alkaisi käyttäytyä uhkaavasti.
Mies katsoi vartijaa puoliksi happamana, puoliksi kysyvänä.

"Siirtykää kasvot seinään päin ja kädet selän taakse." Vartija sanoi käskevällä äänellä tottuneesti.

Sanaakaan sanomatta mies teki niin kuin oli pyydetty. Hän seisoi hiljaa paikallaan ja tunsi, kuinka vartija sujautti kylmät käsiraudat ranteisiin rutiinilla, joka kieli että hän oli tehnyt sitä jo useita satoja kertoja ennenkin.

"Mikä suo minulle tämän kunnian nähdä teidät taas?" Mies kysyi viimein.
"Herra Johansson, teille olisi vieras." Vartija vastasi ilmeettömänä ja kiskaisi Johanssonin mukaansa ja sulki tämän sellin perässään.

Ääneti tuo kolmikko kulki pitkin käytävää, josta pääsi vankien oleskelu ja ruokailutiloihin, sekä tapaamistilaan. Joistakin selleistä kuului vankien herjaavia huutoja ja uhkauksia vartijoille, joita he eivät välttämättä päässeet koskaan toteuttamaan.

Koko matkan tapaamistilaan, Johansson mietti kuka hänet halusi tavata. Juristi tuskin, sillä juttu oli ollut niin vedenpitävä häntä vastaan, ettei sitä onnistuisi paraskaan juristi voittamaan. Etenkin kun tuo kirottu Robinson olikin jäänyt eloon ja todisti yhdessä sen naisen kanssa.
Naisen, joka oli hänen kasvonsa tuhonnut ja hän muisti miten oli joutunut pitämään itsensä kurissa, jottei olisi syöksynyt naisen kimppuun ja hakannut sitä ärsyttävää ilmettä pois naisen kasvoilta. Olisi vielä saanut lisää istumista siitäkin.

Pian vartija pysähtyi oven luo, avasi sen ja työnsi Johanssonin sisälle ja astui itse perässä. Vartija irrotti käsiraudat ja nyökäytti yhden lasilla suojatun loosin suuntaan, siirtyen itse hieman sivummalle.

Johansson asteli kohti loosia ja lähemmäksi päästyään, hän näki vaalean miehen, jolla oli jäänsiniset silmät.
Mies istui tyynenä paikallaan ja tämän ilme muuttui tyytyväiseksi, kun tämä näki Johanssonin istuutuvan paikalle. He nostivat kuulokkeet yhtä aikaa korvalleen, mutta kumpikaan ei ensi alkuun sanonut sanaakaan.

"Minä olen Joseph Larson." Mies esitteli itsensä katkaisten odottavan hiljaisuuden.
"Mikä suo minulle kunnian tavata teidät?" Johansson kysyi viileästi.
"Sanotaanko, että minulla olisi ehdotus, joka varmasti kiinnostaa teitäkin." Joseph sanoi katsoen tyynesti Johanssonia, joka oli lasin takana. "Lisäksi mukaan tulisi muutama henkilö, jotka te tunnette ja joilla on kalavelkoja meille molemmille." Hän lisäsi hitaasti.
"Hyvä on, saitte minut kiinnostumaan." Johansson vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen. "Itse asiassa tahtoisin mieluusti olla mukana, mutta kuten näette, se ei mitenkään onnistu." Hän lisäsi.
"No minulla on siihenkin ratkaisu." Joseph sanoi ja selitti sitten Johanssonille nopeasti pakosuunnitelman, jolla tämä pääsisi vankilasta. "Lisäksi olen jo vapauttanut liikekumppaninne. Sen jonka onnistui hankkiutumaan pulaan Egyptissä ja itseasiassa on hänen syytään, että te jouduitte vankilaan." Hän lisäsi.
"Ah niin." Johansson sanoi ja hymyili tyytyväistä hieman sisäänpäin kääntynyttä hymyä. "Jollei suunnitelmasi toimi, saat varoa nahkaasi, sillä pystyn täältä kalterien takaa usuttamaan vapaana olevat alaiseni kimppuusi." Hän sihisi kuin käärme ja katseli tiukasti nuorukaista, jonka viileän rauhallinen ilme hävisi sekunniksi, ennen kuin tämä onnistui saamaan kasvonsa taas tyynen rauhalliseksi.
"Saatte sanani ja tulen itse teitä vastaan." Joseph sanoi vaikka oli jo päättänyt, että kun ei tarvitsisi enää vanhusta, poistaisi hän tämän kuvioista lopullisesti.
"Hyvä, näemme sitten." Johansson sanoi ja ajatteli, että kunhan pääsisi pois vankilasta ja saisi velkansa kuitattua, nuorukaisen voisi saman tien nakata kalojen ruuaksi.

He laskivat luurit yhtä aikaa paikalleen ja nuorukainen katosi äänettömästi huoneesta, Johanssonin noustessa paikaltaan ja astellessa odottavan vartijan luokse. Vartija laittoi Johanssonille käsiraudat ja alkoi kuljettaa tätä takaisin selliinsä.

Jos joku ulkopuolinen olisi kuullut Johanssonin ja tämän nuoren kauppakumppanin keskustelun alun, olisi hän vain todennut kahden miehen tekevän kauppaa jostakin, mutta tässä oli erona vain se, että miehien välissä oli ollut paksu lasi, joka esti ainakin vankia karkaamasta.

Myöhemmin Johansson käänteli suunnitelmaa mielessään ja etsi siitä heikkoja kohtia miettien, miten nekin saisi toimimaan moitteettomasti. Hän lepäsi lavitsallaan ja katseli hilseilevää kattoa miettiväisenä, kunnes viimein kääntyi kyljelleen ja hymyili tyytyväisenä, sillä tiesi lopultakin, mitä tekisi ja sitä vahvisti vielä käytävältä kuuluva mekkala, kun joku vangeista oli saanut hepulin ja huusi nyt kuin syötävä, kun vartijat raahasivat häntä eristysselliin.

Kului vielä viikko, ennen kuin hän saattoi toteuttaa suunnitelmansa. Nyt hän seisoi oleskelutilan reunalla ja seurasi tyynenä vankeja, joista osa treenasi räjähtäneen näköisillä kuntoilulaitteilla, osa istuskeli kuka missäkin ja joku pelasi shakkia toverinsa kanssa.

Hän näki miten tietyt porukat olivat kaukana toisistaan ja omassa nurkassaan katsellen välillä toisiaan sen näköisen, että jos heille antaisi veitsen, he fileoisivat kyselemättä vastapuolen jäsenet. No pitääpä sitten auttaa, Johansson tuumi, sillä ajatteli, että jos saisi kaksi suurinta joukkiota tappelemaan keskenään, voisi hän itse yrittää livistää kaaoksen keskellä. Viimein hän nyökäytti kevyesti päätään ja alkoi astella toisen porukan johtajan luokse, valmiina perääntymään mikäli tilanne kääntyisi huonoksi hänen kannaltaan.

Johtaja mulkoili ylimielisenä Johanssonia ja näytti siltä että pyytäisi pian paria korstoaan pyyhkimään Johanssonilla lattiaa.

"Mitä mulkoilet vanhus?" Johtaja kysyi kylmästi.
"En oikeastaan mitään, halusin vain nähdä pitääkö paikkansa, mitä tuon toisen porukan pomo sinusta sanoi." Johansson sanoi ilmeenkään värähtämättä ja nyökäytti päätään toisen porukan suuntaan.
"Alahan laulaa vanhus tai teen sinusta jalkapallon." Johtaja sähähti ja mulkaisi Johanssonia, nousi seisomaan ja astahti uhkaavan näköisenä tätä kohti.
"Hän vain sanoi, että muistutatte kovasti apinaa." Johansson vastasi olkiaan kohauttaen. "Sanoi vielä, että sinulla on pienemmät aivot kuin paviaanilla."
"Vai sanoi se haiseva paskaläjä niin." Johtaja ärjäisi ja työnsi Johanssonin tieltään alkaessaan astella kohti toisen ryhmän johtajaa, laumansa seuratessa uskollisesti.

Johansson siirtyi sivummalle, mistä oli hyvä katsella ja pian alkoikin toisesta nurkasta kuulua huutoa ja sadattelua kun molempien joukkioiden johtajat haukkuivat toisiaan. Melu kohosi ja molemmat joukkiot seurasivat pomojensa esimerkkiä, jolloin huuto ja mekastus vain yltyi.

Vartijat liikkuivat lähistöllä levottomina, valmiina hälyttämään lisäapua, jos sitä tarvittaisiin.
Äkkiä suukopu leimahti tappeluksi, kun johtajat tönivät ensin toisiaan ja seuraavassa hetkessä nyrkit alkoivat laulaa. Tuohon tappeluun yhtyivät molemmat joukkiot ja meteli oli korvia huumaavaa. Vartijat pysyivät paikallaan, osan heistä hälyttäessä lisävoimia paikalle.

Osa vangeista siirtyi sivummalle, kun taas osa alkoi kannustaa tappelijoita. Tappelua oli kestänyt vasta tovin, kun lisää vartijoita alkoi virrata paikalle ja erottaa riitapukareita toisistaan. Osa vartijoista alkoi johdattaa muita vankeja takaisin koppeihinsa ja tätä tilaisuutta Johansson käytti hyväkseen, livahtaessa sopivassa välissä ulos avoimesta ovesta.

Hän kuuli melun takaansa, se vaimeni mitä kauemmaksi hän salista pääsi. Hän juoksi pitkin käytäviä niin nopeasti kuin jaloistaan pääsi, kunnes löysi oven, josta onnistui livahtamaan henkilökunnan tiloihin. Siellä hän tutki nopeasti pukukaapit ja yhdestä hän löysi sinisen haalarin, jonka veti ylleen ja lippalakin, jonka veti silmilleen. Tämän valeasun turvin hän pääsi livahtamaan lopulta ulos, mistä hän etsi itselleen kulkupelin ja suunnisti paikkaan, jossa hänen oli määrä tavata Joseph Larson.

***

Kuukautta myöhemmin

Robinson istui pöydän ääressä, tarkestellen edessään olevia esineitä ja kirjasi huolellisesti huomionsa ylös vihkoseen. Kävelykeppi nojasi pöytää vasten ja tuuletin pyöritti laiskasti ilmaa. Hämärästi valaistussa huoneessa oli paljon muinaisesineitä, joita ei vielä ollut luokiteltu.

Hän oli niin keskittynyt työhönsä, ettei huomannut jonkun liikkuvan rakennuksessa, ennen kuin kuuli kevyen kolahduksen, joka sai hänet havahtumaan ajatuksistaan. Hän kietoi nopeasti sormensa kävelykepin puisen varren ympärille ja nousi hitaasti seisomaan. Hän antoi katseensa kiertää huonetta ja mietti kuka kumma mahtoi kuljeksia tähän aikaan illasta museossa, etenkin kun museon piti olla kiinni.

Hitaasti hän asteli ulos huoneesta ja huomasi, ettei käytävillä ollut ketään. Hän jatkoi matkaansa, kunnes tuli suureen aulaan ja totesi kaikkialla olevan hiljaista, eikä ristinsieluakaan näkynyt missään. Hän kohautti olkiaan ja alkoi astella takaisin, kun jokin kevyt tömähdys sai hänet pysähtymään paikalleen ja kuuntelemaan ääneti.

"Susanne?" Robinson viimein kysyi hiljaa, muttei saanut vastausta ja jatkoi asteluaan vaikka tunsikin, ettei jokin ollut nyt kohdallaan. Eipä sillä ei Susannen pitänytkään olla täälllä ja olisihan hän varmasti ilmoittanut jos olisi ollut tulossa käymään.

