Juplin.net

Lainaus käyttäjältä: Juplin - 02.12.08 - klo:16:34

Lainaus käyttäjältä: Floora - 02.12.08 - klo:15:51
En usko että elämällä on merkitystä... pahoittelen tylyä vastausta :)

Näkökantahan tuokin, kieltämättä ehkä hieman taantunut mielestäni tosin... :)

Minä en usko, että olemme täällä mitään sen syvällisempää tarkoitusta varten, kuin lisääntyäksemme ja kuollaksemme. Oma jaksomme maailmankaikkeuden historiassa on silmänräpäystäkin lyhyempi hetki ja luulen että on ihmisen omaa itsekeskeisyyttä ja tyhmyyttä kuvitella, että olemasaolollamme on jotenkin suuempi merkitys, kuin vaikkapa dinosauruksilla oli. Meidät pyyhkäistään täältä pois joka tapauksessa eikä meistä jää merkkiäkään mihinkään. Sillä on toki yksilön kannalta merkitystä tällä hetkellä, että kuinka elämääsi elät, kuinka kohtelet muita jne, mutta suuressa kokonaisuudessa en usko sillä olevan mitään sen ihmeellisempää merkitystä. Kunhan suku jatkuu ja kuolet ajallasi pois. Ehkä hieman tylyä tämäkin.

Lainaus käyttäjältä: Killahead - 19.08.08 - klo:19:21
Viime kesänä mun serkku je sen mies tuli käymään meillä. Mä, äiti ja vieraat mentiin pihalle syömään, kun oli hyvä ilma. Sitten me alettiin puhumaan punarinnoista ja eläimistä yleensäkin. Sitten keskustelu kääntyi sisiliskoihin. Minä, serkkuni ja serkun mies puhuimme sisiliskoista, mutta äiti ajatteli  jostain syystä sisiliskon siilinä. Kun olimme keskustelleet jonkin aikaa muistin yhtäkkiä, että se täysin sama keskustelu on käyty aikaisemminkin ja muistin myös, mitä muut sanoivat ja että äiti sekoitti siilin ja sisiliskon vaikka se ei ollut tullut vielä ilmi.
En tiedä mistä tämä johtui.

Minulle tapahtuu tätä alvariinsa, se on todella inhottavaa. Mielestäni se on jonkinnäköistä deja vu-höperehdintää. Välillä uudestaanelämisen tunne on niin musertavan voimakas, että päässä alkaa oikeasti huimaamaan ja olen usein päättänyt ihmisten lauseita tai mielessäni seurannut vaikka jonkun henkilön kulkemista huoneessa, koska tiedän että seuraavaksi hän penkoo lehtikoria löytääkseen päivän sanomat, tai vastaavaa. Tunne on minusta todella epämiellyttävä, koska se on niin hirveän vahva.

Minä en tiedä, onko se mitään yliluonnollista vai ainoastaan merkki siitä ettei nykyään tehdä mitään kunnolla, mutta minä sammuttelen katuvaloja ohikulkiessani. Ihan koko ajan. Miehenikin on huomannut tämän, kun valitin hänelle kerran asiasta. Minun ei tarvitse olla edes kävellen liikenteessä, riittää jos ajan autolla pimeällä maantiellä, jossa on katuvalot. Ehkä kävellessä se on vielä hieman karseampaa. Heh, kohta tulee Destialta joku lasku palaneista lampuista tai jotain :/.

// Minä tarkoitan sellaisia isoja katuvaloja, joita käytetään esim. risteysalueilla ja taajamien ulkopuolella.

Lainaus käyttäjältä: Luge - 27.11.08 - klo:11:27Asuuko siellä tilalla enää ketään ja oletko puhunut kenenkään kanssa olisiko jollain sieltä vastaavia kokemuksia? Kysyit tuosta tarttumisesta, että mikähän siinä mahtaa olla ideana ja se onkin vissiin aika hyvä kysymys :) En ole mitenkään erikoisemmin asiaan perehtynyt mutta käsittääkseni näillä hengillä voi olla monenlaisia tarkoitusperiä ja kaikki eivät ole vihamielisiä. Jospa tämä henki on koettanut pysäyttää sinut ja yrittää kertoa jotain miten voisit auttaa sitä?

