Jatkis: Merkitty mies

[Nefertiti]

"Hänkö siis", Julian aloitti, muttei saanut sanottua sitä loppuun asti.
"Kyllä", Ignatius vastasi kasvot vakavina.
"Se on kokonaan minun syyni", Julian parahti ja lysähti penkille istumaan.

Hänen yleensä itsevarma olemuksensa oli kaikonnut ja tilalla oli vain epätoivoinen, katuva mies.

"Ei, se oli niiden syy, jotka vahingoittivat häntä kuolettavasti", Veli Ignatius sanoi ja istuutui Julianin vierelle.

Vaikka tämä olikin tehnyt vääryyttä Erikille, ei Ignatiuksella ollut sydäntä moittia miestä enempää, sillä tällä oli nyt rangaistus kovimmasta päästä yllään. Hän tiesi, ettei Julian voisi koskaan täysin korvata Erikin perheelle kaikkia niitä vääryyksiä, joita oli Erikille tehnyt, mutta näki kyllä että tämän katumus ja suru olivat aitoja.

"Mutta jos en olisi ollut niin typerä ja julma Erikiä kohtaan, voisi tämä olla vielä elossa", Julian sanoi hiljaa ja tahaton nyyhkäys karkasi hänen huuliltaan, "jos voisin, muuttaisin kaiken, alkaen siitä päivästä, jona vein hänet kehdostaan." Hän jatkoi hiljaa ja mieleen nousi kuva pienestä pojasta, joka katsoi häneen anoen ja ojensi pieniä pulleita käsiään kohti häntä. Hän ei voinut unohtaa niitä kasvoja, eikä sitä itkua. Ne vainosivat hänen unissaan.

"Katuva saa aina anteeksi", Ignatius sanoi lempeästi, "tänään olet osan vääryyksistä hyvittänyt, sillä sinun ansiosta Erik sai nähdä perheensä ennen vääjäämättömän tapahtumista, eikä hänen tarvinnut olla kuollessaan yksin", hän jatkoi ja muisti nuo viimeiset hetket ja sen levollisen ilmeen, joka näkyi Erikin kasvoilla tämän lakattua hengittämästä. Kuin tämä olisi päässyt viimeinkin vapaaksi vankilastaan, jossa oli ollut koko elämänsä ajan.

"Hän on nyt paremmassa paikassa", Ignatius sanoi samoin sanoin, kuin oli sanonut Marialle.
"Paikassa, jonne minä en tule pääsemään milloinkaan ja se on oikein", Julian sanoi murtuneella äänellä.
"On parempi, että menet lepäämään, sinun vaimosi odottaa sinua varmasti", Ignatius huomautti ystävällisesti, "minä ja parantajat valmistelemme Erikin hautajaisia varten."
"Kiitos", Julian sanoi hiljaa ja nousi, Ignatiuksen seuratessa perässä, "Erik oli onnekas, kun hänellä oli sinun kaltaisesi ystävä", hän lisäsi, pienen hymynhäiveen käväistessä hänen suupielessään.

Ignatius nyökkäsi pienesti, hymynhäiveen käväistessä hänenkin suupielissä. Hän jäi paikalleen seisomaan ja katsoi kun Julian asteli kohti ylempiin kerroksiin vieviä portaita.

***

Linnan yllä lepäsi syvä, painostava hiljaisuus. Kaikki oli muuttunut ja sen saattoi aistia kaikkialla. Elisabeth tunsi sen myös ympärillään. Hän asteli hiljaisena muurilla ja katseli öistä maisemaa. Hän kohotti katseensa taivaalle, jossa tuikki muutama tähti. Joskus muulloin hän olisi pitänyt tähtitaivasta kauniina, mutta nyt hän tunsi itsensä surulliseksi.

Hän oli tullut muurille, koska oli halunnut olla hetken yksin, nyt kun äiti oli Margaretin hyvissä käsissä. Niin paljon oli tapahtunut, eikä hän vieläkään oikein tiennyt, mitä ajatella siitä kaikesta.

Kevyt kosketus sai hänet hätkähtämään ja kääntymään ympäri. Hän näki Luciuksen, joka oli tullut muurille.

"Anteeksi. En halunnut säikyttää teitä", Lucius sanoi kohteliaasti.
"Ei se mitään", Elisabeth sanoi hiljaa ja katseli Luciusta sekavien tunteiden vallassa. Niin paljon oli tapahtunut, niin lyhyessä ajassa.

Hän tunsi kummaa vetoa Luciusta kohtaan, vaikkei oikeastaan tuntenut tätä kunnolla. Silti perhoset lepattelivat hänen vatsansa pohjalla, kun hän katseli nuorta miestä, jonka kasvoilla oli vakava ilme.

"Saanhan jäädä seuraanne?" Lucius kysyi ja oli valmis poistumaan, mikäli tyttö halusi olla yksin.
"Jää vain", Elisabeth henkäisi ja vilkaisi ujosti Luciusta.
"Olettehan kunnossa?" Lucius kysyi varovaisesti, "siis kun... tuota", hän änkytti.
"Olen minä. En vain vielä tiedä mitä ajatella, kun niin paljon on tapahtunut", Elisabeth vastasi ja laski kätensä varovaisesti Luciuksen kädelle, kun tämä nojasi muuria vasten.

Hän tunsi miten nuori mies värähti kosketuksesta ja kuuli kevyen henkäyksen tämän suunnalta.
Hetken oli aivan hiljaista ja kumpikin vain seisoi paikallaan, katsellen linnan ympärille leviävää maisemaa ja taivasta, joka alkoi hiljalleen vaaleta.

"Olen pahoillani isäsi vuoksi", Lucius sanoi viimein ja katsoi tyttöä, joka yhä oli poikien vaatteissa.
"Älä ole. Eihän sinun syysi ollut", Elisabeth vastasi ja käänsi katseensa kohti Luciusta.
"Mutta minä tunnen itseni syylliseksi tähän, olenhan sukua miehelle, joka pilasi isäsi elämän", Lucius sanoi ja mietti, haluaisiko Elisabeth edes harkita elämänsä jakamista miehen kanssa, jonka isä oli tehnyt niin kamalia tekoja.

Hän ei tiennyt aivan kaikkea, eikä ollut aikeissa kyselläkään isältään, joka tuskin kertoisi. Tiesi vain sen, mitä itse oli linnassa nähnyt.

"Lucius, sinä et ole syyllinen isäsi tekoihin", Elisabeth sanoi lempeästi ja silitti kevyesti Luciuksen kättä.

Lucius katsoi Elisabethia ja näki, miten paljon tässä oli isäänsä. Tuo sama lempeys, ystävällisyys ja kiltteys, jotka hän muisti miehestä, joka nyt lepäsi sairastuvalla, uinuen ikuista unta. Enää hänen ei tarvitsisi raataa, eikä kokea ikäviä asioita.

"Tiedätkö, että muistutat todella paljon isääsi", Lucius sanoi hiljaa ja katseli Elisabethia lämpimästi.

Kuinka paljon hän rakastikaan tuota kaunista olentoa, vaikkeivät he olleet tunteneet toisiaan kuin vasta vähän aikaa.

"Tiedän. Äiti sanoo niin aina ja lisää sitten, että Edmund muistuttaa enemmän", Elisabeth sanoi ja hymyili pienesti.
"Tuota, oli minulla muutakin asiaa", Lucius sanoi ja tunsi miten sydän takoi rinnassa.

Hän toivoi vain, että tyttö suostuisi, vaikka samaan aikaan pelkäsikin, ettei tämä tahtoisikaan.

"Niin?" Elisabeth sanoi ja hänenkin sydämensä takoi ja kuin varkain häneltä pääsi pieni hermostunut henkäys.
"Minä, toivoin että voisin jakaa elämäni kanssanne, sillä olette kauneinta, mitä olen koskaan ennen nähnyt", Lucius sai viimein kerrottua tunteensa Elisabethille.
"Minä tunnen samoin teitä kohtaan", Elisabeth tunnusti ja tunsi, miten poskia kuumotti yhä enemmän.

Elisabeth ei vastustellut, kun Lucius veti hänet aivan lähelleen. Hän tunsi, miten kiivaasti nuoren miehen rinta kohoili, tunsi tämän lämpimän ruumiin omaansa vasten. Tunne oli huumaava, jotain uutta, mitä hän ei ollut vielä koskaan ennen kokenut. Se tuntui hyvältä ja sai kaiken surun ja murheen väistymään hetkeksi.

Lucius piteli Elisabethia hellästi sylissään, kuin tämä olisi ollut hauras kukkanen. Kuin huomaamatta heidän huulensa kohtasivat toisensa ja koko maailma katosi hetkeksi heidän ympäriltään. Oli olemassa vain he kaksi ja tuo taianomainen hetki.

"Minä rakastan sinua Elisabeth", Lucius sanoi, kun he viimein erkanivat toisistaan.
"Ja minä rakastan sinua Lucius", Elisabeth vastasi ja katsoi hymyillen Luciusta, joka näytti onnelliselta.

Vain yksi asia varjosti heidän onneaan, nimittäin se, etteivät he tienneet miten heidän vanhempansa suhtautuisivat asiaan. He päättivät, että etenisivät varovaisesti, etenkin Elisabethin äidin vuoksi. He päättivät odottaa kunnes aika olisi sopivampi kertomiselle.

Siinä he seisoivat aivan lähekkäin ja katselivat kuinka taivas syttyi hehkuviin väreihin, auringon kivutessa yhä korkeammalle, yön väistyessä aamun tieltä. Tuo taianomainen hetki säilyisi ikuisesti heidän mielessään.

"On parempi palata takaisin. Ihmettelevät missä olemme", Lucius sanoi viimein ja tuo hetki katosi ja lumous haihtui pois.
"Niin", Elisabeth sanoi haaveellisena.

Hän ei unohtanut tuota huumaavaa tunnetta, eikä sitä miltä Luciuksen huulet olivat tuntuneet hänen omiaan vasten, eikä sitä miten vahvoilta ja turvallisilta tämän kädet olivatkaan tuntuneet hänen ympärillään.
Yhdessä he astelivat takaisin suureen saliin, jossa oli hyvin hiljaista, ketään ei ollut paikalla, paitsi vartija, joka seisoi omalla paikallaan oven vieressä.

"Minun on paras mennä. Äiti tuskin haluaa minun olevan tässä asussa hautajaisissa", Elisabeth sanoi ja katsoi hymyillen Luciusta.
"Niin, hautajaiset", Lucius sanoi ja painoi katseensa alas.
"Rakkaani, älä ota sitä niin raskaasti, sillä isällä on nyt parempi olla, kuten Ignatiuskin sanoi", Elisabeth sanoi ja silitti kevyesti Luciuksen poskea.
"Niin kai sitten", Lucius hymähti ja katsoi Elisabethia.

Hän mietti kuinka kauan pitäisi vielä odottaa, että saisi tytön omakseen ja päätti että odottaisi vaikka ikuisuuden, jos oli pakko.

"Nähdään pian", Elisabeth sanoi ja antoi suukon Luciuksen poskelle, minkä jälkeen hän häipyi ylempään kerrokseen, jossa äiti oli.

***

Lucius jäi paikalleen ja kosketti ohimennen poskeaan, jolle Elisabeth oli painanut suudelman. Hänestä tuntui, että hän voisi tehdä mitä vain, voittaa vaikka kokonaisen armeijan rakkaansa vuoksi.

Hän myös asteli huoneeseensa, vaihtaakseen päälleen hieman sopivampaa vaatetta hautajaisia varten, vaikka toisaalta hänestä tuntui, ettei hänen olisi sopinut olla siellä, mutta toisaalta hän tunsi surua Erikin vuoksi. Hän ei ollut oppinut tuntemaan tätä kunnolla, mutta tämä oli aina ollut niin avulias ja kiltti. Auttoi jopa läksyjen kanssa, sillä monet kirjoitustehtävät olivat olleet vaikeita ja hänen oli ne opittava, kuten aatelisen kuuluikin.

Montako kertaa Erik oli kärsivällisesti opettanut ja neuvonut ja viimein hän oli oppinut. Nyt linna tuntui niin tyhjältä ja hiljaiselta, kun tämä ei aamun varhaisina hetkinä aloittaisikaan askareitaan.

Ensin hevoset, sitten keittiöön tekemään aamiainen ja sitten muita töitä, heidän syödessä. Hän sentään yritti olla tälle ystävällinen ja auttaa, mutta Erik oli mieluummin tehnyt työnsä itse, vaikka taakka oli ollut valtava ja välillä siihen oli lisättykin tehtäviä. Hän olisi halunnut pyytää isäänsä lopettamaan moisen, muttei ollut uskaltanut, sillä tiesi millainen tämä osasi suuttuessaan olla.

Näine aatteineen hän jäi odottamaan sitä hetkeä, kun olisi aika lähteä kuninkaalliselle hautausmaalle.

***

Maria lepäsi vuoteella, kyyneleiden yhä kastellessa hänen kasvojaan. Suru ei hellittäisi vielä pitkään aikaan, sen hän tiesi. Hän ikävöi Erikiä niin kovasti, että tuntui kuin jokin voisi hajota hänen sisältään ja toisaalta hän tiesi, että tämä oli nyt paremmassa paikassa. Ehkä hän vielä joskus kohtaisi Erikin taas ja olisi onnellinen hänen kanssaan ikuisesti.

Margaret oli koko ajan hänen luonaan, sillä katsoi, ettei voinut jättää tätä yksin. Ei nyt, kun tämä tarvitsi tukea ja jotakuta joka kuuntelee. Lisäksi hän koki, että oli velvollinenkin siihen, kaiken sen jälkeen, mitä Julian oli tehnyt.
Eihän Margaret voinut miehelleen vihainenkaan olla, vaikkei ymmärrettävästi ollut mielissäänkään tämän teoista.

Hän silti näki, että tämä oli lämmin, hellä ja aidosti välittävä ihminen, vaikka olikin sortunut pahoihin tekoihin. Margaretin teki pahaa nähdä miten Julian kärsi tunnontuskia tekemisiensä vuoksi ja tiesi, että tämä katui aidosti.
Margaret valmisti rauhoittavaa yrttijuomaa, jotta Maria saisi edes vähän nukuttua, sillä lepoa tämä tarvitsi myös, kaiken sen jälkeen, mitä oli joutunut kokemaan.

"No niin, otahan tästä kulaus ja sitten menet lepäämään", Margaret sanoi ystävälliseen, mutta napakkaan sävyyn, kuin olisi komentanut omia lapsiaan, joita hänelle olikin kertynyt monta ja joita hän syvästi rakasti.
"Hyvä on", Maria sanoi hiljaa ja pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan.

Hän otti pienen kulhon ja joi sen, mitä siellä oli. Se ei ollut pahaa, muttei kovin hyvääkään, eikä kestänyt kovinkaan kauaa, kun sen rauhoittava ominaisuus alkoi vaikuttaa ja hän vaipui uneen.

"Noin. Nuku ja lepää. Herätän sinut, kun on aika", Margaret sanoi ja sipaisi vaalean hiuskiehkuran pois Marian kasvoilta, jotka yhä olivat kyynelistä märät.

Nyt hän saattoi siirtyä omaan makuukammioonsa odottamaan miestään, sillä Maria nukkuisi sikeästi aamuun asti, nähden unettomia unia. Hyvin hiljaa hän asteli ovelle, avasi sen ja astui käytävälle, painaen oven mahdollisimman hiljaa kiinni. Tämän jälkeen hän suuntasi kulkunsa omaan makuukammioonsa.

Kesken matkan hän pysähtyi ikkunalle ja näki kaksi hoikkaa hahmoa muureilla. Hän tunnisti poikansa ja tytön jolla oli korpinmusta tukka. Hän hymyili, oli hyvä nähdä vähän rakkautta kaiken tämän synkkyyden keskellä.

Viimein hän saapui makuukammioonsa, muttei ehtinyt vaihtaa ylleen yöasua, kun Julian astui huoneeseen. Hän näki, miten musertuneelta mies näytti ja toivoi, että olisi jotenkin voinut parantaa tämän mielialaa.

Hän antoi Julianillekin kulauksen yrttijuomaa, sillä näki tämän olemuksesta, ettei tämäkään muutoin nukkuisi. Saatuaan miehensä lepäämään, siirtyi hän tämän viereen yrittäen saada itsekin unenpäästä kiinni, vaikka unet vähäiseksi jäisivätkin.

***

Nuo muutamat tunnit vierähtelivät hitaasti eteenpäin ja linna lepäsi hiljaisuudessa. Vain hevoset hirnahtelivat silloin tällöin pilttuussaan ja aamun herättämät linnut liversivät iloisesti, tietämättä mitään kaikesta siitä pahasta, jota linnan muurien sisäpuolella oli tapahtunut.

Margaret havahtui hereille unestaan, kun palvelija astui sisälle huoneeseen. Tämä laski aamiaistarjottimen vähin äänin pöydälle ja poistui sitten, jättäen Margaretin ja Julianin omaan rauhaansa. Margaret herätti hellävaroen miehensä ja siirtyi sitten nauttimaan aamiaista, Julianin tullessa perässä.

Tämä ei syönyt, tuijotti kulhoa ja pyöritteli ruokaa haluttoman näköisenä.

"Sinun on syötävä edes vähän", Margaret sanoi lempeästi, kuin olisi jälleen kerran neuvonut yhtä lapsistaan.
"Ei ole nälkä", Julian sanoi ja katsoi apeana eteensä.

Katumus, syyllisyys ja suru veivät häneltä ruokahalun tyystin. Hänen kasvoilleen ilmaantui huolen ja surun uurteita, kun hän painoi päänsä käsiinsä.

Margaret ei puhunut enää asiasta, vaikka tiesikin, että Julian kaipasi myös tukea ja rakkautta tänä raskaana aikana. Hän ei vielä ottanut puheeksi Luciusta ja Elisabethia, sillä aika ei ollut sopiva ja ehtisihän sitä sitten hautajaistenkin jälkeen.

Syvän hiljaisuuden vallassa Margaret söi aamiaisensa ja pukeutui sitten hautajaisiin sopivaan asuun ja auttoi Julianiakin, sillä tämä näytti menettäneen kaiken halun tehdä mitään. Ehkäpä aikaa myöden tämäkin palaisi takaisin ennalleen.

"Julian, kultaseni, voit mennä jo suureen saliin odottamaan. Minä menen katsomaan, miten Maria voi", Margaret sanoi ja painoi hellän suudelman miehensä otsalle.
"Kiitos Margaret", Julian sanoi hiljaisella äänellä ja pieni hymynhäive käväisi hänen suupielissään, kunnes kuoli ja apeus palasi takaisin, "miten tulisinkaan toimeen ilman sinua", hän huokasi ja katsoi rakasta vaimoaan.
"Nyt sinä hupsit Julian", Margaret sanoi, vaikka olikin tyytyväinen miehensä sanoihin.

Tämän jälkeen hän lähti, jättäen Julianin yksin. Hän asteli vähin äänin Marian makuukammioon ja näki tämän yhä nukkuvan.

Hyvin hellävaroen hän herätti naisen ja ohjasi tämän syömään aamiaista, jonka palvelija oli käynyt tuomassa. Ei Mariankaan ruokahalussa ollut kehumista, mutta saihan tämä muutaman suupalan sentään syötyä, minkä jälkeen Margaret auttoi tätä pukeutumaan.

"No niin, sinä näytät hyvältä", Margaret yritti piristää Mariaa.
"Mitä sen on väliä, sillä Erik... sillä hän ei näe minua enää koskaan, enkä minä häntä", Maria vastasi hiljaa ja kyynel vierähti hänen poskelleen.
"Kyllä hän varmasti näkee ja toivoo, ettet sinä niin kovasti surisi", Margaret yritti vielä.
"Sitä minä en koskaan saa tietää", Maria sanoi hienoista ärtymystä äänessään ja nousi seisomaan.

Hän huojahti hieman, jolloin Margaret nappasi kiinni tästä.

"Voi sentään, anna kun autan", Margaret sanoi ja katsoi huolestuneena Mariaa, jonka kasvot olivat kalpeat.
"Kiitos", Maria sanoi hieman lempeämmällä äänellä, sillä ymmärsi kyllä, että toinen vain yritti auttaa.

Turhaan hän Margaretille vihoitteli, kun ei tapahtunut ollut ensinkään tämän syytä.

"Anna anteeksi... minä vain en tiedä mitä teen ilman häntä", hän sanoi viimein ja antoi Margaretin ohjata itseään eteenpäin.
"Minä ymmärrän. Mutta onhan sinulla jotain hänestä vielä jäljellä", Margaret vastasi lämpimästi, "hän elää sinun lapsissasi", hän jatkoi ja tiesi, että se oli totta, sillä niin paljon nuo kaksi lasta muistuttivat Erikiä niin paljon, ettei erehtymisen vaaraa ollut.
"Niin kai", Maria sanoi ja hänen suupieliinsä kohosi surumielinen hymy.
"Nyt on parempi", Margaret sanoi ääni täynnä lämpöä ja myötätuntoa.

Hän ohjasi Marian divaanille lepäämään, sillä oli vielä vähän aikaa, ennen kuin toimitus alkaisi.
Melkein samassa ovi aukesi ja Elisabeth astui huoneeseen.

"Hei", Elisabeth sanoi ujosti, nähdessään, ettei äiti ollutkaan yksin. Hetken hän seisoi paikallaan tietämättä mitä tehdä, kunnes viimein rohkaisi mielensä, "minä vain tulin kysymään äidiltä neuvoja pukeutumisen suhteen", hän sanoi sitten varovaisesti, sillä tämä oli hänelle uusi asia. Hän kun oli aina tottunut pukeutumaan poikien vaatteisiin, mikä oli äidin mukaan ollut turvatoimi hänen suojelemisekseen. Koska jos häntä luultiin pojaksi, saisi hän olla rauhassa tietynlaisilta miehiltä.

"Minä voin auttaa", Margaret lupasi ja vilkaisi ohimennen Mariaa, joka nyökkäsi, "annetaan äitisi levätä", hän lisäsi, sillä tiesi millainen koettelemus tällä olisi vielä edessä.
"Kiitos", Elisabeth sanoi hieman epävarmasti ja seurasi Margaretia.

Nainen tuntui hänestä mukavalta, mutta hän oli silti varovainen, kun ei tuntenut tätä kunnolla.
Margaret ohjasi tytön omaan makuukammioonsa ja haki arkustaan sopivan mekon. Tämän jälkeen hän kylvetti tytön ja auttoi tälle mekon päälle.

Elisabeth katseli asuaan, jonka koki oudoksi, kun useimmiten yllä oli vain joko Edmundin vanhoja vaatteita tai jotain, mitä äiti oli saanut lahjoituksena Ignatiukselta.

"Se näyttää sopivan hyvin sinulle", Margaret sanoi tyytyväisenä, "käytin sitä itse viimeksi sinun ikäisenäsi, kun isoisäni kuoli", hän kertoi.
"Minä en tiedä. En ole koskaan pitänyt tällaista päälläni", Elisabeth sanoi ja kertoi Margaretille syyn sille, miksi oli pukeutunut poikien vaatteisiin.
"Hyvin se istuu. Laitetaanpa seuraavaksi sinun hiuksesi kuntoon", Margaret sanoi lämpimästi ja istutti työn penkille ja alkoi harjata tämän lyhyttä korpinmustaa tukkaa, joka oli takussa ja samalla tavalla kihartuva, kuin Edmundillakin.

Tyttö irvisteli kivusta, mutta sitä ei onneksi kestänyt kauan ja Margaret sitoi hiukset nätisti molemmille sivuille ja asetteli tämän jälkeen vielä kauniin päähineen tytön päähän. Päähineeseen kuului ohut kauniisti ja tarkoin laskostettu valkea kangas ja ohut kultainen otsaripa.

Elisabeth katsoi itseään peilistä, eikä ollut tuntea itseään, sillä niin paljon uusi asu, kampaus ja päähine muuttivat häntä.

"Sinähän näytät oikein hyvältä", Margaret sanoi hymyillen.
"Kiitos", Elisabeth sanoi ja hymyili takaisin.
"Nyt kun olet valmis, voimme me kolme mennä jo suureen saliin. Odottavat varmaakin jo meitä", Margaret sanoi ja auttoi Marian vuoteelta ja katsoi, ettei tämän asu ollut kovin kärsinyt vuoteella makaamisesta.

Alhaalla olivat jo odottamassa Julian, Lucius ja Edmund, joka oli saanut ylleen Luciuksen vanhan juhla-asun.

"Haluaisin ennen lähtöämme käydä vielä kerran katsomassa Erikiä", Maria pyysi hiljaa. Kaikki suostuivat pyyntöön, sillä tiesivät oikein hyvin, mitä se Marialle merkitsi.

Tämä nyökkäsi päätään kiitokseksi ja harppoi sairastupaan, Edmund ja Elisabeth jäljessään.

Ignatius oli vielä siellä, sillä halusi varmistaa, ettei Erikin ruumista pääsisi kukaan häpäisemään, että tämä pääsisi koskemattomana haudan lepoon. Maria asteli marmorisen pöydän luo, jossa Erik lepäsi ja näki, että tämän ylle oli puettu kuninkaallinen asu, kasvot oli siistitty, hiukset suittu ja päähän oli laitettu kaunis kultainen kruunu.

Hän näki miten levollisilta ja rauhallisilta Erikin kasvot näyttivät ja miten kuninkaalliselta tämä näytti. Juuri sellaiselta, kuin hänen olisi kuulunut eläessäänkin näyttää. Suru kouraisi Marian sisintä, kun hän katseli miestään, joka oli päässyt tämän maailman tuskista pois ja siirtynyt taivaan valtakuntaan, jossa ei tarvitsisi enää murehtia mistään.

"Hyvästi rakkaani", Maria sanoi hiljaa ja painoi hellän suudelman Erikin huulille, jotka nyt tuntuivat kylmiltä ja elottomilta, "olisit ansainnut paljon enemmän, kuin sait ja toivoit", hän lisäsi ja sipaisi tumman hiuskiehkuran pois Erikin otsalta.

Tämän jälkeen hän asteli kaksoset vanavedessään pois huoneesta silmiään pyyhkien ja suuntasi ulos, jossa heitä odotti hienot kärryt ja toiset, joihin Erik nostettaisiin kyytiin, sillä he menisivät kuninkaalliselle hautausmaalle, jonne Erikin vanhemmat ja menneet kuninkaat oli haudattu.

Kesti vielä jonkin aikaa, kunnes seurue viimeinkin pääsi lähtemään. Matka taittui syvän hiljaisuuden vallassa, sillä kukaan ei oikein keksinyt mitään sanottavaa ja suru, jota itse kukin tunsi oli käsinkosketeltavaa, eikä se hälvenisi pitkään aikaan.