Yhä kävelykeppiään sormissaan puristaen Robinson asteli eteenpäin, mutta pysähtyi uudelleen, sillä oli kuullut askelia ja oli nyt varma siitä, ettei ollut museossa yksin. Hän nosti kävelykeppinsä iskeäkseen sillä mahdollista tunkeilijaa ja kääntyi hitaasti ympäri. Hän ehti nähdä nuoren vaaleatukkaisen miehen ennen kuin kaikki hänen silmissään pimeni.

***

Kun Robinson viimein avasi silmänsä, hän totesi suunsa olevan tukittu ja kädet sidottu. Hän yritti saada tiukkoja solmuja auki, muttei onnistunut ja jäi sitten alalleen makaamaan. Melkoisen tovin hän sai odottaa, ennen kuin kuuli jonkun astuvan huoneeseen.

"Ilahduttavaa nähdä, että olette paremmassa kunnossa kuin viimeksi tavatessamme." Sanoi kylmä ääni ja varoittamatta tuo äänen omistaja repäisi teipin irti Robinsonin suun edestä, eikä välittänyt, vaikka Robinsonilta pääsi parahdus ja sen jälkeen tukku kirosanoja.
"Mitä helkkaria te vielä tahdotte minusta?" Robinson kysyi viimein äkäisenä ja vääntäytyi istumaan.
"Oi, ei mitään kovin suurta, vain aarteeni, jota en takiasi saanut." Johansson sanoi tyynesti.
"Entä jos en suostu." Robinson sanoi ja mulkoili rumasti Johanssonia.
"No sitten minun on ikävä kyllä päästettävä hemaiseva ystäväsi kärsimyksistään." Johansson sanoi kylmästi.
"Helvetin paskiainen!" Robinson karjui ja nousi hitaasti seisomaan, vaikka se sidotuin käsin olikin vaikeata. Hän päätti, ettei auttaisi tuota miestä, jos tämä yhtään satuttaisi Susannea.

Johansson katsoi Robinsonia jäisesti ja aivan varoittamatta tarttui tähän kiinni ja painoi tai melkeinpä paiskasi päin seinää. Robinson ähkäisi kivusta, kun osui seinää vasten ja kun kädet vääntyivät ikävästi hänen alleen.

"Kuuntele tarkkaan tai saat katsella, kun naisystävääsi kidutetaan." Johansson sihisi hampaidensa välistä ja painoi yhä lujemmin Robinsonia seinää vasten.
"Eih." Robinson henkäisi ja irvisti kivusta.
"Sinä autat minua saamaan tuon aarteen tai sinun naisystäväsi, että kollegasi naisystävineen päätyvät kalanruuaksi." Johansson sihisi hiljaaa hampaidensa välistä ja mulkoili tunteettomasti Robinsonia.
"Hyvä on, mutta jos katkaiset yhden ainoan hiuskarvankin Susannen päästä, saat jäädä ilman aarrettasi." Robinson sanoi ääni värähdellen yhtä aikaa raivosta ja pelosta.
"Niin sitä pitää." Johansson sanoi hymyillen tyytyväisenä ja taputti Robinsonin poskea.
"Saisinko edes nähdä hänet, että tietäisin hänen olevan kunnossa." Robinson pyysi, nojaten yhä seinää vasten.
"Et vielä tänään." Johansson sanoi ja nautti nähdessään edessään seisovan miehen murtuneen ilmeen, tämän jälkeen hän kääntyi ja asteli rauhallisin askelin ulos huoneesta, sulkien oven perässään tyytyväisesti hymyillen.

Johanssonin lähdettyä Robinson valahti istumaan ja jäi nojaamaan seinää vasten, pää painuksissa. Hän tunsi olonsa surkeaksi ja valitti hiljaa, sillä pelkäsi nyt tosissaan Susannen puolesta, etenkin kun tämä oli päivää ennen tuota sieppausta kertonut olevansa raskaana.

Hän ei tiennyt miten selviäisi, jos menettäisi Susannen ja sekin vain tuon typerän aarteen takia. Kai se oli alistuttava ja suostuttava ehtoihin, ehkä Susannella saattaisi olla mahdollisuus selvitä tästä kaikesta hengissä. Muuta mahdollisuutta hän ei halunnut edes ajatellakaan, sillä pahimman mahdollinen ajatteleminen sai hänet kauhun valtaan ja toivon hiipumaan.

Myöhemmin sama vaaleahiuksinen mies, jonka hän oli nähnyt museossa, kävi hänen luonaan. Mies esitteli itsensä Josephiksi ja kertoi olevansa Jonas Larsonin veli. Tuon miehen, joka yritti kylmäverisesti murhata Susannen egyptiläisessä sairaalassa, mutta joka olikin viimein kuollut omaan luotiinsa.

He kävivät lyhyen keskustelun ja Robinson totesi Josephin olevan lähestulkoon samaa maata kuin isoveljensä. Tuota ja Johanssonia hänen olisi nyt autettava, vaikka olisikin tehnyt mieluummin mitä tahansa muuta, paitsi johdattaa noita roistoja aarteen luo, jota he eivät olleet edes ansainneet.


***

No niin innostuin sitten tekemään toisen osan tähän tarinaan ja vieläpä jatkis muodossa tähän.
Miten mahtanee käydä, sillä varsin tukalassa tilassa on tuttu ystävämme Robinson ja näemmekös muita tuttuja jo mainittujen lisäksi, sen jätän sinulle, jatkahan...
Linkitän Unohdetun Kaupungin ekan osan tähän, jotta porukka saa halutessaan virkistää muistiaan.

Idean Joulukalenterista sain tuolta Naimisiin.infosta, jossa tosin tuo kalenteri on eläinaiheinen. Mutta asiaan, yritän selostaa idean niin hyvin ja lyhyesti kuin osaan.
Eli jos tuo nyt toteutuu, niin idea on se, että joka luukusta (siis tässä tapauksessa erillinen töpö, ja yksi viesti/henkilö=yksi luukku), tulisi jotakin kivaa, kuten kuva(valokuva tai piirros) tai runo tai pieni tarinan pätkä.
Toiseksi noita kuvien/tarinoiden/runojen laittajia voisi olla useampi(tiedän että toimisi, kun on tähän asti toiminut naikkareissakin) ja jokaiselle voisi varata oman päivän(tai useamman, mikäli osanottajia olisi liian vähän.
Ainoat säännöt tietty olisi, että:

* Kuvat, piirrokset ja valokuvat olisi mieluiten omia, ei netistä haettuja.
* Sama tekstien kanssa laitoitpa sitten runon tai tarinanpätkän
* Lisäksi kuvien tei tekstien sisällön tulee olla säädyllistä ja kaikki epä-asialliset kuvat ja tekstit poistetaan niin nopeasti kuin niitä huomataan ja lähettäjälle pistetään asiasta huomautus tai kuvien ym rikkomusten laadusta riippuen porttikielto foorumille.
* Lisäksi se mitä laitat omaan luukkuusi, niin laita se ajoissa tai ilmoita hyvssä ajaoin, mikäli et syystä tai toisesta ehdi/voi laittaa mitään omaan luukkuusi.

Mutta luulen, ettei noistakaan tarvinne pahemmin tohista, kun suurin osa teistä osaa käyttäytyä ja muutenkin tietää säännöt.

Ensiksi kysyn, että tykkäisittekös rakkaat jäsenemme, jos tänne tehtäisiin oma joulukalenteri tälle vuodelle?
Toiseksi jos tämä nyt toteutuu, niin olisiko halukkaita osanottajia? Jos on niin kertokaa se tähän ketjuun ja jos osanottajia on liian vähän tai ei ollenkaan, niin jääköön Joulukalenteri unholaan.

Päivät:

1.12 Nefertiti (saattaa tulla varaslähtö, mikäli katson, etten ehdi juuri tänä päivänä laittaa)
2.12 theevilone (kunhan joku näyttää ensin mallia ;D)
3.12 Nuubialainen Prinsessa
4.12 Nefertiti
5.12 Nuubialainen Prinsessa
6.12 Nuubialainen Prinsessa
7.12 Nefertiti
8.12 Killahead 
9.12 Nefertiti
10.12 Nuubialainen Prinsessa
11.12 Nefertiti
12.12 Floora
13.12 Killahead
14.12 Nefertiti
15.12 theevilone
16.12 Nuubialainen Prinsessa
17.12 Nefertiti
18.12 Nefertiti (tänne voisin keksiä jotakin hauskaa ystävän synttäreiden kunniaks. :))
19.12 Killahead
20.12 Killahead
21.12 Juplin
22.12 theevilone
23.12 Haltijanainen, luukun teki Haltijanaisen sijasta Nuubialainen Prinsessa
24.12 Nefertiti

Vuosi 1750

Sade piiskasi pientä kylää muuttaen polut kuravelliksi. Kourallinen miehiä kulki lyhtyjen valossa eteenpäin kahden miehistä kantaen välissään raskasta puuarkkua. He olivat menossa paikkaan, jota kyläläiset kutsuivat Hiidenluolaksi. Tuohon paikkaan ei kovinkaan moni mennyt pimeän aikaan, kylän lapset tosin joskus kilpailivat siitä kuka uskaltaisi olla pisimpään luolassa, mutta öisin sinne ei mennyt kukaan, ei edes maksusta.
Miehet vaelsivat eteenpäin ääneti ja peloissaan sateen kastellessa heidät läpimäriksi. Pian he kuitenkin pääsivät luolalle.
"Minä en mene tuonne sisälle." Silas sanoi ja monet muutkin mutisivat samaa.
"No työnnetään arkku sisälle ja vieritetään tuo iso kivi luolansuulle." Matt sanoi.
Miehet ryhtyivät tuumasta toimeen ja työnsivät arkun luolaan niin pitkälle kuin vain mahdollista. Sen jälkeen he vierittivät suuren kiven luolan suulle. Kivi oli painava ja melkein kaikki joutuivat työtä tekemään, ennen kuin kivi saatiin paikoilleen. Mukana ollut pastori luki lyhyen rukouksen ja teki kiveen ristinmerkin pyhällä vedellä. Tämän jälkeen läpimärkä miesjoukko lähti takaisin kylään ja tuo synkkä sadepäivä unohtui ja samoin hän, joka Hiidenluolaan haudattiin.


Kymmenen vuotta myöhemmin...