Me muutimme pois tilalta, kun maatalouseläinten pito lopetettiin ja vanhempani jäivät siitä työttömiksi. Minun tietojeni mukaan talossa asutaan edelleen, mutta en ole käynyt paikkakunnalla vuosiin enkä tiedä kenellä paikka nyt on omistuksessa. Tuo oma juttu tuntuu nyt jälkeenpäin tosi tyhmältä, kun sen lukee :P. Mutta suurin piirtein ne asiat noin menivät ja olen joskus pohtinut niitä, vaikka niistä on paljon aikaa. Oliko kyseessä sitten mitään yliluonnollista, en osaa kyllä enää sanoa. Tuntemukset, äänet ja unet olivat lapsena ja teininä niin erilaisia kuin nyt.

Lainaus käyttäjältä: Nemesis - 22.11.08 - klo:22:12
Onni on olla niin pihalla asioista, ettei osaa murehtia.

Amen.

Onni on, kun tietää että on voimia jäljellä, joilla tapella murheita vastaan.

Pääsin ehjänä kotiin tuosta hirveästä lumisateesta, ajoin pitkän matkan autolla ja näin 2 pahaa onnettomuutta. Olin onnekas, etten osunut itse niihin kumpaankaan toiseksi osapuoleksi.

Meillä sataa lunta! Suuria, pehmeitä hiutaleita leijuu ikkunan takana, ilma on hieman sinistä ja on aivan tyyntä. On niin kaunista. Poikakin lähti aamulla kouluun puolta tuntia aikaisemmin, koska hän oli niin innoissaan uudesta lumesta :). Rakastan talvea ja lunta. Pysyisi pois loska ja räntä...

Maija Vilkkumaa - Satumaa tango

On aina ollut voimabiisi nro. uno :)

Lainaus käyttäjältä: SuiSeli - 18.05.08 - klo:15:50
Tosta hotellihommasta sen verran et ois kiva viettää siellä yö. Haluisin olla oikeesti tekemisissä kummituksen kanssa:F Mutta sinänsä aika karmee kokemus varmaa ollu.

Samat sanat! Jos vain saisi tuon hotellin nimen, lähtisin sinne varmaan jo ensi viikonlopuksi kummitusjahtiin :).

Minä elin varhaislapsuuteni eräällä kartanomaatilalla Nurmijärvellä. Tilan kaikki talot olivat (ja taitavat vieläkin olla) museoviraston suojeluksessa niin, ettei niihin saa tehdä mitään isoja korjaustöitä. Rakennukset olivat jotain yli 500 vuotta vanhoja ja se entinen palvelijoiden asuntola, jossa minä perheineni asuin, oli käsittääkseni 700 vuotias. Kartanosta ja sen rakennuksista liikkui monia vanhoja tarinoita, muttei yksikään niistä silloin käynyt toteen, valitettavasti. Koin siellä kyllä ihan omat kauhuni, enkä vieläkään näe yhteyksiä tarinoilla ja sillä mitä koin.