Viimein he saapuivat hautausmaalle, jonka keskellä sijaitsi kaunis kappeli. Tuon kappelin alla olevassa kryptassa lepäsivät ikuisessa unessaan edelliset hallitsijat ja sinne Erik jäisi uinumaan ikiuntaan esi-isiensä vierelle, kylmään marmoriarkkuun.

Pieni seurue siirtyi kappelin sisätiloihin odottamaan, muutaman sotilaan kantaessa Erikin ruumiin alttaripöydän edessä olevalle marmorialustalle, jossa se lepäisi jumalanpalveluksen ja siunauksen ajan, minkä jälkeen se vietäisiin syvälle kryptan pimentoihin, jossa se toivottavasti saisi levätä rauhassa ja häpäisemättä.
Viimein kaikki olivat sisällä ja Ignatiuksen paikalle kutsuma Apotti Luukas piti jumalanpalveluksen, jonka jälkeen oli vielä itse siunaus.

Lopuksi Veli Ignatius piti muisto puheen, joka sai itse kunkin silmät kostumaan liikutuksesta.

"Erik oli hyvä mies, joka tyytyi vähään. Hän antoi muille paljon enemmän, kuin mitä itse sai koskaan takaisin", Veli Ignatius kertoi ja jatkoi, "loppuun asti hän oli jalo mies, rakastava aviomies ja isä.
Tulen aina kaipaamaan häntä ja hänen ystävällisyyttään, sillä olin toivonut hänelle paljon parempaa, kuin mitä hän lopulta lyhyeksi jääneeltä elämältään sai. Mutta hän sai silti kokea rakkautta, antaa vastarakkautta ja sai rakastavan perheen, joka nyt jäi kaipaamaan häntä. Jää hyvästi siis ystäväni, me tapaamme ehkä vielä joskus, kun tulee minun aikani jättää tämä elämä taakseni", hän päätti puheensa.

Maria itki avoimesti, eikä kaksostenkaan silmät olleet kuivat. Julianin kasvot olivat kalpeat ja hänen poskensa olivat kyyneljuovilla. Hän ei voinut katsoa Ignatiusta, eikä varsinkaan Mariaa ja kaksosia.

Hänestä tuntui niin kuvaamattoman pahalta. Hän tunsi syyllisyyttä ja toivoi, että voisi vaihtaa paikkaa Erikin kanssa. Mutta tehty mikä tehty ja mennyttä ei voinut enää muuttaa, sen hän tiesi oikein hyvin. Oli vain yritettävä korvata se mikä korvattavissa oli, vaikkei mitkään maailman rikkaudet toisi takaisin sitä, mikä jo oli mennyttä, eikä parantaisi syviä haavoja.

Hän ajatteli ties kuinka monennetta kertaa, miksi olikaan ollut niin tyhmä ja itsekeskeinen, ettei ollut nähnyt niin hyvää ihmistä, ennen kuin tämä oli poissa. Itsesyytökset kalvoivat hänen sisimmässään ja hän tiesi, että se pysyisi elämän loppuun asti.

Hän veti syvään henkeä, nousi paikaltaan ja asteli Marian luokse. Hetken hän katsoi tätä ääneti, kunnes viimein rohkaisi mielensä ja kertoi tälle asiansa.

"Tiedän, ettei tämä muuta mitään, eikä tuo häntä enää takaisin, mutta... mutta olen kovin pahoillani ja jos tekisin kaikkeni, ettei tätä olisi tapahtunut", Julian sanoi ja nosti katseensa Mariaan, jonka kasvot olivat kyynelten peitossa, "vaikken... vaikken voikaan tuoda häntä takaisin, olen valmis tekemään mitä ikinä haluattekin, jotta vain näkisitte kuinka paljon minä kadun tekemääni. Tiedän, etteivät edes kaikki maailman rikkaudet voi korvata menetystänne, mutta toivon, että voisin edes jotenkin helpottaa teidän tuskaanne ja taakkaanne", hän puhui niin kohteliaasti ja ystävällisesti kuin suinkin voi ja tarkoitti vilpittömästi sitä mitä sanoi.
"Te olitte sydämetön, mutta nyt näen, että teillä on sydän, jota teidän olisi pitänyt käyttää jo aiemmin", Maria sanoi äänen vavahdellessa surusta, vihata hän ei enää jaksanut, "en kuitenkaan voi koskaan antaa teille anteeksi sitä mitä olette tehnyt, eikä tämä suru tule väistymään sisimmästäni koko elämäni aikana", hän jatkoi.
"Minä ymmärrän", Julian sanoi hiljaa ja katsoi Mariaa silmiin, "ja ansaitsen halveksuntanne", hän lisäsi.
"Toivon, että kunnioitatte minua lähtemällä linnasta, ette ole enää tervetullut sinne. Annan kuitenkin sinulle aikaa niin kauan kuin tarvitsette, niin ettei teidän aivan heti tarvitse poistua", Maria sanoi arvovaltaisesti, "sinä ansaitsisi kovemman tuomion, mutta koska teilläkin on perhe elätettävänänne, en voi riistää teitä heiltä, eikä se ollut miehenikään toivomus. Perheesi on tervetullut linnaan, mutta te ette", hän jatkoi samalla arvovaltaisella, mutta kuitenkin ystävällisellä äänellä.
"Teen sen, jos niin toivotte armollinen kuningattareni", Julian sanoi ja kumarsi kohteliaasti, "olen totisesti rangaistukseni ansainnut ja oppinut läksyni. Tiedän sen nyt, valta ei ole minua varten, sillä se sokaisee silmäni ja mieleni", hän lisäsi.
"Hyvä. Menkäämme", Maria sanoi ja tiesi, että joutuisi ottamaan valtakunnan hoidon kontolleen siihen saakka, kunnes Edmund tulisi täysi-ikäiseksi ja voisi ottaa paikkansa kuninkaana, kuten kuuluikin.

Hänellä oli siis aikaa opetella uusia asioita ja tutustua valtakuntaansa kaikessa rauhassa ja kenties löytää itselleen puoliso.

"Olen varma että Edmundista tulee paljon parempi valtias, kuin minusta ikinä", Julian sanoi, "hänessä on niin paljon isänsä hyvyyttä ja teidän lujuuttanne", hän jatkoi kohteliaasti.
"Minä kiitän kohteliaisuudestanne", Maria sanoi lämpimällä äänellä ja pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan.

Tämän jälkeen hän suuntasi kulkunsa Ignatiuksen ja Luukaksen perään, kaksosten seuratessa, kun he suuntasivat kulkunsa kirkon alla sijaitsevaan holviin, joka olisi Erikin lopullinen leposija. Sotilaat kantoivat Erikiä, joka oli peitetty kauniilla kankaalla, kulkien muun seurueen edellä.

He laskeutuivat alas kiviset portaat, jotka veivät hautaholveihin. Käytävien syvässä hiljaisuudessa kuului vain pienen seurueen askelten äänet, kun he kulkivat eteenpäin, soihtujen luodessa aavemaista valoa syvään pimeyteen. Viimein he saapuivat isoimpaan holviin, jossa nukkui ikiuntaan menneiden aikojen hallitsijat, sekä Erikin vanhemmat.

Ignatius, Luukas, Maria ja kaksoset jäivät hieman taaemmaksi, kun sotilaat kantoivat Erikin tälle varattuun marmoriseen sarkofagiin. Kansi oli jo valmiiksi auki, joten heidän oli helppo laskea Erik sisälle ja asetella huolellisesti paikoilleen. Tämän jälkeen he asettelivat tämän käsien väliin pitkän koristeellisen miekan ja jalkojen päälle kauniin kilven. Rukousnauha sai jäärä tämän käsiin, miekan keralla. Viimeiseksi he asettelivat kauniin kankaan takaisin hänen päälleen ja nostivat marmorisen kannen paikoilleen.

Kun se oli tehnyt miehet astuivat sivulle, jotta omaiset saisivat rauhassa käydä jättämässä jäähyväisensä.
Maria asteli pää painuksissa marmorisen sarkofagin luo. Hän laski kätensä kannen päälle ja tunsi miten viileältä se tuntui. Tämän jälkeen hän laski punaisen ruusun kannen päälle.

"Jää hyvästi rakkaani. Minä en koskaan unohda sinua", Maria sanoi, kyynelten vieriessä uudelleen hänen poskiaan pitkin.
"Isä, toivon niin että olisin ehtinyt tutustua sinuun paremmin", Elisabeth sanoi hiljaa astahti lähemmäksi äitiään. Edmund oli vaiti, sillä ei tiennyt mitä sanoa. Hän toivoi samaa, kuin siskonsakin.
"Lepää rauhassa ystäväni", Ignatius sanoi äänen värähtäessä liikutuksesta ja katsoi surumielisenä marmorista kantta, jonka alla Erik nyt lepäsi.

Hetken holvissa oli hyvin hiljaista, kunnes viimein oli aika lähteä.

Ignatius tuki Mariaa ja ohjasi tämän lempeästi ulos kylmästä holvista. Julian, Lucius ja Margaret odottivat heitä ulkona ja Margaret tuli heti Ignatiuksen avuksi, sillä Maria oli niin surun murtama, että hän tuskin jaksoi kävellä.
Margaret tiesi, että alku olisi hyvin vaikeaa ja kestäisi päiviä, ennen kuin pahin suru ja murhe hellittäisi hieman. Kokonaan se väistyisi tietenkään se oli selvää, mutta ei olisi enää niin voimakasta.

"No niin, tulehan kultaseni", Margaret sanoi lämpimästi ja veti Marian käsiensä suojiin, kuin äiti lapsensa.

Hän tiesi, ettei Mariaa voinut nyt jättää yksi tämän kaiken keskelle. Hän ohjasi Marian vaunuihin ja istuutui tämän viereen. Kaksoset tulivat perässä ja viimeisenä Lucius.

Julian, Luukas ja Ignatius tulisivat ratsain.

Kun kaikki oli valmista, he suuntasivat kulkunsa linnalle, Luukaksen jatkaessa matkaansa luostarille.

***

Paluu linnalle kävi syvän hiljaisuuden vallassa ja perillä Margaret ohjasi Marian tämän makuukammioon lepäämään. Edmund jäi hetkeksi Elisabethin seuraksi, kunnes tämä sanoi haluavansa olla hetken yksin. Edmund kunnioitti sisartaan ja suuntasi kulkunsa työhuoneeseen, joka nyt kuului hänelle.

"Haluatko, että autan sinua?" Ignatius kysyi astuen huoneeseen, jossa poika katseli pöytää, jolle oli pinottu isot kasat kirjoja, kääröjä ja pergamenttinippuja ja muita tavaroita.
"Se voisi olla hyvä, sillä en oikeastaan tiedä mistä pitäisi aloittaa ja taitaisi mennä ikuisuus ennen kuin saan kaiken tämän käytyä läpi", Edmund vastasi ja vilkaisi ohimennen ikivanhalta näyttävää karttaa, johon ilmeisesti oli piirretty tämän valtakunnan rajat ja kaikki se mitä sen ympäriltä jo tunnettiin.
"Ehkä on parempi aloittaa ihan perusjutuista, sillä tämä totisesti kaipaisi järjestelyä", Ignatius ehdotti.

Niin he sitten kävivät yhdessä läpi niitä asiakirjoja, jotka katsoivat olevan tällä hetkellä tärkeimpiä tietää, sillä niin moni varmasti haluaisi iskeä sormensa vallan kahvaan ja moni vihollinen haluaisi varmasti saada valtakunnan omakseen.

He eivät ehtineet kauaakaan tutkia papereita, kun ovi avautui ja joku astui sisälle. He kääntyivät katsomaan ajatellen, että siellä oli joku linnanväestä tai ehkä Julian ja hämmästyivät nähdessään oudon miehen astuneen sisälle.

"Mitäs täältä löytyykään", mies sanoi tyytyväisesti myhäillen, "nulikka ja kirkonmies", hän vastasi omaan kysymykseensä.
"Mitä te täällä teette ja mitä haluatte meistä?" Ignatius kysyi ja veti Edmundin taakseen, sillä ei aikonut suoda tuolle miehelle sitä iloa, että tämä pääsisi vahingoittamaan poikaa.
"Samaa voisin kysyä teiltä", mies vastasi ja mulkoili kumpaakin rumasti.
"Meidän tekemisemme ei kuulu teille", Ignatius napautti ja yritti etsiä katseellaan jotakin, josta olisi nyt apua tai he molemmat olisivat pian päätään lyhyempiä.
"Minä kysyn, te vastaatte", mies ärähti.

Ignatius luki mielessään nopeasti rukouksen ja lähetti pikaisen anteeksipyynnön, jonka jälkeen hän nappasi ison kirjan, jonka paiskasi täysin voimin miehen isolle jalalle.

"Mennään", Ignatius huudahti ja työnsi Edmundin ovelle päin, juosten itse perässä.

Hän ei halunnut jäädä ottamaan selvää siitä, mitä mies oli pitänyt kirjasta. Hän kuuli miten mies karjui vihoissaan ja juoksi ontuen heidän peräänsä.

"Teit viimeisen virheesi ja ole kuinka kirkon mies tahansa, se ei sinua pelasta!" Mies raivosi ja nappasi Ignatiusta rinnuksista.

Edmund nappasi seinältä miekan ja astahti rohkeasti edemmäksi.

"Päästä hänet, tai en vastaa seurauksista", Edmund sanoi rauhallisesti.
"Hah! Mitä sinä nulikka muka mahtaisit?" Mies kysyi ivallisesti päästi otteensa irti Ignatiuksesta, joka rysähti lattialle.
"Paljonkin", Edmund sanoi ja valmistautui hyökkäämään, "Ignatius, oletko kunnossa?" Hän kysyi ja vilkaisi nopeasti tätä.
"Kyllä", Ignatius henkäisi ja kömpi ylös lattialta.
"Painu ulos, minä hoidan tämän", Edmund sanoi, irrottamatta katsettaan isokokoisesta miehestä.
"Pärjäätkö varmasti?" Ignatius toi esille huolensa, siirtyessä varsin vikkelään ovelle.
"Pärjään", Edmund vastasi, pysytellen sopivan etäisyyden päästä miehestä.
"Minä nitistän sinut kuin hyttysen", mies naurahti ja astahti itsevarmasti kohti Edmundia.
"Sopii yrittää", Edmund sanoi rauhallisesti ja valmistautui hyökkäykseen. Hän tiesi, että oli pysyttävä rauhallisena, muuten voisi tehdä vahingossa kohtalokkaan erehdyksen.

Mies hyökkäsi kuin raivo härkä ja Edmund torjui hyökkäyksen sulavasti. Hän liikkui koko ajan lähemmäksi ovea, sillä tiesi, että oli päästävä pois huoneesta, muutoin mies saattaisi ahdistaa hänet nurkkaan. Katse pysyi kuitenkin tarkasti miehessä ja hän torjui jokaisen hyökkäys yrityksen.

Viimein hän oli ovella ja kun mies jälleen kerran hyökkäsi hän avasi oven ja väisti, niin että mies jatkoi matkaansa ja lensi rähmälleen suuren salin lattialle. Pieni tahaton naurahdus pääsi Edmundin huulilta, sillä niin hullunkuriselta mies näytti tuiskahdettuaan nenälleen lattialle ja yrittäessään kömpiä ylös.

"Minä vielä opetan sinut nauramaan ylemmillesi", mies raivosi ja melkein juoksi kohti Edmundia, mutta lensi jälleen nurin.

Syy siihen oli, että Ignatius oli nostanut jalkansa miehen eteen, niin että tämä kompastui.
Mies nousi raivoissaan ylös, kun äkkiä jostain ilmestyi toinen mies paikalle.

"Mitäs tämä on Samuel?" Paikalle ilmestynyt mies kysyi ja katsoi hivenen huvittuneena Samueliksi kutsumaansa miestä, "et sinä ennen noin kömpelö ole ollut", hän irvaili.
"Mitäs luulisit Henry", Samuel ärähti vihaisena, "tuo nulikka teki minut naurunalaiseksi ja kuvittelee pärjäävänsä minulle."

Henry katsoi poikaa, joka seisoi paikallaan valmiina jatkamaan taistelua, miten tutulta tämä näyttikään.

"Mielenkiintoista", Henry sanoi hitaasti veti oman miekkansa esille, "muistutat kovasti sitä kömpelöä palvelijaa, joka Julianilla on palveluksessaan", hän jatkoi.
"Jospa et puhuisi isästäni tuohon sävyyn", Edmund sanoi yllättävän rauhallisesti, vaikka Henry olikin sohaissut sanoillaan arkaan paikkaan.
"Siinä tapauksessa sinun pitäisi tietää paikkasi ja kunnioittaa ylempiäsi", Henry jatkoi ärsyttämistään.
"Et näemmä itsekään ole ajan tasalla tiedoissa", Edmund sanoi rauhallisesti, "minun isäni ei ollut mikään palvelija, vaan laillisesti tämän valtakunnan kuningas, joten sinun tässä pitäisi kunnioittaa minua", hän jatkoi rauhallisella äänellä, vaikka siihen alkoi hiljalleen hiipiä raivostunut sävy.
"Mitä oikein selität, hän oli pelkkä arvoton orja", Henry sanoi halveksien, eikä uskonut mitä Edmund sanoi.
"Minun isäni ei ollut mikään palvelija. Hän oli kruunun laillinen perijä, kunnes Julian anasti häneltä vallan vuosia sitten ja teki hänestä orjansa", Edmund karjaisi, "te taisitte olla niitä, joka kävivät hänen kimppuunsa. Hän kuoli, mutta sitä ennen Julian palautti hänelle, sen mitä oli vääryydellä vienyt ja koska isäni on kuollut, siirtyy kruunu minulle ja sinun pitäisi osoittaa alamaisuuttasi minulle", hän sähisi.

Henry tuijotti poikaa suu auki, uskomatta korviaan ja tajusi nyt, että he olivat iskeneet väärän miehen kimppuun tuona yönä. Tuo mies oli tapattanut itsenä, hän ymmärsi sen nyt, muttei tiennyt sille syytä, vaikka sitä miettikin.

"Valehtelet", Henry sähähti.
"En", Edmund vastasi, "minun isäni oli rohkea ja jalo mies, sillä vaikka hän varmasti pelkäsi, astui hän teidän eteen, eikä edes puolustautunut. Sinä sen sijaan olet pelkuri ja raukka", hän jatkoi kylmästi.
"Sinuna pitäisin suuni soukemmalla", Henry ärisi raivoissaan.
"Murhaaja", Edmund sanoi kylmänrauhallisesti ja katsoi Henryä suoraan silmiin.

Siinä samassa Henry ja Samuel hyökkäsivät samanaikaisesti Edmundin kimppuun. Edmund taisteli vastaan rohkeasti, vaikka kaksi aikuista miestä alkoi olla nuorukaiselle hieman liian iso pala purtavaksi.
Ignatius oli koko ajan kuunnellut sivummalla, mutta ei hänkään mahtaisi mitään aseistetuille miehille, jotka olivat koulutettu tappamaan.

Samassa suuren salin ovi aukesi ja Lucius ja Elisabeth astuivat saliin.

****

Toisaalla Elisabeth asteli muurille ja jäi hiljaisena katselemaan hiljalleen hämärtyvää maisemaa. Niin paljon oli tapahtunut ja niin monet asiat pyörivät hänen mielessään ja yksi niistä oli Lucius.

"Saanko tulla seuraanne?" Lucius kysyi kohteliaasti ja sai Elisabethin hätkähtämään.
"Tietenkin rakkaani", Elisabeth sanoi pienesti hymyillen ja antoi Luciuksen kietoa kätensä ympärilleen.

Tuo ystävällinen ele tuntui rauhoittavan Elisabethin mieltä hieman ja hän tunsi olonsa turvalliseksi siinä Luciuksen käsien suojissa.

"Kiitos", Elisabeth sanoi ja katsoi Luciusta silmiin.
"Mistä hyvästä?" Lucius kysyi.
"Siitä, että olet siinä", Elisabeth vastasi ja painoi onnellisena päänsä vasten nuoren miehen leveää rintaa.

Lucius silitti hellästi Elisabethin kiiltäviä mustia hiuksia ja tunsi itsensä onnelliseksi. Hän tunsi että voisi viettää vaikka ikuisuuden näin ja ihan vain tuntea tytön vartalon omaansa vasten ja tuntea lämmön, joka tästä huokui.
He olisivatkin varmasti viettäneet vaikka koko yön siinä muurilla, jollei heitä olisi keskeytetty.

"Voi miten suloista", Sir Nathaniel naurahti ivallisesti ja astui esiin varjoista.
"Mitä te täällä teette?" Lucius kysyi ärtyneenä.
"Ei kuulu sinuun nulikka", Sir Nathaniel vastasi, "ja kuka onkaan tämä typykkä seurassasi?" Hän kysyi, katseen vaellellessa pitkin Elisabethin hoikkaa vartaloa.

Ennen kuin kumpikaan ehti liikahtaakaan, Nathaniel nappasi Elisabethin tiukkaan otteeseen.

"Päästä irti senkin inha ällötys!" Elisabeth huusi ja se ei ollut mikään vieno huudahdus, vaan melkeinpä karjaisu, joka kaikui lujana pitkin hiljaista linnanpihaa ja tukki sir Nathanielin korvat hetkeksi.
"Sinussahan on sisua", Sir Nathaniel sanoi tyytyväisenä, vaikka hänellä oli jo vaikeaa pidellä Elisabethia joka taisteli vastaan kaikin voimin.
"Päästä hänet irti tai olet pian päätäsi lyhyempi", Lucius ärisi raivoissaan ja veti miekkansa esiin.
"Oi voi", Sir Nathaniel sanoi muka peloissaan ja veti oman miekkansa esiin, "hoitelen ensin sinut ja sitten tyttösi", hän sanoi ja nauroi ilkeästi.
"Ja sehän nähdään!" Elisabeth karjaisi raivoissaan ja ennen kuin Nathaniel ehti tehdä mitään, kumahti tytön polvi kivuliaasti nivusiin.

Nathanielilta pääsi tuskaisa ähkäisy ja hän valahti polvilleen kädet nivusiaan haroen. Elisabeth ei jättänyt asiaa sikseen, vaan kun oli päässyt vauhtiin, iski nyrkkinsä lujasti Nathanielin kasvoihin, niin että tämä näki hetken aikaa tähtiä.

Lucius seisoi paikallaan ja katsoi suu avoinna Elisabethia.

"Vau", Lucius henkäisi hämmentyneenä ja ajatteli, mikä nainen.
"Mennään. Tuo tokenee tuosta pian", Elisabeth sanoi ja suuntasi kulkunsa portaille.
"Miten sinä tuon teit?" Lucius kysyi, heidän kivutessaan alas portaita pitkin.
"Kun sitä kasvaa veljen kanssa ja käy koulua, jossa on vain poikia, oppii nopeasti pitämään puolensa", Elisabeth vastasi, "ja sitä oppii myös arimmat kohdat joihin iskeä", hän lisäsi virnistäen.
"Hän ei kyllä ikinä anna anteeksi sitä, että on saanut turpiinsa tytöltä", Lucius naurahti ja vakavoitui sitten, "meidän on varoitettava muita, sillä tuo lurjus ei takuulla ollut yksin", hän lisäsi.
"Kuka hän on?" Elisabeth kysyi heidän hölkätessään suureen saliin vieville oville.
"Sir Nathaniel. Yksi niistä paskiaisista, jotka tappoivat isäsi", Lucius sanoi ja avasi oven, laskien Elisabethin sisälle, tullen itse perästä.

Päästyään sisälle, he näkivät, miten Edmund taisteli kahden miehen kanssa.

"Tasoitetaanpa tilannetta", Lucius sanoi ja harppoi kohti miehiä. Elisabeth juoksi perässä, pysähtyen vain nopeasti nappaamaan yhden seinällä olevista miekoista.
"Kaksi yhtä vastaan, ei kovin reilua", Lucius sanoi hitaasti ja sai toisen miehistä kääntymään hätkähtäen.
"Kas, kas. Julianin poika", Samuel naurahti, "no hoitelen sinut ja isäsi sen jälkeen", hän jatkoi tyytyväisenä.
"Tokkopa vain. Samuel", Lucius sanoi rauhallisesti.
"Eikä hän ole yksin", Elisabeth sanoi kovaan ääneen.
"Mene sinä tyttö takaisin leikkimään nukeillasi", Samuel nauroi, muttei kuitenkaan voinut olla huomaamatta tytön kauneutta.
"En sinuna ärsyttäisi häntä", Lucius varoitti, "Sir Nathaniel sai jo melkoisen löylytyksen häneltä", hän jatkoi tyynesti ja vilkaisi lämpimästi hymyillen Elisabethia, joka katsoi Samuelia raivoissaan.
"Tuoko tytönrääpäle muka", Samuel naurahti epäuskoisena.
"No ainakin olen varoittanut, sillä hän on varsin nopea liikkeissään", Lucius sanoi ja loi rakastuneen katseen Elisabethiin, jonka silmissä paloi juuri sillä hetkellä raivon tuli.
"Sopii yrittää", Samuel sanoi ja ajatteli hoitelevansa tytön helposti, vaikka miksipä tappamaan, kun tytöstä olisi muutakin iloa, kunhan tämän saisi ensin taltutettua. Varsinainen villikissa, hän ajatteli.
"No, aiotko vain seistä siinä?" Elisabeth kysyi ja katsoi miestä viileästi, "sitä paitsi, minä lakkasin leikkimästä nukeilla jo kymmenen vuotta sitten", hän lisäsi tyynesti, vaikka pinnan alla kuohui.

Hän näki millainen ylimielinen moukka tuo mies oli.

Kumpikaan ei ehtinyt liikahtaakaan kun suuren salin tamminen ovi paukautettiin raivokkaasti auki, niin että tuo ääni pomppi kaikuna salin kivisistä seinistä.

"Sinä tyttö teit viimeisen virheesi!" Sir Nathaniel karjui raivoissaan. Hän harppoi nopein askelin kohti Elisabethia, verta tihkuva miekka esillä, sillä hän oli juuri tappanut yhden vartijan, joka oli yrittänyt estää hänen pääsynsä saliin.

Lucius meni nopeasti Nathanielin ja Elisabethin väliin, sillä ei halunnut rakkaansa joutuvan tuon miehen vihan kohteeksi.

"Minä tapan sinut, jos katkaiset yhdenkin hiuksen hänen päästään", Lucius sanoi matalalla äänellä, joka tihkui pidäteltyä raivoa.
"Hyvä, minä hoitelen sitten sinut ensin", Nathaniel rähähti ja hyökkäsi.

Lucius väisti ja iski Nathanielin miekan sivuun. Hän tiesi, ettei miehen kanssa ollut leikkimistä juuri nyt, sillä tämän itsetunto oli kokenut kovan kolauksen ja tämä tekisi kaikkensa päästäkseen päämääräänsä.

