Juplin.net

Muistin tänään päivällä yhden täällä syntyneen jatkiksen nimeltä Karhu ja Enkeli ja mieleni teki ruveta kehittelemään fantasiatarinaa. En ole pitkään aikaan saanut itseäni kirjoittamaan juurikaan mitään, mutta viime päivinä on ollut pientä kirjoituskimmarin poikasta. Tänä yönä se sitten heräsi eloon, uusi tarina. Saa nähdä jaksaako tämä kipinä pysyä miten pitkään ja jaksanko sitä jatkaa milloin seuraavan kerran, mutta toivon parasta, sillä haluaisin tosiaan nähdä miten tarina etenee...

Ja tarinaa saa siis jatkaa, ken haluaa. Antaa mielikuvituksen ottaa siivet ja tehdä tarinasta sellainen kuin siitä tulee. Tarinassa saa olla ihan mitä tahansa, vaikka tultasyökseviä lohikäärmeitä :))

                                        


                                                                   Kassandra ja prinssi puolikuu


Kaukaisessa Razorien maassa, lähellä Byrman rajaa virtasi vuolaana hedelmällinen elämän joki, Amorian. Juuri siellä, lähellä Rihannon kylää, temppelin pyhimmät papit kertovat tarinaa, joka syntyi tuhansia vuosia ennen paikallisen ajanlaskun alkua. Tarinan mukaan kauneuden Jumalatar Helena synnytti sotapäällikölle identtiset kaksoset Amorian ja Haadeksen, jotka olivat toistensa vastakohdat. 

Tarina kertoo lasten olleen niin kauniita, että heitä katsoessaan ei voinut olla vuodattamatta liikutuksen kyyneleitä. Mutta niinkin suurelle täydellisyydelle oli tasapainottava voima ja se tasapainottava voima löytyi Helenan täydellisten lemmikkiensä luonteista. Sillä siinä missä Amorian sai voimansa rakkaudesta ja suorastaan säteili iloa ja voimaa ympärilleen, Haades oli synkkä ja pahuuteen taipuvainen. Haadeksen pimeä puoli tasapainotti heidän ulkoisen kauneutensa, se oli luonnon määräämä särö, muuten niin täydellisessä jumaluudessa.

Kerrotaan, että kaunis Helena antoi lapsensa kasvatettavaksi Rihannonin kylän asukkaille, haluten sillä tavoin lastensa oppivan ymmärtämään ja kunnioittamaan ihmisyyttä. Hän toivoi, että kaksosten täydellisyys hioutuisi vuosien mittaan myös luonteiden sopuisaksi harmoniaksi, josta hän äitinä saisi olla ylpeä.

Helenan hyvä toive meni kuitenkin hukkaan, sillä Haades ei sopeutunut kasvattiperheensä elämään kyläläisten yrityksistä huolimatta. Hänen luontainen taipumuksensa vahingoittaa ympäristöään aiheutti sen, että hänet siirrettiin perheestä toiseen onnettomuuksien seurauksena. Tulipaloja, eläinten rääkkäystä, salaperäisiä kätkytkuolemia ja kaikenlaista outoa ja ikävää tapahtui pienen vaaleahiuksisen pojan ympärillä. Ja pian sana kiiri kylässä, eikä kukaan halunnut pikku Haadesta kotinsa suojiin, sillä jokainen pelkäsi tämän tuovan mukanaan onnettomuuksia, riitoja, satojen pilaantumista ja paljon muuta pahaa tullessaan.

Amorian sitä vastoin kasvoi onnellisena ja rakastettuna tyttärenä suuren lapsiperheen seassa. Hän oppi rakastamaan ihmisperheensä lapsia sisaruksinaan ja kunnioittamaan kasvattivanhempiaan kuin olisi ollut yksi heidän omista lapsistaan. Tämän vuoksi Helena jätti Amorian ihmisten keskuuteen, mutta haki Haadeksen pois nähdessään tämän tuovan pelkkää onnettomuutta ja murhetta sekä itselleen, että kylän asukkaille.

Ja niin jumallapsen nimen veroisesti, lämmin Amorian virtaa halki Razorin ja Byrman aavikoituvien tasankojen, villimetsien ja salaperäisten temppeleiden lomitse lakkaamatta, kuljettaen hedelmällistä maata mukanaan joen penkereille, sen varrella asuvien ihmisten iloksi ja onneksi. Sanotaan, että se joka asuu Amorian varrella, ei tunne nälkää eikä kurjuutta. Lapset uivat sen virrassa, naiset synnyttävät pesten jälkeisensä ja vastasyntyneensä puhtaaksi sen rannoilla, papit siunaavat vastavihittyjä sen pyhällä kirkkaalla vedellä ja kalastajat ruokkivat perheensä ja muut kyläläiset joen syvänteissä elävillä karpeilla ja jokiahvenilla.

Ja niin kuin on lämmin ja täynnä elämää Amoriaan virta, on sen kylkeen aivan Byrman rajalla haarautuvan, vuorilta laskeutuvan Haadeksen petolliset pyörteet ja vaaralliset syvänteet, veret suonista seisauttavan jäistä. Haadeksen virta saa voimansa Akaasiavuoren lumisilta huipuilta, sen kyljistä alas hirmuisella vauhdilla syöksyessään, virraten viileän ja aavikoituneen Byrman itäosien läpi, kuin kauniin Helenan julman rohkea sotapäällikkö Hermes, jonka kerrotaan verinen sotakirves kädessään taistelleen ylväästi kuolemaansa saakka. Niin pyörteilee elämä ja kuolema toisiaan syleillen kahden niin erilaisen joen jatkumatta lakkaavassa virrassa, ollen kosketuksissa kaikkiin niihin, jotka elävät noiden jokien varrella.

Tämä tarina ei kuitenkaan saa alkuaan kauniin Helenan tai hänen lastensa kohtaloista, vaan siitä kuinka juuri tuolla samaisen Amorianin varrella, lähellä Byrman rajaa syntyi kuninkaan tytär, jonka ennustettiin tuhoavan Byrman julma tyrannia kasvettuaan aikuiseksi. Rihannonin pappien langettaman ennustuksen takia, kuningas joutui tekemään vaikean päätöksen ja luopumaan rakkaasta tyttärestään, antaakseen tälle suojatun elämän. Kerrotaan, että kuninkaan tyttärellä on syntymämerkki vasemman kämmenen sisäpuolella, josta hänet voi tunnistaa. Kerrotaan myös, että tuo lapsi voi hyvin ja kasvaa täyttääkseen kohtalonsa, joka hänelle on ennustettu.



                                                    ***



Kassandra istahti kivelle jalkojaan lepuuttamaan. Iltapäivä oli jo pitkällä ja veden kantaminen mummin ja ukin plantaasille oli vienyt tytön voimat täysin. Suuret vesiruukut nojasivat tyhjillään kiven kyljessä molemmin puolin ja tyttö nojasi takanaan varjostavaan puuhun, vetäen samalla jalat koukkuun eteensä. Pitkät tummat ripset siristyivät ruskeiden silmien ympärillä, kun tytön tarkka katse seurasi joen yläpuolella syöksähteleviä pääskysiä. Tytön ajatukset lennähtelivät pääskysten lailla lukemattomissa tarinoissa, joita kuunnellessa tämä oli kasvanut joen varrella ja jollain hassulla tavalla tyttö oli aina uskonut noiden tarinoiden pohjautuvan totuuteen. Jossain täytyi olla jättiläisten maa ja Amorionin kyyneleet antavat varmasti elämä naisen sisälle, jos se oli jumalattaren tahto. Sadut vaativat vain sisukasta uskoa, tullakseen todeksi. Ja jokaisessa totuudessa täytyy olla ripaus taikaa. Taika saa kaiken näyttämään jännemmältä, se tekee vedenhaku reissuistakin seikkailun.

Itse asiassa juuri sen vuoksi Kassandra oli peseytynyt joessa monta vuotta silmät suljettuina hyräillen mummoltansa kuulemaa laulua, ettei vain hänen ajatuksensa eksyisi ajattelemaan pikku vauvoja. Sehän olisi ollut kamalaa, jos pikku tytölle syntyisi oma lapsi. Ja vasta seitsemän vuotiaana hänen serkkunsa Anakal oli tönäissyt hänet päistikkaa jokeen nauraen ja kertonut, ettei Amorionin joki saanut naisia raskaiksi, vaan miehet, joita ilman ei olisi mitään elämää. Kaikkihan sen tiesivät, että naiset olivat syntyneet palvellakseen miehiä, ja että Kassandrankin tulisi sen vuoksi palvella Anakalia, koska tämä oli poika ja Kassandra tyttö.

Kassandra oli noussut joesta tyynen rauhallisesti, näyttänyt kieltään serkulleen ja pinkaissut sitten nopeasti karkuun, huudellen serkulleen hävyttömyyksiä selkänsä taakse. Sinä päivänä oli tullut ainakin todistettua se, että joesta ei voi tulla raskaaksi ja se, ettei Anakal ollut kyennyt saamaan kiinni Kassandraa, vaikka olikin niin kovasti miesten ylemmyydestä tytölle suureen ääneen kerskaillut.

Kassandran sormet vaelsivat vaistomaisesti kämmenelle, ja peukalo siveli hitaasti pientä valkoista, puolikuun muotoista jälkeä kämmenen keskellä. Tyttö teki sitä usein, aina silloin kun hänen ajatuksensa pääsivät karkailemaan, varsinkin silloin, kun olisi pitänyt tehdä töitä. Tytön mietteet havahdutti vastarannalta kohoava pölypilvi ja maata vavisuttavat kavion iskut. Hetkeäkään miettimättä tyttö hyppäsi kiveltä ylös ja loikkasi puun alinta oksaa apunaan käyttäen sen vehreän oksiston suojiin. Sieltä näkymättömistä hän tarkkaili lähestyvää ratsumiesten laumaa.

Hopeisena kiiltävät haarniskat, miekkojen ja seipäiden kärjet ruosteenpunaisina loistaen, armottoman tuntuinen joukko mustilla hevosilla ratsastavia miehiä saapui aivan joen rannalle. Aseiden kärjissä on verta, Kassandra tajusi ja puristi peloissaan puun jykevää runkoa. Tyttö ymmärsi, että jotain oli vialla ja että nyt oli syytä pysyä aloillaan ja tekeytyä hyvin huomaamattomaksi. 

Yksi miehistä laskeutui alas ratsailta ja kumartui kostuttamaan kättänsä joen kirkkaassa vedessä. Hänen hevosensa tanssahteli hermostuneena ohjasten päässä, mutta kun mies karjahti jollain vieraalla kielellä käskyn, eläin rauhoittui silmänräpäyksessä. Tyttö tajusi, että eläin ei rauhoittunut luottamuksesta, vaan koska pelkäsi ja oli oppinut, että pelko piti sen hengissä. Ruskea silmäpari seurasi miehen liikkeitä tämän noustessa takaisin ratsaille ja pisti merkille, että noiden kaikkien sotilaiden silmät olivat pohjattoman mustat ja synkät, täynnä julmuutta. Nämä miehet tappoivat armottomasti, jos niin halusivat. Mutta ketä he etsivät?

Ratsaille noussut mies viittoi kädellään muita seuraamaan ja kannusti ratsuaan ylittämään virran. Mies kierrätti katsettaan joen ympäristössä ja hänen katseensa pysähtyi kahteen ruukkuun kiven juurella. Kassandran sydän meinasi pysähtyä niille sijoilleen, ja hän kykeni hädin tuskin hengittämään kauhultaan. Pieni rukous kohosi tytön huulille, kun alapuolella mies katseli ympärilleen ruukkujen omistajaa etsien. Mies huudahti jotain, pyöräytti taitavasti satulavyöstään tempaisemaansa teräväkärkistä keihästä ja rikkoi sillä toisen Kassandran ruukuista. Miehet hänen takanaan rupesivat nauramaan ja yksi kyynel tipahti pelästyneen tytön poskelle.

Kuului matala murahdus, joka kimposi ruukun särkeneen miehen huulilta ja hetkeä myöhemmin koko sotilaiden armeija kääntyi ja suunnisti kohti kylää kaviot maata tomuttaen. Kesti pitkään, ennen kuin Kassandra uskaltautui alas puusta. Kädet ja jalat vavisten hän kasasi ruukun palaset esiliinansa taskuihin, täytti ehjäksi jääneen ruukun vedellä ja lähti seuraamaan joen vasemmalla puolella sijaitsevan pensaiston taakse kätkeytyvää polkua.



                                                 ***



"Mummii, kotona ollaan taas", Kassandra huudahti kotinsa oviaukolla. Laiha kissa kurkisti varovaisesti oven suusta ja työntyi sitten pyörimään tytön jalkoihin tutun äänen tunnistaessaan. Talo oli omituisen hiljainen ja pahat aavistukset täyttivät Kassadran mielen. Varovaisesti tyttö laski täyden vesiruukkunsa talon kuistille, pudotti ruukunsirpaleet esiliinansa taskuista alas, sipaisi pitkät mustat kiharaiset etuhiuksensa korvan taakse ja astui sisään epätavallisen hiljaiseen taloon.

Kissa seurasi Kassandran perässä, puskien nenällään tytön jalkoja jokaisen pysähtyneen askeleen kohdalla. Viimeisen pysähdyksen jälkeen tyttö oli ruokailutilan edessä ja tuijotti keskelle pöytää jätettyä kääröä. Kassandra tiesi, että jokin on pahasti pielessä, sillä mummo ei jättäisi koskaan taloa ja eläimiä yksin, ei koskaan. Epävarmoin käsin tyttö avasi käärön ja aavisteli, että mummon katoaminen liittyi jollain lailla niihin rannalla näkemiinsä miehiin. Vapisevin sormin hän seurasi mummon tuttua ja rakasta käsialaa, joka oli koristeellisin koukeroin käärön sisään raapusteltu.

Viesti paljasti Kassandran aavistukset oikeiksi. Mummo pyysi Kassandraa ottamaan valmiiksi pakatun säkin ovensuusta, satuloimaan Siriuksen tallista ja pakenemaan heti välittömästi taakseen katsomatta kohti pohjoista. Idästä, Byrman aavikoilta saapui pahoja miehiä, joiden tehtävänä oli tappaa kaikki tietyn ikäiset nuoret tytöt ja jos he näkisivät Kassandran, he tappaisivat tytön silmääkään räpäyttämättä saadessaan tämän kiinni. Sen tähden mummo rukoili viestissään Kassandraa poimimaan säkkiin piilotetun kartan, kulkemaan karttaan piirrettyä reittiä ja kätkemään kasvonsa vastaantulijoilta.

"Pakene henkesi kaupalla jokaista, joka sinua puhuttelee. Ratsasta öisin ja lepää kätköissä päivisin. Pakene Rihannohiin saakka ja etsi siellä käsiisi joen rannasta Malakus-lempeä. Hänellä on kiiltäväksi ajeltu pää, ruskea hamaam-viitta ja maailman lempeimmät silmät. Kun hän näkee sinut, hän tietää miksi olet tullut hänen luokseen. Luota minuun, et ole turvassa, ellet pääse hänen luokseen. Olkoon rakkautemme aina lähelläsi, Miriam"

Kassandra kohotti jaloissaan pyörivän kissan syliinsä ja suuteli sen pieniä kasvoja kyyneliään nieleskellen. "Hei sitten beebee, minun täytyy lähteä", Kassandra nyyhkäsi ja laski kissan pois sylistään. Sitten hänen silmänsä osuivat oven vieressä naruilla köytettyyn säkkiin, jonka hän nosti käsivarsilleen. Säkkiä kannatellen hän heitti viimeisen silmäyksen lapsuudenkotiinsa ja astui ulos ovesta. Tallissa odotti Sirius, jonka tyttö satuloi mummonsa neuvoja noudattaen. Säkistä löytyi kartta ja kevyt viitta, jonka hän nosti ylleen ja suojasi sillä päänsä ja osittain kasvonsa.

Jostain kaukaa joen alajuoksulta kuului ihmisten kauhistuneita huutoja, Kassandra nousi hevosensa selkään ja kannusti sen liikkeelle sydän pelosta sykkien. Rannalle ei kannattaisi lähteä, sillä avoin maasto paljasti liikkujan. Tytöllä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin seurata polkua villimetsän uumeniin niin pitkälle, kuin polkua riitti ja kulkea sitten loppumatka metsän poikki kylän rajojen ulkopuolelle saakka Siriusta taluttaen.

Jokainen metsästä kuuluva risahdus, linnun pyrähdys tai selittämätön tömähdys, saivat Kassandran säpsähtämään peloissaan. Tyttö vilkuili taakseen tuon tuosta, mutta ihmeellistä kyllä, Siriukseen ei hänen hermostuneisuus tuntunut tarttuvan. Kassandra tiesi, että jos hän selviäisi villimetsän toiseen päähän, hän voisi jäädä sen reunalle odottamaan pimeän tuloa. Vasta pimeän turvin hän voisi siirtyä joelle ja kadottaa mahdollisten seuraajien varalta jäljet jokea vastavirtaa pitkin kulkien.

Sitä ennen hänen olisi kuitenkin varmistettava, ettei kukaan pääsisi yllättämään. Hänen täytyisi löytää sopiva piilo, jossa hän voisi odottaa auringonlaskua, ilman vaaraa tulla yllätetyksi. Tyttö siristi silmiään ja yritti muistella sitä kertaa kun ukki oli vienyt hänet ja Anakalin villimetsän laidalle yöretkelle. Mitä ukki sanoikaan muratista ja puunuolista..?



                                         ***

No niin päätin sitten jatkaa ja heti minä sinne yhden otuksen keksin tai no ei se varsinaisesti ole ideani, mutta tuli mieleeni, että voisihan sitä enttejä olla muuallakin kuin Keskimaassa. :D
Mutta sen enemmittä höpinöittä tarinan pätkäseen. Jotain idean tapaista olikin, mutta sitten toisaalta ei ajatus oikein tahtonut kulkea. Toivottavasti pätkä miellyttää sua. :)


                                                                            ****


Sitä ennen hänen olisi kuitenkin varmistettava, ettei kukaan pääsisi yllättämään. Hänen täytyisi löytää sopiva piilo, jossa hän voisi odottaa auringonlaskua, ilman vaaraa tulla yllätetyksi. Tyttö siristi silmiään ja yritti muistella sitä kertaa kun ukki oli vienyt hänet ja Anakalin villimetsän laidalle yöretkelle. Mitä ukki sanoikaan muratista ja puunuolista?

Hän mietti ja yritti muistella, mutta mieleen nousi vain hajanaisia muistikuvia. No ehkäpä se tulisi myöhemmin mieleen, mutta sitä ennen voisi itsekin kehittää jotain takaa-ajajien varalle. Se tosin oli varmaa, että tulta hän ei voisi sytyttää, sillä se näkyisi yön pimeydessä mailien päähän ja paljastaisi hänen olinpaikkansa.
Kassandra ratsasti eteenpäin maisemien pysyessä pitkään muuttumattomana. Kaikkialle minne hän vain katsoikin oli tiheää metsää silmänkantamattomiin. Hän tiesi, ettei tieltä kannattanut poiketa, sillä silloin hän eksyisi metsään, jonne niin moni ennen häntä oli eksynyt ja kadonnut jäljettömiin.

Kassandra muisti hyvin, miten ukki ja mummi olivat varoitelleet häntä metsästä ja miten Anakal oli kertonut kauheita juttuja metsän uumenissa asustavista hirvittävistä olennoista ja pedoista.
Kassandra muisti miten oli nähnyt painajaisia puista, kun Anakal oli kertoillut hänelle siitä, miten villimetsässä puutkin osasivat puhua ja kävellä. Hän ei ihan luottanut serkkunsa puheisiin, etenkin kun tämä oli saanut korvilleen, siksi että oli pelotellut häntä.

Mutta hän uskoi kyllä, kun ukki oli sanonut, ettei villimetsässä voinut aina luottaa omiin silmiinsä ja että metsässä saattoi ollakin henkiä ja ties mitä olentoja, jotka halusivat houkuttaa matkustavaiset ansoihinsa.
Tämä ei saanut Kassandran oloa ainakaan paremmaksi, vaan sai hänet kannustamaan hevosen nopeampaan vauhtiin, sillä hän ei halunnut olla metsässä yhtään pidempään kuin oli pakko.

Maisemat alkoivat hiljalleen muuttua ja metsikkö harventua. Maasto alkoi hivenen kohota ja muuttua kallioisemmaksi. Samanaikaisesti päivä alkoi hiljalleen hämärtyä ja kääntyä illaksi. Kassandra hidasti vauhdin käynniksi ja seuraili kalliosta maastoa, kunnes tuli korkean kallion kohdalle.

Kallion läheisyydessä kasvoi tiheänä metsikkönä korkeita puita, jotka näyttivät ikivanhoilta. Metsikön takana kohosi kallioseinämä, jossa kasvoi paksu kerros sammalta ja roikkui saniaisia suurina ryppäinä. Kassandra muisti paikan, sillä hän oli siellä kerran yöpynyt ukin kanssa. Sinne hän nyt suuntasi, sillä tiesi, että puut ja pensaat antaisivat hyvän näkösuojan, jossa jopa Sirius pysyisi näkymättömissä mahdollisilta takaa-ajajilta. Hän laskeutui hevosen selästä ja talutti sen mukanaan pieneen metsikköön, aivan lähelle kalliota, varmistaen ettei se näkynyt tielle. Tämän jälkeen hän antoi Siriukselle muutaman omenan ja tuoretta vettä, sillä muuta eläin ei kaivannut, kun puita ympäröivä maa oli vihreän ruohon peitossa.

Kassandra katseli hetken kalliota, kunnes suuntasi kohti seinämän sitä osaa, joka teki ikään kuin mutkan ja jonka päällä roikkui erityisen paljon saniaisia. Hän nosti saniaiset sivuun ja pujahti sen takana olevaan luolaan.
Vaikka hän tiesikin paikan olevan suojainen, ei hän uskaltanut sytyttää tulta. Onneksi sentään oli kesä, niin ei yöstäkään tulisi niin kylmä, hän ajatteli syödessään vähän leipää, jota mummo oli laittanut hänelle evääksi.
Viimein hän veti viittansa tiukasti ympärilleen ja yritti nukkua, vaikka makuualusta olikin varsin epämukava ja luola viileän kostea.

Yö sujui rauhallisesti ja Kassandra heräsi paljon ennen aamunkoittoa, mikä johtui suurilta osin epämukavasta nukkumapaikasta, kuin myös pelosta, että joku takaa-ajajista löytäisi hänet. Kassandra söi niukan aamiaisen, säästääkseen mummon antamia eväitä, sillä arveli, että matkasta saattoi tulla vielä hyvin pitkä, ennen kuin hän pääsisi Rihannohiin ja sielläkin oli etsittävä käsiinsä tuo mies, josta mummo oli kertonut. Malakus-lempeä.

Toivottavasti mies olisi nimensä veroinen, Kassandra ajatteli noustessaan Siriuksen selkään. Hän suuntasi kulkunsa kalliosta maastoa seuraillen, kohti jokea ja pysytellen samalla mahdollisimman näkymättömissä. Sillä nyt kun metsä oli harventunut, ei hänellä ollut juurikaan muuta näkösuojaa, kuin sammaleiden peittämät suuret kivenlohkareet, pensaat ja kalliot, joiden välissä kasvoi kitukasvuisia puita.

Kulku oli hankalaa, mutta pian joenmutka tuli näkyviin ja sen myötä, joen rannalla kasvavat puut, joiden oksat kurottelivat kohti virtaavaa vettä, joka kimmelsi kristallin kirkkaana, auringonvalon leikitellessä sen laineilla. Kassandra pysähtyi hetkeksi joen rannalle ja antoi Siriuksen juoda, sillä matka siihen mutkaan oli ollut pitkä ja onnekseen he eivät olleet nähneet vielä ketään.

Juuri kun Kassandra oli aikeissa jatkaa matkaansa...

Jatkahan sinä, mitä seuraavaksi mahtaakaan tapahtua....

Kulku oli hankalaa, mutta pian joenmutka tuli näkyviin ja sen myötä, joen rannalla kasvavat puut, joiden oksat kurottelivat kohti virtaavaa vettä, joka kimmelsi kristallin kirkkaana, auringonvalon leikitellessä sen laineilla. Kassandra pysähtyi hetkeksi joen rannalle ja antoi Siriuksen juoda, sillä matka siihen mutkaan oli ollut pitkä ja onnekseen he eivät olleet nähneet vielä ketään.



Juuri kun Kassandra oli aikeissa jatkaa matkaansa, vahvat kädet tarttuivat tyttöä vyötäisiltä ja silmänräpäystä myöhemmin hänet käännettiin ympäri.  Silmät säikähdyksestä ymmyrkäisinä tyttö nosti päätään ja katsoi edessään virnuilevaa nuorta miestä. Tunnistaessaan tämän, Kassandran säikähdys muuttui salamannopeasti ärsyyntyneisyydeksi.

"Anakal, mitä ihmettä sinä teet täällä? Seurasitko sinä minua?" Tyttö tivasi ja katseli edessään virnuilevaa serkkuaan silmät tuikeasti viirullaan. Hän ei pitänyt siitä, että hänet säikytettiin eikä varsinkaan siitä, että säikyttäjä oli Anakal. Nuorukainen hörähti nauramaan Kassandran reaktion nähdessään, mutta muisti sitten miksi mummi oli laittanut hänet tämän perään ja vakavoitui.

"No, se ei ollut vaikeaa, umpisokea jättiläinenkin löytäisi sinut, jos haluaisi. Mitä ihmettä sinä oikein ajattelit, kun laskeuduit tänne joelle päiväsaikaan? Eikö mummi sanonut nimenomaan, että pitää kulkea yöllä? Oli onnesi, että seuraaja olin vain minä, enkä joku niistä Ran sotureista, jotka ovat lähetetty etsimään kuninkaan tytärtä. Sinä tarvitset selvästi jonkun, joka katsoo sinun perääsi. "

Kassandra valahti kalpeaksi ja vilkuili levottomana ympärilleen. Tyttö ei ollut tullut ajatelleeksi, kuinka näkyvällä paikalla he olivat. Tai oli, mutta ei ollut osannut pelätä sitä, että joku sattuisi heidät näkemään. Huolestuneena hän tarttui Siriuksen ohjaksiin ja talutti sen pois näkyviltä lähimpien pensaiden ja kivenlohkareiden suojiin.

"Etsivätkö he kuninkaan tytärtä? Miksi he häntä etsivät? Anteeksi, en tullut ajatelleeksi, että joku saattaisi nähdä meidät. Meidän täytyi päästä joelle, koska Sirius on kulkenut pitkän matkan ja tarvitsi tauon sekä vettä juodakseen. Minulle ei tullut mieleenkään, että olisimme täällä vaarassa. Täällähän on niin hiljaista, eikä kukaan edes asu villimetsän tällä reunalla."   

Kassandra levitti kätensä, hymyili lepytelläkseen serkkuaan ja jatkoi.

"Tiedän, että saatat pitää minua täysin typeränä kun ratsastan päivällä, mutta mieti nyt – kuka hullu ratsastaisi villimetsän halki yöaikaan? Ukkikin sanoi aina, ettei omiin silmiin kannata luottaa villimetsässä. Joten ajattelin ratsastaa vielä vähän matkaa, melkein seuraavaan kylään saakka valoisan aikana, ja jatkaa siitä sitten matkaa öisin joen virtaa seuraten. Jos joku lähtisi perääni, hän ei löytäisi minua joesta. Joki peittää jälkemme, eikä kukaan voi aavistaa minne katosin, kun saavun Shennain aavikon reunalle."

Anakal puisteli päätään huolestuneena ja katsoi Kassandraa hetken ennen kuin huokaisi. Oli selvää, että tämä tiesi mitä teki, mutta kaikesta huolimatta Kassandra on tyttö ja hyvin hento sellainen, vaikka sisua tällä onkin enemmän kuin kylän muissa tytöissä yhteensä. Vaistomaisesti nuorukainen hieraisi korvanlehteään, joka oli saanut vuosien varrella monta tillikkaa tytön vahvoista ja nopeista sormista.

Nyt oli Kassandran vuoro huvittua, kun tämä huomasi Anakalin sormien nousevan korvanlehdelle hetkiseksi. Serkku saattoi puhua välillä täyttä asiaa, mutta sitten tämä ei voinut mitään itselleen, vaan taantui omaksi ärsyttäväksi itsekseen. No olipa tämä miten ärsyttävä hyvänsä, ehkä olisi kuitenkin hyvä saada matkaseuraa, sillä kaksi silmäparia oli aina parempi kuin yksi, jos vain Anakalin suu pysyisi riittävän hiljaa, ettei tarvitsisi menettää malttia ja käyttää voimakeinoja sen hiljentämiseksi.

"Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta, mutta minusta tuntuu silti siltä, ettei sinua voi päästää matkaan yksin. Minä lupasin mummille katsoa sinun perääsi ja sen minä myös teen. "Anakal sanoi, kiersi suurten lohkareiden taakse ja haki sieltä piiloon jättämänsä hevosen. Hän jätti tarkoituksella kertomatta sen, mitä oli saanut kuulla mummoltaan kuninkaan tyttärestä. Oli viisainta olla pelottelematta Kassandraa enempää, sillä tällä oli vielä pitkä matka edessä ja ties mihin vaaroihin he vielä joutuisivat Ran sotilaiden takia.

Kassandra katse pehmeni hetkeksi kun hän näki Anakalin taluttavan toista mummon rakkaimmista silmänteristä, valkoista Tähteä – oria, joka liikkui yhtä nopeasti kuin valkopyrstöinen tähden lento itäisen Razorin taivaalla. Juuri tähdenlentojen takia Tähti oli nimensä saanutkin. Sinä yönä kun tuo valkoinen orivarsa syntyi, satoi taivaalta tähtiä yön mittaan enemmän kuin vuosikausiin yhteensä ja tämä tapahtui juuri Kassandran kymmenvuotissyntymäpäivänä. Tähti oli hänen syntymäpäiväyllätyksensä, ja tyttö oli varma, että Tähdessä oli jotain hyvin erityistä koska tämä syntyi "lentävien tähtien yönä".

Kassandra ojensi kätensä ja supisi hevosen korvaan helliä sanoja. Tyttö oli ollut varma, ettei näkisi laitumelle edellisenä päivänä jäänyttä Tähteä pitkään aikaa ja oli nyt niin iloinen tajutessaan ollessaan väärässä. Ehkä mummi oli tiennyt, että Kassandra kaipasi piristystä ja antoi siksi lemmikkinsä huiman Anakalin huostaan. Sitten tyttö muisti Anakalin seisovan vieressään. Hän suipisti pientä suutaan tuimasti ja nosti leukaansa hivenen itsepäisesti tokaisten,

"Jos aiot tulla mukaan, saat luvan olla hiljaa. Muistakin se."

Anakal nauroi hyväntuulisesti Kassandran tuimalle ilmeelle ja nousi ratsaille tämän tuhahtelusta piittaamatta. Ja pian serkukset jo ravasivat rinnakkain jokipengermän reunaa pienten kallionlohkareiden lomitse ja ilmassa leijaili pieni hyväntuulinen kilpailun henki, joka oli miltei yhtä vanha kuin serkukset itse.

Jonkin matkaa ratsastettuaan Anakal alkoi vilkuilla syrjäsilmällä kauemmas korkealle kallion laelle, jossa heilui yksinäisten pensaiden rivistö tuulessa. Jokin vilahti pensaikon kätköihin juuri kun Anakalin katse tavoitti pensaat. Hän viittoi huolestuneena Kasandralle käsillään kallion laen suuntaan ja ohjasi heidät sitten kauemmas joen toiselle puolelle pensaikkojen kätköihin. Kassandra pysäytti Siriuksen ja katsoi serkkuaan kummissaan. Anakalin ori tanssahteli levottomana paikallaan ja nuorukaisen täytyi tehdä töitä, että tämä rauhoittuisi aloilleen. Hän kumartui silittämään hevosen hikistä kaulaa rauhoittavasti ennen kuin kääntyi Kassandran puoleen.

"Älä nyt säikähdä, mutta minusta tuntuu, että meitä seurataan. Luulen, että se on seurannut meitä jostain villimetsän kaarnikkapuiden seutuvilta saakka, tai siis pikemminkin sinua. Olen ollut näkevinäni vilauksia siitä jo pitemmän aikaa, ennen kuin pysähdyit joelle lepäämään. Ehkä se on jokin utelias hiisi, sihisevä skumppi tai jotain muuta villimetsän köynnösten kätköissä elävää – en edes uskalla arvailla, mitä kaikkea siellä sikiää, mutta se on selvää, että meidän täytyy olla varuillamme yön saapuessa. En halua, että meidät hakataan palasiksi tai keitetään elävältä kesken makeimpien unien."

Kassandra henkäisi hermostuneena ja vilkuili joen toisella puolella sijaitsevia suuria lohkareita. Oli selvää, että seuraaja ei ollut isokokoinen, mutta sitäkin nopeampi. Jos se oli seurannut Siriuksen vauhdissa aina kaukaa villimetsän syvyyksistä saakka, sen täytyi olla kokoisekseen hyvin sitkeä otus.

"Miten ihmeessä se on pysynyt perässä näin kauan ja miksi se ei hyökännyt kimppuuni viime yönä?" Kassandra ihmetteli ja muistaessaan Anakalin kertomat tarinat terävähampaisista pikku Skumpeista, tyttö värähti inhosta.

"Haluaako se syödä meidät?" Tyttö kysyi ääni väristen. Anakal kohautti harteitaan ja vastasi ääntään hiljentäen,

"En osaa sanoa mikä se on ja miksi se ei ole vielä hyökännyt, mutta olen varma, että asia selviää ensi yönä. Etsitään nyt sopiva paikka, missä voimme yöpyä ja viritetään sille ansa."   

"Ellei se ehdi ensin." Anakal lisäsi kiusallaan ja virnisti leveästi kun Kassandran silmät laajenivat pelosta. Tajuttuaan serkkunsa pilailevan tyttö tönäisi tätä kyynärpäillään ja tokaisi,

"Niin justiinsa, ja varo vain, ettet itse jää kiinni omaan ansaasi. Sellaistakin voi sattua..."



                                                                ***



Samaa aikaan eräässä kaukaisessa linnassa nuori mies aukaisi vihreät silmänsä ja nousi ylelliseltä vuoteeltaan haromaan levottomina tummia, hieman kiharaisia hiuksiaan. Mies kuiskasi käheästi "Kassandra" ja hänen äänestään saattoi kuulla syvän huolestuneisuuden sävy. Miehen vihreä katse kurkotti katselemaan kohti läntistä taivasta ja hiljalleen alaspäin kiertävää aurinkoa, joka pilkotti puolikuun muotoisen ikkuna-aukon takaa.

Ovelle kolkutettiin, ja sisään astuva palvelija kumarsi miestä sanoen, "Teidän korkeutenne, isänne haluaa tavata teidät alhaalla." Mies nousi vuoteeltaan ja ojensi mustaan ohueen silkkiin kiedotun vartalonsa ketterästi täyteen pituuteensa. "Hyvä on, sano hänelle, että tulen sinne pian. Minullakin on hänelle asiaa." Mies vastasi poissaolevalla äänellä ja hänen katseensa harhaili takaisin ikkuna-aukkoon, kuin etsien sieltä vastauksia äänettömiin kysymyksiinsä.

Palvelija kumarsi ja sulki oven perässään. Mies ei edes kunnolla huomannut palvelijansa poistumista, vaan puisteli päätään huolestuneena ja kuiskasi,

"Älä pelkää, minä haen sinut turvaan. "



                                                                     ***



Anakal ja Kassandra löysivät sopivan paikan leiriytyä yöksi. Paikka oli suurta kallion jyrkännettä vasten ja maassa kasvavat sammaleet pehmustivat paikkaa sopivasti toimien mattona heidän allaan. Hämärän laskeutuessa Anakal heitteli kuivia risuja heidän ympärilleen ja teroitti puunoksista teräviä keihäitä, joita hän upotti maahan heidän nukkumasijansa ympärille tiheäksi kehäksi. Se, joka saapuisi, aiheuttaisi tullessaan sellaista meteliä, ettei siihen voisi olla heräämättä. Selkä jyrkännettä vasten Anakal nojasi vartiossa ja katseli kuinka hevoset lepäilivät toisiinsa nojaten hieman kauempana suojaisen puun kätköissä. Kassandran tummat pitkät ripset taittuivat lepäämään tämän ruusunpunaisten poskien ylle ja pian tyttö jo nukkui sikeässä unessa aivan Anakalin vieressä sammalten päällä.

Yö eteni ja tähdet syttyivät loistamaan taivaalle kuin pienet hehkuvat timantit. Anakal hieroi väsyneenä silmiään ja yritti pysytellä hereillä, mutta aikansa pinnisteltyään hänen päänsä nuokahti alaspäin eikä aikaakaan kun hän oli jo vajonnut uneen. Kuu laski kalpean valonsa seinämän edessä nukkuvilla matkalaisille, jokin liikahti joen puoleisissa pensaissa ja hevoset nostivat uneliaita päitään hieman kevyen rasahduksen kuullessaan.

Pieni liskomainen olento sipaisi pitkällä kaksihaaraisella kielellään huuliaan, se oli odottanut pitkään ja nyt sen odotus viimein palkittiin. Terävät kynnet painautuivat sammaleeseen kun otus hiipi lähemmäs ja sisiliskomaisen ketterästi se pinkaisi maasta kallion seinämää vasten ja alkoi kiivetä sitä pitkin kohti pahaa-aavistamattomia saaliitaan...

Pieni liskomainen olento sipaisi pitkällä kaksihaaraisella kielellään huuliaan, se oli odottanut pitkään ja nyt sen odotus viimein palkittiin. Terävät kynnet painautuivat sammaleeseen kun otus hiipi lähemmäs ja sisiliskomaisen ketterästi se pinkaisi maasta kallion seinämää vasten ja alkoi kiivetä sitä pitkin kohti pahaa-aavistamattomia saaliitaan.

Se jäi kuitenkin otuksen haaveeksi, sillä jokin suuri ja puunoksamainen keskeytti sen puuhat. Otus ei ehtinyt edes pötkiä pakoon, kun jokin kovasti juurakolta näyttävä laskeutui sen päälle ja ruhjoi hengiltä. Lähes samalla hetkellä Kassandra heräsi ja huomasi aivan kallion reunalla jonkin, joka näytti puulta.

"Mutta eihän tuossa mitään puuta kasvanut", Kassandra mutisi ja hieroi silmiään, miettien näkikö sittenkin unta. Hän sulki silmänsä ja avasi ne uudelleen, mutta puu oli yhä siinä, missä hän sen oli nähnyt. Kassandra vilkaisi Anakalia ja näki tämän nukkuvan. Hän päätti antaa nuorukaisen jatkaa uniaan, nousi ja alkoi varovaisesti astella kohti puuta, joka näytti siltä kuin olisi ollut vartiossa. Kassandra pysähtyi puun luo ja katseli sitä uteliaana. Sitten aivan äkkiä hän huomasi, että puu tuijotti takaisin.

Sen silmistä näkyi ikä, viisaus ja piilevä voima, jota ei sopinut herättää. Nuo silmät, joissa loisti kaikki metsän vihreät ja ruskeat sävyt, kiehtoivat Kassandraa. Hän ei osannut pelätä tuota olentoa, sillä ymmärsi kyllä, että sillä oli varmasti ollut jo monen monituista tilaisuutta tehdä hänestä selvää, jos olisi niin halunnut. Sydämessään Kassandra tiesi, mikä oli tuo puumainen olento hänen edessään. Se oli varmasti metsän suojelijoita, puun henki, joista isoisä oli monta kertaa kertonut.

Hän muisti, miten isoisä oli kertonut, että tällaiset henget olivat hyvin vanhoja, ne olivat syntyneet samalla hetkellä kuin maa luotiin. Osa niistä turmeltui ja joutui pahoille teille, muiden jatkaessa sitä tehtävää, joka niille oli syntymässä annettu. He vartioivat ja suojelivat metsää ja joskus satunnaisesti ihmisiäkin. Lisäksi oli ihmisiä, joilla oli hyvin läheinen side näihin henkiin. Toisilla hyviin ja toisilla pahoihin.

"Hyvää iltaa tai no, yöhän nyt on", Kassandra sanoi ja tunsi hetken itsensä tyhmäksi ja mietti mitähän Anakalkin sanoisi, kun näkisi hänen juttelevan puulle.
"Hyvää iltaa", puu vastasi kohteliaasti ja katseli yhä uteliaasti Kassandraa, josta oli kuullut paljon ystävältään Malakus-Lempeältä. Nytkin hän oli matkalla, sillä Malakus oli pyytänyt häntä vahtimaan Kassandraa ja tuota nuorukaista, joka oli yhyttänyt tytön joella.
Kassandra ei tiennyt mitä sanoa, sillä harvoinpa puut vastasivat takaisin, kun niille puhui, mutta tämä ei kyllä ollut mikään puu, vaikka se siltä näyttikin.
"Isoisäsi kertoi, että olisit ollut paljon puheliaampi, kuin odotin", henki sanoi huvittuneena.
"Anteeksi", Kassandra sanoi nolostuneena, "minä vain en tiedä kuinka teitä pitäisi puhutella", hän lisäsi kohteliaasti.
"Ah, minä ymmärrän", henki sanoi, "mutta toivoisin, että sanoisit serkullesi, joka juuri heräsi, ettei hän heiluttelisi niin kovin innokkaasti kirvestään. Minä en ole vihollisenne, sillä jos olisin halunnut teidät nitistää, niin olisin voinut tehdä sen jo monta kertaa matkasi aikana", hän jatkoi tyynesti.
Kassandra kääntyi katsomaan ja näki Anakalin, joka asteli lähemmäksi kirves kourassaan. Hän oli havahtunut unestaan ja huomannut, ettei Kassandra ollutkaan omalla paikallaan.
"Anakal, laske kirveesi", Kassandra sanoi käskevään sävyyn.
"Mutta tuohan on Kaarnakainen, puunhenki", Anakal sanoi.
"Niin on, mutta hän on meidän puolellamme", Kassandra huomautti, "hänellä on ollut tilaisuuksia tehdä meille mitä mielii, mutta hän ei ole tehnyt", hän lisäsi.
"No hyvä on, mutta jos hän yrittääkin jotain, minä teen hänestä polttopuita", Anakal napautti ja laski kirveensä alas.
"Anakal" Kassandra huudahti ja pelästyi, että moiset puheet voisivat suututtaa puunhengen.


No niin, miten jatkunee? Tuleeko vielä yllätyksiä ja saadaanko Anakal vakuutettua siltä, että tämä Kaarnakainen on hyvien puolella? :)

Anakal, laske kirveesi", Kassandra sanoi käskevään sävyyn.
"Mutta tuohan on Kaarnakainen, puunhenki", Anakal sanoi.
"Niin on, mutta hän on meidän puolellamme", Kassandra huomautti, "hänellä on ollut tilaisuuksia tehdä meille mitä mielii, mutta hän ei ole tehnyt", hän lisäsi.
"No hyvä on, mutta jos hän yrittääkin jotain, minä teen hänestä polttopuita", Anakal napautti ja laski kirveensä alas.
"Anakal" Kassandra huudahti ja pelästyi, että moiset puheet voisivat suututtaa puunhengen.


Kaarnakainen ei kuitenkaan suuttunut, vaan alkoi täristä eriskummallisesti ja pian sen paksun kuoren sisältä, vanhan puun ytimestä alkoi kummuta syvää ja matalaa naurua. Kassandra ja Anakal katselivat ihmeissään kuinka koko maa heidän ympärillään tärisi puuvanhuksen naurusta, pensaat tiputtelivat kuivuneita lehtiään ja pikkukivet tipahtelivat kallionjyrkänteen reunaa pitkin alas, hyppien ja rapisten matkallaan.

"Sinussa on sisua poikanen, vaikkakin tyhmänrohkeaa sellaista. Ehkä mummosi teki viisaasti, kun lähetti sinut Kassandran avuksi." Puuvanhus virkkoi kumealla, naurun sekaisella äänellään.

Anakal ei tiennyt miten suhtautua edessään seisovaan puujättiin, mutta Kassandra sen sijaan tirskui ja katseli serkkuaan huvittuneena.  Hänestä tuntui hetki hetkeltä enemmän siltä, että tulisi pitämään puuvanhuksesta kovasti.

"Minusta tuntuu, että me ymmärrämme hyvin toisiamme, kunhan hieman ensin tutustumme." Kassandra virkkoi ja katsoi naurunpilke silmissään puuvanhusta. Pahin hämmennys alkoi väistyä leikinlaskun ansiosta ja tyttö tajusi puuvanhuksen maininneen puhuessaan aiemmin hänen isoisänsä.

"Kuule, mainitsit isoisän. Kuinka tunnetkaan hänet ja miksi tulit luoksemme...?" Kassandra uteli ja puuvanhus alkoi kertoa tarinaa isoisästä, jonka oli tavannut eräänä päivänä vuosikymmeniä sitten villimetsän synkimmissä loukoissa, lähellä mätäneviä suolampia.

Suolampien syvyyksissä uiskenteli mitä iljettävimpiä otuksia ja oli ollut suoranainen ihme, ettei Kassandran isoisä ollut kävellyt suoraan petollisiin suonsilmäkkeisiin mentyään sekaisin hengittämistään suokaasuista, ja päätynyt jonkin sellaisen kammottavan suo-olion ruuaksi, joista olivat syntyneet kaikkein villeimmät tarinat iltanuotioilla. Simeon, Kassandran isoisä oli eksynyt tuona päivänä metsästysretkellään, tai hänet oli tarkemmin sanottuna johdettu harhaan.

Villisika, jota tämä oli metsästänyt, ei ollutkaan hyvin syönyt metsäpossu vaan puolijumala, joka oli päättänyt syödä jahtaajansa. Mässäilyn ja ahneuden jumala rakasti ihmislihaa, eikä ollut voinut vastustaa kiusausta Kassandran isoisän nähdessään. Sen tapana oli ottaa itsellensä jokin eläinhahmo ja houkutella ihmisiä eksyksiin ja syödä heidät sitten suihinsa.

Niinpä jossain vaiheessa ajojahtia Simeonille oli selvinnyt, ettei hänen jahdattava ollutkaan sitä, miltä näytti. Villisiasta oli kasvanut hänen silmiensä edessä jättiläissika, johon eivät tavalliset aseet tehonneet. Kauhuissaan isoisä oli paennut puolijumalaa ja onnekseen löytänyt piilon, jonne tuo jumalkauhistus ei ollut häntä onnistunut jäljittämään. Valitettavasti tämä piilo, syvä maan syvyyksiin johtava luola, oli ollut aivan kalmansuon reunalla ja pysyteltyään tuntikausia piilossa suon myrkyllisiä kaasuja hengitellen, isoisä oli alkanut kärsiä pahoista harhoista.

Siinä tilassa hän oli kohdannut Kaarnakaisen, puunhengen. Henki oli nostanut sekavan isoisän oksistonsa suojiin ja kuljettanut tämän Amorion -joelle virkoamaan. Vasta vuorokautta myöhemmin isoisä oli viimein herännyt, jolloin puunhenki oli näyttäytynyt hänelle. Niin oli syntynyt ystävyys Simeonin ja Kaarnakaisen välille. Ja kerran vuosia sitten Kassandran isoisä oli pelastanut Kaarnakaisen pinteestä, mutta se olikin jo sitten toinen tarina. Aamu valkenisi muutaman tunnin kuluttua, eikä aikaa olisi enää hukattavana. Kaarnakainen tiesi reitin, jonka kautta Kassandra ja Anakal pääsisivät kulkemaan päivän valossa tulematta yllätetyiksi. Sinne oli viisainta kulkea ensin jokea pitkin, ja kun hetki olisi oikea, tie vuorten sisään aukeaisi heille aamu auringon sarastaessa.

Puuvanhus vaikeni odottavasti ja Kassandra katseli sitä mietteliäästi. Tarinaa hetken sulateltuaan, tyttö nyökkäsi ja vilkaisi sitten vierelleen istahtanutta Anakalia, joka jossain vaiheessa oli hänkin lumoutunut tarinasta.

"Ukki siis lähetti sinut meitä suojelemaan. Minä uskon sinua." Tyttö sanoi ja ojentautui koskettamaan puuvanhuksen runkoa. Hän oli hyvin kiitollinen isoisänsä puolesta, sillä tämä oli hänelle yksi maailman tärkeimmistä ihmisistä, ja ajatuskin siitä, että tämä oli joskus ollut lähellä menettää henkensä, sai tytön huolestuneeksi.

"Mutta voimmeko vieläkään luottaa häneen Kassandra?" Anakal kuiskasi puujätin kohottauduttua täyteen pituuteensa heidän edessään kuin sotaan valmistautuva soturi. Se oli ehkä hidas, muttei pitänyt jahkailusta. Tunnit kuluivat ja vihollisen uhka oli jokaisen henkäyksen myötä todellisempi.

"Poika, minulla on tarkka kuulo, vaikka suuri ja kömpelö olenkin. Usko minua kun sanon, teillä ei ole muutakaan mahdollisuutta. Malakus-lempeä lähetti sanan ja hänen viestinsä kuului: "Lähellä Rihannonin kylää, joen alajuoksulla on suuri joukko sotilaita. He ovat leiriytyneet sinne, missä jättimäiset kalliot päättyvät ja joen virta tuo matkalaisia tullessaan." Siitä kohdasta meidän täytyisi tulla Rihannonin kylään, muuta reittiä ei yleisen uskomuksen mukaan ole ja jostain syystä nuo sotilaat osaavat tulijoita siellä odottaa. On syytä epäillä, että yksinäisen tytön matka on kiinnittänyt jo jonkin vakoilevan silmän huomion villimetsän sisällä ja tieto pakenevasta tytöstä kiitänyt aina Rihannoniin saakka. Siksi meidän on mentävä vuorten sisään ja kuljettava hyväntahtoisten maamenninkäisten tietä, siellä olemme turvassa pimeyden joukoilta." Puuvanhuksen sanat järisivät sen runkoa pitkin matalina ja vahvoina, ikiaikaista viisautta huokuen.

"He siis etsivät minua." Kassandran kuiskasi ja hänen silmänsä suurenivat pelosta. Anakal nousi halaamaan tyttöä lohduttavasti ja pudisti päätään lujasti.

"Älä pelkää, kyllä me tästä selvitään." 



                                                            ***



Kuu valaisi suuren puujättiläisen ja kahden ratsukon kulkua, hopeisena välkehtivän joen virratessa hiljalleen heidän jalkojensa alla. Kolmikon matkaa siivitti huoli ja pahat aavistukset, mutta toivo sai heidät jatkamaan matkaansa. Kun aamu auringon ensimmäiset säteet alkoivat välkehtiä jättimäisten vuorijonojen takaa,...



Miten tarina jatkuu..? Jään mielenkiinnolla odottamaan :B

Kuu valaisi suuren puujättiläisen ja kahden ratsukon kulkua, hopeisena välkehtivän joen virratessa hiljalleen heidän jalkojensa alla. Kolmikon matkaa siivitti huoli ja pahat aavistukset, mutta toivo sai heidät jatkamaan matkaansa. Kun aamu auringon ensimmäiset säteet alkoivat välkehtiä jättimäisten vuorijonojen takaa, valaisten kallionseinämää, joka siltä kohdin oli paljon vaaleampi kuin muualta. Tuon vaaleamman kohdan molemmin puolin kasvoi runsaasti kasvillisuutta, lähinnä saniaisia ja köynnöksiä.
"No niin, ihan kohta se tulee näkyviin", Puunhenki sanoi ja tarkasteli seinämää tyynen rauhallisena. Sitten hän mutisi hiljaa jotain kielellä, jota sen enempää Kassandra, kuin Anakalkaan ei tuntenut. Kumpikin tuijotti hämmentyneenä, kun seinämään alkoi piirtyä oven ääriviivat. Ne vahvistuivat hiljalleen ja pian valkeaa seinämää koristi kauniisti koristeltu ovi.
"Muistuttaisin, että vaikka menninkäiset ovatkin ystävällisiä ja vieraanvaraisia, ei heitä kannata suututtaa", puunhenki puhui rauhallisesti ja sen tumma ja syvä ääni, kuulosti miltei lempeältä puun huminalta, " lisäksi, vaikka vuori onkin menninkäisten valtakuntaa, asustaa sen uumenissa muunlaisiakin olentoja. Olentoja, joista edes menninkäiset eivät tiedä ja nuo olennot ovat olleet tuon vuoren syvimmissä ja pimeimmissä paikoissa siitä asti, kun tämä maa ja nämä vuoret on luotu" hän jatkoi.
"Mutta eivätkö menninkäiset ole vähän samantapaisia kuin kääpiöt. Tai siis molemmathan tykkäävät asustaa vuorien sisällä, kaivaa ja kasata aarteita itselleen", Anakal sanoi.
"Onhan niissä vähän samaa, mutta menninkäiset eivät niin paljoa rikkauksista perusta ja ovat anteliaampiakin kuin kääpiöt", puun henki naurahti, "mutta nyt, menkäämme", hän lisäsi ja lausahti jälleen jotain tuolla kummallisella kielellä, jolloin ovi avautui hitaasti ja äänettömästi.