Ensimmäisenä alkoivat askeleet vintillä. Talo oli sellainen pitkä, kahden pienen asunnon yhdistelmä ja vintillä oli myös useita erillisiä huoneita mutta koska sitä ei ollut eristetty, palveli se romuvarastona. Huoneitten seinät oli tehty paksuista, kirvein veistetyistä hirsistä, eivät siis olleet mitään vaneriseiniä. Askeleet kuuluivat yhteensä kai kymmenisen kertaa ja myös vanhempani kuulivat ne muutaman kerran. Ne alkoivat aina yläkerran toisesta kulmasta ja etenivät vivasuoraan talon läpi toiseen kulmaan. Siis läpi näiden hirsiseinien. Olin melko pieni silloin, kun nämä askeleet kuuluivat ja muistankin nukkuneeni vanhempieni kanssa samassa makuuhuoneessa neljännelle luokalle asti. Ehkä asian todenmukaisuudesta kertoo jotain se, etteivät vanhempani edes yrittäneet saada minua omaan huoneeseeni aikaisemmin. Muistan sen kerran, kun isä lähti keskellä yötä taskulampun kanssa vintille katsomaan, että mikä ihme siellä kolisteli ympäri taloa. Itkin äidin sylissä ihan hysteerisenä ja olin ihan varma, ettei isä tule takaisin, yläkerran kummitus vie sen mukanaan. Äitikin oli melko vakava. No, isä tietysti palasi ja sanoi, ettei siellä mitään ollut. Äiti kuivasi pyykkiä yläkerrassa ja minä sain usein hommakseni hakea kuivat pyykit vintin naruilta. Näin pari kertaa sellaisen painajaisen, että olin hakemassa puhtaita pyykkejä (unessani ne olivat aina lakanoita) naruilta, kun äkkiä pyykit alkoivat ikään kuin leijua ja heilua sillä tavalla oudosti naruilla, minusta tuntui että ne olisivat halunneet tarttua minuun. Ryntäsin unessani aina vintile johtaville jyrkille portaille ja jostain syystä hyppäsin alas, jolloin jäin ikään kuin jumiin ilmaan kesken ilmalennon ja pyykit vain lähestyivät kiemurrellen ja leijuen. Tuli sitäkin pari kertaa itkettyä. Askeleet loppuivat jossain vaiheessa ja painuivat unholaan ja minäkin muutin omaan huoneeseeni.

Huoneeni oli ihan keittiön vieressä eikä minulla ollut väliovea, pelkästään sellainen kiskoille asennettu verho erotti minun huoneeni keittiöstä. Kuulin siis keittiön tapahtumat aina tarkkaan. Äidilläni oli aina tapana mennä viimeisenä nukkumaan ja ennen nukkumaan menoa hän aina rasvasi kätensä keittiössä. Siitä kuului sellainen tietty ääni, kaapin oven kolahdus ja hankaava ääni, kun äiti hieroi rasvaa käsiinsä. Muistan kerran heränneeni siihen ääneen keskellä yötä, kun koko talo oli pimeänä. keittiöstä vain kuului sellainen samanlainen hankaava, kahiseva ääni, kuin äiti rasvaisi käsiään. Muistan maanneeni vuoteessani hievahtamatta, kuuntelin ääntä vaikka kuinka pitkään, se vain jatkui ja jatkui. En uskaltanut miltei hengittää. Jossain vaiheessa ääni sitten loppui, minä jatkoin valvomista ja uskalsin liikahtaa vasta, kun huone alkoi valaistumaan auringon noustessa. Tiedä sitten, oliko äitini kävellyt äänettömästi unissaan pilkkopimeässä talossa vai mistä ääni kuului. Olin tuolloin jo ylä-asteella, joten muistan äänen oikein hyvin.

Ehkä karmein juttu sattui kuitenkin viimeisenä vuotena, kun asuin talossa. Vessastamme johti pieni käytävänpätkä pois, josta pääsi sitten eteiseen ja olohuoneeseen. Käytävän vastakkaisella seinällä oli iso peili, sellainen josta näki kokovartalokuvansa kun tuli vessasta. Oli iltapäivä, olin yksin kotona tuolloin. Olin juuri vessasta tulossa ja minulla oli kiire bussiin, olin lähdössä kavereita tapaamaan. Astuin vessan kynnyksen yli käytävän puolelle, kun tunsin kuinka joku otti kiinni oikeasta nilkastani. Katsoin juuri silloin peliliin, en nähnyt jalkojeni kohdalla mitään ja kun hätääntyneenä käänsin päätäni ja katsoin lattialle, en silloinkaan nähnyt mitään. Tunne siitä, että joku piti kiinni nilkastani, säilyi silti. Siis oikeasti, tunsin erikseen sormet ja kämmenen ja tunne oli sellainen, kuin olisin seissyt portailla ja joku minua alempana seisova olisi tarttunut kiinni jalastani, eli tunsin sellaista pientä vetoa alaspäin. Tunsin ne "sormet", ne ylsivät nilkkani ympäsi eikä siis olleet mitenkään lyhyet sormet, ihan kuin aikuisen ihmisen. Olo oli samalla tosi karsea, ehkä se johtui pelkästä säikähdyksestä, mutta en jaksa uskoa ihan niinkään. Oli sellainen oksettava, kylmännihkeä olo, ja oli niskavillat ihan pystyssä, sellaset vilunväreet meni pitkin selkää ja jalkoja.