Ennen kuin Nathaniel ehti iskeä uudelleen, Lucius iski nyrkkinsä hänen kasvoihinsa, niin tämä tuupertui lattialle.
Hänestä ei olisi hetkeen vaaraa. Hän kääntyi katsomaan Elisabethia, joka sulavasti väisti iskun toisensa jälkeen ja löi Samuelin miekan sivuun kerran toisensa jälkeen. Viimein Elisabeth iski miekan suoraan Samuelin jalkapöydän läpi, jolloin mies tuskasta karjahtaen kaatui kumoon jalkaansa pidellen. Miehen miekka lennähti kilahtaen lattialle ja liukui hänen ulottumattomiinsa.

***

Julian oli vetäytynyt huoneeseensa, muttei vielä ollut nukkumassa, vaan istui takan ääressä, katsellen hiljalleen lepattavia liekkejä. Hän havahtui mietteistään, kun hänen korviinsa kantautui meteliä.

"Mitä hemmettiä?" Hän ihmetteli ja nousi tuoliltaan.

Vaisto varoitti vaarasta ja hän otti varmuuden vuoksi miekkansa ja juoksi huoneesta tasanteelle, josta hän näki miten Lucius, Elisabeth ja Edmund taistelivat alhaalla kolmen miehen kanssa, joista yksi tosin makasi taintuneena lattialla.

Hetkeäkään epäröimättä hän juoksi portaille ja painui alakertaan suureen saliin, sillä ei voinut antaa noiden miesten tappaa kylmäverisesti kaksosia. Hän oli mielestään sen velkaa Erikille ja halusi edes näin korvata tekemiään vääryyksiä.

"Kas, Julian. Uskalsit sitten tulla tänne", Henry irvaili ja tuuppasi Edmundin kauemmaksi itsestään ja harppoi Julianin luokse.
"Henry, sinulla on vielä mahdollisuus perääntyä ja toivoisin että noudattaisit sitä ihan itsesi takia", Julian sanoi rauhallisesti, vaikka kiristikin samalla otettaan miekastaan.
"Kerro yksikin syy, miksi perääntyisin", Henry sähähti.
"Koska henkesi on vaakalaudalla ja sinulla on vielä mahdollisuus säästää se", Julian sanoi hiljaa ja pysyi tyynenä, vaikka sisällä kiehui.
"Entä oma henkikultasi? Ainahan sinä olet onnistunut säästymään kaikelta, kun muut kuolevat", Henry rähähti raivoissaan, kun menneen tapahtuman muisto heräsi hänen sisällään, "sinähän et ole koskaan välittänyt siitä, mitä muille tapahtuu. Et taida tietää miten moni hyvä mies on kuollut takiasi ja kuinka monta perhettä hajonnut", hän jatkoi vuodatustaan.
"Ennen en välittänyt, mutta nyt välitän ja sen opetti minulle eräs jalo mies, joka pelasti henkeni, vaikken sitä ansainnut", Julian vastasi ja antoi miekkansa laskeutua alas, "sinä ja ystäväsi tapoitte hänet, vaikka hän oli viattomin olento koko linnassa. Hän oli parempi mies kuin te tai minä voin koskaan olla", hän jatkoi äänen lopulta murtuessa tunteiden voimasta.
"En usko, ei ihminen voi niin nopeasti muuttua", Henry sanoi, mutta laski hänkin miekkansa alas.
"Vaikea sitä on uskoa, mutta se tapahtui vaikeimman kautta", Julian sanoi hiljaa, "ja minä todella kadun syvästi kaikkea sitä vääryyttä, minkä olen mennyt tekemään. En koskaan voi maksaa velkaani kokonaan, vaikka haluaisinkin", hän jatkoi, ryhdin painuessa kasaan, kuin hartioille olisi sälytetty raskas taakka.

Henry oli vaiti, eikä tiennyt mitä ajatella. Hän kyllä tiesi millainen Julian oli ennen ollut ja mihin tämä halutessaan pystyi, mutta tämän uusi olemus oli täysin päinvastainen, että sitä oli kovin vaikea uskoa. Mutta vaikka hän kuinka katsoi, näki hän miehen kasvoilla vilpittömyyttä ja aitoa katumusta.

"Teen mitä haluatte, että lopetatte tämän ja jätätte linnan asukkaat rauhaan", Julian sanoi ja nosti katseensa Henryyn, "minut te haluatte, ette muita ja minä antaudun ilman vastarintaa", hän lisäsi, antaen miekkansa pudota lattialle.
"Isä, ei", Lucius huudahti, ja astahti edemmäs.

Myös Samuel oli viimein päässyt jaloilleen ja ontui lähemmäksi.

"Mitä hemmettiä?" Samuel ihmetteli ja tuijotti suu auki Juliania.
"Minä antaudun, sillä en voi antaa teidän tappaa kuningastanne", Julian sanoi ja katsoi nyt Edmundia, "minä myönnän sen, pilasin hienon, jalon miehen koko elämän, vein vääryydellä kruunun mieheltä, jolle se laillisestikin kuului, murhasin raukkamaisesti hänen vanhempansa ja orjuutin hänet ja on minun syyni, että hän kuoli", hän jatkoi hiljaa ja valahti polvilleen, tuntien kaikkien katseet itsessään.
"Ihmeiden aika ei ole ohi", Samuel sanoi ja vilkaisi Henryä hivenen hämmentyneenä tapahtuneesta käänteestä.
"Tarjouksesi kuulostaa houkuttelevalta, itse asiassa liiankin houkuttelevalta", Henry sanoi ja katsoi epäillen Juliania.

Hän mietti, mahtoiko ehdotukseen sisältyä jotain muutakin, sillä ainakin ennen Julian olisi helposti käyttänyt tilaisuutta hyväkseen, kukistaakseen vihollisensa.

"Minä olen tosissani ja seison sanojeni takana, enkä aio perääntyä", Julian vastasi ja katsoi Henryä, "mitä sitten ajattelittekin tehdä minulle, niin olen sen ansainnut", hän lisäsi.
"Jos sallinette, niin on minullakin sanani sanottavanani", Edmund sanoi ja kaikki katseet kääntyivät häneen.
"Älä sinä puutu aikuisten asioihin", Samuel ärähti ja yritti ottaa paremman asennon, sillä jalkaan sattui.

Hän vilkaisi häijysti Elisabethia, joka oli hänen jalkansa telonut.

"Samuel, anna hänen puhua, hän on sinun kuninkaasi", Julian sanoi rauhallisesti.
"Kiitos", Edmund sanoi ja nyökäytti päätään, "En tiedä mitä te olitte aikoneet tehdä hänelle, mutta minä toivon, että jätätte hänet rauhaan. Epäilen, ettei isäni olisi sallinut tätä, jos hän ei kerran halunnut hänen kuolevan edelliselläkään kerralla", hän jatkoi ja katsoi kumpaistakin miestä.
"Etkö sinä sitten halua rangaista tätä epäsikiötä? Kostaa hänelle isäsi kuoleman?" Henry kysyi hämmentyneenä pojan suoruudesta.
"En. Minä en vihaa häntä ja koska uskon, että se ei ollut isänikään toive, ei minullakaan ole halua vahingoittaa Juliania", hän sanoi totuudenmukaisesti.

Kumpainenkin mies katsoi tuota viidentoista vanhaa poikaa, joka puhui niin viisaasti ja joka oli niin nopeasti joutunut ottamaan aikuisen roolin.

"Todellinen kuningas on armollinen niillekin, jotka eivät sitä ansaitsisi", Henry sanoi viimein ja laittoi miekan takaisin huotraansa ja polvistui pojan eteen.
"Edmund, minä en ansaitse tätä, enkä sinun armoasi", Julian sanoi ja katsoi poikaa, joka oli kuin nuorempi painos isästään.
"Jos isäni halusi antaa sinulle toisen mahdollisuuden, se olkoon hänen tahtonsa ja sitä minä noudatan", Edmund sanoi ja astahti edemmäksi, "mutta toivon sinun pitävän lupauksen, jonka annoit äidilleni", hän jatkoi.
"Sen teen, teidän majesteettinne," Julian sanoi nöyränä ja painoi päänsä kumarrukseen, tuntien syvää kiitollisuutta tuota poikaa kohtaan.

Tällä oli todellakin yhtä hyvä sydän kuin isällään ja äitinsä voimakas luonne. Kyllä tästä tulisi vielä oikein hyvä kuningas, hän ajatteli ja nosti katseensa Edmundiin. Hän kauhistui nähdessään Nathanielin tämän takana. Mies oli kauhea katsella, sillä hänen nenänsä oli murtunut ja veressä ja suu oli vääntynyt raivon irveeseen.

"Eih", Julian henkäisi, nähdessään tikarin Nathanielin kädessä ja nousi nopeasti jaloilleen.

Ennen kuin kukaan ehti estää häntä, hän säntäsi kohti Edmundia ja kohdalle päästyään tuuppasi tämän rajusti sivuun. Se tapahtui juuri oikealla hetkellä, sillä samassa poikaan aiottu isku upposi Julianin rintaan kahvaa myöden. Nathaniel kiskaisi tikarin irti ja Julian astahti huojahtaen askelen taaksepäin ja olisi lysähtänyt lattialle, jollei Lucius olisi saanut häntä kiinni.

"Isä", Lucius parahti ja kannatteli Juliania käsivarsillaan.
"Lucius, lupaa minulle, ettet tee samoja virheitä kuin minä", Julian kähisi ja katsoi poikaansa onnettomana.
"Minä lupaan", Lucius sanoi katsoi isäänsä, jonka kasvot olivat muuttuneet kalman kalpeiksi.
"Hyvä", Julian inahti tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä ja hänen luomensa painuivat kiinni.

Rinta kohosi vielä kerran tai pari tuskin huomattavasti, kunnes lakkasi liikkumasta.

"Isä", Lucius sanoi, muttei saanut vastausta.

Hän tajusi, ettei isä enää koskaan heräisi ja laski tämän hellävaroen lattialle. Tämän jälkeen hän nousi seisomaan ja katsoi ympärilleen. Nathaniel oli ottanut jalat alleen, mutta Henry ja Samuel olivat jääneet paikalle.

"Teidät kaksi on valitettavasti pidätettävä ja Sir Nathanielista on nyt tullut lainsuojaton ja häntä odottaa kuolemanrangaistus jos hän jää kiinni, sillä hän on tehnyt kaksi murhaa", Edmund sanoi rauhallisesti ja kutsui vartijat paikalle, "te kaksi joudutte ikävä kyllä tyrmään odottamaan oikeudenkäyntiänne", hän jatkoi arvovaltaisesti.

Mielellään hän ei sitä tehnyt, sillä miehet vaikuttivat loppujen lopuksi hyväntahtoisilta, mutta he olivat silti tehneet anteeksiantamattoman teon.

Paikalle harppoi vartijoiden päällikkö Marcus ja pari hänen alaistaan, jotka veivät Henryn ja Samuelin mukanaan. Kun nämä olivat menneet saapuivat paikalle Maria ja Margaret, jotka olivat kuulleet hälyn Marian huoneeseen asti, mutteivät olleet ihan heti uskaltaneet tulla ulos.

"Edmund, Elisabeth? Oletteko kunnossa?" Maria kysyi huolissaan ja tutki nopeasti lapsensa.
"Olemme kunnossa äiti", kaksoset sanoivat samanaikaisesti.
"Äiti, ihan oikeasti", Edmund sanoi hieman nolostuneena äitinsä käytöksen vuoksi.

Toki hän ymmärsi äitiään, muttei silti ilahtunut siitä.

"Julian!" Margaret parahti ja syöksyi miehensä luo, joka makasi liikkumattomana siinä, mihin Lucius oli tämän asettanut.
"Äiti", Lucius sanoi ja katsoi äitiään onnettomana ja auttoi tämän pystyyn.

Margaret heittäytyi katkerasti itkien poikansa kaulaan.
Lucius ei osannut kuin kömpelösti lohduttaa tätä ja silitti tämän sileitä punaisia hiuksia.

"Äiti, isä pelasti Edmundin hengen," Lucius sanoi ja kertoi mitä oikein oli tapahtunut.
"Hän siis maksoi velkansa", Margaret sanoi ja katsoi poikaansa kasvot kyynelten kastelemina.
"Niin", Lucius sanoi hiljaisena.
"Margaret, tule vien sinut lepäämään", Maria sanoi ystävällisesti ja halusi olla toiselle tukena, niin kuin tämä oli ollut tukena hänelle.
"Mene vain äiti", Lucius sanoi ystävällisesti ja tuki äitiään, kunnes Maria sai tästä otteen.

Kun Maria ja Margaret olivat menneet, Elisabeth asteli Luciuksen rinnalle ja kietoi kätensä tämän ympärille.

"Olethan sinä kunnossa?" Elisabeth kysyi ja katsoi totisena Luciusta.
"Olen minä", Lucius sanoi hiljaisena, eikä voinut olla miettimättä, miten jatkaa elämäänsä tästä eteenpäin.
"Tuota, ehkä on parempi, että te kolme siirrytte lepäämään, niin minä ja parantajat hoidamme Julianin ruumiin siihen kuntoon, että sen voi haudata kunnollisesti", Ignatius sanoi viimein, sillä näki että itse kukin tarvitsi aikaa sulatella tapahtunutta.

Jo toinen kuolema oli tapahtunut lyhyen ajan sisällä ja yksi kolmesta hyökkääjästä oli paennut ja oli nyt lainsuojaton.

Tässäpä jälleen jatkopalanen. Jos haluatte lukea kuvien kera, niin suunnatkaapa tänne. :)

[Nefertiti]

"Margaret, tule vien sinut lepäämään", Maria sanoi ystävällisesti ja halusi olla toiselle tukena, niin kuin tämä oli ollut tukena hänelle.
"Mene vain äiti", Lucius sanoi ystävällisesti ja tuki äitiään, kunnes Maria sai tästä otteen.

Kun Maria ja Margaret olivat menneet, Elisabeth asteli Luciuksen rinnalle ja kietoi kätensä tämän ympärille.

"Olethan sinä kunnossa?" Elisabeth kysyi ja katsoi totisena Luciusta.
"Olen minä", Lucius sanoi hiljaisena, eikä voinut olla miettimättä, miten jatkaa elämäänsä tästä eteenpäin.
"Tuota, ehkä on parempi, että te kolme siirrytte lepäämään, niin minä ja parantajat hoidamme Julianin ruumiin siihen kuntoon, että sen voi haudata kunnollisesti", Ignatius sanoi viimein, sillä näki että itse kukin tarvitsi aikaa sulatella tapahtunutta.

Jo toinen kuolema oli tapahtunut lyhyen ajan sisällä ja yksi kolmesta hyökkääjästä oli paennut ja oli nyt lainsuojaton.

Julianin hautajaiset tulivat ja menivät, aika kului ja elämä tuntui asettuvan uomiinsa. Viimeinkin asukkaat saivat rauhassa sopeutua menetyksiin, jotka olivat tapahtuneet niin nopeasti ja lyhyellä aikavälillä toisistaan.

Maria ja Margaret saivat tukea ja lohtua toisiltaan, mutta se ei tietenkään mitenkään voinut korvata niitä, jotka he olivat menettäneet. Nuo kaksi naista ystävystyivät keskenään ja juttelivat pitkiäkin aikoja keskenään ja se sai heidän molempien ajatukset hetkeksi pois ikävistä ajatuksista, jotka tuntuivat yllättävän heidät aina toisinaan.
Mutta noiden naisten ystävyys auttoi heidät yli kaikkein vaikeimpien päivien, sillä heidän ei tarvinnut olla yksin, vaan oli joku jolle jutella, kun siltä tuntui, joku joka kuunteli ja jakoi tuskan ja surun.

***

Kun melkein puoli vuotta oli tapahtuneesta mennyt, Elisabeth ja Lucius uskaltautuivat tunteistaan Marialle ja Margaretille.

"Ajattelin, että on kohteliasta ja hyvätapaisempaa keskustalla asiasta ensin teidän kanssanne." Lucius aloitti ja katsoi Mariaa hermostuneena.

Vaikka Marian kasvot olivatkin hyvin totiset, käsi suupielessä aivan pieni hymynhäive.

"Mitä te tahdotte, kakaiskaa ulos vain." Maria sanoi ja piti huvittuneisuutensa kurissa, sillä arvasi kyllä nuorukaisen aikeet.
"Tahtoisin pyytää teiltä teidän kauniin tyttärenne kättä." Lucius muotoili pyyntönsä mahdollisimman kohteliaaksi. "Peräännyn tietenkin, jos te ette sitä toivo, vaikka se kyllä murtaa minun sydämeni, sillä minä rakastan häntä niin kovin ja tekisin mitä vain hänen vuokseen." Hän jatkoi vakavana.

Maria katseli hetken nuorukaista ja viimein hänen totinen ilmeensä suli hymyyn.

"Tietenkin se käy, jos se myös on tyttäreni tahto ja toive." Maria sanoi, sillä eihän hän hennonut erottaa nuoria rakastavaisia toisistaan ja uskoi, ettei edes Erik olisi niin menetellyt.

Hän tiesi, että tämä olisi varmasti sallinut nuorten olla toistensa kanssa, sillä halusi antaa näille vapauden olla ja rakastaa, mikä häneltä itseltään ja Erikiltä oli lähestulkoon ollut kiellettyä.

"Minä kiitän teitä, teidän kauniista sanoistanne." Lucius sanoi ja hymyili leveästi.
"Näen, että olet kunnollinen ja luotettava mies." Maria sanoi lempeästi. "Uskon, ettei miehenikään haluaisi mitenkään estää teidän liittoanne, luulen että hän on varmasti onnellinen teidän puolestanne." Hän jatkoi ja hymyili hivenen surumielisesti, kauniin muiston noustessa hänen mieleensä.
"Halusin tehdä tämän oikein ja hätiköimättä." Lucius perusteli ja tunsi itsensä niin onnelliseksi, sillä saisi pian rakkaansa omakseen. "Täytyy käydä kertomassa Elisabethille, hän ilahtuu varmasti." Hän jatkoi leveästi hymyillen.
"Ja nuorimies, muistakaakin odottaa häihinne asti." Maria muistutti lämpimästi ja katsoi pilke silmäkulmassaan Luciusta.
"Tietenkin, enhän voi tahrata hänen kunniaansa." Lucius huomautti, sillä oli kunniallinen mies, eikä hänen mieleenkään tullut häpäistä rakkaintaan vain omien halujensa tähden. Hänellähän olisi kaikki aika rakkaansa kanssa häiden jälkeenkin.

Onnellisena hän harppoi Elisabethin luo, kertoakseen tälle uutisen. Viimein hän löysi tämän muurilta, jossa tämä tuntui useimmiten viihtyvän.

"Elisabeth, rakkaani, suothan minulle luvan tulla seuraasi." Lucius sanoi ja nauru ihan kupli hänen sisällään.
"Tietenkin." Elisabeth sanoi ja katsoi Luciusta, joka vallan säteili ja hymyili leveästi. "Mikä sinut tänne lennätti?" Hän kysyi sitten ja katsoi nuorta miestä odottavaisesti.
"Minä juttelin äitinne kanssa ja pyysin viimein kättänne." Lucius kertoi onnellisena.
"Ja?" Elisabeth kysyi jännittyen ja toivoi myöntävää vastausta.
"Hän sanoi, että se käy." Lucius vastasi ja katsoi miten Elisabethin kauniit huulet kaartuivat leveään hymyyn.
"Ihanaa." Elisabeth huokaisi ja pomppasi riemuissaan Luciuksen syliin ja rutisti tätä lujasti. "Vihdoinkin, voimme olla yhdessä." Hän hihkui onnellisena.
"Niin." Lucius sanoi ja pyöritti Elisabethia, niin että tämä kikatti riemuissaan. Kumpikin oli niin onnellisia, ettei mikään voisi synkentää heidän mieltään.

Joitain päiviä myöhemmin vietettiin heidän kihlajaisiaan. He eivät pitäisi kuitenkaan kiirettä häiden kanssa, sillä halusivat vielä vähän antaa aikaa vanhemmilleen mukautua tilanteeseen ja koska ikävistä tapahtumistakaan ei vielä ollut tarpeeksi kauan aikaa.

Samoihin aikoihin toisen maan kuningas, sukujaan Stenkil, lähetti kirjeen, jossa toivoi hänen ja MacBearien perheen lähentymistä ja ehdotti että Edmund ottaisi hänen tyttärensä puolisokseen.

Hän ilmoitti tulevansa vaimonsa ja vanhimman tyttärensä kanssa vieraisille viimeistään seuraavana vuonna, aikaisintaan muutaman kuukauden kuluttua, jotta nuoret voisivat tutustua toisiinsa kaikessa rauhassa.
Luettuaan kirjeen, Maria katsoi poikaansa, joka alkoi olla jo niin aikuinen. Hän tiesi kyllä, että tämän oli naitava arvoisensa morsian, mutta toisaalta hän halusi antaa tälle valinnan vapauden.

"Edmund, tiedähän, ettei sinun minun takiani tarvitse suostua, jollet halua." Maria sanoi viimein.
"Tiedän äiti, mutta on meidän nyt sentään kohteliaisuussyistä tavattava heidät." Edmund vastasi.
"Niin, tietenkin." Maria sanoi ja katsoi poikaansa, jolla oli kasvoillaan vakava ilme. Tällä ei ollut vielä aikaa tapailla ikäisiään neitoja, sillä valtakunnan asioiden hoitaminen ja kaikkeen uuteen perehtyminen oli vienyt runsaasti aikaa. "Mutta älä murehdi sitä nyt, onhan tässä vielä aikaa, ennen kuin he saapuvat tänne." Hän lisäsi lempeästi.
"Niin." Edmund sanoi hiljaa.

Häntä jännitti, eikä hän kokenut olevansa vielä valmis menemään naimisiin, mutta hän halusi silti olla kohtelias, sillä arveli kieltäytymisestä tulevan vain ikävyyksiä. Kaikkein vähiten hän nyt kaipasi sotia sotkemaan asioita, kun oman maan asioissakin riitti setvimistä ihan tarpeeksi. Vaikka toisaalta tuntui, että olisihan se mukavaa, jos olisi joku jolle puhua huolista ja joku jonka kanssa olla, kun ei äidille, eikä aina Ignatiuksellekaan voinut kaikkea kertoa.

Siskokin oli tätä nykyä melkein kaiken aikansa Luciuksen kanssa ja Draco taas oli liian nuori jaksaakseen kuunnella hänen murheitaan. Hän päätti, että ainakin halusi nähdä mahdollisen morsianehdokkaansa, ennen kuin päättäisi, mitä tahtoisi.

Kului kuukausi ja toinenkin ja syksy vaihtui talveksi, kun naapurimaan kuningas lähetti kirjeen, jossa kertoi olevansa jo matkalla, kun kirje saapuisi perille ja että hän saapuisi itse perille mahdollisesti vasta joulun tienoilla.
Edmund määräsi sitten, että linna saatava sopivaan kuntoon ennen vieraiden saapumista, sillä hän halusi asumuksensa olevan edustava, kun niin korkea-arvoiset vieraat olivat kyseessä.

Ei ollut sopivaa, että linna olisi missä tahansa kunnossa. Niin sitten palveluskunta työskenteli uutterasti ja pian oli linna puunattu lattiasta kattoon, niin että perimmäisetkin nurkat kiiltelivät puhtaana. Hämähäkin verkotkin olivat saaneet kyytiä ja takat oli siivottu huolellisesti. Lisäksi linnaan oli tuotettu valtavat kuormat ruokaa vieraita varten.

***

Saapui tuo odotettu päivä ja Edmund odotti vieraitaan parhaimpiinsa pukeutuneena. Häntä hermostutti kovin ja Maria näki sen.

"Hyvin se menee." Hän yritti rauhoittaa poikaansa.
"Mutta entä jos..." Edmund aloitti, mutta vaikeni nähdessään äitinsä ilmeen.

Melkein samassa suurilta ovilta kuului kumea kolkutus, jonka jälkeen vartijat avasivat ovet ja sisälle astui ylhäisen näköinen pariskunta. Heidän takanaan asteli nuori punakutrinen neito. Neidon kasvot olivat hyvin kauniit ja Edmund melkein unohtui katsomaan tätä, kunnes viimein älysi nousta ja astella kohtaamaan vieraansa.

"Toivotan teidät lämpimästi tervetulleiksi." Edmund tervehti tulijoita kohteliaasti ja kumarsi, minkä jälkeen hän kehotti heitä istuutumaan ruokapöydän ääreen.

Ruokailu sujui hilpeissä merkeissä, vaikka Edmundia yhä kovin jännittikin ja lisäksi hän tunsi miten perhoset lepattelivat hänen vatsanpohjassaan, kun hän vain katsoi neitoa. Hän ei ollut vielä kertaakaan tuntenut mitään tällaista ketään toista kohtaan. Hän toivoi tietenkin, että neito kunnioittaisi häntä ryhtymällä puolisoksi, mutta toisaalta hän ei halunnut pakottaa tätä tekemään mitään vastoin tahtoaan.

Myös Maria huomasi, ettei Edmund saanut pidettyä silmiään irti prinsessa Birgitan kauniista kasvoista.

"Tuota.... öh... sujuiko teidän matkanne hyvin, armollinen prinsessa." Edmund yritti avata varovaisesti keskustelua, mutta neito ei suvainnut vastata, vaan käänsi katseensa toisaalle.

Edmund vaikeni ja tuijotteli sitten lautastaan. Eihän tietenkään voinut väkisinkään jutella, jos toinen ei halunnut.

Todellisuudessa Birgitta oli huomannut pojan komeuden ja vaatimattomuuden, mutta oli viileän etäinen vain periaatteesta, sillä ei pitänyt lainkaan isänsä ideasta, etenkään kun tämä ei ollut hänen mielipidettään kysynyt lainkaan.

"Birgitta, voisit vastata kun sinulta kysytään." Kuningas huomautti hivenen ärtyneeseen sävyyn.
"Tuota, ei hänen ole pakko vastata, jollei hän halua, teidän jalomielinen korkeutenne." Edmund kiirehti heti sanomaan, sillä ei halunnut toisen joutuvan pakosta osallistumaan keskusteluun.

Hän kunnioitti toisen mielipiteitä ja omaa tahtoa ja halusi sen myös näyttää.

"Minä toivoisin hänen käyttäytyvän hivenen ystävällisemmin." Kuningas sanoi ja vilkaisi nopeasti tytärtään.

Edmund oli vaiti, eikä tiennyt mitä sanoa ja tunnelmakin tuntui muuttuneen hivenen viileämmäksi.