Anakal ja Kassandra katsoivat hämmennyksen vallassa ja miettivät, miten ei niin suuri ovi pitänyt lainkaan ääntä. Siinä oli pakko olla jotain taikaa, menninkäisten taikaa, Kassandra ajatteli.
"En oikein tiedä onko tuo reitti hevosille sopiva", Kassandra sanoi ja epäili tokko hevoset viihtyisivät pimeässä ja maan alla.
"Jätä sinä hevoset minun huolekseni", puunhenki sanoi hyväntahtoisesti ja kääntyi jäykästi hevosten puoleen. Kassandrasta kuulosti, kuin tuuli olisi humistuttanut puun oksia, kun puunhenki puhui jotain hevosille.
Hevoset, jotka vielä hetkeä aiemmin olivat olleet hivenen rauhattomia, olivat nyt tyynen rauhallisia ja astelivat säyseästi kohti pimeää luolaa.
Kassandra, eikä Anakal sanonut mitään. He seurasivat hevosiaan aamuauringon kalpeasta valosta, luolaan, jossa vallitsi ikuinen pimeys.
Kassandran täytyi myöntää, että puun henki liikkui yllättävän äänettömästi, niin isokokoiseksi olennoksi. Ei kuulunut risahdustakaan, kun tämä asteli heidän perässään.
Kun viimeinenkin matkalainen oli astunut sisälle luolaan, ovet painuivat kiinni ääntäkään päästämättä.
"Hmm... täällä on hyvin hiljaista", puun henki mutisi ja katseli ympärilleen, "liian pimeää", se sanoi.
"Mitä nyt?" Kassandra sanoi ja kurtisti kulmiaan.
"En tiedä", puun henki vastasi ja Kassandra näki, miten sen olemus muuttui entistäkin valppaammaksi, "luultavasti ei mitään, mutta ihmetyttää, ettei täällä ole ketään, sillä tämäkin osa vuorenalaista luolastoa pitäisi olla asuttu", hän jatkoi.
"Ei kuulosta hyvältä", Kassandra sanoi.
"No jatketaanko matkaa, vai jäädäänkö tähän seisoskelemaan?" Anakal kysyi kärsimättömänä.
"Kärsivällisyyttä poikaseni, kärsivällisyyttä", puun henki sanoi rauhalliseen tapaansa ja katsoi nuorukaista huvittunut pilkahdus silmissään. Hän näki kyllä, että Anakal oli sitä tyyppiä, joka mieluummin teki jotain, kuin istui paikallaan miettimässä. Hän aavisti, että nuorukainen saattaisi joutua vielä pulaan tulisen luonteensa ja kärsimättömyytensä tähden. Mutta se mistä hän oli silti iloinen, oli se, ettei nuorukaisen sydämessä ollut lainkaan vilppiä tai petollisuutta, vaan rehellisyyttä, uskollisuutta ja niin, rakkautta.
"Kärsivällisyyttä, eiköhän tässä olla jo tarpeeksi oltu kärsivällisiä", Anakal mutisi harmissaan.
"Anakal", Kassandra sihahti ja mulkaisi serkkuaan vähemmän lempeästi. Eihän hän tietenkään tälle koskaan kovin pitkään vihainen voinut olla, mutta voisi tämä silti joskus miettiä, mitä suustaan päästää, Kassandra mietti, "olen pahoillani serkkuni vuoksi, hän osaa joskus olla aika hankala", hän sanoi sitten ja kääntyi puun hengen puoleen.
"Ei se haittaa. Hän oppii vielä" puun henki hymähti ja alkoi astella eteenpäin omaa äänetöntä kulkuaan.
"Tulikin tässä mieleeni, ettet ole vielä kertonut nimeäsi", Kassandra sanoi varovaisesti.
"Olenpa ollut hajamielinen, no tässä onkin ollut muuta ajateltavaa ja minulla on monta nimeä, jotka olen ajan saatossa saanut", puun henki sanoi ystävällisesti, "Kaarnakaiseksi ja puun hengeksi ihmiset minua useimmiten sanovat ja ilkeämieliset nimittelevät muutamalla nimellä, joita en nyt välitä toistaa, mutta sinä voit kutsua minua nimellä Nólëgaladh" hän jatkoi.
"Nólêgaladh", Kassandra sanoi ja piti nimestä, sillä jotenkin hän aavisteli sen kuvaavan puun henkeä oikein hyvin, "minä pidän siitä. Mitä kieltä se on?" Hän kysyi sitten, sillä se ei kuulostanut miltään sellaiselta kieleltä, jota hän olisi koskaan kuullut. Tosin, eipä hän pahemmin ollut asuin paikastaan liikkunut, kuin pisimmillään lähimmän kaupungin torille tai metsään.
"Se on muinaista haltiakieltä, joka alkaa olla katoamassa ja vain harvat osaavat sitä enää", Nólëgaladh kertoi ja Kassandra oli kuulevinaan surullisen kaiun puunhengen äänessä, "nykyisellään myös haltijat alkavat olla kovin vähälukuisia, sillä Byrman julma hallitsija on tuhonnut heidän sukuaan armottomasti ja yhtä kovin käsin on hän käsitellyt metsiäkin ja monta sellaista paikkaa on kadonnut, jotka vielä olivat olemassa muutamia vuosikymmeniä sitten", hän jatkoi.
"Miten joku voi tuhota, jotain niin kaunista?" Kassandra kysyi, sillä ei voinut ymmärtää miksi joku haluaisi kaataa puita huvin vuoksi, tuhota kauniita metsälampia ja aukeita.
"Hän on yksinkertaisesti paha ja sydämensä musta. Lisäksi hän on saanut puolelleen monenmoisia otuksia, jotka mielellään tekevät tihutöitään hänen pyynnöstään", Nólëgaladh murahti.
"Kamalaa", Kassandra sanoi ja kysyi, "tuoko tyranni sitten on perässäni ja miksi, enhän minä ole kuin pahainen tyttö kylältä", hän jatkoi ja oli ymmällään. Hän ei voinut ymmärtää miksi jotakuta selkeästikin ylhäistä, voisi kiinnostaa tavallinen tyttö.
Nólëgaladh oli vaiti, samoin Anakal kuunteli hiljaa, sillä asia oli käynyt kiinnostavaksi ja häntäkin kiinnosti, miksi joku oli kiinnostunut Kassandrasta niin paljon.


No niin, tässäpä olisi pätkänen. Tuli muuten pieni dejavoodoo, tuosta ovesta ja maan alle menemisestä. Nimittäin kuunloisteessa näkyvä idhildiniä oleva portti ja Morian kaivokset. :D
No mutta ainahan noille voi tehdä mukavamman matkan maanalaisissa käytävissä, kuin Sormusten Herrassa sormuksen saattueella oli. :D
Ai niin ja toivottavasti, et pahastu, että annoin puunhengellemme nimen. Voit vaihtaa sen, jos koet että on liian vaikea. Minä puolestani jään odottamaan jatkoa... :)

Meinasin aivan unohtaa, kas tässä (http://www.youtube.com/watch?v=BEm0AjTbsac) lukumusiikkia. Itse ainakin tykkään biisistä ja leffakin oli hyvä. Mut kaikkein parhaiten mieleen jäi toi biisi.
Tässä (http://www.youtube.com/watch?v=6mmw7muTob4) vielä toinen suhteellisen sopiva biisi ja sori LOTR painoitteisuus, mutta tykkään niistä leffoista ja se musakin on mahtavaa. :)

"Kamalaa", Kassandra sanoi ja kysyi, "tuoko tyranni sitten on perässäni ja miksi, enhän minä ole kuin pahainen tyttö kylältä", hän jatkoi ja oli ymmällään. Hän ei voinut ymmärtää miksi jotakuta selkeästikin ylhäistä, voisi kiinnostaa tavallinen tyttö.
Nólëgaladh oli vaiti, samoin Anakal kuunteli hiljaa, sillä asia oli käynyt kiinnostavaksi ja häntäkin kiinnosti, miksi joku oli kiinnostunut Kassandrasta niin paljon.



"Niin, tosiaan. Kertoisiko joku minullekin siihen syyn? Miksi ketään kiinnostaisi tuollainen pikkuinen tyttönen?", kuului syvä tumma ääni luolan pimennoista. Tuo sointuva ääni yllätti matkalaiset ja sai heidät kuuntelemaan lumoutuneena pimeydestä nyt esiin työntyvää hahmoa, jonka olemus hehkui voimaa vuoren sysimustasta pimeydestä huolimatta.

Anakal hätkähti, vetäisi Kassandran selkänsä taakse tätä suojellakseen. Useamman metrin päässä heistä seisova hahmo sytytti palamaan kädessään olevan soihdun, joka tunki valonsa pimeyden läpi, sokaisten matkalaisten silmät hetkiseksi kokonaan. Nólëgaladh kumartui lähemmäs ja hahmon pudottaessaan hupun päänsä päältä, puuvanhus henkäisi paheksuvasta hämmästyksestä lehtiään varisuttaen.

"Sinä! Mitä sinä teet täällä? Eikö isäsi pistänytkään sinua kuriin viime kerralla, senkin hunsvotti...?" Puuvanhus puhisi vihaisena ja alkoi ojennella oksiaan salaperäistä muukalaista kohti, aivan kuin olisi halunnut sivaltaa niillä tätä vihapäissään. 

"Hei, otahan iisisti sytyketikku." Muukalainen naurahti ja työnsi eteenpäin kasvojansa kohti kurkottavat oksan latvat pois tieltänsä. Kassandra kurkisteli uteliaana soihtua pitelevää miestä ja tyttö suorastaan täyttyi ääneen esittämättömistä kysymyksistä. Kuka mahtoikaan olla tuo ruskeahiuksinen mies, joka seisoi heidän edessään ryhti ylväästi pystyssä, silmissään ylpeyttäkin vahvempi itsevarmuus ja ripaus leikkimielistä röyhkeyttä? Vaikka mies vaikutti hyvin omapäiseltä, vaikeuksiin itsensä asenteen vuoksi joutuvalta tapaukselta, oli tässä jotain hyvin tuttua ja Kassandra yritti saada päähänsä mitä se mahtoi olla.

"Vai sytyketikku, kyllä minä sinulle vielä sytykkeet näytän. Annan oikein isän kädestä kunhan saan sinut oksieni ulottuville" Nólëgaladh puhisi ja tämän oksat alkoivat jälleen hapuilla muukalaisen suoraselkäistä olemusta.

"Odota Nólëgaladh, minun täytyy tietää.. Kuka sinä olet?" Kassandra kysyi kiinnostuksen ja uteliaisuuden vallassa, astuessaan samalla esiin serkkunsa takaa. Hän ei kyennyt määrittelemään sitä tuttuuden tuntua, jonka tuo muukalainen sai aikaan pelkällä läsnäolollaan. Ketä mies oikein muistutti?

Muukalainen astui lähemmäs, mittaili kiinnostuneena Kassandran suloisia kasvoja ja kauniita kasvojen kehystämiä tummia kiharaisia hiuksia, aivan kuin olisi itsekin tuuminut samaa mielessään tytöstä. Sitten hän nosti päästään sulkahattunsa ja kumarsi kevyesti edessään olevalle tytölle.

"Kuninkaan nuorin poika, Alejandro Ferres palveluksessanne hyvä neito." Muukalainen ilmoitti ja nyökäytti päätään sanojansa vahvistaakseen. Miehen jokainen liikahdus huokui kuninkaallisuutta, eikä Kassandra tarvinnut enempää vakuutteluja tämän syntyperästä.

"Ja kohta hyvin ojennettu kuninkaan poika, jos se on yhtään minusta kiinni" puuvanhus puhisi ja asteli maa vavisten Alejandron eteen. Jostain selittämättömästä syystä Kassandra hypähti puujätin luokse ja painoi kätensä tämän paksua kuorta vasten.

"Anna hänen olla Nólëgaladh. Minusta tuntuu, ettei hän tarkoita mitään pahaa." Tyttö sanoi ja katsoi huvittuneesti virnuilevaa Alejandroa lievän hämmennyksen vallassa. Miksi ihmeessä hän koki tarpeelliseksi puolustaa tuota typerästi virnistelevää nuorukaista, miksei hän antanut puun tehdä sitä, mitä tämä halusi?

Puuvanhus pysähtyi ja näytti harkitsevansa tytön sanoja hetkisen. Sitten tämä kuitenkin nosti nuoren prinssin ylös aivan luolaston pimeää seinää vasten ja puhutteli tätä ääni tunnelia pitkin kumisten.

"Jos aiot kerran meitä häiritä, ole sitten hyödyksi. Ala kertoa, oletko nähnyt täällä vuoren sisällä mitään tai ketään esimerkiksi menninkäisiä lähiaikoina?"  Prinssi kohautti laiskasti olkapäitään ja hymyili ahdingostaan huolimatta.

"Ne ovat niin häiritseviä ja haisevia, ettei niitä voi olla näkemättä." Mies vastasi ja puisteli päätään, aivan kuin inhoaisi pelkkää ajatustakin maamenninkäisistä. Prinssin vastaus sai puuvanhuksen hellittämään hieman otettaan ja sanovan,

"Hyvä on, kerro kaikki mitä olet tämän vuoren sisällä nähnyt viime päivinä".

Prinssi oikoi rypistyneet vaatteensa ja vilkaisi syrjäsilmällä puuvanhusta ennen kuin kertoi näkemästään menninkäisten aavekaupungista, joka sijaitsee vuoren keskiosissa, ja jonka kuuluisi olla asuttu ja täynnä elämää. Anakal katseli valppaana, mutta mietteliäänä prinssiä. Jossain vaiheessa serkun ajatukset harhailivat ja tämän katse viivähti keskittyneen näköiseen Kassandraan. Silmät pysähtyivät tuijottamaan tytön nenää, leukaa, poskipäitä ja – mitä ihmettä, oli ajatus, joka kohosi nuoren miehen päähän kun epäilys heräsi hänen mieleensä.

Anakal kääntyi katsomaan uudestaan prinssiä ja tunsi vatsanpohjassaan kevyen muljahduksen tajutessaan, miksi tämä oli niin kovin tutunoloinen. Yhtäkkiä kaikki oli niin selvää. Hän tajusi, että heidän edessään seisovan miehen kasvot olivat miltei tarkka kopio Kassandran kasvoista. Mutta kuinka se oli mahdollista? Oli selvää, ettei Kassandra ollut tajunnut koko asiaa.

"Saat lähteä mukaamme näyttämään tietä" Puuvanhus jylisi, eikä prinssin auttanut muu kuin nyökätä tälle. Jos hän olisi riittävän mieliksi, puuhenki saattaisi jopa leppyä häneen eikä tämä hyvällä tuurilla paljastaisi kuninkaalle hänen harrastuksiaan villimetsässä.



                                                                ***


Soihtu loi luolan seiniin aavemaisia pitkiä varjoja, jotka kurottelivat kohti kaikki nielevää pimeyttä. Pimeys, se tuntui aivan liian tiheältä ja uhkaavalta, eikä siitä huokuvasta hiljaisuudesta voinut tehdä muuta kuin aavistaa pahinta. Pitkien onkaloiden syvyyksistä kuului kaikenlaista kummallista rapinaa, pienten jalkojen nopeasti pakenevia askeleita ja iljettävää suhinaa, jostain lattioiden reunamilta.

Nuori prinssi johti heidän tietään vuoren syvyyksiin, heti vanavedessään puunhenki, joka mietti, mitä tekisikään tuolle vallattomalle pojalle seikkailun päätyttyä. Heidän perässään astelivat arka Kassandra ja mietteliäs Anakal. Juuri kun he olivat saapuneet luolien risteykseen, kuului heidän takaa korvia vihlova kirkaisu, joka muistutti verenhimoista ja ikävän terävähampaista hiittä...


Miten tarina jatkuupi...

Soihtu loi luolan seiniin aavemaisia pitkiä varjoja, jotka kurottelivat kohti kaikki nielevää pimeyttä. Pimeys, se tuntui aivan liian tiheältä ja uhkaavalta, eikä siitä huokuvasta hiljaisuudesta voinut tehdä muuta kuin aavistaa pahinta. Pitkien onkaloiden syvyyksistä kuului kaikenlaista kummallista rapinaa, pienten jalkojen nopeasti pakenevia askeleita ja iljettävää suhinaa, jostain lattioiden reunamilta.

Nuori prinssi johti heidän tietään vuoren syvyyksiin, heti vanavedessään puunhenki, joka mietti, mitä tekisikään tuolle vallattomalle pojalle seikkailun päätyttyä. Heidän perässään astelivat arka Kassandra ja mietteliäs Anakal.
Juuri kun he olivat saapuneet luolien risteykseen, kuului heidän takaa korvia vihlova kirkaisu, joka muistutti verenhimoista ja ikävän terävähampaista hiittä.
"Mitä tuo oli?" Anakal kysyi valpastuen ja yritti samalla rauhoitella hevosia, jotka olivat silmin nähden hermostuneet kirkaisun kuullessaan.
"Toivon ainakin, ettei sitä mitä epäilen", Nólëgaladh murahti hiljaa.
"Mitä sitten epäilet sen olevan?" Anakal kysyi, sillä päätteli puuvanhuksen reaktiosta, ettei kyseessä ainakaan ollut mikään mukava olento.
"Hiisiä", Alejandro sihahti ja hänen kätensä etsiytyi nopeasti miekan kahvalle.
"Hiisiä?" Anakal kysyi, sillä epäili ensin kuulleensa väärin, "mutta eihän niitä pitänyt olla edes näillä main", hän jatkoi hämmentyneenä.
"Ei tämä ole niiden normaalia asuinaluetta, mutta jokin on ne tänne ajanut ja tullessaan ovat tuhonneet vuoren alkuperäiset isännät", Nólëgaladh sanoi synkkänä, "niistä ei ole minulle kovin suurta vastusta, mutta niiden soihduille en mahda mitään", hän lisäsi liiankin tietoisensa siitä, miten helposti tuli hänet saattaisi tuhota.
"Älä huoli, en anna niiden käyttää sinua sytykkeenä", Alejandro sanoi, eikä malttanut olla kiusoittelematta puuvanhusta.
"Minä en lupaa, etten käytä kovaa kalloasi niiden nuijimiseen", Nólëgaladh murahti ja mulkaisi Alejandroa tuuheiden naavamaisten kulmiensa alta.
"Alejandro, käyttäydy", Kassandra napautti ja katsoi nuorukaista tiukasti, "Nólëgaladh, älä anna Alejandron ärsyttää itseäsi", hän jatkoi kääntäen katseensa puuvanhukseen.
"Hyvä on", kumpikin sanoi ja Kassandra nyökäytti tyytyväisenä päätään.
"Jos nyt keskittyisimme siihen, miten vältämme kohtaamisen hiisien kanssa", Kassandra sanoi. Silti hän epäili, ettei sitä kohtaamista voinut välttää ja ettei se välttämättä tapahtuisi verettömästi.
He kaikki olivat vaiti ja kuulivat, miten nuo rumat kirskahtelevat äänet, huudot ja kiljaisut lähestyivät lähestymistään. Liian nopeasti, itse kukin ajatteli ja mietti, miten tilanteesta selvittäisiin.
"Samperi ne ovat nopeita, emme ehdi mihinkään", Alejandro manasi ja veti miekkansa esiin, "Anakal toivottavasti osaat taistella, sillä niitä on paljon ja yksin minäkään en niille mahda mitään", hän lisäsi.
"Älä sinä minusta huoli", Anakal vastasi ja veti oman miekkansa esille, "Kassandra, pysy sinä meidän takana", hän huikkasi serkulleen.
"En minä nyt niin avuton ole", Kassandra tokaisi ja harppoi hevosensa luo.

Anakal vilkuili kulmat kurtussa, kun tyttö kaiveli ratsunsa selkään sälytettyjä kantamuksia hetken. Hämmästys oli suuri, kun hän näki tytön vetävän esille siron miekan. Hän ei voinut käsittää, mistä Kassandra oli miekan saanut ja kuinka onnistunut pimittämään sen koko tämän matkan ajan. Mutta nyt ei ollut aikaa kysyä sitä, sen hänkin käsitti ja keskittyi mieluummin tulevaan taisteluun, sillä sellainen oli tulossa, mikäli tarinat kammottavista haisevista hiisistä piti paikkansa.

Vähän nuorempana Kassandra oli salaa seurannut Anakalia, kun tämä oli opetellut miekkailemaan isoisän avustuksella ja oli sitten itsekseen harjoitellut, kun töiltä oli jäänyt aikaa. Joskus myöhemmin hän oli torilta ostanut itselleen miekan, tienaamillaan rahoilla. Kassandra muisti, miten kasvonsa löysällä hupulla peittänyt mies oli sen hänelle myynyt. Mies oli jäänyt mieleen siksi, ettei tämä olisi halunnut rahaa maksuksi miekkaa vastaan, vaan olisi antanut sen ilmaiseksi. Kassandraa oli kovasti mietityttänyt miksi mies olisi antanut ilmaiseksi niin kallisarvoisen esineen. Kyllä, hän oli nähnyt, ettei miekka tosiaan mikään tavallinen ollut ja varmasti kalliimpi kuin se mitä hän omisti.
Viimein Kassandra oli päässyt miehen kanssa sopimukseen ja tämä oli, joskin vastahakoisesti ottanut vastaan rahat, joka hän oli ojentanut. Hän oli sen jälkeen harjoitellut uuden miekkansa kanssa ja huomannut, mite se oli tuntunut tottelevan hänen jokaista pienintäkin liikettään.

Nyt hän oli tyytyväinen ostokseensa, sillä sille näytti olevan käyttöä juuri nyt. Kassandra ei suinkaan aikonut jäädä paikoilleen seisomaan, vaan halusi näyttää, että hänkin osasi pitää puolensa tarvittaessa.

"Mistä sinä tuon sait?" Anakal kysyi hämmentyneenä, sillä niin paljon uutta oli Kassandrasta paljastunut, että hänkin jo epäili ettei tämä mikään tavallinen neito ollut.
"Se on ollut koko ajan mukanani", Kassandra tyytyi sanomaan, sillä hän ei halunnut juuri nyt selvittää serkulleen miekan alkuperää.

Anakal ei ehtinyt udella enempiä, sillä siinä samassa näkyviin ponnahti tumma ja rujo hahmo, jonka punaiset silmät kiiluivat häijyinä käytävän pimeydessä.
Hevoset astelivat edestakaisin levottomina, kuopivat maata kavioillaan ja hirnahtelivat. Ne eivät pitäneet olennoista, jotka olivat ilmaantuneet paikalle kuin tyhjästä. Ne pelkäsivät niitä ja halusivat välttää ne, jos mahdollista.

"Tässä taitaa olla syy menninkäisten katoamiseen", Anakal sanoi ja sivalsi kimppuunsa hyökänneeltä hiideltä pään poikki.

Kukaan ei enää ehtinyt pahemmin jutella, sillä hiisiä tuntui tulevan joka suunnasta. Kaikilla oli työ pitää otukset loitolla. Mutta hetkeksi jäivät niin Anakal, kuin Alejandro katsomaan, miten sulavasti Kassandra liikutteli miekkaansa, joka tuntui tekevän kaiken, mitä tyttö siltä halusi. Mutta pitkää aikaa he eivät ehtineet tuijottaa, sillä otuksia oli paljon.
Alejandro käytti niin miekkaansa, kuin kädessään olevaa soihtua, sillä hän tiesi hiisien inhoavan tulta ja auringon valoa enemmän kuin mitään muuta.

Nólëgaladh teki oksaisilla käsillään muutamia eleitä ja jostain ilmaantui pimeyden keskelle valo, joka oli kirkas kuin aurinko. Se ei poltellut, mutta hiidet selvästi inhosivat ja pelkäsivät sitä, sillä perääntyivät heti. Ne pysyttelivät sopivan välimatkan päässä valosta, mutteivät silti halunneet luopua saalistaan, joka itse oli kävellyt niiden syliin.
Valokehän ulkopuolelta kuului kirskahtavia ääniä ja kirkaisuja, jotka kielivät seurueelle, etteivät heitä ahdistelevat hiidet olleet kovin pitkälle perääntyneet.

"Ehdottaisin jatkamaan matkaa, ne eivät tule kovin lähelle, niin kauan kun meillä on tämä valo", Nólëgaladh sanoi.
"Olen samaa mieltä", Alejandro vastasi, muttei pistänyt miekkaansa vielä pois. Hän alkoi johdattaa seuruetta eteenpäin, liikkuen nopeasti ja varmasti pitkin käytävää, jonka hän todellakin tunsi paremmin kuin hyvin.

Pian käytävä alkoi viettää alas syvälle maan uumeniin, mutkitellen, kunnes viimein alkoi jälleen kohota. Alhaalla oli kosteaa ja lämmintä, vaikka olisi luullut paikan olevan viileä, kun ei sinne aurinko paistanut. Käytävä tuntui jatkuvan loputtomiin, kunnes se äkkiä laajeni ja he huomasivat tulleensa suureen luolaan.

Luolassa oli hyvin hiljaista ja ainoat äänet olivat heidän askeleet ja hengitys, sekä heitä seuraavien hiisien kirskuvat äänet ja kiljahdukset.
"Meidän on mentävä tästä läpi, muualta ei pääse. Suurin osa tunneleista on joko hiisien valtaamia tai romahtanut jostain syystä", Alejandro sanoi ja katsoi
Nólëgaladhia.

Nólëgaladh mumisi jälleen jotain matalalla humisevalla äänellä ja kirkas valo alkoi liikkua. Se nousi ylemmäksi ja liisi eteenpäin. Viimein se oli luolan katonrajassa ja kirkastui entisestään. Tuossa valossa näkyi maamenninkäisten autiokaupunki, joka oli raunioitunut. Näytti siltä, kuin asukkaat olisivat lähteneet kiireellä ja kuitenkin siellä täällä näkyi pieniä valkeita luita.

"Mitä täällä on tapahtunut?" Nólëgaladh kysyi, sillä tiesi maamenninkäisten olevan sen verran taikavoimaisia, että olisivat osanneet pitää puolensa hiisiä vastaan.
"Hiidet", Alejandro vastasi, sillä arveli niitä olevan enemmän kuin vain ne, jotka heitä seurasivat.
"Ei, ei pelkästään hiidet", Nólëgaladh, sanoi ja tunsi, että lähellä oli jotain mustaa ja pahaa, "jokin paljon pahempi ja joka on yhtä vanha kuin tämä vuori. Minä tunnen sen, eikä se ole kovinkaan kaukana", hän lisäsi.
"Siinä tapauksessa, jatketaan matkaa", Alejandro sanoi, eikä hänelle tullut mieleenkään kyseenalaistaa puuvanhuksen tuntemuksia. Tämä oli vanha ja taikavoimainen.
"Olen samaa mieltä", Nólëgaladh tokaisi...

No niin, sainkin näpyteltyä pätkäsen. Miten mahtaakaan jatkua seurueemme matka?

"Mitä täällä on tapahtunut?" Nólëgaladh kysyi, sillä tiesi maamenninkäisten olevan sen verran taikavoimaisia, että olisivat osanneet pitää puolensa hiisiä vastaan.
"Hiidet", Alejandro vastasi, sillä arveli niitä olevan enemmän kuin vain ne, jotka heitä seurasivat.
"Ei, ei pelkästään hiidet", Nólëgaladh, sanoi ja tunsi, että lähellä oli jotain mustaa ja pahaa, "jokin paljon pahempi ja joka on yhtä vanha kuin tämä vuori. Minä tunnen sen, eikä se ole kovinkaan kaukana", hän lisäsi.
"Siinä tapauksessa, jatketaan matkaa", Alejandro sanoi, eikä hänelle tullut mieleenkään kyseenalaistaa puuvanhuksen tuntemuksia. Tämä oli vanha ja taikavoimainen.
"Olen samaa mieltä", Nólëgaladh tokaisi...

"Olen samaa mieltä.", Nólëgaladh tokaisi ja katseli miettiväisenä joskus niin täynnä elämää ollutta kaupunkia.

"Me emme halua olla täällä, jos se jokin palaa takaisin", puuvanhus jatkoi ja ohjasi seuruetta kulkemaan raunioituneen kaupungin halki. Maamenninkäisten kaupunki levittäytyi heidän ympärillään murheellisena näkynä. Kassandra varoi astumasta luiden päälle ja värähti inhosta jokaisella kerralla kuullessaan jossain jalkojen alla särkyvän luun rusahduksen.

"He olisivat ansainneet tulla haudatuksi." Tyttö virkkoi päätänsä surullisena puistellen ja yritti kuvitella miltä kaupunki oli näyttänyt ennen tuhoutumista.

Nólëgaladh tunsi Kassandrasta huokuvan surumielisyyden ja olisi lohduttanut tätä, jos suinkin vain olisi osannut. Puuvanhus kuitenkin tiesi, ettei se mitä hän voisi kertoa, lohduttaisi tyttöä yhtään, vaan pikemminkin saisi tämän entistä surullisemmaksi ja levottomaksi. Ei kannattanut kertoa, että tuolla jossain pimeydessä vaani helvetillinen maaginen tuli, joka oli polttanut maamenninkäiset silmänräpäyksessä olemattomiin, jättäen jälkeensä haurastuneita kivirakennelmia ja kuumuudessa kiiltävän valkoisiksi muuttuneita luita. 

Puuvanhuksen tarkat silmät olivat panneet merkille nuo asiat ja tämä oli aavistanut heidän katselevan tässä raunioituneessa kaupungissa erään hyvin vanhan pahuuden aikaansaannoksia. Dholen – nimessä maistuikin helvetin rikinkatkuinen ja pistelevä jälkisointi. Nimi, jota harvoin sanottiin ääneen, sillä jokainen joka tiesi tarinan helvetin vartijasta olevan totta, tiesi myös, että tuon nimen ääneen lausuminen saattaisi houkutella tämän esiin manalan syvimmistä ja pimeimmistä koloista.

Nólëgaladh ajatukset keskeytyivät Alejandron huudahdukseen, "Hei, tule esiin sieltä! Turha piilotella, sillä me näimme jo teidät." Kauempaa kiviröykkiöiden takaa kuului eriskummallista ääntä, aivan kuin pikkuruiset jalat olisivat tömistäneet maata paetessaan lähestyvää seuruetta. Kassandran silmiin nousi utelias katse, ja tyttö hypähti puuvanhuksen ohi nähdäkseen, minne pikkuruiset äänenaiheuttajat yrittivät paeta. Tytön vanavedessä juoksi pitkänhuiskea Alejandro, joka ei voinut vastustaa yhtäkään seikkailua.  Takana tulijoiden silmin nämä kaksi olivat tosiaan kuin samasta puusta veistettyjä, tummine hiuksineen ja samankaltaisine liikkeineen.

Kassandra katosi raunioiden taakse ensimmäisenä ja hetkeä myöhemmin myös Alejandro seurasi perässä. Anakal tuhahti päätään puistellen ja kiirehti puuvanhus kannoillaan toisten perään. "Yritäpä nyt pysyä näiden hölmöläisten perässä", poika mutisi hiljaa itsekseen ja lisäsi vauhtia. Hän ei luottanut tuntemattomiin, eikä halunnut jättää Kassandraa hetkeksikään silmistään.

Kiviröykkiöiden toisella puolella Kassandra ennätti nähdä, kuinka viisi hyvin pienikokoista miestä katosi jonnekin maahan kaivetusta ahtaasta tunnelista. Tyttö kiiruhti tunnelin suuaukolle ja kyykistyi sen eteen. "Huhuu, hei te siellä. Älkää pelätkö, emme me tee teille mitään pahaa."

Alejandro ilmestyi tytön viereen ja katseli hetken pää kallellaan tunnelin suuta pieni huvittunut hymy huulillaan. Sitten hän kääri hihansa ylös ja virnisti tytölle. "Mennäänkö katsomaan minne ne menivät?" Nuorukainen kysäisi ja Kassandra puhkesi leveään hymyyn. Sitten tyttö olikin jo puoliksi ahtaan tunnelin sisäpuolella ja päästyään kokonaan tunneliin, johon hän juuri ja juuri mahtui, Alejandro seurasi hänen perässään.

Kun Anakal ennätti kiviröykkiön toiselle puolelle, hän ei nähnyt Kassandraa eikä Alejandroa missään. Nämä olivat kadonneet kuin maan nielemänä. Hätääntyneenä Anakal kutsui serkkuaan nimeltä, mutta tämä ei kuitenkaan vastannut. Puuvanhuskin seurasi perässä ja katseli ihmeissään ympärilleen. Tämä ei kuitenkaan hätääntynyt, sillä hänen vaistonsa kertoi, että tytöllä ei ollut mitään hätää. Hetken aikaa tähyiltyään ympärilleen, Nólëgaladh huomasi maassa tunnelin, ja Kassandran kauniinpunaisen huivin, jota tyttö yleensä piti hiuksiinsa solmittuna tai vyötäisillään.

Juuri kun puuvanhus nosti oksallaan huivin maasta ja näytti sitä Anakalille, kuului tunnelin syvyyksistä ääniä.
Kassandran pää pilkisti tunnelin pimeydestä ja tyttö hihkaisi, "Ette muuten ikinä arvaa, mitä täällä on?" Tyttö ryömi ulos tunnelista silmät loistaen ja melkein nauroi kertoessaan tunnelin johtavan toiseen luolaan, jossa asui eläviä maamenninkäisiä pienessä kylässä mitä ihmeellisimpien kasvien ja perhosten keskellä. "Ne jopa viljelevät maata tuolla toisella puolella" Tyttö selitti innoissaan.

Anakal katseli hämmästyneenä tunnelia ja serkkuaan. "Miten siellä voi kasvaa yhtään mitään, eihän täällä vuoren sisällä ole valoa, jota kasvit tarvitsevat elääkseen", hän ihmetteli kummissaan.

"Vuorenhaltijain valoa", Nólëgaladh sanoi ja puuvanhuksen sisältä kuului kumeaa naurua. "Vuorenhaltija on auttanut henkiin selvinneitä maamenninkäisiä ja unohtanut viimeinkin vuosisatoja kestäneen vihanpitonsa menninkäisten kanssa", tämä jatkoi ja nyt nauru tärisytti jo maata heidän ympärillään.

Alejandro hypähti ulos tunnelista ja pyyhki yltään multaa hyväntuulisesti virnistellen. "Olisittepa nähneet kylän. Tyypeillä on siellä lokoisat oltavat." Nuorukainen tuumaili ääni naurua väreillen. Anakal laittoi kätensä puuskaan, silmäili epäluuloisena tunnelin suuaukkoa ja mietti, voisivatko nuo maamenninkäiset olla vaarallisia.

Nólëgaladh aavisti Anakalin mietteet ja taputti oksallaan lempeästi nuorukaista olalle. "Ei heistä ole mitään harmia, maamenninkäiset ovat varsin leppoisaa kansaa", puuvanhus vakuutti.

Anakal kohautti olkiaan ja pyöritti päätään turhautuneena. Hänen mielestään Kassandra oli alkanut viimeisten päivien aikana muuttua villimmäksi, rohkeammaksi ja itsepäisemmäksi, eikä Anakal tiennyt, kuinka hyvin hän kykenisi suojelemaan tätä, jos tämä vielä keksisi lisää tuollaisia päähänpistoja. Toisaalta, tyttö oli myös osoittanut, kuinka hän kykeni itse pitämään huolta itsestään. Miten tämä osasikin käsitellä niin hyvin sitä miekkaa? Taistelun tuoksinassa miekka oli näyttänyt heräävän eloon Kassandran käsissä, mikä herätti lisää kysymyksiä, joihin Anakal halusi vielä jonain päivänä vastauksen. Hän tajusi, että saattoi vielä tulla päivä, jolloin suojeltavasta tulisi suojelija eikä päinvastoin. Ajatus oli hieman ärsyttävä ja Anakal ravisti sen mielestään, ettei tulisi huonolle tuulelle.

Jostain kuului kumea jyrähdys ja ilmaan levisi epämiellyttävä rikin tuoksu. Nólëgaladhin valo alkoi välähdellä uhkaavasti ja puuvanhus näytti hieman hätkähtävän. "Tulkaa, meidän täytyy lähteä pian täältä pois", kaarnakainen virkkoi ja lähti liikkumaan nopeasti kohti luolan toisella puolella sijaitsevaa takorautaporttia, jonka takana oleva tunneliverkosto johti ulos vuoren sisältä. Säikähtäneenä nuoret seurasivat puuvanhusta ja Alejandro vilkuili taakseen hermostuneena. Nuorukainen aavisteli, että jotain pahaa oli tulossa vuoren uumenista ja se jokin tiesi, että he olivat täällä.

Kilometri toisensa perään he kiirehtivät kapeaa tunnelia pitkin, joka haarautui monesta kohdasta eri suuntiin. Nólëgaladh kuitenkin tiesi tarkkaan, minne heidän pitäisi mennä ja johdatti heitä oikeaan suuntaan tuiman näköisenä. Jopa Kassandra tajusi, että nyt oli tosi kyseessä, nähdessään puuvanhuksen totisen ilmeen. Hetkittäin heitä valaissut valo himmeni ja välähteli, jossain heidän takanaan jyrisi uhkaavasti ja ilma tuoksui jokaisen henkäyksen jälkeen yhä voimakkaammin rikiltä ja savulta.

Pimeydessä heidän takanaan jyrähti jälleen, tällä kertaa ääni oli lähempänä ja se kumahteli tunnelin seinämistä pahaenteisesti. Kiviä alkoi ropista luolan seinämistä ja näytti siltä, että koko vuori sortuisi pian heidän ympärillään. Hevoset vauhkoutuivat ja riistäytyivät melkein heidän käsistään.

"Pitäkää kiirettä!" Anakal huudahti ja tämän äänessä oli ripaus hätäännystä. Alejandro pysytteli vaiti ja puristi miekkaansa tiukasti kädessään kuin valmistuen taisteluun mahdotonta vastaan. Kassandra pyyhki savusta kirveleviä silmiään ja painoi puuvanhuksen hänelle palauttamansa huivin tiukemmin kasvojen eteen kun he kiirehtivät eteenpäin yhä lakkaamatta jatkuvassa tunneliverkostossa. Kun kuumuus alkoi levittäytyä sietämättömänä heidän ympärillään, he tiesivät takaa-ajajansa saavuttaneen heidät.

Pimeys alkoi kiemurrella himmentämään heidän turvallisen valonsa varjomaisilla kourillaan ja se alkoi heidän silmiensä edessä kutistua kuin laskeutuvan auringon viimeinen kajo. Se oli kuin heidän toivon valonsa, joka sammutettiin. Ja se, joka tuolla pimeydessä odotti kurotellen varjomaisia käsiään, oli jotain suunnattoman pahaa. Kassandra yskähteli ja he kaikki olivat miltei sokeita savusta, joka täytti koko tunnelin heidän ympärillään.

Silloin Nólëgaladh huudahti helpottuneena, "Viimeinkin! Pelkäsin jo hetken, ettemme ennättäisi perille. Hypätkää taaksenne katsomatta ja sukeltakaa suoraan eteenpäin niin pitkälle kuin jaksatte, älkääkä nousko ennen kuin pääsette vedenalaisen joen toiselle puolelle. Minä seuraan hevosten kanssa teitä perässä." Puuvanhus miltei työnsi suojattinsa tunnelin päässä sijaitsevaan kirkasvetiseen jokeen ja otti heidän käsistään hevosten ohjakset. Hevoset hirnuivat korvia vihlovasti, sillä nekin pelkäsivät heidän takaa-ajajaansa.

Tytön mielessä kävi huoli hevosista juuri kun pimeys levittäytyi heidän ympärilleen nyt täydellisen mustana. Tyttö luotti kuitenkin puuvanhukseen, sulki silmänsä ja hyppäsi. Vesi loiskahteli hänen ympärillään ja hän sukelsi sokkona eteenpäin, yrittäen hillitä pintaan nousevaa pakokauhua. Kaikkia oli pimeää, eikä hän tiennyt yhtään, sukelsiko hän edes oikeaan suuntaan. Äkkiä hän tunsi käsivarret ympärillään, jotka vetivät häntä eteenpäin joen virrassa. Myötävirtaan, tyttö tajusi yllättäen ja puristi kiitollisena auttajansa käsivartta ponnistellessaan eteenpäin vedessä sinnikkäästi.

Juuri kun Kassandrasta tuntui, ettei hän enää jaksaisi pidätellä henkeä, hänen vetäistiin pintaan. Hämmentyneenä tyttö räpytteli vettä silmäripsiltään ja sylki vettä suustaan. Minne he oikein olivat joutuneet?

"No sepäs oli vasta huimaa", Alejandro totesi nauru äänessään kuplien. Kassandra katsoi vieressään vettä paikallaan polkevaa nuorukaista tajuten, että tämä oli ollut hänen auttajansa. "Kiitos, en olisi selvinnyt hengissä sieltä ilman apuasi", tyttö kuiskasi ääni väristen. "Mitäs tuosta, ainahan pulaan joutuneita neitoja täytyy auttaa", Alejandro sanoi hyväntuulisesti naureskellen ja kohotti kädellään kuvitteellista hattua. Kassandraa rupesi naurattamaan hysteerisesti tilanteen koomisuus.

Heidän naurunsa keskeytyi kun Anakal ilmestyi pintaan vettä pärskien ja veti henkeä pitkään ja hartaasti. Kassandra vilkaisi uitetun näköistä serkkuaan ja katseli sitten huolestuneena ympärilleen. Missä oli Nólëgaladh?

Kassandra lausui huolensa ääneen ja kaikki etsivät katseellaan puuvanhusta, tuloksetta. Puuvanhusta ei näkynyt missään. He olivat päätyneet sukeltaessaan vedenalaisen joen toiseen päähän ja heidän yläpuoleltaan luolan katosta avautui henkeäsalpaava tähtitaivas. Kuun loiste heijasti hehkuvaa valoaan ja sai joen pohjassa olevan valkoisen hienon hiekan hehkumaan salaperäistä kauneutta. Kassandra huudahti ihastuneena tajutessaan paikan kauneuden ja hetken aikaa he vain ihmettelivät näkemäänsä.

Alejandro nousi ensimmäisenä ylös vedestä ja ojensi auttavan käden Kassandralle ja Anakalille. Noustuaan ylös vedestä Kassandra tärisi, vaikka ilma oli kuin lämmintä samettia. Järkytys oli ollut aikamoinen ja tilanteen laukeaminen sai aikaan tahattoman vapinan. Alejandro kiipesi luolan reunaa pitkin ylös ja heilautti itsensä ulos vuoren päälle. Nuorukainen katosi jonnekin hetkeksi, mutta pian tämä palasi mukanaan pitkä puun liaanimainen oksa.

"Tarttukaa tähän!" Hän huudahti ja heitti oksan alas toisten eteen. Kassandra tarttui oksaan empimättä ja kiipesi Anakal perässään ulos luolasta. Noustuaan ylös heitä odotti yllätys. Heidät ylös auttanut puunoksa kuuluikin Kaarnakaiselle, joka seisoi ylväänä vuorenrinteellä. Kassandra huoli vaihtui iloksi ja tyttö ryntäsi halaamaan puuvanhusta. "Nohnoh, tyttönen, mitä sinä nyt tuolla tavalla.." Nólëgaladh torui tyttöä lempeästi, mutta selvästikin piti tämän halauksesta.

"Mitä tapahtui?" Kassandra kysyi kun viimein hellitti otteensa puunvanhuksen paksusta rungosta ja vetäytyi kauemmaksi. Puuvanhus kertoi käyttäneensä ikivanhaa taikaa, puutaikaa hyväkseen ja väläyttäneensä itsensä pois pahan hengen ulottumattomiin. Kassandra halasi puuvanhusta uudestaan ja kertoi miten iloinen oli nähdessään heidät kaikki kunnossa. Ilo näkyi myös muiden silmissä, he olivat selvinneet hengissä vuoren uumenista, mikä oli jossain vaiheessa tunnelin syvyyksissä tuntunut miltei mahdottomalta toteutua.

Niinpä he istahtivat vuoren rinteelle ihastelemaan edessä aukeavaa maisemaa. Taivas loisti tähtien hehkussa ja jossain lauloi hiljaa yölintu laulujaan. Vuorikin oli lakannut tärisemästä ja kaikkialla oli autuas rauha. Pian yön hämärässä kantautui Kassandran nauru. Alejandro laski leikkiä ja Anakal kuunteli toisten leikinlaskua hiljaa vakavana. Se mitä heillä olisi edessään, oli suuri arvoitus ja se huolestutti Anakalia. Nyt oli kuitenkin aika levätä, poika päätti. Hän sulki silmänsä ja antoi unen tulla. Kun aurinko nousi taivaalle, kolmikko nukkui sikeästi vuorenrinteellä vieri vieressä, hevoset laiduntivat vuoren juurella pensaikkojen kätköissä ja puuvanhus seisoi heidän alapuolellaan hiljaista vuorta tarkkaillen. Se ei tarvinnut unta, joten se vartioi mielellään suojattejaan. Jos joku olisi nähnyt sen juuri sillä hetkellä, hän olisi varmasti luullut näkevänsä harhoja – eiväthän puut hymyile.



No niin, viimeinkin sain jatkettua tarinaa. Ollos hyvät. Saa jatkaa  8)

Nyt oli kuitenkin aika levätä, poika päätti. Hän sulki silmänsä ja antoi unen tulla. Kun aurinko nousi taivaalle, kolmikko nukkui sikeästi vuorenrinteellä vieri vieressä, hevoset laidunsivat vuoren juurella pensaikkojen kätköissä ja puuvanhus seisoi heidän alapuolellaan hiljaista vuorta tarkkaillen. Se ei tarvinnut unta, joten se vartioi mielellään suojattejaan. Jos joku olisi nähnyt sen juuri sillä hetkellä, hän olisi varmasti luullut näkevänsä harhoja – eiväthän puut hymyile.

Aamun tullen he jatkoivat matkaansa. Jokainen tunsi olonsa paremmaksi, kun ei tarvinnut kulkea yönpimeissä käytävissä. Jopa kaarnakainenkin vaikutti vallan hilpeältä, vaikka muutoin rauhallinen olikin. Yön tullen seurue leiriytyi suojaisaan notkelmaan, Nólëgaladhin jäädessä läheiselle kielekkeelle vartioon. Se nautti öisen taivaan valaisemasta maisemasta ja yön hiljaisuudesta. Se antoi ajatuksiensa vaeltaa menneissä tapahtumissa ja muinaisissa metsissä, kunnes äkkiä jokin ääni sai hänet hätkähtäen heräämään ajatuksistaan.
Vaikka hän olikin vanha, hänen kuulonsa oli tarkka ja nytkin hän kuuli tuon äänen, joka oli rikkonut muuten niin rauhallisen hetken.

Yön hiljaisuuden rikkoivat korkeat kirskahtelevat äänet ja kiljaisut, jotka saivat puuvanhuksen vakavoitumaan. Hän tiesi, että olisi tarvittu valoa, mutta sitä hän ei voinut nyt tehdä, tai se paljastaisi niin hiisille, kuin muillekin takaa-ajajille heidän olinpaikkansa.

Hän mietti mitä olisi tehtävä, sillä hiidet löytäisivät heidät tuota pikaa erinomaisen hajuaistinsa avulla. Sitten hän huomasi jotain, joka jökötti paikallaan kauempana vuoren rinteellä. Se näytti puulta, mutta kyllä kaarnakainen, toisen kaarnakaisen tuntee. Ja tämä kovin paljon ikivanhaa saarnia muistuttava olento oli yhtä vanha ja viisas kuin Nólëgaladh itsekin.

Tuttavallisemmin tuo pienellä kielekkeellä seisova käppyräinen hahmo oli Naavaparta, tai vanha saarni, mutta haltiakielellä Ewinaehtealda. Nimensä mukaisesti Naavaparralla, oli pitkä sammaleinen ja naavainen parta, joka roikkui pitkin sen harmahtavaa runkoa vasten. Sen silmät olivat samaa sävyä, tai ehkä kenties aavistuksen tummemmat kuin Nólëgaladhilla.

Mietteissään hän katsoi kielekettä ja huomasi tuon käppyräisen hahmon kadonneen. Hän huokaisi syvään, mikä kuulosti vain tuulen huminalta oksistossa ja mietti, miten pelastaa suojeltavansa, kun lajitoverikin hävisi näkyvistä.

"Hyvää iltaa Tamminen, vai pitäisikö sanoa, Nólëgaladh", kuului syvä ja tumma ääni, hänen takaansa.
Hitaasti Nólëgaladh kääntyi ja näki Naavaparran seisovan tyynen rauhallisena hänen takanaan.
"Hyvää iltaa Ewinaehtealda", Nólëgaladh sanoi ja teki pienen kumarruksen tapaisin hyvin iäkkään oloista puuta kohti.
"Minä näin teidät jo kaukaa, kun tulitte tähän", Ewinaehtealda sanoi rauhallisena.
"Minun olisi pitänyt nähdä sinut jo aiemmin, mutta tässä on ollut kaikenlaista ja minä alan olla kovin vanha", Nólëgaladh sanoi, "mutta et sinä sen tähden tullut minua tapaamaan", hän lisäsi.
"En, sillä meillä on sama ongelma. Hiidet", Ewinaehtealda totesi.
"Minä kuulin ne, mutta totesin etten voi käyttää valotaikoja, muuten suojeluksessani olevat matkalaiset havaitaan mailienkin päästä", Nólëgaladh huomautti.
"Älä siitä huoli, en ole liikkeellä yksin", Ewinaehtealda ja kääntyi katsomaan kohti metsää, joka levittäytyi rinteen toisella puolen ja jatkui kauas silmän kantamattomiin.
"Olisihan minun pitänyt arvata", Nólëgaladh hymähti. Ja tosiaan, tuon metsän uumenista astui esille solakoita hahmoja, joiden vaalea iho näytti hohtavan aavemaisena kuun valossa. Noilla hahmoilla oli yllään kauniisti tehdyt sotisovat, jotka keveydestä huolimatta kestivät paljon.
"Metsähaltiat inhoavat hiisiä, he huolehtivat niistä, joten me voimme hyvin pitää sinun suojeltaviasi silmällä", Ewinaehtealda sanoi nyökäten kevyesti, "pysykäämme poissa heidän tieltään, hiidet kun saattavat turhankin herkästi leikkiä tulella", hän lisäsi.
"Ymmärrän", Nólëgaladh sanoi katse vielä metsän reunaan kiinnittyneenä. Hetkeä myöhemmin hän kääntyi Naavaparran puoleen ja kuin yhdestä sopimuksesta kumpikin lausui muutaman sanan, joka kuulosti vain lehtien havinalta tai tuulen huokaukselta puiden lomassa.

Jotain tapahtui, sillä tuntui kuin pieni tuulen pyörre olisi pyyhkäissyt läpi pienen leirin ja sitten oli aivan hiljaista, lukuun ottamatta kaukaa kuuluvia hiisien kirskahteluita. Metsähaltiat sen sijaan osasivat liikkua ääneti, joten he pääsivät yllättämään hiidet, jotka olivat suunnitelleet hyökkäävänsä matkustavaisten kimppuun.

***

Toisaalla nuori prinssi nukkui levottomana, kunnes heräsi hiljaa huudahtaen unestaan. Hetken maattuaan alallaan, hän nousi vuoteensa reunalle istumaan ja paiskasi kevyen silkinpehmeän peiton sivuun. Hetken istuttuaan hän nousi vuoteen reunalta ja asteli ikkuna syvennykseen. Mietteliäänä hän katseli öistä maisemaa ja ajatteli, että viileä ilma kenties rauhoittaisi mieltä, mutta ei. Taas tuo kaunis neito oli hänen mielessään. Tämä tuntui kyllä pärjäävän ja kuitenkin tämä tuntui olevan vaarassa, jolle hänellä ei ollut nimeä. Se tuntui häälyvän kaikkialla kuin suuri musta pilvi, joka peitti kaiken alleen.
Hän oli jutellut asiasta kyllä isänsä kanssa, mutta ei ollut tullut hullua hurskaammaksi, kun isä ei ollut suostunut tarkemmin selittämään asiaa. Oli vain puhunut arvoituksellisesti. Oli pakko tehdä jotain itse, sillä hän tunsi sydämessään, että tuo neito kuului hänelle ja hän neidolle.

"Odota Kassandra, minä tulen", hän mutisi hiljaa, tuulen leikitellessä kevyesti hänen mustilla kiiltävillä hiuksillaan, vihreiden silmien hohtaessa himmeästi hämärässä valossa.

Siinä paikassa hän päätti, että lähtisi etsimään tuota neitoa, Kassandraa, sillä jostain syystä hän tunsi, että näin pitikin tapahtua. Hänen piti suojella tätä joltakin, mutta ei hän tiennyt itsekään, miltä. Nuorukainen asteli pois ikkunasyvennyksestä ja pukeutui, kokosi mukaansa vain välttämättömimmän ja sitoi miekkansa kupeelleen, sillä tiesi millaiset vaarat linnan muurien ulkopuolella odottivat.

Tämän jälkeen hän harppoi ulos huoneestaan. Hän ei jättänyt viestiä, eikä kutsunut palvelijoita, vaan suuntasi päättäväisenä talliin, josta haki hevosensa, Herakleen. Tuo hevonen oli ollut hänen uskollinen ystävänsä jo monta vuotta ja hän toivoi, että olisi vielä pitkään. Hän katsoi hevosta, jonka tumma karva kiilteli hämärässä valaistuksessa ja kuuli kun se hörähti.
"Ei hätää ystäväni, lähdetään vain pienelle seikkailulle", nuorukainen kuiskasi hiljaa ja silitti hevosen pehmeää turpaa.
Tämän jälkeen hän satuloi hevosensa, otti tavaransa ja heilautti itsensä ratsunsa selkään.
"No niin Herakles, mennään", nuorukainen sanoi ja pian hevonen laukkasikin tuulispäänä läpi linnanpihan ja ulos portista. Nuorukainen ei jäänyt kuuntelemaan, kun vartiossa ollut sotilas huusi jotain hänen peräänsä, vaan jatkoi matkaansa eteenpäin. Hänen oli päästävä Kassandran luo, hinnalla millä hyvänsä.

***

"Varo!" Kassandra huusi ja havahtui unestaan. Hän oli nähnyt unta nuorukaisesta, joka ratsasti mustalla orilla eteenpäin. Hän oli tuosta nuorukaisesta ennenkin nähnyt unta, muttei koskaan näin eläväistä unta. Hän tunsi, että nuorukainen oli tulossa hänen luokseen, vaikkei hän tiennytkään miksi. Kassandra oli myös tuntenut, että nuorukainen oli syöksymässä suin päin vaaraan.

"Oletko kunnossa?" Alejandro kysyi, sillä hän oli havahtunut tytön huutoon.
"Olen, se oli vain uni", Kassandra sanoi ja painautui takaisin makuulle.
"Hyvä on", Alejandro sanoi ja painautui hänkin takaisin nukkumaan. Hän oli kuitenkin tuntenut, ettei kaikki ollut hyvin. Mutta hän ei halunnut alkaa nyt yö sydännä sitä selvittämään, aamulla olisi paremmin aikaa.


No niin, tuli tällainen pätkänen, jatkaapas. :)

"Varo!" Kassandra huusi ja havahtui unestaan. Hän oli nähnyt unta nuorukaisesta, joka ratsasti mustalla orilla eteenpäin. Hän oli tuosta nuorukaisesta ennenkin nähnyt unta, muttei koskaan näin eläväistä unta. Hän tunsi, että nuorukainen oli tulossa hänen luokseen, vaikkei hän tiennytkään miksi. Kassandra oli myös tuntenut, että nuorukainen oli syöksymässä suin päin vaaraan.

"Oletko kunnossa?" Alejandro kysyi, sillä hän oli havahtunut tytön huutoon.
"Olen, se oli vain uni", Kassandra sanoi ja painautui takaisin makuulle.
"Hyvä on", Alejandro sanoi ja painautui hänkin takaisin nukkumaan. Hän oli kuitenkin tuntenut, ettei kaikki ollut hyvin. Mutta hän ei halunnut alkaa nyt yö sydännä sitä selvittämään, aamulla olisi paremmin aikaa.


*


Nuori Prinssi tunsi tuulen kasvoillaan ja ensimmäisen kerran pitkään aikaan hänestä tuntui hyvältä kun hän sai viimeinkin tehdä jotain todellista uneksimisen sijaan. Linna ja kuninkaan tiluksia ympäröivä runsas vehreä metsä jäivät hänen taakseen, kun hän kannusti Herakleen huimaan vauhtiin.