No, törmäsin viereiseen seinään, kun lähdin rynnimään pois käytävästä, menin eteiseen ja suoraan ovesta ulos, muistan että itketti ja oksetti ja joka paikka tärisi. Seisoin kuin ö aapisen laidalla terassimme edessä nurmikolla, en tiennyt mitä olisin tehnyt, juossut äidin työpaikalle, joka oli siinä lähellä, naapuriin vai minne. Bussikin oli tulossa melko pian, mutta takki oli jäänyt naulakkoon ja rahat myös. Ihmettelin siinä aikani ja menin sitten hakemaan takkiani eteisen naulakosta, jätin ulko-oven selälleen ja laitoin terassiharjan siihen väliin maahan, etten vaan jäisi sisäpuolelle, jos ovi jotenkin menisi kiinni.

Tuosta on nyt jo viisitoista vuotta aikaa. Pääsin silloin yli säikähdyksestäni ja kuljin monta kertaa vielä sitä käytävää, välillä ihan tarkoituksella, että jos se tapahtuisi uudelleen. Tein sen kerran jopa keskellä yötä (kaikki valot päällä tosin), mutta se ei toistunut. Olen monesti miettinyt, että mikä tarkoitus sillä mahtoi olla, minua ei sattunut eikä muutenkaan, säikähdin vaan kovasti.

Ihana idea <3 :). Minä lähtisin mielelläni mukaan, joulu on vuoden parasta aikaa :).

Ja jos saa jo varata, ottaisin tuon aaton aaton, eli 23.12., se kun sattuu olemaan hääpäivä ^^

Juplinille vielä. Hyvä, jos pääsit pois noin kamalasta työpaikasta. Kannattaa tehdä jollekin ammattiliitolle kantelu paikasta ja antaa sitten asian olla. Näin olet ainakin omalta osaltasi tehnyt voitavasi sille, ettei seuraajasi joudu kokemaan samanlaista kohtelua. Minulla on tuosta asiakastilanteesta pieni aavistus, että puhut hieman monikansallisemmasta sakista. Muutamalle samalla alalla työskentelevälle tutulle on tullut samantapaisia ongelmia valtaväestöstä poikkeavan asiakaskunnan kanssa. Ei se ihan  helpoin keissi ole työnantajallekaan. Mutta voimia tuon kanssa!

Jos muuten tykkäät alasta ja viihdyt ammatissasi, eikö kannattaisi jatkokouluttautua sillä saralla lisää? Siis sitten, kun jaksaa taas ajatella seuraavaa tuntia pitemmälle. Omasta puolestani toivoisin, ettet eristäydy vaan hankit ympärillesi ihmisiä, ystäviä, perheenjäseniä tai muita, joiden kanssa voit olla oma itsesi eikä tarvitse esittää pirteämpää tai iloisempa kuin on. Ja kuten tuossa jo sanottiinkin, saa surra ja olla vihainen. Kunhan ei liian pitkään :).

Jaksamista.

En nyt lukenut kaikkea sanatarkasti, joten joitakin vasta-argumentteja voi tässä topicissa jo olla olemassa, mutta. Oma mielipiteeni ampuma-aseista on melko myönteinen. Olen harrastanut metsästystä, perheessäni on aina metsästetty ja muutenkin naapurustossa on aina ollut joka pirtissä kivääri, haulikko tai molemmat, pistoolin kaverina asekaapissa kiiltelemässä.