Pieni, ehkä noin kymmenvuotias tyttönen, Heidi nimeltään kulki metsässä. Hän tassutteli paljain jaloin mättäillä, kuunteli lintujen laulua ja nautti lämpimästä auringonpaisteesta. Hän tuli lähemmäksi suurta sammaloitunutta kivimuodostelmaa. 'Hiidenluola.' Hän ajatteli ja asteli uteliaana lähemmäksi muodostelmaa. 'Nyt voinkin näyttää sille Timille, että uskalsin tulla Hiidenluolalle.' Hän ajatteli ja tästä rohkaistuneena meni aivan lähelle muodostelmaa. Hän katseli suurta kiveä, jonka pinnassa näkyi himmeänä ristiä muistuttava kuvio. Heidi kosketti kiven pintaa ja se tuntui kylmältä ja kostealta.
"Heidi." Sanoi matala ääni, joka tuntui tulevan kuin jostain maan alta.
Heidi säikähti ja kiskaisi kätensä pois kiven pinnalta perääntyen pari askelta. Hän katseli ympärilleen nähdäkseen kuka puhui. Sitten hän rentoutui, sillä hän ajatteli Timin olevan jossain piilossa ja naureskelevan pilalleen.
"Tim tule esille!" Heidi huusi. "Tiedän että olet täällä jossain!"
Ei vastausta, vain tuulen humina puissa ja jossain kauempana lirkutti linnut iloisesti.
"Heidiii..." Tuo matala ääni kutsui taas.
Heidiä alkoi tosissaan pelottaa. "Kuka s... sinä olet." Hän kysyi varovaisesti.
"Ei sillä väliä." Ääni sanoi nyt lempeämmin. "Voit pitää minua vaikka metsän henkenä."
"Mitä sinä minusta haluat?" Heidi kysyi rohkaistuneena.
"Haluan, että auttaisit minua, olen loukossa täällä." Ääni sanoi.
"Hy... hyvä on." Heidi sanoi. "Miten minä sen teen?"
"Pyyhi vain ristin merkki pois kivestä, niin pääsen täältä." Ääni vastasi.
"Sekö auttaa?" Heidi kysyi ja astui varovaisesti lähemmäksi.
"Kyllä." Ääni vastasi.
Heidi ojensi kätensä kohti kiveä ja hieroi hatarasti näkyvän ristin kuvan pois kiven pinnasta. Melkein heti kun risti oli poissa, kivi alkoi hitaasti siirtyä sivuun. Heidi kurkisteli varovaisesti luolaan, muttei nähnyt siellä muuta kuin pimeää.
"Haloo onko siellä joku?" Heidi huhuili.
"Tule tänne." Ääni kuului nyt selvänä luolasta.
Kuin huumaantuneena Heidi astui luolaan välittämättä pienistä kivistä jalkapohjissa. Kun hän oli astunut luolan hämärään, hän tunsi kylmät luisevat sormet, jotka tarttuivat hänen käteensä ja kiskoivat hänet syvemmälle pimeään luolaan. Hän kulki tahdottomana eteenpäin kohti pimeyttä ja pian hän tunsi jotain terävää kaulallaan. Tämän jälkeen hän vaipui pimeyden syleilyyn heräämättä enää koskaan.

Pari päivää myöhemmin nuori mies saapui juoksujalkaa kylään, kantaen sylissään elottoman näköistä tyttöä. Tyttöä, jolla oli yllään punainen mekko ja valkea essu ja jonka paljaat jalat vilkkuivat hameen helman alta. Nainen jutteli hieman vanhemman naisen kanssa. Kuuluaan jonkun tulevan, hän kääntyi katsomaan tielle. Hän näki miehen jolla oli sylissään lapsi. Nainen tunnisti lapsen, se oli hänen oman pieni tyttärensä Heidi.
"Birgitta!" Huudahti vanhempi nainen ja yritti estää tätä menemästä miehen luokse. Birgitaksi kutsuttu nainen riuhtoi itsensä, naisen otteesta ja hän juoksi miehen luokse.
"Heidi!" Nainen huusi ja katsoi lastaan ja sen jälkeen miestä. "Mistä te löysitte hänet?" Nainen kysyi kyyneleiden valuessa poskille.
"Tuolta polulta, läheltä Hiidenluolaa." Mies vastaa kalveten hieman.
Birgitta ei vastannut, vaan kyyneleet poskilleen vierien hän kantoi pienokaisensa kylän lääkärin luo. Lääkäri katsoi tyttöä kulmat kurtussa ja pyöritti päätään, kuin sanoen, en voi tehdä enää mitään. Tyttö makakasi pöydällä, kasvot valkeina ja silmät lasittuneina eteensä tuijottaen. Lääkäri tutki tytön, vaikka tiesi ettei voisi tehdä enää mitään, eikä huomannut kahta pientä punaista jälkeä tytön kaulalla. Myöhemmin tyttö haudattiin lohduttomana sadepäivänä pienelle hautausmaalle ja tytön isä, joka on kuvanveistäjä ammatiltaan, veisti pienen valkoisen enkelin ja laittoi sen tytön haudalle, hautakiven viereen. Siinä se nökötti märällä nurmella ja katsoi kivisin silmin eteensä. Sadepisarat valuivat pitkin kivienkelin kasvoja, kuin sekin olisi itkenyt.


Kesä 2005

Päivä oli jo kääntymässä illaksi ja Barbara seisoi pienellä hautausmaalla katsellen kauniisti koristeltua hautakiveä, jonka vierellä nurmikolla seisoi säiden runtelema kivienkeli, joka yhä vain tuijotti kaukaisuuteen surullisilla kivisilmillään.
Hän, Barbara Jenkins tutki kylän historiaa, koska oli kuullut paikasta nimeltä Hiidenluola ja se kiinnosti kovasti. Tähän asti hän oli kuullut vain kyläläisten kertomia tarinoita, joiden jälkeen he kovasti varoittivat menemästä sinne ja kertoivat oudoista katoamisista.
Nyt hän katsoi pientä marmorista enkeliä, joka koristi vaatimatonta hautaa, jonka hautakivessä luki:

Rakas lapsemme
Heidi Maria Brown
s. 6.6 – 1750
† 26.6 1760
Lepää rauhassa herran huomassa.

Barbara kosketti hautakiven rosoista ja kylmää pintaa sormenpäillään.
"Mikähän sinunkin elämäsi pysäytti." Hän sanoi hiljaa ja nousi seisomaan. Hän kääntyi ja asteli pois pieneltä hautausmaalta ja suuntasi kulkunsa kohti ravintolaa ja hotellia, jotka toimivat vanhan majatalon tiloissa. Majatalossa häntä vastaan tuli nuori nainen, iältään ehkä seitsemäntoista tai kahdeksantoista vuotias. Se oli Maya, Barbaran pikkusisko.
"Barbara!" Maya huusi. "Missä olet luuhannut? Olen odottanut sinua ikuisuuden."
"Katselin paikkoja." Barbara sanoi ja hymyili.
Maya oli melkoinen touhottaja, aina menossa ja kaiken olisi pitänyt tapahtua juuri silla sekunnilla. Nytkin hän oli hätääntynyt, kun Barbara oli ollut poissa vain parikymmentä minuuttia.
"Huomenna mennään katsomaan Hiidenluolaa, tuletko mukaan?" Barbara kysyi hymyillen.
"Tietysti." Maya sanoi hymyillen leveästi ja veti samalla Barbaran mukanaan sisälle kodikkaaseen majataloon. "Olen jo yrittänyt tutustua paikallisiin."
"No saitko uusia ystäviä?" Barbara kysyi ja iski silmää.
"Tiedät etten tarvitse miestä, kun minulla Ben." Maya sanoi muka vihaisena. "Mutta tutustuin pariin kivaan tyyppiin, jotka haluaisin esitellä sinulle." Hän lisäsi virnistäen.
"Voi ei, yritätkö taas parittaa minua jollekin." Barbara sanoi ja naurahti. "Olet toivoton, tiesitkö sen."
"En, mutta se toinen on todellinen namipakkaus." Maya sanoi ja nauroi. "Tiedän, että hän on sinun tyyppiäsi."
"Et tiedä." Barbara sanoi ja tönäisi Mayaa kevyesti kylkeen. He purskahtivat nauruun ja aikansa naurettuaan, he lopettivat ja alkoivat etsiä vapaata pöytää.
Hetken harhailtuaan, he löysivät takan läheltä pienen pöydän, joka oli vapaana ja istuutuivat sen ääreen. Barbara otti pöydältä ruokalistan käteensä ja alkoi lukea sitä, Mayan tuijotellessa baarintiskillä nojaavaa miestä, jolla oli yllään tummansiniset farkut ja tiukka valkoinen t-paita. Barbara vilkaisi Mayaa. "Eikös sinun pitänyt olla yhdessä Benin kanssa?" Barbara kysyi Mayalta.
"Joo." Maya vastasi ja flirttasi tuolle miehelle, jolla oli lyhyet mustat hiukset ja tummanruskeat, melkein mustat silmät. Mies flirttasi avoimesti takaisin ja katsoi häpeämättömästi Mayaa ja oli kuin hän olisi riisunut tätä katseellaan.
"Maya!" Barbara huudahti. "Häpeäisit."
"Mitä, ai joo." Maya sanoi nolona ja sai vaivoin käännettyä katseensa pois miehestä.
"Ei kai tuo ollut toinen niistä, joita sinä yritit tyrkyttää minulle." Barbara kysyi ärtyneenä.
"Ei." Maya vastasi. "Hän ei edes ollut täällä, kun tutustuin täkäläisiin. En huomannut häntä ennen kuin nyt." Hän sanoi hämmentyneenä.
"Mikä ihme sinuun meni?" Barbara kysyi huolestuneena.
"En minä tiedä." Maya sanoi hiljaa ja mietti itsekin, mikä häntä vaivasi. 'Mikä tuossa miehessä vetää minua puoleensa.' Hän ajatteli ja katsoi miestä taas, kun Barbara ei huomannut.
"No annetaan asian nyt olla ja tilataan syötävää." Barbara sanoi. "Minulla on kauhea nälkä."
"Joo." Maya sanoi ja otti hänkin ruokalistan käteensä ja alkoi tutkia sitä, samalla hän tosin vilkuili yhä baarissa seisovaa miestä.
Tarjoilija tuli heidän luokseen ja otti tilauksen vastaan. Vähän ajan päästä ruoka tuotiin. Barbara ja Maya söivät hiljaisuuden vallitessa. Kun he olivat syöneet, he maksoivat ateriansa ja nousivat lähteäkseen. Juuri kun Barbara oli astumassa eteenpäin, hän törmäsi mies tarjoilijaan, jolloin tämän tarjotin, jossa oli tyhjiä likaisia astioita, putosi kalahtaen lattialle ja astiat levisivät ympäriinsä.
"Anteeksi kauheasti, se oli minun vika." Barbara sanoi ja ryhtyi keräämään astioita lattialta.
"Ei se mitään." Tarjoilija sanoi keräten itsekin astioita lattialta.
Silloin Barbara tuli katsoneeksi tarkemmin miestä. Miehellä oli loistavan punainen tukka, pisamainen naama ja lämpimät pähkinän ruskeat silmät. Pian kaikki astiat oli saatu koottua takaisin tarjottimelle.
"Kiitos, öh tuota?" Mies sanoi.
"Barbara." Barbara vastasi ja kysyi. "Ja sinä olet?"
"Filip." Mies sanoi ja hymyili. "No niin, kiitos Barbara. Minun täytyy mennä nyt, ehkäpä tapaamme myöhemmin uudestaan."
"Ehkäpä." Barbara sanoi hymyillen ja väisti, jotta Filip pääsisi ohi kuormansa kanssa.
"Sinä ihastuit häneen." Maya sanoi ja hymyili ilkikurisesti.
"Enkä." Barbara sanoi haaveksien ja töykkäsi Mayaa kylkeen.