Hän ei nähnyt isänsä mietteliäitä kasvoja, kun tämä seurasi poikansa loittonevaa hahmoa valtaistuinsalin takana sijaitsevan pienen lepohuoneen ikkuna-aukosta. Kuningas oli tiennyt, että tämä päivä koittaisi. Hänelle oli ennustettu, että pojan kohtalo oli sidottu toiseen ihmiseen, jonka tämä oli ensin kohdattava, ennen kuin hän olisi valmis ottamaan harteilleen kuninkaalta perinnöksi jäävä valtakunta.

Kuultuaan Tarkanin unista, hänen isänsä oli vaistomaisesti tiennyt, että tuo salaperäinen tyttö oli nuoren prinssin kohtalo. Unien jatkuessa kuningas oli kysynyt neuvoa valtakuntansa mahtavilta näkijöiltä ja he olivat kertoneet näkevänsä valon, jota tuo salaperäinen tyttö kannattelee tietämättään käsissään. Tarkanin kohtalo tulisi kietoutumaan tytön kohtaloon ja valtakunnan tulevaisuus riippuisi täysin heidän päätöksistään. Jos he löytäisivät toisensa, heillä olisi paremmat mahdollisuus kohdata pimeys, joka jahtasi tyttöä ja tulisi jahtaamaan vielä myös Tarkania.

Juuri tuo pimeys huolestutti kuningasta kovasti. Sen tähden hän kutsui luokseen vaaleahiuksisen nuoren miehen ja pyysi tältä erästä asiaa. Kuningas katsoi kiiltelevin silmin kun yksi hänen silmänteristään riensi kiirehtien matkaan, täyttääkseen hänen toiveensa. Oli ainakin jotain, mitä hän voisi tehdä poikansa hyväksi.



*


Aurinko tanssahteli Prinssin mustissa hiuksissa ja määrätietoisuus hohti tämän vihreistä silmistä, kun hän saavutti ikiaavikon kuivan ja karun reunaman. Tästä eteenpäin hän olisi omillaan, sillä valtakunnan raja seurasi aavikon reunaa, tämän läntistä puolta aina ylös pohjoiseen Timuriin saakka, joka tunnettiin koko pohjoisen kauppaliikenteen mekkana. Timurista alkoi valtava Byrman, joka sisälsi ikiaavikon pitkän kultaisen hiekan, Akaasia -vuorten jylhät ja lumiset huiput, idänpuoleiset jokisuistot ja monet muut salamyhkäiset maanosat, joiden jäljiltä vain harvat ja urheat kulkijat ovat selvinneet hengissä tarinoitaan kertomaan.

Tarkanin vihreät silmät mittailivat kultaisena hohtavaa hietikkoa ja hänen kätensä koskettivat vaistomaisesti mukaansa ottamiaan vesipulloja. Nuorukaisen vaisto kertoi, että hänen täytyisi ylittää ikiaavikko, mutta hän tiesi, että aavikolla oli tapana niellä sen ylitse uskaltautuvat jonnekin dyynien syvyyksiin ikuisiksi ajoiksi, mistä aavikko oli nimensä saanutkin. Hän oli kuullut, että jossain aavikon keskellä, työntyi kauniin kultaisena kimaltelevan hiekan syvyyksistä ajan syömiä luurankoja, satulalaukkuja, taistelukeihäitä ja ties mitä kaikkea, joiden kantajat olivat jääneet aavikolle ja kuivuneet pois ajan saatossa. Prinssi rypisti kulmiaan. Jos hänellä vain olisi ollut mukanaan ystävänsä Mishka, nuori velho, joka palveli hänen isäänsä, olisi hän tuntenut itsensä voittamattomaksi. Mutta nyt, ilman minkäänlaisia apujoukkoja hän oli täysin omillaan ja haavoittuvainen.

Haavoittuvaisuudestaan huolimatta Tarkan kannusti ratsunsa liikkeelle ja lähti rohkeasti ylittämään ikiaavikkoa, toivoen olevansa yksi niistä harvoista, joiden on kerrottu selvinneet aavikolta hengissä. Ja niin ratsukko kiisi halki silmänkantamattomiin jatkuvan hiekka-aavikon. Hevosen kaviot tanssahtelivat hiekassa, jättäen jälkeensä pölypilviä dyynien harjoille. Tuntui, kuin aavikolla olisi ollut sielu ja henki, ja sen tukahduttava kuuma kultainen syli tervehti Tarkania joka puolelta armottomana. Pieniä hiekanjyviä nostattava ohuesta ohuin tuulenhenkäyskin tuntui haihtuvan olemattomiin sen tahdosta ja prinssi aavisti, että aavikko ei haluaisi päästää häntä menemään.

Päivä jatkui kuumana ja armottomana, kunnes Tarkan saavutti aavikolla siintäneen pienen kallionlohkareiden suojaaman keitaan. Helpottuneena prinssi pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja laskeutui kivilohkareiden luona ratsailta. Lohkareiden kyljistä lankesi ihana viileä varjo hietikkoon ja kallion syvennyksestä pulppusi maan syvyyksistä pienen pieni lähde, jonka vesi oli jäisen kylmää.

Pari paksurunkoista puuta seisoi lähteen reunamilla ja pientä matalakasvuista vihreää heinää kasvoi lähteen ympäristössä muutaman metrin alueella. Näytti siltä, että puut joivat juurillaan vettä suoraan lähteestä ihmisen tavoin. Huomio sai nuoren prinssin naurahtamaan hieman. Missään ympärillä ei ollut mitään elävää kasvillisuutta, joten mikseipä nuo puutkin tajuaisi, millä tavoin tässä paikassa selvitään hengissä. Jos hän olisi puu, olisi hänkin työntänyt juurensa suoraan lähteeseen. Tarkan kasteli kasvonsa, täytti vesipullonsa ja antoi Herakleksen juoda kaikessa rauhassa lähteestä. Vaarasta tietämättömänä prinssi laskeutui lepäämään kallionlohkareiden varjoon ja antoi silmiensä vaipua hetkeksi kiinni.

Samaan aikaan hiekkakumpujen syvyyksistä työntyi suuri musta käärme, jonka vanhat viisaat silmät tuijottivat lohkareiden luona olevia matkalaisia. Se antoi kiemuraisen nahkansa piirtää eriskummallisia kuvioita hiekkaan, luikerrellessaan kohti kallioita. Käärme oli yhtä vanha kuin aavikko itse ja kun se sattui näkemään kuninkaallisen, se tunnisti sellaisen heti. Äänettömästi se eteni lähemmäs kaksihaaraisella kielellään ilmaa lipoen, jättäen hiekkaan nahkastaan painaumia, joista oli luettavissa muinaisella kielellä kirjoitettuja ennustuksia.


*


Tarkan olisi voinut miltei vannoa, että aavikko eli hänen jalkojensa alla, siltä se ainakin tuntui kun hän avasi silmänsä ja yritti nostella jalkojaan noustakseen ylöspäin, vain huomatakseen, että hiekka hänen jalkojensa alla luisti kummallisesti pois jokaiselle ylösnousuyrityksellä. Jotain tai jokin sukelsi hiekan syvyyksissä hänen ympärillään ja kohotti eriskummallisia kumpuja siellä missä liikkui. Säikähtäneenä prinssi vilkuili lähteen suuntaan ja huomasi hevosensa seisovan siellä kaikessa rauhassa ilman hätäpäivää. Sitten hänen katseensa osuivat lähteeseen ja kesti hetken, ennen kuin hän tajusi, että maisemassa oli jotain vialla. Puut lähteen juurelta olivat kadonneet.

Samassa se jokin sukelsi ylös hiekasta ja tarttui Tarkanin jalkaan juurimaisella otteellaan. Nuori prinssi vetäisi esiin miekkansa ja iski sillä itsensä irti. Hän yritti edelleen nousta, mutta hiekka hänen allaan ei antanut mitään mahdollisuutta paeta. Hätääntyneenä nuorukainen antoi katseensa kiertää ympäriinsä apua hakien ja silloin hänen päänsä yläpuolelta kuului hiljaista sihinää muistuttavat sanat, "Tartu kiinni kallioon". Tarkan kohotti päänsä ja näki päänsä yläpuolella roikkuvan ison musta käärmeen. Inhosta säpsähtäen prinssi puisteli päätään ja mietti, oliko alkanut kuulemaan ja näkemään harhoja.  "Nopeasti nyt!" Käärme sähähti uudestaan, tällä kertaa kovempaa ja näytti siltä kuin olisi halunnut upottaa hampaansa Tarkanin kasvoihin.

Prinssi vilkaisi ympärillään uhkaavasti kiemurtelevaa hiekkaa ja näki jälleen kuinka hiekan syvyyksistä työntyi esiin juurta muistuttava valtava koura. Hetkeäkään epäröimättä Tarkan huitaisi hyökkääjää miekallaan, käännähti ympäri ja alkoi vetää itseään ylös kalliota vasten inhottavasta käärmeestä välittämättä. Prinssi oli tullut siihen tulokseen, että käärme olisi kyllä jo hyökännyt, jos olisi halunnut satuttaa häntä. Sitä hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, miten ihmeessä käärme oli osannut puhua. Eiväthän käärmeet puhu, vai oliko häneltä jäänyt jotain kuulematta? 



Pahoitteluni, tuo tarina nyt jäi vähän kummaan kohtaan, kun kirjoittaminen keskeytyi aiemmin ja sitten nyt illalla päädyinkin opettelemaan laulamaan sen yhden rakkauslaulun turkiksi ja nauhoittamaan sen sitten talteen :B

Mut saa siis jatkaa taas tarinaa, jos innostaa ketäkä :))

Prinssi vilkaisi ympärillään uhkaavasti kiemurtelevaa hiekkaa ja näki jälleen kuinka hiekan syvyyksistä työntyi esiin juurta muistuttava valtava koura. Hetkeäkään epäröimättä Tarkan huitaisi hyökkääjää miekallaan, käännähti ympäri ja alkoi vetää itseään ylös kalliota vasten inhottavasta käärmeestä välittämättä. Prinssi oli tullut siihen tulokseen, että käärme olisi kyllä jo hyökännyt, jos olisi halunnut satuttaa häntä. Sitä hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, miten ihmeessä käärme oli osannut puhua. Eiväthän käärmeet puhu, vai oliko häneltä jäänyt jotain kuulematta?
"Älä siinä toljota, vaan kiipeä. Minä hoidan tämän", kuului uusi sihahdus ja Tarkanin oli myönnettävä, että ainakin tämä käärme puhui.
Hän päätti noudattaa käärmeen neuvoa ja kiipesi niin nopeasti kuin pääsi, sillä tajusi itsekin, että sillä hetkellä käärme oli pienempi paha kuin tuo kummallinen olento hiekan alla, joka oli hetkeä aiemmin vetää hänet mukanaan syvyyksiin.
Niin Tarkan kiipesi, kunnes pääsi ylös kallion laelle ja kääntyi katsomaan alas, jossa hiekka näytti liikkuvan kuin kuohuva koski tai kuin myrskyävä meri. Se jokin, joka hiekan alla eli, oli menettänyt ateriansa, oli nyt hyvin vihainen. Tuuli vinkui kaikkialla ja paiskoi hiekkaa ympärilleen ja Tarkan oli kuulevinaan omituisia sanoja sen keskeltä, kuin vihaisia kirouksia.
"Herakles!" Tarkan huusi, sillä muisti, että tämä oli jäänyt alas. Oliko edes ehtinyt paeta ennen tuon pahansuovan olennon hyökkäystä. Hän oli jo aikeissa kivuta alas, lähteäkseen ratsunsa perään, kun kallion reunan yli nousi pitkä ja tumma hahmo.
"Pysy tässä, se ei pääse kiinteälle maalle. Minä haen ratsusi" käärme sihisi.
"Siis... hyvä on", Tarkan änkytti, sillä ei oikein tiennyt miten suhtautua jättimäiseen puhuvaan käärmeeseen, joka muistutti niitä käärmeitä, joita hän oli joskus nähnyt markkinoilla kiertävillä käärmeenlumoajilla. Ne olivat pieniä matoja tämän mahtavan olennon rinnalla, joka nyt tuijotti häntä kellertävillä silmillään. Noissa silmissä oli jotain hyvin outoa, jotain lumoavaa, Tarkan ajatteli hämärästi, nyökkäsi lopulta ja perääntyi hieman kauemmaksi kallion reunalta.
"Hyvä", käärme sihahti ja katosi näkyvistä.

Tarkan uskaltautui lähemmäksi kallion reunaa ja laskeutui vatsalleen. Hän katseli mitä alhaalla tapahtui. Hiekka näytti kuohuvan entistäkin voimakkaammin ja sen lomasta hän erotti käärmeen mustan pitkän olemuksen, joka näytti kiertyneen jonkin puisen ympärille.
Tuuli vinkui yhä kaikkialla ja nyt Tarkan oli kuulevinaan sihiseviä sanoja tuulen seasta. Sanoja, joita hän ei tuntenut.

Hän toivoi taas kerran, että Mishka olisi ollut hänen mukanaan. Tämä olisi varmasti tiennyt mitä nuo sanat merkitsivät. Tosin tämä olisi varmasti osannut välttää vaaran, johon hän oli kävellyt kuin mikäkin tyhmä pässi, Tarkan ajatteli.

Aika kului, eikä Tarkan voinut muuta kuin odottaa. Toki sydän tahtoi hänen etenevän, mutta järjen ääni sanoi, ettei kannattanut lähteä omin päin vaeltelemaan paikassa, jota ei tuntenut. Hän arveli, että tuo käärme tiesi aavikon varmaankin paremmin kuin kukaan muu elävä olento, kenties ehkä joitain pahantahtoisia olentoja lukuun ottamatta, jotka odottivat pahaa-aavistamattomia matkalaisia, eksyttääkseen nämä ja syödäkseen sopivan hetken tullen.

Kun taivas alkoi hehkua syvän punaisissa ja kultaisissa sävyissä, Tarkan havaitsi, että alla oleva hiekka alkoi hiljalleen rauhoittua. Aurinko oli miltei kadonnut näkyvistä ja vain sen viimeiset kirkkaat säteet pilkahtelivat hetken kullankeltaisten dyynien lomasta, kun Tarkan näki tuon hiekkaisen alueen tyyntyneen täysin. Katoavassa valossa hän näki mustan käärmeen kiertyneen tiukasti käppyräisen puun ympärille. Sen saman puun, jonka Tarkan muisti pienen lammen reunalta, josta hän oli vettä ottanut.

Aavikolla ei mikään tosiaan ole sitä miltä näyttää, Tarkan ajatteli ja tiesi, että pitäisi olla varovaisempi, tai hän päätyisi surmansuuhun ennen kuin pääsisi edes puoliväliin matkaa, jonka oli aloittanut. Hän oli vihainen itselleen ja jos olisi voinut, niin olisi potkaissut itseään siitä hyvästä, että olikin ollut niin huolimaton. Samaan aikaan hän oli onneton, sillä pelkäsi oman varomattomuutensa maksavan rakkaan ratsun hengen.

Pimeys lankesi aavikon päälle, kuin samettinen kangas, jota täplittivät kirkkaat tähdet. Syvä hiljaisuus tuuditti Tarkanin levottomaan uneen, josta hän havahtui hetkeksi. Hän tunsi, että tuo tyttö, Kassandra oli pulassa ja hänen pitäisi päästä tämän luo, mutta hän oli jumissa keskellä ei mitään.

Yön hiljaisuudesta kuului matala, pehmeä sihinä, joka tuntui puhuvan ystävällisiä sanoja. Sanoja, jotka nukuttivat uupuneen prinssin syvään uneen. Tarkan heräsi vasta, kun pimeys alkoi väistyä nousevan auringon tieltä, mutta se mikä hänet herätti, ei ollut pimeys vaan jotain aivan muuta. Jokin töykkäsi häntä ja kuului pehmeä hörähdys.
"Mmh... olen hereillä", Tarkan mutisi silmiään availlen ja nousi venytellen istumaan. Vasta sitten hän näki vierellään hevosen. "Herakles!" Hän huudahti ja pomppasi jaloilleen.

Hän silitti hevosen pehmeää turpaa ja kiiltävää karvaa, ihan vain varmistaakseen, ettei nähnyt unta. Hän vielä kiersi tuon uljaan eläimen, sillä halusi varmistaa, ettei tämä ollut vahingoittunut. Tarkan oli onnellinen, sillä oli saanut uskollisen ratsunsa takaisin.
"Herakles, minä jo ehdin luulla, etten näkisi sinua enää koskaan", Tarkan sanoi ja halasi hevostaan, miten parhaiten taisi. Herakles hörähti tyytyväisenä, sillä sekään ei halunnut olla erossa isännästään.

Vasta silloin Tarkan tajusi, ettei hän ollut yksin, vaan tuo suuri käärme oli kalliolla ja lepäsi kauniilla kerällä. Vain sen pää oli ylhäällä, kun se katseli nuorta prinssiä tyytyväisenä.
"Oli sinun onnesi, ettei ratsusi ollut ehtinyt kovinkaan kauaksi", käärme puhui pehmeästi sihisten.
"En tiedä kuka olette, mutta jään teille henkeni velkaa", Tarkan sanoi.
"Minä olen Şah Yılan", käärme vastasi ja nyökäytti päätään.
"Minä kiitän teitä jalo Şah Yılan", Tarkan sanoi ja kumarsi syvään.
"Se oli vain pikkujuttu", Şah Yılan sanoi huojuttaen ylävartaloaan hieman. Hän oli tyytyväinen, sillä prinssi oli juuri sellainen, kuin oli ennalta nähnyt, "sinun pitää olla tästedes varovaisempi", hän huomautti ystävälliseksi.
"Enhän minä voinut tietää", Tarkan mumisi, sillä ei vielä ollut kertaakaan kohdannut moisia olentoja, joista oli kuullut vain niissä jännittävissä tarinoissa, joita isä oli hänelle kertonut, kun hän oli ollut vähän nuorempi. Toivottavasti, eivät tarinat jättiläismäisistä skorpioneista sentään olleet totta. Hän ei pitänyt edes niistä normaalin kokoisista ja oli nähnyt pitkään painajaisia jättiskorpioneista, kun isä oli niistä kerran kertonut, "mikä se muuten oli, joka hyökkäsi kimppuuni?" Hän kysyi sitten.
"Se oli Gûrgaladh, paha puunhenki, joka olisi tappanut sinut ja syönyt, jollen minä olisi ehtinyt ajoissa hätiin", Şah Yılan kertoi.
"Olen minä sellaisesta joskus kuullutkin, mutta en uskonut, että niitä olisi oikeasti olemassa", Tarkan huomautti.
"Kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää", Şah Yılan sihahti ja lipaisi haaraisella kielellä huuliaan. Se ojensi päänsä hieman lähemmäksi nuorta prinssiä ja katseli kellervillä silmillään tätä.
"Se on harvinaisen selvää", Tarkan myönsi ja tajusi nyt, että silmät oli pidettävä auki ja oltava valmis taistelemaan.
Mitähän vielä tapahtuisi, ennen kuin hän lopulta pääsisi Kassandran luo, hän mietti.
"Minä autan sinua ylittämään aavikon, sen jälkeen olet omillasi prinssi Tarkan", Şah Yılan sanoi, "en minä voi antaa sinun hortoilla itseksesi aavikolla, joudut vielä uudelleen pulaan", hän lisäsi ja lipoi jälleen huuliaan haarakkaalla kielellään.
"Niin no", Tarkan mutisi ja arveli, että tosiaan olisi hyvä, jos olisi joku joka opastaisi hänet yli aavikon. Sen hänkin tajusi, että matka saattaisi loppua lyhyeen, jos hän vielä hankkiutuisi pulaan tällä laajalla erämaalla, jossa oli hiekkaa silmänkantamattomiin.
"Hyvä, seuraa ratsusi kanssa minua", Şah Yılan sanoi ja alkoi suoristaa kerällä ollutta vartaloaan, "en suosittele tekemään mitään omapäisiä tempauksia, sillä aavikolla on monta keinoa viedä matkustavaiset syvyyksiinsä", hän lisäsi.
"Hyvä on", Tarkan sanoi, sillä tunsi että tähän jättiläismäiseen mateliaan saattoi luottaa. Hän ymmärsi kyllä, että tuolla käärmeellä oli ollut lukuisia tilaisuuksia tehdä hänestä selvää jälkeä, jos olisi niin halunut tehdä.

***

Toisaalla Kassandra havahtui jälleen unestaan, ponnahtaen silmät suurina istumaan.
"Tarkan... ei...  Şah Yılan..." Hän mumisi ja vaipui takaisin makuulleen ja nukahti.


No niin, mitenkähän mahtanee jatkua tästä? Niin aavikolla, kuin Kassandran leirissäkin tuntuu tapahtuvan yhtä ja toista, kerrohan sinä, mitä seuraavaksi tapahtuu...

Toisaalla Kassandra havahtui jälleen unestaan, ponnahtaen silmät suurina istumaan.
"Tarkan... ei...  Şah Yılan..." Hän mumisi ja vaipui takaisin makuulleen ja nukahti.

Yö kului ja alkoi hitaasti kääntyä aamuksi. Auringon säteet herättivät Kassandran, joka oli lopun yön nukkunut unia näkemättä. Ehkäpä  Şah Yılanin taika oli häneenkin vaikuttanut, mutta sitä hän ei tiennyt. Tiesi vain, että tuolla jossain oli nuori prinssi tulossa ja että heidän kohtalonsa olivat toisiinsa sidotut.

Kassandra nousi istumaan venytellen ja huomasi vasta sitten, että Alejandron ja Anakalin lisäksi leirissä oli muitakin. Hämmentyneenä hän katseli noita solakoita hahmoja, jotka olivat pukeutuneet kauniisti tehtyihin haarniskoihin, jotka eivät näyttäneet painavan juuri mitään. Hänen silmänsä vaeltelivat haarniskojen kauniissa yksityiskohdissa, jotka kaikki olivat luonnosta otettuja. Kassandra ei voinut olla ihailematta sitä taitoa, jolla nuo varustukset oli joskus luotu.

"Hyvää huomenta Kassandra", sanoi yksi kauniseen haarniskaan pukeutunut solakka mies ja katsoi pää hivenen kallellaan nuorta naista.
"H..huomenta", Kassandra änkytti, sillä ei ollut uskonut, että voisi koskaan koko elämänsä aikana nähdä haltioita, joista oli kuullut vain mumminsa tarinoissa, "saanen tiedustella, kuka te olette?" hän kysyi viimein ja samalla hetkellä, myös Alejandro ja Anakal alkoivat hiljalleen heräillä.
"Nimeni on Thaellon", haltia esittäytyi ja nyökäytti päätään, huulillaan seesteinen hymy.
"Minun ei liene tarpeellista esittäytyä, sillä te tiedätte jo nimeni", Kassandra sanoi toteavaan sävyyn. Hän ei enää ihmetellyt, miten kaikki tunsivat hänet, vaikka hän ei ollut heitä vielä koskaan kohdannutkaan. Sen täytyi liittyä jotenkin kaikkeen muuhun, mitä tänä lyhyenä aikana oli tapahtunut ja niihin uniin, joita hän oli nyt nähnyt useammin kuin koskaan aiemmin.
"Kyllä, sen tiedän, kiitos ystävänne, joka auttoi meitä yöllä" Thaellon sanoi ja vilkaisi Nólêgaladhia, joka seisoi samassa paikassa, johon oli edellisenä iltana jäänyt, muiden mennessä nukkumaan.
Kassandra näki, ettei puuvanhus ollut yksin, vaan sen vieressä seisoi toinen lähes yhtä vanha ja käppyräinen puu, kuin Nólêgaladh oli.
"Mitä on tekeillä?" Kysyi Anakal, joka katsoi hölmistyneenä ympärilleen, sillä ei ollut odottanut vieraita leiriin.
"Thaellon, ystäväni!" Alejandro hihkaisi riemastuneena ja pomppasi jaloilleen. Siitä oli pitkä aika, kun hän viimeksi oli kohdannut Thaellonin retkillään.
"Alejandro, vanha kettu. Selvisit sitten kuitenkin ulos menninkäisten luolista", Thaellon sanoi ja läimäytti Alejandroa hartioille.
"No minulla oli apua", Aleandro sanoi ja vilkuili hieman varautuneesti Nólêgaladhia, joka juuri kääntyi katsomaan heitä.
"Kiitä onneasi, että hän oli siellä, muutoin olisit joutunut hiisien käsiin, eivätkä ne ole erityisen helläkätisiä vihollisilleen", Thaellon huomautti.
"Sen tiedän ja olen iloinen, ettei minun tarvitse enää olla niiden haisevien kammotuksien lähellä ja toivon, etten joudu kohtaamaan niitä enää toiste", Alejandro myönsi, joskin vähän vastahakoisesti, sillä ei halunnut myöntää, että kaarnakainen oli hänenkin nahkansa pelastanut.
"Mutta pääasia on, ettei niistä toistaiseksi ole harmia", Thaellon totesi tyytyväisenä, "ja nyt toivotan teidät tervetulleeksi valtakuntaani. Saatte levätä luonani ja sen jälkeen luotetuimmat sotilaani Dhoel ja Ariavel saattavat teidät valtakuntani toiselle rajalle, josta on enää lyhyt taival Rihannohiin", hän jatkoi.
"Minä kiitän ystävä hyvä, sillä apunne lienee tarpeellista. En näet usko, että hiidet ovat ainoat, jotka ovat perässämme", Alejandro sanoi.
"Tiedän, ne miehet ovat vain muutaman päivämatkan teistä jäljessä, joten on syytä kiirehtiä tai he saavat meidät kiinni" Thaellon huomautti, "minäkään en heille pärjää tällä määrällä haltiasotilaita, jotka minulla on mukanani, sillä minun oli jätettävä osa suojamaan valtakuntaani, jonka tila alkaa käydä ahtaaksi, kiitos Byrman julman hallitsijan", hän jatkoi.
"On siis aika nousta aseisiin ja taistella, tai muuten kaikki tämä muuttuu mustaksi, kuolleeksi maaksi" Alejandro sanoi ja hänen ilmeensä muuttui tiukaksi. Vaikka hän olikin nuori ja vallaton, ei hän silti voinut antaa tuollaisen asian olla.
"Anteeksi, mutta minä haluan tietää, miten tämä kaikki liittyy minuun", Kassandra sanoi, sillä häntä alkoi jo hivenen ärsyttää että muut tuntuivat tietävän asioista enemmän kuin hän itse.
"Kaikki aikanaan, arvoisa Kassandra neito", Thaellon sanoi kohteliaasti ja katsoi tutkivana nuorta neitoa, joka tuntui kovin vahvatahtoiselta. Hän tunsi, että tämä nuori nainen muuttaisi kaiken ja oli tarpeeksi vahva, vaikka edessä olisi vielä paljon vaaroja, ennen kuin tämä kaikki tulisi päätökseen, "kärsivällisyytenne palkitaan tänä iltana, sillä on aika sinunkin saada tietää", hän jatkoi yhä samaan kohteliaaseen sävyyn.

"Minä kiitän ja olen pahoillani jos olin epäkohtelias, mutta minua vain harmittaa, kun muut tietävät minusta enemmän kuin minä itse", Kassandra sanoi ja arveli, että ehkä hän ymmärtäisi myös paremmin nuo hyvin todentuntuiset unet, joita hän näki ja ehkä hänelle myös selviäisi, kuka oli tuo mystinen mies unista. Tuo tumma ja komea nuorukainen, Tarkan. Mistä ihmeestä hän tiesi miehen nimen, kun eihän hän ollut vielä koskaan kohdannut tätä muualla, kuin unissaan.

"Hyvin ymmärrettävää", Thaellon sanoi, "mutta nyt, menkäämme, sillä meitä odotetaan jo", hän lisäsi.
"Hyvä on", Kassandra sanoi ja hymyili. Hän huomasi, että vaikka tuo haltia vaikutti ulkoisesti olevan nuori mies, näkyi ikä tämän taivaansinisistä silmistä, joista myös heijastui tieto ja viisaus. Nämä olivat niitä, joista mummo oli tarinoita kertonut, Kassandra päätteli, iättömiä, viisaita haltioita.

Niin tuo pieni seurue nautti nopeasti aamiaisen ja suuntasivat kulkunsa kohti metsää. Tuntui kuin edellisen päivän tapahtumat olisivat tapahtuneet kauan sitten, sillä niin paljon parempi mieliala seurueella oli. Tosin se saattoi myös johtua haltioistakin, joisen taika oli erikoislaatuista ja sai aikaan vain pelkkää hyvää, sillä nämä jalot olennot kunnioittivat luontoa ja elämää, valoa ja rakkautta.
Haltiat tunsivat syvemmin ja voimakkaammin kuin ihmiset ja siksi heihin sattui niin kovasti, kun Byrman julma hallitsija Zagûr Ra hävitti vehreitä metsiä tieltään ja tappoi kaiken elävän. Mikään ei hänen maassaan kasvanut, vaan kaikkialla oli vain mustaa ja kuollutta, mistä Zagûr Ra piti.

Thaellon vilkaisi Kassandraa ja mietti, niin paljon joutui tuo nuori neito kantamaan hartioillaan, sillä niin oli kauan sitten ennustettu. Kovin kivinen ja katkera olisi tämä tie, mutta se olisi kuljettava loppuun asti, jotta paha saataisiin kukistettua ja ehkä maa olisi jälleen vehreä ja kaunis, kuten se oli ollut aikojen alussa, jolloin maa luotiin.

Hän oli luvannut niin Nólêgaladhille, kuin Malakusille, että auttaisi Kassandraa sen minkä pystyisi, sillä hän halusi lopun sille pahuudelle, jota Zagûr toi maailmaan omassa synkässä valtakunnassaan, joka ei tälle enää riittänyt.

"Miksi noin synkkä ilme, ystäväni", Alejandro kysyi naama virneessä.
"Sinun pitäisi se tietää", Thaellon sanoi ja katsoi totisena nuorukaista, jolla olisi vielä paljon opittavaa ja joka tulisi vielä oppimaan, mitä oli suru ja pelko.

Tietenkin hän halusi säästää Alejandron tuolta tuskalta, mutta käsitti kuitenkin, ettei sitä voisi välttää. Se tapahtuisi vääjäämättömästi ja sellaisella hetkellä, kun sitä kukaan vähiten osaisi odottaa. Toki se satuttaisi Alejandroa, mutta ehkä niin oli tarkoituskin, ehkä oli hyvä, että nuori prinssi kasvaisi ja alkaisi ymmärtää, ettei kaikki ollutkaan ihan niin, kuin hän oli luullut. Vielä muuttuisi tuo iloinen nauru itkuksi ja virnistys häviäisi kasvoilta, jonne suru piirtäisi uurteensa.

"Mitä minun sitten pitäisi tietää?" Alejandro kiusoitteli.
"Alejandro, älä viitsi", Thaellon sanoi ja katsoi nuorukaista vakavana, "sinun, jos kenen olisi jo vihdoin ymmärrettävä tilanteen vakavuus. Tämä ei ole enää mikään viaton seikkailu, eikä leikkiä, vaan pelissä on paljon enemmän kuin luuletkaan", hän sanoi, sillä halusi saada ystävänsä ymmärtämään.
"Tiedänhän minä, mutta en vain jaksa aina synkistellä", Alejandro sanoi, vaikka tunsikin sisimmässään, että Thaellon oli oikeassa.
"Tosiaan, sinun olisi aika kasvaa ja lopettaa lapselliset hölmöilysi" Nólêgaladh puuttui puheeseen ja töykkäsi oksallaan kevyesti nuorukaista selkään, "kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää", hän lisäsi viisaasti.
"Mitä sinä muka minusta tiedät", Alejandro töksäytti.
"Paljonkin", Nólêgaladh sanoi ja kietoi yhden oksistaan Alejandron ympärille ja nosti tämän ilmaan, "niin paljon, että haluan sinun ymmärtävän, ettei tämä ole enää mitään leikkiä. Vaikka oletkin varsinainen kiusankappale, ymmärrän minäkin sen verran että sinut on syytä pitää hengissä", hän jatkoi ja katseli nuorukaisen kasvoja, joilta virne laimeni ja häipyi kokonaan.
"Miten niin?" Alejandro kysyi hämmentyneenä, sillä oli uskonut, ettei ollut aivan niin tärkeä, jotta takaa-ajajat hänestä kiinnostuisivat. Kassandrahan niitä enemmän kiinnosti ja tätä, jos jotakuta, oli suojeltava.
"Alejandro, jos olet varomaton ja Zagûrin alaiset saavat sinut käsiisi, he käyttävät sinua saadakseen sisaresi käsiinsä", Nólêgaladh sanoi, "ja usko pois, kun sanon, sinä et todellakaan halua joutua heidän käsiinsä. Hiidet ovat vain pieni paha heidän rinnallaan", hän jatkoi.
"Sisar?" Kassandra kysyi ja katsoi Alejandroa ja Nólêgaladhia ymmällään. Hiljalleen hän alkoi ymmärtää, palat alkoivat loksahdella paikoilleen kuin itsestään. Alejandro oli hänen veljensä.

"Niin, tämä pikku riiviö tässä on veljesi", Nólêgaladh sanoi ja pieni iloinen tuikahdus kävi hänen silmissään.
"Minun veljeni", Kassandra sanoi hiljaa. Tietenkin hän oli sen jollain tasolla arvannutkin tuolloin luolassa, mutta se oli unohtunut kun hiidet olivat keskeyttäneet heidän keskustelunsa.
"Niin, mutta jatkakaamme keskustelua hieman myöhemmin, sillä vaikka tämä onkin valtakuntaani, voi täälläkin olla ylimääräisiä korvia kuuntelemassa, sillä Zagûr on lähettänyt kätyreitään kaikkialle", Thaellon huomautti, "eikä tämä asia oikeastaan ole tarkoitettu muiden kuin teidän tietoonne", hän jatkoi.
"Aivan niin", Nólêgaladh sanoi ja laski Alejandron alas. Nuori mies katsoi tuota vanhaa puuta ja ymmärsi, että tämä oli oikeassa. Ymmärsi, että hänen olisi ruvettava käyttäytymään arvonsa mukaisesti ja suojeltava siskoaan, kuten hänen oli ollut tarkoituskin.

Loppumatka taittui hivenen hilpeämmissä merkeissä, sillä oli kuin jokin olisi pyyhkäissyt tuon kaiken ikävän pois ja nostanut jälleen mielialaa ylemmäs. Aurinko värjäsi taivaan kauniilla väreillä, kun he viimeinkin saapuivat kauniiseen paikkaan, jota ympäröivät valkeat puut, joiden lehdet näyttivät kultaisilta laskevan auringon valossa. Näytti siltä, kuin rakennukset, jotka puiden lomista pilkottivat, olisivat olleet osa puita ja jotka tuntuivat myötäilevän puiden muotoja ja ympäröivää luontoa, sillä osa puista ja köynnöksistä saattoi kasvaa jopa talon keskellä. Osa puista oli niin valtavia, että jopa Nólêgaladh ja Naavaparta näyttivät pikkuruisilta niiden rinnalla. Niiden valtaisat juurakot olivat kuin suojamuuri, kauniin valtakunnan ympärillä.

Kaikkialla kasvoi pehmeää ruohoa, vehreitä pensaita ja mitä moninaisempia kukkia, joista suurinta osaa, Kassandra ei ollut vielä koskaan ennen nähnyt. Kaiken tämän keskellä solisi kirkasvetinen puro, joka päätyi kauniiseen lampeen, jonka pinnalta laskevan auringon valo heijastui kauniina.
Valo täällä näytti pehmeämmältä ja muutenkin oli kuin paikasta olisi huokunut jotain ikiaikaista, kuin puiden lomasta tuuli olisi kertonut muinaisia tarinoita. Kuiskaillut lempeitä sanoja. Pitkästä aikaa matkalaiset tunsivat olevansa turvassa.

Tämä voisi olla melkein osa Amorionin virtaa, Kassandra huomasi ajattelevansa, katsellen ympärillee. Tämän kauniin paikan kauneus sai hänet huokaisemaan.  Mitään tämän veroista hän ei ollut vielä koskaan ennen nähnyt, paikkaa, jossa luonto ja haltiat elivät sopusoinnussa keskenään.
Hän haistoi hennon tuoksun, jossa tuntui sekoittuvan metsän ja niityn kukkien hento tuoksu, johonkin muuhun, josta hänelle tuli mieleen mummi ja mummin herkut, joita tämä aina loihti keittiössään. Hetkellisesti ikävä sai hänet surulliseksi, mutta jotenkin tämä paikka sai hänet takaisin hyvälle mielelle. Mutta vaikka alakuloisuus oli poissa, hän toivoi koko sydämestään, että mummi ja muu perhe olisivat turvassa.

Kassandran luokse tuli muutama haltianainen, jotka veivät hänet mukanaan, kylvettivät ja pukivat tämän ylle kauniin asun. Sitten he sukivat ja palmikoivat hänen hiuksensa ja laittoivat kauniista kukista tehdyn seppeleen hänen kutreilleen. Kassandra ei tuntenut kukkia, mutta hän piti niiden hennosta tuoksusta ja niiden kauneudesta.

Naiset saattoivat Kassandran juhlapöytään, jossa Alejandro ja Anakal heitä odottivatkin. Kumpikin henkäisi hämmästyksestä, nähdessään miten kauniilta Kassandra näytti uudessa asussaan.
"Älkäähän pudottako silmiä päästänne" Nólêgaladh naurahti ja molemmat nuorukaiset sulkivat suunsa, joka oli hämmästyksestä loksahtanut auki.
"Oletpa sinä kaunis" Anakal sanoi, sillä oli tottunut näkemään tytön vain arkisissa kuluneissa vaatteissa ja vallaton musta tukka vapaana liehuen.
"Kiitos, serkku hyvä", Kassandra naurahti, sillä harvoinpa hän sai serkkunsa suusta moisia kohteliaisuuksia kuulla.

***

No niin, jatkakaahan te vuorostanne. :)

Edith:// vähän vain lisäsin tekstiä ja siistin pois muutaman kirjotuskämmin... :)

Kassandran luokse tuli muutama haltianainen, jotka veivät hänet mukanaan, kylvettivät ja pukivat tämän ylle kauniin asun. Sitten he sukivat ja palmikoivat hänen hiuksensa ja laittoivat kauniista kukista tehdyn seppeleen hänen kutreilleen. Kassandra ei tuntenut kukkia, mutta hän piti niiden hennosta tuoksusta ja niiden kauneudesta.

Naiset saattoivat Kassandran juhlapöytään, jossa Alejandro ja Anakal heitä odottivatkin. Kumpikin henkäisi hämmästyksestä, nähdessään miten kauniilta Kassandra näytti uudessa asussaan.
"Älkäähän pudottako silmiä päästänne" Nólêgaladh naurahti ja molemmat nuorukaiset sulkivat suunsa, joka oli hämmästyksestä loksahtanut auki.
"Oletpa sinä kaunis" Anakal sanoi, sillä oli tottunut näkemään tytön vain arkisissa kuluneissa vaatteissa ja vallaton musta tukka vapaana liehuen.
"Kiitos, serkku hyvä", Kassandra naurahti, sillä harvoinpa hän sai serkkunsa suusta moisia kohteliaisuuksia kuulla.


                                                     

Alejandro selvisi hämmästyksestä ensimmäisenä ja virnisti tutunoloiseen tyyliinsä huolettomasti tokaisten, "No, eipähän tuo ole mikään ihme kun ottaa huomioon Kassandran syntyperän. Kassandra on kuin ilmetty äitimme, kuningatar Isadora."

Kassandra katsoi veljeään hämmentyneesti ja uteliaasti. Hän oli aina tiennyt, ettei kaikki ollut täysin sitä miltä näytti, mutta että kuninkaallista verta. Tyttö ei voinut edelleenkään täysin ymmärtää, miten kaikki tämä voi olla totta. Miksi hänet oli annettu mummin ja ukin hoiviin ja miksi ihmeessä kukaan ei ollut koskaan kertonut hänelle totuutta, edes osaa siitä?

No, siihen oli tietysti vastaus se, ettei syntyperänsä tietäminen olisi ainakaan saanut Kassandraa pysymään isovanhempiensa tilalla, vaan hän olisi jossain vaiheessa lähtenyt tapaamaan vanhempiaan. Mutta olivatko mummi ja ukki edes hänen oikeat isovanhemmat? Tuskin, sillä he olivat aina eläneet taloudellisesti tiukasti, eikä kuninkaallisten isovanhempien olisi varmastikaan sallittu elää niukan toimeentulon turvin.

Äkkiä kyyneleet kihosivat Kassandran silmiin, kun hän ymmärsi, että häntä hoitaneet vanhukset eivät olleetkaan kenties hänelle sukua. "Ukki ja mummi", Kassandra kuiskasi ääni värähtäen ja painoi katseensa alas estääkseen muita näkemästä kyyneliään. Oli jo riittävän hämmentävää, koska hän ei tiennyt mistään mitään, saati jos muut huomaisivat hänen kyyneleensä.

Nólêgaladh oli seurannut tytön kasvoilla vaihtelevaa tunteiden kirjoa ja ojensi lehtevän oksansa tämän olkapäälle lempeästi huokaisten. Puuvanhus arvasi miltä tytöstä sillä hetkellä tuntui, sillä kukapa moisesta järkytyksestä selviäisi hetkessä. Tämä tiesi, että tytön olisi aika kuulla totuus, sillä vain sen avulla tyttö löytäisi itsestään täydellisen vahvuuden kohdata edessä olevat koetukset.

"Ukkisi ja mummosi rakastavat sinua juuri niin paljon, kuin oikeat isovanhemmat rakastaisivat omaa lastenlastaan Kassandra. Älä koskaan epäile heidän rakkauttaan, sillä he sinut kasvattavat ja seurasivat kehittymistäsi ensimmäisestä hymystäsi lähtien aina aikuisikääsi saakka. Ajattele niin, että olet saanut isovanhempiesi lisäksi oikeat vanhemmat ja sisaruksia ja muita sukulaisia, jotka kaikki rakastavat sinua."

Nólêgaladh nosti Kassandran kasvot ylös oksallaan ja jatkoi.

"Syntyperäsi salaaminen oli ehdoton pakko, sillä ilman tätä järjestelyä, et olisi selvinnyt hengissä. Sama pahuus, joka sinua tällä hetkellä etsii, olisi surmannut sinut kehtoosi, ellei vanhempasi olisi luopuneet sinusta, sillä on ennustettu, että sinä olet avain metsänkansojen pelastukseen. Sinun kohtalosi on pelastaa ne hätää kärsivät, jotka tällä hetkellä taistelevat tilasta elää ja hengittää. "

"Millaisia he ovat, oikeat vanhempani?" Kassandra henkäisi ja pyyhkäisi vaivihkaa poskelleen karanneen kyyneleen. Kysymys sai Nólêgaladh hymyilemään puisella suullaan.

"Äitisi oli nuorena yksi Rihannonin alueen kauneimpia tyttöjä. Hän oli tuolloin erään vaikutusvaltaisen papittaren suojatti. Kerrotaan, että kuningatar on ylhäistä syntyperää. Hänen sukunsa sanotaan haarautuvan yhdestä kristallimeren toisella puolella sijaitsevan Kastillion -nimisen kuningaskunnan, vanhoista ruhtinas-suvun sivuhaaroista. Tarinaan liittyi ymmärtääkseni vaiettu ja kielletyksi katsottu rakkausliitto, jonka tuloksena syntyi kaunis Isadora.

Nuori prinssi Ferres saapui ensimmäistä kertaa isänsä mukana Siddha - jumalan temppelialueelle eräänä kauniina helteisenä päivänä ja rakastui siellä ensisilmäyksellä kauniiseen Isadoraan, joka istutti papittaren toivomuksesta yrttejä temppelialueen laitamilla. Sen kerrotaan olleen molemminpuolinen mykistyminen ja temppelialueen tutustumiskierros oli nuoren prinssin osalta jäänyt pelkäksi yrttitarhan katseluksi.

Pyhän temppelin väki oli ihan kauhuissaan, sillä nuoresta prinssistä tuli pian suoranainen maanvaiva ja tämä rikkoi kaikkia temppelin papittarien laatimia sääntöjä häikäilemättä saadakseen tahtonsa läpi. Hän kiipeili temppelialueen muureilla ja tapaili salaa viatonta Isadoraa, asettaen tämän siveyden samalla kyseenalaiseksi.  Koska asiasta nousi sen verran suuri meteli, katsoi kuningas parhaaksi ottaa nuori Isadora suojelukseensa ja vihkiä tämä liittoon prinssin kanssa, ennen kuin nuorten tapaamisista syntyisi näkyvämpiä seurauksia."

Nólêgaladh hymähti muistoilleen ja, jos hänellä olisi ollut oikeat kulmakarvat, ne olisivat taatusti nousseet huvittuneesti ylöspäin. Kassandran surullinen ilme oli kadonnut ja tämä katsoi puuvanhusta lumoutuneena. Hän saattoi nähdä miltei mielessään nuoren prinssin kiipeilemässä linnanmuureilla ja kauniin mustahiuksisen neidon istuessa ikkunasyvennyksellä odottamassa tätä luokseen kaipaava katse silmissään, kuin saduissa konsanaan.

"Ajatella, kuninkaallinen. Kyllä minä aina aavistin, että sinussa on jotain erilaista. Minusta tuntui myös, että sinulla ja Alejandrolla on jokin yhteys kun näin teidät ensimmäisen kerran vierekkäin. Tehän olette niin kovin samannäköisiä, paitsi, että Alejandrolla on ruskeat hiukset, toisin kuin sinulla Kassandra" Anakal puuskahti ja pyöritti hämmästyneenä päätään.

Alejandro vain hymyili pää kallellaan ja katseli eräänlaista ylpeyttä tuntien uutta siskoaan.

"Minä kyllä tiesin, että jossain minulla on sisar, jota minun tulisi suojella vielä jonain päivänä. Mutta kun näin sinut ensimmäisen kerran, en osannut heti yhdistää sen olevan sinä. En, vaikka yhdennäköisyys nyt katsottaessa on todellakin silmiinpistävä. Sinulla on äitimme silmät, Kassandra." Prinssi ilmoitti ja kurottautui taputtamaan Kassandran päätä veljellisesti.

"Ja minusta tuntuu, että sinusta tulee aikamoinen kiusanhenkeni, veliseni" Tyttö puuskahti leikkisästi ja virnisti tälle. Nyt hän ymmärsi, miksi oli heti alusta saakka pitänyt tästä pitkänhuiskeasta prinssistä. Ehkä hän oli jossain sisimmässään aavistanut tämän olevan hänelle tärkeä ihminen.

Thaellon ja puuvanhus katsoivat toisiaan mietteliäästi juhlapöydän yli. Aika tulisi näyttämään, minkälainen parivaljakko näistä kuninkaan jälkeläisistä tulisikaan. Selvää kuitenkin oli, että nämä tulivat hyvin toimeen keskenään, mikä ei ollut ihmeellistä, koska sisarukset selvästikin olivat jossain määrin hyvin samankaltaisia. Siitä ei kuitenkaan ollut vielä varmuutta, tulisiko Alejandron seura villitsemään nuoren neitosenkin hieman vallattomaksi, vai olisiko tytön läsnäololla rauhoittava vaikutus Alejandroon.





***




Yllättäen lasi putosi Kassandran kädestä kesken aterian ja hän säikäytti kaikki juhlapöydän ympärillä istuvat omituisella käytöksellään. Kristallista kaiverrettu lasi hajosi tuhansiksi sirpaleiksi maahan pöytää ympäröivälle kiveykselle Kassandran jalkojen juureen. Tytön huulet alkoivat vapista hämmennyksestä ja hän henkäisi ihmeissään.

"Sinä.."





***





Päivän kirkkain terä oli jo taittunut, mutta iltaan oli vielä rutkasti aikaa. Tarkan nuolaisi kuivia huuliaan ja yritti parhaansa mukaan seurata katseellaan alati loittonevaa Şah Yılan mystisen kuviollista selkää. Vaikka välimatka olikin päivän mittaan kasvanut, oli käärmeen jälkiä helppo seurata, sillä hiekkaan piirtyneet kirjaimet olivat kuin polku, joka johti tiensä käärmeen luo.

Kirjaimet hiekassa eivät haalistuneet pois, vaikka viiltävän kuiva tuuli kurotteli ahneilla sormillaan hiekkaa jälkien ympäriltä, nostattaen niiden läheisyyteen yksittäisiä pieniä pyörteitä, kun samaan aikaan muualla aavikon kultaisilla dyyneillä, oli täysin tyyntä ja kiduttavan kuumaa. Aivan kuin käärmeen jättämissä jäljissä olisi jotain vahvaa lumoa, joka piti aavikon hengen aikeet kurissa ja auttoi Tarkania pysymään oikeassa suunnassa.

Horisontti alkoi hämärtyä Tarkanin silmissä ja jostain kumman syystä hänen mielestään aurinko oli jossain vaiheessa alkanut muistuttamaan eriskummallisella tavalla käärmeen silmää. Suuri valtava kultainen silmä, jonka keskellä kiilteli sysimusta pilvi. Heijastuiko siitä hänen oma kuvajaisensa? Tarkan valui hitaasti tajuttomuuden suloiseen turmioon. Mies sulki huomaamattaan silmänsä ja antoi päänsä nyökähtää hetkeksi vasten.

Tarkan kuuli kuinka Herakles pärskähti hienoisesti ja tunsi kuinka tämä pysäytti kulkunsa kuin seinään, mutta hän ei jaksanut avata silmiään. Luomet tuntuivat uskomattoman raskailta nostaa, aivan kuin niiden päälle olisi laitettu raskaat viljasäkit painoiksi. Hän kuuli unen ja valveen välimaastosta hiljaisen ikiaikaista kieltä muistuttavan suhinan, joka kantautui ulvovan tuulen mukana, samalla kuin hänen yhteytensä Kassandraan voimistui hetki hetkellä. Ja sitten, aivan yllättäen hän näki uniensa tytön edessään.

Tarkan katseli huolestuneena tytön kasvoja. Niillä näkyi jälkiä kyyneleistä kun tämä nosti katseensa. Oliko tämä itkenyt? Sitten tyttö henkäisi, aivan kuin olisi nähnyt Tarkanin edessään.

"Sinä. Kuinka sinä olet siinä, vaikka en ole unessa?" Tyttö sopersi ja Tarkanista tuntui, että he olisivat katsoneet toisiaan ensimmäistä kertaa silmiin oikeasti. Tämä uni oli aivan liian todellisentuntuista ollakseen unta. Oli Tarkanin vuoro henkäistä ihmeissään.

"Näetkö sinä minut? Kuka sinä olet?" Tyttö kysyi ja katseli Tarkania silmät loistaen. Tarkan nyökkäsi ja toivoi, että voisi koskettaa tyttöä. Hän olisi antanut mitä tahansa voidakseen koskettaa tyttöä ja tuntea tämän olevan todellakin olemassa.

"Tarkan, minun nimeni on Tarkan", Prinssi vastasi hetken ihasteltuaan. Sitten näky alkoi nuorukaisen suureksi harmiksi himmetä ja hänen edessään seissyt tyttö näytti jotenkin haalistuvan. Tarkan näki, että tytön huulet muodostivat lauseen "Missä olet?" ja vastatessaan " Ikiaavikolla, matkalla luoksesi", näky katosi hänen silmiensä edessä, eikä Tarkan voinut tietää, oliko tyttö kuullut hänen vastauksensa.

Herakles pärskähti ja havahdutti Tarkanin hereille. Avatessaan silmänsä, hän katsoi silmiensä eteen kohottautunutta Şah Yılania. Käärme katsoi hypnoottisilla silmillään nuorukaista ja tiesi, mistä tämä oli uneksinut. "Saitko häneen yhteyden?" käärme sihisi ja tämän mustat iirikset supistuivat hetkellisesti miltei olemattomiin. Mitä nuo silmät toivatkaan mieleen, aavikon yllä paistavan auringon? Tarkan tuijotti lumoutuneena käärmettä ja yritti keskittyä vastaamaan, vaikka käärmeen katse sai hänet jotenkin hajamieliseksi.

"Kkyllä.. minä tuota.. äh, mitä olinkaan sanomassa.." Tarkan pudisti päätään ja irrotti katseensa käärmeen mustiksi muuttuneista silmistä.

"Huh, olipahan uni. Anteeksi, tarkoitukseni ei ollut tuolla tavalla nukahtaa, mutta minä vain jotenkin väsähdin aivan huomaamatta." Nuorukainen jatkoi ja vältteli vaistomaisesti katsomasta käärmettä silmiin.

Vaikka hänen olotilansa olikin hieman sekava, hän aavisti, että sekavuuden tunteen täytyi liittyä jollain tavalla käärmeeseen, tämän hämmentäviin silmiin ja mystiseen tuulessa leijailleeseen kuiskaukseen, jota hän oli kuullut juuri ennen nukahtamistaan.

"Ei se mitään" käärme sihisi ja käänsi sitten itsensä viistosti sivulle siirtynyttä aurinkoa kohti. Tarkan seurasi käärmeen liikehdintää ja huomasi pienen vuoren, joka seisoa jökötti keskellä päättymättömältä näyttävää aavikkoa. Vuoren etuosasta kiemurteli polku, joka vietti ylöspäin kohti vuoren päällä sijaitsevaa pienikokoista temppeliä. Aurinko häikäisi hehkuvaa valoaan temppelin yläpuolelta, suoraan alas vuoren juurelle ja Tarkanista tuntui, että matka huipulle saattaisi kestää pitkänkin tovin.

"Tämä temppeli kuuluu Bodhisattva – nimiselle jumattarelle, josta kerrotaan kaikenlaisia tarinoita pyhiinvaeltajien keskuudessa. Voidaksesi jatkaa turvallisesti matkaasi aavikolla, sinun täytyy kiivetä tuonne temppelille ja lahjoittaa jumalalle jotain henkilökohtaista uhrilahjaksi. Mitä herkemmin oivallat taidon miellyttää tätä Jumalaa, sitä suosiollisempi on matkasi.." Şah Yılan neuvoi.

Tarkan nousi ratsunsa selästä ja laskeutui vuoren juurelle, ottaen mittaa edessään kohoavasta vuoresta. Sitten hän vilkaisi hevostaan huolestuneena. Tätä ei voinut ottaa mukaan, sillä vuorenrinne oli paikoitellen hyvinkin jyrkkä, eikä hänellä ollut varaa antaa Herakleksen satuttaa kavioitaan kivenkoloihin.

"Minä pidän huolta hevosestasi." Käärme lupasi. Tarkan silitti ratsunsa turpaa hellästi ja nyökkäsi. Sitten hän otti satulalaukusta pienen nahkaisen kassin, jonka hän pujotti kaulaansa ja lähti kiipeämään kivikkoista rinnettä ylöspäin, polun reunamia mukaillen.