On naurettavaa kuvitella, että tapot vähenisivät, jos ampuma-aseiden hankkiminen vaikeutettaisiin tai peräti kriminalisoitaisiin. Poliisille Suomen kaltaisessa maassa tuollaisen lainsäädännön valvominen olisi täysi mahdottomuus, ainakin nykyisillä resursseilla. Ihmiset ovat murhanhimoisia paskiaisia sille päälle sattuessaan ja toteuttavat polttavan tarpeensa sitten vaikka Gertmäisesti lannoitteista tehdyllä naulapommilla. Ja onhan meillä laissa kielletty monta muutakin asiaa, ovatko ne silti poistuneet yhteiskunnasta? Eivät minusta. Hankkiminen vain menee maan alle. Ja kaikkihan osaa varmaan päätellä, mitä siitä seuraa. Poliiseille pitäisi minusta antaa nykyistä laajemmat valtuudet puuttua aserikkomuksiin, riskiryhmien aseen hallussapitoihin ja lupa-asioihin. Tässä asiassa yksilönvapautta vaalitaan liikaa.

Lähipiiristäni kaksi ihmistä on kuollut ampuma-aseiden käytön yhteydessä. Toinen oli itseaiheutettu tapaus ja toinen vahinkolaukaus, surullisia molemmat. Ja omasta "virheestä" tapahtuneita. En silti kanna kaunaa aseita kohtaan, eivät ne aseet yksinään tapa, vaan niiden kanssa heiluvat ihmiset. En kanna autoillekaan kaunaa, vaikka läheisiäni on kuollut ja loukkaantunut liikenteessä.

Meillä poliisin tulo tontille kestää viikonpäivästä riippuen 10-60min. Oli se hätätilanne sitten millainen tahansa, jos tarvitsen aseellista väliintuloa oman itseni tai perheeni suojelemiseksi, en millään ehdi odottaa virkavaltaa paikalle. Saan nopeammin oman aseen kaapista ja panokset toisesta, kuin poliisit minua suojelemaan. Toivottavasti koskaan tällaista ei tapahdu, mutta toisaalta onhan meille varkaat ennenkin löytäneet. Onneksi emme sattuneet olemaan itse paikalla. Ehkä ensi yönä on toisin.

//muok. Typo

Lainaus käyttäjältä: Floora - 10.11.08 - klo:09:54Itse päätin kun kuulin vaarini sairastuneen syöpään että jos aika hänestä jättää ja mummu jää yksin, lähden hoitamaan häntä itse. Omaishoitaja tekee jumalattoman rankkaa työtä suurinpiirtein nollapalkalla mutta jos se helpottaa mummuni viimeisiä elinvuosia, on se sen arvoista. Sama koskee omia vanhempia. Noh, nyt se on helpoo sanoa mutta ainakin pyrin tähän. Mielestäni omaishoitoa pitäisi tukea enemmän koska ei yksinkertaisesti hoitajat riitä erilaisissa hoivakodeissa ja tosiaan, vanhaa isovanhempaa tai vanhempaa muistetaan vain kun perinnöstä on kyse :/ se kuulemma kuuluu länsimaiseen kulttuuriin.

Omaishoitajien työ on varmaan yksi raskaimmista ammateista, mitä kuvitella saattaa. Ei edes puhuta siitä palkkausasiasta, koska minusta koko homma on yksi suuri vitsi. Kaikki ovat siitä varmaan samaa  mieltä. Ennen kuin aloittaa omaishoitajan hommat, kannattaa asiaa kuitenkin pohtia monelta eri kantilta ja vaikka haastatella muita jo sitä tekeviä, tai sitten vaikka jotakin henkilökohtaista avustajaa. Palkitsevia puolia on varmaan monia, mutta on myös sitä toista laitaa. Siitä kannattaa ottaa kunnolla selvää ja punnita kaikki näkökulmat oman jaksamisen kannalta. Mielestäni omaa elämäänsä ei kannata uhrata, vaikka kyseessä olisi kuinka läheinen ihminen. Enkä usko, että kukaan läheisestään oikeasti välittävä haluaisi, että toinen heittää pois elämänsä viettääkseen vuosia sairaan ja kuolevan ihmisen rinnalla. Meillä on kuitenkin vielä ihan toimivia hoitolaitoksia Suomessa.