Yhdessä he menivät aikaisemmin päivällä varaamaansa huoneeseen, joka sijaitsi majatalon yläkerrassa. Barbara ryhtyi lukemaan keräämäänsä aineistoa, jonka oli lukenut jo ties kuinka monta kertaa. Hän halusi käydä kaiken taas läpi, jos vaikka löytäisi jotain todella mielenkiintoista. Hän ei tiennyt kuinka kauan oli lukenut, kun nukahti ja paperit tipahtivat lattialle.
Tällä välin Maya meni alas baariin drinkille. Hän oli hörppäämässä lasistaan, kun joku tuli hänen viereensä. Hän käänsi päänsä ja tunnisti tulijan. Se oli sama mies, jonka he olivat nähneet baarissa aiemmin sinä päivänä.
"Hei." Maya sanoi ja hymyili kauneinta hymyään.
"Hei vain kaunokainen." Mies sanoi matalalla äänellä pehmeästi ja hymyili.
Maya oli vaiti. Hän ei saanut silmiään irti miehestä vaikka olisi halunnut. Miehen katse oli jotenkin hypnoottinen ja Maya tunsi jotenkin huumaantuvansa siitä. 'En saa antautua hänen vietäväkseen.' Maya ajatteli sumuisesti. 'Minun pitää nyt lähteä.' Hän hoki itselleen ja yritti vastustaa kiusausta ja mennä takaisin huoneeseensa.
"Minun pitää nyt mennä." Maya sanoi hiljaa ja pyöritteli lasia käsissään.
"Mutta ilta ei ole vielä alkanutkaan ja sinä olet jo lähdössä pois." Mies sanoi ja jatkoi. "Enhän tiedä nimeäsi."
"Nimeni on Maya." Maya vastasi, oli hetken vaiti ja jatkoi sitten. "Enkä minä tunne sinua, joten on parempi, että lähden."
"Niin, anteeksi unohdin esitellä itseni." Mies sanoi ja jatkoi. "Nimeni on David."
"No, näkemiin David, ehkä tapaamme joskus." Maya sanoi, hörppäsi lasinsa tyhjäksi, nousi ylös ja lähti.

Barbara havahtui oven kolahtaessa kiinni. "Maya, sinäkö siellä?" Barbara kysyi unisena.
"Juu, kävin vain lasillisella." Maya vastasi ja istuutui sängylleen.
"Mikä sinua vaivaa, olet ihan muissa maailmoissa." Barbara kysyi.
"Ei mikään, tapasin vain sen miehen taas." Maya vastasi.
"Olet toivoton, tiesitkö sen." Barbara sanoi jo toisen kerran sinä päivänä ja huokasi.
Hän nousi sängyltään, keräsi paperit ja nosti ne pöydälle. Samalla hän katsoi ikkunasta ulos ja totesi illan alkaneen pimentyä.
"Minä painun nukkumaan ja suosittelen, että sinäkin rupeaisit." Barbara sanoi ja haukotteli.
Hän vaihtoi yöpuvun päälleen ja kömpi sänkyynsä. "Sammutathan valot, ennen kuin menet nukkumaan." Hän sanoi ja kääriytyi peiton sisälle.
"Joo, joo." Maya sanoi ja vaihtoi hänkin yöpaidan päälleen, sammutti valot. Tämä jälkeen hän kömpi vuoteeseensa, kaivautui syvälle peiton alle ja sulki silmänsä.
Mutta hänen unensa ei ollut rauhallinen, sillä hän näki unta, että oli usvaisessa metsässä. Ensin hän seisoi yksi suuren sammaloituneen kivimuodostelman luona ja hetken päästä David ilmestyi hänen seuraansa. Hän kietoi kätensä Mayan ympärille ja suuteli tätä. Maya vastasi suudelmaan kiihkeästi ja pian he olivat toisiinsa kietoutuneita. David suuteli Mayaa kaulaan ja pian hän avasi suunsa ja iski hampaansa Mayan kaulaan.
Maya oli niin hurmiossa, ettei edes tuntenut pientä kipua kaulallaan. Hän tunsi kaiken sumenevan ympärillään ja sitten, ei mitään.

Aamu sarasti kuulaana ja kauniina, ensimmäiset auringon säteet kutittelivat Mayan kasvoja ja vaivoin hän sai avattua silmänsä. Hän katseli hetken ympärilleen, kuin miettien missä oli. Barbara oli noussut jo istumaan ja venytteli.
"Huomenta unikeko." Hän huikkasi Mayalle."
"Huomenta." Maya mutisi ja nousi istumaan.
"Ala pukea, niin ehditään käydä aamiaisella, ennen kuin lähdetään Hiidenluolalle." Barbara sanoi ja oli jo pukemassa päälleen.
Maya mutisi jotain epäselvää vastaukseksi ja ryhtyi hänkin pukemaan.
Tämän jälkeen he suuntasivat alas ravintolan puolelle. He valtasivat saman pöydän kuin edellisenäkin päivänä.
"Ja mitähän neideille saisi olla?" Kysyi se punapäinen tarjoilija Filip ja hymyili.
"Minulle paahtoleipää, tuoremehu ja kahvi." Barbara sanoi.
"Minulle vain tuoremehu." Maya sanoi ja lisäsi, kun näki Barbaran katsovan kysyvästi. "Ei oikeastaan ole nälkä."
"Kiitos tilauksesta, aamiaisenne saapuu tuota pikaa."  Filip sanoi hymyillen säteilevästi ja lähti kulkemaan keittiön suuntaan.
Eikä heidän tarvinnut kauaa odottaakaan, kun Filip saapui tarjottimen kanssa ja alkoi laitella aamiaistarvikkeita pöydälle.
"Kahvi, tuoremehu ja paahtoleipä teille." Hän sanoi ojennellessaan mainittuja asioita Barbaralle. "Ja tuoremehu teille olkaapa hyvät ja nauttikaa aamiaisestanne." Hän sanoi ojentaessaan mehulasin Mayalle.
He nautiskelivat aamiaisensa hiljaisuuden vallitessa. Kun aamiainen oli syöty, kävi Filip viemässä astiat tuoden samalla laskun. Barbara maksoi sen ja he nousivat ylös lähteäkseen.
"Tuota." Sanoi Filip, joka oli tullut heidän luokseen. "Minun vuoroni loppuu pian ja jos teitä ei haittaa tulisin mielelläni mukaanne."
"Sopii." Barbara sanoi, ennen kuin Maya ehti sanoa mitään.
Niinpä sitten parin tunnin kuluttua Maya, Filip ja Barbara tapasivat majatalon edessä, josta he aloittivat retkensä.
He astelivat pitkin mutkittelevaa ja melkein umpeenkasvanutta polkua pitkin eteenpäin. Puuta kurottivat oksiaan polun ylitse ja pensaat rehottivat puiden lomassa, jostain kaukaa kuului käen kukunta.
Mitä lähemmäs Hiidenluolaa he tulivat, sitä hiljaisempaa metsässä oli. Ei tuullut, kaikki oli niin liikkumatonta, kuin he olisivat kävelleet kolmiulotteisessa valokuvassa. Jonkun ajan taivallettuaan he saapuivat sammaloituneelle kivimuodostelmalle. Suuri sammaloitunut kivi oli syrjässä ja paljasti luolan suuaukon.
Maya katseli ympärilleen ja mietti miksi paikka näytti niin tutulta. Samassa hän muisti unensa, sen miehen ja kiihkeän hetken tämän kanssa. 'Mikä yhteen sattuma.' Maya ajatteli ja antoi katseensa vaeltaa kivimuodostelman pinnalla.
Barbara kaivoi taskulampun repustaan, joka hänellä oli mukana ja astui sisälle luolaan sytyttäen lampun. Luolassa oli viileää, kosteaa ja siellä haisi lahonneelle puulle ja jollekin muulle. Jollekin, joka toi mieleen kuoleman ja hautausmaan. Äkkiä hänen taskulamppunsa valokeilaan osui jokin laatikko. Barbara meni laatikon luokse, Filipin seuratessa. He tarkastelivat lähemmin laatikkoa, joka oli lahonnut ja hajonnut aikoja sitten.
"Voisiko tuo olla ruumisarkku?" Filip kysyi hiljaa.
"Se juuri." Barbara vastasi. "Mutta miksi se on täällä?" Hän kysyi hiljaa puoliksi itseltään. Hän sorkki lautoja, mutta niiden alta ei löytynyt mitään, vain joitakin vanhoja riekaleita.

Maya oli jäänyt ulos, sillä jokin sanoi hänelle, ettei luolaan meneminen ollut turvallista. Hän istahti kivelle odottamaan Barbaraa ja Filipiä. Äkkiä jokin kiinnitti hänen huomionsa ja vaikka Hiidenluolan ympärillä olikin hiljaista, niin oli kuin joku olisi kuiskinut hänen nimeään. Samassa kuin tyhjästä Mayan ja kiven ympärille ilmestyi kiemurtelevia usva kiehkuroita. Ne ympäröivät Mayan, josta tuntui kuin jokin olisi hyväillyt häntä, kuiskutellut kauniita asioita hänen korvaansa. Hän tunsi lämpimät täyteläiset huulet kaulallaan ja samassa ilman varoitusta se jokin iski hampaansa hänen kaulaansa. Ensin Mayasta tuntui hyvältä ja hän oli jonkinlaisessa hurmiossa, mutta pian häntä alkoi heikottaa. Hänen silmissään pimeni ja hän lysähti kiveltä ruohottuneeseen maahan. Sumu hälveni ja aurinko paistoi taas taivaalla, niin kuin mitään ei olisikaan tapahtunut.

Tällä välin Barbara oli saanut tutkimuksensa päätökseen ja kääntyi lähteäkseen ulos luolasta. Hän oli törmätä Filipiin, joka seisoi aivan hänen takanaan.
"Anteeksi." Barbara sanoi ja aikoi ohittaa Filipin, kun tämä yllättäen veti Barbaran lähelleen ja suuteli tätä. Barbara yllättyi tästä, mutta vastasi kuitenkin Suudelmaan. Siinä he seisoivat tovin ja suutelivat kiihkeästi. Barbara irrottautui Filipistä ja perääntyi.
"Pitää mennä, Maya odottaa tuolla ulkona." Barbara sanoi katsomatta Filipiin ja lähti astelemaan kohti luolan suuaukkoa.
"Niin." Filip sanoi poissaolevana ja lähti Barbaran perään.