"Jos näet tulipallon, miehen, joka ratsastaa hajareisin kultaharjaisella leijonalla, kerjäläisen tai minkä muun kummallisen tai harvinaisen olennon hyvänsä, muista kohdella häntä kuin rakkainta sukulaistasi. Bodhidattva ottaa mielellään itselleen mitä yllättävimmän muodon, koetellakseen hänen polullensa uskaltautuneita." Şah Yılan varoitti ja luikerteli vuoren varjoisiin kivikoihin lymyilemään.

Tarkan kiipesi ylöspäin hikeä otsaltaan pyyhkien. Aavikon pöly oli tunkeutunut suuhun ja sai kitalaen maistumaan kivijauhopölyltä. Nuorukainen tarttui vesipulloonsa ja huuhtoi pahan maun pois suustaan vedellä. Nousu vuorelle oli rankempi, kuin Tarkan oli osannut odottaa. Aurinko poltti tulisena hänen ihoaan ja tuntui kuin temppelin valkoisena hohtelevat seinät ja pilarit olisivat heijastaneet säteet peilin lailla suoraan alas vuorenrinteille. Ehkä sen oli tarkoituskin tehdä tulijoiden olo tukalaksi, jottei monikaan uskaltautuisi kiipeämään ylös perille saakka.

Nuori prinssi keräsi sisunsa, kietoi mustan kankaan palasen päänsä ympärille ja kiirehti askeliaan ylöspäin. Matka ylös tuntui loputtomalta, mutta viimein varjo lankesi nuorukaisen eteen ja temppelin valkoisena hehkuvat pilarit toivottivat tulijan tervetulleeksi jättimäisten veistosleijonien seistessä ylväinä temppelin oviaukon molemmilla puolilla. Tarkan tarkkaili veistosvartioita epäluuloisesti noustessaan ylös portaita oviaukolle ja kurkisteli himmeästi kynttilöin valaistun temppelin sisäosiin.

"Onko täällä ketään?" nuorukainen huhuili oviaukolla, mutta kukaan ei vastannut hänelle.

Tarkanin ottaessa askeleen eteenpäin kohti temppelin sisätiloja, toinen veistosleijonista käänsi yllättäen päätään ja paljasti hampaansa tunkeilijalle. Hetkeä myöhemmin myös toinen leijonista käänsi päänsä ja hyppäsi pois kivijalustaltaan kissamaisen ketterästi. Säikähtäneenä Tarkan kompuroi sisään temppeliin ja valkoiset kissapedot seurasivat häntä perässä laiskasti eteenpäin hypähdellen.

Hätääntyneenä nuorukainen kiiruhti kohti temppelin toisessa päässä sijaitsevaa alttaria ja toivoi, että löytäisi sieltä keinon rauhoitella vihaisia temppelin vartijoita. Mutta kuinka lepytät raivostuneet veistoskissapedot? Mitä Mishka olisi tehnyt tällaisessa tilanteessa? Lausunut jähmetysloitsun tai puhunut niille kielillä, joita vain veistospatsaat voisivat ymmärtää? Tarkan ei osannut tehdä kumpaakaan niistä, eikä hän kykenisi taistelemaan lumottuja kivijärkäleitä vastaan satuttamatta itseään siinä samalla. Mitä Şah Yılan olikaan sanonut uhrilahjasta? Kesyttäisikö uhrilahja vihaiset kivileijonat?

Tarkan mietti kuumeisesti sopivaa lahjaa temppelin Jumalalle. Hän kaivoi kiireisesti mukaansa ottaman nahkapussin sisältöä, mutta mitään sopivaa esinettä ei hän sieltä mielestään löytänyt. Veistosleijonat ärjyivät ja laskeutuivat uhrialttarin juurelle, kahden puolen Tarkania ja valmistautuivat hyökkäämään tätä kohti. Silloin prinssin mieleen tulivat sanat, joiden hän tiesi vaistomaisesti olevan sopiva lahja Jumalalle.

"Rakkaus ei tunne rajoja. Se kulkee unessa, se kulkee valveilla. Se on aina mukana, eikä koskaan irrota otetta. Se pelastaa pulasta ja uskaltaa Jumalaakin pakon edessä uhmata. Se on polku, joka halki vuorten, aavikon kuljettaa. Se suojaa antaa ja leijonatkin taltuttaa. Näe, miten rakkaus minua eteenpäin ajaa armelias Jumala ja ota vastaan iloni, jonka pelastautumisestani syntyy. Sen sinulle kiitollisena lahjoitan."

Runous oli Tarkanille helppoa kuin hengittäminen. Se virtasi hänen suonissaan kuin veri, jonka hän oli saanut perinnöksi äidiltään. Kauniit laulut, koskettavat runot, hämmentävät tarinat olivat aina olleet lähellä prinssin sydäntä ja tämä lahja, jonka hän nyt runon muotoon Bodhidattva – Jumalalle taivutti, oli yksi henkilökohtaisimmista asioista, joita hän koskaan kykenisi kenellekään täysin tuntemattomalle antamaan ja täytti varmasti kriteerit henkilökohtaisesta lahjasta, vahingoittamatta kuitenkaan itseään millään tavalla.

Veistosleijonat pysähtyivät niille sijoilleen ja jostain temppelin syvyyksistä kantautui pehmeää naurua. Tarkan kallisti päätään ja ihmetteli kuulemansa naurun pehmeyttä, se oli kuin hiljaisten tuulikellojen helinää ja samalla kuin kesäsateen lempeää kohinaa. Nauru toi mieleen myös kesäisen päivän tuulisen meren rannalla ja hän kykeni miltei näkemään silmissään ja aistimaan, tuulessa huojuvien ketokukkasten auringonlämmöstä hehkuvat värit ja tuoksut.

"Miten kekseliästä nuori Tarkan şair", tuo suloinen ääni kujersi jostain läheltä ja yhtä aikaa jostain hyvin kaukaa. Ääni hämmensi prinssiä ja tämä haki katseellaan äänen omistajaa. Tuloksetta.

"Otan vastaan lahjasi ja kiitän ilahduttavasta ilostasi. Mene nyt ja kiiruhda luokse ratsusi. Vanha kiero ystäväni odottaa sinua jo!"

Sen sanottuaan ääni vaimeni ja hetkeä aikaisemmin loistaneet himmeät kynttilät leimahtivat korkeisiin liekkeihin muodostaen valokujan, joka jatkui suoraan temppelin oviaukolle saakka. Tarkan kiirehti ulos temppelistä valokujaa pitkin ja suorastaan juoksi alas vuorenrinnettä. Hänen mielessään soi vielä pitkään vuoren juurelle päästyäänkin tuo eriskummallisen kaunis ääni. Vasta Şah Yılanin huvittunut sihinä sai hänet palautumaan maanpinnalle.

"Taisit tehdä vaikutuksen Jumalattareen", käärme totesi arvoituksellisesti ja lähti niine hyvineen kiemurtelemaan eteenpäin pitkin silmänkantamattomiin jatkuvaa aavikkoa taakseen vilkaisematta. Tarkan kohottautui ratsunsa selkään ja kiirehti seuraamaan käärmettä hämmentyneenä. Oliko hän todella jutellut Jumalattaren kanssa?

"Taisit tehdä vaikutuksen Jumalattareen", käärme totesi arvoituksellisesti ja lähti niine hyvineen kiemurtelemaan eteenpäin pitkin silmänkantamattomiin jatkuvaa aavikkoa taakseen vilkaisematta. Tarkan kohottautui ratsunsa selkään ja kiirehti seuraamaan käärmettä hämmentyneenä. Oliko hän todella jutellut Jumalattaren kanssa?

***

Kassandra katseli hämmentyneenä nuorukaista, miten tämä saattoi olla tässä vai näkikö hän jälleen kerran unta.
Mutta niin todelliselta ja elävältä tuo nuori mies hänen edessään näytti. Kassandra ehti vain muutaman kysymyksen kysyä, kun tuo hahmo alkoi muuttua ikäänkuin utuiseksi ja läpinäkyväksi, kunnes katosi kokonaan näkyvistä.
Vielä kaikuivat nuoren miehen viimeinen kuiskaus hänen mielessään; "Ikiaavikolla, matkalla luoksesi"
"Tarkan", Kassandra henkäisi ja ikään kuin havahtui. Hän oli yhä juhlapöydässä. Oliko hän nukahtanut, hän mietti.
"Kassandra, oletko kunnossa?" Alejandro kysyi huolestuneena.
"Kyllä", Kassandra sanoi ja katsahti veljeään, "minä taisin vain torkahtaa hetkiseksi", hän lisäsi, sillä ei tiennyt miten kertoa näkemästään muille.
"Kuka on Tarkan?" Alejandro kysyi ja tuijotti sisartaan kiinteästi.
"Minä... minä en tiedä... tai siis", Kassandra änkytti ja hän tunsi kuinka poskia alkoi kuumottaa.
"Siskoseni, sinä herätit minut yöllä, kun huusit hänen nimeään, enkä usko että se on sattumaa, että puhuit hänestä äskenkin", Alejandro sanoi, sillä halusi tietää mistä oli kyse.
"No hyvä on", Kassandra myöntyi, vaikka eihän itsekään tiennyt muuta kuin nuoren miehen nimen ja että hänen tulikin tavata tämä vielä, ennen kuin hän saisi tehtävän suoritettua. Kuin niin olisi määrätty ja sen hän kertoikin kaikille.
"Vai niin, hän siis on tulossa", Nólêgaladh sanoi tyytyväisenä, "Olen tyytyväinen, että hän on Şah Yılanin suojeluksessa, sillä ikiaavikoilla on monta tapaa eksyttää ja tappaa matkustavaiset", hän jatkoi ja toivoi, että saisi kohdata tuon ikivanhan käärmeen, sillä edellisestä kohtaamisesta oli jo tuhatkunta vuotta.
"Kuka tai mikä tämä Şah Yılan on?" Alejandro kysyi.
"Hän on luonnonhenki, vähän kuten minäkin, mutta käärmeenhahmoinen", Nólêgaladh kertoi, "hänen aluettaan on Ikiaavikko ja hän on hyvin vanha, yhtä vanha kuin minäkin", hän jatkoi ja vaipui hetkeksi muistoihinsa. Niin paljon oli tapahtunut ja niin paljon oli vielä tapahtuva, niin nyt kuin hamassa tulevaisuudessa. Vielä paljon tulisi hänen silmänsä näkemään, ennen kuin tulisi hänen väistyä, lähteä tästä maailmasta, hän ajatteli.
"Jotenkin tuntuu, ettei mikään voisi kauheasti enää hämmästyttää, kun jo niin paljon sellaista olen nähnyt, joita olen luullut vain saduiksi, joita lapsille kerrotaan", Kassandra sanoi ja mietti millaisia olentoja hän vielä mahtaisikaan kohdata, ennen kuin saisi tehtävänsä suoritettua, mikä se sitten lopulta olikin.
"Kassandra, sinä tulet näkemään vielä monta ihmeellistä asiaa, ennen kuin saat tehtäväsi suoritettua",  Nólêgaladh huomautti ja hänen silmänsä tuikahtelivat iloisesti.

****

Mitenkähän mahtanee jatkua tästä...

"Jotenkin tuntuu, ettei mikään voisi kauheasti enää hämmästyttää, kun jo niin paljon sellaista olen nähnyt, joita olen luullut vain saduiksi, joita lapsille kerrotaan", Kassandra sanoi ja mietti millaisia olentoja hän vielä mahtaisikaan kohdata, ennen kuin saisi tehtävänsä suoritettua, mikä se sitten lopulta olikin.
"Kassandra, sinä tulet näkemään vielä monta ihmeellistä asiaa, ennen kuin saat tehtäväsi suoritettua", Nólêgaladh huomautti ja hänen silmänsä tuikahtelivat iloisesti.




Päivä taittui iltaan, kaskaat sirittivät kauniisti metsän uumenissa ja tulikärpäset loistivat hämärtyvässä illassa. Metsän kauneus piiloutui hämärän verhoon, mutta sen äänet ja tuoksut muistuttivat siitä kauneudesta ja runsaudesta, mitä silmät eivät hämärältä enää täysin nähneet.

Täyttävän aterian jälkeen haltijat, puuvanhukset ja muut seurueen jäsenet asettuivat kauniin lammen rannalle kertomaan kuulumisia ja tarinoita, jotka olivat toinen toistaan uskomattomampia. Kassandran nauru helisi nuotion äärellä ja hänen vierellään istuva Alejandro heilutteli käsivarsiaan tarinaa kertoessaan, eläytyen niin, että se sai jopa puuvanhusten paksut kaarnaiset kuoret tärähtelemään hyväntuulisesta naurusta.

Haltijanaiset tanssahtelivat viereisen nuotion läheisyydessä ja suloisten haltijalasten lauma oli tuonut mukanaan eriskummallisen näköisiä puhallettavia soittimia, joista lennähti ilmoille hyvin kaunis ohut ja koskettava ääni, joka leijaili korkeuksiin tulessa leiskahtelevien kipinöiden lailla. Kassandra ei ollut koskaan kuullut mitään niin kaunista ja koskettavaa, ja useaan otteeseen illan mittaan hänen täytyi pysähtyä ihastelemaan haltijoiden esiintymistä haikeasti huokaillen. Kuin huomaamattaan hänen mieleensä kohosivat Tarkanin kasvot ja selittämätön ikävää muistuttava tunne myllersi hänen sisällään. Tyttö ihmetteli tuntemuksiaan, miten hän kykeni kaipaamaan sillä tavoin jotain, mitä ei ollut koskaan elämässään tavannut?

Kassandran ajatukset eivät ennättäneet kiertää kauaa Tarkanissa, kun jokin tarrautui hänen hiuksiinsa ja kutitti hänen niskaansa. Tyttö kiljahti ja huitaisi säikähtäneenä käsillään kutittajaansa, mikä sai aikaan huvittuneita naurahteluja. Jotain tarrautui Kassandran käteen ja silloin tämä huomasi pienen kultaisena hohtavan olennon, jolla oli ohuet läpikuultavat siivet. Näytti siltä, kuin olennon siipien reunat olisi ommeltu hopea- ja kultalangoista punotuilla sidoksilla ja sidospunosten välissä olisi ollut jotain kimmeltävää läpinäkyvää kangasta, mikä oli tietenkin vain silmän lumetta, sillä siivet liikkuivat salamannopeasti ja taipuivat ja värisivät kuin ohuet paperinpalat, taiturimaisen kevyesti. Kassandra henkäisi hämmästyneenä ja tarkasteli pientä ilmestystä ihmeissään.

Olennolla oli ihmisen pienoismallinen vartalo ja kauniin tytön pikkuruiset kasvot ja puoliselkään valuvat tuuheat hiukset. Tämän yllä oleva asu oli ohut, harsomainen ja vaalea ja se laskeutui olennon päällä kauniisti pikkuruisten pohkeiden yläpuolelle saakka. Kassandran katse palasi jälleen olennon siipiin. Ne näyttivät niin haurailta, aivan kuin kosketus voisi muuttaa siivet maahan varisevaksi kultaiseksi pölyksi tai siltä ainakin tuntui, kun valoa hehkuvaa pölyä lennähteli ilmaan olennon liikauttaessa noita ihmeellisiä siipiään.

"Hei, kuka sinä olet?" Kassandra kysyi, mutta olento ei vastannut. Se pudisteli päätään ja hymyili vain ujosti.

"Etkö sinä osaa puhua?"

Jälleen pään pudistus, mikä sai Kassandran uteliaaksi. Sitten olento lennähti hänen kädeltään pois ja kirjoitti Kassandran pään yläpuolelle ilmaan kultaisella pölyllä nimen "Siren Elene".

"Sinulla on hyvin kaunis nimi." Kassandra sanoi ja hymyili uudelle ystävälleen. Tämä tirskahti ja lennähti hänen kädelleen.

"Oletko sinä keiju?" Kassandra uteli ja olento nyökäytti jälleen päätään. Sitten se tarttui Kassandraa sormenpäästä ja alkoi nykiä sitä sinnikkäästi. Kassandra naurahti ja nousi seuratakseen uutta ystäväänsä.

Noustuaan tyttö huomasi, että lammen ympärille nuotioiden läheisyyteen oli ilmestynyt kokonainen joukko uteliaita keijukaisia ja metsän kätköissä näytti liikuskelevan muutakin valoa hohtavaa väkeä, joiden hahmoista Kassandra ei saanut kunnolla selvää, koska ne näyttivät häilyvän mitä eriskummallisimmissa muodoissa. Pidot olivat houkutelleet puoleensa haltiametsän väkeä, mutta ei selvästikään ketään ulkopuolisia, sillä haltijoiden vahva ikiaikainen lumo esti kutsumattomia vieraita tunkeutumasta alueelle. Thaellon oli vakuuttanut aiemmin, ettei lumo päästäisi mitään pahaa heidän kimppuunsa tänä yönä, joten Kassandra tunsi olevansa turvassa näkemistään oudoista olennoista huolimatta.

Keiju nykäisi häntä uudestaan sormesta ja viittoi Kassandraa mukaansa. Kassandra vilkaisi epävarmana ympärilleen ja huomasi puuvanhusten katselevan heitä säyseästi hymyillen. Kassandra rentoutui ja lähti puikkelehtimaan lammen rantaa pitkin uutta ystäväänsä seuraten.

"Minne me menemme Siren Elene?" Kassandra kysyi kun he jättivät lampea ympäröivän aukion taakseen ja pujahtivat sisään metsän syvyyksiin. Keijukainen lennähti Kassandran edelle ja kirjoitti ilmaan sanat "Salaiseen paikkaan, odota niin näet".

Kassandra yritti parhaansa mukaan pysyä keijukaisen perässä ja pian hänen silmänsä tottuivat metsän hämäryyteen, mikä helpotti liikkumista puiden juurakkojen keskellä. Äkkiä hänen eteensä ilmestyi polku, jota reunustivat pitkäksi kasvanut villiheinä ja pitkävartiset ketokukat, jotka heiluivat lempeässä iltatuulessa. Keijukainen lennähteli edellä, pysähdellen aina säännöllisin väliajoin odottamaan Kassandraa ja rohkaisemaan tätä ilmaan kirjoitetuilla kullanhehkuisilla sanoilla "Pian ollaan perillä", "Vielä vähän matkaa".

Ja viimein he olivat perillä. Polku päättyi suurien puiden ympäröimälle niitylle, jonka yllä tanssi kultaisena hohtavien keijukaisten satapäinen lauma ja tulikärpästen tuikkivat valopisteet. Tähdet näiden yläpuolella täydensivät näyn kauneutta ja aika tuntui sillä hetkellä pysähtyvän paikoilleen. Kassandra henkäisi ja alkoi tanssahdella niittyä peittävien kukkasten keskellä ihastuneena. Keijukainen lennähteli hänen ympärillään ja tämän nauru kuulosti satumaiselta helinältä, kuin tuhannet pikkuriikkisen pienet tuulikanteleet olisivat värisseet ilmassa ja kutitelleet vastaantulijaansa iloisesti helisten.

He tanssahtelivat halki kukkameren tähtitaivas yllään kuin todelliseen satuun pudonneina ja päätyivät hengästyneinä pienen vesiputouksen juurelle. Putouksen virta puikkelehti niityn laitamilta metsän syvyyksiin ja sen pinta hohti tinamaisena vasten tummaa yötaivasta. Kassandra huokaisi ja istahti leveälle kivelle virran rantaan, upottaen paljaat jalat veteen ihastuksesta huokaisten. Vesi värjäsi varpaat hopeansävyillä, jotka kimmelsivät kilpaa tähtien kanssa kun tyttö nosti niitä ilmaan virran syvyyksistä, eikä hän voinut kuin ihmetellä näkemäänsä. Tässä metsässä täytyi olla taikaa, Kassandra ajatteli kun keijukainen laskeutui kivelle hänen viereensä ja suristi siipiään nauraen.

"Sinulla on hieno salaisuus Siren Elene, taidan olla pikkuriikkisen kateellinen." Kassandra sanoi ja katsoi hymyillen uutta ystäväänsä pää kallellaan. Keijukainen nyökkäsi jälleen ja taputti pieniä käsiään yhteen ilahtuneena.

Siinä he istuivat kivellä vierekkäin, ystävykset. Toinen heistä jutteli ja heilutteli jalkojaan lämpimässä taikalähteessä ja toinen värisytti aika ajoin kultaisena pölyäviä siipiään ja nyökytteli päätään innostuneesti kuunnellen. Kumpikaan heistä ei osannut aavistella, että putouksen toisella puolella, metsän siimeksessä seisoi joku, joka tuijotti heitä tarkkaavaisesti. Muukalainen odotti sopivaa hetkeä astuakseen esiin pimennosta, eikä tiennyt miten sen olisi tehnyt, säikyttämättä samalla lähteen reunalla istuvia ystävyksiä.

Viimein nuorukainen ei jaksanut enää seisoa ja odottaa, vaan sytytti soihtunsa ja astui esiin metsän syvyyksistä. Kassandra jutteli keijukaiselle, eikä heti huomannut tulijaa. Vasta kun Siren Elene lennähti ilmaan ja teki monta kierrosta Kassandran ympärillä, tyttö huomasi soihtua kantavan miehen lähestyvän heitä metsän suunnasta.

Kassandra säikähti ja hyppäsi pystyyn aikomuksenaan sännätä karkuun tulijaa. Tyttö loikkasi kivien yli ja kiirehti karkuun pitkin niittyä ja hetken kuluttua hän kuuli, kuinka tuo salaperäinen muukalainen lähti hänen peräänsä. Vaikka Kassandra oli nopea jaloistaan, oli nuorukainen vielä nopeampi. Pian hän saavutti tytön ja tarttui tätä käsivarresta pysäyttääkseen karkulaisen.

"Odota" pehmeä ääni sanoi, mutta Kassandra oli liian kauhuissaan kuunnellakseen takaa-ajajan sanoja. Sydän villisti takoen tyttö käännähti ja huitaisi vapaalla kädellään miestä vatsaan. Tämä äännähti tukahtuneena ja murahti vaimeasti. Ja ennen kuin Kassandra huomasikaan mies oli painanut kädessään olevan soihdun pystyyn maahan ja kietonut kätensä tytön ympärille tiukasti.

"Älä pelkää" Hän kuiskasi ja käänsi vastaan riuhtovan tytön varovasti toisin päin nähdäkseen tämän kasvot. Kassandra värähti, mutta alkoi rauhoittua tajutessaan, ettei hänen vangitsijansa ollut tehnyt hänelle vielä mitään pahaa. Hetken aikaa he seisoivat siinä vastatusten ja nuorukainen kykeni tuntemaan, kuinka kovasti tytön sydän jyskytti tämän rinnassa. Sitten tyttö nosti päätään ja rentoutui kun ymmärsi, ettei hänen vangitsijansa selvästikään aikonut tappaa häntä siihen paikkaan.

"Ethän karkaa, jos päästän sinut irti" Nuorukainen kysyi ja hellitti hieman otettaan. Kassandra nyökkäsi ja yritti estää itseään värisemästä.

"Hyvä." Mies sanoi ja irrotti lempeästi otteensa. Sitten tämä kumartui ottamaan maahan upottamansa soihtunsa ja sen hehku valaisi hänen kasvonsa. Hämmentyneenä Kassandra katseli vangitsijaansa.

Mies ei näyttänyt ilkeältä, päinvastoin tämän kasvot olivat hyvin miellyttävät, suorastaan enkelimäisen viattomat ja tämän epävarma hymy valaisi kullanvaaleiden hiusten reunustamia kasvoja. Miehen silmät tuikahtivat huvittuneesti ja Kassandra pisti merkille, että ne olivat hyvin hämmentävät - siniset kuin taivas ja läpikuultavan kirkkaat, kuin tähdet heidän yläpuolellaan.

Tahtomattaan myös Kassandraa rupesi huvittamaan ja pieni hymy ilmestyi tytön suupieliin. Nuorukainen naurahti ja nosti muutaman heinän pois Kassandran hiuksista silmät tuikkien.

"Näin on parempi." Hän sanoi ja sai Kassandran purskahtamaan nauruun.

"Kiitos." Tyttö sai sanottua naurunsa lomasta ja piteli vatsaansa naurusta täristen.

Keijukainenkin uskaltautui viimein lähemmäs. Se lennähti heidän luokseen ja istahti tirskahdellen Kassandran olkapäälle.

"Onko hän ystäväsi?" Mies kysyi ja osoitti silmät tuikkien keijukaista.

"Kyllä, tässä on Siren Elene ja minä olen Kassandra. Mutta.. kuka sinä olet?"

"Aslan." Mies vastasi leveästi hymyillen. 

Siren Elene rupesi kikattamaan. Kassandra vilkaisi ihmeissään keijukaista, joka lennähti kierroksen Aslanin ympärillä ja piirsi sitten heidän yläpuolelleen kultaisen leijonan.

"Ahaa, tarkoittaako Aslan leijonaa?" Kassandra kysyi ja tarkasteli miestä nyt uteliaasti. Jälleen kerran miehen silmissä välkähteli huvittuneisuus ja mies vastasi,

"Kyllä. Valitettavasti äidilläni oli hyvä mielikuvitus nimeäni valitessaan."

"Aslan.. minä pidän siitä. Se sopii sinulle." Kassandra sanoi leikkisästi ja lisäsi sitten silmät tuikahdellen, " Kultaharjainen leijona."

"Jos niin haluat." Aslan vastasi hymyillen ja katseli Kassandraa ihastuneena.

Hyväntuulinen leikinlasku keskeytyi kun jostain niityn toiselta laidalta kuului eriskummallinen kimeä vihellystä muistuttava ääni. Aslaniksi esittäytyneen nuorukaisen silmät valpastuivat ja koko tämän olemus muuttui jäykemmäksi. Kassandrakin käännähti äänen suuntaan, mutta tyttö ei nähnyt mitään hämärän metsän syvyyksissä.

"Näyttää siltä, että minun täytyy nyt lähteä. Isäni odottaa minua." Aslan ilmoitti ja kääntyi koskettamaan hellästi Kassandran poskea. Kassandra katsoi miehen kauniita silmiä ihmetyksen vallassa, eikä tiennyt, mitä sanoisi.

"Oli ilo tutustua kauniit neidot. Ehkä tapaamme vielä joskus toiste." Mies jatkoi hymyillen. Sitten hän nosti roihuaan, nyökkäsi lempeästi ja lähti kävelemään rauhallisesti niityn halki kohti metsän perimmäistä laitaa.

Kassandra jäi katselemaan sanattomana miehen perään ja Siren Elene tirskahti, kutitti siivillään kevyesti Kassandran poskea ja piirsi ilmaan kultaisena säihkyvän sydämen.

Kassandra punastui ja sanoi, "Senkin kiusanhenki. Enhän minä edes tunne häntä. Sitä paitsi... tässä on paljon muitakin huolia.. ja huolista puheen ollen, meidän pitäisi varmaan palata takaisin toisten luokse, etteivät he vain ennätä huolestua.."

Siren Elenen pienillä kasvoilla viivähti ilkikurinen ilme, kun hän laittoi kätensä leukaansa vasten ja näytteli unelmoivaa. Keijukaisen täytyi lennähtää sivuun väistääkseen Kassandran huitaisua.

"Pyh, on siinäkin minulla ystävä. No, minä ainakin lähden nyt." Kassandra tuhahteli mukamas närkästyneenä ja lähti seuraamaan tuttua polkua takaisin metsän halki Siren Elenen lennähdellessä hänen ympärillään pienten tirskahtelujen saattelemana.

Ilta alkoi muuttua yöksi ja metsän hämäryys syventyä pimeydeksi kun ystävykset kiiruhtivat kulkuaan takaisin muun seurueen luokse. Siren Elenen kultaisista siivistä hohtava valo auttoi Kassandraa hieman, mutta siitä huolimatta tytön jalat takertuivat tuon tuostakin puiden juurakkoihin..


***

Tuollainen pätkä sitten syntyi... seuraava kertoja saa sitten päättää, että löytyykö se tie haltijoiden kylään yhtä helposti kuin sieltä pois ja mahtavatko he kohdata muita metsän olentoja matkansa varrella :B

Ilta alkoi muuttua yöksi ja metsän hämäryys syventyä pimeydeksi kun ystävykset kiiruhtivat kulkuaan takaisin muun seurueen luokse. Siren Elenen kultaisista siivistä hohtava valo auttoi Kassandraa hieman, mutta siitä huolimatta tytön jalat takertuivat tuon tuostakin puiden juurakkoihin. Pimeys tiheni tihenemistään ja kulku kävi vaikeammaksi. Äkkiä Siren Elene pysähtyi ja jäi paikalleen leijumaan. Enää se ei näyttänyt ilkikuriselta, vaan pikemminkin pelokkaalta.

"Mitä nyt?" Kassandra kysyi ja katsoi hämmentyneenä tuota pientä siroa olentoa, joka hehkui tuota omituista valoaan.
"Minä en tule tätä pidemmäksi", Siren Elene vastasi.
"Miksi et? Sinähän minut toit tänne, niin saat kyllä luvan viedä takaisinkin" Kassandra sanoi tiukasti.

Hän ei voinut ymmärtää miksi tuo olento ei voinut viedä häntä takaisin, kun aikaisemmin päivällä tällä polulla lentely ei ollut tuottanut mitään ongelmia tuolle pienelle keijulle.
Siren Elene oli vaiti ja hetken mietittyään Kassandra alkoi käsittää. Öisin metsässä kaiketi liikkui kaikenlaisia olentoja, joilla ei ollut hyviä aikeita matkalaisten tai keijujen suhteen, joten siksi Siren Elenekään ei niin myöhään enää halunnut metsän sydämeen lentää. Aikainen ilta oli ollut valoisa, joten silloin oli ollut tietenkin vähän turvallisempi liikkua.

"Siren kiltti, etkö voisi tulla pidemmäksi? On niin pimeää etten millään löydä tietä takaisin ilman valoa", Kassandra pyysi ja katsoi tuota siroa olentoa ystävällisesti.
"En voi, se on liian vaarallista minulle", Siren Elene sanoi ja kuin sanojensa vakuudeksi, metsästä alkoi kuulua outoa ryskettä.
Kassandra oli vaiti ja katseli äänen suuntaan, muttei nähnyt muuta kuin pimeyttä. Hän arveli, ettei se ainakaan ollut kumpikaan kaarnakaisista, sillä he isosta koostaan huolimatta osasivat liikkua ääneti, mikä olikin hyödyksi kun asui metsässä.
"Mikä tuolla noin ryskää?" Kassandra ihmetteli, puhuen vaistomaisesti hiljaisella äänellä.
"Jokin hyvin paha ja ikiaikainen. Se liikkuu vain öisin", Siren Elene kertoi niin hiljaisella äänellä, että Kassandran oli pinnisteltävä kuuloaan, että olisi saanut siitä jotain selvääkin.
"Meidän on jatkettava matkaamme, emme voi jäädä tähän tai se mikä se sitten onkin nappaa meidät molemmat. Tule", Kassandra käski.

Jopa Siren Elenekin tajusi sen ja he lähtivät jatkamaan matkaa, vaikka se kovin vaivalloista olikin. Koko ajan heidän edetessään ryske tuntui seuraavan heitä ja olevan hetkihetkeltä lähempänä. Sitten, kun se oli aivan kohdalla, metsän valaisi kirkas leimahdus, joka oli tiessään yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Se oli ollut kuin salaman väläys, mutta jyrähdystä ei kuulunut, eikä taivaalla ollut pilven pilveä. Vain seesteinen musta taivas, jota tähdet täplittivät. Tuota omituista välähdystä seurasi syvä hiljaisuus, kuin metsässä ei muuta elämää olisikaan ollut kuin puut ja muu kasvillisuus.

"Mitä ihmettä se oli?" Kassandra kuiskasi hieman peloissaan. Nyt häntä kadutti, että oli lähtenyt omin päin seikkailemaan. Olisi pitänyt pysyä muiden luona, hän soimasi itseään.

Siren Elene ei vastannut, vaan leijaili paikallaan. Keiju ei uskaltanut poiskaan lentää, oli kuin jokin olisi estänyt sitä lähtemästä pois. Äkkiä hän näki Siren Elenen luomassa pehmeässä valossa ikivanhan tammen keskellä polkua ja alkoi hiljalleen ymmärtää mistä oli ollut kyse, sillä keskellä polkua ei ollut hänen tullessaan ollut yhtäkään puuta, juurakkoa vain.
"Nólêgaladh" Kassandra sanoi ja mietti miten puuvanhus oli osannut tulla hänen peräänsä.
"Et saisi lähteä ominpäin harhailemaan", Nólêgaladh nuhteli Kassandraa.
"Anteeksi", Kassandra sanoi hivenen häpeissään. Hän ymmärsi kyllä millaiseen vaaraan oli itsensä saattanut.
"Saat anteeksi, mutta älä lähde enää toise yksin mihinkään", Nólêgaladh muistutti ja kääntyi sitten katsomaan pientä keijua, joka näytti olevan yhtä häpeissään kuin Kassandrakin, jos ei enemmänkin, "Siren Elene, jos sinä olet täällä, niin mitä ilmeisemmin Aslankin on lähistöllä. Mitä sillä heittiöllä on nyt mielessään?" Hän kysyi ja katsoi keijua tiukasti.
"En minä tiedä" Siren Elene sanoi totuudenmukaisesti, sillä eipä Aslan yleensä kertonut kenellekään tekemisistään.
"No hyvä on, mutta sano hänelle, että pysyy poissa tieltäni. En nyt kaipaisi ylimääräisiä harmeja, kun entisiäkin on yllinkyllin", Nólêgaladh sanoi.
"Minä kerron" Siren Elene sanoi, vaikka aavistelikin, ettei Aslan välttämättä pitäisi Nólêgaladhin terveisistä.
"Minä en pidättele sinua kauempaa, sillä halunnet palata omiesi luokse. Näkemiin, äläkä enää keppostele", Nólêgaladh sanoi hyväntahtoisesti.
"Sen lupaan", Siren Elene sanoi ja alkoi lentää takaisin sinne, mistä hän ja Kassandra olivat tulleet.

Kassandra seurasi hetken tuota valopalloa, joka pian hävisi näkyvistä. Hän oli pitänyt Sirenestä ja toivoi, että tapaisi sen vielä joskus uudelleen paremmissa merkeissä. Viimein hän kääntyi sillä halusi jo takaisin muiden luo ja lepäämään. Nólêgaladh näki miten väsynyt tyttö oli ja nosti tämän oksilleen, sillä tämä ei muutoin pysyisi hänen tahdissaan.

"Miten sinä muuten tunnet Aslanin?" Kassandra kysyi ja haukotteli, kun Nólêgaladh harppoi eteenpäin tasaisin askelin.
"Tunnenpa vain ja ehkä vielä joskus kerrokin sen tarinan, mutta sitä ennen suosittelen sinua pysymään erossa hänestä", Nólêgaladh vastasi.
"Miksi? Ei hän tuntunut mitenkään pahalta" Kassandra sanoi ihmeissään.
"Ei hän varsinaisesti ole paha, jos ei hyväkään, mutta hänellä on taipumus järjestää ihmisiä pulaan", Nólêgaladh kertoi, "hän tekee sitä hyödyttääkseen yksinomaan itseään, ei muita", hän selitti.
"Mutta miksi? Hän tuntui niin mukavalta", Kassandra sanoi.
"Aslan osaa miellyttämisen jalon taidon, kuin myös puhua kenet vain ympäri ja saada tekemään mitä vain, mikä häntä itseään hyödyttää", Nólêgaladh sanoi.
"Mutta hän ei vaikuttanut sellaiselta", Kassandra intti vielä.
"Voi voi, tyttöpieni, hän on näemmä saanut pääsi pyörälle ja vaikket halua nähdä sitä nyt, tulet ehkä myöhemmin näkemään hänen petollisuutensa", Nólêgaladh sanoi.
"Niin kai sitten", Kassandra sanoi ja painoi unisena päänsä vasten kaarnaista pintaa ja sulki silmänsä.

Hymähtäen Nólêgaladh vilkaisi tyttöä, joka oli nukahtanut uupumuksesta ja jatkoi matkaansa. Ei ollut hyvä kaarnakaisenkaan jäädä paikoilleen sysipimeässä metsässä. Kaikenlaisia olentoja oli liikkeellä, eikä aivan kaikilla ollut hyviä aikeita.
Matka taittui nopeasti, sillä kaarnakaisen askel on pitkä ja vakaa. Pian hän oli jälleen leirissä, jonne muut olivat jääneet lepäämään haltioiden ja Naavaparran suojelukseen.

"Taisit löytää hänet", kuului ääni pimeydestä ja Alejandro astui esille.
"Hyvissä ajoin, sillä jokin jota en ole kohdannut aikoihin oli liikkeellä tänä yönä", Nólêgaladh vastasi ja laski yllättävän hellävaroen Kassandran lepäämään tälle varattuun vuoteeseen ja kääntyi katsomaan Alejandroa, joka seisoi alallaan harvinaisen vakavailmeisenä.
"Ja mikä tämä jokin on?" Alejandro kysyi, eikä yhtään pitänyt siitä, mitä Nólêgaladh oli sanonut.
"Jonkin jonka luulin jo aikoja sitten hävinneen, mutta se on kai lymynnyt piilossa sysimetsän sydämessä, odottamassa sopivaa aikaa iskeäkseen", Nólêgaladh vastasi ja jatkoi, "lisäksi meillä on uusi pulma, nimittäin Aslan."
"Aslan? Mitä se lurjus tällä kertaa on tehnyt?" Puuttui puheeseen Naavaparta.
"Ei oikeastaan vielä mitään, mutta Kassandra taitaa kiehtoa häntä. Meidän on pidettävä tyttöä silmällä, jottei Aslan onnistu siinä, mitä sitten on ikinä suunnitellutkin tekevänsä", Nólêgaladh sanoi.

No niin sain kuin sainkin aikaiseksi naputella jatkoa tähän. Kertokaahan te, miten tämä jatkuu tästä?

"Aslan? Mitä se lurjus tällä kertaa on tehnyt?" Puuttui puheeseen Naavaparta.
"Ei oikeastaan vielä mitään, mutta Kassandra taitaa kiehtoa häntä. Meidän on pidettävä tyttöä silmällä, jottei Aslan onnistu siinä, mitä sitten on ikinä suunnitellutkin tekevänsä", Nólêgaladh sanoi.
"Olette oikeassa Nólêgaladh ja lienee aika jouduttaa teidänkin matkaan lähtöänne, sillä aika hupenee ja olette jo kuluttaneet matkaan enemmän kuin olisi pitänyt", sanoi rauhallinen ja tyyni ääni.
"Thaellon", Nólêgaladh sanoi kohteliaasti ja teki jäykän nyökkäystä muistuttavan eleen. Eihän hän kaarnakaisena paljoakaan taipunut, ehkä joskus kauan sitten se olisi onnistunut, kun maailma vielä oli nuori ja hän taimi muiden joukossa. Hän katsoi tutkivana haltian iättömiä kasvoja, joilla ei tällä hetkellä näkynyt muuta kuin tyyneys, "minä teen parhaani jouduttaakseni matkantekoa, mutta kovin on hanakasti vastapuolikin onnistunut asettamaan kapuloita rattaisiin, jos sallit ilmauksen", hän sanoi viimein.
"Ymmärrän sen ja siksipä autan teitä. Muutama alaiseni saattaa teidät maani rajalle, lähelle Rihannohia, josta teidän pitäisi päästä jo omin avuin eteenpäin" Thaellon sanoi ja ilme hänen kasvoillaan vakavoitui, "minä tiedän, minkä kohtasit metsässä. Toivoin koko sydämestäni, ettei se heräisi, mutta toiveeni taisi olla turha", hän jatkoi.
"Wendigo" Nólêgaladh sanoi hiljaa ja samalla hetkellä tuntui kuin kylmä tuulenpuuska olisi puhaltanut heidän ohitseen. Ihmiset ja haltiat värähtivät äkillisestä kylmyydestä, nuotion liekin lepattivat ja niin puiden, kuin kaarnakaistenkin oskat värähtelivät tuon ohitsekiitävän hetken.
"Nólêgaladh, tiedät oikein hyvin, ettemme mainitse tuota luonnotonta pahaa koskaan nimeltä", Thaellon henkäisi.
"Suo anteeksi, sillä alan minäkin olla jo vanha", Nólêgaladh sanoi ja värähti, sillä oli tuntenut tuon kylmän henkäyksen myös sisimmässään.

Hän tiesi miten voimakas tuo julma pahuuden henki oli ja mihin pystyvä. Se oli nyt herännyt, sillä se kai kuuli Zagûrin kutsun. Ties mitä muuta tuo pahantahtoinen tyranni oli herättänyt koloistaan, joissa ne olivat nukkuneet ikiuntaan muinaisista ajoista lähtien. Ajoista joilloin nuori maa oli ollut kovin levoton.

"Saat anteeksi, tiedänhän minä, ettet sitä pahalla tarkoittanut", Thaellon huomautti, selvittyään pahimmasta järkytyksestään, sillä niin voimakkaasti vain pelkän pahan mainitseminen vaikutti Haltioihin, jotka uskoivat elämään ja hyvyyteen ja rakastivat luontoa.
"Zagûr ei tiedä miten suurien voimien kanssa on tekemisissä", Nólêgaladh sanoi, "Jos hän onnistuu aikeissaan, on ihmisillä edessään pitkä synkkä kausi, sillä joistain pahuuden olennoista on hyvin hankala päästä eroon, kun ne kerran pääsevät vapaasti mellastamaan", hän lisäsi mietteliäänä.
"Olet oikeassa", Thaellon sanoi, "mutta levätkää, aamunkoittoon on vielä aikaa", hän lisäsi ja hävisi pimeyteen.
"Mistä tuossa oli kyse?" Kysyi Alejandro, jota yhäkin puistatti tuo kamala nimi, jonka Nólêgaladh oli sanonut.
"On parempi, etten puhu siitä nyt, on vielä liian pimeää", Nólêgaladh vastasi.
"Mikä se w..." Alejandro aloitti, kun Nólêgaladh keskeytti hänet.
"Älä sano sitä nimeä", Nólêgaladh jyrähti vihaisemmin kuin oli tarkoittanutkaan ja katsoi nuorukaista tiukasti.
"H.. hyvä on", Alejandro sanoi hivenen säikähtäneenä, sillä ei ollut koskaan nähnyt Nólêgaladhin reagoivan tuolla tavoin.
"Hyvä, menehän nukkumaan siitä, aamulla on aikainen ylösnousu", Nólêgaladh sanoi hyväntahtoisesti, sillä tunsi hienoista syyllisyyttä säikäytettyään nuorukaisen.
"Hyvää yötä sitten", Alejandro sanoi hiljaa ja vetäytyi nukkumapaikalleen.
Ohi mennessään hän vilkaisi sisartaan, joka näytti liikkuvan levottomasti unissaan ja mutisi jotain epäselvää.
"Nuku sisareni ja näe vain hyviä unia", Alejandro sanoi hiljaa ja siirsi hiuskiehuran pois tytön kasvoilta.

Näytti kuin sanat olisivat vaikuttaneet, sillä Kassandra tuntui rauhoittuvan heti. Alejandro katsoi, kun tyttö kääntyi kyljelleen ja veti peittoa paremmin päälleen. Hän kohottautui jälleen seisomaan, vilkaisi kaarnakaisia ja vetäytyi sitten omaan vuoteeseensa. Uni saavutti hänet miltei heti, kun pää osui tyynyyn ja siinä hän nukkui aamuun saakka unia näkemättä.

Aamu koitti kauniina ja jokainen heräsi levänneenä.
Kassandra nousi venytellen istumaan ja katsoi miten kauniilta paikka näytti. Kasvien lehdillä kimmelsi aamukaste, josta nousevan auringon valo heijastui pehmeästi. Taivas oli täynnään kauniita värejä. Tällaisessa paikassa Kassandra halusi olla, mutta tiesi, ettei se käynyt päinsä. Hänen tiensä kulki pois täältä, jonnekkin kauas ja ehkä jopa ikäviinkin paikkoihin, ennen kuin tämä kaikki olisi ohitse.

"Hyvää huomenta", kuului kaunis, heleä ääni ja Kassandra näki kauniin haltianaisen tulleen paikalle.
"Hyvää huomenta", Kassandra sanoi ja katsoi naista hämmentynyt hymy huulillaan.
"Herramme Thaellon toivoo, että te kunnioittaisitte läsnäolollanne ja haluaa tarjota teille kunnollisen aamiaisen, ennen kuin teidän on lähdettävä", nainen sanoi kohteliaasti.
"Minä kiitän", Kassandra vastasi yhtä kohteliaasti ja kääntyi tönimään Alejandroa ja serkkuaan Anakalia hereille, "ylös siitä nahjukset", hän sanoi ja saikin Alejandron hereille, Anakalin vielä kuorsatessa.
"Mph, ei vielä" Anakal mutisi ja yritti vetää kasvoilleen peittoa, jota Kassandra kiskoi pois.
"Ylös tai kaadan kylmää vettä päällesi", Kassandra komensi ja sai kuin saikin nuorukaisiin liikettä.
"Uskallakin ja minä kastelen sinut", Anakal vastasi.
"Sopii yrittää", Kassandra vastasi nauraen, sillä tiesi ettei serkku koskaan vielä ollut voittanut häntä juoksukilpailussa.
"Vielä minä sinut saan kiinni", Anakal sanoi ja nauroi. Ei hän jaksanut koskaan olla vihainen Kassandralle.
"Hienoa, mennään. Meidät kaikki on kutsuttu aamiaiselle", Kassandra sanoi ja vilkaisi Nólêgaladhia ja Naavapartaa, jotka näyttivät hyväntuulisilta.
"Hyvä on, hyvä on" Alejandro naurahti, vaikka muistikin mitä yöllä oli tapahtunut. Hän huomasi, että joko Kassandra ei vain halunnut puhua siitä tai sitten oli unohtanut tapahtumat kokonaan. Ehkä sekin oli jotain haltioiden taikaa ja hyvä niin. Eipähän haikailisi takaisin metsään seikkailemaan, hän tuumi ja seurasi tyttöä suuren saliin, jonka korkeat vaaleat puut muodostivat. Niiden oksat loivat vehreän lehväkaton, josta nousevan auringon valo siilautui alas pehmeänä ja kullanhohtoisena.

Heidän saapuessaan Thaellon nousi seisomaan ja katsoi heihin ystävällisesti.
"Hyvää huomenta", hän sanoi, "olkaa hyvät ja istuutukaa pöydän ääreen", hän kehotti kohteliaasti.
Alejandro, Kassandra ja Anakal noudattivat kehoitusta, Nólêgaladhin ja Naavaparran jäädessä sivummalle. He mieluummin seisoivat, kuin istuivat.

Koko aamiaisen ajan tunnelma oli rauhallinen, eikä yöllisistä tapahtumista puhuttu lainkaan. Thaellon kertoili tarinoita muinaisista tapahumista ja kuningaskunnista, mikä oli omiaan rauhoittamaan itsekunkin mieltä.
Vasta kun kaikki olivat kylläisiä, oli jäähyväisten aika.

Heidän johdatettiin kauniille aukealle, jonka vieritse Kassandran näkemä kirkasvetinen puro pulppuili. Sen ääni tuntui rauhoittavalta, kuin se olisi kuiskinut hiljaa rauhoittavia sanoja.

"Miten mielelläni minä pitäisin teitä pidempäänkin vierainani, vaan aikaa ei ole hukattavaksi", Thaellon aloitti, "paljon on ehtinyt tapahtua sillä välin, kun olette olleet vierainani ja siksi on kiire", hän lisäsi.
"Mitä sitten on tapahtunut?" Alejandro uteli tapansa mukaan.
"Sinä tiedät sen oikein hyvin", Thaellon sanoi ja katsoi nuorukaista kulmiaan kurtistaen.
"Niin, aivan", Alejandro sanoi, kun tajusi viimein ja katsoi sitten nolona varpaitaan.
"Ennen kuin päästän teidän lähtemään, minun on annettava sinulle Kassandra jotain, joka kuului äidillesi", Thaellon sanoi tyynenä ja kaivoi vaatteidensa kätköistä pienen kauniin rasian, jonka asetti kauniille valkealle köynnöksen ympäröimälle kivipilarille.
"Äidilleni", Kassandra sanoi hiljaa.
"Niin juuri", Thaellon sanoi ja avasi rasian.

Auringon valo välkehti kauniisti jostain hopeanhohtoisesta esineestä, joka lepäsi rasiassa. Thaellon ojensi kapeat sormensa rasiaan ja nosti sieltä hopeisen kaulaketjun, jossa roikkui kaunis riipus. Riipus oli kuin hopeinen lehtiranka, joka oli kietoutunut vaaleansinisen himmeästi hohtavan kiven ympärille.

"Tämä on muinaisten haltiain käsityötä ja sisältää tietynlaisia voimia ja suojelee sinua matkan aikana. Se suojeli äitiäsi ja se suojelee sinua nyt. Muista, että kun sinulla on tämä riipus, saat apua silloinkin kun se tuntuu mahdottomalta", Thaellon jatkoi ja laittoi korun Kassandran kaulaan.
"Se... se on kaunis", Kassandra sanoi hiljaa ja otti riipuksen sormiensa väliin. Se tuntui viileältä ja kuitenkin hänestä tuntui, kuin jokin olisi sykkinyt syvällä kiven uumenissa. Jokin elävä ja hyväntahtoinen, "kiitos", hän sai sanotuksi.
"No niin on aika sanoa hyvästi ja minä toivotan teille pelkkää hyvää. Teillä on haltiain siunaus yllänne ja olette tervetulleita palaamaan tänne takaisin, koska vain haluatte", Thaellon sanoi ja painoi päänsä kevyeen kumarrukseen.
"Jää hyvästi Thaellon, en koskaan unohda teitä ja teidän ystävällisyyttänne", Kassandra sanoi kohteliaasti ja painoi hänkin päänsä pieneen kumarrukseen.
"Olet todellakin äitisi tytär" Thaellon naurahti, "mutta nyt Dhoel ja Ariavel lähtevät oppaiksenne ja vievät teidän maani rajalle, joka on hyvin lähellä Rihannohin rajaa. Se reitti, jota suosittelen käytettäväksenne, pitäisi olla turvallinen, mutta pyydän kuitenkin ettei teistä yksikään poikkea polulta tai lähde omin päin samoamaan metsään", hän jatkoi.

Dhoel ja Ariavel astuivat edemmäksi ja nyökkäsivät hyväksyvästi. He tekisivät mitä vain heidän herransa pyytäisi.
Lisäksi Thaellon antoi haltiatekoa olevat nuolet ja jouset Alejandrolle ja Anakalille, sillä tiesi heidän tarvitsevan nyt enemmän suojaa kuin koskaan ennen.

"Jää hyvästi, Nólêgaladh. Minä toivon, että me tapaamme vielä joskus", Thaellon sanoi ja nyökäytti päätään kaarnakaiselle.
"Älä sinä siitä murehdi, minä osaan kyllä pitää puoleni", Nólêgaladh vastasi hyväntahtoisesti.
"En murehtisi, jos niin paljon pahaa ei olisi liikkeellä", Thaellon huomautti.
"Ei ole ensimmäinen, eikä varmasti viimeinen kerta, kun jotain pahaa tulen kohtaamaan", Nólêgaladh totesi seesteisesti.
"Hyvä on", Thaellon sanoi ja nyökäytti päätään. Hän jäi paikalleen ja seurasi, kun pieni ryhmä suuntasi kulkunsa metsään  Dhoelin ja Ariavelin johdattamana.


No niin, miten mahtanee jatkua tästä? Vieläkö joku iskee kapuloita rattaisiin, vai pääsevätkö matkalaisemme viimeinkin tapaamaan Malakus lempeän?
Jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa...

Aamuinen valo sädehti kultaisena, siivilöityen viistosti puiden vehreiden latvustojen läpi ja Kassandra kohotti kasvot iloisesti sen lämpöä tervehtien. Polku vietti kevyesti alaspäin, hevosten askellus sitä pitkin oli levännyttä ja siksi niin kovin keveää. Haltijat kulkivat etujoukossa ja katselivat valppaina metsän siimekseen, ollen tarpeen vaatiessa valmiita jännittämään lumotut jousensa vihollista vastaan hyvin nopeasti.

Seurue kulki halki haltijain valtakunnan kaikessa rauhassa, eikä mikään keskeyttänyt heidän kulkuaan. Aurinko kohosi latvustojen ylle ja puolen päivän aikaan haltijat hiljensivät vauhtiaan ja pysäyttivät joukon voimakkaasti vettä syöksevän putouksen läheisyyteen. Kallion lohkareiden yllä säkenöi sateenkaaren värit, kun vesi pirskoutui terävien kivien reunoihin kostuttaen muuten niin kuuman ilman viileällä vesihöyryllä, jonka auringon valo sitten muutti väreiksi. Putouksen alla vesi laskeutui pieneksi lammeksi. Vesi puikkelehti kivien lomitse, virraten maan alaiseksi joeksi lammen perimmäisessä nurkkauksessa - kohdassa, jossa maa nielaisi sen sitten näkyvistä kokonaan.

Kassandra henkäisi ihastuneena ja hyppäsi alas hevosensa selästä päästäkseen lähemmäs ihastelemaan putouksen kauneutta. Näky keräsi myös muiden huomion ja pian yksi toisensa perään laskeutui alas hevostensa selästä.

"Tauon aika", Dhoelin ilmoitti ja talutti hevosen alas putouksen vierustaa pitkin, Ariavel vanavedessään.

"Kannatetaan", Alejandro huokaisi helpottuneena ja seurasi perässä.

"Ehdottomasti kannatetaan!" Kassandra jatkoi ja taputti käsiään yhteen ilahtuneena. Hän halusi malttamattomasti päästä lähemmäs nähdäkseen, lammen ympäristön heidän alapuolellaan. Anakal tyytyi vain nyökkäämään pieni hymy huulillaan vastaukseksi toisille, ja antoi uteliaan katseensa kiertää putouksen ympäristössä.

"Tästä ei ole enää pitkä matka rajalle. Tämä on mitä mainioin paikka pienelle lepohetkelle", Kaarnakainen totesi seuratessaan nuoria alas putouksen juurelle. Mutta, vaikka puuvanhuksen sanat olivatkin rauhalliset ja tyynet, tämän katse kiersi huolestuneena putousta ympäröivän metsän varjoissa.

Se oli huomannut, että puiden varjot olivat pidemmät kuin tavallisesti siihen aikaan päivästä, eikä se pitänyt tunteesta, joka tuli noita metsän varjoja tarkkaillessa. Sillä jokin tuntui pitävän heitä silmällä samalla tavoin, kuin he pitivät silmällä metsää itseään. Valitettavasti heidän sekalainen joukkonsa oli ainoa, joka oli ja pysyi näkyvänä, toisin kuin se jokin, joka metsän syvyyksistä heitä tarkkaili.