Minä olen tehnyt selväksi kaikille läheisilleni, myös omille vanhemmilleni ja puolisolleni, etten missään nimessä jää omaishoitajaksi, jos heihin jokin sairaus iskee. Tai no, riippuu ehkä avun tarpeen määrästä ja pituudesta, voin jakaa lääkkeet kerran viikossa dosettiin, käydä siinä samalla kaupassa ja pistää välillä insuliinia, mutta siihen se saa jäädä. Enkä myös edellytä heiltä itseäni kohtaan mitään sen enempää. Kannattaa ottaa kunnolla selvää, että haluaako omainen tosiaan sitä, että oma lapsi/puoliso jää hoitamaan häntä kotiin ja jättää taakseen kaiken ns. normaalina pidetyn elämän. Se on täydellinen, 100% uhraus. Minä en halua, että rakkaani uhraavat oman elämänsä minun sairauteni edessä, koska haluan heidän elävän normaalia ja onnellista elämää, omaishoitaja harvemmin pääsee sellaisesta nauttimaan. Ainoana poikkeuksena on ehkä oma lapsi, mutta siinäkin tapauksessa olisi pohdittava sairauden ja jäljellä olevan elämän laatua. Ei aivokuollutta potilasta kannata paljon kotona hoivata, ei hän siitä mitään kostu, vaikka uhraatkin kaikki yösi potilaan asentohoidon ylläpitämiseen.

Kaikki kunnia heille, jotka haluavat omaishoitajana toimia, mutta omakohtaisesta kokemuksesta haastateltuani heitä voin sanoa, ettei missään nimessä ole minua varten. Kyllä sinne laitokseen voi mennä joka päivä vierailulle, siellä voi olla yötäkin jos haluaa, voi viedä kotilomille jne. Minusta ihmisten tulisi nyky-yhteiskunnassa hyväksyä se, ettei kotona välttämättä enää synnytä ja kuolla, kun kunto heikkenee eikä tuettunakaan enää yksin/puolison kanssa pärjää, on luonnollista siirtyä johonkin hoitoon. Paitsi että nykyään kotisairaaloiden ja muiden sellaisten yleistyessä tätäkin ollaan muuttamassa taloudellisista syistä ja kotihoito mahdollistuu hamaan loppuun asti. Hoidon laadusta ei kylläkään kannata puhua samassa lauseessa, ainakaan nykymitoituksilla.
(ja anteeksi offtopic)

Lainaus käyttäjältä: Floora - 10.11.08 - klo:09:41

Lainaus käyttäjältä: Haltijanainen - 08.11.08 - klo:09:29
Vanhoista sarjiksista mainitsemisen arvoisia ovat Lucky Luke ja tietysti Asterix. Olen lainannut näitä kirjastosta jo yli 20 vuotta ja jaksan lukea ne aina vain uudestaan. Jos jotain joskus ostan, voisin ostaa kaikki nuo Asterix-kirjat. Olisi siinä jotain historiallista tosiasiaa jälkipolville jätettäväksi ;)

Oletko lukenut Asterixia savon murteella? :D Ostettiin joskus faijalle niin muistin vain niitäkin löytyvän.

En ole kunnolla lukenut, vaikka olen niitä kirjastossa nähnyt :D. Lehteillyt olen muutamaa, mutten ole uskaltautunut lainaamaan asti, saattaa olla liian iso pala minulle ;). Muuttuuko niissä huumori jotenkin olennaisesti verrattuna ns. normaaliin kirjakieleen? Koska jos muuttuu, en ole varma haluanko edes tutustua, koska juuri se tietynlainen huumorinkukkanen on kiehtonut minua kaikki nämä vuodet.