Ulos päästyään Barbara huudahti, sillä hän näki Mayan makaavan kiven juurella kasvot kalman kalpeina.
"Maya!" Barbara huusi ja juoksi sisarensa luokse. "Filip, auta meidän on saatava hänet pois täältä."
"Väistä." Filip sanoi ja meni Mayan luokse ja nosti hänet syliinsä.
"Jaksatko sinä kantaa hänet kylään asti?" Barbara kysyi.
"Jaksan. Hän on kevyt ja sitä paitsi mukavampi kantaa kuin täysi tarjotin." Filip sanoi astellessaan epätasaista polkua eteenpäin, Barbaran tullessa perässä.
Koko matkan ajan Barbaralla oli tunne, että takana oli jotakin tai joku. Hän tunsi helpotusta, nähdessään kylän rakennukset edessä ja hetkenpäästä he astelivat mukulakivin päällystettyä pääkatua pitkin, kohti lääkärin rakennusta. Praktiikka oli auki ja Barbara avasi Filipille oven. Filip astui sivuttain ovesta ja varoi samalla kolhimasta Mayaa.
Vastaanottotiskillä istui nuori, ehkä kaksikymppinen nainen joka katsoi tulijoita hämmästyneenä, sillä sinä aikana jonka hän oli ollut töissä, ei vielä ollut tullut yhtään hätätapausta.
"Onko tohtori paikalla?" Filip kysyi ja katsoi tuimasti naista.
"On, odota hetki." Nainen sanoi ja painoi sisäpuhelimen nappia. "Tohtori Randy, tulisitteko tänne."
Hetken päästä vastaanottotiskin takana oleva ovi aukesi ja ulos astui, pitkä valkoiseen takkiin pukeutunut mies. Mies oli ylittänyt neljänkympin jo aikoja sitten, sillä hänen ohimoissaan oli jo harmaita haivenia.
"Mikäs täällä on hätä?" Tohtori Randy kysyi syvällä äänellä.
"Me kävimme Hiidenluolalla ja Maya jäi ulos odottamaan, kun me tutkimme luolaa. Kun tulimme ulos, hän makasi tajuttomana maassa." Filip kertoi nopeasti.
Tohtori nyökkäsi ja viittasi Filipiä ja Barbaraa seuraamaan itseään. He astuivat tohtorin perässä tämän huoneeseen ja Filip laski Mayan huoneessa olevalle tutkimussängylle. Barbara katsoi Mayan siroja kasvoja, jotka nyt olivat kalmankalpeat. Punaiset kiharaiset hiukset kehystivät Mayan kasvoja ja näyttivät entistäkin punaisemmilta tämän kalpeaa ihoa vasten.
Tohtori Randy katsoi Mayaa kulmat kurtussa ja nosti tämän hoikan kätensä omaansa ja etsi pulssin ranteen kohdalta. Ensin hän ei sitä meinannut löytää, mutta sitten se löytyi. Pulssi oli heikko, mutta tuntui kuitenkin. Hän laski käden takaisin ja meni ovelle. "Mary, soittaisitko ambulanssin, täällä on potilas, joka on nopeasti saatava sairaalaan."
"Hyvä on Tohtori Randy." Kuului vastaus.
Tämän jälkeen tohtori kääntyi Barbaran ja Filipin puoleen. "Hän on menettänyt paljon verta ja tarvitsee sairaanhoitoa."
"Mutta kuinka on mahdollista, että hän on menettänyt verta?" Barbara kysyi.
Tohtori pyöritteli päätään, kuin sanoakseen, ettei hänkään tiennyt ja kääntyi taas katsomaan Mayaa.
Samassa, jokin Mayan kaulassa kiinnitti hänen huomionsa. Hän käänsi Mayan päätä varovaisesti sivulle ja siirsi hiuksia pois edestä, jolloin näkyviin tuli kaksi punaista pistettä. Pisteiden ympärillä oli hieman kuivunutta verta.
"Noista veri on vuotanut, mutta mihin?" Tohtori Randy sanoi kummissaan, sillä Mayan vaatteissa ei ollut pisaraakaan verta.
"Minä tiedän." Sanoi joku ovelta.
He kääntyivät ja näkivät ovella vanhan miehen, joka nojasi kävelykeppiinsä.
Tohtori Randy katsoi miestä ja hymyili. "Hyvää päivää Silas. Mitä te täällä teette?" Hän kysyi.
"Näin kun nuo kaksi tulivat metsästä ja tuo nuori herra kantoi tuota kalpeata nuorta neitoa." Silas vastasi totuudenmukaisesti.
"Silas hyvä, jos teillä ei ole mitään asiaa minulle, niin voisitte poistua." Tohtori sanoi.
"Minulla on asiaa, mutta ei sinulle vaan heille." Silas vastasi ja tuijotti tiiviisti Tohtoria kirkkaan sinisillä silmillään.
"Tohtori, anna hänen jäädä. Tahdon kuulla mitä hänellä on sanottavanaan." Barbara pyysi.
"Hyvä on." Tohtori sanoi ja meni katsomaan, joko ambulanssi tulisi.

Tohtorin mentyä Silas kääntyi Barbaran ja Filipin puoleen. "Minä tiedän mistä nuo jäljet ovat hänen kaulaansa tulleet." Hän sanoi ja istuutui tohtorin työpöydän vieressä olevaan tuoliin.
"Mistä ne sitten ovat tulleet ja kuinka te sen tiedätte?" Barbara kysyi.
"Vampyyri." Silas sanoi. "Tuo on vampyyrin työtä."
"Ei sellaisia ole." Barbara sanoi epäuskoa äänessään.
"Voi kyllä on ja se on kulkenut jo kauan vapaana." Silas sanoi ja jatkoi. "Minun lienee paras kertoa, teille mistä kaikki alkoi."
"Hyvä on." Barbara sanoi, vaikka ei oikein vieläkään uskonut tämän vanhuksen väitöstä, siitä että Maya olisi joutunut vampyyrin uhriksi.
"Kaikki alkoi kesällä vuonna 1750, kun isoisoisäni isä oli nuori mies. Hän oli mukana siinä kaikessa. Heidän kylässään asui muuan mies, David Crow, jota noituuden harjoittamisestakin epäiltiin. David teki itsemurhan, hänet löydettiin hirttäytyneenä pihapuuhunsa. Siihen aikaan oli tapana, ettei itsemurhan tehneitä haudattu siunattuun maahan, joten isoisoisäni isä, Matt ja pari muuta kantoivat Davidin arkun Hiidenluolaan eräänä sateisena kesäyönä. Pappi oli myös mukana ja hän teki vihkivedellä ristinmerkin kiveen varmuuden vuoksi." Silas kertoi pehmeällä äänellä, jota oli miellyttävä kuunnella.
"Mitä sen jälkeen tapahtui?" Barbara kysyi.
"Ei aluksi mitään, mutta kymmenen vuotta Davidin kuoleman jälkeen, eräs pikkutyttö meni Hiidenluolalle, eikä palannut sieltä elävänä." Silas kertoi ja hänen silmänsä kiilsivät oudosti ja kasvoilla oli murheellinen ilme. "Tytön haudalla on yhä kivinen enkeli muistuttamasta tuosta tapahtumasta."
"Heidi Maria Brown." Barbara sanoi hiljaa ja katsoi sitten Silasta. "Mutta jos David oli haudattu Hiidenluolaan, niin miksei hänen jäännöksiään ollut siellä?" Barbara kysyi.
"Hän on siirtänyt lepopaikkansa johonkin turvallisempaan paikkaan." Silas sanoi. "Ehkäpä vanhaan lahoon myllyyn, joka on melko lähellä Hiidenluolaa." Hän jatkoi.
Enempää he eivät ehtineet keskustella, kun Tohtori Randy tuli takaisin kaksi ambulanssimiestä mukanaan. Nuo miehet nostivat Mayan paareille ja lähtivät tätä kantaen ulos huoneesta.
"Minä menen Mayan mukaan." Barbara sanoi Filipille.
"Hyvä on." Filip sanoi. "En minä pääsisikään, sillä minulla on töitä illalla."
Barbara ei tiennyt mitä enää sanoisi ja kääntyi. Hän harppoi puolijuoksua ambulanssimiesten perään ja ennätti juuri ja juuri nousta kyytiin, ennen kuin he ehtivät lähteä.

Matka sairaalaan tuntui Barbarasta iäisyydeltä. Mutta kuitenkin he saapuivat sairaalan pihalle, jossa ambulanssimiehet kiskoivat paarit ulos autosta ja kärräsivät Mayan pikavauhtia sisälle. Barbara seurasi miehiä sisälle, jossa häntä vastaan leyhähti sairaalan steriili haju josta hän ei ollut koskaan pitänyt. Hän käveli eteenpäin ja oli menossa huoneeseen, johon Maya oli viety, kun vastaan tuli valkotakkinen mies, joka pysäytti hänet.
"Te ette voi mennä tuonne." Mies sanoi.
"Mutta siskoni on siellä." Barbara sanoi ja yritti työntää miehen tieltään.
"Minä vien teidät perhehuoneeseen odottamaan." Mies sanoi ja jatkoi. "Tulen kertomaan sitten, kun voit mennä katsomaan häntä."
Barbara antoi periksi ja seurasi miestä suureen tilavaan mukavasti sisustettuun huoneeseen, jossa oli seinällä pari taulua, pöytä, tuoleja ja pöydällä oli levällään lehtiä ja opaslehtisiä. Hän istuutui tuoliin ja jäi odottamaan, miehen lähtiessä pois.
Barbarasta tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt, eikä hän tiennyt kuinka kauan oli odottanut, kun ovi viimein avautui ja se sama mies astui sisälle.
"Te olette Barbara Jenkins?" Hän kysyi.
"Olen." Barbara vastasi.
"Minä olen Tohtori Barks ja saatan teidät Mayan luokse." Tohtori sanoi ja jatkoi. "Hänen elämänsä oli hiuskarvan varassa, jos olisitte tulleet yhtään myöhemmin, hän olisi kuollut."
Barbara oli hiljaa ja hetken päästä he lähtivät huoneesta.

He kävelivät läpi pitkien käytävien ja ohi osastojen. Heitä vastaan tuli hoitajia, lääkäreitä ja potilaita, jotka olivat menossa vessaan tai kanttiiniin. Pian erään osaston kohdalla, tohtori avasi oven ja astui sisälle Barbaran seuratessa.
Lähinnä ikkunaa olevassa pedissä nukkui kalpeakasvoinen Maya. Hänellä oli tippaletku molemmassa kädessä. Toisesta meni nestettä, toisesta verta hänen verenkiertoonsa. Tohtori poistui, Barbaran mennessä Mayan luokse. Hän istuutui vuoteen vieressä olevalle tuolille ja katseli Mayan kalpeita kasvoja, joille oli kohonnut heikko puna, eikä hän näyttänyt enää niin kuolleelta, kuin silloin metsässä.
Juuri kun Barbara...

No niin laitoinpas tämänkin tänne. Tämä tarinan alku on ollut täällä ehkä muutama vuosi takaperin, no siis kuitenkin ennen kuin koko foorumi oltiin laitettu uusiksi. En vain muista oliko tuossa jo ainakin mun ja Nuubialaisen kirjoittamia jatkopaloja mukana, vai onkos tää vain sellainen mun oma versio, no mutta mie jäänkin odottamaan jatkoa...

Ankean harmaa rakennus kohosi lohduttoman näköisenä matalien rivitalojen takaa. Lisa katseli auton ikkunasta, kuinka he lähestyivät tuota rakennusta, asuntolaa. Tavallaan Lisa oli innoissaan, että pääsi pois kotoa, kokeilemaan omia siipiään, mutta toisaalta häntä jännitti ja vähän pelotti olla ensimmäistä kertaa elämässään ihan omillaan uudessa paikassa, josta hän ei vielä ketään tuntenut.
Piha oli ankea asfaltti piha, jonka reunassa oli ruohottunut koripallokenttä ja ulko-oven vieressä oli ruostunut pyöräteline, jossa oli pari pyörää. Lisa astui autosta ulos ja veti repun mukaansa. Äiti höpötti jotakin ja meni hakemaan matkalaukkua takakontista, Lisan astellessa ulko-ovelle. Seinässä oven vieressä oli spraymaalilla vedetty teksti, josta ei saanut selvää.
Lisa avasi oven, jonka saranat kitisivät ja astui sisälle rappuun. Hän katseli ympärilleen ja etsi toimistoa, johon piti ilmoittautua ja josta piti hakea avaimet. Hänen ei tarvinnut kauaakaan etsiä, kun hän näki puisen oven, joka oli auki. Oven raosta kuului pulinaa, joku jutteli puhelimessa. Lisa koputti varovaisesti oveen ja ääni sisällä käski tulla sisään.