Kassandra seurasi haltijoiden esimerkkiä ja kietoi hevosensa kiinni ohueen puun runkoon silmät loistaen. Hän jätti hevoselle pitkät ohjakset, jotta tämä yltäisi syödä ruohoa pitemmältä alueelta ja voisi tarvittaessa kurottautua juomaankin vettä lammen rannasta. Sen tehtyään tyttö istuikin jo lammen reunalla ja uitteli varpaitaan lammen viileässä vedessä, leveä hymy huulillaan. Alejandro ja Anakal seurasivat hänen perässään lammen rantaan ja kuumuutta paeten Alejandro heitti paitansa, sukeltaen veteen niine hyvineen. Pintaan päästyään nuorukainen nauroi iloisesti ja huitoi käsillään kohti Anakalia.

"Tule Anakal, vesi on ihanan vilpoisaa.. vai oletko pelkuri?" Nuori prinssi haastoi ilkikurisella äänellään. Anakal ähkäisi ja alkoi riisua paitaansa pois hieman harmistuneena. Kukaan ei kutsuisi häntä pelkuriksi, ei kukaan. Kyllä hän näyttäisi tuolle prinssin ketkulalle, ettei tätä miestä ole tehty mistään obaasipensaan siirapista.

Ja hetkeä myöhemmin vesi lainehti lammen reunamilla Anakalin sukellettua sen syvyyksiin leuka itsepäisen uhmakkaasti ojennettuna. Kassandran nauru saatteli hyväntuulisena Anakalin uhmakasta sukellusta. Anakalin ilme kertoi enemmän kuin sanat, tämän noustessa pintaan sukelluksista. Vesi oli todellisuudessa vilpoisampaa, kuin miltä se näytti..



*


Eräs taivaansininen, kirkas silmäpari seurasi metsän varjoista, lammen rannalle pysähtyneitä matkalaisia. Kaunis, läpikuultava silmäys pyyhkäisi lammessa uivia nuorukaisia ja pysähtyi sitten pitkäksi aikaa rantakivillä jalkojaan uittelemaan tyttöön. Kapeat sormet pyyhkäisivät kullanvaaleita enkelin kiharoita hajamielisesti, kun tirkistelijä mietti keinoa, kuinka voisi houkutella tuon tytön luokseen ilman, että se herättäisi kenenkään huomiota. Hänen täytyisi ehkä kutsua paikalle flaş, joka nimensä veroisesti kykenee liikkumaan välähdyksen nopeudella. Niin oli tehtävä, ja pian, sillä varjot pitenivät, ja metsässä varjoista voimansa saava paha henki kurotteli kylmillä henkäyksillään jokaista, joka rohkeni metsän syvyyksissä liikkua.


*


Kassandra huokaisi ja pudisteli päätään, kun hänen kuninkaallinen veljensä yritti maanitella häntä veteen uimaan. Kun tämä heitti ilmaan haasteen, jossa kyseenalaistettiin Kassandran rohkeus, tyttö oli viisaampi kuin Anakal. Hän heitti päätään taaksepäin ylpeänä ja laittoi kädet puuskaan eteensä, antaen ruumiinkielen painottaa jokaista sanomaansa sanaa.

"Ehei Alejandro, en minä ole arkajalka! Itse asiassa olen päinvastoin erittäin rohkea kun kieltäydyn kunniasta. Pelkuruutta olisi antaa periksi kiusanteon kohteena olemiselle, joten minulla on leijonan rohkeus", Kassandra vakuutti ja tämän silmissä välähti jotain hyvin samankaltaista ylpeyttä kuin veljensäkin silmissä toisinaan.

"Anteeksi vain Anakal", tyttö vielä lisäsi ja virnisti pahanilkisesti nyrpeän näköiselle serkulleen. Kiusanhenki serkkunaan hän Anakalia edelleen piti, vaikka tiesi nyt, ettei ole sukua Anakalille oikeasti.

"Pyh, pysy sitten siellä, mutta jäät kyllä ilman näitä helmiä, joita lammen pohjassa kasvaa sadoittain..", Alejandro tyytyi vastaamaan tytölle ovelasti hymyillen. Aina oli jotain, jolla sai viimeisen sanan – niin prinssi ajatteli huvittuneena. Kassandra huokaisi jälleen ja pudisti päätään nauru silmissä pilkehtien. Veli oli todella taitava, muttei saisi huijattua häntä lampeen palelemaan – ehei, hän ei sinne menisi, vaikka lammen pohjassa kasvaisi smaragdeja. Sen hän sanoi ääneenkin ja käänsi nopeasti selkänsä, ennen kuin veli keksisi jotain muuta hänen päänsä menoksi. Itse asiassa olisi viisainta siirtyä aivan lammen reunalta kauemmas, ettei tämä saisi päähänsä kantaa häntä veteen väkisin.

Päästyään hieman kauemmas, Kassandra vilkuili haltijoita ja puuvanhuksia, jotka olivat vetäytyneet keskustelemaan lammen toiselle laidalle. Putouksen kohina esti tyttöä kuulemasta, mistä nämä keskustelivat. Tyttö kohautti harteitaan ja asteli Siriuksen luokse kaivamaan säkistään pienen palan leipää ja kaksi omenaa, joista toisen hän antoi Tähdelle ja toisen Siriukselle. Syötettyään omenat hevosille, tyttö laskeutui puunrunkoa vasten maahan syömään leipäänsä. Sirkat sirittivät lammen ympäristössä kymmenpäisenä orkesterina heinien kätköissä ja keveästi ilmassa leijaileva lintujen liverrys putoili alas puiden oksilta.

Syötyään viimeisen suupalallisen leipää, tytön syliin lennähti valkoinen kyyhkynen. Kassandra katseli ihmeissään lintua, eikä uskaltanut liikahtaa, jottei säikyttäisi sitä pois. Kyyhkynen katseli hetken Kassandraa pää kallellaan ja rupesi sitten nokkimaan leivänmuruja tytön sylistä. Kassandra ojensi kätensä varovasti kyyhkysen ylle ja laskiessaan kättä linnun päälle, hän tajusi linnun olevan täysin kesy. Keveästi silitellen tyttö jutteli linnulle ja häntä hymyilytti linnun rohkeus.

"Mistä sinä tänne eksyit?", tyttö uteli linnulta ja sai vastaukseksi vaimean kujerruksen. Tyttö naurahti ja kuljetti sormeaan linnun puhtaan valkoisella selällä. Sitten hänen silmänsä osuivat kyyhkysen jalkaan, johon oli kiinnitetty pieni viesti.

"Mitäs sinulla tässä on?" Kassandra kysäisi ja avasi varovaisesti rullalle käärityn viestin. Viesti oli kirjoitettu kauniilla käsialalla ja se oli osoitettu Kassandralle. Lintu nokkaisi viimeisenkin leivänmurun ja lennähti tiehensä. Hämmentynyt Kassandra yritti nähdä minne lintu lensi, mutta tämä katosi puiden latvustoihin yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.



Hyvä Kassandra,

en ollut uskoa silmiäni nähdessäni sinut lammen rannassa. Ajattelin ensin, että olit joku metsän heidekeistä, jotain sellaista lumoa, joka olisi kenties ottanut sinun hahmosi, houkutellakseen minua uhrikseen metsänjumalten alttarille, mutta huomattuani matkaseurueesi tulin siihen johtopäätökseen, että sinä olet todellakin sinä.

En uskalla lähestyä sinua ystäviesi aikaan, sillä tiedän, etteivät he pidä minusta ja uskovat minun seurani tekevän sinulle pahaa. Mutta, usko pois, he eivät voisi olla enemmän väärässä!

Voisinpa nähdä sinut vielä uudelleen ennen kuin jatkatte matkaa. Jos soisit minulle niin suuren kunnian ja luottamuksen, olisin sanoinkuvaamattoman kiitollinen ja osoittaisin olevani kaiken sen luottamuksen arvoinen.

En voi jäädä pitkäksi aikaa paikoilleni, koska isäni vaatii minua palaamaan luokseen, mutta jos kuitenkin päättäisit tulla minua tapaamaan, jään odottamaan sinua vähäksi aikaa paikkaan, jonne löydät seuraamalla lammen rannasta kolmen suuren kiven takaa lähtevää polkua itään päin.


Uskollisesti sinun kultainen leijonasi,
Aslan



Kassandra tuijotti viestiä hämmentyneenä, eikä tiennyt mitä tehdä.  Hän muisti puuvanhuksen varoituksen, muttei voinut silti uskoa, että tuo vaalea nuori mies voisi millään olla niin paha kuin väitetään. Ehkä väärinymmärretty, muttei paha. Hetken aikaa epäröityään tyttö päätti karistaa epäilykset mielestään. Mitä pahaa siinä olisi, jos hän kävisi vain nopeasti tervehtimässä uutta ystäväänsä? Voisihan hän ottaa mukaansa miekkansa, ihan vain varmuuden vuoksi, jos viestin lähettäjä ei olisikaan ollut Aslan.

Tyttö kääri varmuuden vuoksi viestin takaisin rullalle ja sitoi sen nauhalla kiinni pieneen kiveen, jonka laittoi sitten Anakalin vaatepinon päälle näkyviin.  Oli parempi jättää viesti olinpaikastaan muille, jos hän sattuisi vaikka eksymään matkalla. Ja, jos Aslania ei näkyisi pian polun varrella, tyttö kääntyisi takaisin ja unohtaisi koko jutun. Tällaisien ajatusten siivittämänä tyttö haki miekkansa puunjuurelle laskemansa säkin kätköistä ja kiersi lammenrantaa, kunnes löysi etsimänsä. Hetken kuluttua hän katosi metsän vihreään siimekseen, lintujen kimeiden kiljahdusten saattelemana.

"Mitä siellä tapahtuu..?" Alejandro kysyi ja kohotti päätänsä juuri sillä hetkellä kun Anakal ruiskutti vesilastin käsillään nuoren prinssin kasvoille.

"Ai missä?" Anakal kysyi ja katseli huvittuneena, kuinka Alejandro pyyhki kasvojaan ja purskautti suustaan vesiryöpyn. Kevyen yskinnän jälkeen prinssi kykeni jatkamaan, vaikka sen olisi tehnyt mieli antaa uudelle ystävälleen samalla mitalla takaisin.

"Linnut, tuolla noin. Ne pitävät outoa mekkalaa." Alejandro sanoi ja osoitti kädellään suuntaa, jonne Kassandra oli juuri hetkeä aikaisemmin kadonnut. Anakal kohautti harteitaan laiskasti, mutta jäykistyi sitten ja terästi katsettaan.

"Missä Kassandra on?" Hän kysyi ja etsi tyttöä huolestuneena katseellaan.

"En tiedä, ehkä meidän pitäisi kysyä toisilta." Alejandro tuumi ja alkoi uida rantaa kohti riuskin vedoin. Anakal kiirehti hänen peräänsä pahojen aavistusten vallassa. Saattoihan tyttö toki olla jossain lähiympäristössä kivien tai puiden takana keräämässä vaikka marjoja, mutta kaiken tapahtuneen jälkeen olisi viisainta tarkistaa asia mahdollisimman nopeasti.

"Mitä hittoa..?!" oli Anakalin ensimmäiset sanat, kun hän pääsi rannalle vaatteidensa luokse. Vettä päältänsä ravistellen nuori prinssi harppoi hänen viereensä ja he kumpikin katsoivat ihmeissään kiveen köytettyä kääröä.


*


Kassandra hyräili iloisena jotain vanhaa kansanlaulua, jonka mummo oli joskus lapsena hänelle opettanut. Kevein askelin, hän asteli polkua pitkin ja katseli ihastuneena, kuinka jättimäisen suuret perhoset lennähtelivät metsän aurinkoisilla kumpareilla kasvavien, kauniiden kukkien ympärillä. Yksi perhonen lennähti suoraan Kassandraa kohti ja kun tyttö ojensi sormensa, perhonen laskeutui sen päälle lepäämään ja siipiään levittelemään.

"Oletpa sinä kaunis", tyttö sanoi ihastuneena kun perhonen lennähti pois hänen sormeltaan.

Samalla hetkellä, kuin tilaisuutta hyväksi käyttäen, voimakkaat kädet tarttuivat kovakouraisesti Kassandraan takaapäin. Tyttö kiljahti juuri ennen kuin kovat kourat tukkivat hänen suunsa ja hänen maailmansa pimeni varoittamatta. Tytön kiljahdus nostatti ilmaan lintulauman, jotka räpiköivät ympäriinsä sekasorron vallassa lajitovereilleen säikähtäneenä varoituksiaan huudellen.

Myös Aslan kuuli Kassandran huudon ja tunnisti tämän tytön ääneksi. Hän lähti juoksemaan polkua pitkin lammen suuntaan, päätään huolestuneena puistellen. Nuorukainen aavisti, että jotain pahaa oli tapahtunut ja toivoi, ettei hän itse ollut jollain tavalla aiheuttanut hankaluuksia Kassandralle.

Epäilys oli usein aiheellinen, koska jostain hämäräperäisestä syystä hänen ympärillään tapahtui aina kaikenlaista pahaa ihmisille, joiden kanssa hän oli tekemisissä. Ei hän toki koskaan mitään pahaa kenellekään halunnut, eikä tietoisesti ainakaan tehnyt omasta mielestään, mutta siitä huolimatta kaikenlaista sattui ja tapahtui, aivan hänen tahtomattaan. Saattoi syynä olla joskus hänen piittaamattomuuskin toisten kohtalosta, mutta tällä kertaa hän todella välitti ja olisi antanut mitä vain, pitääkseen Kassandran poissa vaikeuksista.


*


Varjot alkoivat pidentyä nopeutuvaa vauhtia, vaikka oli vielä varhainen iltapäivä. Tuntui kuin metsän syvyyksissä, synkissä ja pimeissä onkaloissa, väijyskelevä paha henkiolento olisi vaistonnut levottomuuden, joka lammen läheisyydessä leijaili ihmismielistä.

Se raotti hapanta suutaan ja lipoi kuivaksi rohtuneita huuliaan nälkäisenä. Se virutti mieltään ja antoi hämärän seitin pidentää ensin puiden ja pensaiden varjoja, ja sitten pikku hiljaa, levittäytyä metsän syvyyksistä kohti yhä vain levottomampia ihmisiä.

Ja pian, hämärän laskeuduttua, se aloittaisi vatsanpohjaa kutkuttavan jahdin, saadakseen herkutella mehevillä verta sykkivillä sydämillä, jotka suihkuaisivat suoraan hänen suurten kämmentensä välistä kuin punainen meri, joka aaltoilee suolaisena ja lämpimänä levottomasti kuohuen. Nälissään levottomasti liikahdellen tuo otus saattoi jo kuvitella mielessään, kuinka kauhistuneissa ihmissilmissä lasittuva elämä, juoksisi pois hänen käsiensä otteessa. Ja otus imisi tuon elämän itseensä, herkullisen sykkivän elämän.

Ja pian, hämärän laskeuduttua, se aloittaisi vatsanpohjaa kutkuttavan jahdin, saadakseen herkutella mehevillä verta sykkivillä sydämillä, jotka suihkuaisivat suoraan hänen suurten kämmentensä välistä kuin punainen meri, joka aaltoilee suolaisena ja lämpimänä levottomasti kuohuen. Nälissään levottomasti liikahdellen tuo otus saattoi jo kuvitella mielessään, kuinka kauhistuneissa ihmissilmissä lasittuva elämä, juoksisi pois hänen käsiensä otteessa. Ja otus imisi tuon elämän itseensä, herkullisen sykkivän elämän.

***

Nólêgaladh ja Naavaparta vaikenivat. Kumpikin heistä oli tuntenut hyvin voimakkaana tuon muinaisen pahuuden, joka oli niin lähellä. Aivan liian lähellä. Myös haltiat olivat tunteneet saman ja nähneet synkät pikimustat varjot, jotka pitenivät ja saivat metsän näyttämään luonnottomalta ja vääristyneeltä, kuin pahin painajainen.

"Se on täällä", Dhoel kuiskasi, käden hamuillessa vaistonvaraisesti haltiajousen kädensijaa ja toisella nuolia, vaikka järki sanoikin, ettei niistä ollut nyt hyötyä.

Tuo huokuva pahuus, joka läheni ja tihentyi, tuntui kietovan mustat lonkeronsa jokaisen ympärille ja nauttivan siitä. Viimein myös Anakal ja Alejandro tunsivat sen. Kummankin suusta pääsi tahaton huudahus ja ensimmäinen ajatus oli paeta, juosta pois tuon pahan ulottuvilta, joka tuntui rutistavan heidän sydämiään näkymättömään kouraansa.

"Mitä hittoa tämä on?" Alejandro sai viimein sanotuksi ja tunsi miten villisti hänen sydämensä hakkasi. Hän ei muistanut milloin viimeksi oli ollut näin peloissaan, kenties ihan pienenä poikana painajaisista herättyään ja sittenkin tämä oli jotain muuta kuin painajaisten aiheuttama kauhu. Tämä oli jotain paljon todellisempaa ja hänestä tuntui, että menettäisi pian järkensä, jos ei pääsisi pakoon.

"Wendigo", Ariavel kuiskasi ja värähti, kuin olisi tuntenut sen kylmät pitkäkyntiset kourat sydämensä ympärillä.

Tuon nimen lausuminen sai aikaan kylmän tuulenpuuskan, joka havisutti niin puiden, kuin kaarnakaisien oksia, riipien irti lehtiä ja sai aiemmin niin tyynen veden pinnan väräjämään. Kaikki valo ikäänkuin pakeni ja metsä hiljeni äänettömäksi, vain tuon pahantahtoisen olennon he kuulivat ja se ääni oli jotain sellaista, joka kylmäsi kovahermoisimmankin sisukset.

Myös levottomana liikehtivä vesi muuttui mustaksi ja kylmäksi, kuin sen alle olisi avautunut pohjaton kuilu. Hevoset tempoilivat hermostuneina ja yrittivät päästä irti, paetakseen tuota pahuutta, joka huokui metsän pimeistä varjoista ja joka kurotteli kohti niiden sisintä.

Jopa Nólêgaladh ja Naavaparta olivat jähmettyneet paikoille, mutta koska he olivat ikivanhaa kansaa, ei tuo pahuus saanut heistä niin tiukkaa otetta, kuin muista. Niin monta elämää oli tuo pahuus vienyt ja niin monta hyvää metsänhenkeä se oli onnistunut muuttamaan.

Mutta näihin kahteen ikivanhaan kaarnakaiseen, sen voimat eivät pystyneet. Kerran vuosituhansia aiemmin se oli yrittänyt, kun Nólêgaladh oli ollut vielä nuori, mutta se ei ollut onnistunut, eikä se tulisi onnistumaan nyt.

Nólêgaladh sulki silmänsä ja keräsi kaiken tahdonvoimansa, sillä hän tiesi, että jos nyt antaisi periksi, ei jäljelle jäisi yhtäkään elävää sielua kertomaan, mitä oli tapahtunut. Syvältä kaarnakaisen uumenista kohosi ääni tummana ja matalana, kun se mumisi hiljaa loitsua, joka oli vanhempi kuin kaarnakaiset. Naavaparran ääni yhtyi Nólêgaladhin ääneen sointuisana ja syvänä.

Alejandrosta ja Anakalista tuntui, kuin nuo äänet olisivat kumisseet niin heidän sisällään, kuin kaikkialla heidän ympärillään. Se voimistui ja paisui kuin ukkospilvi.

***

Aslan kuuli myös tuon äänen ja tunsi sen sisimmässään. Hän tiesi, että kaarnakaiset yrittivät häätää pahan, mutta hän ei tiennyt ehtisivätkö ne ajoissa. Pakokauhu oli täyttänyt hänen muutoin niin pelottoman sydämensä ja hän loikki pitkin metsää kuin vauhkoontunut hirvi, Kassandraa etsien. Tavallaan hän tiesi missä tämä oli ja kuitenkaan ei.
Aslan tunsi olevansa nyt pahemmassa kuin pulassa ja tiesi, että jotain olisi tehtävä ja pian tai hän joutuisi maksamaan hinnan, joka olisi liian korkea jopa hänen maksettavakseen.

"Kassandra!" Aslan huusi ja poukkoili kompastellen eteenpäin metsässä, jonka tuo pahuus oli kietonut sysimustiin lonkeroihinsa.

Mitä voimakkaammin kaarnakaisten ääni kuului, sitä enemmän tuo pahuus alkoi hellittää ja vetää pois mustia, pimeitä lonkeroitaan. Viimein pitkältä tuntuneen ajan kuluttua se vetäytyi kokonaan pois. Kaarnakaisten taika oli sille liikaa, eikä se halunnut ruveta tukkanuottasille noin voimakkaiden metsänhenkien kanssa.

Varjot kutistuivat ja palautuivat ennalleen, synkkä taivas muuttui jälleen siniseksi ja kauniiksi, auringon helottaessa taas täydellä terällä.
Metsä oli yhä hiljainen, mutta viimein punarinta uskalsi laulaa ja sai vastauksen palokärjeltä, joka nakutti sarjan vanhaan keloon. Hiljalleen metsän eläimet uskaltautuivat piiloistaan ja pian metsä oli taas kuin ennen, elämää täynnä.

Pakokauhu alkoi hellittää ja Aslan alko ajatella selkeämmin. Hän rauhoittui ja alkoi liikkua harkitummin ja suuntaan, jonne jokin häntä veti magneetin lailla. Viimein hän tuli aukealle, jossa oli kaunis kukkaketo. Tuon kedon keskellä makasi jokin ja sydän jätti lyönnin väliin.

"Kassandra!" Aslan huudahti ja juoksi tuon hoikan hahmon luo, joka makasi kukkien keskellä, mustat hiukset levällään ja kasvot kalpeina.
Aslan polvistui Kassandran viereen ja katsoi tämän kasvoja, jotka näyttivät niin liikkumattomilta, kuin vahanuken kasvot.

"Kassandra, ei", Aslan henkäisi ja nosti tytön vahvoille käsivarsilleen.

***

"KASSANDRA!" Tarkan huusi ja hänen silmänsä rävähtivät auki. Hän tunsi yhä sen pahuuden, jonka oli unessaan tuntenut. Hevonen hänen allaan säpsähti nuorukaisen äkkinäistä liikettä ja hirnahti.

"Mitä nyt?" Şah Yılan kysyi ja kääntyi huolestuneena katsomaan prinssiä, jonka päivettyneet kasvot olivat valahtaneet valkoisiksi. Hänkin oli tuntenut jotain pahaa hetki sitten, mutta se tunne oli kaikonnut yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

"Kassandra on pulassa", Tarkan sanoi kiivaasti hengittäen. Vaikka hän ei tyttöä tuntenut, tunsi hän kuitenkin syvää huolta tästä ja pelkoa tämän puolesta. Sydän hakkasi yhä villisti, kuin hän olisi juossut jotain pakoon, "minun on päästävä hänen luokseen ja nopeasti sittenkin", hän jatkoi liikehtien levottomana hevosensa selässä, mikä sai ratsukin levottomaksi.

"Rauhoitu, kaikki järjestyy kyllä", Şah Yılan sanoi tyynnyttelevään sävyyn, joka tuntuikin tepsivän ja nuori prinssi alkoi hiljalleen rauhoittua.

***

Joen rannalla kauhtuneeseen kaapuun pukeutunut mies hätkähti hereille ja tuijotti suurin silmin eteensä. Jokin oli rikkonut hänen mietiskelynsä ja hetken ajan hän tunsi sydäntä puristavaa kauhua. Mutta vain hetken ja se oli pian ohi.
"Kassandra", Malakus sanoi hiljaa ja toivoi sydämestään, että kaikki oli hyvin, sillä niin paljon oli vielä tehtävä, ennen kuin tytön tehtävä olisi päätöksessä.

***

Aslan kantoi Kassandraa ja eteni puolijuoksua, kohti paikkaa, jossa seurue oli päättänyt levähtää. Hän ei nyt välittänyt nuhteista, jotka saisi Nólêgaladhilta tämän typerän tempun takia.

Hän ohitti aukean ja seurasi mutkittelevaa polkua, kunnes saapui paikalle, jossa muut olivat.
"Minä... minä olen pahoillani", Aslan sanoi hengästyneenä ja laski Kassandran hellävaroen maahan, astahtaen sitten hivenen kauemmaksi tästä.

"Aslan!" Nólêgaladh ärjäisi ja sen silmät hehkuivat pidätellystä raivosta, jota tämä aniharvoin tunsi yhtä paljon kuin nyt, kun hänen oksansa kietoutui Aslanin nilkkaan tiukasti ja nosti nuorukaisen ilmaan. Hän oli hyvin vihainen nuorukaiselle, sillä tämä oli saattanut kaikki vaaraan. Toki hän tiesi, ettei nuorukainen ollut kutsunut Wendigoa paikalle, mutta ei se silti vähentänyt hänen suuttumustaan.

"He... hei Nólêgaladh", Aslan änkytti, eikä edes yrittänyt päästä vapaaksi.


No niin, nyt kun tässä on vaihteeksi aikaa ja olen pirteä, niin tässäpä teille pätkänen tarinaa. Mitenkähän mahtanee jatkua tästä?

Puuvanhus heilutti Aslania ilmassa kuin pesuriepua, kunnes Naavaparta laski oman oksansa vihaisen Nólêgaladhin rungolle ja lausui rauhallisesti,
"Ystävä hyvä, laske poika alas, jotta voimme kuulla mitä oikein tapahtui."

Puuvanhus puhahti raivostuneena ja irrotti otteensa kesken ravistelun, jonka seurauksena Aslan tipahti heinikkoon kovaäänisesti tömähtäen. Haltijat jännittivät jousensa Aslania kohti ja samassa huolestunut Alejandro ryntäsi Kassandran luokse järkyttynyt Anakal vanavedessään.

Aslan kohottautui pystyyn ja pyyhki likaa pois housuistaan säikähtäneenä. Puuvanhuksen oksa ojentautui nuorukaista kohti ja pysähtyi muutaman sentin päähän tämän likaisiksi ryvettyneistä kasvoista. Aslanin silmistä heijastui katumus, ja puuvanhus näki sen paremmin kuin hyvin.

"Mitä sinä nyt olet mennyt tekemään, senkin kelvoton husvotti!", Kaarnakainen huudahti ja tämän runko tärisi kiukun voimasta.
"En tehnyt mitään." Aslan puolustautui edelleen hieman säikähtäneenä ja katsoi eteensä työntynyttä uhkaavaa oksaa. Nuorukaisen pää oli hieman sekaisen moisen ravistelun jäljiltä ja syyllisyydentunne sai hänet painamaan katseensa alaspäin surkeana.
"En tiedä mitä tapahtui. Kuulin hänen huutonsa, sitten linnut lehahtivat lentoon ja varjot alkoivat muuttaa muotoaan. Vannon, etten koskenutkaan häneen. En tehnyt mitään väärää, halusin vain tavata hänet. Ihan totta!" Nuorukainen vakuutti ja painoi kätensä rinnalleen sanojensa painoksi.
Puuvanhus kumartui uhkaavasti kohti Aslania ottaakseen pojan uudelleen käsittelyynsä, mutta Alejandron hämmästynyt huudahdus pysäytti tämän niille sijoilleen.

"Katsokaa! Kassandran haltijakoru hehkuu. Mitä se tarkoittaa?"
Nuorukainen poimi korun käteensä ja katseli sitä kummastuneena. Koru hehkui hopeisena Kassandran tavanomaista kalpeampaa, hennosti kohoilevaa povea vasten mystistä himmeää valoa.
"Se on kuuma, miten se on mahdollista? Mikä sai sen kuumentumaan?" Nuori prinssi ihmetteli ääneen.
Muutkin kerääntyivät tytön ympärille ja Kaarnakainen totesi pehmeäksi ja mietteliääksi muuttuneella äänensävyllä,
"Haltiain taikaa."
Alejandro laski korun kädestään takaisin tytön povea vasten lepäämään ja riisui oman viittansa sisarensa päälle suojaksi. Hän katseli tyttöä hetken aikaa huolestuneena.
"Hänellä ei ole varmastikaan hätää. Luulen, että jokin säikäytti hänet pahanpäiväisesti ja sai hänet pyörtymään." mies mutisi ja sipaisi hellästi Kassandran kalpeata poskea.

Anakalin huolesta kurtistuneet kulmat silenivät kun hän muisti, kuinka Kassandra oli nuorena tyttönä joskus nukahtanut karjamarkkinoilla vasikoiden aitaukseen ja aiheuttanut katoamisellaan hirmuisen mekkalan. Kaikki naapurit oli valjastettu tyttöä etsimään, kun tämä oli maannut heinäkasassa pienten vasikoiden nukkuessa tämän ympärillä kylki kylkeä vastatusten autuaan tietämättömänä kaikesta siitä huolesta, jonka hänen katoamisensa oli saanut aikaan.  Muisto sai Anakalin hymyilemään pienesti ja nuorukainen sai osakseen kummastuneita katseita hymynsä johdosta. Huomattuaan kummastuneet katseet Anakal kohautti vain olkapäitään hymyillen ja sanoi,
"Tuli vain mieleen, että Kassandralla on aina ollut taipumus herättää huolta, mutta loppujen lopuksi hänellä ei ole ollut koskaan todellista hätää. Katsotaanpa vain, muutaman tunnin sisällä hän virkoaa ja kiusaa meitä turhanpäiväisen hätäilyn takia."


*


Koska seurue ei tiennyt Kassandran tajuttomuuden syytä, heidän täytyi jäädä lammen rantaan odottamaan tytön virkoamista kun iltakin alkoi hiljalleen tehdä tuloaan. Jos tyttö pysyisi tajuttomana, he tekisivät aamulla puusta kantovuoteen, jolla he saisivat kuljetettua tämän kahden hevosen tukemana Rihannoniin saakka.

Leiriytymispäätöksestä huolestuneet haltijat käyttivät oman kansansa taikaa suojatakseen lammenympäristöä ulkopuolisten tunkeilun varalta. Pian heitä ympäröi näkymätön suoja, joka piti heidät piilossa ylimääräisiltä silmiltä. Se ei pitäisi ehkä pahaa metsänhenkeä loitolla, mutta ehkä tuo ikivanha pahuus ymmärtäisi pysyä poissa tällä kertaa puuvanhusten tieltä hävittyään aiemman voimain mittelön.

Niin saapui hämärä ja hopeinen kuu nousi vanhan haltijainmetsikön ylle salaperäistä valoaan hohtaen. Osa seurueesta asettui nukkumaan ja pari heistä jäi vuorollaan vahtiin pitämään silmällä Kassandraa ja lammen ympäristöä tunkeilijoiden varalta. Myös Aslan laski päänsä alas nurmimättäälle ja katseli surullisena yksin lammen rannalla lepäävää tajutonta Kassandraa.

Aslan tiesi, että sai olla kiitollinen päästyään puuvanhusten käsittelystä pelkällä säikähdyksellä. Vaikkakin hän ymmärsi, etteivät Kaarnakaiset tai kukaan seurueesta luottaneet häneen yhtään enempään kuin kettuun, joka olisi laitettu kanatarhan vahdiksi. Ajatuksiinsa vaipuneena Aslan tarkkaili kuunvalossa lepäävää tyttöä ja toivoi, että tämä nostaisi kauniit kasvonsa ylös ja havahtuisi kertomaan, mitä oli tapahtunut.



*


Mustanpuhuva tiheärunkoinen haltijametsä kohosi kurotellen hopeista kuuta. Lammen vesi aaltoili tummanhehkuisena, kuin sen pinta olisi ollut hopeista tinaa ja syvyydet täynnä tummaa salaperäistä samettia.

Ariavel päätti juuri kierroksensa lammen ympäristössä ja laskeutui nuotion äärelle lämmittelemään. Se ei ollut huomannut mitään erikoista leirialueella, ja tunsi sen vuoksi levollisuutta. Nólêgaladh liikahti kohti nuotiota, ja pian haltijat ja puuvanhus kävivät keskustelua haltijoiden kielellä, jonka myös Kaarnakaiset taisivat halutessaan. Haltijoilla oli jo selvästi ikävä omaan kyläänsä, joten puuvanhus ilahdutti ystäviään puhumalle heille heidän omaa kieltään. Myös Naavaparta liittyi keskusteluun ja pian ilmassa leijaili kuiskauksina ikivanha, pehmeäsointinen puheennuotti.

Tuo puheen hiljainen sorina veti Kassandran tajuttomuuden mustasta pimeydestä. Ja hetken aikaa tyttö vain räpytteli silmiään ihmeissään ja yritti ymmärtää, missä oikein oli. Hitaasti hän kohottautui istumaan ja päivän tapahtuman alkoivat hiipiä hänen mieleensä. Kuka hänen kimppuunsa oli käynyt ja miten hän oli päätynyt takaisin lammenrantaan?

Kassandra huomasi nuotion ja sen läheisyyteen kerääntyneet keskustelijat. Tyttö oli juuri aikeissa kohottautua pystyyn ja liittyä muiden seuraan, kun jokin kiinnitti hänen huomionsa lammessa. Lammen kivikkoinen pohja näytti kummallisesti täyttyvän valosta ja Kassandra vilkaisi ihmeissään taivaalle. Kykenikö kuu valaisemaan lammen noin erikoisella tavalla..? Ei, se ei ollut kuu, jonka valo toki valaisi lammen seudun kalpealla hehkullaan. Se oli jotain muuta, jotain kirkkaampaa.

Kauneudesta lumoutuneena tyttö hivuttautui lähemmäs ja katseli hämmästyksen sekaisella ilolla lammen syvyyksiin. Pohja todellakin välkehti valkoista valoa ja lähemmin tarkasteltuna valonlähde sai kun saikin selityksensä. Salaperäinen hehku oli peräisin sadoista helmistä, jotka levittäytyivät kaikkialle pohjan sopukoihin. Ihastuneena Kassandra kumartui lähemmäs ja ojensi kätensä poimiakseen rantavedestä yhden noista ihmeellisistä helmistä. Hän nosti helmen käteensä, ja se hehkui tytön kämmenen suojissa puhtaan valkoisena.

Tyttö oli niin ihastunut helmen kauneuteen, eikä hän siksi osannut olla varuillaan. Ja miksi olisikaan, sillä kuka nyt osaisi aavistaa, että jokin niin kaunis, voisi pitää sisällään niin suuren vaaran. Jotain vaaleaa liikahti putouksen juurelta salamannopeasti kohti tyttöä. Se liukui lammen syvyyksissä kieppuen kuin pyörretuuli ja kohottautui ylös pintaan aivan Kassandran vieressä niin äänettömästi, ettei tyttö huomannut mitään kaunista helmeään ihastellessaan.

Olento oli silmiä särkevän kaunis ja sen surullinen katse viivähti Kassandran kasvoissa. Tuo vaalea alaston olento, jolla oli lumoava naisen vartalo ja mitä suloisimmat ihmiskasvot, kohottautui ylös rantavedestä. Sen mustat hiukset valuivat houkuttelevasti rintojen päälle kun se nousi seisomaan rantakivikkoon Kassandran viereen. Kuka tahansa ihmismies olisi voinut menettää järkensä, nähdessään olennon kauneuden.

Kassandra kohotti vastahakoisesti katseensa hohtavasta helmestä vaistotessaan jonkin lähestyvän häntä, mutta säikähti sitten nähdessään olennon vieressään. Olento kallisti päätään surumielisesti hymyillen ja tarttui yllättävän rajuin ottein tyttöä käsivarsista. Kassandra tuijotti silmät suurina käsivarsiaan piteleviä teräväkyntisiä sormia. Kynsien eläimelliset kärjet upposivat ihoon ja saivat tytön vuotamaan verta pistokohdista.

"Et olisi saanut ottaa sitä, olen hyvin pahoillani." Olento sanoi ja paljasti terävän hammasrivistönsä. Kauniit kasvot vääntyivät hirvittävään painajaismaiseen irveeseen, eikä olennon aikeet jääneet Kassandralle epäselväksi. Olennon iljettävän pahanhajuinen henkäys syöksähti vasten tytön kasvoja kun kammottavat ulospäin työntyvät piikkihampaat kallistuivat kohti Kassandran kaulaa.


*


Aslan heräsi johonkin unen ja valveen sekaisesta horroksestaan. Se ei ollut sallinut itsensä nukahtaa sikeään uneen, koska tunsi syyllisyyttä tapahtuneesta ja koki velvollisuudekseen pitää tyttöä silmällä, kunnes tämä palaisi tajuihinsa. Yö oli sujunut rauhallisesti, mutta nyt jokin kiinnitti hänen huomionsa. Aslan siristi silmiään ja huomasi kuinka lampi hohti eriskummallista valoa. Sitten, aivan yllättäen Kassandra kohottautui istumaan. Aslan hymyili helpottuneena. Tyttö oli kuin olikin palannut tajuihinsa.

Nuorukainen nousi hitaasti pystyyn, mutta pysähtyi sitten miettimään, mitä hän sanoisi Kassandralle. Hei, muistatko minut? Menetit tajuntasi kun olit tulossa minua tapaamaan. Se ei ollut minun vikani mitä sitten ikinä tapahtuikin.. en se ollut minä, anna anteeksi.. äh, anna anteeksi? Mitä minä pyydän anteeksi, sitä että halusin tavata hänet...? EI, tämä on ihan typerää, mene nyt sinne ja ole mies! Et ole tehnyt mitään pahaa hänelle.. ethän? - -

Aslanin mietteet katkesivat ja hänen huomionsa kiinnittyi uskomattomaan naiseen, joka nousi hohtavasta vedestä maailman kauneimman nymfin tavoin, houkuttelevasti ja täynnä käsin kosketeltavaa surumielisyyttä. Kuin magneetin vetämänä nuorukainen alkoi lähestyä tuota hämmentävää naista, eikä hän enää muistanut, mitä oli juuri hetki sitten miettinyt. Nainen lähestyi Kassandraa, ja.. mitä ihmettä, tämä tarttui käsivarsista kiinni tyttöä.

Kaunis olento muuttui Aslanin silmien edessä painajaismaiseksi hirviöksi, eikä tämä kyennyt tekemään muuta kuin tuijottamaan kauhistuneena olennon teräviä hampaita ja eteerisen vihreinä kiilteleviä lasittuneita silmiä. Hyvä Jumala, se aikoo käydä Kassandran kimppuun.. ja sinä seisot siinä ihmettelemässä naisen kauneutta.. eihän se ole edes nainen vaan jokin ilkeä harpyija tai jokin muu kammottava olio.. tee jotain!

Aslan huudahti hädissään varoituksen ja ryntäsi heitä kohti niin nopeasti kuin suinkin kykeni. Olento jähmettyi paikoilleen huomatessaan Aslanin, sitten se veti kammottavat terävät hampaansa piiloon ja nykäisi kauhusta paikoilleen jähmettyneen Kassandran mukanaan lammen syvyyksiin.

"Eiihh!!" Aslan huusi kauhuissaan ja sukelsi heidän peräänsä. Huuto kajahti hämärän haltijametsän syvyyksiin ja havahdutti sekä nukkuvat, että nuotion äärellä keskustelevat yllättävällä hädällään.



Mitenpä tämä jatkuupi..?

"Eiihh!!" Aslan huusi kauhuissaan ja sukelsi heidän peräänsä. Huuto kajahti hämärän haltijametsän syvyyksiin ja havahdutti sekä nukkuvat, että nuotion äärellä keskustelevat yllättävällä hädällään.

He katselivat lammen pintaa, joka oli jälleen tyyni, eikä helmienkään hehkusta ollut enää jälkeäkään. Oli vain tyyni metsälampi, jonka reunamilla kasvoi lumpeenlehtiä ja kukkia sulassa sovussa osmankäämien ja muiden vesikasvien kanssa.

Lumpeiden seassa uiskenteli muutama sorsa, jotka nekin näyttivät siltä, kuin mitään ei olisikaan tapahtunut.

"Missä ovat Aslan ja Kassandra?" Alejandro uskaltautui kysymään, muttei saanut vastausta.
"Veden hengettären kynsissä, eikä minulla ole valtaa häneen, sen enempää kuin haltioillakaan", Nólêgaladh sanoi hiljaa ja kurtisti naavaisia kulmiaan.
"Kai me voimme jotain tehdä?" Anakal kysyi ja katsoi kaarnakaista toiveikkaana.
"Emme voi tehdä muuta kuin odottaa", Nólêgaladh sanoi hitaasti, mietteliäs ilme kaarnaisilla kasvoillaan. Hän tiesi, että jos Aslan oli mennyt Kassandran perään, saattaisi tällä olla pienen pieni mahdollisuus päästä vapaaksi, "Aslan meni hänen peräänsä", hän jatkoi viimein ja sulki silmänsä hetkeksi.

***

Pinnan alapuolella tuo veden valtiatar vei Kassandraa mukanaan yhä syvemmälle, veden syvyyksiin, Aslanin seuratessa heitä, vaikka keuhkoja alkoi jo poltella hapen puute.

Viimein he saapuivat vedenalaiseen linnaan, joka muodostui mustista teräväreunaisista kivistä, joiden pintaa peittivät levät, näkinkengät ja muu vedenalainen kasvillisuus. Veden valtiatar ui sulavasti sisään röpelöisestä suuaukosta, Kassandra mukanaan.

Aslan keskitti kaiken tahdon voimansa ja voimansa ja potki lisää vauhtia ja ehti kuin ehtikin linnan muurien sisäpuolelle, ennen kuin simpukoiden peittämä laskuportti ehti sulkeutua.

Ihmeekseen Aslan huomasi, että pystyi hengittämään linnan sisäpuolella. Se oli siis jonkinlaisen kuplan sisällä, hän päätteli ja suuntasi sinne, minne oli nähnyt veden valtiattaren menevän.

Hän eteni niin nopeasti kuin pystyi ja yhyttikin tämän suuressa luonnon muovaamassa salissa, jonka lattia oli sileää hienoa hiekkaa. Tuo hiekka kimmelsi himmeässä valossa.
"Valtiatar", Aslan uskaltautui sanomaan ja tuijotti tuota solakkaa valkeaihoista hahmoa silmät pelosta laajenneina.

"Miksi tulit tänne?" Valtiatar kysyi ja sen ääni kuulosti sihinältä.

"En voi antaa teidän ottaa häntä vangiksenne", Aslan sanoi, keräten kaiken rohkeutensa tulevaa koitosta ajatellen.

"Miten kuvittelit voivasi estää minua?" Valtiatar kysyi huvittuneena. Häntä miellytti nuoren miehen rohkeus yhtä paljon, kuin tämän ulkonäkökin.

"En... en voikaan estää teitä mitenkään, mutta..." Aslan aloitti ja vaikeni hetkeksi, miettien oliko tämä sittenkään hyvä idea, mutta katsottuaan Kassandran kauniita kasvoja, hän teki päätöksensä", "mutta voin ehdottaa vaihtokauppaa", hän jatkoi ja katsoi suoraan valtiattaren mustiin silmiin.

"Millaista vaihtokauppaa?" Valtiatar kysyi kiinnostuneena ja lähestyi nuorukaista sulavasti liikkuen.

"Päästäkää Kassandra, niin minä jään tänne hänen sijastaan", Aslan sanoi, eikä liikahtanutkaan, vaikka valtiatar olikin niin lähellä, että hän saattoi haistaa tämän pahanhajuisen hengityksen.

"Niinkö", Valtiatar sanoi pehmeällä äänellä ja muutti muotoaan. Hän näytti taas mitä ihanimmalta neidolta, jolla oli valkea iho ja vain mustat pitkät hiukset alastoman vartalonsa peittona.

"Niin", Aslan sanoi ja henkäisi syvään, sillä näky sai hänet jälleen miltei sekapäiseksi, "ette menetä mitään vaihtokaupassa, sillä Kassandra on vain tavallinen kuolevainen, kun taas minä... minulla on voimia, joista ihmiset voivat vain uneksia. Siksi pyydän ja rukoilen teitä ottamaan minut hänen sijastaan ja olen teidän orjanne ikuisesti", hän yritti pitää äänensä tasaisena ja ilmaista asiansa mahdollisimman kohteliaasti.

"Hyvä on" Valtiatar sanoi tyytyväisenä ja napsautti pitkiä teräväkyntisiä sormiaan, jolloin Kassandra ikäänkuin katosi ja paikalle jäi vain Aslan, joka nyt oli valtiattaren omaisuutta.

***

Ylhäällä, ilta oli vaihtunut yöksi ja jokainen oli vetäytynyt jo nukkumaan, kun äkkiä kuohuva vesi herätti heidät. Jokainen ryntäsi rannalle katsomaan mitä oli tekeillä ja katseli hämmentyneenä märkää mustatukkaista olentoa, joka kiskoi itsensä kömpelösti rantaheinikolle.

"Kassandra", Alejandro huudahti ja juoksi märän mytyn luokse, joka yski ja hytisi.

Hetkeen Kassandra ei käsittänyt mitä oli tapahtunut ja muisti vain sen unenomaisen tapahtuman, joka nyt vaikutti vain pahalta unelta.

"Aslan", Kassandra parahti ja riuhtaisi itsensä irti Alejandron otteesta ja polvistui lammen rannalle. Hän katseli tummaa vettä, joka oli jälleen tyyni ja rauhallinen.


No niin, tässä tällainen jatkopalanen. Pahoittelut, että jäi näin tyngäksi, mutta mua häirittiin ja lisäks tässä pitäs liikkeellekin lähteä.
Mutta miten mahtaa jatkua tästä?

Alejandro laskeutui sisarensa viereen polvilleen ja antoi kätensä painua tämän vavahtelevalle olkapäälle. Tyttö kurkotti katselemaan lammen pohjaa, mutta tummana välkehtivä vesi peitti näkyvyyden pohjaan.  Märät mustat hiukset valuivat tytön rinnuksille ja kuumat kyyneleet polttivat tämän punehtuneita poskia.

"Tule Khass, mennään nuotiolle. Sinä olet ihan jäässä." Alejandro kuiskutti lempeästi Kassandran korvaan. Hän nosti järkyttyneen tytön ylös maasta ja talutti tämän nuotion ääreen lämmittelemään. Anakal ojensi oman paitansa tytölle ja hymyili helpottuneena.

"Tiedätkö miten huolissamme me olimme?"

Kassandra ei kyennyt puhumaan, vaan pudisti niiskuttaen päätään. Puuvanhus näki, että tyttö tarvitsi aikaa kasatakseen itsensä, koska tämä vapisi kuin tuulen runtelema tammenlehti, ja hääsi pojat siksi pois tytön kimpusta sanoen,

"No, ei tässä nyt tarvita jokaisen olla hereillä koko yötä. Menkäähän siitä tekemään tila tytölle tuonne puun alle nuotion läheisyyteen ja painukaa sitten itsekin nukkumaan. Huomenna on aikainen herätys, jos aiomme ennättää Rihannoniin markkina-aikaan. "

"Mutta.." Alejandro aloitti, ja osakseen puuvanhuksen tuiman katseen.

"Eiköhän tälle yölle ole ollut nyt riittävästi metakkaa. Houkuttelette vielä metsän hengen paikalle, ja sekös tästä vielä puuttuisi." Kaarnakainen tuhahti ja työnsi nuorukaista poispäin nuotiosta, koska ei halunnut kuulla enää yhtään vastakkaista sanaa tämän suusta. Sitten puuvanhus otti Anakalin tarjoaman paidan ja huitaisi sillä vauhtia nuorukaisiin, jotka vielä vilkuilivat huolestuneina Kassandraa olkansa yli. Näky oli hieman hullunkurinen ja pieni hymyn väre pilkahti Kassandran suupielessä. Puuvanhus ojentautui lähemmäs tyttöä ja kohotti paidan Kassandran eteen.

"No, miten on. Kelpaako kuiva paita?"

Kassandra pyyhki poskille valuneet kyyneleet ja niiskahti hieman. Sitten hän nyökkäsi ja otti vastaan ojennetun paidan. Vaihdettuaan kuivaa ylleen, tyttö lisäsi muutaman puun kappaleen nuotioon ja kääntyi sitten halaamaan vierellään seisovaa puuvanhusta.

"Kiitos." Tyttö kuiskasi ja puuvanhuksen harmaat naavan peittämät kulmat kohosivat huvittuneesti.

Kaarnakainen oli hyvillään tytön kiintymyksestä ja iloinen siitä, että tämä oli turvassa. Seikkailu olisi voinut päättyä paljon huonommalla tavalla, mutta tytön onneksi tämä oli päässyt lammen valtiattaren käsistä vahingoittumana. Kaikesta päätellen Aslan oli kerrankin tehnyt jotain epäitsekästä, mikä sai puuvanhuksen mietteliääksi. Mitä pinnan alla oli tapahtunut? Ja oliko Aslan sittenkään niin paha, kuin tarinat kertoivat..?



*


Aamu valkeni sateisena, linnut olivat vetäytyneet puiden latvustoihin pitämään sadetta ja kostea metsä kaikui muutamista yksittäisistä viserryksistä. Taivaalta putoilevat vesipisarat täyttivät lammen pinnan renkaillaan. Kassandra oli nukkunut yönsä huonosti ja nousi sen vuoksi ennen varhaisen aamunsarastuksen aikaa ylös. Hän nosteli ennen sateen alkamista kuivuneet vaatteensa pois nuotion yläpuolelta ja puki ne takaisin ylleen. Sitten hän asteli lammen rannalle ja vietti siellä koko aamun, lammen pintaa herkeämättä tuijottaen, eikä välittänyt, vaikka hänen vaatteensa kastuivat uudelleen märäksi.



*


Lammen pintaan heijastuivat tutut, ja samalla kuitenkin tuntemattomat kasvot, kasvot, joita Kassandra ei ollut koskaan oikeasti nähnyt. Tyttö henkäisi hämmästyneenä ja tämän sydän alkoi lyödä nopeammin jännityksestä. Kasvot hymyilivät ja tyttö toivoi kovasti, että olisi voinut koskettaa noita kasvoja oikeasti.

"Tarkan, kuinka olet siinä?"

"Taisin nukahtaa ja niin taidat nukkua sinäkin, sillä miksi muuten näkisin sinut? Tuo pahansisuinen käärme on juoksuttanut minua ympäri aavikkoa päivätolkulla ja alan kohta epäillä, kuljemmeko sittenkään oikeaan suuntaan. Voiko aavikolla asuva henki eksyä matkalla ja kulkea ympyrää?"

"Nyt sinä taidat narrata... Ei kai hän voi saada sinua eksymään, jos hän on niin vanha ja kaikki tietävä kuin Nólêgaladh antaa ymmärtää..?"

"No, voihan se olla, että hieman pilailin.  Halusin vain nähdä sinun hymysi."

Nyt Kassandra hymyili jo leveästi. Äkkiä tyttö huomasi, että kaiken tapahtuneen keskelläkin hän oli huomaamattaan kaivannut tuota salaperäistä muukalaista, johon tunsi selittämätöntä vetoa. Ja kuten aina ennenkin, juuri kun Kassandra alkoi toivoa, että Tarkan jäisi hänen luokseen pysyvästi, jokin alkoi häiritä heidän välistä yhteyttään ja kuva lammenpinnassa rupesi väreilemään. Tyttö höristi korviaan, ja hän olisi voinut vaikka vannoa kuulevansa käärmemäistä suhinaa.. ehkä sanoja, jotka muistuttavat käärmeen sihinää..

"Hyvä, että olet kunnossa. Itse asiassa vaistosin, että sinulla oli jokin hätä hieman aiemmin ja sen vuoksi minun täytyi saada nähdä omin silmin, että olet kunnossa. Onhan kaikki hyvin..?"

"On nyt.. älä huolehdi minusta, kyllä minä pärjään." Tyttö vakuutti ja kosketti veden värähtelevää pintaa kostein silmin. Kassandra olisi halunnut pitää uni-Tarkaninsa aina luonansa, vaikka ymmärsi, että tämän täytyi herätä, jotta tämä voisi jatkaa matkaa päästäkseen hänen luokseen oikeasti.

Kuvajainen alkoi haihtua, eikä Kassandra saanut enää selvää siitä, mitä Tarkan yritti vielä sanoa. Sen sijaan hän kuuli jälleen hiljaisen käärmemäisen sihinän, joka katosi lempeään tuulen huminaan. Sitten veden pinta vaaleni paljastaen pohjan pikkukivikon, kadottaen Tarkanin kuvajaisen näkyvistä kokonaan. Yhteys oli katkennut, ja Kassandra tunsi olonsa haikeaksi ja yksinäiseksi.

Samassa jokin lennähti tytön olkapäälle ja havahdutti tämän unimaisesta horroksestaan. Kassandra vilkaisi sivulleen ja purskahti nauramaan. Hänen olkapäällään oli tuttu kyyhkynen, joka kujersi iloisesti Kassandralle. Sitten jostain puiden latvustoista lennähti kokonainen joukko kyyhkysiä, joiden jalkoihin oli sidottu hullunkurisesti verkkomainen kevyt punos ja punoksen langat päättyivät alempana leijuvaan luonnon kukista poimittuun kimppuun. Kimpun varteen oli kääritty rullalle viesti.

Kyyhkyset nähdessään Kassandran sydämelle kiivennyt painolasti keveni ja tyttö kiiruhti pelastamaan kyyhkyset verkkovankeudestaan naurua pidätellen. Tyttö avasi rullalle käärityn viestin ja vilkaistuaan viestin ensimmäiset rivit, hän purskahti hyväntuuliseen nauruun.



Hei Kassandra,

en voinut lähteä hyvästelemättä ja kertomatta, että olen kunnossa. Jouduin tekemään kaikenlaisia kujeita, ennen kuin pääsin pois lammen valtiattaren kynsistä. Mutta usko pois, minä putoan jaloilleni aina, niin kuin kunnon kissaeläinten kuuluukin pudota. Olenhan sentään Aslan eli leijona, kissaeläinten sukua. Tässä kohtaa sinun kuuluu sitten nauraa... Hyvä, taidat ainakin hymyillä, vai kuinka?

Toivottavasti voit jo paremmin ja uskot, etteivät tapahtumien ikäväksi muuttuneet käänteet olleet minun järjestämiäni. En tiedä mitä tapahtui kirjeeni lähettämisen jälkeen, mutta kun kuulin huutosi, säikähdin ja ryntäsin syvemmältä metsästä sinua auttamaan. Löysin sinut tajuttomana polun läheisyydestä ja kannoin ystäviesi luo. Olet muuten aika painava, mutta en halua valittaa. Hehheh, tiesithän, että se oli tietenkin vitsi. Olet oikeasti kevein tuntemani olento, jota maa päällään kantaa.

No, loput tarinasta jo tiedätkin, joten siitä ei sen enempää.
Toivon, että voisit luottaa sanaani. Minä vakuutan, että puhun totta.

Toivottavasti tapaamme vielä. Olisi sangen surullista, jollen saisi nähdä uudelleen kaunista hymyäsi. Voin vain jättää asian kohtalon käsiin ja toivoa parasta.