Tänään soi YleX, eli kaikenmaailman jumputus. En vain löytänyt mitään sopivaa tällaiseen sumuiseen ja sateiseen lauantai-päivään. Hm. Illaksi voisi kaivaa jonkun rauhallisen klassisen, poltella kynttilöitä ja korkata punaviinin..

Lainaus käyttäjältä: Nefertiti - 05.10.07 - klo:08:54
Saanko arvata Instru. Siitä olen nyt kuullut, etti asiakas palvelu puoli oikein pelaa, ihme touhua.
Toinen arvaus on että kyseessä jokin vastaava isompi ketju, pienemmissä kun tuntuis asiakkaat kuitenkin olevan voittoa tärkeämpiä.

No joo itse kerran kyselin instrussa, että voiko he tehdä mitään mun rilleille, kun sangoista lähtee pinta ja mun ohimto korvien kohdalta värjääntynyt tummiksi. Eivät kuulemma voineet tehdä mitään ja neuvoivat että laittaa lakkaa.
Joo'o... hienoa, varsinkin kun nyt ne kohdat joita nuo rillit värjää kutisee ihan saakelisti, ilmeisesti sama homma kuin rihkamakorvistenkin, kanssa korvanlehdet ärtyy heti jos käytän muita kuin jalometalleja (kulta/hopea) ja ilmeisesti sangat on jotai sellasta metallia, joka saa nahkani kutisemaan, kuten nikkeli. Joo ja yhden kerran lakkasin noi sangat kynsilakalla, niiku neuvottiin, mutta eipä se siinä pysyny. :(

Hm. En tietystikään tiedä asian kaikkia puolia, mutta mitä muuta ne siellä silmälasikaupassa sitten olisivat voineet tehdä? Tietysti, jos rillit olivat Instrusta ostetut, olisivat he varmaan voineet tarjoutua vaihtamaan sangat nikkelittömiin versioihin, jos se ylipäätään on mahdollista. Halpislaseihin tällaista ei käsittääkseni edes kannata tehdä, kun vaihtotyöt ja materiaalit tulevat kalliimiksi, kuin uudet lasit. Ihme kyllä, voisi kuvitella että nykyajan lasit tehdään automaattisesti materiaaleista, jotka eivät aiheuta allergisia reaktioita. Oman kaupunkini Instru on aivan loistava, en vaihda sitä muihin, vaikka muutama optikkoliike olisikin huomattavasti edullisempi. Saan aina hyvää ja ystävällistä palvelua, olen aivan tunari rillien kanssa ja saan oiotuttaa ja uusia niitä muutaman kuukauden välein :P. Minut tunnetaan siellä jo nimeltä *noloa*

Mutta arvon kanssakulkijat. Välttäkää vakuutusyhtiö Pohjolaa kaikin keinoin, jos arvostatte omaisuuttanne ja varojanne yhtään. Kotonamme kävi varkaita, jotka veivät tuhansien eurojen arvosta tavaraa, ja Pohjola kieltäytyi korvaamasta koska "murtojälkiä ei ollut riittävästi". Painoivat villaisella poliisiraportit sun muut. Varkausvakuutuksellahan tekeekin sitten paljon, jos reikä ovessa ei riitä todisteeksi siitä että joku on mennyt kiinteistöön ilman sen haltijan nimenomaista suostumusta. Ja otin erääseen erittäin kalliiseen kameraan (käytetään laskuvarjokypärässä) vapaa-ajan vakuutuksen, piti kattaa kaikki mahdollinen tuho. Mutta kun kamera hajosi aktiviteetin yhteydessä, ei sitä korvattukaan, koska "kamera oli käytössä silloin, kun se meni rikki". Olimme unohtaneet lukea sen pienellä painetun. Joo, siis siihenhän minä sen vakuutuksen tarvitsinkin, että kamera pönöttää kaapissa pölyyntymässä, en suinkaan siihen, että kameraa käytettiin niin kuin sitä oli tarkoitettukin käytettäväksi.

Taitavat olla huijareita kaikki vakuutusyhtiöt, tyynni.