"Minä puolestani tarjoan teille ystävyyttäni, vaikkei ehkä muu onnistuisikaan." Edmund sanoi viimein, sillä halusi kuitenkin pysyä väleissä kuninkaan kanssa. "Kai meidän sopimuksemme onnistuu silti?" Hän kysyi vielä ja mietti mitä sitten tekisi jos kaikki menisi ihan myttyyn.
"Onnistuu se." Kuningas vastasi, sillä ei suinkaan ollut pahantahtoinen, vaikkei juuri sillä hetkellä ollutkaan tyytyväinen asiaintilaan ja varsinkaan tyttärensä kylmään käytökseen.

***

Maittavan aterian jälkeen miehet siirtyivät juttelemaan keskenään kaikenlaisesta ja jopa Edmund saattoi puhua hieman vapaammin.

Kuningatar ja prinsessa taas siirtyivät Marian, Elisabethin ja Margaretin seuraan. Tyttö oli yhä vaiti ja tyytyi vain seuraamaan naisten rupattelua. Silti ajoittain hänen katseensa karkasi takkahuoneen suuntaa, jossa hän tiesi Edmundin olevan.

Hän tunsi ihastuneensa Edmundiin, muttei kuitenkaan pitänyt ajatuksesta mennä naimisiin tämän kanssa. Hän ei tiennyt enää mitä olisi pitänyt tehdä, sillä ei hänkään tietenkään halunnut pahoittaa tuon mukavanoloisen nuorukaisen mieltä.

Myöhemmin, kun taivas alkoi tummua yötä kohti, Edmund pyysi palvelijoitaan ohjaamaan vieraat heitä varten laitettuihin huoneisiin, jonne heidän matkatavaransa oli jo viety.

Kuningas kiitti Edmundia tämän vieraanvaraisuudestaan, kunnes kääntyi seuraamaan palvelijoita, jotka niin kuuliaisesti odottivat häntä.

Lucius oli jo häipynyt omaan huoneeseensa, samoin naiset, joten Edmund oli yksin. Häntä ei vain nukuttanut, sillä päivä oli ollut tapahtumarikas. Kaikkein eniten hänen mieltään askarrutti Birgitta, tuo kaunis prinsessa, jolta ei ainakaan vielä ollut saanut vastakaikua. Hän tiesi, että Birgitta perheineen olisi ainakin muutamia viikkoja hänen vieraanaan ja hän halusi tietenkin, että he viihtyisivät hyvin tuon ajan. Etenkin hän halusi Birgitan viihtyvän ja tuntevan olonsa kotoisaksi.

Viimein pitkän ajan kuluttua hän asteli huoneeseensa ja vetäytyi unille, jotta jaksaisi paremmin nauttia vieraidensa seurasta aamulla.

***

Päivät seurasivat toisiaan, eikä Birgitta tuntunut muuttavan käytöstään millään lailla. Hän oli yhä etäinen, mutta kuitenkin kohtelias, epäilemättä koska oli kaiketi saanut puhuttelun vanhemmiltaan.

Useimmiten heidän seurassaan oli muita, niin etteivät he juuri koskaan jääneet kahden ja nekin muutamat hetket kahden olivat olleet lähinnä vain vaivautunutta hiljaisuutta, koska Edmund ei tiennyt mitä sanoa tai tehdä ja toisaalta halusi antaa neidolle vapauden olla kuten tämä halusi, puhua jos siltä tuntui tai olla vain hiljaa.

Alkoi näyttää siltä, ettei Edmundin ja Birgitan liitosta tulisi mitään ja se näkyi myös Edmundista, sillä tämä alkoi olla alakuloinen, kun ei saanut vastakaikua tunteilleen. Enimmäkseen hän antoi neidon vain olla, eikä tuppautunut väkisin tämän seuraan, kun ei tämä sitä selvästikään halunnut.

Päivää ennen jouluaattoa Edmund asteli murhemielin kohti paikkaa, jonne meni aina, kun halusi olla yksin. Siellä hän sai useimmiten olla muilta rauhassa ja oletti, ettei siellä nytkään olisi ketään, joten yllätys oli suuri, kun hän näki Birgitan nojaamassa kivimuuria vasten ja itkevän.

Hän ei tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Ei hän halunnut neidon surevan vuokseen, muttei halunnut myöskään häiritä tätä, sillä tämä oli selvästikin tullut tänne saadakseen olla rauhassa ja voidakseen olla edes pienen hetken poissa toisten katseiden alta.

Edmund ei ehtinyt liikahtaakaan, kun neito huomasi hänet ja käänsi katseensa häntä kohti.

"A... anteeksi, en halunnut häiritä teitä ja poistun heti, jos te sitä toivotte." Edmund änkytti ja kääntyi lähteäkseen.
"Ei, älkää menkö." Birgitta henkäisi ja näki miten onnettomalta nuorukainen näytti.

Hän päätti kertoa tälle tunteistaan, sillä ei halunnut satuttaa tätä, kun tämä kuitenkin oli aina kiltti, ystävällinen ja kärsivällinen.

Edmund pysähtyi sijoilleen ja kääntyi uudelleen katsomaan Birgittaa, tietämättä mitä sanoa. Kumpikin katsoi toista syvän hiljaisuuden vallassa, kunnes viimein Birgitta juoksi Edmundin luokse, kun tämä oli uudelleen tekemässä lähtöä.

"Älä mene. Minä... minä olen pahoillani käytökseni vuoksi." Birgitta niiskutti ja katsoi surkeana Edmundia.
"Ei se mitään." Edmund sanoi lämpimästi ja alkoi hiljalleen ymmärtää neidon tunteita.
"Mutta minä olen loukannut teitä niin pahasti." Birgitta sanoi ja astahti vielä lähemmäksi Edmundia.
"Ei, ette te ole loukannut minua mitenkään." Edmund yritti rauhoitella neitoa, joka oli aivan poissa tolaltaan.

Eihän hän itsekään kovin iloiseksi ollut itseään tuntenut, mutta nyt neidon läheisyydessä sydän hakkasi niin lujaa, että hän arveli neidonkin sen kuulevan.

"En tiedä ymmärrättekö..." Birgitta aloitti.
"Ymmärrän minä ja siksi en halunnut koskaan tulla väkisin seuraanne, enkä yrittänyt puhua teitä ympäri, sillä kunnioitan mielipidettänne ja omaa tahtoanne." Edmund keskeytti Birgitan. "Halusin vain sanoa teille, että te olette vapaa tekemään niin kuin haluatte ja jos teillä on joku, jota te rakastatte, niin haluan että olet onnellinen, enkä halua tulla väliinne millään lailla." Hän jatkoi ja tunsi itsensä surulliseksi, mutta ei hän halunnut väkisinkään neitoa pidätellä täällä, jos tällä vaikka olikin toisaalla joku, jota tämä rakasti.

Birgitta katsoi nuorukaisen surumielisiä kasvoja ja ymmärsi nyt kuinka jalosti tämä oli valmis tekemään, jottei hänen tarvitsisi olla onneton.

"Edmund, ei minulla ole rakastettua." Birgitta sanoi totuudenmukaisesti. "Minä... Minä haluaisin jakaa elämäni kanssanne, jos se vain vielä käy." Hän jatkoi epävarmana ja pelkäsi, ettei Edmund enää välittäisikään.

Hän katsoi kuitenkin nuorukaista silmiin ja näki miten lempeä, ystävällinen ja kenties hivenen surumielinenkin katse niissä oli.

"Tahtoisitteko todellakin?" Edmund kysyi, uskomatta korviaan ja tunsi miten riemu alkoi kuplia hänen sisällään.
"Tahdon." Birgitta vastasi, katsoen nuorukaista kasvot vakavina ja asteli niin lähelle, että Edmund saattoi melkein tuntea neidosta huokuvan lämmön omaa ihoaan vasten. "Annatko.... annatko anteeksi typerän käytökseni, sillä tarkoitukseni ei ollut loukata teitä." Hän jatkoi hiljaisella äänellä ja painoi katseensa maahan.
"Tietenkin." Edmund sanoi varmalla äänellä ja veti Birgitan tiukasti itseään vasten, eikä tämä vastustellut lainkaan. Päinvastoin, antoi nuorukaisen vetää itsensä lähelleen.
"Siinä tapauksessa, tämä kuuluu teille." Birgitta sanoi ja suuteli Edmundia kiihkeästi, joka vastasi suudelmaan yhtä voimakkaasti.

Kaikki ne tunteet, joita he eivät toisilleen olleet aiemmin näyttäneet tulivat nyt hyvin voimakkaina esille. Vaikka kumpikin nyt tiesi, mitä toinen tunsi, yrittivät he hivenen hillitä niitä, sillä he eivät halunneet mitään sopimatonta tapahtuvan. Ei ainakaan, ennen kuin valat oli vannottu.

Päivä oli alkanut kääntyä illaksi, kun nuoret viimein palasivat muiden seuraan. Muu seurue ei voinut olla huomaamatta, että nuorten välillä oli jotain tapahtunut ja miten lämpimät välit näillä nyt oli.
Oli jo illallisaika, joten Edmund ja Birgitta suuntasivat kulkunsa ruokasaliin ja istuutuivat pöydän ääreen.
Edmund odotti, että kaikki muutkin olivat pöydässä ja nousi sitten kurkkuaan selvitellen seisomaan.

"Arvoisa Kuningas, kauniin tyttärenne Birgitan suostumuksella, minä pyydän teiltä hänen kättään." Edmund sanoi keräten tuohon suureen kysymykseensä kaiken arvokkuutensa ja kohteliaisuutensa.
"Ja minä mitä suurimmalla ilolla suostun teidän kohteliaaseen pyyntöönne." Kuningas vastasi silmät iloisesti tuikkien.
"Minä kiitän tuhannesti, sillä ei kukaan voisi tällä hetkellä tuntea itseään onnekkaammaksi kuin minä." Edmund sanoi ja olisi sillä hetkellä voinut hyppiä ja juoksennella riemusta, mutta hillitsi silti itsensä, sillä moinen käytös ei olisi ollut kovinkaan soveliasta tulevalle kuninkaalle.

Sen sijaan, että olisi riekkunut riemusta, Edmund pysyi rauhallisena ja asteli Birgitan luokse ja laskeutui tämän eteen polvilleen.

"Rakas Birgitta, näiden kaikkien todistajien läsnä ollessa, minä kysyn teiltä, haluaisitteko suoda minulle kunnian olla teidän rakastava puolisonne?" Edmund kysyi kohteliaasti ja kaikesta sydämestään, katsoen Birgittaa, jonka poskille kohosi hento puna.
"Voi, Edmund. Tahdon, koko sydämestäni minä tahdon olla sinun puolisosi." Birgitta vastasi ja kapsahti Edmundin kaulaan onnellisesti hymyillen.
"Malja nuorelle parille." Kuningas sanoi nauraen ja nosti viinilasinsa ylös. Kaikki muut tekivät samoin ja toistivat hymyillen; "Nuorelle parille."

Linnassa raikui nyt pitkästä aikaa herskyvä nauru, joka sai synkeän ilmapiirin edes hetkeksi väistymään kolkkojen muurien sisäpuolelta. Vihdoin oli vähän onneakin jälleen linnassa, jonka muurit ja synkeät ikkunat olivat ehtineen nähdä vain surua ja murheita.

Tuntui kuin ilo ja elämisen riemu olisi palannut kaikkien elämään, vaikka välillä Maria huomasi ajattelevansa, että kunpa Erikin olisi saanut olla täällä ja riemuita poikansa onnesta. Tuo ajatus sai hänet hetkeksi surulliseksi, mutta se väistyi pian, sillä hän ymmärsi, ettei voisi pilata poikansa iloa murjottamalla.

Loppu illallinen sujui iloisissa merkeissä. Lucius vitsaili ja muut nauroivat tämän vitseille. Niin erilainen oli tuo nuori mies, kuin mitä oli hänen isänsä ollut, Maria mietti ja katseli tytärtään, joka loi onnellisia, rakastavia katseita Luciukseen.

'Kunpa lasteni onni vain säilyisi, eikä heidän tarvitsisi kokea niin surullista elämää, kuin heidän isällään oli ollut.' Maria ajatteli ja katsoi hiljaisena seuruetta.

Viimein tuli aika siirtyä lepäämään ja itse kukin häipyi taholleen. Vieraat omiin huoneisiinsa ja isäntäväki omiinsa.

***

Hiljaisena Maria asteli omaan makuukammioon, sillä vaikka hän iloitsikin ja oli onnellinen poikansa puolesta, ei suru ollut vieläkään hellittänyt.

Ääneti hän asteli poikki hämärän huoneen ja istuutui pukeutumispöytänsä ääreen. Hän ei aivan vielä ryhtynyt vapauttamaan hiuksiaan tiukasta kampauksestaan, vaan jäi tuijottamaan peilikuvaansa. Peilistä häntä vastaan katsoi kalpeat kasvot ja surulliset silmät, joiden alla oli tummat renkaat. Kyynel vierähti hänen poskelleen ja sai pian seuraa toisesta, kunnes posket olivat aivan märät.

"Voi Erik, kunpa olisit täällä." Maria huokaisi raskaasti ja painoi kasvot käsiinsä.

Hän itki, niin kuin ei olisi koskaan ennen itkenyt. Hän suri menetystään, niitä hetkiä, joita ei saanut takaisin ja aikaa, jota hänelle ja Erikille oli suotu niin vähän.

Maria istui pitkän aikaa alallaan ja itki, kunnes äkkiä tunsi jotain lämmintä ympärillään. Hän nosti päänsä käsistään ja katsoi ympärilleen ja mietti oliko takassa tuli, mutta ei, siellä ei näkynyt kekälettäkään. Sitten hänen huoneeseen levisi tuttu tuoksu, jonka hän niin hyvin muisti. Hän tunsi jonkin kevyen ja lämpimän koskettavan poskeaan, kuin lohduttaakseen ja kertoakseen, että kaikki oli hyvin.

"Erik." Maria henkäisi ja nosti käden poskelleen, jolla yhä tuntui tuo kevyt kosketus.

Hän oli varma, että se oli Erik ja tunsi, miten rauha levisi hänen sisälleen.

"Kiitos rakas." Hän kuiskasi hiljaa kyyneleen vierähtäessä hänen poskelleen.

Vaikka hän yhä tunsi itsensä hyvin surulliseksi, ei suru tuntunut enää niin musertavalta ja ylitsepääsemättömältä. Hän tiesi, että Erik oli nyt onnellinen ja vapaa.

Tunne siitä, että joku oli huoneessa alkoi hälvetä, samoin lämpö alkoi hiljalleen haihtua. Ainoastaan tuo tuttu tuoksu jäi leijumaan huoneeseen, kuin muistuttaakseen, että Erik yhä oli läsnä omalla tavallaan, vaikka olikin kuollut.

Maria tunsi olonsa paremmaksi pitkiin aikoihin ja arveli että ehkä saisi tänä yönä nukuttuakin. Niin hän sitten aukaisi hiukset, nosti kankaat sekä raskaan kruunun pöydälle ja harjasi vaaleat kutrinsa, minkä jälkeen hän vaihtoi ylleen yöasun ja sujahti lämpimään vuoteeseen.

Kesti tovin, ennen kuin hän sai unen päästä kiinni ja vielä ennen nukahtamistaan hän oli tuntevinaan jonkun vierellään ja hymyili onnellisena, ennen kuin nukahti rauhalliseen uneen.

***

Jouluaatto aamu valkeni kuulaana ja kauniina. Maria oli nukkunut ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin yönsä hyvin ja vielä herätessäänkin hän oli heikosti aistivinaan tutunoloisen tuoksun huoneessaan. Surumielisesti hymyillen hän nousi vuoteeltaan ja suuntasi pukeutumaan.

Koko ajan hänellä oli tunne jonkun läsnäolosta, vaikka huone olikin tyhjä. Hän aisti, että tuo joku oli ystävällinen ja tiesi, että se oli Erik.

"Kiitos Erik." Hän kuiskasi hiljaa tyhjälle huoneelle ja tunsi kuinka jokin hipaisi taas hänen poskeaan ja sitten läsnäolon tunne katosi. Vain tuoksu jäi ja sekin katosi viimein kokonaan.

Maria pukeutui ja asteli alas ruokasaliin, jonne linnan kokki oli loihtinut runsaan ja maittavan aamiaisen. Hänen ei tarvinnut kovinkaan kauan olla yksin, kun kaikki muutkin saapuivat aamiaispöytään.

Muuten niin hiljainen sali täyttyi hilpeällä puheensorinalla ja Maria tunsi itsekin piristyvänsä. Tuo tumma pilvi, joka oli niin kauan leijaillut hänen yllään, oli väistynyt ja auringon säteet saavuttivat hänen sydämensä taas, vaikka suru ei koskaan väistyisi täysin.

Hän oli onnellinen lastensa puolesta, onnellinen siitä, että näillä oli rakkautta elämässään ja joku jonka kanssa sen jakaa.

Aamiaisen jälkeen itse kukin siirtyi odottamaan iltaa ja sen mukana tulevaa juhlaa omiin oloihinsa. Lucius, Elisabeth, Edmund ja Birgitta intoutuivat lumisotasille linnanpihalla, jonne oli yön aikana satanut uusi kerros lunta. Iloiset huudot ja nauru kantautuivat sisälle, poukkoillen pitkin marmorisia seinämiä, kertoen nuoruuden iloista ja onnesta.

Maria asteli Margaretin luo, joka istui yksin takan ääressä ja tuntui vaipuneen omiin ajatuksiinsa. Hän hätkähti, kun Maria istahti viereiseen tuoliin, joka narahti hienoisesti tämän painon alla.

"Hei." Margaret sanoi hiljaa, eikä kääntänyt katsettaan liekeistä, jotka valaisivat takan tumaa sisusta.
"Hei." Maria vastasi ja katsoi ystäväänsä huolestuneena. "Miten voit?" Hän kysyi sitten.
"Eipä kehumista." Margaret vastasi ja kääntyi katsomaan Mariaa. "Miten itselläsi?" Hän kysyi puolestaan.

Maria oli vaiti, hän tiesi mitä toinen kävi läpi, sillä hän itse kävi läpi samaa tai ainakin melkein. Margaretin ei ollut tarvinnut olla erossa miehestään, kun taas Maria oli joutnut olemaan erossa rakkaastaan, kunnes viidentoista pitkän vuoden jälkeen oli kohdannut tämän, joskin viimeistä kertaa ja se tuska ei häviäisi mihinkään. Niin paljon oli jäänyt tekemättä ja niin vähän aikaa oli heille suotu ja hän oli aina toivonut miehelleen paljon enemmän, kuin mitä tämä oli koskaan elämänsä aikana saanut.

Nyt hän paloi halusta kertoa, mitä oli yöllä ja aamulla kokenut, muttei ollut varma halusiko Margaret kuulla, kun tällä oli kuitenkin oma suru yhä lähellä sydäntä.

"Ei minullakaan kovin hääppöistä ole." Maria vastasi ja katseli Margaretia, jonka kasvoilla näkyi väsymys ja suru.
"Maria, mitä on tapahtunut?" Margaret kysyi, sillä oli kyllä nähnyt Marian kasvoista ja koko olemuksesta, että jotain oli tapahtunut.
"En oikeastaan tiedä itsekään." Maria sanoi viimein syvään henkäisten ja katseli sylissään lepääviä käsiään. "Luulen... luulen, että Erik kävi luonani yöllä." Hän sanoi viimein, vaikka tiesikin sen kuulostavan järjettömältä.
"Mutta hänhän on kuollut." Margaret huomautti hämmentyneenä.
"Tiedän ja siksipä en oikein tiedä miten suhtautua tähän." Maria vastasi. "Minä en nähnyt häntä ollenkaan, minä vain... vain tunsin hänet lähelläni ja... ja haistoin hänen tuoksunsa." Hän kertoi ja tunsi kyyneleiden alkavan vieriä poskilleen.

Hetken oli hiljaista, Margaret yritti sulatella kuulemaansa, vaikka ymmärsikin Mariaa oikein hyvin, sillä he molemmat olivat kokeneet samaa, vaikkei niitä menetyksiä voinutkaan keskenään verrata. Margaret tiesi, että Maria oli menettänyt enemmän, sillä hänelle ja Erikille oli suotu niin vähän aikaa, vaikka he olivatkin ansainneet paljon enemmän.

"Minä luulen, että Erik halusi vain käydä katsomassa sinua, hän halusi varmaankin varmistaa, että sinulla on kaikki hyvin." Margaret sanoi ja katsoi Mariaa surumielisesti hymyillen.
"Se olisikin niin hänen tapaistaan." Maria sanoi ja hymyili. "Muistan, kun odotin lapsiamme, hän halusi ehdottomasti varmistaa, että minulla oli kaikki hyvin. Ettei mitään pahaa pääsisi tapahtumaan." Hän jatkoi ja vaipui muistoihinsa, jotka tekivät niin kipeää. Hän muisti nuo kuukaudet ja päivät, ennen kuin he olivat joutuneet eroon toisistaan.

"Hänellä oli hyvä sydän, eikä sellaisia ihmisiä ole kovinkaan montaa tässä maailmassa." Margaret sanoi hiljaa ja tunsi hienoista syyllisyyttä niistä ikävistä tapahtumista, vaikka ne olivatkin enimmäkseen Julianin syytä. "Sinun miehesi oli ainutlaatuinen, sillä en usko, että kovinkaan moni olisi ollut vihamiehelleen noinkin ystävällinen ja armelias, kuin hän oli." Hän lisäsi sitten.
"Ehkä jumala johdatti häntä, vaikkei hän saanutkaan aivan niin onnellista elämää, kuin olisi ansainnut." Maria pohti ja tiesi syvällä sydämessään, että Erik oli varmasti ollut onnellinen edes niistä vähäisistä ilon ja onnen hetkistä, joita hänelle oli synkän elämän keskelle suotu.
"Hän oli onnekas, kun hänellä oli sinun kaltaisesi vahva nainen puolisonaan ja Ignatiuksen kaltainen ystävä, joka auttoi häntä, vaikka kaikki olikin näyttänyt niin toivottomalta." Margaret sanoi lohduttavaan sävyyn.
"Kiitos Margaret." Maria sanoi hiljaa ja pieni hymy kävi hänen huulillaan. "Ei Juliankaan loppujen lopuksi niin paha ollut, kuin olisi voinut luulla. Onnekas hänkin, kun hänellä oli noin lempeä ja huolehtivainen vaimo, kuin sinä." Hän jatkoi ja katsoi ystävätärtään hymyillen.
"Kiitos itsellesi." Margaret vastasi ja hymyili surumielisesti.

Hänestä tuntui jotenkin paremmalta, kuin pitkiin aikoihin. Olihan heillä ollut vastaavanlaisia keskusteluja, mutta tämä vaikutti kuitenkin hieman erilaiselta.

"Meidän olisi kaiketi edes hetkeksi työnnettävä surumme pois, sillä meillä on paljon järjesteltävää." Maria sanoi lämpimästi, mielessään niin Elisabethin, kuin Edmundin häävalmistelut.
"Niin, sekin vielä." Margaret hymähti. Hän oli onnellinen, että nuoret olivat löytäneet rakkautta kaiken tämän synkkyyden keskellä.

Niin he sitten vielä rupattelivat hetken ja miettivät yhdessä ruokalajeja, koristelua ja kaikkea muutakin häihin liittyvää, vaikka tiesivätkin, että itse hääparilta olisi kysyttävä.

Maria arveli, että kaksoset haluaisivat varmaankin Ignatiuksen vihkijäksi, sillä tämä oli kuitenkin perheen pitkäaikainen ja arvostettu ystävä. Siinä oli toinen mies, joka oli lähestulkoon yhtä lempeä ja kiltti kuin Erik oli ollut, Maria ajatteli.

***

Tunnit vierähtelivät hiljalleen ja vasta iltapäivällä nuoret tulivat sisälle, jolloin heidät passitettiin heti paikalla vaatteiden vaihtoon, sillä jokaisen vaatteet olivat kastuneet lumessa märiksi. Mutta ei heitä voinut moittiakaan hauskanpidosta, sillä oli hyvä saada vähän iloista naurua ja onnea kaiken sen surun jälkeen.

Illan pimetessä kaikki kerääntyivät ruokasaliin nauttimaan illallisesta, jonka jälkeen olisi sitten lahjojen jakoa. Ruokasaliin oli tuotu iso tuuhea joulukuusi, joka levitti ympärilleen miellyttävää tuoksua, joka toi mieleen metsän ja kesän. Kaikilla oli hauskaa ja tuntui kuin suru ja synkeys olisi haihtunut pois kokonaan. Kumpikin nuoripari oli onnellinen ja hilpeä nauru, johon kenties osasyyllinen oli hyvä viini, jota oli tarjolla jouluisen aterian lisäksi, helähteli silloin tällöin, saaden muutkin hyvälle tuulelle.

Aterian aikana oli musiikkia laulua ja lopuksi lahjojen jakoa. Hivenen murheellisena Lucius huomasi toivovansa hiljaa mielessään, että Erik olisi voinut osallistua tähän ilonpitoon ja muisti miten synkeitä tämän edelliset joulut olivat olleet. Muut olivat tuolloinkin pitäneet hauskaa, mutta Erik oli ollut yhtä totinen ja murheellisen näköinen kuten aina ja kun oli saanut luvan, oli häipynyt omille teilleen. Hän, jos kuka, olisi kyllä totisesti ansainnut lahjoja, mutta ei ollut koskaan niitä saanut.

Vain Maria ja Ignatius tiesivät, että oli yksi joulu jota Erik ei ollut milloinkaan unohtanut, sillä se oli muuttanut tämän elämää hieman parempaan suuntaan, vaikkakin vain vähäksi aikaa.
Lucius nousi seisomaan ja rykäisi kuuluvasti saadakseen toisten huomion.

"Minusta, meidän on muistettava erästä, joka on joukostamme poissa ja jonka olisi kuulunut olla täällä seurassamme, enkä minä nyt puhu isästäni." Lucius aloitti, pidellen viinilasia kädessään. "Tuo ystävällinen mies olisi ansainnut parempaa, joten kohottakaamme hänelle malja, sillä hän on täällä tänään, vaikkakin vain meidän sydämissämme ja ajatuksissamme." Hän jatkoi hohottaen viinilasinsa ylös ja katsoen hiljentynyttä seuruetta surumielinen hymy huulillaan.

Muutkin nousivat seisomaan viinilasi kädessään ja katsoivat Luciusta.

"Erikille, miehistä jaloimmalle." Lucius sanoi ja muut yhtyivät häneen, kohottaen maljansa Erikin kunniaksi.
Loppu illallinen sujui hilpeämmissä merkeissä, vaikka useimmat yhä ajattelivat silloin tällöin Erikiä.

Jatkakeehan tekin välillä...

[Nefertiti]

Tuon juhlaillallisen jälkeen kaikki tuntui muuttuneen. Oli kuin aurinko olisi alkanut paistaa MacBearien elämään, joka oli ollut niin kovin synkkää tähän asti.