Sinun leijonasi,
Aslan



Nólêgaladh havahtui ajatuksistaan ja katseli lammen rannalla yksinään nauravaa tyttöä. Naavaiset kulmat kurtistuivat aavistuksenomaisesti. Puuvanhusta tiesi nyt, että seikkailu oli päättynyt myös Aslanin kannalta hyvin, sen pystyi päättelemään Kassandran helmeilevästä naurusta. Mutta mitä Aslanin pelastuminen tarkoitti heidän kannaltaan, sitä tämä ei osannut vielä sanoa. Aika näyttäisi, koituisiko tuosta nuorukaisesta vaikeuksia tulevaisuudessa.


*


Sateen yltyvä ropina herätti muutkin uneksijat sijoiltaan. Seurue keräytyi savuavan nuotion ääreen nauttimaan niukkaa aamupalaa, joka koostui marjoista ja hedelmistä. Alejandro ja Anakal kyselivät Kassandralta edellisen päivän tapahtumista, ja kuultuaan tarinan kokonaisuudessaan heidänkin täytyi vastahakoisina myöntää, että Aslan oli tehnyt hyvän työn vaihtaessaan itsensä Kassandraan vedenalaisessa valtakunnassa.

Aamiaisen jälkeen matkalaiset kasasivat sijansa ja sammuttivat nuotion. Matka jatkui yltyvästä sateesta huolimatta. Tuntui, kuin koko metsän väki olisi käpertynyt piiloihinsa ja koloihinsa värjöttelemään suojatakseen itseään sateelta. Vain muutama rohkea lintunen saattoi toisinaan kajautella kirkkaalla visertelyllään soinnun tai pari puiden latvustojen suojista, kuin näyttääkseen ettei pelkää kastumista.

Kun metsä päättyi, hiljensivät haltijat vauhtiaan. He nousivat hevostensa selästä ja kääntyivät katsomaan muuta seuruetta. Metsän takana levittäytyi matalakasvuinen heinäaro, jota varjostivat siellä täällä kasvavat vehreät akasiapuiden latvukset. Aurinko pilkisteli pilvien takaa ja sade alkoi hiljalleen hellittää. Heinäarolla laiduntavat kauriseläimet nostelivat uteliaina päitään ja linnut lehahtivat lentoon lähimmistä akasiapuista seurueen nähdessään.

"Tähän päättyy haltiain metsä. Meidän on aika lähteä kotimatkalla." Ariavel totesi ja katsoi seuruetta vakavin silmin. Nólêgaladh näytti hymyilevän sanoessaan,

"On ollut ilo taittaa matkaa seurassanne ystävät hyvät. Sanon nyt meidän kaikkien puolesta suuret kiitokset avustanne. Menkää nyt riemulla kotiinne ja viekää meiltä terveiset kotiväellenne. Me jatkamme tästä matkaa omin päin."

Hyvästeltyään seurueen, haltijat lähtivät takaisin haltijametsän syvyyksiin, jättäen seurueen katselemaan kaukaa aron takaa korkeuksiin kohoavaa jättimäistä metsää. Nólêgaladh kertoi, että aron takana olevan metsän halki virtasi Amoriaan virta ja seuraamalla tuota jokea he olisivat hyvin pian perillä Rihannonissa.

"Eipäs sitten viivytellä. En tiedä teistä, mutta minulla on sudennälkä. Ja Rihannonin markkinoilla myydään todella herkullisia lihapaistoksia!" Alejandro hihkaisi ja hyppäsi hevosensa selkään. Kassandra purskahti nauramaan ja seurasi veljensä esimerkkiä. Pian sisarukset jo kiisivät Anakal vanavedessään pitkin aroa ja puuvanhus katsoi nuorten menoa päätään pudistellen.

"Tuosta ei vielä hyvä seuraa.."

"Eipäs sitten viivytellä. En tiedä teistä, mutta minulla on sudennälkä. Ja Rihannonin markkinoilla myydään todella herkullisia lihapaistoksia!" Alejandro hihkaisi ja hyppäsi hevosensa selkään. Kassandra purskahti nauramaan ja seurasi veljensä esimerkkiä. Pian sisarukset jo kiisivät Anakal vanavedessään pitkin aroa ja puuvanhus katsoi nuorten menoa päätään pudistellen.

"Tuosta ei vielä hyvä seuraa.." hän mutisi ja suuntasi nuorten perään.

Matka taittui hilpeämmissä merkeissä ja aiemmat synkät tapahtumat näyttivät haihtuneen nuorten mielistä. Oli kuin ne olisivat vain olleet paha uni, joka ei enää palaisi.

Saavutettuaan Rihannonin muurit, hilpeys alkoi kuitenkin karista. Alejandro pysähtyi sopivan matkan päähän, muiden tehdessä samoin. Hänen kulmansa kurtistuivat ja kasvojen ilme vakavoitui.

"Emme taidakaan päästä markkinoille", Alejandro sanoi hiljaa ja alkoi jo miettiä mitä tekisi, sillä tiesi, etteivät he voineet käyttää tuota suurta porttia, joka lisäksi oli ainoa sisäänkäynti, sillä sotilaat huomaisivat heti Kassandran.

"Miten niin?" Anakal kysyi hämmentyneenä.

"Nuo eivät ole paikallisen valtiaan sotilaita", Alejandro vastasi.

"Sittenhän nuo ovat niitä, jotka tulivat kyläämme Kassandraa etsimään", Anakal sanoi.

"Aivan", Alejandro myönsi, "meidän on suunnattava toisaalle, sillä en tiedä muuta sisäänkäyntiä kuin tuon ja siitä meneminen nyt, on sama kuin tarjoaisi Kassandran tarjottimella noille lurjuksille ja sitä en halua", hän jatkoi.

"Olet oikeassa nuori mies", kuului rauhallinen ääni heidän takaansa.

Nuo kolme kääntyivät katsomaan ja näkivät nukkavierun miehen, joka nojasi vanhaan vaellussauvaan. Tämä näytti ilmestyneen paikalle tyhjästä, mutta he tajusivat kyllä, että tämä oli varmasti jo odotellut jossain lähistöllä.

"Kuka te mahdatte olla?" Kassandra kysyi, vaikka sisimmässään jo arvasikin tulijan henkilöllisyyden.

"Minun nimeni on Malakus", mies sanoi ja laski kasvojaan varjostavan hupun alas, niin että hänen kalju päänsä tuli näkyviin.

"Malakus lempeä?" Kassandra kysyi.

"Kyllä, arvoisa prinsessa", Malakus myönsi ja nyökäytti päätään, "huomaan, että te huomasitte saman ongelman kuin minäkin ja onneksenne minulla on siihen ratkaisu", hän jatkoi ja laski maahan kuluneen säkin, jota oli harteilla kantanut.

"Ja mikä se ratkaisu mahtanee olla?" Alejandro kysyi epäillen.

"Toin teille kaapuja, joihin pukeutua. Jos luulevat teitä kerjäläisiksi tai joksikin sellaiseksi, he eivät kiinnitä teihin huomiota ja pääsette markkinoille", Malakus sanoi tyynesti, eikä välittänyt vähääkään nuoren prinssin epäilyistä, "erityisesti Kassandran on syytä peittää kasvonsa, sillä he tarkastavat jokaisen naisen ja tytön, joka saapuu kaupunkiin, sillä he etsivät yhä tietyn ikäistä tyttöä, jolla on syntymämerkki kämmenessään", hän jatkoi.

"Siispä me puemme nämä päälle, mikäli emme halua kiinnittää vartijoiden huomiota itseemme", Kassandra sanoi, ennen kuin Alejandro ehti sanoa mitään.

"Entä hevoset?" Anakal kysyi.

"Minä huolehdin niistä", Nólêgaladh sanoi omaan rauhalliseen tapaansa, "vien ne joelle, tapaamme siellä, kunhan palaatte takaisin markkinoilta", hän lisäsi.

Hän ei perustanut markkinoista ja lisäksi hän oli hieman turhakin silmiinpistävä kaikenkirjavan markkinakansan keskellä. Eikä ajatus siitä, että vartijat voisivat pilkkoa hänet polttopuuksi kovinkaan paljoa innostanut.
Osasihan hän toki itseään puolustaa, mutta hän ei halunnut saattaa viattomia sivullisia vaaraan muutaman tärkeilevän vartijan vuoksi.

"Hyvä on", Anakal myöntyi ja kaivoi säkistä itselleen yhden ison väljän nukkavierun kaavun.

"Minä otan tämän mukaan. Ihan vain kaiken varalta" Kassandra sanoi ja otti miekkansa matkatavaroidensa joukosta, jossa sitä säilytti silloin kun ei sitä tarvinnut.

Hän kiinnitti vyön vyötäisilleen ja laskosti vaatteensa niin, että ne peittivät miekan näkyvistä. Tämän kaiken päälle hän veti yhden kaavuista, joka tuntui olevan niin kovin iso hoikan tytön päällä. Hihat olivat pitkät ja helmakin viisti maata. No ainakin se peittää kunnolla, Kassandra tuumi tyytyväisenä ja toivoi, ettei kompuroisi kaavun ylipitkään helmaan.

Alejandro virnisti nähtyään Kassandran ylisuuressa kaavussa ja sai sisareltaan vähemmän hellän mulkaisun.

"Yritäkin nauraa minulle ja saat sen tuta nahassasi", Kassandra sähähti kiukkuisena.

"Hyvä on, älä nyt suutu siskokulta", Alejandro sanoi ja heilautti kaavun ylleen.

Kun kaikki kolme olivat viimein pukeneet kaavut ylleen, he lähtivät Malakusin johdolla suuntaamaan kohti kaupunkia ja markkinoita.

Matka ei ollut kovin pitkä, sillä he olivat olleet vain muutaman virstan päässä kaupungista. Portille päästyään heidän matkansa keskeytti suuri lihaksikas vartija, joka mulkoili nelikkoa nenän varttaan pitkin.

Kassandra oli jännittynyt, mutta pystyi kaiken sen jännittyneisyydenkin keskellä aistimaan markkinapaikan, joka oli jo niin lähellä. Hän saattoi kuulla iloisen hälinän, joka sieltä kantautui, kauniina soljuvaan musiikkiin sekoittuneena. Tämän lisäksi porttien ulkopuolelle kantautui erilaisten mausteiden, ruokien ja hajuvesien tuoksuja, jotka sekoittuivat eläinten lantaan ja moneen muuhun hajuun.

"Minne matka?" Vartija kysyi yrmeästi.

Alejandro aikoi vastata, kun...


No niin, mitenkähän mahtanee jatkua?

Matka ei ollut kovin pitkä, sillä he olivat olleet vain muutaman virstan päässä kaupungista. Portille päästyään heidän matkansa keskeytti suuri lihaksikas vartija, joka mulkoili nelikkoa nenän varttaan pitkin.

Kassandra oli jännittynyt, mutta pystyi kaiken sen jännittyneisyydenkin keskellä aistimaan markkinapaikan, joka oli jo niin lähellä. Hän saattoi kuulla iloisen hälinän, joka sieltä kantautui, kauniina soljuvaan musiikkiin sekoittuneena. Tämän lisäksi porttien ulkopuolelle kantautui erilaisten mausteiden, ruokien ja hajuvesien tuoksuja, jotka sekoittuivat eläinten lantaan ja moneen muuhun hajuun.

"Minne matka?" Vartija kysyi yrmeästi.

Alejandro aikoi vastata, kun...




Alejandro aikoi vastata, kun heidän yläpuoleltaan muurien yli lensi suunnaton jättiläismäinen kotka, joka kiinnitti kaikkien huomion. Kotka oli yliluonnollisen suuri, kuin jokin taruolento, jättimäisine siipineen, terävine kynsineen ja koukkunokkineen. Lintu näytti kotkalta, mutta sen väritys oli jotain sangen erikoista. Sen mustien kiiltävien höyhenten seassa näytti olevan ripaus metsänvihreää sävyä ja auringon kultaisista säteistä karannutta keltaista kimmellystä. Linnun päälaki oli verenpunainen ja sen silmät kuin yön musta taivas.

Kotka kaarsi hitaasti ja tehden leveillä siivillään kierroksen vartioiden yllä kuin ärsyttääkseen heitä, jonka jälkeen se suhahti Rihannonin markkinavilinän keskelle kantaen selässään tummaa miehen hahmoista varjoa. Vartijat hermostuivat suunnattomasti nähdessään kotkan ratsastajineen ja ryntäsivät suin päin etsimään noita tunkeilijoita raivo silmistä hohtaen. He olivat selvästikin törmänneet lintuun aiemminkin, eivätkä halunneet päästää sitä muurien sisäpuolelle.

"Mitä ihmettä..?" Kassandra henkäisi.

"Oliko se Hokioi" Alejandro kysyi ja katsoi Malakusta ihmeissään.

"Kyllä, se oli Hokioi. Taivaallinen peto, joka ei näyttäydy yleensä ihmisille. En tiedä, mitä se tekee täällä, mutta minulla on siitä omat epäilykseni. Tulkaa, meillä ei ole aikaa hukattavana." Malakus totesi ja opasti heidät rauhallisesti, mutta ripeästi pois porttien sisäpuolelle. Heidän onnistui käyttää kotkan aiheuttamaa kaaosta hyväkseen, eikä kukaan tullut pysäyttämään heitä kun he ylittivät puisen sillan, joka johti suoraan markkinoiden vilinään.

Kassandra katseli ihastuneena kojuja, joissa myytiin mitä ihastuttavimpia tavaroita. Kojut olivat täynnä toinen toistaan kauniimpia hopeisia koruja, käsin veistettyjä puuesineitä, upeasti maalattuja pieniä savikiekkoja ja maljakoita, seitinohuesta silkistä tehtyjä huiveja ja asusteita. Tahtomattaan tyttö hidasti vauhtia ja ojensi kätensä koskettaakseen yhtä kauneimmista koskaan näkemistään huiveista. Myyjä huomasi Kassandran ihastuksen ja kurottautui irrottamaan huivin kiinnikkeestään. Nainen työnsi hupun pois Kassandran pään päältä ja pujotti punaisen taitavasti kirjaillun silkkihuivin tytön tummien hiusten ylle kauniiksi laskokseksi. Tyytyväisesti hymyillen myyjä nyökytteli ja ojensi tytölle peilin, jotta tämä voisi katsella peilistä hiuksillaan lepäävää huivia.

"Se sopii sinulle, kaunis Kassandra." Lempeä ääni hänen takanaan totesi ja sai Kassandran säpsähtämään säikähtäneenä. Tyttö käännähti yllättyneenä katsomaan nuorukaista, joka oli täysin tuntematon, mutta kuitenkin tiesi hänen nimensä.

"Kuka sinä olet?" Tyttö henkäisi ja katseli muukalaista epäluuloisena. Tämä näytti kuitenkin hyvin rehelliseltä, eikä suinkaan sellaiselta, jolla olisi pahat aikeet mielessään.

"Olen erään ystäväsi hyvä ystävä." Nuorukainen vastasi hymyillen ja ojensi myyjälle kultaisen kolikon johon oli painettu puolikuun kuva ja kruunupäisen vanhan komean miehen kasvot. Myyjän silmät suurenivat kolikon nähdessään. Raha oli nähtävästi paljon arvokkaampi kuin huivi ja siitä hyvillään myyjä niiasi syvään tuolle tuntemattomalle nuorukaiselle, sujauttaen sitten kolikon nopeasti jonnekin pukunsa kätköihin.

"Se on sinun nyt." Nuorukainen sanoi ja ojensi käsivartensa Kassandralle, juuri kun Malakus ja Alejandro ryntäsivät väkijoukon seasta näkyviin.

"Sinun täytyy olla Mishka, olet aivan veljesi näköinen." Malakus sanoi ja painoi Alejandron miekkaan tarttuneen käden alas, kun he saapuivat Kassandran ja tuntemattoman nuorukaisen luo. Nuorukainen ja nyökkäsi, vilkaisten varovaisesti Alejandroa.

"Kyllä, ja tulen kuninkaani henkilökohtaisesta pyynnöstä." Mishka vastasi hymyillen, mutta nyt hymyyn oli hiipinyt ripaus varovaisuutta. Muutaman kojun päästä heistä kuului kova meteli, joku huusi jotain ja pian heidän jaloissaan juoksentelivat häkistä karanneet kananpojat.

"Tämä ei ole oikea paikka vaihtaa kuulumisia. Kassandra, peitä pääsi." Malakus virkkoi ja katseli kauempana vallitsevaa hälinää. Portin vartijat selvästikin etsivät edelleen mystistä kotkaa ja sen ratsastajaa markkinakojujen keskeltä.

Malakus viittoi heitä seuraamaan ja työntyi sitten läpi väentungoksesta. Alejandro rypisti kulmiaan vielä kerran ja kääntyi sitten seuraamaan Malakusta. Mishka ojensi jälleen kerran käsivartensa Kassandralle, joka tarttui siihen uteliaana. Hänestä tuntui siltä, että tällä nuorella miehellä oli tiedossaan jotain tärkeää, jotain sellaista, mikä hänen tulisi ehdottomasti kuulla. Sen näki tämän sinisissä silmissä hetkittäin vilahtelevasta ymmärtäväisestä pilkkeestä ja tavasta, jolla Mishka oli maininnut heidän yhteisen ystävänsä.

"Kiitos huivista." Kassandra kuiskasi ja hymyili varovaisesti tälle uudelle tuttavuudelleen. Mishka nyökkäsi melkein kunnioittavasti ja totesi, että hänen ystävänsä olisi vain iloinen nähdessään Kassandran uudessa huivissaan. Kassandra kallisti uteliaana päätään kun he lähtivät seuraamaan joukon perimmäisinä Malakusta. Tyttö ihmetteli hiljaa mielessään, mistä kummasta tuo omituinen jännittynyt kutina hänen vatsanpohjaansa oli tullut, aivan kuin hän olisi aavistellut, että pian tapahtuisi jotain hyvin jännittävää.

Malakus johdatti heidät erään savimajan luokse kauas markkinoiden hulinasta. Vilkaistuaan nopeasti ympärilleen, hän vetäisi oviaukkoa peittäneen verhon syrjään ja kehotti heitä pujahtamaan verhon toiselle puolelle mahdollisimman nopeasti.  Maja oli yllättävän tilava, vaikkei siellä ollutkaan mitään ylellisyyksiä. Kassandra riisui helpottuneena viittansa ja pyyhkäisi kosteaa otsaansa ilahtuneena majan viileydestä. Muut tekivät samoin ja Malakus viittoi heitä pienen pöydän ääreen istumaan.

Malakus kattoi pöytään saviastiat ja ruukullisen vettä. Tuo lempeäkasvoinen mies hymyili matkalaisille helpottuneena. Itse asiassa hän oli enemmän kuin helpottunut saatuaan kuninkaan tyttären ehjänä Rihannonin muurin suojiin. Hän tunsi, että miltei mahdoton oli toteutunut kaikista synkistä ennustuksista huolimatta. Tästä eteenpäin heidän retkensä kävisi yhä vain haastavammaksi, ja täytyi vain luottaa niihin harvoihin luotettuihin ystäviin, joiden avulla heidän oli tarkoitus saada prinsessa salakuljetettua pois maasta ja toivoa parasta.

Malakus hieraisi huolestuneena kaljua päätään, johon oli tatuoitu eriskummallisia kuvioita. Samoja kuvioita pilkotti myös käsivarsissa oranssin nuhjuisen kaavun alta, kun mies kohotti kaapuaan ylemmäs pestäkseen kasvonsa ja kätensä pienessä savimaljassa, joka oli asetettu oven oikealle puolelle pieneen syvennykseen. Kuviot kiinnittivät Kassandran huomion, mutta hän ei tohtinut kysyä mieheltä mitä nämä mahtoivat merkitä. Jostain syystä tyttö aavisti, etteivät tatuoinnit olleet aivan tavallisia tatuointeja. Mies kuivasi kasvonsa ja kätensä seinällä roikkuvaan pehmeään liinaan ja kääntyi katsomaan sitten Mishkaa.

"Sanoit tulleesi kuninkaasi pyynnöstä. Liittyykö tämä pyyntö itseensä prinssiin?" Malakus tiedusteli, vaikka melkein aavistikin vastauksen ennen kuin sitä edes kysyikään.

"Kyllä Malakus lempeä. Tulen prinssin vuoksi, hän joutuu kulkemaan matkan ratsain, toisin kuin minä, joka löysin teidät verenperintöni tähden. Jouduin tekemään monta retkeä ympäri maata, ennen kuin löysin etsimäni taikuuden avulla ja se sama taikuus johdatti minut tänään tänne." Mishka vastasi.

"Niin minä vähän aavistelinkin. Kuinka veljesi voi, entä isäsi?" Malakus kysyi ja hymyili jollekin vanhalle muistolleen.

"Heillä ei ole mitään hätää, ainakaan vielä. Niin kauan, kuin hyökkäykset Byrmasta eivät ylety kuninkaani valtakunnan rajoille, kaikki on hyvin."

"Mutta, entä missä Tarkan on tällä hetkellä..?" Malakus tiedusteli ja sai nuoren Mishkan kasvoille huolen varjon. Kassandra, joka oli muiden tavoin seurannut uteliaisuudesta kihisten keskustelua, henkäisi tajutessaan, kenestä prinssistä nuo kaksi oikein puhuivat.

"Viimeisimmässä näyssäni näin hänet lähellä aavikon rajaa. Aavikon käärmehenki on hänen oppaanaan, joten niin kauan kun hän pysyy aavikolla, hänellä ei ole hätää."

"Mutta mitä aavikon jälkeen on odotettavissa?"

"Se, mikä siellä odottaa, on syy, minkä vuoksi meidän tulisi pitää kiirettä. Vaikka prinsessa Kassandra on tärkeä, niin on myös prinssi Tarkan. Jos he saavat käsiinsä Tarkanin, he voivat käyttää häntä saadakseen prinsessan."

"Minulla on suunnitelma, jonka avulla voin salakuljettaa Kassandran pois täältä, mutta suunnitelmaan on varmaankin tehtävä muutos, jos asia on niin kuin sanot. Mutta kuinka me ennätämme ikiaavikolle ajoissa, matka on pitkä eikä nopeinkaan hevonen jaksa perille riittävän nopeasti, jos prinssi on jo lähellä rajaa..?"

"Siinä asiassa minä voin auttaa. Vai pitäisikö minun sanoa, että uudet lintuystäväni auttavat." Mishka sanoi leveästi hymyillen. Malakus nosti hermostuneena kätensä ja silitti jälleen tatuoitua päätään ennen kuin vilkaisi muita pöydän ympärillä istuvia.

"Oletko varma, että se onnistuu? Olen kuullut paljon tarinoita Hokioista ja kuulemani mukaan ne olennot ovat vaarallisia. Onko taikasi riittävän vahvaa?" Malakus kysyi nuorelta velholta varoittavasti, mutta tämä ei näyttänyt huolestuvan toisen varoituksista lainkaan.

"Luota minuun."

Sen sanottuaan nuori velho nousi pöydästä, kiitti vedestä ja meni ulos majasta. Kimeä vihellys houkutteli esiin jättiläiskotkan, joka laskeutui maahan leveät siivet maata pölyttäen. Kassandra työntyi uteliaana ulos oviaukosta, jonne he kaikki olivat kiiruhtaneet Mishkan perässä. Mishka ojensi kätensä tyttöä kohti ja Kassandra tarttui siihen epäröimättä. Velho lausui hiljaa jotain, josta tyttö ei saanut selvää ja kotka kumartui eteenpäin ottaakseen heidät kyytiinsä. Hämmästyksestä henkäisten tyttö liukui kotkan selkään Mishkan vetämänä ja kuuli kuinka tämä sanoi toisille,

"Nähdään muurien toisella puolella niiden puisten ystävienne luona."

Vartijat huomasivat heidät vasta kun he nousivat torin ylle, mikä sai aikaan jälleen kovaäänisen hälinän. Saviruukkuja kaatuili, joku pudotti kädestään painavan vesimaljan, käärmeen lumooja keskeytti soittonsa hämmentyneenä ja sai siitä hyvästä melkein kobran pureman ja lauma pieniä lapsia taputti käsiään innostuneena kotkan nähdessään. Vartijat virittivät jousensa, mutta kotka oli jo kohonnut kauas korkeuksiin, ennen kuin he edes ennättivät laukaista nuolensa. Jättiläislinnun kohotessa korkeuksiin nuori velho nauroi onnellisena ja kiusoitteli hänestä tiukasti kiinni pitävää tyttöä sanoen,

"Tiesitkö, että sinun aurasi hehkuu valkoista valoa, mutta kun ajattelet Tarkania, se muuttuu punaiseksi? Arvaa millainen sinun aurasi on tällä hetkellä? Se on täynnä sateenkaaren värejä.."

Mishkan hyväntuulinen nauru väreili ilmassa, kun he kiisivät pilvien lomassa ja siihen mennessä kun he kääntyivät takaisin laskeutuakseen alas metsikön kätköihin, myös Kassandra nauroi hänen kanssaan. Tyttö nauroi, koska hän käsitti pelkonsa olevan täysin turhaa. Sateenkaaren värit vaihtuivat jälleen valkoiseksi ja ilo täytti tytön sydämen kun ilma suhisi hänen korvissaan.


Mitä seuraavaksi tapahtuu...?

Mishkan hyväntuulinen nauru väreili ilmassa, kun he kiisivät pilvien lomassa ja siihen mennessä kun he kääntyivät takaisin laskeutuakseen alas metsikön kätköihin, myös Kassandra nauroi hänen kanssaan. Tyttö nauroi, koska hän käsitti pelkonsa olevan täysin turhaa. Sateenkaaren värit vaihtuivat jälleen valkoiseksi ja ilo täytti tytön sydämen, kun ilma suhisi hänen korvissaan.

Matka ei kestänyt kauan ja pian kotka laskeutui pehmeästi lähelle iloisena pulppuilevaa jokea, jonka rannalla hevoset odottivat levollisina. Ne nautiskelivat virkistävästä vedestä ja tuoreesta heinästä, jota rehotti joen rannalla.

"Toivottavasti muut pääsevät kaupungista jäämättä kiinni", Kassandra sanoi, sillä häntä huolettivat vartijat, sillä nuo mustanpuhuvat miehet olivat vaikuttaneet epäystävällisiltä.

"Sitä minäkin toivon ja uskon, että he onnistuvat Malakusin avulla, ei hänkään sentään täysin avuton ole", Mishka sanoi leppoisasti, vaikka oli tietenkin huolissaan, sillä turhaan ei Byrman hallitsijan alaisiakaan sanottu julmiksi ja tunteettomiksi.

Kassandra oli vaiti ja katsoi Mishkaa, joka oli juuri kääntynyt siivekkään ystävänsä puoleen. Hän halusi uskoa, että tämä nuori mies olisi oikeassa, vaikka vaistosi, että tämäkin oli huolissaan, vaikkei sitä ulospäin näyttänytkään.

"Jos he eivät voi käyttää porttia, jää jäljelle vähemmän mukava vaihtoehto, nimittäin kaupungin alla kulkeva viemäriverkosto", Mishka sanoi tyynesti, "olen kerran joutunut sitä käyttämään ja toivon, ettei minun tarvitse tehdä enää koskaan, sillä en ole nähnyt yhtään saastaisempaa paikkaa, kuin viemärit, jos Byrman hallitsijan tyrmiä ei lasketa lukuun, enkä minä sinnekään halua mennä, jos ei ole ihan pakko", hän jatkoi.

"Eh, varsin miellyttävä vaihtoehto", Kassandra totesi, kuitenkaan tarkoittamatta sitä ja kohotti hivenen kulmiaan.

"Erittäin", Mishka, totesi ja hymyili, "mutta Malakus osaa asiansa ja minä toivon, että pitävät kiirettä, sillä kaupunkia partioivat sotilaat lienevät liiakin kiinnostuneita meistä", hän lisäsi.

"En erityisemmin haluaisi kohdata heitä, vaikuttivat aika epämiellyttäviltä, varsinkin se, joka oli portilla vastassa", Kassandra totesi ja värähti muistaessaan mille vartija oli lemunnut, kun tämä oli työntynyt lähemmäksi tulijoita tutkiessaan.

***

Mishkan mentyä Malakus kääntyi Alejandron ja Anakalin puoleen.
"Nyt toivon, ettette kumpikaan ala tekemään tyhmyyksiä, sillä uskokaa pois kun sanon, ettette tosiaan halua joutua näiden sotilaitten kynsiin", hän muistutti ja katsoi poikia tuikeasti.

Kumpikin nyökkäsi ja pian seurue lähti liikkeelle. He noudattivat Malakusin ohjeita ja puikkelehtivat markkinoiden ihmisvilinässä, vältellen tummapukuisia sotilaita, joita tuntui olevan nyt paljon enemmän kuin aiemmin. Mishkan lyhyt vierailu oli ilmeisesti herättänyt hieman liikaakin huomiota, Malakus päätteli ja toivoi, että he eivät jäisi kiinni.

"Mennään tänne", Malakus sanoi ja kääntyi pienelle ahtaalle sivukadulle.
Anakal ja Alejandro seurasivat miestä, joka johdatti heitä pitkin ahdasta kujaa. Kujan seinämillä oli kaikenlaista rojua ja yläpuolella roikkui useita pyykkinaruja, joilla oli iloisenvärisiä vaatteita ja kankaita kuivumassa. Viimein Malakus pysähtyi ja Alejandro huomasi pian pysähdyksen syyn. Kuja päättyi seinään.

"Umpikuja?" Alejandro sanoi kysyvään sävyyn ja kohotti kulmiaan.

"Ei sentään", Malakus sanoi tyynesti ja laskeutui polvilleen kovaksi tallautuneeseen hiekkaiseen maahan.

Alejandro ja Anakal ihmettelivät tovin, mutta näkivät sitten Malakusin nostavan ruostuneen ritilän sivuun.

"Tätä vaihtoehtoa olisin halunnut välttää, mutta koska sotilaita on liikaa, on meidän pakko käyttää viemäriä", Malakus sanoi ja vilkuili ympärilleen.

"Viemäriin! Oletko hullu?" Alejandro älähti.

"Usko huviksesi, en itsekään haluaisi mennä viemäriin, mutta jos pitää valita viemärin ja sotilaiden välillä, niin valitsen viemärin", Malakus tokaisi ja sujahti viemärin mustaan aukkoon, ennen kuin Alejandro ehti väittää vastaan.

"Kai se on sitten pakko" Alejandro nurisi ja vilkuili mustaa aukkoa, josta leijui vähemmän mairittelevia tuoksuja vasten hänen kasvojaan.

"Vauhtia nyt, joku tulee", Anakal sanoi ja vilkuili suuntaan, josta he olivat tulleet.

Alejandro suoristautui ja kääntyi katsomaan samaan suuntaan kuin Anakal. Jos hetkeä aiemmin ei vielä mitään ollut näkynyt, niin nyt näkyi. Kourallinen tumma-asuisia sotilaita lähestyi heitä miekat näkyvillä ja näyttivät siltä, että katkaisevat ensin kaulan ja kysyvät vasta sitten.

"Anakal, ala painua. Minä tulen perässä", Alejandro sanoi ja kuuli, miten joukon johtaja karjui jotain. Epäilemättä pyysi pysähtymään.

"Mitä te vielä kuhnailette sieltä, vauhtia nyt!" Malakus huhuili viemärin pohjalta, sillä hänkin kuuli lähestyvien askelten töminän ja miesten karkeat kiroukset.

Anakal ei aikaillut vaan sujahti mustaan haisevaan aukkoon, niin nopeasti kuin kykeni.

"Alejandro, ala tulla tai saavat sinut kiinni", hän huikkasi kavutessaan alaspäin, muttei saanut vastausta.

Metakka ylhäällä oli kova ja hetken hän oli jo kivuta takaisin ylös, mutta jatkoi pian alaspäin, kun kuuli jonkun tulevan alas.
Hän ajatteli Alejandron tulevan ja pisti vauhtia omaan etenemiseen. Pian hän saavutti pohjan ja perääntyi portailta. Auringon valo ei valaissut alhaalla olevia kosteita käytäviä kunnolla, mutta oli sokaiseva kun katsoi ylöspäin, joten hän ei heti nähnyt, ettei tulija ollutkaan Alejandro.

"Mitä sinä jäit oikein kuhnimaan?" Anakal kysyi, mutta vaikeni huomatessaan, että tulija oli hänelle entuudestaan tuntematon mies, "mitä hemmettiä? Mistä sinä siihen tulit ja minne Alejandro jäi?" hän kysyi hämmentyneenä.
"Älä sinä siitä välitä pentu", mies murahti ja katsoi nuorukaista verenhimoinen ilme silmissään.

***

Kaukana Rihannonista ja autiomaasta sijaitsi synkkä linna, jonka mustat muurit sulautuivat tummaan maisemaan hyvin. Lähellä puhiseva tulivuorikaan, ei tuntunut häiritsevän linnan synkänrauhallista ilmapiiriä.
Tosin, eipä linnan ympäristössä ollutkaan elonmerkkejä, jos ei laskettu lukuun pitkä lonkeroista olentoa, joka asusti pihalla olevassa syvässä kuopassa. Se oli linnan herran lemmikki, jolle hän saattoi heitättää kenet vain, eikä siihen usein kovinkaan kummoista syytä tarvittu.

Nyt tuo mies asteli levottomana edestakaisin kammiossaan. Hän oli raivoissaan, sillä hänen suunnitelmansa ei ollut toiminut ja tyttö oli selvinnyt Rihannoniin asti.

Tämä ei voinut jatkua, vaan jotain oli tehtävä, tai kaikki se minkä hän oli saavuttanut, olisi uhattuna, vaarassa hävitä ikuisiksi ajoiksi.


No niin, jatkakaatten ja kertokaa mitä tulee tapahtumaan, miten käy Alejandrolle?

Anakal veti miekkansa tupesta. Ilman taistelua hän ei antautuisi. Vieras mies oli miltei kaksi kertaa hänen kokoisensa ja koulutettu tappamaan. Tämä tulisi olemaan kiperä taistelu. Anakal oli juuri hyökkäämässä, kun hän näki liikettä mustiin pukeutuneen ihmisjätin takaa ja jäi hämmentyneenä paikalleen seisomaan.
"Mitä, menikö pupu pöksyyn?" sotilas virnuili huomatessaan saaliinsa epäröivän. Samassa mies kaatui maahan suorilta jaloilta tajuttomana. Hänen takaansa paljastui Alejandro virnuillen. Hän oli kalauttanut sotilaalta tajun pois valtavalla kivenmurikalla.
"Mikä sinulla oikein kesti?" Anakal kysyi hieman ärsyyntyneenä. "Aloin jo olla huolissani sinusta."
"Minä jäin kiinni", Alejandro totesi tyynesti. "Olisi saattanut käydä hassusti, ellei Mishka olisi palannut kotkansa kanssa ja hätyyttänyt vartijoita pakosalle."
Edempää viemäristä kantautui vaimeat askelet ja nuoret toverukset valpastuivat siinä samassa. Pian he kuitenkin saivat jälleen rentoutua, sillä Malakus olikin vain palannut heitä etsimään. Huoli paistoi miehen kasvoista.
"Oletteko kunnossa?" hän kysyi. "Löysin tien kaupungin ulkopuolelle ja huolestuin, kun ette olleetkaan seuranneet minua. Sitten kuulin metakkaa ja palasin takaisin."
"Kaikki on hyvin nyt", Anakal vastasi. "Lähdetään, muut ovat varmasti jo huolissaan."
"Tämä hajukin alkaa jo hiljalleen tympiä", Alejandro lisäsi nenäänsä nyrpistäen.

***

Kassandra liikehti levottomana edestakaisin. Tuntui, että he olivat odottaneet poikia jo ikuisuuden. Lopulta hän näki taivaalla liitelevän kotkan ja lähti juoksemaan sitä vastaan.
"Mishka!" hän huusi. "Missä pojat oikein viipyvät, näitkö sinä heitä?"
"Alejandro oli aikamoisessa pinteessä, kun saavuin paikalle. Sain hätistettyä sotilaat hänen kimpustaan, mutta Malakusta ja Anakalia en nähnyt ollenkaan. Meidän ei auta, kuin odottaa, on liian vaarallista palata", mies vastasi.
"Emmehän me voi heitä pulaan jättää!" Kassandra huudahti äkillisessä tunteenkuohussa. Kyynelet valuivat hänen poskilleen hänen kykenemättä niitä estämään. Anakal oli ollut hänen elämässään aina ja hurjan matkan aikana hän oli kiintynyt kovasti Alejandroon, veljeensä. Kädet tarttuivat häneen ja vetivät lähelle.
"Älä itke, sisko-kulta. En kestä katsoa sinua tuollaisena", kuiskasi lempeä ääni hänen korvaansa.
Kassandra nosti katseensa ja näki olevansa Alejandron syleilyssä. Hellästi nuorukainen pyyhkäisi kyynelen siskonsa poskelta ja hymyili. Kassandra pälyili ympärilleen ja totesi koko porukan päässeen ehjänä perille.
Helpotuksesta huolimatta heillä ei ollut aikaa jäädä paikoilleen patsastelemaan vaan heidän täytyi jatkaa matkaa pikimmiten. Poikien pako viemärissä oltiin huomattu ja olisi vain ajan kysymys, kun heitä alettaisiin etsiä. Aikaa ei siis ollut hukattavaksi. Mishka vislasi kimeästi ja samassa vuoren yli pyyhkäisi kolme uutta kotkaa. Kassandra kääntyi jättämään puujättiläisille jäähyväiset. Nämä eivät voisi jatkaa matkaa heidän kanssaan. Hän halasi pitkään ensin Naavapartaa ja vielä pitempään Nólêgaladhia.
"Hyvästi sitten. Oli ilo matkata kanssasi, toivottavasti tapaamme vielä", Kassandra sanoi.
"Voi, kyllä me vielä tapaamme. Älkää olko huolissanne hevosista, me varmistamme niiden turvallisen pääsyn kotiin. Menemme tapaamaan isovanhempiasi ja kerromme heille, että olette toitaiseksi hyvissä ruumiin ja sielun voimissa", puujättiläinen vastasi. Sitten hän hymyili salaliittolaisen hymyä ja kuiskasi jotakin Kassandralle niin hiljaa, ettei kukaan muu voinut kuulla tätä. Sitten vanhus suoristautui arvokkaasti ja lähti kulkemaan pois päin.
"Mutta mitä se tarkoittaa?" Kassandra huusi Nólêgaladhin perään.
Vanhus kääntyi hitaasti, luodakseen viimeisen silmäyksen nuoriin matkalaisiin.
"Ymmärrät kyllä sitten, kun on sen aika", hän vastasi arvoituksellisesti.

Tällaista tänään. Toivottavasti miellytti. Tuli kyllä vähän tynkä.

"Voi, kyllä me vielä tapaamme. Älkää olko huolissanne hevosista, me varmistamme niiden turvallisen pääsyn kotiin. Menemme tapaamaan isovanhempiasi ja kerromme heille, että olette toistaiseksi hyvissä ruumiin ja sielun voimissa", puujättiläinen vastasi. Sitten hän hymyili salaliittolaisen hymyä ja kuiskasi jotakin Kassandralle niin hiljaa, ettei kukaan muu voinut kuulla tätä. Sitten vanhus suoristautui arvokkaasti ja lähti kulkemaan poispäin.
"Mutta mitä se tarkoittaa?" Kassandra huusi Nólêgaladhin perään.
Vanhus kääntyi hitaasti, luodakseen viimeisen silmäyksen nuoriin matkalaisiin.
"Ymmärrät kyllä sitten, kun on sen aika", hän vastasi arvoituksellisesti.

Kassandra nyökkäsi ja katsoi ääneti puuvanhusta. Tuntui kurjalta erota tuosta ikivanhasta olennosta, joka oli ollut mukana niin pitkän matkan ajan, mutta hän ymmärsi, ettei tämäkään aivan kaikkialle voinut tulla, huolimatta varsin mahtavista voimistaan.

Toisaalta Kassandra ei voinut olla miettimättä, oliko tuon paksun kaarnan alla vielä jotain muutakin, kuin vain ikivanhaa taikaa, sekä suuri ja lämmin sydän. Vain pieni olisi tämä hetki kaarnakaisen elämässä, vaikka se tuntuukin ihmisestä kovin pitkältä, Kassandra ajatteli ja katsoi surumielisesti hymyillen kaarnakaisen seesteistä olemusta.

Viimein hän kääntyi ja nousi suuren kotkan selkään. Kotka käänsi kaunista päätään, kuin varmistaakseen, että sen kallisarvoinen lasti olisi hyvin kyydissä, eikä pääsisi putoamaan alas.

"Mennään", Mishka huikkasi ja kaikki kotkat nousivat siivilleen, kohoten korkeuksiin.

Tuuli tuiversi kaikkien korvissa, eivätkä he edes yrittäneet keskustella, sillä se oli melkoisen mahdotonta kovan tuulen ja välimatkan takia. Nuo mahtavat linnut, kun eivät voineet kovin lähekkäin toisiaan olla.

Kassandra katseli alla levittäytyvää maisemaa. Metsiä, vuoria, laaksoja, vesistöjä oli silmänkantamattomiin ja jossain hyvin kaukana näkyi karun autiomaan reuna. Tuo karu paikka sai Kassandran ajatukset kääntymään Tarkaniin, joka tälläkin hetkellä kulki tuolla karussa kuivassa paikassa. Kuinkahan tämä mahtoi pärjätä, hän ajatteli ja mietti kuinkakohan kauan kestäisi ja mitä vielä ehtisi tapahtua, kunnes he kohtaisivat toisensa viimeinkin todellisuudessa, unien sijasta.

Kassandra halusi koskettaa Tarkania, tuntea tämän, ei vain nähdä kuvajaisena, joka katoaisi, kun hän avaisi silmänsä.

***

Toisaalla Tarkan hätkähti, kuin olisi tuntenut Kassandran ajatukset. Hän nosti katseensa kohti sinistä taivasta ja kaukana siintäviä vuoria ja vihreitä laaksoja. Hetken hän oli näkevinään tummia pisteitä, jotka hipoivat vuorenhuippuja ja katosivat sitten pilviverhon taa. Sielläkö hän on, Tarkan mietti ja käänsi katseensa kuumaan karuun maahan, johon Şah Yılan jätti kiemurtelevan jäljen, ollen itse jonkin verran edellä, mutta kuitenkin eteni sen verran verkkaisesti, että Tarkan pysyisi vauhdissa mukana.

Şah Yılan pystyi liikkumaan halutessaan sellaisilla nopeuksilla, ettei vielä yksikään elävä olento ollut saanut häntä kiinni, jos hän ei sitä itse ollut halunnut.

***

Synkän, luotaantyöntävän linnan suurimmassa salissa, istui hallitsija valtaistuimellaan, synkkiin ajatuksiinsa vaipuneena, kun hallin ovet avattiin voimalla ja hoikka mies pyyhälsi puolijuoksua sisälle.

Mies harppoi eteenpäin nopein, kärsimättömin askelin, kunnes pysähtyi soveliaan välimatkan päähän valtaistuimesta.

"Herrani", mies aloitti ja vaikeni.
"Mitä nyt Lothar?" valtias kysyi ja katsoi rauhanhäiritsijää kylmästi.
"He pääsivät pakoon, herrani", Lothar sanoi nielaisten ja painoi päänsä nöyränä kumarrukseen. Hän ei edes uskaltanut katsoa herraansa, sillä tämä tuskin oli ilahtunut uutisista.
"Miten tämä on mahdollista?" valtias sanoi ja nousi ylös valtaistuimeltaan, silmät raivosta hehkuen.
"Heillä... heillä oli apua. Se nuori mies, Mi.. Mishka", Lothar änkytti ja perääntyi vaistomaisesti kauemmaksi.
"No, meillä on vielä mahdollisuuksia saada heidät kiinni", valtias sanoi, vaikkei näyttänytkään tyytyväiseltä, "hoida hommasi Lothar, tai sinusta tulee ateria lemmikilleni", hän sihahti ja kääntyi katsomaan miestä, joka näytti kutistuneelta ja pelokkaalta.
"Ky... kyllä herrani, heti herrani", Lothar sanoi änkyttäen ja nousi seisomaan, "tiedän, missä voin yrittää yllätyshyökkäystä", hän lisäsi ja ääneen oli hiipinyt hienoinen itsevarmuus.
"Hyvä", valtias murahti, "mutta muista, että lemmikkini on hyvin nälkäinen", hän muistutti ja katsoi, kun Lothar suuntasi kulkunsa ulos.

Lothar harppoi kiivain askelin ulos hallista, sen läpi ja ulos. Mennessään hakemaan hevostaan, hän vilkaisi pihan kauimmaiseen nurkkaan, jossa näkyi suuri kuoppa. Kuopan reunojen yli kurotteli muutama suuri sinertävä lonkero ja ympäristö oli täynnä puhtaaksi kaluttuja luita.

Hän värähti ajatellessaan sitä, mitä valtias oli sanonut. Oli siis hoidettava homma hyvin tai hän todellakin olisi tuon kuopassa asustavan hirviön seuraava ateria. Oli sanomattakin selvää, ettei mielikuva ollut kovinkaan miellyttävä.
Lothar mietti, että jos vain olisi voimakkaampi, voisi hän tuupata valtiaan itsensä lemmikkinsä ruuaksi ja ottaa tämän paikan, mutta toistaiseksi moiset ajatukset oli syytä pitää ominaan tai voisi käydä huonosti. Valtias tuskin halusi kilpailijoita.

Lothar heilautti itsensä hevosensa selkään ja suuntasi kulkunsa porteille, jossa hänen alaisensa jo odottivat häntä.


No niin, tässä lyhykäinen jatkopätkä, inspiraation tynkää löysin. Jatkakaatten, olkaa niin hyvät. :)
Ihan pientä edittiä. Piti korjata taas pari pikkujuttua ja tulikin muutama rivi tekstiä lisää. Toivonmukaan en sotkenut seuraavan kirjoittajan ajatuksia...

Tarkan kiirehti kulkuaan saavuttaakseen Şah Yılanin, joka katosi juuri erään suuren hiekkakumpareen taakse. Kumpare vietti alaspäin loivasti ja kiemurtelevat jäljet laskeutuivat kumpareen alapuolelle karun, kivikkoisen ja miltei kuiviin haihtuneen vesialtaan reunalle, joka jatkui ja jatkui, kauas silmänkantamattomiin, kenties jonnekin aavikon reunamille saakka.

Käärme oli vetänyt itsensä rullalle ja kohotti päätään utuiset silmät salaperäisesti hehkuen. Tarkan laskeutui alas ratsailta ja talutti hevostaan kumpareen juurelle, jättäen pienen välimatkan kivikasojen luona odottavaan käärmeeseen. Jokin käärmeen olemuksessa oli erilaisempaa kuin ennen, oliko se surumielisyyttä vai loukkaantuneisuutta, vai sittenkin välinpitämättömyyttä? Käärmeestä oli vaikea saada selkoa, mitä tämä milloinkin ajatteli.

"He ovat tulossa tänne", Şah Yılan suhisi ja kohotti suurta lituskaista päätään ylväästi kuin kuninkaallinen ja sitähän tämä oli, käärmehenki, ikiaavikon kuningas. Kaksihaarainen kieli livahti ulos suusta ja katosi pian takaisin myrkkyhampaiden väliin, kun tämä tunnusteli ilmaa yläpuolellaan uhkaavan näköisenä.

Tarkan katsoi matkakumppaniaan värähtäen, sillä vaikka hän tiesi, että käärme auttoi häntä, tässä oli jotain mikä sai hänet aika ajoin hieman levottomaksi. Ehkä se oli alkukantainen vaisto pelätä käärmeitä tai aavistus siitä, mihin tämä henkiolento kykenisi halutessaan. Niin tai näin, käärme ei kuitenkaan ollut tehnyt hänelle matkan aikana mitään pahaa, joten ainakin toistaiseksi Tarkan tunsi olevansa turvassa.

Tarkan pudisteli päätään harhailevien ajatustensa vuoksi, keskittyi nyt kuulemaansa hämmentyneenä. Şah Yılan oli juuri sanonut ääneen sen, miltä hänestä oli tuntunut hetkeä aikaisemmin. Se oli outo aavistus, ehkä Kassandra tosiaan oli tulossa hänen luokseen. Käärme suoristi mutkalla olevan ruumiinsa ja jatkoi suhinaansa samalla, kun kiipesi keveännäköisesti kivikasojen päälle kauniit nahkajuomut mustia kiviä vasten auringossa kimallellen.

"Ja, koska he ovat pian täällä... minun tehtäväni alkaa olla pian päätöksessä... ainakin tällä erää... jätä nelijalkainen ystäväsi minun huostaani tämän altaan äärelle, niin minä pidän siitä huolta ja lähetän sen takaisin isäsi luokse.. ja sano... lämpimimmät terveiseni prinsessalle.. näkemiin, vaan ei hyvästi ystäväiseni.."

Sitten käärme loi viimeisen hypnoottisena hehkuvan katseensa Tarkaniin ja sukelsi kivikasojen taakse vesialtaan toiselle puolelle kadoten näkyvistä. Tarkan katsoi hämmentyneenä paikkaa, jossa Şah Yılan oli hetkeä aikaisemmin ollut ja pudisteli päätään ihmeissään. Jostain kauempaa kuului hiljainen suhina, jonka seasta erottuivat sanat, " iyi şanslar". Şitten Sah Yılan oli tiessään ja vain aavikon kuumat pyörteiset henkäykset rikkoivat valituksellaan muuten niin täydellisen hiljaisuuden.

*

Kotka kiisi halki aavikon, laskeutuen vähä vähältä alemmas, aivan kuin se olisi tiennyt määränpään häämöttävän jossain edessä päin. Kassandra siristeli silmiään auringon häikäisevässä paisteessa ja etsi katseellaan hahmoa, jonka hän tunsi ja samalla ei kuitenkaan tuntenut. Jännitys puristui tytön vatsassa tiiviiksi möykyksi, joka kiipesi vatsaa pitkin ylöspäin.

Sitten yllättäen Mishka kääntyi katsomaan hermostunutta Kassandraa leveästi virnistäen ja ohjasi kotkansa jyrkkään alaspäin viettävään liitoon. Kassandra näki siipien välistä kultaisena hehkuvan hiekan ja tumman nuoren miehen hahmon, joka katosi jonnekin linnun pään toiselle puolelle yhtä nopeasti kuin oli esiin ilmestynytkin. Se lyhyt hetki kuitenkin riitti, ja tytön sydän miltei pysähtyi hetkeksi. Kassandra sulki silmänsä kun kotka syöksyi huimaa vauhtia alas maata kohti, ja jos heidän takanaan lentävät ystävät olisivat voineet nähdä tytön auran, he olisivat todistaneet kuinka kotkan selässä istuvan prinsessan ympäriltä kaartuivat jättimäiset sateenkaaren kirjavat väreet, jotka laskeutuivat alaspäin kuninkaallisen ylväästi kuin riikinkukon sulat. Niin peloissaan ja hämmentynyt Kassandra oli.

Tarkan pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja sitoi mietteliäänä hevosensa kiinni vesialtaan vieressä kasvavaan kuivuneeseen oksankarahkaan. Vettä riittäisi hevoselle reilusti, eikä tällä olisi hätäpäivää Şah Yılanin huostassa, mutta mistä hän saattoi tietää tulisiko Kassandra todella ja kuinka tämä löytäisi hänen luokseen?

Samassa suuri tumma varjo lankesi hänen yllensä ja viileä ilmavirta lennätti hienoa hiekkaa ympäriinsä, sotkien Tarkanin tummat hiuksensa sekaisin. Hämmästyneenä prinssi kohotti katseensa kohti taivasta, ja näki suuren kotkan laskeutuvan vähän matkan päähän hänen eteensä aavikolle. Pian kotkaa seurasi toinen, sitten kolmas ja neljäs lajitoveri. Ja kotkat näyttivät kannattelevan selässään pientä joukkoa ihmisiä. Keitä he olivat ja miksi he tulivat juuri tänne?

"Mitä ihmettä..?" Tarkan henkäisi ihmeissään kun  hän tajusi, että ensimmäisenä laskeutuneen kotkan selästä hyppäävän miehen kasvoilla oli hyvin tuttu virne. Yllätyksestään toivuttuaan Tarkan ryntäsi ystävänsä luokse jälleennäkemisen ilo silmissä loistaen ja pian he jo painivat kilpaa pöllyävässä hiekassa. Tarkan nauroi vedet silmissä kun Mishka nosteli mittelön päätyttyä vaatteidensa alle lennellyttä hiekkaa esittäen närkästynyttä.

"Hyvä on, te voititte arvon ylhäisyys, mutta kuka hänen kuninkaallista korkeutta uskaltaisikaan voittaa, vaikka kykenisi? Sitä paitsi, kun voimaa ja nopeutta jaettiin, sinä olit ensimmäisessä jonossa, etuilit suorastaan törkeästi, jos sallitte minun sanoa näin rohkeasti. Minulle jäi pelkästään vaatimattomasti äly ja taikuus." Mishka sanoi ja taputteli ystäväänsä selkään naurunsa lomassa.

"Hahaha, ollaanpas sitä ovelia tänään Tilki hyvä. Minä kuitenkin muistan monta mainitsemisen arvoista kertaa, joissa sitä sinun kuuluisaa älykkyyttäsi oli tarvittu. Jos sallitte minun kysyä, niin missä oli se kuuluisa oveluutesi silloin, kun jouduin pelastamaan sinut isäsi valvovien silmien alta, viemällä sinut omaan huoneeseeni piiloon, jossa saatoit nukkua pääsi vesiselväksi? Entä silloin kun jouduin ottamaan puolestasi syyt niskoilleni savimajalla tyttöjä kauppaavan ryökäleen pahoinpitelystä?" Tarkan vastasi ystävänsä sanailuun hyväntuulisen naurun saattelemana ja sai niskaansa ryöpyllisen hiekkaa.

Kassandra, joka oli laskeutunut kotkan selästä vähän Mishkan jälkeen, seisoi nyt hämmentyneenä katselemassa ystävysten temmellystä ja sanailua. Tuo lämmin, naurava mies ei ollut enää unta, vaan elävä hengittävä ihminen. Voi, miten komea hän olikaan. Miehen mustat hiukset kiiltelivät auringonvalossa ja tämän suloisilla kasvoilla oli lämmin hyväntuulinen ilme kun tämä katseli kiusoittelevasti ystäväänsä. Miehellä oli päättäväinen leuka, joka kertoi tahdonvoimasta ja suoraviivainen ylväs olemus, hoikassa, mutta lihaksikkaassa kehossa vihjasi kuninkaallisuudesta. Miehen tapa liikkua notkeasti ystävänsä kanssa kisaillessaan sai pienen tukahtuneen huokauksen purkaantumaan tytön huulilta. Kuinka kukaan koskaan voisi olla rakastamatta tuota miestä?

Tarkanin pelkkä nauru sai Kassandran posket punaisiksi ja äkkiä tytölle tuli käsittämätön epävarmuuden ja ujouden puuska. Mitähän hän mahtaakaan ajatella minusta, entä jos hän ei olekaan nähnyt samaa unta kuin minä? Mitä, jos olenkin kuvitellut kaiken? Mitä, jos hän ei pidäkään minusta?