Lisa astui pieneen huoneeseen, jossa heti oven vieressä oli korkea kirja hylly täynnä kirjoja ja vhs elokuvia. Ikkunan edessä oli pöytä, jonka ääressä istui punatukkainen nainen puhelimeen jutellen. Huoneessa oli toinen ovi, joka oli kiinni, mutta oven takaa kuului hiljainen television ääni. Lisa astui pöydän luokse ja jäi odottamaan, että nainen saisi lopetettua puhelunsa. Hän antoi katseensa kiertää huonetta ja pöytää, jossa ajelehti papereita ja tavaroita. Hetken kuluttua nainen lopetti puhelunsa ja käänsi katseensa Lisaan ja ojensi sitten kätensä.
"Tervetuloa, Helmen opiskelija-asuntolaan, mä olen Pirjo-Liisa Havukainen." Hän sanoi ja kysyi. "Ja sä olet?"
"Lisa Merilä." Lisa vastasi ja katseli hiljaa, kun Pirjo katseli nimilistaa läpi. Ei kulunut kauaakaan, kun Pirjo löysi nimen listasta ja alkoi kaivella laatikkoa.
"Tuossa on avaimesi, mutta tarvitsen sinulta kuittauksen ja 10€ pantin." Pirjo sanoi.
Lisa nyökkäsi ja kaivoi panttirahan, jonka oli laittanut valmiiksi taskuunsa, ojensi sen Pirjolle, jonka jälkeen hän kumartui kirjoittamaan nimensä annettuun paperiin.
"Se on sitten viides kerros ja huone numero 29." Pirjo sanoi.
"Ok." Lisa vastasi ja lähti.
Mennessään ovesta, hän oli törmätä johonkuhun, joka oli tulossa huoneeseen. Se oli poika, suunnilleen saman ikäinen kuin Lisakin tai ehkä vähän vanhempi. Pojalla oli suklaanruskeat silmät ja pörröinen ruskea tukka.
"Sori." Lisa sanoi ja punastui. "Se oli mun moka."
"Ei se mitään." Poika sanoi hymyillen ja meni sitten toimistoon.
'Idiootti, olet täydellinen idiootti Lisa!' Lisa sätti itseään ajatuksissaan ja meni rapun ovelle. Äiti siellä odotti kahden suuren matkalaukun kanssa.
"Mä sain jo mun huoneen avaimen." Lisa sanoi ja jatkoi. "Mä voin viedä itsekin mun matkalaukkuni."
"No mä menen sitten." Äiti sanoi ja meni autoon.
Lisa katsoi, kun auto kaarsi pois pihasta tomupilven saattelemana. Hän otti matkalaukkunsa ja alkoi hitaasti kävellä ovelle.
"Mä voin auttaa noitten kanssa." Sanoi pojan ääni vieressä. "Toi näyttää painavalta sulle."
Lisa katsoi sivulleen ja näki sen saman pojan johon oli törmännyt toimistosta tullessaan. "Kiitos." Lisa sanoi ja hymyili.
Poika otti laukut Lisalta ja kantoi ne hissille. "Mihin kerrokseen sä menet?" Poika kysyi.
"Viides kerros." Lisa vastasi ja kysyi. "Entäs sulla?"
"Kuudes." Poika vastasi ja kysyi sitten. "Mikäs sun nimes on?"
"Lisa. Yhdellä i:llä." Lisa vastasi ja kysyi. "Mikä sun nimes on?"
"Santeri, mut kaikki sanoo Santuksi." Poika vastasi.
Heidän keskustellessaan hissi oli tullut ja siitä oli astunut ulos kikattava likkalauma, jotka olivat naureskellen katselleet Santtua. Kun hissi oli tyhjentynyt, Santtu oli kantanut Lisan laukut hissiin ja tullut itse perässä suuren olkalaukun kanssa. Nyt he huristelivat ylös hissillä, joka kolisi ja rämisi vanha kun oli. Hissi pysähtyi nytkähtäen ja Lisa astui ulos.
"Mä saan nää laukut tästä itsekin kannettua." Lisa sanoi ja jatkoi. "Kiitos kuitenkin avusta."
"Ei mitään." Santtu sanoi ja virnisti. "Nähdään." Hän lisäsi ennen kuin hissin ovi sulkeutui ja hissi lähti rämisten liikkeelle.
Lisa avasi oven joka vei viidennen kerroksen aulaan. Aulasta pääsi keittiöön, vessaan, suihkuhuoneeseen ja omiin huoneisiin. Lisa raahasi laukut huoneen numero 29 eteen ja avasi sen oven.
Ensin oli pieni eteinen, josta pääsi pieneen huoneeseen, jossa ei ollut muuta kuin työpöytä, tuoli ja sänky.  Ikkunassa roikkuivat harmaat kauhtuneet verhot, joka sai huoneen näyttämään ankealta loukolta.
Lisa raahasi laukkunsa huoneeseen ja alkoi asetella tavaroitaan ja vaatteitaan paikoilleen. Kovinkaan kauaa tähän hommaan ei mennyt, mutta sen jälkeen huone näytti aavistuksen kodikkaammalta.

Lisan lisäksi samassa kerroksessa asui viisi muuta tyttöä, joihin hän tutustui ensimmäisen viikon aikana.
Asuntolan ylimmässä kerroksessa, jonne oli mentävä portaat, sillä hissi ei tullut kuin kerrosta alemmaksi, oli oleskelutila, joka sisälsi vanhan biljardipöydän, ison pirttipöydän tuoleineen, sohvan ja television sekä videonauhurin. Oleskelutilasta pääsi suurelle parvekkeelle, jossa useimmat opiskelijat kävivät tupakalla. Asuntolan asukkaat viettivät oleskelutilassa suuren osan ajastaan koulun jälkeen, jolleivät menneet muutaman kilometrin päässä sijaitsevaan keskustaan.
Alkuhankaluuksien jälkeen elämä asuntolassa alkoi sujua normaaliin tahtiin ja joidenkin yksilöiden idioottikepposiinkin tottui.

Kun kaikki on hyvin, ei kukaan osaa koskaan ajatella pahinta mahdollista, mitä voisi sattua ja niin oli nytkin. Näennäisesti kaikki oli hyvin ja Lisa sai kerroksensa tytöistä hyviä kavereita, vaikka eivät he koulussa olleet samassa ryhmässä. Ainoa mistä Lisa ei pitänyt, oli kolmen kilometrin matka kouluun. Eihän siinä mitään kamalaa iltapäivällä ollutkaan, mutta aikainen herätys ja kävelymatka kouluun pimeässä, ei ollut kivaa.
Kuukausi kului ja aamut alkoivat olla pimeämpiä, samoin iltapäivällä viiden aikaan alkoi tulla jo pimeää.
Eräänä iltana Lisa oli paikallisessa leffateatterissa katsomassa leffaa. Kello oli puolenyön tienoilla, kun leffa päättyi ja Lisan harmiksi viimeinen bussi oli jo mennyt, joten kävelyreissuhan siitä tuli. Kesken matkan hänelle tuli äkkiä tunne, että joku seuraa. Hän katsoi ympärilleen, mutta ketään ei näkynyt. Lisa jatkoi matkaansa, vaikka häntä pelottikin ja huokasi helpotuksesta, kun pääsi perille asuntolaan.

Siitä lähtien hänellä oli koko ajan outo tunne, että joku seuraa. Eikä hän ollut ainoa, joka niin tunsi.
Eräänä iltana, kun hän oli katsomassa elokuvaa videolta, pari tyttöä tuli oleskelutilaan. He keskustelivat ensin kaikesta muusta, kunnes tuli puhe koulumatkasta tai vastaavasta. Toinen kertoi kaverilleen tuntemuksistaan, jolloin kaveri naurahti ja sanoi. "Sä taidat vaa kuvitella."
"Enkä." tyttö vastasi.
Hänen kaverinsa oli hiljaa ja he kumpikin keskittyivät katselemaan elokuvaa, joka kuitenkin pian loppui. Lisa lähti oleskelutilasta ja suuntasi huoneeseensa.

Aika kului eikä mitään tapahtunut, joten Lisa alkoi uskoa, ettei mitään tulisi tapahtumaan. Sen päivän iltana Lisa oli mennyt ajoissa nukkumaan, sillä hänen päätään särki. Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli nukkunut, kun jokin herätti hänet. Hän kuunteli hetken ja yritti taas nukkua ja olikin jo melkein unessa, kun jostain alkoi kuulua huutoa ja sen jälkeen avautuvien ovien kolinaa. Lisa nousi ylös, veti aamutakin ylleen ja lähti hänkin katsomaan mitä oli tekeillä.

Valvoja oli ollut melkein puoliunessa, sillä hänellä oli yövuoro ja hiljaista. Hän oli havahtunut huutoihin ja nyt hän oli menossa katsomaan kuka siellä oikein huusi. Hän oli ehtinyt astua ulos toimiston ovesta kun jokin juoksi häntä päin ja melkein kaatoi hänet. "Mitä helv..." Hän ähkäisi ja katsoi kuka häneen oli törmännyt, mutta missään ei näkynyt ketään. Samassa kuului rapun oven kolahdus, sekä töminää niin kuin joku olisi juossut rappuja alas.
Paikalle pelmahti tyttö, jolla oli kalpeat kasvot ja pörröiset hiukset. "Satu on..." Tyttö aloitti mutta loput sanat hukkuivat nyyhkytyksiin.
"Mikä Satulla on?" Valvoja kysyi ja yritti rauhoitella tyttöä.
"Se makaa kuolleena oleskelu tilassa." Tyttö sopersi.
"Noniin, rauhoituhan." Valvoja sanoi ja jatkoi. "Minä menen ylös oleskelutilaan katsomaan mikä on tilanne."
Tämän sanottuaan hän lähti yläkerran oleskelutilaan. Hissin tuleminen tuntui kestävän ikuisuuden, mutta pian se rämisi alas. Valvoja, nimeltään Masa astui hissiin ja painoi ylimmän kerroksen nappulaa ja rämisten hissi lähti kohoamaan ylös. Hissi pysähtyi töksähtäen ja Masa avasi oven. Käytävällä oli hiljaista, mutta alhaalta kuului hiljaisena tyttöjen säikähtänyttä puhetta.
Masa käveli nopein askelin kohti ylimpään kerrokseen vieviä rappusia ja lopulta käveli äänettömästi ylös. Vaikka hän ei ollutkaan näyttänyt tytöille pelkoaan, niin nyt hänen sydämensä hakkasi nopeaan tahtiin ja häntä pelotti. Hän pelkäsi sitä minkä joutuisi kohtaamaan oleskeluhuoneessa. Hän mietti myös mahtoiko oleskeluhuoneessa olla muita, ehkä joku ulkopuolinen. Yleensä asuntolan asukit eivät tuoneet tuntemattomia tyyppejä asuntolaa. Joskus harvoin jonkun kaveri tai poika/tyttö ystävä saattoi olla yötä asuntolassa. Mutta he myös käyttäytyivät niin, ettei sanomisia tullut.
Masa astui oleskeluhuoneeseen, jossa yhä paloivat valot. Televisio oli päällä ja joku retkotti sohvalla.
Masa meni sohvan luokse ja näki, että siinä makasi tyttö, ehkä viisitoista- tai kuusitoista vuotias. Tytön silmät tuijottivat avoimina kohti kattoa ja hänen kaulansa oli mustelmilla. Ei ollut epäilystäkään siitä, että hän oli kuollut.
Masa kääntyi ja juoksi raput alas hissi kerrokseen, meni hissiin ja sillä alas. Hän meni toimistoonsa niin nopeasti, kuin pystyi ja soitti poliisin paikalle.


Poliisiasemalla

Komisario Virtanen istui työpöytänsä ääressä viimeistellen raporttia päätökseen saadusta tapauksesta, kun puhelin soi.
"Arto Virtanen puhelimessa." Hän vastasi puhelimeen.
"Ruumis opiskelija-asuntola Helmessä." Ääni sanoi ja jatkoi. "Selvä murha, ehditkö paikalle?"
"Ehdin." Virtanen vastasi ja jatkoi. "Lähden asuntolalle, nyt saman tien."
"Okei." Ääni vastasi. "Kuulemiin."
"Kuulemiin." sanoi virtanen ja laski luurin paikoilleen. "Antti lähdetään, kroppa Helmen opiskelija-asuntolassa." Hän huikkasi kollegalleen ja nousi pöytänsä äärestä.
Tavallaan Virtanen oli tyytyväinen, sillä hän sai muutakin ajateltavaa kuin raportin kirjoittaminen.