Lucius ei voinut olla muistamatta, millaista elämä oli ollut vielä isän ja Erikin eläessä. Tämä sai miehen apealle mielelle, mutta Elisabet piristi aina ja sanoi, ettei menneitä voinut enää muuttaa ja ettei Luciuksen pitäisi tuntea syyllisyyttä toisten teoista. Eihän hän niille ollut voinut tehdä mitään tuolloin.

Vaikka Elisabeth olikin nyt joutunut taipumaan äitinsä tahdon alle ja käyttäytyä kuten hänen arvoonsa sopi, ei se silti saanut tiettyä poikamaisuutta karisemaan. Tyttö saattoi painua veljensä kanssa harjoittelemaan miekkailua aina kun äidin silmä vältti.

Lucius rakasti Elisabethia ja tämän tulista luonnetta, joka oli täysi vastakohta tämän isälle, joka taas oli ollut hyvin rauhallinen ja syrjäänvetäytyvä. Ehkä osin siksi, että tämän itsetunto oli painettu niin alas.

"Mitä sinä taas murjotat?" Elisabet huikkasi ja sai Luciuksen havahtumaan mietteistään.

Ennen kuin Lucius ehti vastata osui lumipallo hänen päähänsä.

"Sinä senkin, odotas kun saan sinut kiinni." Lucius nauroi pudistellessaan lunta pois päältään ja harppoessaan kohti iloisesti nauravaa Elisabethia, joka juoksi vikkelästi pakoon.

Niin he sitten jahtasivat toisiaan pitkin linnan pihaa ja hilpeä nauru poukkoili kaikuna linnan muureista.
Edmund puolestaan oli rauhallisempi ja maltillisempi Birgitan kanssa. Hän ei jaksanut aina lumisotaa ja koska he eivät vielä olleet virallistaneet liittoa, eivät he voineet edetäkään pidemmälle, vaikka voimakas tuli roihusi kummankin rinnassa.

Eikä Edmund sitä paitsi halunnut sotkea asioita Birgitan isän kanssa vain omien halujensa takia. Mutta aikaansa he viettivät kahdestaan niin paljon kuin mahdollista, vaikka toisinaan valtakunnan asiat vaativat Edmundin huomion pois tulevasta vaimostaan.

Kylmä talvi meni menojaan, väistyen lopulta kevään tieltä, joka puhkesi täyteen kukkaansa. Kevät eteni ja mitä lähemmäksi kesää tultiin, sitä kiivaammaksi kävi nuorten häiden suunnittelu. Tavaraa ja etenkin ruokaa tuotettiin linnalle suuria määriä. Kaikilla piti kiirettä, sillä kaiken piti olla kunnossa keskikesän juhlaan mennessä, joka oli myös kaksosten hääpäiväksi valittu.

Linna puunattiin alimmasta kerroksesta ylimpään saakka ja samaan aikaan, myös ompelijattaret ahkeroivat saadakseen kummankin morsiamen hääpuvut valmiiksi, kuin myös sulhasten asut. Itse kukin jännitti kovasti tulevaa ja siitä tietenkin seurasi silloin tällöin suukopua, jota heti pyydettiin mitä pikimmin anteeksi.

Vihdoin ja viimein tuo päivä koitti aurinkoisena ja kauniina. Niin sulhaset, kuin morsiamet kylvetettiin hyväntuoksuisessa kylpyvedessä, jonka jälkeen heidän hiuksensa laitettiin kunnolla. Etenkin Birgitan kampauksen eteen nähtiin erityisen paljon vaivaa, sillä samalle päivälle oli myös ajoitettu kruunaus, jonka myötä Edmundin oikeus kruunuun ja valtaistuimeen sinetöitäisiin lopullisesti.

Kampaustenlaiton jälkeen, oli pukeutumisen vuoro ja jopa Maria ja Margaret vaihtaisivat asunsa hetkeksi hieman iloisemman sävyiseksi ja suru saisi väistyä hetkeksi. Tulevat juhlat eivät silti saaneet Mariaa unohtamaan Erikiä. Hän toivoi koko sydämestään, että tämä olisi voinut olla mukana juhlissa ja nähdä lastensa onnen. Toisaalta Maria tiesi, että tämä olisi mukana edes pikkuisen, sillä saattoi nähdä Erikin piirteet voimakkaina Edmundissa, joka niin paljon muistutti isäänsä.

Viimein kaikki oli valmista ja oli aika aloittaa juhlallisuudet. Ainoa, joka oli nukkavierussa asussa oli Ignatius. Tosin oli tämä sentään antanut pestä asunsa, vaikkei se ennestäänkään ollut kovin pahassa kunnossa ollut.
Ensin vihittiin Edmund ja Birgitta, jonka jälkeen oli nuoren kuningasparin kruunajaisten vuoro. Kun tämä toimenpide oli hoidettu, päästiin jatkamaan vihkimistoimenpidettä ja Lucius ja Elisabeth saivat pian toisensa.

Sinä päivänä ilo oli ylimmillään ja linnassa oli enemmän onnellisuutta, kuin mitä siellä oli pitkiin aikoihin ollut. Aurinko paistoi melkein läpi yön, värjäten taivaan kauniilla sävyillä, kuin juhlistaakseen nuorten liittoa omalla tavallaan.
Juhlat linnalla jatkuivat melkein läpi yön. Illan aikana kumpikin nuoripari vetäytyi heille valmistettuihin huoneisiin viettämään kaikessa rauhassa hääyötään, muiden jatkaessa vielä juhlintaa.

Viimeiset juhlijat vetäytyivät unille vasta aamuyöntunteina ja vain vartijat jäivät paikalleen jatkamaan tunnollista tehtäväänsä, palvelijoiden noustessa juuri ennen aamunkoittoa ja alkaessa siivota juhlista jäänyttä sotkua.

Kumpikin nuoripari sai vielä seuraavana päivänä viettää aikaansa kaikessa rauhassa ja he saivat nauttia aamiaisensa omissa huoneissaan ja saapuivat vasta illalla suureen saliin, kun oli illallisaika.

***

Elämä linnassa asettui pian uomiinsa ja niin Elisabeth, kuin Birgitta huomasivat olevansa raskaana, mikä sai heidät onnellisiksi.

Edmundista kehkeytyi hyvä, armelias ja oikeamielinen kuningas, joskin hänellä riitti paljon tekemistä, jopa senkin jälkeen kun hän oli ensin hoitanut alaistensa ongelmia, sillä hänellä oli vielä paljon opittavaa valtakunnastaan ja paljon papereita käytävänään läpi ja lisäksi piti pitää yllä diplomaattisia suhteita lähivaltakuntiin, joka kasvatti melkoisesti paperipinoa kirjeenvaihdon muodossa.

Elämä kukoisti linnassa ja tuntui kuin pahat ajat olisivat jääneet taakse pysyvästi. Vaikka näin tuntui olevan, ei se silti saanut Mariaa unohtamaan menneitä ja Erikiä, eikä hän edes halunnut unohtaa rakasta miestään ja niitä vähäisiä onnenhetkiä, joita heillä oli ollut.

***

Sir Nathaniel puolestaan pakoili, sillä tiesi olevansa kuoleman oma heti, kun jäisi kiinni. Hän siis eleli jonkin aikaa kaukana muusta ihmisasutuksesta, kunnes viimein hän suuntasi kulkunsa erään vanhan ystävänsä luokse. Ystävän, jota hän oli tukenut ja joka oli ollut hänen perhetuttavansa siitä asti, kun Nathaniel oli ollut vain pikkupoika.

Sir Nathaniel ei itsekään ollut mikään erityisen mukava ihminen, mutta hän ei tiennyt mihin kaikkeen herra Ivanovits halutessaan pystyi ja miten nopeasti.

Nathaniel odotti kärsimättömänä tavernalla Ivanovitsia, jonka kanssa hän oli sopinut tapaamisesta. Hän tarvitsi apua, ei rahallista, mutta lähinnä katon päänsä päälle, sillä jos hän vielä tarpeeksi kauan olisi pienessä kaupungissa, jäisi hän kiinni.

Viimein pimeydestä astui esiin musta kiiltäväkarvainen hevonen ja sen selässä Nathanielille hyvin tuttu tumma hahmo.

"Iltaa Nathaniel." Kuului pimeydestä ääni, jossa oli hienoinen korostus.
"Iltaa Vladimir, kiitos että tulitte niin nopeasti." Sir Nathaniel sanoi ja katsoi tyytyväisenä tulijaa. Asiat alkaisivat pian luistaa.

Hän tiesi jonkin verran Vladimirin taustoista ja tiesi että tämä oli perheineen häädetty kotimaastaan, koska häntä oli epäilty noituudesta ja ties mistä. Myöskin tämä oli melkoisen julma mies, joka kohteli niin alaisiaan kuin perhettäänkin varsin kovalla kädellä.

"Tottahan minä nyt vanhaa ystävää autan." Vladimir naurahti, vaikkei kuulostanutkaan iloiselta.
"En minä sitä epäillytkään." Nathaniel sanoi, vaikka tiesikin, että Vladimiriin ei ollut luottamista, vaikka tämä näennäisesti uskollinen ystävilleen olisikin.
"Nathaniel, miksi minä sinut pettäisin?" Vladimir kysyi laskeuduttuaan alas ratsunsa selästä.

'Monestakin syystä.' Nathaniel ajatteli, muttei sanonut sitä ääneen, vaan hymyili ja ehdotti paria tuopillista, ennen lähtöä.

"Tuopillinen käy aina." Vladimir sanoi tyytyväisenä, sillä oli valmis milloin vain huvittelemaan. Miehet harppoivat tavernaan ja saivat pöydän syrjemmältä.

Hieman myöhemmin kaunis tarjoilijatar kantoi heille tuopilliset olutta, josta taverna oli kuuluisa, kuin myös kauniista tarjoilijattaristaan. Nathaniel näki, miten Vladimir iski silmänsä neitoon ja arveli ettei tämä lähtisi ennen kuin saisi neidon pauloihinsa ja kaadettua tavernan tallin heinille. Nathaniel ei sanonut ääneen sitäkään, että Vladimir voisi vielä saada ongelmia lukuisista naissuhteistaan, eikä välittänytkään. Olihan hän asiasta joskus keskustellut, mutta Vladimir oli viitannut asiaan kintaalla.

Nathaniel tyytyi sitten ottamaan itse rauhallisesti ja jätti juomiset tuopilliseen, kun Vladimir kumosi niitä melkeinpä kaksin käsin ja vikitteli kauniita tarjoilijattaria minkä ehti. Neidot kihersivät, kuunnellessaan Vladimirin tarkoin harkittuja sanoja, joilla tämä sai neidon kuin neidon pauloihin. Ehkä siinä oli hitusen noituuttakin, Nathaniel arveli, mutta jätti asian omaan arvoonsa.

Vladimir oli naisten mies, sen hän tiesi. Viimein Vladimir häipyi kauniin neidon kanssa tallin suuntaan, leperrellen tälle lupauksiaan, joita ei tulisi koskaan pitämään, sillä kun Vladimir saisi haluamansa hän jättäisi neidon niine hyvineen, eikä muistaisi tätä enää tämän jälkeen.

Niin oli nytkin ja puolisen tuntia myöhemmin Vladimir palasi leveä hymy huulillaan Nathanielin luokse, tilasi vielä yhden tuopillisen olutta, jonka hörppi pitkin siemauksin. Hän iski sitten tyhjän tuopin hyväntuulisesti naurahtaen ja pyyhki suupielensä tyytyväisenä.

"Menisimmekö?" Nathaniel kysyi kuin ohimennen ja vilkuili kahta kuninkaan vartijaa, jotka notkuivat baaritiskillä ja odottivat oluitaan.

Hän ei erityisemmin halunnut tehdä vartijoiden kanssa tuttavuutta, sillä se tietäisi hyvin nopeasti pään menetystä.

"Kyllä, minä ainakin kaipaan päästä nukkumaan." Vladimir sanoi hymyillen ja nauroi sitten irstaasti.
"Hyvä." Nathaniel mutisi ja nousi paikaltaan kasvojaan peitellen ja harppoi nopein askelin ulos viileään ilmaan, Vladimirin hoiperrellessa perässä.

He hakivat hevosensa ja suuntasivat kulkunsa Vladimirin pienimuotoiseen linnakkeeseen. Heidän saapuessaan linnakkeessa oli hiljaista, vain yhdessä ikkunassa paloi valo. Vladimirin vaimo ei kai vielä ollut nukkumassa, vaan odotti miestään palaavaksi. Nathaniel mietti, miten nainen kesti miestään, joka osasi ajoittain olla hyvinkin häijy ja raakalaismainen vaimoaan kohtaan. Hän itse ei oikein voinut ajatella tekevänsä sellaista, tosin eihän hänellä vielä puolisoa ollutkaan.

Melkein samassa hänen mieleensä nousi kuva tummatukkaisesta neidosta, jolla oli hyvin eläväiset kasvot ja kipinöivät silmät. Siinä olisi nainen jonka hän haluaisi itselleen, jos vain saisi, vaikka tämän antama löylytys yhä kirvelsi.

"Palvelijani näyttää sinulle huoneesi ja käy kylvyssä, sillä haiset pahemmalle kuin katuoja." Vladimir sanoi ja sai Nathanielin havahtumaan ajatuksistaan.
"Minä kiitän." Nathaniel sanoi ja haukotteli.

Hän oli iloinen että voisi pitkästä aikaa nukkua vuoteessa, kovan maan sijasta. Nathaniel vilkaisi vielä Vladimiria, joka harppoi kohti makuuhuonettaan, jossa vaimo jo odotti ja tekisi varmasti kaiken, mitä mies vain halusi ja siitä Vladimir piti.

Nathaniel asteli palvelijan perässä, joka ohjasi hänet huoneeseensa ja sanoi, että kylpyvesi odotti.
Hän mutisi kiitokset ja astui huoneeseensa palvelijan häipyessä omille teilleen.

***

Nathaniel antoi kuuman veden hyväillä vartaloaan ja vaipui omiin mietteisiinsä, jotka kuitenkin rikkoutuivat, kun jostain kantautui huutoa.

"Vladimir." Nathaniel mutisi ärtyneenä rauhansa häiritsemisestä ja olisi mennyt väliin, muttei halunnut kuitenkaan suututtaa suojelijaansa, joka saattaisi paiskata hänet saman tien ulos, jos katsoi sen olevan etunsa mukaista.

Viimein huuto vaimeni ja tuli hiljaista. Vaikkei Nathaniel koskaan tulisi sanomaan sitä ääneen, niin hän piti Vladimiria äärimmäisen vastenmielisenä tyyppinä. Toki tässä oli hyvätkin puolensa, mutta useimmiten tämä oli vain irstas naistennaurattaja, joka otti haluamansa vaikka väkisin, jos ei muu auttaisi.

Ei Nathanielkaan silti puhdas pulmunen ollut, mutta hän silti veti rajan johonkin ja se oli naisten satuttaminen, tai ehkä nyt se yksi ansaitsisi selkäsaunan, mutta muutoin hän mieluummin jättäisi moiset tekemättä.

Viimein hän nousi kylvystä, kuivasi itsensä ja puki ylleen puhtaan hienointa pellavaa olevan paidan ja vetäytyi vuoteeseensa. Palvelija saisi aamulla siivota kylpyveden pois hän mietti unisesti, ennen kuin nukahti ja näki unia tummatukkaisesta kaunottaresta.

***

Yö sujui rauhallisena ja Nathaniel havahtui hereille, kun palvelija saapui huoneeseen tuomaan aamiaisen ja siivoamaan kylpyveden ja soikon pois.

"Toivottavasti nukuitte hyvin." Palvelija sanoi konemaisesti ja keräili samalla Nathanielin likaiset vaatteet lattialta, jonne ne olivat illalla jääneet.
"Paremmin kuin kuukausiin." Nathaniel vastasi ja asteli laiskasti pöydän ääreen nauttimaan aamiaistaan.

Tämän jälkeen kumpikaan ei pukahtanutkaan ja Nathaniel vaipui omiin ajatuksiinsa. Hän katseli ikkunasta avautuvaa maisemaa, joka kylpi nousevan auringon valossa. Hän mietti tulevaisuuttaan, joka tällä hetkellä ei näyttänyt erityisen valoisalta, ainakaan jos jäisi kiinni. Hän oli kylän laitamilla kuljeksiessaan kuullut kaikenlaista linnalla ja tiesi nyt, että valtakunnassa oli jälleen kuningas ja että jälkikasvuakin oli tiedossa.

Myös tuo tummatukkainen nainen, Elisabet oli saamassa lapsen tuoreelle miehelleen ja se jostain syystä sai Nathanielin ärtymään.

'Mustasukkaisuuttako?' Hän mietti ja lopulta tuli siihen tulokseen, että niin sen täytyi olla. Hänen ajatuksensa katkesivat, kun palvelija palasi, kantaen sylissään pinon vaatteita, jotka laski vuoteelle.

"Herrani toivoo, että vaatteet sopivat ja miellyttävät teitä." Palvelija sanoi kumartaen kohteliaasti. "Toivottavasti myös aamiainen maittoi." Hän jatkoi ja alkoi siivota aamiaistarvikkeita, Nathanielin ryhtyessä pukeutumaan tuotuihin vaatteisiin.

Ääneti palvelija toimitti askareitaan ja poistui. Hieman myöhemmin Nathaniel laskeutui alas oleskeluhuoneeseen, jossa Vladimir jo odotti häntä.

"Huomenta." Vladimir sanoi hymyillen aurinkoisesti ja otti laiskan asennon tuolissaan. "Toivoakseni uni maittoi." Hän jatkoi sitten.
"No, mitä nyt oli vähän häiriötä, ennen kuin sain unen päästä kiinni." Sir Nathaniel sanoi hivenen pisteliäästi ja näki miten Vladimir hätkähti hänen sanoistaan. "Mutta kiitos kysymästä, muuten nukuin oikein hyvin." Hän jatkoi pieni hymy huulillaan, mutta ei hellittänyt katsettaan Vladimirista.
"Sepä hyvä." Vladimir sanoi ja rykäisi.. "Tuota, mitenkäs me hoidamme tämän ongelman?" Hän kysyi ohittaen samalla Nathanielin kiusallisen huomautuksen.
"Niin, ongelma." Nathaniel sanoi ja tuijotti hajamielisenä takassa rätiseviä liekkejä.

Hän tiesi oikein hyvin mikä häntä odotti, niin kauan kuin nuori kuningas olisi vallassa.

"Me voisimme järjestää nuorelle kuninkaalle hieman päänvaivaa ja sitten myöhemmin iskeä, kun hän sitä vähiten odottaa." Vladimir sanoi tyytyväisenä ja mietti, että jos vain saisi kyntensä kiinni vallan kahvaan, hän hankkiutuisi eroon Nathanielista ensi tilassa, sillä tämä oli liian vaarallinen jätettäväksi lähelle, se oli selvä.

Hän tiesi oikein hyvin, kenet Nathaniel oli aikonut päästää päiviltä tuona yönä, jolloin tämä oli toveriensa kanssa hyökännyt linnaan ja tappanut palvelijan, joka oli syystä tai toisesta tullut väliin.

"Minä en vieläkään ymmärrä, miksi se palvelija tuli väliin?" Vladimir sanoi viimein rikkoen syntyneen hiljaisuuden.

"En minäkään tajua. Hänellä jos kellä olisi ollut syytä toivoa Julianin kuolemaa, mutta ei, se pahuksen mies uhrasi itsensä." Nathaniel sanoi ja vilkaisi toveriaan. "Olen tosin kuullut huhuja, ettei se palvelija ollut mikään palvelija, vaan kruunun laillinen haltija, jonka Julian oli vanginnut ja ottanut orjakseen." Hän lisäsi sitten ja mietti, miten joku saattoikin tehdä jotain niin epäitsekästä, vaikka toinen ei olisikaan sitä ansainnut.
"Siinä onkin kumma mies. Ehkä hänen sahanpurunsa olivat päässeet pahemman kerran kastumaan." Vladimir naurahti röyhkeästi.
"En oikein usko." Nathaniel sanoi ja vajosi jälleen ajatuksiinsa.

Keskustelu oli hajanaista, kunnes miehet viimein pääsivät sopuun siitä mitä tulisi tehdä. Vladimir kertoi Nathanielille lyhyesti eräästä suunnitelmastaan, jonka oli ajatellut toteuttaa, joskin  sopivaa hetkeä ei ollut ainakaan vielä löytänyt.

"Kuten sanoin, me järjestämme nuorelle kuninkaalle hieman puuhaa, niin ettei hän ehdi muuta ajattelemaan." Vladimir sanoi ja selitti suunnitelmansa pääpiirteittäin.
"Oletko varma että se toimii, eikä sitten iske omaan nilkkaan?" Nathaniel kysyi epäileväisenä.
"Toimii varmasti." Vladimir sanoi itsevarmana, sillä hän tiesi sopivan porukan, joka oli halukas aiheuttamaan sekasortoa maksusta ja joskus maksuttakin, jos vain sopiva tilaisuus sellaiselle tuli ja nyt sellaista tarvittaisiin.

Vladimir viis veisasi mistään muusta, kuin itsestään ja omasta mukavuudestaan, joten hän ei uhrannut ainoatakaan ajatusta ihmisille, joita saattaisi sattua ja jopa ehkä kuollakin.

"Me aloitamme muualta ja sitten, kun valtakunta on saatu tarpeeksi hyvin sekasortoon, me iskemme luostariin." Vladimir myhäili, sillä tiesi oikein hyvin, että nuorella kuninkaalla oli hyvät välit munkkiluostarin väkeen.
"Miksi ihmeessä haluat tuhota luostarin?" Nathaniel kysyi, vaikka jo jotain aavistelikin. "Haluatko tosiaan, että me kiinnitämme kuninkaan huomion itseemme? Sinä tiedät vallan hyvin, miten tärkeä paikka se on nuorelle kuninkaalle" Hän huomautti.
"Ei, ei. Käsitit aivan väärin. Emmehän me itse mene lähellekään, kun kopla hoitaa likaisen työn puolestamme ja kun hänen huomionsa on kiinnitetty toisaalle, me voimme hyökätä linnalle." Vladimir sanoi itsetyytyväinen virne huulillaan ja mietti miten raivaisi myös Nathanielin tieltään.

Sen pitäisi käydä niin, ettei mies itse sitä ehtisi tajuamaan, ennen kuin olisi liian myöhäistä. Tämä oli aivan liian hyvä taistelemaan, eikä Vladimirilla ollut halua joutua Nathanielin kanssa lähikontaktiin millään muotoa.

Nathaniel oli silti hieman epäileväinen Vladimirin suunnitelman suhteen, sillä niin monta asiaa voisi mennä pieleen. Joku voisi kieliä tai pahempaa, kopla voisi kääntyä maksajaansa vastaan, jos katsoisi sen olevan etunsa mukaista.
Hän ei puhunut epäilyksistään mitään, sillä tiesi, ettei Vladimir välittäisi. Lisäksi hän päätti olla varuillaan, sillä jotenkin tuo kaikki tuntui ihan liian helpolta, eikä välttämättä päättyisi hänen kannaltaan hyvin.

Jokin sisimmässä varoitti häntä Vladimirista, vaikka olihan hän tiennyt millainen mies tämä oli ja ettei tähän ollut luottamista.

Kaikessa hiljaisuudessa Nathaniel päätti turvata selustansa, sillä arveli ettei Vladimirin ystävällisyys kovin pitkälle venyisi, sillä mies tasan tarkkaan piti huolen omasta nahastaan ja omista eduistaan, muista piittaamatta.
Hetken Nathaniel jo mietti, että oliko sittenkään ollut kovinkaan viisas ratkaisu pyytää apua mieheltä, joka oli tunnettu kaksinaamaisuudestaan, kuin myös väkivaltaisuudestaan ja röyhkeydestään. Mutta päätti sitten katsoa, miten asiat etenisivät ja jos ne menisivät siihen pisteeseen, että pitäisi pelätä henkensä puolesta, voisi hän tehdä oman siirtonsa ja toimia sen mukaisesti.

Jatkakeehan tekin välillä, tässä tuli nyt pari pahistakin lisää pahisgalleriaan. :D

[Nefertiti]

Nathaniel oli silti hieman epäileväinen Vladimirin suunnitelman suhteen, sillä niin monta asiaa voisi mennä pieleen. Joku voisi kieliä tai pahempaa, kopla voisi kääntyä maksajaansa vastaan, jos katsoisi sen olevan etunsa mukaista tai jos tajuaisivat oikean palkkion olevan hirsipuu, kultakolikoiden sijasta.

Hän ei puhunut epäilyksistään mitään, sillä tiesi, ettei Vladimir välittäisi. Lisäksi hän päätti olla varuillaan, sillä jotenkin tuo kaikki tuntui ihan liian helpolta, eikä välttämättä päättyisi hänen kannaltaan hyvin. Jokin sisimmässä varoitti häntä Vladimirista, vaikka olihan hän tiennyt millainen mies tämä oli ja ettei tähän ollut luottamista. Hän tiesi oikein hyvin, että Vladimir oli suunnitellut asiansa niin, ettei kukaan tajuaisi syyttää häntä mistään. Mies oli kuin paratiisin käärme, kiero ja kaksinaamainen.

Kaikessa hiljaisuudessa Nathaniel päätti turvata selustansa, sillä arveli ettei Vladimirin ystävällisyys kovin pitkälle venyisi, sillä mies tasan tarkkaan piti huolen omasta nahastaan ja omista eduistaan, muista piittaamatta.
Hetken Nathaniel jo mietti, että oliko sittenkään ollut kovinkaan viisas ratkaisu pyytää apua mieheltä, joka oli tunnettu kaksinaamaisuudestaan, kuin myös väkivaltaisuudestaan ja röyhkeydestään. Mutta päätti sitten katsoa, miten asiat etenisivät ja jos ne menisivät siihen pisteeseen, että pitäisi pelätä henkensä puolesta, voisi hän tehdä oman siirtonsa ja toimia sen mukaisesti.

Hetkeäkään hän ei miettinyt, että olisi jotenkin voinut maksaa tekonsa, jonka oli tuona kohtalokkaana yönä tehnyt ja joka oli riistänyt hengen hyväsydämiseltä mieheltä, joka ei ollut koskaan nostanut kättään ketään vastaan, vaikka tällä siihen olisikin ollut oikeus.

***

Myöhemmin Nathaniel nautti päivällisen isäntänsä seurassa, jonne myös emäntäkin saapui. Hän ei voinut olla huomaamatta mustelmaa naisen poskessa ja tiesi, että Vladimir oli jälleen ollut kovakourainen vaimoaan kohtaan.

Taas hänellä oli sellainen hetki, jolloin hän mietti perääntymistä, sillä hänen mielestään Vladimirin teot olivat raukkamaisia ja julmia, mutta tajusi sitten olevansa tekopyhä. Eihän hän itsekään tosiaan mikään pyhimys ollut, vaikka tietenkin hänellä oli ne omat rajansa, joita hän ei koskaan ylittäisi.