Kassandra painoi kuumottavat kasvonsa alaspäin ja veti tärisevät kätensä selän taakse piiloon, toivoen, ettei kukaan huomaisi niitä tai hänen punaisia kasvojaan. Ja juuri sillä hetkellä Tarkan siirsi katseensa Mishkan ylitse, huomaten Kassandran hennon olemuksen maahan asettuneen kotkan vierellä.

"Kassandra" Tarkan henkäisi ja miehen vihreät silmät tummuivat liikutuksesta. Kaunis nuori nainen, hänen uniensa kangastus seisoi vain muutaman harppauksen päässä hänestä katse alas maahan luotuna. Tämän paksut mustat hiukset valuivat vyötärölle kauniisti ja punainen kirjailtu huivi laskeutui niitä mukaillen olkapäille ja selkää pitkin, kätkien samalla myös osan naisen alaspäin luoduista kasvoista. Kaunismuotoiset kasvot olivat ylväät ja siropiirteiset, nenä suora ja aavistuksen pisamainen. Naisen huulet kaartuivat surumieliseen hymyyn ja ne värähtelivät kevyesti. Tarkan ei kyennyt irrottamaan katsettaan Kassandrasta, ei kyennyt eikä uskaltanut, sillä jokin hänen sisällään pelkäsi tytön katoavan kuin unen harhaisen näyn, jos hän erehtyisi kääntämään katseensa tästä pois hetkeksikään.

Katse tiukasti Kassandraan liimautuneena, prinssi harppoi tämän luo ja vain vaivoin, hän kykeni hillitsemään haluaan sulkea tämä syliinsä lupaa kysymättä. Kassandra kohotti pelokkaan katseensa ja katsoi nyt edessään seisovaa prinssiään silmät suurina ja kosteina. Tarkan tunnistaa minut, hän on nähnyt samaa unta kanssani. Me todellakin puhuimme unessa toisillemme. Minä en pelkästään kuvitellut tätä kaikkea, tämä on totta.

Tyttö nyyhkäisi ja sitten ilon kyyneleet jo putoilivat poskipäille suurina ja lämpiminä. Tarkan ojensi pitkät hellät sormensa ja kosketti sormenpäillään tytön kyyneleistä poskea. Kassandra henkäisi ja pieni väreilevä hymy kohosi tämän suupieliin. Tarkan oli todellakin siinä, kosketti häntä ja hymyili hänelle. Millään muulla ei ollut enää mitään väliä, niin kauan kuin tämä oli hänen luonaan ja piti hänestä kiinni.

Tarkan katseli ihastuneena Kassandraa. Ja aivan kuin tämä olisi lukenut tytön ajatukset, hän katsoi tyttöä silmiin ja kuiskasi päättäväisesti, "Tästä lähtien me pysymme aina yhdessä. Olen mukanasi minne ikinä menetkin ja pidän sinusta huolta. Seuraan sinua vaikka maailman ääriin, jos minun täytyy tehdä niin. Sinä olet minun kohtaloni."

Sitten prinssi kumartui suutelemaan hellästi ensin tytön kosteaa poskea ja antoi sitten suunsa vaeltaa tämän poskelta pehmeille suolaisten kyyneleiden kostuttamille huulille. Koko ympäröivä maailma katosi heidän ympäriltään, eikä millään muulla ollut enää mitään väliä. Tarkan veti Kassandran syliinsä ja he lepäsivät toisiaan vasten kuin pienet lapset, jotka olivat juuri löytäneet tiensä takaisin kotiin.

Kaikki mukana olleet olivat laskeutuneet kotkiensa selästä todistamaan Tarkanin ja Kassandran herkkää kohtaamista. Alejandro, joka oli tunnettu tahdikkuudettomuudestaan, rykäisi niin äänekkäästi kuin kykeni ja tokaisi hieman huvittuneella äänellä,

"Niin herttaista kuin tuo teidän puuhailunne onkin, niin meidän pitäisi kyllä lähteä täältä pois hyvän sään aikaan." Sanojaan painottaakseen nuorukainen osoitti kädellään iltapäivän puolelle kallistuvaa aurinkoa, joka paljasti, ettei auringonlaskuun ollut enää aikaa kuin pari tuntia.

Kassandra irrotti katseensa vastahakoisesti Tarkanista, nyrpisti nenäänsä veljensä kiusoittelulle ja otti käsiinsä kasan hiekkaa, jonka sitten heitti tätä kohtaan.

"Senkin pönttö. Vai herttaista puuhailua... tästä saat kiusanhenki!"

Alejandro pärskähti nauramaan ja sai siitä hyvästä toisenkin kasan hiekkaa niskaansa.

"Tuota sinä kyllä pian kadut.."

Alejandro tokaisi ja kumartui ottamaan kourallisen hiekkaa, jonka seurauksena Kassandra pinkaisi pakoon hysteerisesti nauraen nuori prinssi Ferres kintereillään. Kesti kotvan aikaa, ennen kuin seurue oli kykenevä keskustelemaan järkevästi siitä, mitä heidän pitäisi tehdä seuraavaksi. Kun hiekkainen naurava sisaruspari saatiin viimein rauhoittumaan, he kaikki istuivat hiekalle vierekkäin kuuntelemaan Malakusta, jolla tuntui olevan jonkinlainen suunnitelma Kassandran ja tämän läheistensä suojelemiseksi.



Suomennos:
Tilki on turkkia ja tarkoittaa kettua tai kelmiä.
Myös iyi şanslar on turkkia ja tarkoittaa hyvän onnen toivotusta.


Jatkakaatten :)))

Kesti kotvan aikaa, ennen kuin seurue oli kykenevä keskustelemaan järkevästi siitä, mitä heidän pitäisi tehdä seuraavaksi. Kun hiekkainen naurava sisaruspari saatiin viimein rauhoittumaan, he kaikki istuivat hiekalle vierekkäin kuuntelemaan Malakusta, jolla tuntui olevan jonkinlainen suunnitelma Kassandran ja tämän läheistensä suojelemiseksi.

Malakus aikoi sanoa jotakin, kun Alejandro tökkäsi Kassandraa kylkeen.
"Lopeta senkin heittiö", Kassandra sanoi käskevään sävyyn, mutta hymyili ja töykkäsi veljeään takaisin.
"Krhm", Malakus yskäisi ja katsahti kumpaistakin tyynesti. Vain kulmien hienoinen rypistys kertoi jonkinlaisesta ärtymyksestä, vaikka mies muuten kykenikin peittämään tunteensa toisilta ja toisinaan siitä oli ollut hyötyäkin, "jospa viimeinkin voisimme keskittyä suunnitelmaan", hän huomautti ja katsoi tiukasti Alejandroa, joka meinasi vastata siskolleen samalla mitalla.

Alejandro katsahti miehen lähes ilmeettömiä kasvoja ja päätti pysyä vaiti.

Kun rauha oli viimein saatu aikaiseksi, Malakus alkoi kertoa suunnitelmastaan, jota oli jo matkan aikana miettinyt ja joka nyt vaikutti jo varsin hyvältä.

***

Toisaalla synkän linnan muurien sisäpuolella, ylväs hahmo asteli raivoisana edestakaisin. Hän oli juuri saanut tiedon, että se, mitä hän oli niin kovin yrittänyt estää, oli tapahtunut.

Siistiin asuun pukeutunut mies seisoi pelokkaana sivummalla ja seurasi herransa liikkeitä, toivoen, ettei tämä syöttäisi häntä lemmikilleen, jota kaikki linnan asukkaat, ehkä hallitsijaa lukuun ottamatta, pelkäsivät.

Viimein hallitsija pysähtyi ja nosti halveksuvan katseensa mieheen ja tuhahti ääneti tämän pelokkaalle olemukselle.

"Saat viedä viestin Lotharille", hallitsija sanoi, äänellä joka ei vastaväitteitä sietänyt.
"Ky... kyllä herrani", mies änkytti ja kumarsi, kuten hyvän palvelijan tuli tehdä.
"Sano hänelle, että jos löytää prinsessan, tappakoon muun seurueen, mutta prinsessa on tuotava tänne ja jos hän palaa tyhjin käsin, muistuttaisin, että lemmikkini on yhä nälkäinen", hallitsija sanoi.
"Hyvä on, herrani", mies sanoi ja kumarsi taas, huomaamatta tyytyväistä ilmettä hallitsijansa kasvoilla, tämän nauttiessa hänen pelostaan.
"No niin, ala painua. On kiire", hallitsija sylkäisi käskyn suustaan, katsoen yhä halveksuen alaistaan.
"Kyllä herrani, heti herrani", palvelija sanoi värisevällä äänellä, kumarsi syvään ja häipyi paikalta puolijuoksua.


Tuli vähän lyhyt pätkänen ja pahoittelut siitä, mutta olen tänään ollut jo aamusta hereillä ja nyt väsyttää jo. Mutta toivottavasti pätkä miellyttää ja inspiroi, jatkakoon ken tahtoopi. :)
Pahoittelut, ettei hallitsijalla ole nimeä, mutta kun en ollut enää ihan varma, että mikäs tän tarinan pääpahiksen nimen nyt pitikään olla. Annan sen siis aloittajan itsensä päättää asiasta ja sanoa lopullisen sanansa, jolla sitten mennään. :)

"No niin, ala painua. On kiire", hallitsija sylkäisi käskyn suustaan, katsoen yhä halveksuen alaistaan.
"Kyllä herrani, heti herrani", palvelija sanoi värisevällä äänellä, kumarsi syvään ja häipyi paikalta puolijuoksua.

***

Palvelija haki hevosensa ja talutti sen nopeasti pihan poikki, sillä ei halunnut jäädä sinne yhtään pidemmäksi aikaa kuin oli pakko. Pihan toisessa nurkassa olevasta kuopasta näkyivät suuret lonkerot, jotka venyttelivät raukeasti kohti korkeuksia ja jostain syvältä maan alta kuului kumea ääni. Se oli kai tuo hirviö, palvelija päätteli ja käänsi katseensa poispäin siitä.

Vasta kun hän oli suurien ovien ulkopuolella, hän heilautti itsensä hevosensa selkään ja kannusti sen nopeaan laukkaan. Oli kiire ja hän tiesi mikä odottaisi, jos hän ei saisi viestiä toimitettua mahdollisimman nopeasti Lotharille. Tuo ajatus sai hänet kiihdyttämään ratsunsa vauhtia entisestään, sillä hän pelkäsi tuota olentoa, eikä todellakaan halunnut kuulua sen ruokalistalle.

Matka sujui kuin siivillä ja pian hän näki mustanpuhuvan leirin, jonka läheisyydessä käyskenteli suuria mustia nahkasiipisiä olentoja, joista yksi kohotti päänsä ylös ja päästi korvia huumaavan karjaisun.
'Lohikäärmeitä', palvelija ajatteli ja mietti, eikö siinä linnan hirviössä ollut jo ihan tarpeeksi ilman lohikäärmeitä. Varsinkaan näitä mustia, jotka tunnettiin niiden raa'asta luonteesta ja huimasta nopeudestaan.

Hän yritti olla välittämättä noista isoista pedoista ja suuntasi kohti leiriä. Viesti piti viedä, eikä aikaa viivyttelylle ollut. Mustahaarniskainen sotilas pysäytti hänet leirin portilla, mutta päästi jatkamaan matkaansa, kun hän kertoi millä asialla oli.

Palvelija ratsasti portista sisälle ja vei hevosen aitaukseen, jossa oli muitakin hevosia, suunnaten sen jälkeen puoliksi juosten, kohti suurinta telttaa.
Hän pysähtyi hetkeksi sen ulkopuolelle, tasasi hengityksensä ja astui sitten sisälle.

"Pahoittelen, että joudun häiritsemään teitä Lothar herra, mutta hänen korkeutensa lähetti teille viestin", palvelija sanoi kumartaen ja ojensi paperikäärön Lotharille.

Lothar oli vaiti ja katsoi palvelijaa, jonka pelon saattoi melkein haistaa. Hetkeä myöhemmin hän nappasi käärön miehen ojennetusta kädestä, aukaisi sen ja alkoi lukea.

Päästyään viestin loppuun, hän nielaisi, sillä viesti oli erittäinkin selkeä ja hänen nahkansa olisi vaarassa, mikäli hän epäonnistuisi.

"Minä kiitän ja päästän sinut lähtemään. Kerro hänen majesteetilleen, että asia on hoidossa", Lothar sanoi ja antoi palvelijan mennä.

Palvelija kumarsi ja luikahti ulos teltasta, Lotharin jäädessä yksin. Mies luki viestin vielä toistamiseen läpi, kunnes viimein laski sen pöydälle ja antoi vartijalleen käskyn kutsua kaksi lohikäärmeen ratsastajaa luokseen. Vartija nyökkäsi ja hävisi toimittamaan käskyä.

Joitain minuutteja myöhemmin hän palasi, mukanaan kaksi miestä. Miehet eivät olleet järin isokokoisia, mutta selvästi jänteviä ja vahvoja, sillä olihan heidän voitava hallita suurikokoisia ratsujaan.

"Te kutsuitte", mies sanoi ja nyökäytti päällään kevyesti.
"Minulla olisi teille tehtävä", Lothar aloitti ja asteli levottomana edestakaisin.
"Anna tulla ja jos hinnoista sovitaan, voimme tehdä hieman enemmänkin", toinen mies sanoi lipevällä äänellä.
"Haluan, että lennätte ikiaavikon toiselle reunalle, jossa pieni vakoojien ryhmä on viimeksi nähty", Lothar sanoi, "Heidän mukanaan on tyttö, mutta te ette saa satuttaa tai muuten koskea häneen. Herrani haluaa hänet koskemattomana, jos ymmärrätte mitä tarkoitan", hän jatkoi ja katsoi kumpaistakin hyvin tiukasti.
"Kuten sanottua, riippuu hinnoista", vanhempi mies sanoi ja mietti jo millaisen hinnan tytöstä voisi saada orjamarkkinoilla.
"Te saatte kyllä kultanne, mutta kuten jo sanoin, tyttöön ei kajota tai en vastaa seurauksista", Lothar sanoi, äänen muuttuessa lähes petomaiseksi ärähdykseksi, "muiden suhteen teillä on vapaat kädet, tappakaa heidät jos haluatte, mutta tyttö on tärkeä, hänet tulee säästää ja tuoda tänne", hän jatkoi ja tuijotti niin rumasti kumpaistakin miestä, että nämä kavahtivat taaksepäin.

"Hyvä on", nuorempi sanoi ja nyökäytti päätään. Vaikka kulta houkuttikin, halusi hän sentään pitää henkikultansa.

"No niin, alkakaa painua siitä ja hoitakaa homma nopeasti ja saatte ruhtinaallisen palkkion", Lothar sanoi hieman rauhoittuen. Enemmän hänkin oli ärsyyntynyt siitä, että jos nuo kaksi töpeksisivät, olisi myös hänen henkensä vaarassa.

Miehet nyökäyttivät päätään ja poistuivat teltasta, Lotharin jäädessä yksin.

***

Nuo kaksi astelivat telttojen takana olevalle suurelle aitaukselle ja samalla supisivat keskenään, sillä eivät halunneet kenenkään kuulevan heidän asioitaan. He kun suunnittelivat, että pitäisivät tytön, mikäli maksu ei heitä miellyttäisi.

Viimein he pysähtyivät aitaukselle, jossa oli kaksi suurta mustaa lohikäärmettä. Hetken vielä keskusteltuaan, he suuntasivat sisälle aitaukseen ja heilauttivat itsensä satuloitujen lohikäärmeidensä selkään.

Nuo suuret olennot levittivät siipensä ja nousivat ilmaan. Ilmavirta pöyhi miesten pitkiä letitettyjä tummia hiuksia, kun he kiisivät kohti vuorijonoa, joka rajasi suuren autiomaan, joka oli vain pelkkää kuivaa hiekkaa. Taivas oli sininen ja pilvetön ja aurinko alkoi jo hiljalleen laskea, kun he saapuivat aavikon toiselle laidalle.

Kaukana alhaalla he näkivät tummia täpliä, jotka istuivat tiiviissä ryhmässä. Miehet alkoivat kaartaa alaspäin ja muutamaa sekuntia myöhemmin he syöksyivät kohti noita tummia täpliä, jotka hajaantuivat eri suuntiin.

"Hoida sinä harhautus, minä nappaan tytön", vanhempi mies sanoi ja suuntasi kohti tyttöä, joka juoksi pakoon.

Nuorempi mies sen sijaan käänsi lohikäärmeensä, uuteen syöksyyn, saaden pienen ryhmän hajaantumaan ja tyttö joutui pahemmin erilleen muista.

***

Malakus kertoi suunnitelmasta, muiden kuunnellessa ääneti. Hän oli viimein saanut kaiken kerrottua, kun kaksi suurta tummaa hahmoa pyyhkäisi heidän ylitseen. Heti sen perään nuo hahmot syöksyivät lopulta kohti ja sai koko porukan hajaantumaan.
"Lohikäärmeitä", Alejandro sanoi epäuskoisena.
"Eikä mitä tahansa lohikäärmeitä, vaan pahamaineisia mustia lohikäärmeitä", Malakus sihahti, sillä arvasi tämänkin olevan tuon pahantahtoisen hallitsijan juonia, "suojatkaa Kassandraa, hän ei saa joutua noiden kynsiin", hän lisäsi.

Mutta liian myöhään, sillä nuo suuren olennot syöksyivät yhä uudelleen ja uudelleen pienen ryhmän sekaan, saaden heidät vielä kauemmaksi toisistaan. Vasta silloin he huomasivat, että Kassandra oli erossa muista. Tämän luokse ei päässyt, sillä toinen lohikäärme pyöri heidän tiellään, toisen suunnatessa kohti Kassandraa.

"Kassandra!" Tarkan karjui ja yritti väistellä toisen lohikäärmeen teräviä kynsiä.
"Tarkan, auta!" Kassandra huusi ja juoksi pakoon toista lohikäärmettä, joka syöksyi hurjaa vauhtia hänen perässään.
Mutta turhaan, sillä lohikäärme oli nopeampi ja sai napattua Kassandran kynsiinsä.
"KASSANDRA! Eeeei!" Tarkan huusi ja lysähti polvilleen hiekkaiseen maahan, katse taivaalle kohotettuna, jossa toinen lohikäärme näkyi enää mustana pisteenä, joka katosi kaukaisuuteen, toisen vielä liidellessä heidän yläpuolellaan.



No niin, miten mahtanee stoori edetä tästä, kun jäikin niin mielenkiintoiseen kohtaan.... kerroppas sinä se....
Pientä editointia, kun huomasin, ettei mokoma toiminut ihan niin hyvin, kuin piti. Mutta jatkakaa te vain silti...

"KASSANDRA! Eeeei!" Tarkan huusi ja lysähti polvilleen hiekkaiseen maahan, katse taivaalle kohotettuna, jossa toinen lohikäärme näkyi enää mustana pisteenä, joka katosi kaukaisuuteen, toisen vielä liidellessä heidän yläpuolellaan.

***

Kassandra tajusi, ettei rimpuilu auttanut, sillä lohikäärmeen ote oli tiukka, eikä hänestä, nuoresta naisesta, ollut tuolle mahtavalle olennolle minkäänlaista vastusta. Maisemat vilistivät hänen allaan nopeasti ja hän tunsi, miten kylmä viima riepotteli hänen vaatteitaan.

Kassandra alkoi olla jo kylmästä turta, kun lohikäärme viimein hidasti vauhtiaan ja alkoi pehmeästi kaartaen laskeutua suuren tumman leirin läheisyyteen. Vasta, kun lohikäärme oli laskeutunut, se hellitti otteensa Kassandrasta, joka heti tilaisuuden tullen yritti paeta, mutta lohikäärmeen ratsastaja oli nopeampi. Mies liukui alas ja muutamalla nopealla juoksuaskeleella sai Kassandran kiinni ja riuhtaisi lähelleen.

"Äläs yritä livistää", mies sihahti hampaidensa välistä ja hänen kätensä sivalsi nopeasti kuin käärme ja osui terävästi läiskähtäen Kassandran kasvoihin.

Kassandra ei siitä lannistunut, vaan seisoi suorassa, leuka eteenpäin työnnettynä ja ennen kuin mies ehti tarrata häntä kädestä, Kassandra läimäytti miestä kaikin voimin kasvoihin, niin että repi samalla kynsillään ilkeänpunaiset juomut miehen toiselle poskelle.

"Sinähän se varsinainen villikissa olet", mies sähisi, hienoista mielihyvää äänessään, "sinut pitääkin kesyttää", hän jatkoi ja naurahti pahaenteisesti.

Mutta mies ei ehtinyt edes liikahtaa, kun suurimman teltan ovikangas työnnettiin syrjään ja tummanpuhuva mies astui ulos. Mies käveli sulavin askelin lähemmäksi ja katsoi lohikäärmeenratsastajaa tuimasti.

"Riittää jo", Lothar sanoi yllättävän pehmeällä äänellä, "minä kiitän nopeasta toiminnastanne Aladar ja jatkan tästä. Saatte palkkionne pian, sillä en halua pidättää teitä täällä yhtään enempää kuin on pakko", hän jatkoi ja antoi katseen kiertää Aladaria ja sen jälkeen Kassandraa.

"Hyvä on", Aladar sanoi, "tuo hempukka vain ei ole helppo tapaus", hän lisäsi ja nyökäytti Kassandran suuntaan.

"Vai hempukka!" Kassandra huudahti loukkaantuneena, "paraskin puhuja, senkin moukka! Viheliäinen liero!" Hän kiljaisi raivoisana.

"Oho, tytössä tosiaan on sisua", Lothar totesi huvittuneena, "ei Aladar, kuten sanoin, minä hoidan tämän", hän lisäsi, kun näki Aladarin liikahtavan kohti Kassandraa.

"Hyvä on", Aladar murahti ja suuntasi huolehtimaan ratsustaan ja mietti, saisiko sittenkään palkkiota ja alkoi suunnitella tytön kaappaamista, sillä tyttö tosiaan oli kaunis ja hänestä saisi orjamarkkinoilla hyvät rahat.

Hän tuskin ehti aitaukseen, kun Aron laskeutui alas ja alkoi taluttaa omaa ratsuaan aitaukseen.

"Saitko palkkion?" Aron kysyi, samalla kun vei lohikäärmettään Aladarin ratsun seuraksi.

"En vielä ja jos tuo liero Lothar vielä odotuttaa maksunsa kanssa, me otamme tytön ja myymme orjamarkkinoilla", Aladar vastasi, jättäen kuitenkin sanomatta, että oli kiinnostunut tytöstä.

"Sitten olkoon niin", Aron sanoi.


Samaan aikaan Lothar käski sotilaidensa kahlita Kassandran, ettei tämä pääsisi karkuun ja tuoda tämän telttaansa siksi kunnes olisi aika lähteä kohti linnaa, jossa herra jo kärsimättömänä odotti.


Miten tarina mahtanee jatkua tästä? Millainen lienee Kassandran ja the pääpahiksen kohtaaminen, sikälimikäli sellaista sattuu tapahtumaan. Kerrohan sinä se... :)

Kassandra katseli kuinka tuuli heilutteli teltan seiniä kevyesti, tuoden raollaan olevasta ovensuusta viilentäviä henkäyksiä ja mietti kuumeisesti, kuinka pääsisi pakoon sieppaajiensa kynsistä. Hän nykäisi käsiään, mutta niiden ympärille puristetut kahleet eivät antaneet periksi tuumaakaan. Jokainen nykäisy kiristi kipeästi ranteen ihoa ja jätti tytön iholle punaisia hiertymiä.

"Pahuksen pahus.." tyttö mutisi ja pudisteli päätään itselleen pettyneenä. Kuinka hän oli ollut niin typerä ja jäänyt kaaoksen keskellä erilleen muista. Häntähän ne sieppaajat olivat alun alkaenkin tulleet hakemaan. Samassa huivi tytön hiuksilla valahti alaspäin tämän harteille ja tyttö nytkäytti päätään yllättyneenä muistaessaan hiuksissaan olevat hiussoljet. Pieni hymy käväisi Kassandran kasvoilla, kun tämä oivalsi, ettei toivoa ei ollut vielä ehkä täysin menetetty.

Varovaisesti tyttö laskeutui alas maahan hänelle jätetyltä tuoliltaan ja kohotti kahlitut kätensä ylös päänsä oikealle puolelle. Solki osui tytön sormenpäihin, joilla tämä painoi neulan hakasen auki. Solki putosi maahan, josta tyttö hapuili sen käteensä ja alkoi välittömästi taitella sitä käsissään mieleisekseen. Jos hän saisi kahleet auki ajoissa, hänellä voisi olla mahdollisuus paeta teltan takaosan kautta tummaan metsikköön, josta hän oli nähnyt vilauksen ollessaan lohikäärmeen selässä vähän ennen laskeutumista.


*


Ilta saapui, eikä Lothar halunnut lähteä saaliinsa kanssa matkaan pimeän aikaan. Niinpä hän päätti odottaa aamuun saakka. Yö toi kuitenkin mukanaan levottomuuden, kojootit ulvoivat jossain kauempana vuorilla ja lohikäärmeet päästelivät sieraimistaan  tulenkatkuisia puuskahduksia ja syöksivät aika ajoin  suustaan kultaisia tulipatsaita kohti korkeuksia, kuin varoittaakseen tunkeilijoita pysymään loitommalla leirialueelta. Myös hevoset liikahtelivat aitauksessaan levottomasti, aivan kuin olisivat vaistonneet yön pimeydessä vaanivien otusten nälkäiset katseet, jotka tarkkailivat leiriä taukoamatta.

Lothar otti käteensä paksun soihdun ja asteli otsa kurtussa ulos teltastaan. Hän vilkaisi Kassandran teltan suulla seisovia vartijoita ja harppoi sitten heidän luokseen nähdäkseen, oliko kaikki edelleen niin kuin piti. Vartijat seisoivat teltan suulla valppaan näköisinä ja tekivät tilaa Lotharin nähdessään, jotta tämä pääsi kurkistamaan sisään telttaan. Kassandra, joka oli kuullut saapuvien askelten rahinan, laskeutui pitkälleen maahan ja esitti nukkuvaa juuri sillä hetkellä, kun kirkas palava soihtu valaisi teltan sisäosan.

"Kaikki on hyvin herra Lothar", sotilas vakuutti kun Lothar vetäytyi pois teltan suulta ja vilkaisi vartiossa olevia sotilaita.

"Hyvä, pitäkääkin häntä tarkasti silmällä. Te vastaatte hänestä omalla hengellänne, onko selvä. Hän kuuluu miehelle, joka hallitsee pimeyden valtakuntaa ja on vallitseva vielä jonain päivänä kaikkia valtakuntia meren tällä puolella. Ette halua tuottaa suurelle mestarillemme pettymystä, uskokaa pois."

"Kyllä herra Lothar, emme päästä häntä silmistämme." Sotilaat vakuuttivat vakavina Lotharin jo loittonevalle selälle. Miehet loivat nopean vilkaisun maassa lepäävään Kassandraan ja sulkivat teltan suuaukon sitten huolella. Eihän nukkuvasta tytöstä voisi koitua mitään ongelmia.


*


Reilusti ennen aamun sarastusta Kasssandra oli jo laskenut kahleet käsistään, raottanut teltan takaosan kangasta varovaisesti ja ryöminyt tiensä leirialueen läpi vapauteen. Kylmä jokivesi pisteli tytön paljaita varpaita, mutta hän sulki epämukavan tunteen pois mielestään. Hänen olisi päästävä yläjuoksulle pian ennen aamunsarastusta, sillä ainoa varma pakoreitti olivat vuoret ja sen takana siintävä paksu villimetsän kaltainen tiheäkasvuinen metsikkö, jota pitkin hän voisi eksyttää takaa-ajajat kannoiltaan. Ilmasta käsin lentävät mustat tulikurkut eivät löytäisi häntä millään.

Kassandra puikkelehti kivien päältä syvennekohdissa ja sukelsi sitten viimeiset metrit päästäkseen putouksen taakse hetkeksi hengähtämään. Jalat ja kädet luiskahtelivat liukkaiden kivien päällä, kun tyttö punnersi itsensä luolaston suulle, joka oli piilossa vesiputouksen takana. Sitkeästi hän ryömi eteenpäin, kunnes jalat tavoittivat tasaisen maankamaran ja ponnistelut palkittiin. Hengästyneenä tyttö ravisteli hiuksiaan ja puristeli huivistaan pois valuvan veden. Aurinko nousisi pian, ja hänen olisi tehtävä pian päätös, jatkaisiko hän matkaa vai jäisi piileskelemään putouksen alle ja kenties lähtisi koettelemaan onneaan luolaan, jonka suu hänen edessään odotti hiljaisena, täynnä pelottavaa mustaa pimeyttä.

Luolan pimeys oli kuin kaksihaarainen miekka, se voisi iskeä joko vastaan tai olla puolella. Pimeys kätki hyvin takaa-ajajilta, mutta ilman tulta Kassandra itsekään ei voinut nähdä, mitä luolan syvyyksissä sitten mahtoikaan asustaa. Ja tämän matkan aikana tyttö oli saanut kokea, millaista väkeä maan uumenissa saattoi oleilla – eikä kaikki maanalaiset asukit olleet hyviä luonnoltaan, eivätkä välttämättä ilahtuneita saadessaan kuokkavieraita kotiinsa.

Juuri kun tyttö ojensi itsensä suoraksi ja sitoi hiuksensa huivilla paksuksi palmikoksi, jatkaakseen kulkuaan joen myötäisesti yläjuoksulle ja sieltä vuoren rinnettä ylöspäin, pieni ääni luolan pimeydestä kuiskasi varovaisesti,
"Mahtaako kaunis neiti olla eksynyt?"

Kassandra käännähti yllättyneenä äänen suuntaan ja siristeli silmiään nähdäkseen luolan suulle ilmestyneen pienikokoisen hahmon. Olento piirtyi luolan pimeyttä vasten ensin heikosti eikä Kassandra meinannut ensin erottaa tätä juuri lainkaan. Vesiputouksen reunoilta siivilöityvän sarastavan auringon valo paljasti kuitenkin hetkeä myöhemmin pienen olennon koko ihmeellisyyden ja tyttö henkäisi hämmästyneenä tämän nähdessään.

"Ai hei." Kassandra sai äännähdettyä heikosti ja tuijotti edessään seisovaa pientä kaksijalkaista peura-eläintä, jolla oli nuoren miehen yläruumis.

"No, heipä hei tyttönen. Niin, oletkos eksyksissä vai..?" Peura-eläin virkkoi ja kallisti päätään utelias pilke silmissään.

"Mi-mi minä olen Kassandra ja olen kieltämättä aika kaukana kotoa ja pakomatkalla, jos se tarkoittaa samaa kuin olla eksynyt. Mutta kuka ihme sinä olet? En ole koskaan nähnyt ketään kaltaistasi." Kassandra tiedusteli saatuaan viimeinen itsensä puhumaan hämmästykseltään. 

"Ren geyiğiksi minut on ristitty, mutta kutsu minua Reyksi. Niin ystävät minua kutsuvat." Kassandran uusi tuttavuus kehoitti ja hymyili leveästi tytölle.

Samassa jostain kuului korvia vihlova vihellys, joka päättyi paha-enteiseen hiljaisuuteen. Kassandran silmät laajenivat kun hän tajusi, mistä ääni oli syntynyt. Se oli vartijoiden pilli, eikä se voinut merkitä kuin yhtä-asiaa – hänen pakenemisensa oli huomattu.

"Pahus, nyt on liian myöhäistä jatkaa matkaa." Tyttö puhisi itsekseen ja mittaili vankilaksi muuttuneen vesiputouksen ympäristöä levottomin silmin.

"Kuule, sanoit olevasi pakomatkalla ja käytöksestäsi päätellen tuo äskeinen ääni ei tiedä selvästikään mitään hyvää.. joten miten olisi, jos jatkaisimme tätä keskustelua turvallisemmassa paikassa. Tiedän paikan, missä meitä ei tule häiritsemään kukaan ulkopuolinen.. jos sallit..?" Rey kysyi naurunpilke silmissään ja ojensi kohteliaasti käsivartensa Kassandralle. Tyttö vilkaisi kerran heidän takanaan kohisevaa vesiputousta, pujotti kätensä uuden ystävänsä käsipuoleen ja antoi tämän ohjata itsensä luolan mustaan pimeyteen.


Ollos hyvät. Miten tämä sitten jatkuneekaan..? :B

Ai niin ja uuden ystävämme nimi Ren geyiği on turkkia ja merkitsee metsäpeuraa :)))

"Kuule, sanoit olevasi pakomatkalla ja käytöksestäsi päätellen tuo äskeinen ääni ei tiedä selvästikään mitään hyvää.. joten miten olisi, jos jatkaisimme tätä keskustelua turvallisemmassa paikassa. Tiedän paikan, missä meitä ei tule häiritsemään kukaan ulkopuolinen.. jos sallit..?" Rey kysyi naurunpilke silmissään ja ojensi kohteliaasti käsivartensa Kassandralle. Tyttö vilkaisi kerran heidän takanaan kohisevaa vesiputousta, pujotti kätensä uuden ystävänsä käsipuoleen ja antoi tämän ohjata itsensä luolan mustaan pimeyteen.

He eivät ehtineet kovinkaan pitkälle, kun heidän takaansa alkoi kuulua askelten ääniä. He kumpikin kääntyivät katsomaan, nähdäkseen kuka tulija oli.

"Voi ei", Kassandra sanoi ja huomasi vasta silloin, että Rey oli päästänyt irti ja kadonnut näkymättömiin.

Liekö tuo Rey:ksi itsensä esitellyt olento edes huomannut, että hän oli jäänyt jälkeen, Kassandra ajatteli ja mietti miten ketterästi tuo olento olikaan liikkunut. Tosiaan kuin peura.

Kassandra ei tiennyt, mitä tehdä, sillä arveli, että tulossa olevat henkilöt, olivat aivan varmasti Lothariksi esittäytyneen miehen sotilaita.

"Voi itku", hän mutisi ja yritti päästä suuntaan, jonne Rey oli mennyt, mutta ei, hän ei enää itsekään tiennyt minne pitäisi mennä. Kaikkialla oli pimeää ja takaa-ajajien äänet kuuluivat yhä selvemmin.

Lopulta hän pysähtyi sillä tiesi, ettei voinut päästä pakoon, saati löytää Reyta enää. Kuitenkin hän yritti piiloutua luolan pimeisiin nurkkiin, mutta turhaan, sillä sotilailla oli soihdut käsissään ja niiden valossa he löysivät hänet melko pian, sillä loppujen lopuksi piilopaikkoja oli hieman liiankin vähän, eikä tietä tuntematta ollut hyvä lähetä mihinkään tunneliin yksin seikkailemaan.

Kaksi sotilasta tarttui Kassandran käsivarsiin molemmin puolin, eikä Kassandra edes yrittänyt vastustella, sillä hän tiesi, ettei siitä ollut mitään hyötyä. Hänestä ei olisi minkäänlaista vastusta karskeille sotilaille, jotka olivat tottuneet käsittelemään paljon hankalampia, isompia ja vahvempia vankeja, kuin mitä Kassandra oli.

Sotilaiden rinnalla Kassandra oli hyvin hentoinen, kuin pajunvitsa tuulessa. Niin Kassandra sitten totteli, kahden sotilaan kuljettaessa hänet ulos, parin muun varmistaessa ympäristön, joten he pääsivät ilman vaaraa pois luolastosta, jonne Kassandra oli piiloutunut.

Kassandra oli vaiti, vaikka hänen tekikin mieli sanoa muutama valittu sana, sillä tajusi itsekin, ettei siitä mitään apua olisi. Ei auttanut muu kuin antaa kiltisti sotilaiden viedä hänet takaisin leiriin, jossa hänet ohjattiin suoraan Lotharin luokse.

Mies seisoi miettiväisenä paikallaan ja katseli tutkivasti Kassandraa, eikä voinut olla ihailematta tytön sisukkuutta. Hän näki miten tytön silmät välähtivät raivosta, vaikkei tämä sanonutkaan mitään, vaan katsoi uppiniskaisesti ohi Lotharin.

Lothar tajusi, että oli parempi pitää huoli, ettei tyttö toistamiseen pääsisi karkaamaan, sillä siitä ei hyvää seuraisi hänellekään.

"Taitaa olla paras, että vietätte lopun yön teltassani", Lothar totesi, sotilaiden työntäessä Kassandran hänen perässään telttaan ja istuttaessa vapaalle tuolille, "ja sotilailtani toivoisin parempaa vartiointia. Yksikin möhläys vielä ja joku on päätään lyhyempi", hän sihahti häijysti sotilaille, jotka vilkaisivat takaisin ilmeettöminä.

Kassandra oli vaiti ja katsoi tuimasti miestä, samalla kun toinen sotilaista kahlitsi hänen kätensä uudelleen. Tällä kertaa selän taakse, jottei lukon aukaiseminen kävisi enää aivan niin helposti, jos onnistuisi ollenkaan.

Lothar ei välittänyt, vaikka Kassandra ei puhunutkaan, sillä tiesi kyllä asian menneen perille, niin ettei sitä jankuttaakaan tarvinnut. Ei hän sentään sokea ollut ja näki kyllä, ettei tyttö tosiaan ollut mikään tyhmä, vaan hyvinkin älykäs ja neuvokas, puhumattakaan temperamentista, jota ulospäin työnnetty leuka ja itsepäinen, lähes vihainen ilme kasvoilla kuvastivat.

Tosiaan, jos valtiasta ei olisi ollut, olisi hän saattanut ottaa tytön vaimokseen, sillä tämä oli tosiaankin hyvin kaunis. Tulisen luonteen saattoi aina saada kouluttamalla pois, mutta koska valtias halusi tytön, ei moinen tullut edes kysymykseenkään. Sitä paitsi seuraus tyttöön kajoamisesta olisi kuolema, sen hänkin tiesi vallan hyvin, eikä ajatus valtiaan lemmikin ruokana erityisemmin houkuttanut.

Teltta oli hyvin vartioitu, niin sisältä kuin ulkoa, ettei sieltä toista kertaa pääsisi enää yrittämään pakoon, vaikka kuinka tekisi mieli. Kassandra istui paikallaan, sanaakaan sanomatta, sillä tiesi itsekin, ettei voinut tehdä mitään, vaikka halusikin paeta.

Aika kului hitaasti ja oli vielä pimeää, kun Lothar nousi vuoteeltaan. Ei hän halunnut odottaa enää yhtään pidemmän aikaa, vaan päätti lähetä ajoissa liikkeelle.

Sotilaat seurasivat häntä hevosten luo, jossa hän auttoi Kassandran hevosen selkään ja nousi itse tämän taakse istumaan. Näin hän varmistaisi, että saisi tämän vietyä valtiaan luokse. Kassandra ei yrittänyt rimpuilla vapaaksi, sillä tajusi itsekin, ettei ikinä onnistuisi siinä. Niin hän sitten istui hevosen selässä ja katsoi maisemia, kun taas Lothar ohjasti ratsua eteenpäin pitkin kolkkoa tietä.
Maisema muuttui sitä karummaksi, mitä lähemmäksi linnaa he saapuivat. Päivä alkoi olla jo pitkällä, kun mustanpuhuvat muurit tulivat näkyviin. He pysähtyivät hetkeksi portille odottamaan, että se aukaistiin.

Meni muutamia minuutteja, kunnes portti avattiin ja he pääsivät sisälle. Lothar suuntasi kulkunsa kohti sisälle vieviä ovia ja samaan aikaan Kassandra näki toisessa nurkassa olevan ison kuopan, jonka ympärillä lepäsi useita luita.

Pieni epämääräinen äännähdys pääsi hänen huuliltaan, kun hän näki lonkerot, jotka nousivat näkyviin kuopasta ja kurkottelivat kohti taivasta. Nuo lonkerot eivät silti yrittäneetkään hipaistakaan tulijoita, vaikka olisi varmasti halutessaan ylettänyt.

Lothar pysäytti hevosen, laskeutui alas ja auttoi myös Kassandran alas hevosen kyydistä. Samaan aikaan yksi palvelijoista saapui paikalle ja otti hevosen hoitaakseen, samalla kun Lothar suuntasi kulkunsa valtaistuinsaliin vankinsa kanssa.

Hän työnsi oven auki ja astui sisälle, pidellen Kassandraa käsivarresta kiinni, jottei tämä yrittäisi jälleen paeta ja asteli eteenpäin. Raskas ovi painui hitaasti kiinni heidän takanaan, kun he kulkivat eteenpäin.

Lothar seisahtui hetkeksi paikalleen ja katsoi valtaistuinta, jolla istui tummiin pukeutunut hahmo. Hän nielaisi ja asteli lähemmäksi, kunnes pysähtyi jälleen ja työnsi Kassandran hieman edemmäksi.

"Teidän armollinen korkeutenne", Lothar sanoi ja kumarsi syvään.

Häntä jännitti, sillä ei voinut tietää, millä tuulella valtias sattui kulloinkin olemaan.

"Hmm, hyvin toimittu Lothar", kuului tumma ääni ja hoikka hahmo nousi ylös tuolilta, astellen sen jälkeen alas portaat ja pysähtyi Kassandran kohdalle.

***

No niin, mitenköhän tarinainen mahtaa jatkua tästä? Jatkakaatten te vuorostanne...
Edith... pientä korjailua tein, kun hoksin muutaman ajatus- ja kirjotusvirheen.

Lothar seisahtui hetkeksi paikalleen ja katsoi valtaistuinta, jolla istui tummiin pukeutunut hahmo. Hän nielaisi ja asteli lähemmäksi, kunnes pysähtyi jälleen ja työnsi Kassandran hieman edemmäksi.

"Teidän armollinen korkeutenne", Lothar sanoi ja kumarsi syvään.

Häntä jännitti, sillä ei voinut tietää, millä tuulella valtias sattui kulloinkin olemaan.

"Hmm, hyvin toimittu Lothar", kuului tumma ääni ja hoikka hahmo nousi ylös tuolilta, astellen sen jälkeen alas portaat ja pysähtyi Kassandran kohdalle.

Mies tarkasteli tyttöä, kylmän katseensa lipuessa pitkin tämän hoikkaa olemusta. Tyttö värähti vain hienoisesti, irvisti inhosta ja sitten vaistomaisesti kietoi kätensä ympärilleen, kuin yrittääkseen peittää jotakin.

Uhmakkuus ei silti poistunut tämän kasvoilta ja kauniista silmistä, joissa oli tuikea katse.

Hän murahti tyytyväisesti ja yleensä niin tiukkana viivana olevat ohuet huulet kaartuivat kylmään, mutta tyytyväiseen hymyyn.

Lothar seisoi yhä omalla paikallaan ja seurasi herransa liikkeitä. Hänen ulkokuorensa oli tyyni ja ilmeetön, mutta pinnan alla kuohui. Hetken ajan hän tunsi halua vääntää herransa niskat nurin, mutta tiesi, ettei tulisi ikinä voittamaan herraansa, jolla oli käytössään paljon suurempia voimia, kuin vain miekan käsittelyn jalo taito.

"Lothar, te voitte nyt poistua", kylmä ja välinpitämätön ääni sai Lotharin havahtumaan ajatuksistaan ja hätkähtämään tuskin havaittavasti.

"Kyllä, teidän armollinen korkeutenne", Lothar sanoi kumartaen ja perääntyi samalla suuria ovia kohti.

"Minä kutsun teidät luokseni myöhemmin, jolloin voimme sopia palkkiostanne kenenkään häiritsemättä", valtias sanoi tyytyväisyyttä kylmässä äänessään.

"Hyvä on, teidän armollinen korkeutenne", Lothar sanoi, työntäen oven auki ja livahti pois salista.

Oven kiinni menemisestä kuuluva kolahdus kaikui kolkkona hämärästi valaistussa salissa ja sai Kassandran värähtämään uudelleen.

Hän tunsi yhä tuon tummiin pukeutuneen miehen katseen itsessään, eikä se tuntunut mukavalta, sillä hänelle tuli väkisinkin tunne siitä, kuin olisi ollut alasti tämän edessä.

Kassandra oli silti päättänyt, ettei taipuisi tuon raakalaisen tahtoon, sillä epäilemättä tuo oli se valtias, josta kaikkialla puhuttiin. Paha mies, jolla oli musta sydän ja katse kuin kylmää jäätä.

"Minulla oli toisenlaisia suunnitelmia sinun suhteesi, Kassandra", mies puhui jälleen ja rikkoi painostavan hiljaisuuden, "mutta nyt, kun olen nähnyt sinut, ovat suunnitelmat muuttuneet, sillä huomaan, ettei kuolemasi ehkä olekaan niin tarpeellista", hän jatkoi, valiten sanansa huolellisesti ja asteli koko sen ajan edestakaisin Kassandran edessä.
Kassandra oli yhä vaiti, eikä tiennyt mitä sanoa, sillä tuosta jääkylmästä miehestä huokuva pahuus ja kylmyys saivat hänet tuntemaan olonsa epämieluisaksi ja pelokkaaksi, vaikkei hän sitä suinkaan aikonut näyttää.

Uhmakkaasti hän käänsi katseensa pois miehestä ja yritti olla huomaamatta tätä.
Äkkiä mies pysähtyi, astahti lähemmäksi Kassandraa ja nappasi tämän leuasta kiinni, pakottaen tämän kääntämään kasvonsa, omiaan kohti.

***

Tein sitten ihan pienen pätkäsen.... mitenkähän mahtanee jatkua, pallo on teillä...

Uhmakkaasti hän käänsi katseensa pois miehestä ja yritti olla huomaamatta tätä.
Äkkiä mies pysähtyi, astahti lähemmäksi Kassandraa ja nappasi tämän leuasta kiinni, pakottaen tämän kääntämään kasvonsa, omiaan kohti.

"Vaikka pidänkin sinusta, tuo uhmakkuus karisee vielä pois", mies sihisi hampaidensa välistä ja katsoi suoraan Kassandran tummiin silmiin.

Kassandralle iski voimakas halu kääntää katseensa toisaalle, mutta se ei onnistunut, sillä vaikka mies ei kovin lujasti pidellyt kiinni, oli tämän katse kylmyydestään ja tunteettomuudestaan huolimatta hyvin hypnoottinen.

Kassandran rinta kohoili kiivaasti, koko vartalo tuntui jäykistyneen, niin ettei hän pystynyt liikkumaan, vaikka olisikin halunnut. Viimein hän astahti taaksepäin, nykäisten leukansa irti miehen sormien välistä ja käänsi katseensa sivuun. Hän hengähti voimakkaasti, kuin tuo pieni ele olisi vaatinut enemmänkin voimia.

Se ei silti vienyt pois sitä tunnelmaa, joka hämärässä huoneessa tuntui vallitsevan. Oli kuin aika olisi pysähtynyt ja jokin käsittämättömän suuri ja paha pitäisi sitä tukahduttavassa otteessaan.

"Sitä iloa minä en sinulle suo", Kassandra sanoi, hengittäen yhä kiivaasti.

Mies oli vaiti ja katseli ilmeisen huvittuneena Kassandraa, joka näytti olevan kiihdyksissään. Ohuet huulet kaartuivat kylmään, tyytyväiseen hymyyn.

"Niinhän sinä luulet", mies hymähti ja otti Kassandraa uudelleen leuasta kiinni ja pakotti tämän katsomaan silmiään.

Tällä kertaa tyttö ei pyristellyt irti, vaan katsoi syvälle noiden silmien hyisiin syvyyksiin, joissa asui ikiaikainen pahuus.

Uhmakas ilme Kassandran kasvoilla vaihtui ilmeettömyyteen ja katse muuttui poissaolevaksi. Se liekki joka niin kiihkeästi paloi hänen silmissään, näytti sammuneen.

Sisimmässään Kassandra halusi yhä huutaa, kirkua ja juosta pois, mutta keho ei totellut. Hän ymmärsi kyllä, että oli nyt tuon kamalan miehen vallassa ja tämä saattoi halutessaan käskeä tekemään mitä vain ja Kassandran olisi se toteutettava, vaikka ei haluaisikaan.
Hän ei enää pystynyt kontrolloimaan kehoaan, vaikka näki ja kuuli kuin ennenkin. Hän oli vanki oman kehonsa sisällä.

'Tarkan, auta minua', Kassandra ajatteli onnettomana, eikä voinut muuta kuin katsoa, mitä ympärillä tapahtui.

Kassandraa pelotti, vaikka mies ei vielä ollut halunnutkaan tahrata hänen viattomuuttaan, mutta hän tiesi, että sekin hetki koittaisi vielä, jos mikään ei sitä estäisi.

Mies kutsui pari palvelijatarta saliin ja käski näiden viedä Kassandra häntä varta vasten valmistettuun huoneeseen ja pukea tämä kuningattaren arvoiseen asuun, sillä sen mies aikoi Kassandrasta tehdä.

Tahdottomana Kassandra seurasi naisia, jotka veivät hänet kauniisti sisustettuun suureen huoneeseen. Huoneen seinät, lattia ja katto tuntuivat olevan mustaa marmoria ja kultaa. Kaikkialla oli kalliita silkkiverhoja, silkkityynyjä, kalliita huonekaluja, upeita pylväitä ja suuri ylellinen sänky.

Lisäksi huoneessa oli paljon koriste-esineitä, sekä pieni suihkulähde ja yhdellä ikkunalla oli paljon isoja kultakoristeisia ikkunoita, ja ovi, josta pääsi suurelle parvekkeelle.

Huoneessa oli vielä kolmaskin ovi, joka vei, kuten Kassandra sai pian huomata, ylelliseen suureen kylpyhuoneeseen.

Kassandra olisi huokaissut hämmästyksestä, jos se vain olisi ollut mahdollista, mutta hän vain seisoi paikallaan kuin hyvin elävän näköinen kuvapatsas, palvelijoiden ohjatessa hänet peremmälle huoneeseen. Hän ei ollut eläessään nähnyt mitään näin ylellistä, eikä tietenkään muistanut synnyinpalatsistaan mitään, koska oli ollut vasta hyvin pieni vauva, kun hänet oli erotettu äidistään.

Palvelijat ohjasivat Kassandran kylpyhuoneeseen ja hän totteli kuin tahdoton nukke, antaen palvelijoiden riisua vaatteet, jotka hänellä oli ollut yllään ja johdattaa hänet suureen marmoriseen kylpyammeeseen.

Vesi oli lämmintä ja tuoksuvaa ja sen pinnalle oli ripoteltu tummanpunaisia ruusunlehtiä. Siinä Kassandra istui altaassa ja antoi palvelijoiden pestä itsensä, minkä jälkeen hänet autettiin pois altaasta, kuivattiin ja puettiin ylelliseen asuun, joka oli punaista ja mustaa silkkiä, kultakoristein.

Tämän jälkeen hänen ranteisiin laitettiin raskaat kultaiset jalokivin koristellut rannerenkaat, korviin punakiviset korvakorut ja kaulaan paksut jalokivin koristellut kaulakäädyt.

Palvelija ohjasi hänet istumaan pehmeälle tuolille ja suki hänen hiuksensa, joihin laitettiin kaunis kultainen hiuskoriste. Kun tämä oli tehty Kassandra ohjattiin istumaan ylelliselle sohvalle, jossa hän nökötti kuin kuvapatsas siihen asti, kun valtias itse saapui katsomaan, millaista jälkeä palvelijat olivat saaneet aikaiseksi.

Hän oli vaikuttunut nähdessään, miten kauniilta Kassandra näytti ja...

***

No niin, mitenkähän mahtanee jatkua tuosta? Kertokaapas te vuorostanne se...

Hän oli vaikuttunut nähdessään, miten kauniilta Kassandra näytti ja seisahtui tämän eteen.

"Täydellistä", hän sanoi tyytyväisenä ja hymyili.

Kassandra ei liikahtanutkaan, vaan tuijotti miestä kuin kuvapatsas. Hän olisi halunnut huutaa, juosta pois, muttei voinut. Hän ei edes reagoinut, kun mies kosketti hänen käsivarttaan kevyesti, liikuttaen sormia hitaasti ylöspäin, pitkin sileää ihoa ja siitä hiuksiin, jotka laskeutuivat pehmeästi hänen hartioilleen.

"Niin kaunis", mies sanoi hiljaa, melkein kuiskaten ja painautui hetkeksi lähemmäksi.

Kassandra olisi värähtänyt ja liikahtanut kauemmaksi, jos se olisi ollut mahdollista, mutta nyt hänen oli vain pakko seurata miehen toimia, vaikka kuinka inhosi sitä.

Mutta enempää valtias ei tehnyt, vaan vetäytyi kauemmas. Hetkeksi hän käänsi Kassandran kasvot itseensä päin ja hymyili kylmää tyytyväistä hymyään.

"Käytännöllisesti katsoen olet jo minun, mutta vielä on yksi pieni asia hoidettavana ja sitten...", valtias aloitti puhuen pehmeästi, lähes kehräten tyytyväisyydestä, "sitten olet minun, ikuisesti", hän jatkoi ja veti Kassandran kasvot vielä lähemmäksi itseään.

Kassandra tuijotti kauhuissaan miehen silmiin, nähden niissä vain mustan syvyyden, kylmyyden ja julmuuden. Ei mitään hyvää.
Ne eivät olleet kuten Tarkanin silmät, jotka olivat lämpimät, täynnä rakkautta ja joissa loisti lämmin valo. Hän toivoi nyt enemmän kuin koskaan elämässään, että voisi olla Tarkanin kanssa, kaukana tuon julmurin ulottumattomissa.

Tuo ajatus katkesi, kun valtias painoi kapeat huulensa vasten Kassandran täyteläisiä huulia. Kassandra maistoi tämän maun suussaan, tunsi tämän huulet huulillaan, muttei voinut perääntyä.

Viimein valtiaan huulet erkanivat Kassandran huulista ja mies katsoi neitoa tyytyväinen, melkein eläimellinen loiste silmissään. Mutta hän tiesi, että oli parempi hillitä itsensä, kuin antaa omille tunteilleen ja himolleen valtaa.

Niin hän nousi, vilkaisi vielä Kassandraa, joka yhä istui paikallaan kuin elävännäköinen kuvapatsas. Kassandra näki, miten mies asteli oville ja pysähtyi niiden eteen hetkeksi kädet selän takana, katsoen tarkasti oven kummallakin puolella seisovaa vartijaa.

"Muistakaa, että vain minulla on oikeus tulla tähän huoneeseen. Te ette laske muita miehiä tähän huoneeseen, eikä kukaan muu, kuin minä, saa koskea häneen", valtias sanoi kylmällä äänellä ja vilkaisi vartijoitaan jäisesti, "tietäkää, että jokaista, joka häneen koskee luvatta, rangaistaan kuolemalla ja se koskee myös teitä", hän jatkoi tuolla kylmällä tunteettomalla äänellään.
"Kyllä, teidän korkeutenne", vartijat kajauttivat yhdestä suusta. He totisesti tottelisivat, sillä halusivat säilyttää henkikultansa.
"Hyvä", valtias sanoi ja lipui ulos huoneesta, vartioiden sulkiessa suuret raskaat ovet hänen jäljessään kiinni.