No niin tässä sitten tämmöinen kliseinen tarinan alku.... No toivon mukaan saadaan jännitys tiivistymään...
Tuota noin olen käyttänyt tuohon asuntolan kuvailuun asuntolaa, jossa asuin Hämeenlinnassa ollessani, kun opiskeluni olivat vasta aluillaan, jos siis tuntuu tutulta. :)
Ajatteli pistää tän ja yhden toisen tänne, sillä ajatuksella, että se innostas muitakin jäseniä(uskaltamaan) kirjoittamaan ja siksipä nämä kaksi tarinan alkua onkin sijoitettu vaihteeksi suomeen, ulkomaiden sijasta.

Prologi

Kello on jo yli puolen yön ja viimeiset iltavuorolaiset ovat lähdössä kotiin ja osa on jo lähtenyt, eikä rakennuksessa ole ketään muita kuin unelias vartija, joka istui kopissaan, sekä Tohtori Rosa-Maria Viljanen. Rosan vuoro oli päättynyt ja hän asteli kohti autoaan, miettien vain kotona odottavaa miestään, sekä mukavaa vuodettaan. Mustat hiukset valuvat vapaina pitkin olkapäitä, hänen kävellessään tyhjässä parkkihallissa, seuranaan omien askeltensa kolkko kaiku, joka kimpoili hallin seiniltä. Rosa kiirehti askeleitaan, sillä hän ei pitänyt parkkihallista, se oli hänen mielestään betonin harmaa, kolkko ja näin yöaikaan hämärä valaistus sai koko paikan näyttämään aavemaiselta.
Pian Rosa on autollaan ja kaivelee autonsa avainta laukustaan. Hän kuulee askeleet hiljaisuudesta, joku muukin on menossa autolleen. Äkkiä askelten ääni hiljenee ja vain ilmastointilaite jatkaa hiljaista huminaansa, saaden paikan tuntumaan entistäkin kolkommalta ja aavemaiselta. Hän on vihdoinkin saanut avaimet laukusta ja on avaamassa autonsa ovea, kun joku tarttuu häneen takaapäin ja raskas käsi peittää hänen nenänsä ja suunsa.
Rosa säikähtää ja yrittää vapauttaa itsensä hyökkääjän kynsistä, hän yrittää huutaa ja tapella vastaan, mutta hyökkääjän on paljon vahvempi. Miehen kädessä on jokin kangas, joka haiskahtaa omituiselle ja Rosa tuntee kuinka häntä alkaa väsyttää, hän ei enää jaksa taistella miestä ja unettavaa tunnetta vastaan. Rosa tun-tee kuinka raskailta hänen silmäluomensa tuntuvat ja olokin on niin kovin pöpperöinen ja kaikki ympärillä tuntuu sumuiselta.
'Kloroformia.' Rosa ajattelee raukeana ja sulkee silmänsä vaipuen pimeyteen.

Mies raahaa tajuttoman naisen pakettiautolleen, sitoo tämän kädet ja jalat, teippaa suun ja nostaa naisen auton takaosaan. Tämän jälkeen hän laittaa oven kiinni.
Vilkaistuaan vielä nopeasti ympärilleen hän astuu autoon varmana siitä, ettei kukaan ole nähnyt häntä.

Ei, kukaan ei häntä nähnyt, paitsi valvontakamera. Mutta yövartija, jonka piti vahtia kameroiden tallentamaa kuvaa, oli liian väsynyt seuratakseen muutenkin aution parkkihallin tapahtumia.

****

"Rosa – Maria Viljasesta ei vieläkään ole saatu minkäänlaisia havaintoja. Asiasta jotakin tietäviä pyydetään ottamaan yhteyttä poliisiin." Television uutistoimittaja kertoi.
Toimittaja selosti vielä kadonneen tuntomerkit ja kertoi numeron, johon saattoi soittaa ja omat havaintonsa ilmoittaa.
Tämän jälkeen toimittaja siirtyi muihin aiheisiin ja minä ojensin käteni ottaakseni kaukosäätimen ja vaihtaakseni kanavaa, kun äkkiä televisiossa räpsähti ja kanava ei enää ollutkaan kohdallaan.
Televisioruudussa näkyi vain lumisadetta ja kuului huminaa. Otin kaukosäätimen käteeni ja olin jo vaihtamassa kanavaa, kun huminan seasta kuului jotakin ääniä, niin kuin, joku tai jokin olisi puhunut siellä ja samassa ruudulla häilähti jokin hahmo. Se tapahtui niin nopeasti, etten ehtinyt erottaa, mikä siinä oli ollut. Oliko se ollut ihminen vai jokin muu, tai sitten se oli vain ollut mielikuvitukseni tuotetta. Huminan seassa oleva puhe voimistui, mutta en saanut siitä selvää, sillä sanat olivat katkonaisia. "Et...i ...m...ut...e.si...m...aaja."  
En ymmärtänyt lainkaan, mitä ääni oli sanonut ja pian ajattelin sen olleen vain mielikuvitukseni tuotetta ja vaihdoin kanavaa. Katsoin jonkin aikaa toisella kanavalla pyörivää ohjelmaa, mutta sitten kyllästyin, sammutin television ja päätin mennä kylpyyn.
Menin kylpyhuoneeseen ja laitoin lämpimän veden valumaan kylpyammeeseeni ja kun ammeessa oli tarpeeksi vettä, keskeytin veden tulon, riisuuduin ja astuin ihanan lämpöiseen veteen. Nautin lämpimästä vedestä ihollani ja olin lojunut ammeessa ties kuinka kauan, kun kuulin kohinaa olohuoneesta. Nousin ammeesta, kuivasin itseni ja kiskoin kylpytakin ylleni ja menin olohuoneeseeni. Vähältä piti, etten kirkaissut, kun näin televisioni olevan päällä, mutta ei kanavalla. Muistin varmasti sulkeneeni television, ennen kuin menin kylpyhuoneeseen. Mitä oikein oli tekeillä? Ajattelin vihaisena ja peloissani. Halusiko joku säikytellä minua?
Menin tv:n luokse ja olin jo katkaisemassa siitä virrat, kun lumisateeseen ilmestyi kasvot. Surulliset naisen kasvot, naisen jolla oli mustat hiukset ja surullinen katse. Tunnistin naisen, hän oli se josta oli uutisissakin puhuttu, tuo kadonnut nainen. Äkkiä nainen puhui. Hänen äänensä tuntui kuuluvan jostain hyvin kaukaa, eikä humina ainakaan helpottanut asiaa.
"Etsi minut... Etsi murhaajani... Anna, ole niin kiltti... Auta minua... etsi hänet ja löydät minut..."
Aivan kuin kuvajaisen silmäkulmasta olisi vierähtänyt kyynel ja samassa kuvajainen jo katosi ja televisiossa oli vain lumisadetta. Suljin television ja tunsin itsenikin surulliseksi ja samalla hämmentyneeksi. Miksi juuri minä, miksei joku muu?
Vastauksen sain heti kun katsoin peiliin. Minulla oli pikimustat hiukset, niin kuin kadonneella naisellakin, mutta hänen silmänsä olivat olleet tummanruskeat, kun taas minun olivat smaragdin vihreät. Siihen yhtäläisyydet naisen ja minun välilläni loppuivatkin. Silti mietin, miksi juuri minä? Ei hän varmaankaan ulkonäköni vuoksi ollut minua valinnut. Näine ajatuksineni menin nukkumaan.
Olin jo melkein nukahtamaisillani, kun muistin, että isoäitini äidillä oli ollut taipumusta ennaltatietämiseen ja muuhun sellaiseen. Olikohan minussakin jotain sellaista? Ajattelin. Olinkohan isoäitini äidin Magdalenan tapaan jotenkin vastaanottavainen. Ehkä olin, ehkä en, mutta juuri sillä hetkellä minua väsytti ja työnsin ajatuksen syrjemmälle ja nukahdin.

Heräsin aamulla herätyskellon raastavaan ääneen. Sammutin mokoman laitteen ja nousin ylös. Aamulla auringonvalossa minusta tuntui naurettavalta se, mitä illalla oli tapahtunut.
Puin päälleni, söin nopeasti aamiaisen ja lähdin töihin. Työpäivä oli rauhallinen ja melkeinpä tylsä ja olin iloinen päästessäni kotiin. Ennen lähtöäni törmäsin Meeriin. Päätin kysyä milloin hänen työvuoronsa päättyisi, sillä olin ajatellut pyytää hänet luokseni iltaa viettämään.
"Kuule Meeri, miten sinä pääset tänään töistä?" Kysyin.
"Vuoroni päättyy näillä minuuteilla. Miksi sitä kysyit?" Hän sanoi ja katsoi minuun kysyvästi.
"Ajattelin vain että lähdettäisiin samaa matkaa, kun kerran minunkin vuoroni päättyy." Sanoin ja jatkoin näennäisen huolettomasti. "Jollei sinulla tänään ole menoa, niin tule minun luokseni illastamaan ja jää vaikka yöksi"
"Sopii hyvin. Minulla kun ei huomenna ole vuoroa lainkaan." Meeri sanoi.
Olin tyytyväinen, minun ei tarvinnut viettää yötäni yksin. Mietin vain sitä, uskaltaisinko kertoa Meerille, sen mitä olin edellisenä iltana kokenut. Päätin uskaltaa, mutta vasta kotonani ja jos televisio alkaisi nytkin temppuilla samalla tavalla, kuin edellisenä iltana.
Kävimme vaihtamassa sairaalan valkoiset asut omiin arkiasuihimme ja menimme sen jälkeen autolleni.

Kävimme kaupan kautta, ennen kotiin menoa ja ostimme ruokatarpeita iltaa varten ja Meeri osti pullon punaviiniä, jonka tiesi olevan hyvää.
Maksettuamme ostoksemme, suunnistimme autolleni ja rupattelimme, enkä vieläkään ollut kertonut Meerille tapahtuneesta. Minä siirsin sitä tuonnemmaksi, vaikka tiesin, ettei se auttaisi minua ollenkaan. Koin hienoisen järkytyksen, kun pääsimme asunnolleni, mutta en näyttänyt sitä Meerille, vaikka saatoin nähdä tämän kasvoista, että tämäkin oli pelästynyt. Kun astuimme eteiseen, kuulin suhinan ja me katsoimme hetken toisiamme sanaakaan sanomatta. Viimein Meeri rikkoi hiljaisuuden kysymällä; "Mikä täällä suhisee?"
"Televisio on hieman epäkunnossa." Valehtelin ja kannoin ostokseni keittiööni. Tiesin etten ollut puhunut totta, mutta en halunnut aivan vielä kertoa todellista syytä Meerille.
"Käyn sammuttamassa tuon rakkineen." Sanoin nostettuani ostokset pöydälle ja menin olohuoneeseen.
Äkkiä televisioruutuun ilmestyivät taas ne surulliset naisen kasvot, kadonneen naisen kasvot. Kuulin henkäisyn takaani ja käännyin. Se oli Meeri, joka tuijotti silmät suurina televisiota, hän oli tullut perässäni olohuoneeseen.
"Mitä tuo oikein on?" Hän kysyi ja tuijotti yhä televisiota.
"En oikein tiedä itsekkään." Sanoin ja päätin viimeinkin kertoa edellisen illan tapahtumat Meerille. Juuri kun olin aloittamassa, huminan seasta kuului surullinen ääni joka toisti edel-lisillan sanat ja nyt vielä selkeämmin ja oli pidempi.
"Etsi minut... Etsi murhaaja... Ole niin kiltti... minä pyydän Anna... Auta minua...Kun löydät hänet, löydät minut... Autio rakennus... käytöstä poistettu... Auta minua..." Nainen sanoi ja kyynel putosi alas hänen silmäkulmastaan. Tämän jälkeen televisio räpsähti kiinni ja tuli aivan hiljaista.
"Kuinka hän tietää sinut?" Meeri kysyi ja katsoi minuun. "Eikö tuo ollut se kadonnut nainen, se tohtori. Nimeä en muista." Hän lisäsi.
"En tiedä." Vastasin. "Hän on tohtori Rosa-Maria Viljanen, ja töissä samassa sairaalassa kuin mekin." Sanoin.
Kerroin edellisen illan tapahtuman Meerille, joka heti kysyi, kuinka uskalsin olla tässä asunnossa vielä.
"Ehkäpä hän jättää minut rauhaan, kun etsin hänet ja sen murhaajan." Sanoin.
"Mutta kuinka sinä sen teet?" Meeri kysyi.
"En tiedä." Vastasin ja menin keittiöön järjestämään ostokset oikeille paikoille.