Sitä paitsi, jos hän haluaisi tapella, halusi hän tappelukaverikseen mieluummin vertaisensa vastuksen, kuin naisen tai heikon miehen ja unohti taas tuon vaatimattoman miehen, jonka hengen oli riistänyt, miehen, joka ei ollut taistellut vastaan. Hän halusi haastetta ja naisistakin olisi enemmän iloa, kun niitä ei mukiloinut.

Päivät kuluivat niin linnalla, kuin Vladimirin luona ja vaihtuivat kuukausiksi. Nathaniel olisi kernaasti halunnut olla jossakin muualla, mutta koska hänellä ei ollut vaihtoehtoa, oli hänen kestettävä Vladimirin jokailtainen vaimonsa nöyryyttäminen ja pahoinpitely, jonka äänet hän turhankin hyvin kuuli, vaikkei olisi halunnut.

Eräänä iltana Vladimir lähti tapaamaan mainitsemansa koplan johtajaa ja sanoi, että voisi mennä  seuraavaan aamuun asti, ennen kuin hän ehtisi takaisin kotiin, mistä Nathaniel oli salaa hyvillään. Olisi edes yksi ilta rauhallista, eikä tarvitsisi kuunnella rouvan lohdutonta itkua, huutoa ja aneluita, jotka kaikuivat kuuroille korville.

Nathaniel tosin tiesi, mitä Vladimir tekisi heti, kun olisi saanut sovittua asioistaan koplan johtajan kanssa. Tämä joisi tuopin tai pari ja sitten iskisi itselleen yöseuraa tai menisi erään mustalaisnaisen luo, jolta sai tietoa tulevasta ja hieman muutakin, sillä naisella oli melkoinen maine miesten keskuudessa.

Jotkut todella ilkeämieliset väittivät, että nainen oli noita, mutta Nathaniel ei oikein uskonut, että se olisi oikeasti totta. Hän arveli, ettei nainen osannut varmasti edes yksinkertaistakaan taikatemppua, vaan rahasti surutta asiakkailtaan, kertomalla näille, mitä nämä eniten halusivat kuulla. Hän myönsi, että tämä saattoi olla hyvinkin taitava yrttien käsittelyssä.

Muutaman miespuolisen asiakkaan kanssa tällä oli suhde, mutta ne olivat varsin pinnallisia ja lähinnä liittyivät lihallisiin haluihin, kuin oikeisiin tunteisiin, Nathaniel mietti.

Nämä samat ajatukset pyörivät vielä aamullakin hänen mielessään, kun hän asteli ruokailuhuoneeseen ja istuutui jo ajan patinoiman, kauniisti kaiverretun pöydän ääreen odottamaan aamiaista, jonka palvelija toisi.
Hän havahtui mietteistään, kun rouva Ivanovits astui huoneeseen.

"Anteeksi." Nainen sanoi hiljaa ja aikoi jo poistua, kun Nathaniel nousi ja pysäytti tämän.
"Älkää minun takiani lähtekö, tämähän on teidän kotinne." Nathaniel sanoi kohteliaasti ja näki pelon naisen silmissä, kuin tämä olisi odottanut lyöntiä.

Siinä samassa hänen mieleensä nousi kuva laihasta miehestä, kauhtuneessa karkeassa asussa, joka roikkui löysänä tämän yllä. Katse oli ollut tismalleen samanlainen ja siinä oli ollut samanlainen pelko ja alistuneisuus.
Nyt hän tajusi, millaista elämää tuo palvelija oli elänyt ja hetken hän tunsi sääliä tätä kohtaan.

"Mikä teille tuli?" Rouva kysyi ja katsoi huolestuneena Nathanielia, joka tuijotti hämmentyneenä eteensä.
"Ei mikään. Minä vain muistin jotain, eräs juttu joka tapahtui kauan sitten." Nathaniel mutisi ja katsoi sitten naista ja näki mustelmat tämän kaulalla. "Tuota... oletteko te kunnossa?" Hän kysyi sitten ja huomasi, miten rouva hieman kohotti asunsa kaulusta, jotta se peittäisi tulleet mustelmat.
"Olen ihan kunnossa." Rouva huomautti lyhyesti äänen sävyllä, josta saattoi kuulla, ettei hän ollut halukas puhumaan asiasta.

Nathaniel tiesi, nainen pelkäsi miestään, eikä halunnut suututtaa tätä millään lailla.

'Se irstas paskiainen.' Nathaniel ajatteli, muttei kuitenkaan tuonut ajatustaan julki, sillä tiesi, että vaikka rouva olikin alistetussa asemassa, puolustaisi hän silti miestään, vaikka joku muu olisi  jo aikaa sitten antanut tälle tuntuvan opetuksen.

Nathaniel ei sanonut mitään, sillä arveli rouvan kieltävän kaiken, vaikka hieman huonompi näköisempikin olisi varmasti nähnyt kaikki ne jäljet jotka näkyivät huolimatta siitä, että rouva niitä yritti peitellä.

Hetkessä hänelle syttyi ajatus pelastaa tuo nainen raakalaismaisen miehensä kynsistä. Jonkinlainen suunnitelma alkoi viritä hänen mielessään ja hän tiesi, että oli oltava varovainen, sillä vaikka Vladimirille kelpasi muiden naisten seura, ei hän tietenkään suvainnut kenenkään muun miehen koskevan vaimoonsa.

"Hyvä on, jos te kerran sanotte niin." Nathaniel sanoi ja painoi päänsä pieneen kumarruksen tapaiseen. Vaikka hänkään ei ollut mukavan ihmisen maineessa, osasi hän silti olla halutessaan kohtelias. "Minä kiitän teitä vieraanvaraisuudestanne, armollinen rouva." Hän jatkoi kohteliaasti, pistäen koko viehätysvoimansa peliin.
"Eihän tuo mitään." Rouva sanoi, hienoisen punan kohotessa tämän poskille.

Nathaniel näki, että nainen oli sekä mielissään saamastaan huomiosta, mutta myös hivenen peloissaan ajatellessaan, mitä Vladimir tekisi, jos saisi tietää. Hän päätti pysyä muodollisena, eikä tekisi mitään mikä voisi raivostuttaa Vladimiria, vaikka toisaalta hänen tekikin mieli hivenen ärsyttää tätä.

Kesken kaiken huoneeseen astui teini-ikään ehtinyt poika, jolla oli samanlainen pelokas ja ahdistunut katse kuin äidillään, vaikka kasvoiltaan tämä oli kovin Vladimirin näköinen.

"Anteeksi." Poika mumisi ja jäi epätietoisena seisomaan ovensuuhun.
"Taidat olla Vladimirin poika, Nikolai." Nathaniel totesi ja katsoi poikaa rohkaisevasti.

Hän mietti, miten Vladimir olikaan saattanut kohdella poikaansa yhtä julmasti kuin vaimoaan. Eikö kukaan tai mikään ollut tässä perheessä turvassa tuon miehen julmuudella.

Nathaniel tunsi samassa hienoisen syyllisyyden piston rinnassaan. Olihan hän itsekin sortunut julmuuksiin ja tuo yksi yö nousi jälleen hänen mieleensä ja samoin kalpeat surumieliset kasvot, sekä silmät, joista oli näkynyt pelon, surun ja yksinäisyyden tuoma ahdistus.

Mutta tehty mikä tehty, eikä sitä enää saanut tekemättömäksi.
Ehkä sen voisi silti hyvittää, hän mietti ja päätti auttaa tätä perhettä, vaikka se tarkoittikin sitten mahdollisesti Vladimirin tappamista ja tällä kertaa se oli oikeutettua, eikä niin raukkamaista, kuin mitä hän tuolle poloiselle palvelijalle oli tehnyt.

"Kyllä." Nikolai mutisi hiljaa ja katsoi vältellen Nathanielia, kuin olisi pelännyt tämän antavan korvatillikan.
"Joko isäsi on opettanut sinut käyttämään miekkaa?" Nathaniel kysyi, ajatellen että ehkä saisi pojan sanomaan enemmänkin kuin vain sanan kerrallaan.
"Ei." Nikolai vastasi hiljaa ja tuijotteli varpaitaan.
"Miksi ei?" Nathaniel kysyi ja päätti, että voisi opettaa poikaa. Tämän oli jo korkea aika oppia pitämään puolensa, jopa tyrannimaista isäänsä vastaan.
"En minä tiedä." Nikolai vastasi lyhyesti, eikä vieläkään katsonut Nathanielia.
"Tehdäänpä sitten niin, että minä opetan sinua, eikä isäsi tarvitse sitä tietää." Nathaniel sanoi napakasti ja mietti, että jos hän ei itse joutuisi vastakkain Vladimirin kanssa, saattaisi Nikolai ehkä maksaa kalavelkoja takaisin päin, sillä hän oli aistivinaan pidäteltyä raivoa ja vihaa pojassa, jonka elämä tähän asti oli ollut varsin kovaa.

"Mutta.... ihanko totta?" Nikolai kysyi takellellen ja nosti katseensa Nathanieliin.
"Ihan totta." Nathaniel sanoi ja hymyili rohkaisevasti pojalle ja oli huomaavinaan hienoisen hymynhäiveen käväisevän myös rouvan kasvoilla. "Ja muista, ei sanaakaan isällesi. Tämä olkoon meidän salaisuutemme" Hän sanoi ja alkoi syödä aamiaista, jonka palvelija oli tänä aikana tuonut.

Vain tovia myöhemmin Vladimirin tytär saapui heidän seuraansa ja vaikka ikää ei vielä ollut kymmentäkään vuotta, näkyi tällä olevan hyvin voimakas tahto. Tyttö oli lisäksi aivan toisenlainen kuin isoveljensä, tosin tämä ei kai vielä ollut kokenut aivan yhtä paljon kuin veljensä Nikolai. Kenties Nikolai oli suojellut sisartaan isän pahimmalta raivolta.
Tyttö oli eloisa ja utelias ja silti Nathaniel oli aistivinaan hienoista pelkoakin tämän taholta, vaikka ei niin voimakasta kuin mitä se oli talon rouvalla ja Nikolailla.

Aamiainen sujui hyvin mukavissa merkeissä, eikä ollut niin ahdistava, kuin yleensä. Pian aamiaisen jälkeen Nathaniel siirtyi ulos Nikolain kanssa, naisväen siirtyessä omiin tiloihinsa harjoittamaan kädentaitojaan, joita ainakin tyttö tulisi tarvitsemaan, jahka kasvaisi naimaikään, mihin ei kai enää kovinkaan monta vuotta menisi.

Nathaniel vietti koko aamupäivän aina päivällisaikaan asti Nikolain kanssa ulkona ja opetti tätä. Nikolai puolestaan oli halukas oppimaan ja oppikin hyvin nopeasti. Nathaniel näki miten raivokkaasti tämä takoi puumiekalla harjoitusnukkea ja saattoi hyvin arvata, kenet tämä nuken tilalle kuvitteli.

Välillä hänen oli hillittävä poikaa, ettei tämä olisi kokonaan hajottanut harjoitusnukkea kappaleiksi. Hänen olisi opastettava nuorukaista opettelemaan itsehillintää, sillä tositilanteessa voisi käydä ikävästi, jos antaisi raivolle täyden vallan. Sen hän myös sanoi Nikolaille, joka tuntui hillitsevän itseään heti.

Nathaniel päätti, että opettaisi Nikolaita aina kun Vladimir olisi poissa, sillä tämä tuskin ilahtuisi, jos tietäisi, että pojalle oli annettu keino vastustaa hänen tyranniaansa. Hetken Nathanielista jopa tuntui, että jotain tapahtuisi vielä Vladimirin ja tämän pojan välillä. Jotain, joka saattaisi tehdä Vladimirista lopun.

Hän opetti poikaa vielä joitain tunteja päivällisen jälkeen, lopettaen ajoissa, sillä tiesi Vladimirin palaavan illalla takaisin. Tai niin tämä oli sanonut, mutta tulo saattaisi kuitenkin venähtää myöhäiseen yöhön. Niin tai näin, ei Nathaniel päätti toimia varovaisesti, pitääkseen isäntänsä tyytyväisenä. Nikolai tosin näytti hivenen pettyneeltä ja siltä, että olisi mieluusti halunnut oppia lisääkin.

"Odotetaan, kunnes isäsi seuraavan kerran lähtee hoitamaan asioitaan." Nathaniel lupasi.
"Pysyisi kokonaan poissa." Nikolai tuhahti vihaisesti. "Meidän olisi parempi ilman häntä." Hän jatkoi ja toi julki ajatuksensa, joka oli jo jonkin aikaa pyörinyt hänen mielessään.
"Niinkö." Nathaniel sanoi rauhallisesti, eikä näyttänyt innostustaan pojalle.
"Niin." Nikolai sanoi ja katsoi ensimmäistä kertaa koko aikana Nathanielia silmiin. "Sinä tiedät kyllä mitä hän tekee äidille ja mitä hän haluaisi tehdä siskolleni, muttei ole vielä toteuttanut, koska minä en ole antanut." Hän jatkoi ja viha leimahti hänen silmissään ja mielipaha kävi tummana varjona hänen kasvoillaan.
"Valitettavasti tiedän. En voi välttyä kuulemasta sitä." Nathaniel vastasi ja katsoi tutkivasti poikaa.

Jälleen kerran tuo onneton palvelija kävi hänen mielessään ja hän mietti, olisiko pitänyt sittenkin jättää se mies rauhaan. Myöhäistä se nyt oli, eikä sitä voinut muuttaa.

"Miksi et tee mitään?" Nikolai kysyi syyttävään sävyyn. "Tiedän että osaisit ja pystyisit siihen." Hän lisäsi.
"Niin pystyisin, mutten voi." Nathaniel vastasi lyhyesti, eikä suostunut kertomaan syitä sille, vaikka salaa mielessään hän toki mietti miten menetellä Vladimirin suhteen, sillä ei todellakaan halunnut kokea tämän kostoa.

Nathaniel oli kuullut huhuja siitä, millaisiin julmuuksiin Vladimir halutessaan kykeni, kun halusi tuhota vihamiehensä. Sen hän jo tiesikin, että Vladimir leikitteli uhreillaan kuin kissa saaliillaan, ennen kuin tappoi tämän mahdollisimman kivuliaalla tavalla.

"Miksi et?" Nikolai tiukkasi ja piti katseensa Nathanielin silmissä.
"Älä kysy, sillä en voi vastata. Ehkä aikanaan saat tietää." Nathaniel vastasi katsoen poikaa totisena.
"Stervec!" Nikolai huusi halveksivalla äänensävyllä ja paiskasi raivoissaan miekan maahan ja juoksi sisälle.

Nathaniel oli kuulevinaan pojan itkevän, kun tämä ohitti hänet. Hän arveli, ettei poika ollut sanonut mitään kaunista ja oli siinä oikeassa.

Syvään huokaisten Nathaniel kumartui nostamaan pojan käsistään paiskaaman harjoitusmiekan maasta. Hän piteli sitä hetken käsissään ja muisteli omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan, kun hän oli itse opetellut samanlaisella kuluneella miekalla taistelemaan ja kuinka isä oli neuvonut häntä kaikessa, mitä Vladimir taas ei tulisi koskaan tekemään omalle pojalleen.

Pienen kiitävän hetken Nathaniel mietti, oliko sittenkään järin kunniakasta piilotella toisten helmoissa, kuin pahainen rotta. Eikö sittenkin olisi kunniakkaampaa kuolla taistelleen. Ehkä niin vielä kävisi, mutta sen aika ei ollut vielä.

Ajatuksiinsa vaipuneena hän vei harjoittelumiekat takaisin omille paikoilleen, jääden hetkeksi paikalleen, ennen kuin harppoi pojan perään.

Illallinen sujui hyvin hiljaisissa merkeissä. Aamulla ollut ilo ja vapautuneisuus oli kadonnut kuin taikaiskusta ja sama synkkä ja ahdistunut ilmapiiri oli palannut takaisin.

Hiljaisen illallisen jälkeen, itse kukin hävisi huoneisiinsa ja Nathaniel arveli, ettei uni saavuttaisi kaikkia, nyt kun pelonsekainen odotuskin oli palannut.

Nathaniel oli tuskin ehtinyt kunnolla nukahtaa, kun palvelija herätti hänet.

"Mitä nyt?" Nathaniel mumisi unisena ja haukotteli.
"Isäntä tahtoo keskustella kanssasi." Palvelija sanoi pahoittelevaan sävyyn.
"Eikö se voisi mitenkään odottaa aamuun?" Nathaniel kysyi, hivenen ärtyneenä siitä, että hänen untaan oli häiritty.
"Ei kuulemma voi." Palvelija vastasi.
"Hyvä on." Nathaniel sanoi ja nousi istumaan. "Sano hänelle, että tulen kohta." Hän jatkoi ja venytteli.
"Hyvä on herra." Palvelija sanoi kumartaen ja katosi.

Vasta silloin Nathaniel heräsi kunnolla ja alkoi miettiä, mitä Vladimirilla oikein mahtoi olla mielessään. Oliko tämä taas kerran joku hänen päähänpistoistaan, vai oliko tämä huomannut jotain mielestään epäilyttävää. Hänen oli myönnettävä, että toisinaan Vladimir vaikutti todella vainoharhaiselta.

Koska Nathaniel ei tiennyt, mitä hänellä olisi vastassaan ja mitä Vladimirilla oli mielessään, katsoi hän parhaaksi piilottaa yhden tikarin vaatteidensa kätköihin, että pystyisi tarpeen vaatiessa puolustautumaan.
Pieni pelonpoikanen nosti päätään hänen sisällään, kun hän antoi palvelijan johdattaa itsensä takkahuoneeseen, jossa Vladimir jo odotti.

Nathaniel näki isäntänsä rönöttävän rennosti tuolissaan ja siemailevan viiniä lasista. Pöydällä tuolin vieressä oli viinipullo, jossa oli enää puolet jäljellä. Päätellen punasta Vladimirin poskilla, epäili hän tämän siemailleen viiniä enemmän kuin tuon puolikkaan pullollisen.

"Iltaa Vladimir, te kutsuitte." Nathaniel sanoi kohteliaasti, peittäen samalla hermostuneisuutensa ja istuutui vapaaseen tuoliin.
"Ah, Nathaniel. Parahin ystäväni." Vladimir huudahti ilahtuneena, huomatessaan Nathanielin. "Ota viiniä, äläkä näytä noin happamalta." Hän kehotti ja kaatoi viiniä tyhjään lasiin, jonka ojensi Nathanielille.
"Kiitos." Nathaniel mumisi ja otti lasin vastaan. Hän näki miten miehen silmät harittivat, mikä vahvisti tämän käsitystä siitä, miten paljon Vladimir oli jo juonut. "Teillä oli jotain asiaa." Hän jatkoi, sillä halusi kovasti päästä takaisin nukkumaan, muttei noin vain voinut poistua.
"Meidän on juhlittava tekemääni sopimusta." Vladimir sanoi naurahtaen ja hörppäsi viiniä lasistaan, läikyttäen sitä päälleen.
"Sehän hyvä, mutta emmekö voisi juhlia sitä hieman parempaan aikaan." Nathaniel huomautti hienovaraisesti ja hörppäsi kohteliaasti viiniä lasistaan.
"Miksi noin nyreä?" Vladimir sanoi kulmiaan kurtistaen ja näytti hivenen loukkaantuneelta, kun Nathaniel ei ottanutkaan osaa hänen iloonsa.
"Olen pahoillani, mutta olen väsynyt ja te herätitte minut kesken unieni." Nathaniel huomautti hienoista kitkeryyttä äänessään.
"Mutta tämä on juhlimisen arvoinen asia." Vladimir sanoi, hänen äänensä alkaessa hienoisesti sammaltaa.
"Onhan se." Nathaniel myötäili Vladimiria, sillä ei halunnut kuitenkaan raivostuttaa tätä.
"Pitkään siinä meni, mutta sain kuin sainkin tehtyä meitä kumpaakin tyydyttävän sopimuksen." Vladimir sanoi hilpeänä. "Esaias on kova pala, mutta minä osasin vetää oikeista naruista ja sain hänen suostumaan. Raha kelpaa useimmille, mutta hänen suhteen piti tehdä muutamia järjestelyitä." Hän jatkoi ja Nathaniel myötäili häntä koko ajan, valmiina puolustautumaan, jos Vladimir äkkiä muuttaisi mielensä.
"Saanko tiedustella, että millaisia järjestelyitä sinä olet tehnyt?" Nathaniel kysyi, sillä epäili tokko Esaiahin kaltainen viitsisi kovinkaan kuuliainen olla kenellekään.
"Ei mitään ihmeempiä, hain vain hänen veljensä pantiksi, ihan vain suostuttelemista varten. Toki minä lupasin hänelle huomattavan summan rahaa, mutta luulen, että pantti toimii paremmin hänen suhteensa." Vladimir kertoi.
"Ja sinä luulet hänen tottelevan sinua noin vain." Nathaniel sanoi, sillä oli oppinut, ettei raha ratkaissut aina.
"Voi, kyllä hän tottelee." Vladimir sanoi yllättävän pehmeällä äänellä, josta tosin kuulsi kylmyys ja nosti sormensa pystyyn. Hän katsoi harittavin silmin Nathanielia. "Sillä jos hän kieltäytyy tai niskuroi, hän ei enää koskaan näe pikkuveljeään." Hän jatkoi.
"Miten ajattelit estää häntä vapauttamasta veljeään sinun kynsistäsi?" Nathaniel kysyi ja arveli, ettei Vladimirin kävisi kovinkaan hyvin, jos Esaias päättäisi kostaa.
"Hän ei sitä tee, sillä en kertonut hänelle, missä Ewart on, enkä aiokaan kertoa, sillä kun en enää tarvitse häntä, hoitelen molemmat pois kuvioista." Vladimir sanoi ja jatkoi. "Mutta asiaan palatakseni, minä ilmoitin hänelle minne hänen pitää milloinkin mennä, muutoin hänellä ja miehilläni, jotka hänelle annoin, on vapaat kädet sen suhteen mitä tekevät, kunhan jättävät luostarin viimeiseksi."
"Toivottavasti tämä toimii." Nathaniel sanoi ja siemaisi loput viinistään, laskien lasin pöydälle.
"Totta kai tämä toimii. Olisit hieman optimistisempi." Vladimir sanoi ja kippasi itselleen lisää viiniä lasiinsa.
"Olen pahoillani, etten juuri nyt jaksa riemuita." Nathaniel sanoi kuivasti. "Jos ette pahoita mieltänne, minä menisin mielelläni takaisin nukkumaan. Katsotaan tätä suunnitelmaasi huomenna." Hän jatkoi kohteliaaseen sävyyn.
"Hyvä on, mutta olisin toivonut teidän jäävän vielä hetkeksi." Vladimir sanoi hivenen pettyneellä äänensävyllä.
"Hyvää yötä Vladimir." Nathaniel sanoi noustessaan tuolistaan.
"Hyvää yötä." Vladimir sanoi ja jäi naukkailemaan viiniä.

Kaikki oli sujunut kuin rasvattuna ja hänen suunnitelmansa vaikutti toimivan paremmin kuin hyvin, hän mietti hiljaa. Hetken hän kuvitteli sitä hetkeä, kun hän saisi vallan itselleen. Hän todellakin raivaisi tieltään kaikki ne joista voisi koitua ongelmia ja hän aloittaisi Nathanielista.

*****

Keskellä metsää nökötti iso ja vanha rakennus, joka kuului Michael Archerille. Hän oli perinyt sen vanhemmiltaan, jotka olivat menehtyneet talven aikana sairauden ja vanhuuden heikentäminä.

Michael Archer oli metsästäjä, kuten hänen isänsä oli ollut ja hän toimi kuninkaan alaisuudessa. Tämän vuoksi hän oli paljon poissa kotoa, sillä hänen palveluksiaan tarvittiin usein.

Mielellään hän lähti, sillä viihtyi hyvin metsässä ja koska kuningas Edmund oli hänen hyvä ystävänsä. Lisäksi hän tiesi parhaat paikat, joista sai aina saalista, joskin hän vaihteli toisinaan paikkoja, jotteivät eläimet kaikkoaisi kokonaan.

Hän toi myös kotiinsa saalista, josta Johanna valmisti heille maittavia aterioita. Yksi iso hirvenruho riitti pitkäksi aikaa pienelle perheelle, joka tosin oli kasvamassa, sillä Johanna odotti toista lasta ja Minerva puolestaan kasvoi kovaa vauhtia.

Tyttö oli jo oppinut kävelemään, joten tämä oli aina menossa ja joskus Michaelista tuntui, että olisi pitänyt olla silmät selässäkin, sillä tyttö oli nopealiikkeinen. Jos hän ei ollut kyllin nopea tämä ehti sotkea itsensä takassa olevassa tuhkakassa aivan mustanharmaaksi tai karkasi ulos hätyyttämään kanoja tai tutkimaan lampea.
Onneksi sentään perheen verikoirista oli apua, sillä ne katsoivat tytön perään ja olivat kovin kärsivällisiä pienen ihmistaimen hellyydenosoituksille.

Useimmiten Johanna kuitenkin oli yksin lapsen kanssa ja koirat olivat Michaelin mukana metsällä. Mutta jotenkin Johanna kuitenkin selvisi Minervan kanssa, vaikka tämä olikin aina tekemässä jotain luvatonta ja joskus vähän vaarallista, vaikkei sitä itse tajunnutkaan.

Mutta enimmäkseen kaikki sujui hyvin ja perhe eli onnellista elämää.

Lapsia siunaantui lisää ja kasvettuaan hieman isommaksi Minerva oli äitinsä apuna ja kaitsi pienempiä sisaruksiaan tai auttoi muissa askareissa, jos äiti ei kiireiltään ehtinyt. Minerva oli silti isänsä tyttö, hivenen ehkä poikamainenkin, mutta silti vanhempiensa silmäterä.

Tyttö juoksi aina isäänsä vastaan, kun tämä tuli metsältä saalista kantaen ja Michael oli onnellinen niin lämpimästä vastaanotosta, joskaan hän ei koskaan päästänyt Minervaa mukaan, kun hän käsitteli tuomaansa saalista.
Hän katsoi, ettei se ollut sopivaa katsottavaa pienelle tytölle.

Minerva kasvoi ja hänestä tuli kaunis nuori neito, joka sai huomiota nuorilta miehiltä. Niin kovin nopeasti oli aika kulunut Michaelin mielestä, mutta hän tiesi, ettei voisi ikuisesti pitää tytärtään luonaan. Tämä oli jo naimaiässä ja siirtyisi pian jollekulle talonemännäksi.

***

Itse asiassa Minerva olikin korviaan myöden rakastunut Ewart nimiseen nuorukaiseen, jolla oli oma pajansa, sillä hän oli seppä. Oli perinyt sen vanhemmiltaan.