Kassandra istui yhä paikallaan ja tiesi, ettei varmasti muuta tekisikään, ennen kuin joku hänet ohjaisi muualle. Hän toivoi, että pystyisi liikkumaan, voidakseen paeta.

Hän yritti saada raajansa liikkumaan, mutta ne eivät totelleet häntä. Hänen täytyi siis alistua siihen, että oli vankina ruumiinsa sisällä, vailla mahdollisuutta paeta.

Aika kului, palvelijat kulkivat huoneeseen ja sieltä pois, huolehtien Kassandran tarpeista, mutta enimmän aikaa tämä oli yksin, paikallaan, seuranaan vain omat ajatuksensa.

Pian suuri, ylellinen huone, jossa Kassandra oli, katosi hänen ympäriltään ja hän totesi olevansa jälleen aavikonreunalla ja voivansa liikkua jälleen. Hän käänsi päätään ja näki Tarkanin, juuri niin komeana, ystävällisenä ja turvallisena, kuin oli nähnyt tämän ensimmäistä kertaa ihan oikeasti.

"Tarkan", Kassandra henkäisi ja astahti lähemmäksi nuorukaista.
"Kassandra", Tarkan sanoi ja veti Kassandran lähelleen, "älä huoli rakkaani, minä tulen hakemaan sinut, vaikka mikä olisi", hän kuiskasi lempeästi.
"Tulet hakemaan? Mutta..." Kassandra aloitti ja tajusi sitten, että tämä oli vain unta, tuo mystinen yhteys heidän välillään.
"Niin, rakkaani", Tarkan kuiskasi ja kosketti lempeästi Kassandran hiuksia.
"Hyvä on, mutta pidä kiirettä", Kassandra pyysi, sillä tiesi kyllä, ettei tuo julma valtias odottaisi enää kauempaa, saadakseen Kassandran puolisokseen.
"Sen teen", Tarkan sanoi ja painoi hellän suudelman Kassandran huulille. Kassandra vastasi suudelmaan yhtä kiihkeästi ja toivoi, ettei tämä uni päättyisi koskaan.
Viimein he erkanivat ja katsoivat toisiaan silmiin, joista saattoi nähdä kaipauksen. He todellakin olivat luodut toisilleen.
"Rakastan sinua", Kassandra kuiskasi ja huomasi olevansa yksin.
Silti hän kuuli Tarkanin äänen joka vastasi, "niin minäkin sinua", sitten hän heräsi.

***

Toisaalla Tarkanin silmät rävähtivät auki ja hän huudahti, "Kassandra!"

***

No niin, nyt se on taas teidän vuoronne jatkaa stooria ja kertoa, mitä seuraavaksi tapahtuu...

Toisaalla Tarkanin silmät rävähtivät auki ja hän huudahti, "Kassandra!"

"Mikä sinulle tuli?" Alejandro kysyi ja katsoi Tarkania ymmällään.

"Se... se oli vain uni", Tarkan mutisi ja käänsi selkänsä Alejandrolle. Hän ei halunnut näyttää tälle tunnekuohuaan.

"Sinulla on samanlainen yhteys Kassandraan, kuin hänellä sinuun", Alejandro sanoi, eikä hänen kasvoillaan näkynyt hymyä. Hän oli huolissaan ja pelkäsi mitä tuo julma tyranni voisi Kassandralle tehdä.

"Entä sitten", Tarkan ärähti. Hän oli itsekin huolissaan ja toivoi, että voisi olla Kassandran luona ja suojella tätä.

"En tiedä miten, mutta me keksimme varmasti keinon, jolla pelastaa hänet", Alejandro vakuutti ja laski kätensä Tarkanin hartialle.

"Meillä ei vain ole kovinkaan montaa mahdollisuutta ja ne vähäisetkin voivat mennä monella tavalla pieleen", Tarkan muistutti ja kääntyi katsomaan Alejandroa, "muistuttaisin ettei meillä enää ole vastassa mitään vähäjärkisiä hiisiä, vaan viisas, julma ja viekas vihollinen, joka tekee kaikkensa estääkseen meidän aikeemme", hän jatkoi.

"Tiedän, mutta minä en aio vain istua ja odottaa ihmettä", Alejandro tokaisi, "aion mennä heidän perään ja etsiä sisareni. En voi jättää häntä tuon julmurin kynsiin", hän jatkoi uhmakkaasti.

Tarkan huomasi nuorukaisessa samoja piirteitä, kuin mitä oli huomannut Kassandrassa ja pieni hymynhäive käväisi hänen suupielessään, kadotessaan miehen vakavoituessa uudelleen.

"No jos me aiomme pistää vastaa, meidän on keksittävä toimiva suunnitelma, sillä moni asia riippuu siitä, onnistummeko vai emme", Tarkan muistutti.

"Olet oikeassa", Alejandro sanoi, sillä tiesi itsekin ettei voisi noin vain syöksyä ilman järkevää suunnitelmaa tuon julmurin linnalle, sillä se tietäisi varmaa kuolemaa.

***

Kassandra istui vain alallaan ja tunsi itsensä murheelliseksi. Hän ikävöi Tarkania, niin että sydän oli pakahtua. Hän mietti, näkisikö tätä enää koskaan, saati Alejandroa, Anakalia tai ketään muuta, josta oli tullut hänelle niin tärkeä.

Nämä ajatukset saivat hänet entistäkin surullisemmaksi, eikä hän voinut muuta kuin kököttää siinä paikallaan. Voi kun voisikin liikkua, hän toivoi, sillä nyt hän ei pystynyt tekemään mitään. Ei pakenemaan, eikä edes vastustelemaan.

Äkkiä jokin sai hänet havahtumaan ajatuksistaan. Hän kuuli pehmeät askelet, muttei voinut kääntää päätään nähdäkseen kuka tulija oli. Sydän hakkasi villisti, sillä hän pelkäsi valtiaan tulleen takaisin, tehdäkseen mitä ikinä halusikin. Kassandra yritti kääntää ajatuksensa pois siitä ja rauhoittaa itsensä, vaikka se olikin vaikeaa.

Hetkeä myöhemmin pelko muuttui hämmennykseksi, kun äkkiä aivan hänen vierelleen asteli suuri urosleijona, joka ravisteli hieman päätään, niin että upea harja heilahteli hieman. Se pysähtyi paikalleen ja katseli suurilla keltaisilla silmillään Kassandraa niin kiinteästi, että Kassandran poskia alkoi kuumottaa.
'Aslan', Kassandra ajatteli ja mietti, että jos leijona oli Aslan, niin mitä hän teki täällä ja kuinka oli päässyt sisälle.

Leijona asteli huolettoman oloisesti lähemmäksi Kassandraa, kunnes pysähtyi ja muuntautui sulavasti tämän komeaksi keltahiuksiseksi mieheksi, jonka hän niin hyvin jo tunsi. Hän olisi sanonutkin jotain, jos se olisi ollut mahdollista, mutta tyytyi vain katsomaan tuota komeaa sinisilmäistä miestä.

"Kassandra", Aslan sanoi ja hänen kulmansa kurtistuivat, kun hän tajusi tytön istuvan paikallaan kuin kuva patsas. Vain silmät näyttivät hyvin eläviltä ja tämän toisestä silmäkulmasta vierähti kirstallin kirkas kyynel, joka jatkoi matkaansa valuen alas pitkin pehmeää poskea. Aslan tajusi Kassandran olevan lumottu jollain tavoin.

"Vai sillä lailla", Aslan puhui jälleen ja alkoi miettiä, mitä tekisi, sillä ei hänkään täysin avuton ollut, vaikka tiesikin, ettei hänestä välttämättä ollut vastusta valtiaalle, jonka voimat olivat mittaamattomat ja tämä lumous vain pieni osa siitä, mihin tuo julma mies halutessaan kykeni.

Viimein Aslan asteli hieman lähemmäksi, laittaen kätensä Kassandran otsan ja rinnan kohdalle. Hänen kämmentensä alta loisti kirkas valo, joka tuntui kirkastuvan kirkastumistaan ja vei tuon painostavan tunnelman pois.
Kassandra tunsi, miten lämpö virtasi hänen jäseniinsä ja vähä vähältä hän sai liikuteltua itseään. Oli kuin näkymättömät kahleet olisi pudonneet pois hänen sisältään ja hän veti syvän henkäyksen.

"Kiitos Aslan", Kassandra sanoi, kun valo lopulta haihtui. Hieman kankeasti hän nousi seisomaan, sillä pitkä paikallaan olo oli hieman puuduttanut jäseniä, tuon lumouksen ohella.

Kassandra seisoi paikallaan ja katseli tuota komeaa nuorukaista, eikä voinut ymmärtää miten tämä oli päässyt tänne, vieläpä vartioiden huomaamatta. Hän tiesi, että tämä oli vaarassa, sillä valtiaalta ei varmasti jäänyt huomaamatta linnaan saapunut kutsumaton vieras, joka oli vieläpä hänen kalleimman aarteensa luona.

"Eihän tämä ollut mitään, on ollut suuri ilo ja kunnia auttaa teitä, kaunis prinsessa", Aslan sanoi ja kumarsi pienesti.

Sillä hetkellä Kassandra näki, miten suuret kultakoristeiset ovet työnnettiin auki ja valtias astui sisälle.

"Aslan pakene", Kassandra huudahti ja nousi seisomaan, Aslanin käännähtäessä nopeasti ympäri.

Kassandra näki miehen kasvojen vääristyneen puhtaasta vihasta ja raivosta. Oli kuin tuo tyyni ja kylmä naamio olisi murentunut ja paljastanut tämän todelliset kasvot, joita oli kauhea katsoa. Niillä ei näkynyt hiventäkään lämpöä, ei lempeyttä, vaan julmuutta ja pahuutta, mustien silmien hohkatessa punaisina raivosta.

"Kassandra käytä tilaisuus hyväksesi ja pakene", Aslan sanoi, valmistautuen samalla taisteluun, vaikka tiesikin, että se voisi jäädä viimeiseksi.

"Aslan, ei. Sinä et pärjää hänelle", Kassandra parahti, sillä ei halunnut tämän joutuvan kuolemaan tuon julmurin pedonkyntisissä käsissä.

"Älä sinä minusta huoli, minä pärjään aina", Aslan sanoi ja katsoi omaan huolettomaan tapaansa Kassandraa. Vaikka hän tiesi, ettei Kassandra ollutkaan häntä varten, oli hän päättänyt, että tekisi tämän vuoksi mitä tahansa, jopa kuolisi, jos niin kävisi.

"Mutta..." Kassandra aloitti ja katsoi nuorukaista onnettomana, sillä tiesi, etteivät tämän voimista ollut minkäänlaista vastusta valtiaalle, joka todennäköisesti oli nyt raivoissaan tästä julkeasta tempusta, "jään sinulle taas henkeni velkaa", hän sanoi ja juoksi pois, kyyneleiden valuessa valtoimenaan hänen poskilleen.

Viimeinen, mitä Kassandra näki juostessaan ulos huoneesta, oli se, miten Aslan lensi valtaisalla voimalla päin marmoripylvästä ja lysähti alas kuin räsynukke.


No niin, tulipahan tällainen idea ja jätänkin sinun päätettäväksi sen, miten Aslanille käy, jatkahan siis tarinaa...
Pientä hienosäätöä vain, kun huomasin pari kirjotus- ja ajatuskämmiä... mutta jatkakaapas te vuorostanne...

Kassandra juoksi jäykin jaloin pitkin marmorisena kiiltelevää käytävää, eikä nähnyt kuinka hänen takanaan leimahti kirkas häikäisevä valo. Hän kuuli kuinka itse valtias huudahti raivostuneena, mutta ei nähnyt sitä, kuinka tuo tyhjästä ilmestynyt valon kultainen hohde kadotti pylvääseen lennähtäneen Aslanin näkymättömiin, valtiaan ulottumattomiin. Kassandra vain juoksi ja juoksi, kuullen kaukana takanaan vartioiden huudahdukset ja juoksuaskeleet, jotka vaimenivat pian miltei kuulumattomiin.

Aikansa juostuaan Kassandra hiljensi vauhtiaan ja kääntyi käytävän haarautuessa vasemmalle, sitten oikealle ja taas vasemmalle. Hän toivoi, että vaisto ohjaisi hänet turvaan, vaikkei hänellä ollutkaan minkäänlaista aavistusta minne hänen olisi pitänyt paeta välttyäkseen törmäämästä vartioihin. Äkkiä kulman takaa hänen edestään alkaa kuulua juoksuaskelia, eikä Kassandra voinut tehdä muuta kuin avata yksi käytävällä sijaitsevista ovista ja livahtaa sen taakse piiloon. Viime tingassa hän sai suljettua oven ja kuuli, kuinka askeleet kiirehtivät oven ohitse kovaa vauhtia.

Hiljainen huokaus pääsi prinsessan huulilta kun hän tajusi selvinneensä kiinnijäämiseltä juuri ja juuri. Helpotus vaihtui kuitenkin säikähdykseksi kun hän tunsi kosketuksen käsivarrellaan. Kassandra käännähti säikähtäneenä ympäri ja huomasi tuijottavansa suoraan hieman arkoihin, mutta ystävällisiin ruskeisiin silmiin.

"Anteeksi, jos säikäytin sinut." Silmäparin omistaja sanoi varovaisesti ja väläytti ujon hymyn Kassandralle.

Kassandran säikähdys haihtui ja pieni hymy nousi hänenkin huulilleen. Sitten prinsessa vilkuili huolestuneena ympärilleen nähdäkseen, oliko huoneessa muita ihmisiä. Ujosti hymyilevä tyttö pudisteli päätänsä kuin arvaten Kassandran huolen ja vastasi,

"Ei hätää. Täällä ei ole ketään muita kuin minä."

"Minun täytyy päästä täältä pois ja pian." Kassandra kuiskasi huolestuneena tytölle ja tyttö nyökkäsi ymmärtäväisenä.

"Niin pitää. Valtias on varmasti tehnyt jo hälytyksen ja kaikki etsivät sinua. Et ole pitkään turvassa edes täällä." Tyttö totesi pieni huolenväre äänessään.

"Mutta mitä minä teen? En tiedä, mistä täältä pääsee ulos." Kassandra voihkaisi ja katsoi huolestuneena käsiään vääntelevää tyttöä.

"Minä voin auttaa teitä arvon prinsessa." Tyttö vastasi ja vilkaisi oven raosta käytävälle varovaisesti.

"Mistä sinä tiedät kuka minä olen?" Kassandra kysyi kuiskaten ihmeissään.

"Kaikki puhuvat sinusta Kassandra ja monet meistä toivovat sinun pääsevän täältä pois ennen kuin on myöhäistä. Vanha tarina nimittäin kertoo, että kaukaisen maan prinsessa on vapahtava meidät kaikki julman Valtiaamme orjuudesta ja se olet sinä, eikö vain. Puolikuun prinsessa, jolla on yön mustat hiukset ja sydän täynnä kultaa. Sinä olet toteuttava ennustuksen, jota Valtias niin kovin pelkää. Siksi hän sinut vangitsi ja lumosi, tuhotakseen ennustuksen sinun avullasi. Jos hän onnistuisi käännyttämään sinut, kaikki toivo olisi mennyttä. Siksi sinun on paettava täältä niin pian kuin mahdollista. Tule perässäni, minä tiedän mistä sinä pääset pois niin, ettei kukaan huomaa." Tyttö nyökkäsi ja avasi varovaisesti käytävälle johtavan oven.

Kassandra seurasi tytön perässä, sillä muutakaan keinoa ei ollut ja kuin ihmeen kautta he saivat kulkea käytävällä ilman kiinni jäämistä. Käytävä mutkitteli ja haarautui useampiin suuntiin, kunnes yksi haara alkoikin laskeutua jyrkin askelmin alas maan syvyyksiin. Kassandran opas kulki pienin kepein askelin ja vilkaisi aina aika ajoin olkansa yli Kassandraa ujo hymy huulillaan. 

Portaat johtivat alas kellarikerrokseen, jossa oli hämärää ja kosteaa. Vesi tippui muurikivistä lattialle ja maa oli kostean multaisen saven peitossa. Seinillä paloivat hiljalleen kytevät roihut, jotka lepattivat heiveröisesti ja loivat himmeitä aavemaisia varjoja maahan. Jostain puhalsi viileä ilmavirta heidän kasvoilleen ja Kassandra oli erottavinaan hiljaista laulua kuin se olisi tullut syvältä maan uumenista.

"Sereneiden maan yksinäinen seireeni. Valtias vangitsi sen kauan sitten tuonne kivimuurien sisään, mistä se ei pääse koskaan vapaaksi. Kerrotaan, että sen ääni on suloinen ja lumoava, mutta pelkkä katsekin voi tappaa, jos joku uskaltautuu liian lähelle sitä. Nyt se kuitenkin on täysin vaaraton, sillä kivet on muurattu niin moneen kertaan umpeen, ettei se pääse sieltä koskaan vapaaksi." Kassandran uusi ystävä kuiskasi nähdessään prinsessan ihmettelevän ääntä pää kallellaan. 

Kassandrasta tarina oli hyvin surullinen, sillä eihän seireeni voinut luonnolleen mitään ja nyt kärsi Valtiaan vankina, vaikka kuuluisi kauas Sereneiden merille vapaana kulkemaan.

Tarinaa ja Aslanin kohtaloa hieman alakuloisena pohtien Kassandra seurasi uutta ystäväänsä, joka johdatti hänet pientä kapeaksi tunneliksi muuttunutta käytävää pitkin yhä vain syvemmälle maan sisään, ainoana valonpilkkuna muurin seinästä irrotettu himmeä roihu käsissään. Hiljaisen laulun sointi katosi maan nielaistessa heidät kirjaimellisesti syvyyksiinsä ja kostea savimaa takertui heidän kenkiinsä matkan vain yhä jatkuessa. Ja viimein, kun Kassandrasta alkoi tuntua, että he olivat kulkeneet maan alla ikuisuuden, heidän edessään alkoi kajastaa heikko valon kajo.

"Katso, siellä se on. Vapaus." Tyttö kuiskasi ja katsoi Kassandraa leveä hymy huulillaan.

Hymy tarttui Kassandraankin ja he kiirehtivät tunnelin suulle iloisena pelastumisestaan. Kirkas valo häikäisi heidät hetkeksi, mutta kun heidän silmänsä tottuivat pikku hiljaa auringon kuumaan paisteeseen, he näkivät edessään kauniit lumihuippuiset vuoret.

"Ovatko nuo Akaasia-vuoret?" Kassandra kysyi hämmästyneenä. Tyttö nyökkäsi ja kääntyi sitten toiseen suuntaan osoittaen kädellään länteen.

"Ja tuolla on Byrman rajalle saakka jatkuvat aavikot.. ja tuolla toisella sivulla, mistä tulimme, tuolla noin on Valtiaan palatsi. Näetkö miten kaukana palatsi on? He eivät voi millään nähdä meitä sieltä saakka, joten olemme turvassa."

Kassandra kääntyi katsomaan Valtiaan palatsia, jonka tornit näkyvät vain himmeinä pisteinä horisontissa ja tunsi kuinka pelko kiinni jäämisestä alkoi pikku hiljaa väistyä helpotuksen tieltä. Aikaa ei kuitenkaan tulisi hukata, sillä jokainen minuutti, jonka he voisivat kulkea kauemmas palatsista ja Valtiaasta, oli hyvästä. Mitä kauempana Kassandra siitä inhotuksesta olisi, sitä paremmalta hänestä tuntui.

Aivan kuin hänen oppaansa olisi aavistanut miltä Kassandrasta tuntui, sillä hän heilautti kättään ja viittoi Kassandraa seuraamaan perässään. Pian he olivatkin jo Akaasia-vuorten juurella ja aloittivat hitaan kulkunsa sivuttain vuoren loivia reunustoja pitkin. Vuoren kiviset lohkareet pitivät heidät piilossa uteliailta katseilta ja varjostivat samalla myös auringon tukahduttavalta kuumuudelta. He vaelsivat sillä tavoin iltaan saakka ja asettuivat sitten lepäämään pienen luolamaisen kiviröykkiön suojiin piiloon yön ajaksi.

Sallittuaan itsellensä viimein levon, Kassandra sulki silmänsä ja antoi ajatustensa vaeltaa kohti Tarkania.

"Tarkan, minä tässä. Kaikki on nyt hyvin. Minä pääsin pakenemaan." Ja silloin Tarkanin rakkaat kasvot ilmestyivät hänen eteensä aivan kuin tämä olisi malttamattomana odottanut hänen yhteydenottoaan.

"Oletko kunnossa rakkaani?" Tarkan huudahti ja kiirehti syleilemään Kassandran utuista hahmoa.

"Olen, mutta ole sinäkin varovainen. Minulla on tunne, että Valtias aikoo tehdä sinulle jotain pahaa. Lähtekää pois sieltä välittömästi ja etsikää suoja, mistä hän ei voi teitä löytää. Minäkin aion pysytellä piilossa niin kauan kuin on tarpeen." Kassandra sanoi huolestuneena ja kohotti kätensä Tarkanin poskelle.

"Hyvä on, me teemme niin, mutta lupaa pitää itsestäsi sillä aikaa huolta. Lupaathan?" Tarkan kysyi ja suuteli Kassandran väreilevää otsaa.

"Minä lupaan. Ole varovainen rakkaani." Kassandra kuiskasi ja avasi huolestuneena silmänsä. Hän aavisteli, että Valtiaan täytyi olla mielipuolisen raivoissaan ja täynnä kostonhalua hänen pakenemisensa vuoksi. Mitä pikemmin he katoaisivat maan alle kaikki, sitä parempi heidän kaikkien kannalta.


*

Samaan aikaan Tarkan avasi silmänsä huolestuneena ja tähyili levottomana iltatähtien peittämälle taivaalle. Hän kääntyi toisten puoleen leirinuotiolla ja alkoi sitten välittömästi heittelemään hiekkaa tulen päälle.

"Mitä ihmettä sinä teet!" Alejandro huudahti, mutta kiirehti samalla auttamaan Tarkania ymmärtämättä miksi he niin tekivät.

"Kassandra varoitti meitä. Hän uskoo, että Valtias aikoo tulla kostamaan meille hänen pakenemisensa. Meidän täytyy lähteä välittömästi liikkeelle ja etsiä aavikon laidalta suoja, mistä vihollinen ei voi meitä löytää." Tarkan selitti samalla kun polki viimeisenkin tulenkipinän sammuksiin jalkineensa pohjalla.

"Onneksi meillä on yön pimeys turvanamme. Löydämme uuden leiripaikan varmasti ennen aamunkoittoa." Malakus totesi rauhallisella äänellään ja nousi seisomaan hiiltyneen nuotion ääreltä.

Kassandran varoitus sai koko seurueen liikkeelle, eikä kukaan kyseenalaistanut prinsessan huolestunutta kehotusta. He kulkivat yön pimeydessä kohti aavemaisen vaaleana hohtavan aavikon tummina kohoavia pensoittuneita reunustoja. Ja pian he jo olivatkin villin metsän kätköissä, puun tiheäkasvuisten lehtien suojissa odottamassa saapuvan aamun sarastusta.


Hahhah.. sainpas heidät kaikki turvaan hetkeksi, mutta jatkakaatten tästä. Mitä uusi aamu tuokaan tullessaan ja mitä tapahtuu Valtiaan palatsissa? Kertoisiko joku kärpänen katossa, kuinka paljon astioita rikkoutuu linnanmuurien sisällä kun Valtias tajuaa prinsessamme päässeen pakoon..? :DDDD

Kassandran varoitus sai koko seurueen liikkeelle, eikä kukaan kyseenalaistanut prinsessan huolestunutta kehotusta. He kulkivat yön pimeydessä kohti aavemaisen vaaleana hohtavan aavikon tummina kohoavia pensoittuneita reunustoja. Ja pian he jo olivatkin villin metsän kätköissä, puun tiheäkasvuisten lehtien suojissa odottamassa saapuvan aamun sarastusta.

He eivät ehtineet olla kauaakaan piilossaan, kun Alejandro äkkiä henkäisi ja katsoi levittäytyvää maisemaa.

"Mitä nyt?" Malakus kysyi ja katsoi samaan suuntaan kuin Alejandro.
Kaukana horisontissa, aavikon toisella laidalla, lähellä Akaasia-vuoria näkyi sysimusta pilvi, joka näytti peittävän taivaan ja nielevän kaiken valon tieltään.

"Mitä tuo on?" Alejandro kysyi lähes kuiskaten, sillä ei voinut uskoa tuon pilven olevan aivan tavallinen pilvi.

"Valtias", Malakus vastasi lyhyesti, sillä arvasi että Kassandran pako ja ehkä jokin muukin oli herättänyt Valtiaan raivon, jota tämä nyt purki ympäristöönsä, "jokin on saanut hänet raivoihinsa, enkä usko että Kassandran pako pelkästään olisi syy siihen", hän lisäsi ja arveli, että heidän olisi pian etsittävä parempi suoja, mikäli eivät halunneet joutua myrskyn riepottelemaksi.

"Mikä vai kukahan se jokin on?" Anakal sanoi, sillä hänellä oli pieni aavistus moisen raivon nostattajasta.

"Epäiletkö samaa kuin minäkin?" Alejandro kysyi, suupielien kääntyessä vinoon hymyyn.

"Aslan", Anakal naurahti, vaikka toisaalta hänkin ymmärsi, ettei Valtiaan voimien kanssa ollut leikkiminen.

"Aslan, olisihan minun pitänyt arvata", Malakus murahti ja mietti, mihin liemeen tuo nuorukainen oli itsensä tällä kertaa saanut, "tuolla menolla hän vielä tapattaa itsensä", hän tuhahti, vaikka toivoikin että Aslan pääsisi ehjin nahoin Valtiaan kynsistä.

"Taidat tuntea hänet", Anakal sanoi puolikysyvään sävyyn.
"Tunnenko, voi kyllä. Hän on aiheuttanut harmia yhdelle, jos toiselle, mutta ei hän silti paha ole", Malakus kertoi, "tyhmänrohkea hän kyllä on ja aina hölmöilemässä. Hänen isänsä ei välttämättä ole kovin riemuissaan, kun saa tietää tämän kertaisesta tempauksesta", hän lisäsi.

"Aslan? Kukas hän sitten on?" Tarkan kysyi, sillä oli seurannut tarkkaan toisten keskustelua.

"Aslan, no hän on varsinainen maanvaiva, mutta onnekseen hyvä sydäminen sellainen ja auttoi meitä muutaman kerran", Alejandro sanoi, mutta jätti kuitenkin kertomatta että Aslanilla näytti olevan jotain tunteita Kassandraa kohtaan.

Tarkan sai kuulla lisää Aslanista, kun he kulkivat varoen pitkin metsän reunaa ja etsivät suojaisamman paikan läheiseltä kalliomuodostelmasta, josta he onnekseen löysivät niin ison luolan, että jopa hevoset mahtuivat sinne.

***

Toisaalla myös Kassandra havahtui epämukavaan tunteeseen ja katseli kaukaisuuteen, jossa tuon Valtiaan palatsi oli. Hän näki tuon mustan pilven, eikä pitänyt siitä, sillä arvasi sen olevan Valtiaan tekosia.

"Hän näyttää olevan todella raivoissaan", sanoi tyttö, joka myös oli herännyt ja tullut Kassandran vierelle.

"Niin näyttää, enkä usko, että se johtuu pelkästään minun karkaamisestani", Kassandra sanoi, sillä arveli, että myös Aslanin röyhkeydellä oli oma osuutensa asiaan.

"En ole koskaan nähnyt häntä noin vihaisena", tyttö sanoi lähes kuiskaten ja ikään kuin kutistui hieman.

"Ei huolta, hän ei löydä meitä täältä", Kassandra sanoi, sillä näki, että tyttö oli peloissaan, liekö ikänsä elänyt pelossa ja varpaillaan, kuin muutkin palatsin työntekijöistä, hän ajatteli, "en muuten ehtinyt kuulla nimeäsi", hän vaihtoi puheenaihetta.

"Koska en sanonut sitä", tyttö sanoi hiljaa, "minun nimeni on Elene", hän lisäsi ja katsoi varovaisesti Kassandraa.

"Sinulla on kaunis nimi", Kassandra sanoi ja värähti, kun jostain kaukaa kantautui matalaa jyrinää, joka kieli lähestyvästä myrskystä.

"Kiitos", Elene sanoi ujosti.

"Tule tänne, pysytään yhdessä, niin ei palella niin paljon", Kassandra sanoi, sillä näki ettei tyttö ollut tottunut tällaiseen ja pelkäsi, mikä ei ollut kovin kummallista, sillä kuka tahansa pelkäisi tuollaista ylimaallista myrskyä, joka oli raivon siivittämänä syntynyt.

Niin nuo kaksi istuutuivat takaisin kiviröykkiön suojiin ja painautuivat tiiviisti toisiaan vasten.

***

Toisaalla Aslan oli päässyt pakenemaan Valtiaan kynsistä, joskaan vammoitta hänkään ei ollut selvinnyt, vaikka yleensä olikin loistava pakenemaan kiperistäkin tilanteista. Mojova isku kirvelsi vielä, mutta piilotellessaan hetken tyhjässä huoneessa, hän ei voinut olla kuulematta Valtiaan raivoa, tämän tajutessa, että kallein aarre, prinsessa oli päässyt pakoon.

Aslan tajusi, että nyt oli hyvä etsiä reitti ulos, sillä jos Valtias löytäisi hänet, ei hän selviäisi siitä pelkillä mustelmilla. Sentään hänkin tiesi, milloin oli oikea hetki perääntyä ja nyt oli sellainen.

Hetken hän oli alallaan, kunnes uskaltautui astumaan ulos huoneesta. Hänen onnekseen käytävä oli tyhjä, joskin kauempaa kuului kiireisiä askelia, vartijoiden etsiessä kadonnutta prinsessaa pitkin linnaa.

Aslan ei jäänyt miettimään sitä vaan suuntasi kulkunsa suuntaan, jonne Kassandra oli paljon aiemmin paennut. Hän saattoi aistia hennon hajuveden tuoksun, joka yhä leijui käytävässä ja seurasi sitä. Helppoa kuin mikä, jos ei laskettu lukuun sitä, että joutui tämän tästä luikkimaan näkymättömiin, pitkin käytäviä juoksevilta vartijoilta.

Viimein hän saapui maanalaiselle käytävälle, jonne Kassandra oli johdateltu ja seurasi tuota hentoa tuoksua, kunnes saapui paksulti muuratulle kiviseinälle. Hän kuuli kauniin laulun, joka kuului hyvin vaimeana sen takaa ja tiesi millainen olento siellä oli.

Hän ei yhtään pitänyt siitä, että tuo olento oli vankina tuon muurin takana, sillä oli itsekin luonteeltaan villi ja vapaa, eikä pitänyt yhtään minkäänlaisista häkeistä, vaan rakasti luontoa ja sitä, että sai kulkea vapaana mielensä mukaan.

Hetken Aslan seisoi paikallaan ja keskittyi. Kuului kova paukaus ja pian muuri hajosi. Seireenin laulu kuului nyt voimakkaampana ja Aslan jäi lumoutuneena sitä kuuntelemaan.
Hetken seistyään paikallaan, hän asteli lähemmäksi aukkoa seinässä ja...


No niin, miten jatkuu. Aslanillakin on pieniä viivytyksiä matkallaan ja jos et pahastu, niin ajattelin vähän parittaa tuon Seireenin ja Aslanin, mutta susta sitten riippuu, kuinka käy. Jatkakaahan ken vaan ehtii.
p.s
Tää (http://www.behindthename.com) sivusto on näppärä, kun nimiä tarttee.

Hetken seistyään paikallaan, hän asteli lähemmäksi aukkoa seinässä ja pysähtyi sitten aukon suulle hämmentyneenä. Aslan ei tiennyt, mitä oli odottanut näkevänsä, mutta näky kuitenkin sai hänet sanattomaksi. Pimeän vankilan syvyyksistä, seinien mustista synkistä varjoista liikahti näkyviin suunnattoman suloinen tyttö, jonka kauniit sydämenmuotoiset kasvot olivat pölyn ja lian peitossa. Yksinäinen kyynel valui tytön likaiseksi tahriintunutta poskea pitkin, mutta suu tai mikään muukaan tämän kasvoilla ei paljastanut enempää merkkejä järkytyksestä, jota tämä selvästikin tunsi.

Tyttö liikahti ja hänen suupielensä värähti kevyesti ylöspäin kun hän katsoi hämärästä vankilastaan, soihtujen valossa seisovaa leijonamaisen upeaa nuorta miestä. Aslaninkin huulilla häivähti nyt hymy ja mies ojensi kätensä tyttöä kohti.

"Miten sinä sinne jouduit? Sinulla ei ole tainnut olla ihan parasta tuuria viime aikoina, jos sallit minun sanoa. Kas noin, tartu käteeni niin vedetään sinut sieltä pois."

Tyttö katsoi Aslanin ojennettua kättä epäluuloisesti. Hän pyyhkäisi poskelleen kohonneen kyyneleen likaisella kämmenselällään pois ja ojensi ryhtinsä suoraksi kuin olisi saanut kasattua itsensä ensisäikähdyksestä jälleen entiselleen. Tyttö kohotti kätensä ja haroi sormillaan kauniina, pitkänä kultaisen takkuisena merenä rinnoilleen laskeutuvaa hiusryöppyä. Aslanin utelias katse seurasi tytön käsien liikettä ylhäältä alas rinnoille saakka, jonne ne sitten nauliintuivat pieneksi tahattomaksi hetkeksi. Aslanin kurkkuun tuntui juuttuneen jotain olematonta, mitä piti rykiä pois ihan urakalla.

Tyttö huomasi Aslanin katseen ja tämän reaktion, eikä tykännyt siitä, että hänen pelastajansa oli yksi sellaisista miehistä, joita hänet oli kasvatettu pienestä pitäen vihaamaan ja itsepuolustuksena säälimättä tuhoamaan. Tytön seireenin silmät kaventuivat ja pieni punainen hehku viivähti hetken niiden muuten niin kauniissa merenvihreissä syvyyksissään. Raivo kuitenkin tukahtui kiitollisuuden alle. Olihan tämä nuori mies kuitenkin hänen pelastajansa, kaikesta huolimatta.  Hänen täytyi unohtaa hetkeksi kasvatuksensa, vihansa ja säästää miehen henki juuri siitä syystä.

Aslan astui kummastuneena taakse päin kun tuo avuttoman näköinen, pieni ja hento tyttö kohotti määrätietoisesti leukaansa, nosti hameensa helmoja ja lähti harppomaan häntä kohti päättäväisenä. Tytöllä ei ollut selvästikään minkäänlaista aikomusta tarttua hänen ojennettuun käteensä, joten Aslan antoi sen vaipua alas epäröiden ja teki tilaa tytölle. Tyttö kiipesi rikkoutuneiden muurin sirpaleiden yli käytävälle ja silitteli pölyä repaleisista vaatteistaan.

"Kiitos." Tyttö kuiskasi kauniilla laulavalla nuotillaan ja soi Aslanille pienen suloisen hymyn. Aslan katsoi lumoutuneena tytön punaisia huulia, eikä ymmärtänyt miksi hänen aivonsa alkoivat välittömästi puuroutua kun tuo tyttö aukaisi suunsa.

Tytön silmissä häivähti jotain surumielistä kun tämä aavisti, miltä Aslanista sillä hetkellä tuntui. Olihan hän nähnyt niin monta tuhatta kertaa elämänsä aikana, kuinka hänen syntymälahjanaan saamansa taikuus sai kaikki miespuoliset olennot suorastaan järjiltään kaipauksesta. Niinpä hän päätti armahtaa pelastajaansa ja antaa tälle rangaistuksen sijasta lahjan, mitä muistella vielä vuosienkin päästä. Ehkä oli aika todistaa, etteivät kaikki seireenitkään olleet niin pahoja kuin tarinoissa kerrotaan.

"Minun nimeni on Rosalie ja aion nyt suudella sinua kiitokseksi."

Aslanin silmät suurenivat kun tyttö ojentautui häntä vasten, kietoi kätensä tämän kaulan ympärille ja painoi suloiset huulensa hänen huulillensa. Tyttö kieputti Aslanin kultaisia hiuksia sormiensa lomassa ja syvensi hellästi yllätetyksi tulleen uhrinsa suudelmaa itsetietoisesti. Aslan sulki silmänsä ja huokaisi ihmeissään, hän ei kyennyt aistimaan mitään muuta kuin tuon hyväntuoksuisen, pölyisen tytön itseään vasten. Ja hyvä luoja tämän suuta, miten hyvältä tämä maistuikaan, kuin villiomenat ja metsävadelmat olisivat tanssineet hänen kielensä kärjellä!

Rosalie vetäytyi vastentahtoisen Aslanin sylistä, kosketti hellästi tämän punehtunutta poskea ja kuiskasi tämän korvaan sitten lempeät jäähyväiset. Aslan seisoi typertyneenä katsomassa kun hänen seireeninsä suorastaan lennähti hameen helmat hulmuten pitkin käytävää, kadoten jonnekin syvälle maan uumeniin. Päätään ihmetyksissään pudistellen hän katsoi pimeyteen hukkuvaa tunnelia, eikä voinut ymmärtää, mitä ihmettä äsken oli tapahtunut. Tai oikeastaan ymmärsi, mutta ei voinut uskoa, että seireenien taikuus voisi olla niin voimakasta, että se tehoaisi häneenkin.

Itselleen naurahdellen Aslan kosketti huuliaan ja lähti sitten hetken paikoillaan vielä seisottuaan, astelemaan samaan suuntaan minne tuo suloinen seireenikin oli tiennyt juoksunsa suunnata. Hyväntuulisesti vihellellen Aslan nosti seinältä yhden roihun ja valaisi tietään yhä vain syvemmälle maan syvyyksiin. Jostain puhalsi kostea ilmavirta, tuli tanssi käytävän pimeillä reunoilla ja Aslan tiesi, että hänen uusi tuttavuutensa oli todennäköisesti jo tällä hetkellä kaukana, matkalla kohti kaukaista maataan – vapaana. Se ja tieto Kassandran pelastumisesta saivat Aslanin erittäin hyvälle tuulelle, kaksi hyvää työtä päivässä olikin jo suorastaan suuremmoista. Ehkä en olekaan niin toivoton tapaus, kuin luulisi.

Pahaenteinen jyrinä ja mustaksi paholaismaiseksi harsoksi maalautunut taivas tervehti uhkaavana Aslania kun tämä astui ulos luolaston pimeydestä. Myrskypilven harsot roikkuivat miltei käsin kosketeltavina, alaspäin maata sieltä täältä hipoen ja pienet pystysuorat salamat leiskuivat kuin kultaiset ruoskat maata piiskaten. Aslan katseli näkyä huolestuneena ja mietti mistä hän löytäisi suojaisan paikan Valtiaan raivoa pakoillakseen. Hänen katseensa osui Akaasia vuoristoon, joka kohosi jylhänä hieman kauempana hänen edessään. Sinne hänen täytyisi kiirehtiä, niin pian kuin mahdollista. Ja niin hän tekikin, kun yön pimeys kätki Valtiaan hurjana riehuvan myrskyn, harppoi kultainen leijona vettä turkin kyljet valuen eteenpäin, pitkin Akaasian kallioista reunustaa suojapaikkaa etsien.

Ja niin hän tekikin, kun yön pimeys kätki Valtiaan hurjana riehuvan myrskyn, harppoi kultainen leijona vettä turkin kyljet valuen eteenpäin, pitkin Akaasian kallioista reunustaa suojapaikkaa etsien.

***

Kukin oli tahollaan suojassa, myrskyn yltyessä yhä raivoisammaksi. Se riepotteli puita, taivutteli niitä ja repi juuriltaan, paiskoen sinne tänne. Vesi piiskasi lakoon kaiken ja maa, sekä kalliot tärähtelivät salamoiden voimasta ja jyrinästä, jonka veroista ei oltu kuultu tuhansiin vuosiin.

Toisaalla Kassandra ja Elene painautuivat toisiaan vasten, toisaalla Alejandro, Tarkan, Anakal ja Malakus värjöttelivät luolassaan odottaen myrskyn laantumista, kuten myös Aslan tahollaan.

***

Kassandra ja Elene kuuntelivat tauotonta jyrinää, tuulen ärjyntää ja piiskaavaa sadetta, joka hakkasi kiviä, kuin yrittäen musertaa ne voimillaan. He näkivät luolan suulta, miten ulkona pimeydessä välkähteli tämän tästä.
Myrsky riehui koko yön, eikä näyttänyt aamulla merkkiäkään laantumisesta.

"Tämä myrsky ei taida ihan heti loppua", Kassandra totesi ja katsahti ujoa tyttöä.

Hän tiesi, etteivät he voisi kauaa kyyhöttää luolassaan, sillä heillä ei ollut ruokaa, eikä vettä. Ajatus ulkona myrskyssä, ei oikein houkuttanut, mutta muutakaan mahdollisuutta heillä ei ollut.

"En ole koskaan nähnyt tällaista rajuilmaa", Elene sanoi varovaisesti ja vilkuili ympärilleen, kuin olisi pelännyt näkevänsä jonkun Valtiaan alaisista pimeässä nurkassa.

"No ei tämä taida tavallinen myrsky olla, mutta ehdotan, että lähdemme liikkeelle", Kassandra sanoi.

"Ei", Elene parahti pelästyneenä.

"Älä huoli, ei hän meitä täältä huomaa, rajuilma itseasiassa suojelee meitä vähän", Kassandra huomautti ja katsoi ulos luolansuulta, eikä itsekään nähnyt kovin pitkälle, sillä ankeanharmaa vesisademuuri peitti Valtiaan linnan näkyvistä.

"Mutta hän näkee ja kuulee kaiken", Elene sanoi värähtäen.

"Ehkä niin, mutta kuten sanoin, me emme voi jäädä tähänkään. Meillä ei ole ruokaa ja tuo myrsky saattaa kestää pidempään kuin tavalliset myrskyt, ehkä jopa päiväkausia ja niin kauan emme kestä ruuatta ja juomatta", Kassandra muistutti, "sen myönnän, että varmasti kastumme läpimäriksi, mutta ehkä pääsemme myös pakoon ja kauemmaksi tuosta myrskystä", hän jatkoi.

"Hyvä on", Elene myöntyi vastahakoisesti, sillä pelko oli suuri. Eipä pieni palvelustyttö muuta ollutkaan oppinut palatsissa, kuin pelkoa ja työntekoa.

"Hyvä", Kassandra sanoi ja oli aikeissa astua ulos luolasta, kun hän näki suuaukolla suuren leijonan, joka ravisteli vettä turkistaan, "Aslan?" hän kysyi ja astahti lähemmäksi leijonaa.


Tässä vapun kunniaksi pieni pätkänen ja pahoittelen, että tosiaan on pieni pätkä. Mutta siitä huolimatta, jatkakaahan te vuorostanne. :)

"Hyvä", Kassandra sanoi ja oli aikeissa astua ulos luolasta, kun hän näki suuaukolla suuren leijonan, joka ravisteli vettä turkistaan, "Aslan?" hän kysyi ja astahti lähemmäksi leijonaa.

"Minä itse", leijona sanoi äänellä, joka kuulosti melkein murahdukselta ja näytti hymyilevän.

Kassandra katseli, miten leijona alkoi hiljalleen muuttua. Sen silmien kullankeltainen sävy alkoi muuttua hiljalleen taivaan siniseksi, karvoituksen vetäytyessä ja kadotessa. Suuret tassut pienenivät ja muuttuivat käsiksi ja jaloiksi ja harja vetäytyi päätä kohti muuttuen tuuheaksi hiuspehkoksi.

Lopulta heidän edessään seisoi komea nuori mies, jonka vartalo oli sopusuhtainen ja jäntevä. Mies hymyili leveästi, sinisten silmien tuikkiessa iloisesti.

"Mitä sinä täällä teet?" Kassandra kysyi huojentuneena, mutta hymyili, "luulin, että olisit häipynyt tiehesi, kuten yleensä", hän lisäsi, sillä oli jo alkanut oppia, että Aslan tuli ja meni miten itse tahtoi ja arveli, ettei tämä ikimaailmassa haluaisi asustaa minkäänlaisessa palatsissa, vaan vaellella vapaana minne halusi.

Elena vain seisoi Kassandran vierellä ja katsoi nuorukaista hämillisenä, eikä tiennyt mitä ajatella tästä, vaikka olikin kiitollinen siitä, että tämä oli auttanut heitä palatsissa.

"No arvelin, että tarvitsisit apua", Aslan vastasi hymyillen yhä tuota tavanomaista hymyään.

Kassandra oli vaiti ja katseli tutkivana Aslania, miettien oliko vielä koskaan nähnyt tätä totisena. Ei, ei koskaan, eikä välttämättä tulisi ikinä näkemäänkään. Tuon nuorukaisen positiivisuudella ei tainnut olla rajoja, hän mietti.

"Kiitän kauniista ajatuksestasi Aslan, mutta luulen, että me pärjäämme mainiosti", Kassandra sanoi, nostaen kätensä lanteilleen, "me näet olimme aikeissa lähteä, sillä emme ajatelleen jäädä odottamaan myrskyn laantumista, johon voi mennä hyvinkin pitkä aika", hän lisäsi.

"Ymmärrän", Aslan sanoi vakavoituen hieman, sillä ymmärsi kyllä, ettei kyse ollut tavallisesta myrskystä, joka saattaisi mennä ohi parissa tunnissa, "taisimme totisesti nostattaa melkoisen myrskyn", hän lisäsi, hymyn valaistessa jälleen hänen kasvonsa.

"Niin taisimme", Kassandra myönsi ja mietti hetken oliko pako sittenkään ollut hyvä idea.

"Jos aiomme lähteä, niin nyt olisi hyvä hetki, sillä tuo myrsky peittää jälkemme ja antaa suojan, jos nyt myrskyssä voi erityisen suojassa olla", Aslan huomautti.

"Tiedän, mutta mietin vain, minne päin kannattaisi lähteä, jottemme kävelisi suoraan hänen sotilaittensa syliin", Kassandra huomautti ja tunsi, miten Elena hänen vierellään värähti.

"Sen suhteen voinen olla avuksi, sillä ehdin tuossa jo hetken katsella ympärilleni", Aslan vastasi, "seuratkaa vain minua", hän jatkoi ja...


No niin, miten mahtanee jatkua? Pääseekö pieni porukkamme mahdollisimman kauaksi the pahiksesta? Kerrohan sinä se...

"Jos aiomme lähteä, niin nyt olisi hyvä hetki, sillä tuo myrsky peittää jälkemme ja antaa suojan, jos nyt myrskyssä voi erityisen suojassa olla", Aslan huomautti.

"Tiedän, mutta mietin vain, minne päin kannattaisi lähteä, jottemme kävelisi suoraan hänen sotilaittensa syliin", Kassandra huomautti ja tunsi, miten Elena hänen vierellään värähti.

"Sen suhteen voinen olla avuksi, sillä ehdin tuossa jo hetken katsella ympärilleni", Aslan vastasi, "seuratkaa vain minua", hän jatkoi ja oli jo astumassa ulos, kun kirkas kiemurteleva salama iskeytyi aivan lähelle. Valo oli sokaisevan kirkas ja sitä seurannut ääni korvia huumaava.

He tunsivat kuinka maa tärähteli heidän allaan ja luolan kattoa koristaneet tippukivimuodostelmat alkoivat värähdellä sen voimasta uhkaavasti.

"Taisimme suututtaa hänet pahemman kerran", Aslan sanoi ja alkoi itsekin tuntea hienoista pelkoa, mutta vain hieman.

Jyrinä, tuuli ja salamointi, sekä sade vain tuntuivat yltyvän, kuin ne olisivat halunneet repiä koko vuoren irti ja hajottaa kasaksi hiekkaa.

"Tuota noin, jospa me nyt vain lähtisimme", Aslan sanoi astetta hiljaisemmalla äänellä.

Hän ei halunnut jäädä luolalle enää yhtään pidemmäksi aikaa, sillä arveli että jos he vielä viivyttelisivät, niin he eivät pääsisi enää minnekään ja ajatus tällaisesta vankeudesta ei häntä erityisemmin houkuttanut.

"Näytä vain tietä", Kassandra sanoi ja otti Eleneä kädestä kiinni, rauhoittaakseen pelästynyttä tyttöä, "hyvin tämä menee", hän sanoi ja katsoi tyttöä rohkaisevasti.

"Toivottavasti", Aslan mutisi, mutta niin hiljaa, etteivät tytöt sitä kuulleet.

He seurasivat Aslania, liukastellen märillä kivillä, kaatosateen piiskatessa heitä ja liimatessa märät vaatteet heidän vartaloitaan vasten. Jopa Aslan alkoi näyttää perin juurin uitetulta. Hänen uljas harjansa roikkuin märkänä ja liiskaantuneena pitkin hänen kullankeltaista selkäänsä ja rintaansa.

He eivät tienneet, kuinka kauan olivat kulkeneet eteenpäin, kun äkkiä heidän eteensä ilmaantui sateen ja pimeyden keskeltä hahmo, jonka Kassandra oli nähnyt kerran aiemminkin.

"Rey", Kassandra henkäisi ja sitten tunsi hienoista suuttumusta, sillä tämä oli viimeksi jättänyt hänet noiden sotilaiden armoille.

Rey ei vastannut mitään, vaan astahti lähemmäksi Aslania ja katsoi tätä niin tuimasti, kuin uitetun näköistä olentoa vain voi katsoa.

"Aslan, olisihan minun pitänyt arvata, että sinä olet tämän kaiken takana", Rey tuhahti ja mulkoili Aslania vähemmän ystävällisesti.

"Rey, ystäväiseni. Mitä sinä täällä teet?", Aslan kysyi ja yritti siirtää märkää roikkuvaa harjaansa pois silmiensä edestä.

"Vai ystävä, sen jälkeen mitä viimeksi teit", Rey murahti.

"Paraskin se siinä puhuu", Kassandra kivahti, "sinä se sanoit auttavasi minua, mutta sen sijaan jätit minut niiden ällöttävien sotilaiden kynsiin", hän muistutti.

"Ja minä olen hyvin pahoillani siitä. Kun huomasin, ettet ollut pysynyt minun vauhdissani, tulin takaisin etsimään sinua, mutta se oli jo liian myöhäistä. He olivat vieneet sinut", Rey sanoi pahoitellen.

Kassandra ei vastannut. Hän oli yhä hieman vihainen tuolle olennolle, vaikka toki ymmärsi, ettei tämä tahallaan ollut häntä jättänyt sotilaiden armoille.

"Kun meillä tässä on nyt yhteinen vihollinen ja me kaikki tarvitsisimme turvapaikan, niin et viitsisi auttaa hieman", Aslan pyysi ja katsoi Reytä anoen.

"Tämän kerran se onnistuu, sillä olemme saaneet tiedon viimeisimmästä urotyöstäsi. Hänen vanhempansa ovat hyvin kiitollisia sinulle ja pyysivät auttamaan kaikin mahdollisin tavoin", Rey sanoi hieman vastentahtoisesti, sillä olisi vielä halunnut näpäyttää tuota nuorukaista.

"Rosalie", Aslan sanoi ja pieni hymyntapainen karehti hänen huulillaan, kun hän muisti neidon antaman suudelman, joka ei koskaan unohtuisi.

"No oli miten oli, nyt seuratkaa minua, sillä en tahtoisi itsekään olla tässä kammottavassa myrskyssä yhtään kauempaa, kuin on pakko", Rey sanoi ja ravisteli hieman itseään, vaikka siitä ei kovinkaan suurta hyötyä ollut.

"Sen teemme", Aslan sanoi, sillä ei itsekään oikein pitänyt tästä märkyydestä, "minun turkkini ei kestä kovin pitkää tällaista liotusta", hän sanoi ja sai Kassandran, Elenen ja Reyn nauramaan.

Tuo pieni ryhmä ei ehtinyt liikahtaakaan, kun myrsky yllättäen hellitti hetkeksi. Taivas oli yhä synkkä ja kaikkialle oli laskeutunut painostava, pahaenteinen hiljaisuus.

"Mistähän nyt tuulee", Aslan sanoi ja katseli varuillaan ympäristöään, sillä jokin ei ollut kohdallaan.

"Tämä ei tiedä hyvää", Rey huomautti ja aavisteli, että jotain pahaa tapahtuisi pian.

Sitten aivan yhtä nopeasti kuin tuuli, sade ja ukkonen oli laantunut, se alkoi uudestaan entistäkin voimakkaapana. Karkulaisten oli vaikea pysyä paikallaan, sade esti näkyvyyden osittain ja jyrinä peitti alleen kaikki muut äänet.

Sitten taivasta halkoi kirkas kiemurainen salama, joka suuntasi kohti karkulaisia. Kassandra aavisti, että se oli tarkoitettu Aslanille. Heidät oli huomattu.

"Aslan!", Kassandra huusi, mutta ääni peittyi ukkosenpauhuun. Tyttö juoksi päin Aslania ja ehti juuri ja juuri työntää tämän sivuun, kun salama iski.

Kirkas valo sokaisi kaikki hetkeksi ja jyrinä tukki heidän korvansa. Vain hetkeä myöhemmin laskeutui hiljaisuus ja kirkas valo oli tiessään.
Rey katseli huolissaan sinne, missä Aslan ja Kassandra olivat olleet. Hän näki tytön makaavan maassa kyljellään, silmät ummessa ja hieman kauempana Aslan nousi tassuilleen ja näytti olevan hieman pyörällä päästään.

Elene juoksi Kassandran luo ja tutki tätä huolissaan, "Prinsessa, oletteko kunnossa?", hän kysyi ja kauhistui nähdessään, miten kalpeat Kassandran kasvot olivat.

"Kassandra", henkäisi Elenen vierelle tullut Aslan, ensimmäistä kertaa hänen kasvoillaan näkyi silkkaa kauhua ja pelkoa. Ehkä hivenen syyllisyyttäkin.

"Aslan, emme voi jäädä tähä, meidän on otettava tytöt kantaaksemme, jotta pääsisimme nopeammin pois täältä", Rey huomautti.

"Hyvä on, me teemme niin", Aslan sanoi, vaikka ei ollut edes kuunnellut, mitä Rey oli sanonut.

Niin nuo kaksi ottivat Kassandran ja Elenen kantaakseen. Matka taittui hiljaisuuden vallassa, kunnes he saapuivat....


No niin, nyt olisi jo sinun vuorosi jatkaa, mitenkähän karkulaisten käy, entäpä Tarkan kumppaneineen. Onnistuvatko he tavoittamaan Kassandran ajoissa?