Illalla katsoimme vuokraamaamme elokuva, jossa oli kauhuleffoille tyypillinen juoni ja jo ennen elokuvan loppua haukottelin, sillä tiesin miten se päättyisi. Leffan päätyttyä katsoimme vielä uutiset ennen nukkumaan menoa. Mitään uutta ei ollut tapahtunut.
"Kello on jo niin paljon, etten päästä sinua yksin ulos hortoilemaan." Sanoin. "Teen sinulle vuoteen tähän sohvalle." Lisäsin.
"Hyvä on." Meeri sanoi ja haukotteli.
Tein hänelle vuoteen ja menin iltapesulle, minkä jälkeen pujahdin vuoteeseen ja sammutin yöpöydälläni olevan lampun. Luulin saavani nukkua yöni rauhassa, mutta se oli erehdys. Olin jo melkein unessa, kun havahduin Meerin huutoon.
"Mitä nyt?" Kysyin ollen vielä unen pöpperössä.
"Sinun televisiosi oikkuilee taas." Meeri huikkasi.
Nousin ylös ja laahustin olohuoneeseen ja kirosin televisioni. Eikö se voinut antaa minun nukkua edes yhtä yötä kunnolla? Meeri istui sohvalla, tukka sekaisin ja tuijotti televisiota, jossa näkyi vain lumisadetta. Hän käänsi katseensa ruudusta, kun kuuli minun tulevan ovelle.
"Sinun televisiosi napsahti taas itsekseen päälle." Meeri sanoi ja kuulin pelon hänen äänessään.
Ennen kuin ehdin kysyä Meeriltä, mitä oli tekeillä, televisiossa räpsähti ja lumisateen tilalla näkyi talo ja piha. Pihalla seisoi nainen, joka osoitti taloa. "Tuolla..." Nainen sanoi ja kuva katosi. Tilalla oli taas pelkkää kohinaa ja lumisadetta.
Sammutin television. "Jos et halua enää nukkua olohuoneessa, niin laitan vierasvuoteen huoneeseeni ja voit nukkua loppuyösi siinä." Sanoin Meerille, joka katsoi mustaa televisio ruutua, kuin peläten sen räpsähtävän taas päälle.
Meeri nyökkäsi, otti peiton ja tyynyt ja tuli perässäni huoneeseeni. Otin vierasvuoteen kaapista, kokosin sen, niin että Meeri pääsi siihen nukkumaan.
Pian kömmin itsekin vuoteeseeni ja yritin nukkua. Oli hiljaista, vain Meerin tasainen ja hidas hengitys kertoi, että hän oli jo nukahtanut. Minä vain en saanut unta, vaan mietin sitä taloa ja jossain välissä minä huomaamattani nukahdin.
Näin unta, että olin tuon talon luona ja se sama nainen seisoi pihalla ja osoitti taloa. Huomattuaan minut hän laski kätensä alas ja sanoi. "Aika on pian lopussa, tohtori on kohta poissa."
Ihmettelin naisen sanoja ja kun ainoin niistä kysyä, nainen oli poissa. Katsoin pihaa ja taloa, talon ovi aukesi ja ovesta astui ulos tumma, miltei muodoton hahmo. Hahmo huomasi minut ja alkoi lähestyä. Kun se melkein saavutti minut, minä huusin ja heräsin. Olin turvassa, kotona omassa vuoteessani. Oli vielä pimeää joten painoin pääni takaisin tyynylle ja yritin vielä nukkua. Mutta mieleeni nousi koko ajan tuo kummallinen uni ja se pelottava muodoton jokin joka oli lähtenyt perääni. Pian kuitenkin annoin periksi unelle ja nukahdin uudestaan.
Olin taas talon pihalla, mutta siellä ei ollut ketään, ei naista, eikä varjoa, vain äänetön hiljaisuus. Astelin eteenpäin pitkin ruohottunutta polkua, joka johti ränsistyneen puutalon luokse. Maalit olivat hilseilleet ja paikoin lähes kokonaan kuluneet pois. Ikkunat oli särjetty ja joku oli töhrinyt jotakin puisen oven pintaan spraymaalilla.  
Nousin varovaisesti ylös natisevat portaat ja pysähdyin hetkeksi ovelle. Työnsin sen varovasti auki ja kuulin kuinka saranat päästivät surullisen vinkauksen joka kertoi, ettei ovesta oltu kuljettu aikoihin. Astuin sisälle ja kesti hetken, ennen kuin silmäni tottuivat pimeyteen ja näin, että oli jonkinlaisessa käytävässä, joka ei ollutkaan kovin pitkä. Molemmin puolin käytävää oli pari ovea, joiden vieressä oli naulakoita. Yhdessä naulassa roikkui vanha ja kulunut reppu. Astelin lähemmäksi ja tunsin kuinka lattialankut narahtelivat askeleideni painosta. Pelkäsin koko ajan, että tipahtaisin lattian läpi, mutta pelko oli turha, sillä lattia piti, vaikka oli varmastikin ihan laho.
Ojensin käteni ja otin repun naulasta. Se oli kangas reppu ja tuntui kostealta käteeni. Avasin repun ja työnsin käteni sen sisälle, toivoen että sieltä löytyisi vihje sen omistajasta. Käteeni osui vain vihko, penaali ja yksi kirja. Otin ne ulos ja astelin takaisin ulko-ovelle. Tarkastelin löytämiäni kapistuksia ovesta siilautuvassa auringon valossa. Penaali oli kulunut ja täynnä kirjoituksia, enimmäkseen joitakin bändien nimiä. Seuraavaksi tarkastelin vihkoa ja juuri kun olin lukemassa nimeä, välistä putosi jokin paperi lappu.
Kumarruin nostamaan lapun ja kuomasin, ettei se mikään lappu ollut, vaan vanha valokuva. Kuvassa oli kymmenen oppilasta ja opettaja. Oppilaat oli asetettu kahteen riviin, niin että edessä istui viisi oppilasta ja toiset viisi seisoivat heidän takanaan. Opettaja istui heidän vieressään. Huomasin että yksi seisovista pojista oli hieman syrjemmällä kuin muut, niin kuin hän ei olisi halunnut olla kuvassa lainkaan. Pojalla oli tumma tukka, joka peitti silmät ja osan kasvoja. Hänellä oli apea ja melkeinpä ahdistunut ilme kasvoillaan, joten oli selvää ettei kuvan poika ollut onnellinen.
Olin aikeissa ryhtyä tarkastelemassa kuvaa lähemmin, kun tunsin kuinka joku astui taakseni. Käännyin nähdäkseni kuka tulija oli mutten nähnyt mitään sillä kaikki muuttui pimeäksi. Pieyden viimein väistyttyä, huomasin olevani hämärästi valaistussa huoneessa, jossa ei ollut kuin muutama huonekalu. Yritin nousta alustalta ja huomasi kauhukseni, että minut oli sidottu siihen kiinni, pelästyin tosissani ja yritin rimpuilla irti, kun ovi aukesi ja sisään astui kalpea-ihoinen mies, joka etäisesti muistutti sitä poikaa, jonka olin nähnyt tuossa vanhassa luokkakuvassa. Hän asteli luokseni määrätietoisesti katsoen minua niin kiinteästi, että minusta tuntui kuin olisin ollut alasti siinä alustalla. Hän nosti kätensä ja hiveli minun rintojani ja jatkoi siitä alaspäin, jolloin tahtomattanikin inahdin inhosta tuntiessani hänen kosketuksen ihollani. Mies kuuli sen myös jä hänen kätessä pysähtyi reidelleni hetkeksi, kunnes hän taas jatkoi tyynesti koskettelua. Sitten aivan yllättäen hän lopetti hiplaamisen ja käänyi minua kohti, jolloin näin suuren veitsen hän toisessa kädessään.
Laski puukon hitaasti ihoani vasten, painoi terän ihooni ja alkoi hitaasti viiltämään. Minä huusin tuskasta niin lujaa, kuin keuhkoistani lähti ja yritin päästä irti siteistä, mutta mies vain jatkoi tyynesti viiltelyä. Itkin, huusiin ja pyysin miestä lopettamaan, mutta hän ei edes kuunnellut. Pystyin vain katsomaan kauhuissani, kun mies nosti kätensä iskuun ja juuri ennen kuin puukko osui minuun, minä heräsin omaan huutooni. Sydämeni takoi yhä hurjana ja tunsin että poskeni olivat kosteat, olin siis itkenyt unissani. Luojan kiitos se oli unta ja siltikin tutkin vartalon ihan vain varmistuakseni siitä, että se oli ollut vain unta ja ettei minua oltu oikeasti viillelty mihinkään. Ei, minunssa ei ollut ainoatakaan viiltoa ja silti saatoin yhä tuntea sen tuskan, mikä siitä oli tullut.

"Mikä hätänä." Meeri kysyi ja tajusin herättäneeni ystäväni huudollani.
"Ei mikään, näin vain painajaisia." Sanoin ja katsoin ystävääni ja kehotin häntä jatkamaan uniaan, minkä tämä tekikin tovin kuluttua.
Minä vain en enää saanut unta, vaan nousin istumaan ja istuin siinä kauan, ennen kuin tunsin olevani täysin rauhoittunut. Paneuduin hetkeksi makuulleni ja yritin nukkua, mutta siitä ei tullut mitään, sillä minä vain pyörin vuoteessani. Viimein kyllästyin pyörimiseen ja nousin uudelleen istumaan. Katsoin kelloa ja se näytti jo kuutta. Päätin nousta ylös, sillä en enää saisi unen päästä kiinni. Tassuttelin hiljaa keittiöön ja ryhdyin keittämään kahvia.
Napsautin radion päälle, mutten kuitenkaan laittanut sitä isolle. Kuuntelin musiikkia, joka soi hiljaisella, samalla kun siemailin kahviani. Kun Meeri nousi ylös ja tuli keittiöön, hän ihmetteli, miten olin niin varhain hereillä. Kerroin, että näkemäni painajainen oli ollut niin voimakas, etten ollut saanut enää nukuttua, joten oli päättänyt suosiolla nousta ylös.

Noniin seuraava jatkakoon tästä...

p.s
Saatan käydä tätä vielä läpi sillä ihan varmasti tänne on jääny vielä kirjotushäröjä...