Se olisi kuulunut hänen vanhemmalle veljelleen Esaiakselle, mutta tämä oli antanut sen pikkuveljelleen, sillä halusi elää mieluummin vapaata elämää, kuin jatkaa edesmenneen isänsä jalanjäljissä.

joka kävikin usein vieraisilla ja toisinaan auttoi Michaelia ja hoiti hevosten kengittämisen ja kärryjen pyörien korjaamisen. Michael huomasi kyllä, miten Minerva aina tuppautui seuraan, kun nuorukainen oli paikalla. Samoin hän huomasi, että nuori mies vain yrtti kerätä rohkeutta kysyäkseen yhden elämänsä tärkeimmistä kysymyksistä.
Viimein Ewart sai kerättyä rohkeutta niin paljon, että sai pyydettyä Minervan kättä omakseen.

Michael ensin katseli nuorukaista mittaillen ja miettien, kunnes viimein myöntyi. Häntä oli huvittanut nuorukaisen ilmeet ja hivenen arka ja pelokas olemus ja sitten hymy, joka valaisi tämän komeat kasvot.

Nuorukainen kiitteli vuolaasti ja leveästi hymyillen, kunnes juoksi päätä pahkaa tulevan morsionsa luo suorittamaan kosinnan, johon Minerva vastasi myöntävästi. Joskin hetkeä hieman latisti vesisade, joka lopulta kasteli nuoret rakastavaiset litimäriksi.

***

Joitain päiviä myöhemmin vietettiin nuorenparin häät. Tuolloin sentään paistoi aurinko ja oli kaunista, eikä sade päässyt latistamaan tunnelmaa. Kaikilla oli hauskaa ja juhlat olivat kaikin puolin onnistuneet.

Ei mennyt kovinkaan kauaa juhlien jälkeen, kun Minerva ilmoitti tulevasta jälkikasvusta. Michaelista tulisi vaari. Michael oli ikionnellinen kuultuaan uutiset ja tietenkin jännitti tyttärensä puolesta. Mutta turhaan kaikki meni hyvin, joskin synnytys käynnistyi niin myöhään yöllä, ettei siihen aikaan ehtinyt ketään hakea avuksi, joten Esaias toimi kätilönä, hätistettyään ensin veljensä tuvan puolelle odottamaan.

Ewart asteli hermostuksissaan edestakaisin tuvassa ja odotti. Hän pelkäsi, että kaikki menisi huonosti ja joutui tekemään töitä, ettei olisi juossut makuukamariin joka kerta, kun kuuli Minervan huutavan.

Viimein pitkän ajan kuluttua kuului pienen vauvan itkua ja Minervan helpottunut ääni. Mutta se ei loppunut siihen, vaan Minerva sai toisenkin lapsen. Kaksoset.

Ewart kuuli Esaiaksen raskaat askelet, kun tämä saapui tuvan puolelle pieni käärö sylissään. Tuo pieni vauva näytti, jos mahdollista vieläkin pienemmältä, Esaiasin isojen käsien kätköissä.

"Onneksi olkoon sinulla on nyt tytär ja poika." Esaias sanoi ja ojensi pienen tyttövauvan Ewartille.

Ewart ei saanut sanaakaan sanottua, vaan katseli pienokaista haltioituneena. Hänen vaimonsa oli tehnyt heille jotain näin kaunista, hän ajatteli ja viimein asteli kamariin katsomaan vaimoaan ja poikaansa.

Lapset kasvoivat kovaa vauhtia ja pian alkoivat opetella uusia asioita. Samaan aikaan Minerva ilmoitti olevansa jälleen raskaana. Hän sai taas kaksoset, tällä kertaa kaksi poikaa, joten nyt perheessä oli kolme poikaa ja yksi tyttö. Vipinää riitti, mutta vanhemmista lapsista oli apua, kun nämä kasvoivat hivenen isommiksi ja he saivat katsoa nuorempiensa perään.

Elämä tuntui olevan auvoisaa ja jokainen ajatteli ettei mitään pahaa voisi koskaan tapahtua heille. Mutta, he olivat väärässä ja täysin tietämättömiä tulevasta.

****

Esaias asteli pihamaalle, kuten monesti ennenkin saapuessaan metsältä ja katseli ympärilleen. Jokin oli vialla. Oli aivan liian hiljaista.

Jopa Iisa oli vaiti ja seisoi isäntänsä vierellä, jännittyneenä ja valppaana.

Esaias pysähtyi hetkeksi ja tarkasteli taloa. Ikkunat olivat pimeinä ja ovi repsotti avoimena. Ewartin pajasta loimotti valot, mutta sekin vaikutti oudon tyhjältä ja hiljaiselta. Hän ei nähnyt veljensä varjoa häilähtelemässä pajassa, eikä kuullut jo tutuksi tullutta kilahtelua, kun Ewart hakkasi hehkuvaa rautaa uuteen muotoon. Esaias alkoi huolestua, jotain oli todella pahasti vinossa.

Jännittyneenä ja valppaana hän asteli ensin pajalle ja joutui toteamaan sen olevan tyhjillään, kuten oli jo ehtinyt päätellä. Näytti siltä, kuin Ewart olisi jättänyt työnsä kesken ja lähtenyt kovalla kiireellä, sillä työkalut lojuivat hujan hajan lattialla ja taos jota hän oli ollut työstämässä lojui kylmässä vesiämpärissä ja näytti jäähtyneen, samoin hiillos oli jo alkanut kylmetä. Esaias katseli vesiämpärissä lojuvaa nokimustaa metallinpätkää, joka jo oli saanut hieman muotoa. Hän saattoi huomata, että siitä olisi ehkä tullut kaunis miekka, jos Ewart olisi saanut tehdä sen rauhassa loppuun.

Hän tiesi, ettei Ewart jättäisi työtään mistään kovin pienestä syystä kesken, eikä ainakaan noin huolimattomasti. Jotain vakavaa oli täytynyt tapahtua, Esaias päätteli.

"Ewart?" Esaias huhuili, vaikka tiesikin jo, ettei Ewart ollut pajassaan.

Yhä huolestuneempana hän kääntyi pois pajasta ja suuntasi kulkunsa kohti päärakennusta.
Mahdollisimman vähin äänin hän asteli ovelle, jottei se, joka ehkä vielä olisi paikalla, kuulisi häntä. Hän astui sisälle tupaan, jossa paloi vain yksi kynttilä, jonka valo vain ei näkynyt ulos.
Tuon kynttilän valossa hän näki Kennethin, joka kyyhötti surkean näköisenä jonkin verisen ja repeilleen vieressä.

"Kenneth?" Esaias sanoi ja poika nousi ylös.
"Esaias setä!" Kenneth huudahti itkuisena ja juoksi tämän luokse.
"Kenneth, mitä on tapahtunut?" Esaias kysyi ja katsoi pojan kyyneleisiä kasvoja.
"Pahat miehet tulivat... ne satuttivat äitiä. Isä yritti auttaa, mutta ne satuttivat häntäkin ja veivät mukanaan." Kenneth kertoi itkien.
"Missä muut ovat?" Esaias kysyi ja hänelle alkoi hiljalleen valjeta, mitä oli tapahtunut.
"Sisko ja veljet ovat äidin ja isän huoneessa. Isä hätisti meidät sinne, mutta minä palasin takaisin, kun miehet olivat menneet." Kenneth kertoi. "Minä yritin auttaa äitiä, mutta hän ei liiku ollenkaan, eikä vastaa." Hän niiskutti.
"Mene siskosi ja veljiesi luo." Esaias sanoi raskaasti ja harppoi lattialla makaavan Minervan luokse.
"Mutta." Kenneth aloitti.
"Mene nyt." Esaias sanoi tiukalla, mutta lempeällä ja paksulla äänellä.
"Hyvä on." Kenneth sanoi ja juoksi pois.

Esaias polvistui Minervan viereen ja nosti tämän hyvin hellästi käsivarsilleen. Hän näki miten pahasti rusikoitu ja viillelty naisen kasvot olivat. Ei ollut riittänyt että ne olivat häväisseet naisen, vaan heidän oli vielä pitänyt viillellä ja puukottaakin tätä.

Hän tunsi palan kurkussaan, päätti ettei lepäisi ennen kuin saisi kiinni, sen joka tämän oli tehnyt. Hän etsisi veljensä ja pelastaisi tämän, sillä tällä oli vielä lapsensa, vaikka vaimo olikin murhattu raa'asti.

Esaias oli surullinen, sillä hän oli pitänyt kovasti Minervasta ja tämän pirteästä olemuksesta ja iloisesta luonteesta. Hän muisti miten naisen helähtelevä nauru oli täyttänyt talon ja miten tämä varmoin ottein hoiti niin lapsensa kuin miehensäkin. Ei ollut mitään, mistä Minerva ei olisi selvinnyt, paitsi tämä.

Esaias tiesi, että Ewart ottaisi tämän raskaasti ja halusi olla tälle tukena, estää tätä tekemästä tyhmyyksiä. Sisimmässään hän tiesi, että ne jotka olivat Ewartin vieneet, pitäisivät huolen siitä, ettei tämä pystyisi tekemään mitään, vaikka haluaisikin.

Hän kuuli rapinaa ja näki Iisan rapsuttavan tassullaan pöydänreunaa. Vasta silloin hän näki pergamentin palan, joka oli isketty puukolla kiinni pöytään.

Hellästi hän laski Minervan käsistään, nousi ja harppoi pöydälle. Esaias nosti irrotti puukon ja otti pergamentin käteensä.

Hän osasi jotenkuten lukea, sillä oli käynyt veljensä kanssa muutaman vuoden pyhäkoulua läheisessä luostarissa. Hitaasti hän tavasi teksti ja jäi tuijottamaan pergamenttia, jossa komeili siistin viestin lopussa synkeä sinetti.

Jos haluat nähdä veljesi elossa, teet kuten käsken.
Tule linnalle, niin keskustellaan asiasta.

Vladimir Ivanovits

Hän luki uudelleen ja rutisi pergamentin nyrkkiinsä, raivon kuohuessa sisällä. Esaias tiesi, ettei hänellä ollut vaihtoehtoa, mikäli halusi vielä nähdä veljensä elossa. Hänen oli siis mentävä, mutta sitä ennen hän halusi saattaa asiat järjestykseen. Ei hän voisi jättää veljensä lapsia yksikseen, vaan nämä kaipaisivat vielä tukea ja turvaa.

Murheen murtamana Esaias siisti Minervan runnellun ja häväistyn ruumiin niin hyvin kuin saattoi, kietoen sen tämän jälkeen pellavakankaaseen. Hän nosti pellavakankaaseen käärityn hoikan ruumiin käsivarsilleen ja kantoi ulos. Hän etsi pihamaalta kauniin paikan, jonne hän hautasi Minervan.

Tämän jälkeen hän haki lapset ja suuntasi kulkunsa Minervan isän tuvalle.

***

Michaelin perheessä vietettiin rauhaisaa iltaa, kun ovelta kuului voimakas, hätäinen koputus. Kulmiaan kurtistaen Michael nousi ja harppoi ovelle, miettien kuka siellä tähän aikaan oli tulossa.

"Esaias." Michael sanoi hämmästyneenä, kun näki kuka oven takan oli. "Mitä on tapahtunut?" Hän kysyi sitten nähdessään Minervan lapset, jotka seisoivat pelokkaina Esaiaksen takana.
"Ewart on viety väkipakolla ja..." Esaias aloitti mutta vaikeni sitten tietämättä miten jatkaa.
"Tulkaa nyt sisälle." Michael sanoi ja päästi Esaiahin ja lapset sisälle tupaan.

Tällä välin myös Johanna oli tullut tuvan puolelle, kuultuaan Esaiaksen äänen.

"Mitä on tekeillä?" Johanna kysyi katsoen huolestuneena Michaelia ja Esaiasta.
"En tiedä." Michael sanoi, vaikka vaisto sanoi, jonkin olevan pahasti pielessä.
"Ne siat satuttivat Minervaa." Esaias sanoi ja rojahti penkille istumaan sellaisella voimalla, että penkki natisi ja rutisi hänen painonsa alla.
"Satuttivat. Esaias, kerro mitä on tapahtunut." Michael sanoi ja pahat aavistukset voimistuivat hänen sisällään.

Hän pelkäsi sitä minkä tulisi kuulemaan ja yritti pitää kiinni toivosta, ettei mitään kovin pahaa olisi tapahtunut. Mutta se, ettei Minerva ollut mukana, kieli siitä, että toivoa oli hyvin vähän.

"Minä palasin metsältä ja löysin... löysin Minervan kuolleena ja Ewart oli poissa. Koko tupa oli myllätty ja näytti että siellä oli tapeltu." Esaias kertoi hiljaisena ja painoi päänsä käsiinsä.

Tuntui niin pahalta tuoda tällaisia uutisia miehelle, josta oli tullut hyvä ystävä.

"Ei." Michael sanoi ja rojahti Esaiasin viereen istumaan, Johannan nostaessa kätensä huulilleen, kyynelten vierähdellessä hiljalleen tämän poskille.
"Ne siat, jotka tupaan olivat tunkeutuneet, olivat häpäisseet Minervan ja... ja viillelleet hänen kauniit kasvonsa. Sitä oli kamala katsoa." Esaias kertoi hiljalleen, kyyneleiden kastellessa hänenkin poskensa. "En tiedä missä veljeni on, mutta ainakaan hän ei lähtenyt suosiolla niiden paskiaisten mukaan, jotka tämän tekivät."
"Minun tyttäreni." Michael sopersi hiljaa ja katsoi järkyttyneenä eteensä.

Hän ei voinut ymmärtää, miksi joku saattoi tehdä jotain sellaista niinkin viattomalle olennolle, kuin hänen tyttärensä. Eihän sitä kauaakaan ollut kun tämä oli asunut vielä kotona, ollut iloinen ja aina niin avulias ja nyt hän oli poissa. Hänen rakas tyttärensä oli poissa.

Olihan hänellä vielä kolme tytärtä ja yksi poika, mutta se ei silti toisi esikoista takaisin. Tämä oli väärin, ei niin nuoren olisi vielä pitänyt kuolla, etenkin kun tällä oli vielä perhe huollettavanaan.

"Minä lupaan etsiä käsiini sen, joka tämän teki ja pistän hänet maksamaan tekosestaan." Esaias sanoi ja pyyhkäisi lapion kokoisella kämmenellään kyyneleet poskiltaan.

Hänen suruunsa sekoittui kaiken sokaisevaa raivoa, jonka hän halusi purkaa siihen paholaiseen, joka oli rikkonut hänen pikkuveljensä perheen.

"Esaias, rauhoitu." Michael sanoi surun murtamana. "Kosto ei tuo tytärtäni takaisin, eikä auta Ewartia." Hän jatkoi ja tiesi, että lasten ja lastenlasten takia olisi yritettävä jatkaa.

Minervan lapset tarvitsisivat nyt kaiken tuen ja turvan, jonka hän vain pystyisi heille antamaan.

"Aivan sama, mutta veljeni minä haen takaisin vaikka mikä olisi. Hän ei ansaitse tällaista ja hänen lapsensa tarvitsevat häntä nyt, kun Minerva on poissa." Esaias sanoi ja Michael näki, ettei voisi kääntää itsepäisen miehen päätä, kun tämä oli päättänyt jotain.
"Esaias, jos lähdet tuolle tielle, tiedät kyllä mitä siitä seuraa, enkä halua että sinä tuhoat itsesi sen takia." Michael sanoi sovittelevaan sävyyn. "Ewartin pelastaminen on nyt ensisijalla ja ymmärrän, jos sinun itsepuolustuksesi tarvitsee tappaa, mutta älä anna raivon sokaista sinua. Luoja tietää, että minulla olisi oikeus kostaa tyttäreni kuolema, mutta minulla on perhe, jota haluan suojella siltä samalta kohtalolta, joka kohtasi rakasta tytärtäni. Tee parhaasi ja tuo Ewart takaisin, mutta älä lähde koston tielle, sillä se tie vie sinut tuhoon." Hän puhui ja toivoi, että saisi Esaiasin järkiinsä.

Hän ymmärsi kyllä, että Esaias oli raivoissaan ja halusi kostaa tapahtuneen, koska kyse oli hänen veljensä perheestä, hänen perheestä.

"Michael, tiedät varmasti mitä Vladimir tahtoo minun tekevän, mutten näe muutakaan keinoa. Mutta sinä tiedät, etten halua tehdä sellaisia tekoja, mutta se on ainoa keino vapauttaa veljeni." Esaias huokasi ja tuijotteli lapiomaisia käsiään, jotka joutuisi melko varmasti pian tahraamaan viattomien ihmisten verellä.
"Tiedän minä, mutta jotenkin yritän vielä elätellä toivoa, että olisi jokin toinen keino pelastaa veljesi." Michael sanoi ja katsoi totisena Esaiasta. "Sinä et ole murhaaja, enkä halua että sinusta tulee sellainen. Tiedänhän minä, että olet elänyt varsin vapaata ja villiäkin elämää, mutta paha sinä et ole, joten älä päästä pahaa sisällesi, vaan yritä viimeiseen asti välttää äärimmäisiä keinoja, jos joudutkin tekemään töitä Vladimirille." Hän jatkoi ja laski kätensä Esaiasin hartialle.
"Niin ajattelin, mutta luulen, että minun on pakko kuitenkin mennä muiden mukana, sillä joku saattaa laverrella Vladimirille ja veljeni käy huonosti." Esaias sanoi ja katsoi Michaelia. "Luoja tietää, etten halua sortua moisiin tekoihin, mutta pakko mikä pakko." Hän lisäsi hiljaa ahdistuneella äänellä ja nousi seisomaan.
"Tiedän, että olet hyvä mies ja minä toivon, että jos vielä kohtaamme, se tapahtuisi hyvissä merkeissä." Michael sanoi, nousten myös penkiltä. "Mitä ikinä teetkin, muista että voit tulla tänne takaisin koska vain. Pidä vain paha poissa sydämestäsi." Hän lisäsi ja puristi lujasti Esaiasin kättä.
"Kiitos." Esaias sanoi paksulla äänellä ja halasi Michaelia.

Michael ei ehtinyt sanoa mitään, kun Esaias jo katosi ulos pimeyteen.

Michael seisoi vielä tovin oviaukossa ja katsoi pimeyteen, jonne Esaias oli kadonnut. Hän toivoi koko sydämestään, ettei tämä joutuisi tekemään niitä karmeita tekoja, joita hän oli kuullut Vladimirin alaisten tekevän, Vladimirin käskystä.


*****

Päivät seurasivat toisiaan muuttumattomina Vladimirin linnakkeessa, muuttuen pian viikoiksi, kuukausiksi ja vuosiksi. Joskus Vladimir oli poissa vain päivän, joskus jopa pidempäänkin, jolloin linnakkeessa oli huomattavasti vapautuneempi tunnelma, jopa palvelijoiden keskuudessa ja sen huomasi.

Joka kerran, tuollaista vapaata suotiin linnakkeen väelle, käyttivät Nathaniel ja Nikolai sen hyväkseen, harjoitellen miekkailua ja muitakin taistelun muotoja. Nathaniel huomasi, miten nopeasti Nikolai oppi ja halusi oppia.
Vuosien kuluessa, myös Nataliesta kasvoi kaunis neito ja Nathaniel päätti, että oli aika opettaa tällekin muutama kikka, jolla puolustautua jos Vladimir päättäisikin siirtyä äidistä tyttäreen, kyllästyttyään toiseen.


Noniin, tällään tännekin muutaman pätkän, joten jatkakaatten, jos ideaa pukkaa. :)

[Nefertiti]

Päivät seurasivat toisiaan muuttumattomina Vladimirin linnakkeessa, muuttuen pian viikoiksi, kuukausiksi ja vuosiksi. Joskus Vladimir oli poissa vain päivän, joskus jopa pidempäänkin, jolloin linnakkeessa oli huomattavasti vapautuneempi tunnelma, jopa palvelijoiden keskuudessa ja sen huomasi.

Joka kerran, tuollaista vapaata suotiin linnakkeen väelle, käyttivät Nathaniel ja Nikolai sen hyväkseen, harjoitellen miekkailua ja muitakin taistelun muotoja. Nathaniel huomasi, miten nopeasti Nikolai oppi ja halusi oppia.
Vuosien kuluessa, myös Nataliesta kasvoi kaunis neito ja Nathaniel päätti, että oli aika opettaa tällekin muutama kikka, jolla puolustautua jos Vladimir päättäisikin siirtyä äidistä tyttäreen, kyllästyttyään toiseen.

Tästä Nathaniel ei pitänyt, hänen mielestään oli vastenmielistä, että isä käyttäisi valtaansa hyväkseen, tahratakseen oman lapsensa viattomuuden. Hän ymmärsi, ettei mikään tulisi koskaan riittämään Vladimirille, sillä tämä oli kyltymätön, niin vallanhimonsa kuin muidenkin intohimojensa suhteen.

Nathaniel ei voinut olla huomaamatta, kuinka Vladimir välillä hätyytti kaunista tytärtään, miten selviä tämän vihjailut olikaan. Hän ei voinut olla miettimättä, että kuinka paljon tuon paholaismaisen miehen perhe jakaisi sietää miehen inhottavaa käytöstä. Kuinka paljon pitäisi vielä tapahtua, kunnes mies menisi yli näkymättömän rajan. Sen rajan, jonka yli yksikään perhettään rakastava mies ei koskaan menisi.

Nathaniel oli melko varma, ettei Vladimir rakastanut ketään muuta kuin itseään, sillä kaikki muu oli hänelle vain välttämätön paha tai keino täyttää hänen tarpeensa, ei muuta.

Hän arveli, ettei vaimokaan sietäisi loputtomiin miehensä julmuutta, ellei sitten kuolisi tämän käsiin. Nainen oli ehkä alistunut, mutta Nathaniel aisti, että tuon sulkeutuneen kuoren alla oli voimakas tahto ja kyti viha, jota nainen tunsi miestään kohtaan. Ehkä tämä oli joskus rakastanutkin miestään, mutta se tunne oli aikaa sitten kuollut, miehen julmuuden vuoksi.

Vuodet olivat vierineet ja Nathaniel sai tämän tästä kuulla Vladimirin rosvojoukkion urotöistä tai sitten Vladimir vatvoi naisiaan. Kertoi kenen kanssa oli ollut tai kuinka oli taas onnistunut viettelemään viattoman neitosen ja viemään tältä viattomuuden.

Nathaniel oli kuuntelevinaan kiinnostuneena isäntänsä tarinoita, mutta oikeasti mietti, miten päästä tästä tilanteesta, sillä ennen pitkää isäntä saattaisi katkaista vieraaltaan kaulan jonain yönä ja sitä hän ei halunnut.
Erään erityisen hankalan illan jälkeen Nathaniel päätti, että oli aika lähteä. Ei pelkästään hänen, vaan muun perheen myös. Etenkin kun rouvalla oli myös pieni, pari vuotta aikaisemmin syntynyt lapsikin hoidettavanaan. Hän halusi lapselle paremman kasvuympäristön, kuin tuon miehen julmuuden.

Eihän tämäkään ehkä paras ratkaisu olisi ja hän voisi yhä menettää päänsä, sen vuoksi mitä oli tehnyt, mutta hän halusi tehdä kerrankin oikein ja pelastaa tämän perheen Vladimirin hulluudelta. Lisäksi hän oli alkanut pitää munkkiluostarin tuhoamista järjettömänä. Olisihan sitä oikeasti ollut parempiakin tapoja saada valta, mutta Vladimir halusi esitellä voimiaan, näyttää millaisiin julmuuksiin kykenisi.

Nathaniel halusi tehdä kerrankin oikein elämässään, sillä niin paljon vääriä valintoja hän oli tehnyt, eikä niistä koskaan ollut mitään hyvää seurannut. Tuomiolta hän ei välttyisi, sen hän tiesi, mutta halusi sentään tehdä edes yhden ainoan hyvä teon, ennen kuin niin kävisi.

Niinpä hän sitten odotti sellaista hetkeä, että Vladimir olisi poissa. Vaikein tehtävä ei ollut perheen saaminen ulos, vaan rouvan pään kääntäminen. Tämä kun oli yhä lojaali miehelleen, vaikka mitään syitä siihen ei olisi ollutkaan.

Nathanielin ei auttanut muu, kuin yrittää kaikkensa ja jos olisi pakko, hän veisi sitten vain lapset mukanaan, olisivat edes nämä turvassa. Toisaalta hänen teki pahaa ajatella, mitä Vladimir vaimolleen tekisi, jos saisi tietää. Ei, hän ei voinut sitä ajatella, sillä se oli aivan liian karmeata ajatella. Lisäksi mies todennäköisesti kaiken nöyryyttämisen ja julmuuden jälkeen tappaisi naisen kivuliaalla tavalla.

Nathaniel päätti, ettei voisi sitä sallia ja niin hän sitten meni päättäväisenä rouvan luokse.

"Tämä voi kenties tuntua teistä loukkaukselta, mutta haluaisin tietää, mitä te oikein näette miehessänne? Miksi ette haluaisi jättää häntä?" Nathaniel kysyi ja katsoi rouvaa silmiin, joista hän näki pelon.
"Se ei kuulu teille." Nainen vastasi jäisesti ja silti Nathaniel oli aistivinaan hienoista pelkoa ja kenties jotakin muutakin tämän äänessä.
"Kyllä se kuuluu. Ei nimittäin ole kovinkaan mukava kuulla joka yö, kun hän satuttaa teitä." Nathaniel sanoi. "Minusta te olette ansainneet paljon parempaa, kuin hänen julman kohtelunsa." Hän jatkoi, puhuen lämpimämmällä äänensävyllä.
"Minä... minä olen pahoillani." Rouva vastasi hämmentyneenä, sillä ei ollut kokenut ystävällisyyttä vielä kenenkään taholta, paitsi Nathanielin, joka aina oli ollut kohtelias ja hienotunteinen.
"Ei teidän tarvitse olla pahoillanne, sillä se ei ole teidän syynne." Nathaniel sanoi lempeästi. "Te olette yksi harvoja kauniita naisia, joita minulla on ollut kunnia kohdata elämäni aikana." Hän jatkoi ja tarkoitti jokaista sanaansa.
"Mutta... Tuota... Kiitos kauniista sanoistanne. Mutta minä en voi vastata teidän kysymykseenne." Rouva sanoi ahdistuneena ja hämmentyneenä.

Hän ei enää tiennyt mitä tehdä ja viileä ulkokuori alkoi säröillä. Hän oli niin kauan tottunut kuulemaan Vladimirin inhottavuuksia, jotka olivat pian häiden jälkeen alkaneet. Sitä ennen mies oli lirkutellut ummet ja lammet ja saanut itsensä kuulostamaan ihan toiselta, kuin oli.

"Hyvä rouva... Tanya. Minä voin auttaa teitä. Teillä on vielä mahdollisuus parempaan elämään, mutta teidän on myös autettava itseänne ja ajateltava lapsianne." Nathaniel huomautti lempeästi. "Te tiedätte varmasti, mitä teidän miehenne haluaa tehdä tyttärellenne ja minusta se on väärin." Hän lisäsi ja mietti, olisiko sittenkin pitänyt vielä hetki odottaa tuon asian kanssa.
"Minä tiedän kyllä, mutta en minä voi. Te tiedätte kyllä millainen hän on, hän saa haluamansa aina tavalla tai toisella." Tanya sanoi ja nyt hänen äänestään kuulsi kauhu. "Hän löytää meidät, minne ikinä menemmekin, ei häntä pääse pakoon." Hän jatkoi epätoivoisena.
"Ei löydä. Voin taata sen, sillä paikka johon ajattelin teidät ja lapsenne viedä on sellainen, johon hän ei ilman armeijaa pääse." Nathaniel rauhoitteli Tanyaa.
"Millainen paikka se sitten on?" Tanya kysyi hämmentyneenä.
"Te näette sen sitten." Nathaniel lupasi ja mietti, miten saada asiansa nuoren kuninkaan tietoon, ennen joutuisi sotilaiden kouriin.
"Mutta miten me pääsemme täältä? Hän ei koskaan päästä minua tai lapsiaan pois." Tanya sanoi huolestuneena.
"Minä järjestän asian Nikolain kanssa, sillä hänkään ei halua olla isänsä kanssa enää tekemisissä." Nathaniel sanoi ja mietti jo kiivaasti kuinka asian toteuttaisi ja tiesi, että se olisi tehtävä mahdollisimman nopeasti.

Mielellään ennen kuin Vladimir palaisi takaisin tai muutoin kaikki olisi menetetty. Tämä kun ei välttämättä antaisi enää mahdollisuutta toiseen yritykseen vaan tappaisi kaikki, jotka hänen mielestään sen ansaitsisivat.

"Onnistuuko se varmasti?" Tanya kysyi ja katsoi uusin silmin tuota punatukkaista miestä, jolta liikeni aina ystävällisiä sanoja muille. "En haluaisi, että hän kostaisi lapsilleen, minun virheitäni." Hän lisäsi ja vilkaisi tytärtään, joka näppärästi lisäsi kerroksen toisensa perään kauniiseen kuvakudokseen, jota teki huoneen toisessa nurkassa.
"Onnistuu se." Nathaniel lupasi ja päätti varmistaa, että niin kävisikin.

Hän halusi, että kaikki menisi parhain päin, vaikka se tietäisikin sitä, ettei Vladimir ikinä antaisi periksi, ennen kuin saisi perheensä takaisin.

***

Tuon keskustelun jälkeen Nathaniel pyysi Tanyaa ja tämän tytärtä pakkaamaan mukaansa vain kaiken tarpeellisen, ei mitään ylimääräistä. Tämän jälkeen hän hävisi etsimään Nikolaita, joka oli pihalla ja harjoitteli miekaniskujaan ja potkujaan jo pahoin kärsineeseen harjoitusnukkeen.

"Nikolai." Nathaniel huikkasi astellessaan tämän luo.
"Mitä nyt?" Nikolai kysyi ja lopettaen harjoittelunsa.
"Meidän on mietittävä, miten me pääsemme täältä pois, ilman että isäsi on aivan heti perässämme." Nathaniel sanoi ja tunsi tutunoloisen jännityksen leviävän raajoihinsa. Sellaisen, joka hänellä oli aina ollut, ennen hyökkäystä.
"Sinä siis päätit." Nikolai totesi ja laittoi miekan huotraan.
"Niin tein ja meidän on toimittava nopeasti, koska emme voi tietää milloin hän palaa takaisin." Nathaniel huomautti, sillä tiesi, että vaikka Vladimir antoikin joskus määräpäivän jolloin hän palaisi takaisin, ei se monesti pitänyt paikkaansa, sillä mies saattoi tulla milloin paljon aikaisemmin tai milloin viipyä jopa viikkoja.

Pari kertaa tämä oli melkein päässyt yllättämään. Onneksi tarkkasilmäinen vartija oli huomannut ja huikannut Nathanielille, joka oli äkkiä lopettanut harjoitukset Nikolain kanssa.

"Hyvä on. Lähdetään sitten heti, koska isästä ei koskaan tiedä." Nikolai muistutti.
"Sen olen huomannut." Nathaniel totesi kuivasti. "Mennään laittamaan hevoset valmiiksi, että pääsemme nopeasti liikkeelle." Hän jatkoi ja suuntasi kulkunsa talleille, Nikolain hölkätessä perässä.

Hiljaisuuden vallassa nuo kaksi valitsivat parhaimmat hevoset ja alkoivat laittaa niitä lähtökuntoon, mihin ei kovinkaan kauaa mennyt, sillä muuan palvelija saapui avuksi. Nathaniel tajusi, ettei linnakkeen henkilökuntakaan ollut erityisen mieltynyt isäntäänsä, joka saattoi olla palvelijoilleen ja muille alaisilleenkin hyvin julma, jos sille päälle sattui.

Viimein ratsut olivat valmiit ja nuo kolme taluttivat ne ulos.

"Nikolai, odota tässä, niin minä haen muut." Nathaniel sanoi ja juoksi sisälle. Eteistilassa hän törmäsi Tanyaan, joka kantoi sylissään lasta ja hänen seurassaan oli Natalie.

"Nathaniel?" Tanya sanoi kysyvään sävyyn ja katsoi hengästynyttä miestä.
"Oletteko valmiit, sillä me lähdemme nyt." Nathaniel sanoi ja katsoi kumpaakin naista.
"Olemme." Natalie sanoi ja alkoi harppoa kohti ulko-ovea, Tanyan vielä epäröidessä.
"Tanya, minä lupaan ettei hän pääse enää koskaan käsiksi teihin." Nathaniel sanoi ja katsoi naista silmiin.
"Hyvä on." Tanya henkäisi ja lähti kulkemaan Nathanielin rinnalla ulos.

Kovinkaan pitkälle he eivät ehtineet, kun yksi palvelija juoksi paikalle.

"Anteeksi herra." Palvelija sanoi hengästyneenä. "Mutta tässä on teidän eväänne, sillä matkanne lienee pitkä." Hän jatkoi ja ojensi nahkaiseen säkkiin laitetut eväät Nathanielille.
"Minä kiitän." Nathaniel sanoi hymyillen. "Mutta nyt meillä on kiire." Hän lisäsi ja suutasi ulos.

Siellä heitä kohtasi näky, jota Nathaniel ei osannut odottaa, eikä ollut uskonut koskaan tapahtuvaksi.

Nikolai ja Vladimir taistelivat rajusti. Tämä oli siis saapunut odotettua aiemmin ja yllättänyt Nikolain.
Äkkiä Vladimirin käsi heilahti, kuului ilkeä lätsähdys ja Nikolai kaatui maahan. Tämän jälkeen Vladimir harppoi kohti Nathanielia, kasvot vihasta ja raivosta niin vääntyneinä, että sitä oli kauhea katsella.

"Sinä petollinen paskiainen! Käänsit oman poikani minua vastaan!" Vladimir huusi raivoissaan.
"Ei minun sitä tarvinnut tehdä. Sinä teit sen aivan itse." Nathaniel totesi kuivasti ja kiskaisi miekkansa esille.
"En usko sitä!" Vladimir karjui ja lähestyi uhkaavasti Nathanielia.
"Paras vain uskoa." Nathaniel huomautti ja valmistautui hyökkäykseen.

Hän oli paljon kokeneempi tappelija kuin Vladimir, joka myös tiesi sen. Nathaniel kuitenkin tajusi olla varovainen, sillä tiesi Vladimir turvautuvan muihin keinoihin, jos ei muuten pärjäisi.

"Miten kehtaatkin kääntää minulle selkäsi kaiken sen jälkeen mitä olen sinun hyväksesi tehnyt, senkin kaksinaamainen valehtelija!" Vladimir huusi ja iski miekallaan.
"Minä ajattelin sinun olevan parempi mies, mutta asuttuani luonasi olen nähnyt todellisen luonteesi, enkä pidä siitä." Nathaniel sanoi ja vastasi iskuun. "En pidä siitä miten kohtelet perhettäsi, enkä siitä mitä yrität tehdä tyttärellesi." Hän lisäsi.
"Minun asiani eivät kuulu sinuun mitenkään!" Vladimir ärjäisi.
"Kyllä ne kuuluvat." Nathaniel vastasi ja painotti viimeistä sanaa. "En voi olla kuulemattakaan, kun sinä pahoinpitelet vaimoasi öisin. Enkä minä ole vielä sokeakaan, sillä näenhän itse miten yrität lähennellä tytärtäsi senkin elostelija!" Hän huusi takaisin.
"Minä teen perheelleni aivan mitä haluan ja sinulta en kysy lupaa!" Vladimir vastasi taistellen raivoisasti, niin että Nathanielilla oli täysi työ pitää mies loitolla itsestään.
"Minä näen nyt millainen sinä todellisuudessa olet. Sinä olet itse paholainen." Nathaniel sihisi ja väisteli sulavasti Vladimiria.
"Et ole itsekään sen parempi." Vladimir vastasi. "Minä tiedän, mitä sinä olet tehnyt... murhaaja." Hän jatkoi ärsyttämistään.
"Tiedän kyllä mitä olen tehnyt, mutta minä olen valmis maksamaan teostani sen hinnan, joka siitä lankeaa maksettavakseni ja tiedän ettei se ole mikään pieni summa." Nathaniel sanoi äänen värähtäessä. "Sinä sen sijaat et varmasti ole valmis maksamaan yhdestäkään tekemästäsi vääryydestä, sillä haluat pelastaa vain oman nahkasi." Hän jatkoi, sillä halusi näyttää, etteivät Vladimirin sanat vaikuttaneet häneen lainkaan.

Vladimir karjaisi niin, että se kaikui ympäri pihaa ja hyökkäsi päin Nathanielia hurjana raivosta. Hetkeen ei kuulunut muuta kuin miekkojen kalinaa ja kirouksia, kun nuo kaksi taistelivat elämästä ja kuolemasta. Viimein Nathaniel sai tilaisuuden ja tuikkasi miekkansa kaikin voimin Vladimirin olkapäähän, jolloin tämä karjui tuskasta.

Tämä ei silti tuntunut hidastavan miestä lainkaan, jolloin Nathaniel seuraavan tilaisuuden tullen iski miekkansa perän täysin voimin Vladimirin päähän, jolloin tämä lysähti selälleen pihan kivetykselle.
Nathaniel ei välittänyt jäädä ottamaan selvää siitä oliko Vladimir yhä hengissä vai ei, vaan suuntasi kulkunsa hevosille, jonne Natalie, Tanya ja Nikolai olivat jääneet.

"Lähdetään, ennen kuin tuo virkoaa." Nathaniel sanoi ja työnsi miekan takaisin huotraan ja heilautti itsensä hevosen selkään.

Nikolai nyökkäsi ja auttoi sitten äitinsä hevosen selkään, katsoen että sisaruksista pienin oli turvallisesti äidin käsissä. Tämän jälkeen hän kääntyi auttamaan sisartaan, mutta tämä oli jo noussut hevosensa selkään, joten Nikolai heilautti itsensä hevosensa selkään.

Tuo pieni ryhmä suuntasi ulos linnakkeesta taakseen katsomatta ja jatkoi eteenpäin. Ketään heistä hei huvittanut kohdata Vladimiria, sillä tämä todennäköisesti, jos oli selvinnyt, oli raivoissaan Nathanielin tempauksen vuoksi.
Nathaniel puolestaan halusi päästä kuninkaanlinnalle mahdollisimman pian, sillä sen muurien sisällä he olisivat paremmassa turvassa kuin missään muualla. Ei edes Vladimir ollut niin hullu, että aikoisi noin vain hyökätä kuninkaanlinnaan, jossa häntä odottaisi parhaista parhaat sotilaat, joilla oli pitkä koulutus takanaan.

Nuo sotilaat eivät antaisi periksi, vaan taistelisivat kuolemaan asti, suojellakseen kuningastaan ja kuningatartaan.


****

Kuningashuoneessa vietettiin iloista aikaa, sillä kuningaspari oli viimein saanut toivomansa pojan, joka epäilemättä jatkaisi isänsä jalanjäljissä, kunhan sen aika tulisi. Etenkin Maria oli onnellinen lapsenlapsistaan, eikä jättänytkään väliin yhtään hetkeä olla heidän kanssa.

Silti toisinaan hän toivoi, että Erik olisi voinut olla hänen kanssaan ja jakaa nämä hetket. Nuo mietteet saivat hänet hetkittäin surulliseksi, mutta pian se meni ohi, kun pienet prinsessat ja prinssi toivat iloa hänen elämäänsä. Kuinka voisi olla surullinen, pienen lapsen vilpittömän hymyn nähdessään, hän ajatteli.

Vuodet vierivät rauhallisina eteenpäin ja Maria nautti tästä kaikesta, vaikka alkoikin tuntea iän painavan jäseniään.
Joitain vuosia pienen prinssin syntymän jälkeen, he saivat kuulla, että apotti Luukas oli nukkunut pois. Hän olikin ollut jo varsin iäkäs, mutta silti tieto tuli yllätyksenä, sillä mies oli ollut yksi Erikin ainoista ystävistä.

Veli Ignatius oli vanhimpana ottanut luostarin johtaakseen, vaikkei hän apotti ollutkaan. Ehkä vielä ajan kanssa, jos luoja soisi, tämä sanoi aina seesteisesti, kun asia tuli puheeksi. Maria, Edmund ja Elisabeth kävivät mahdollisimman usein luostarilla, sillä se oli heille tärkeä paikka ja se oli ollut tärkeä paikka Erikille. Lisäksi Ignatius oli perheen luotettu ystävä ja häneltä oli helppo pyytää neuvoja ja apua hengenasioissa.

Vaikka pienessä valtakunnassa asiat olivatkin kunnossa, alkoivat hiljalleen synkät pilvet kerääntyä kauniille taivaalle, sillä huolestuttavia uutisia oli kantautunut suojamuurien sisäpuolelle ja pian myös Edmundin korviin.
Hänellä oli paljon töitä, sillä valtakunnan asiat vaativat hänen huomiotaan, joten hän ei alkuun pannut paljoakaan painoa huhuille, antoi niiden jäädä omaan arvoonsa. Hän hoiti huolellisesti niin oman valtakuntansa sisäisiä asioita, jotta alaisilla olisi kaikki hyvin ja valtakunta kukoisti paremmin kuin koskaan ennen.

Edmundista oli tullut pidetty valtias, hänen oikeamielisyytensä, lempeytensä ja perusteellisuutensa tähden. Hän kun halusi varmistaa että asiat olivat tosiaan niin kuin asianomaiset ne esittivät, sillä ei halunnut että kukaan joutuisi jonkun pahantahtoisuuden, kateuden tai muun juonittelujen takia vankityrmiin.

Hän myös piti hyvää huolta suhteistaan muiden maiden valtiaisiin, sillä halusi vältellä sotia viimeiseen asti ja pitää sen aivan viimeisenä keinona, jos sopua ei saataisi aikaan. Hänellä siis oli hyvät välit moneenkin valtiaaseen, joka puolestaan toi mukanaan niitäkin, jotka halusivat asioiden olevan toisella tolalla.

Mutta Edmund oli tarkka asioissaan ja turvasi perheensä, sekä itsensä niin, ettei häneen päässyt niin helposti käsiksi. Hän halusi, että hänen perheellään olisi paljon onnellisempi elämä, kuin millaisen Erik oli saanut.
Yhä enemmän huhuja väkivaltaisista hyökkäyksistä kantautui Edmundin tietoon ja ensin hän ajatteli juttujen olevan vain vanhojen akkojen puhetta, kunnes eräänä aamuna linnaan saapui resuinen mies, jonka kasvot oli rusikoitu kovakouraisesti, niin että tämä hyvä jos näki mitään turvonneiden silmäluomien takaa.

Vahtivuorossa ollut Marcus huomasi miehen ensin ja asteli tämän luo, varmistaakseen ettei kyse ollut minkäänlaisesta väijytyksestä, sillä sellaistakin oli tapahtunut, kun moni taho ja vähemmän kunniallinen kansalainen halusi päästä käsiksi vallan kahvaan tai kultaan ja jalokiviin, jotka oli hyvässä kätkössä linnan sisällä.

"Millä asioilla te täällä liikutte?" Marcus kysyi mieheltä, estäen samalla tämän pääsyn linnaan.

"Herran tähden auttakaa." Mies sai sanotuksi ja kohotti anovan katseensa Marcukseen. "Minä olen menettänyt kaiken... ne roistot... ne tulivat yöllä ja polttivat koko talon." Mies puhui katkonaisesti ja katseli hermostuneena ympärille, kuin olisi odottanut jonkun hyökkäävän kimppuunsa.

"Ketkä hyökkäsivät?" Marcus kysyi ja alkoi aavistella pahaa.
"Iso mies ja hänen joukkionsa. Kuin paholainen hän oli." Mies sopersi. "Minä menetin perheeni, kotini... kaiken." Hän jatkoi ja purskahti katkeraan itkuun.
"Iso mies?" Marcus kysyi, eikä oikein käsittänyt mistä mies oli puhunut.
"Niin. Ei kukaan tiedä hänen nimeään, mutta iso hän on. Iso kuin karhu." Mies selitti ja pyyhki naamaansa likaiseen tunikan hihaan. "Minä pyydän, auttakaa, sillä muutoin lisää perheitä menettää henkensä heidän käsissään. Minä en ole ainoa, joka on tämän kohdannut ja tuskin tulen olemaan." Hän lisäsi ja katsoi anoen Marcusta.
"Hyvä on, seuraa minua." Marcus sanoi ja saattoi miehen suureen saliin ja pyysi tätä odottamaan vähän aikaa.

Hän painui juoksujalkaa hakemaan Edmundia, sillä katsoi asian kuuluvan tälle ja koska Edmund yleensäkin oli niin hyväsydäminen, että auttoi hädänalaisia aina, jos heitä linnalle saapui.

"Anteeksi, että joudun herättämään teidät näin aikaisin, teidän armollinen korkeutenne." Marcus sanoi herätettyään Edmundin.
"Ei se mitään." Edmund mumisi ja haukotteli. "Mikä sinut lennätti tänne?" Hän kysyi sitten ja katsoi Marcusta kysyvänä.
"Eräs mies haluaa tavata teidät." Marcus sanoi ja selitti nopeasti, mitä mies oli hänelle kertonut.
"Kertokaa, että tulen heti." Edmund sanoi ja paiskasi peiton päältään.
"Kyllä teidän armollinen korkeutenne." Marcus sanoi kumartaen ja paineli takaisin suureen saliin, jossa resuinen mies yhä odotti. "Kuningas saapuu tuota pikaa ja kunhan asianne saadaan hoidettua vien teidät sairastupaan, sillä nuo haavat näyttävät ikäviltä." Marcus sanoi miehelle ystävällisesti.
"Minä kiitän." Mies sopersi hiljaa ja katsoi nuorta sotilasta onnettomana.

Ei kestänytkään kauaa, kun Edmund saapui saliin.

Mies, jonka Marcus oli istuttanut puisen pöydän ääreen, nousi ylös kumartaakseen, kuninkaalle, kun Edmund esti sen ja pyysi ystävällisesti miestä istuutumaan takaisin.

"Istukaa vain." Edmund sanoi ja tarkasteli miestä istuutuessaan tätä vastapäätä.
"Mutta..." Mies sopersi.
"Antaa muodollisuuksien nyt olla, teidän asianne on selvästi tärkeämpi, kuin turhantärkeät käytöstavat." Edmund sanoi rauhoitellen. "Oletteko saaneet syödäksenne?" Hän kysyi sitten ja tarkasteli laihaa resuista miestä, joka näytti murtuneelta.

Tässä oli jotain hyvin samaa, kuin isässä oli ollut, hän ajatteli ja ohjasi miehen pöydän ääreen. Hän kääntyi Marcuksen puoleen ja pyysi tätä hakemaan keittiöstä miehelle jotain syötävää ja juotavaa.

"Minä kiitän, teidän armollinen korkeutenne." Mies sanoi ääni väristen liikutuksesta. "Te olette juuri niin hyvä, kuin mitä teistä on kerrottu." Hän jatkoi ja kumarsi kohteliaasti.
"Sepä on kauniisti sanottu." Edmund sanoi hyväntahtoisesti. "Tahtoisitteko kertoa mitä teillä oli asiaa." Hän pyysi kohteliaasti.
"Ne tulivat aivan yllättäen. Ei mitään varoitusta ja ne siat tappoivat lapseni ja raiskasivat vaimoni, ennen kuin tappoivat hänetkin." Mies kertoi kyyneleiden vierähdellessä hänen poskilleen. "He veivät mukanaan kaiken vähänkin arvokkaan, mikä ei ollut kovin paljoa ja sitten he sytyttivät pienen talomme tuleen. Minut he hakkasivat ja jättivät liekkien keskelle kuolemaan." Hän jatkoi ja painoi päänsä käsiinsä.

Edmund katsoi miestä myötätuntoisena ja mietti, millainen oli se ihminen, joka saattoi tehdä tällaista.

"Minun taitaa olla aika puuttua asiaan." Edmund sanoi, sillä tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän sai tällaista kuulla. "Mutta te syötte ja juotte nyt ja sen jälkeen Marcus saattaa teidät sairastuvalle saamaan hoitoa. Te saatte olla vieraanani juuri niin kauan kuin haluatte.." Hän lupasi, sillä ei hänellä ollut sydäntä häätää miestä poiskaan, kun tämä oli joka tapauksessa menettänyt kaiken, eikä tällä edes ollut enää paikkaa minne mennä.
"Minä kiitän teitä, oi jalomielinen korkeutenne." Mies sanoi kiitollisena. Hän tiesi nyt, että heillä todellakin oli kuningas, joka pitäisi huolta kansastaan. "Minä vain haluan, että ne ihmishirviöt joutuisivat maksamaan teoistaan, joita ei voi edes sanoin kuvata." Hän jatkoi nyyhkäisten.
"He joutuvat oikeuden eteen, sen voin taata." Edmund sanoi äänellä, josta kuulsi peräänantamattomuus. Hän ei lopettaisi, ennen kuin koko joukkio saataisiin kiinni ja tilille tekosistaan. Silti, jokin häiritsi häntä, sillä ei tuollainen joukkio ryöstelisi köyhiä, kun varakkaampiakin kohteita olisi tarjolla. "Marcus." Hän sanoi sitten ja kääntyi tämän puoleen.
"Niin, herrani." Marcus sanoi ja painoi päänsä pieneen kumarrukseen.
"Haluan tietää enemmän tästä porukasta, sillä jokin ei nyt täsmää." Edmund sanoi. "Lisäksi toivoisin, että kokoaisit jonkinlaisen ryhmän etsimään noita roistoja. Heidän touhunsa on lopetettava alkuunsa tai tietyt tahot saavat päähänsä, etten minä pystykään hallitsemaan, niin kuin pitäisi." Hän jatkoi. Enemmän hän kuitenkin huolissaan oli alaisistaan, kuin siitä miltä näyttäisi ylimystön silmissä. Hän antoi piunpaut moiselle, sillä tiesi millaista köyhän elämä oli.

"Kyllä herrani, heti herrani." Marcus sanoi ja kumarsi. "Jos teille suinkin sopii, niin ottaisin yhteyden erääseen ystävääni, josta olisi apua. Hän on metsästäjä ja toimii teidän alaisuudessanne, teidän korkeutenne." Hän jatkoi.
"Tietenkin, miksen itse sitä tullut ajatelleeksi. Etsi hänet käsiisi ja kerro, että jos hän vain suinkin ottaa asian hoidettavakseen, odottaa häntä ruhtinaallinen palkkio." Edmund sanoi tyytyväisenä.
"Sen teen mitä pikimmin, herrani." Marcus sanoi, kumarsi ja katosi suorittamaan annettuja tehtäviä.

Ensimmäisenä Marcus päätti lähteä ystävänsä luo, sillä mitä nopeammin hän toimisi, sitä nopeammin saisi nuo roistotkin satimeen ja mikä siihen paremmin sopisi, kuin metsästäjä.

***

Ilma suhisi ja vinkui hänen korvissaan, kun hän kiisi hevosen selässä nopeinta tietämäänsä oikoreittiä pitkin kohti herra Archerin tilaa.

Ei kestänytkään kovin kauaa, kun Marcukselle tuttu rakennus tuli jo näkyviin. Ei mennyt kovinkaan kauaa, kun hän jo pysäytti ratsunsa aidan luona ja talutti eläimen aidan toiselle puolelle, sitoakseen sen sopivaan paikkaan odottamaan.

Melkein samassa, kun hän oli astunut portista sisälle, juoksi häntä vastaan kolme isokokoista koiraa raikuvasti haukkuen. Kun koirat tunnistivat tulijan, ne kieppuivat häntä heiluen ja iloisesti haukahdellen Marcuksen ympärillä, rapsutuksia odottaen.

"Mukava nähdä teitäkin." Marcus sanoi iloisesti ja rapsutti vuoron perään jokaista koiraa.
"Terä, Aada, Iisa! Tänne!" Kuului matalaääninen käsky ja koirat juoksivat häntä ilmaa vispaten kutsujan luo.

Marcus katsoi äänen suuntaan ja näki isokokoisen miehen, jonka vierelle koirat asettuivat siivosti istumaan. Hymy levisi miehen kasvoille, kun tämä tunnisti tulijan.

"Marcus, mikä sinut tänne lennätti?" Michael kysyi ja katsoi vanhaa ystäväänsä hymyillen.
"Kuninkaan asiat." Marcus vastasi ja sidottuaan viimein hevosensa, harppoi Michaelin luo.
"Kuninkaan asiat?" Michael kysyi ja katseli mietteliäänä ystäväänsä.
"Olen pahoillani, että joudun sinua näin häiritsemään, mutten tiennyt ketään toista, joka pystyy jäljittämään, mitä vain ja nopeasti, niin kuin sinä." Marcus sanoi.
"Nyt sinä liioittelet." Michael naurahti ja ohjasi Marcuksen tuvan puolelle istumaan.
"Ja sinä olet vaatimaton, kuten aina." Marcus naurahti ja katsoi ystäväänsä.

Vasta nyt hän tummat varjot miehen silmien alla ja kenties ahavoituneisiin kasvoihin oli ilmaantunut muutama ylimääräinen ryppy. Mitä oli tapahtunut, hän huomasi miettivänsä ja huomasi, että jotain oli toisin. "Kuinka olet voinut?" Hän kysyi sitten, ikään kuin tunnustellen.

"Hyvinhän minä." Michael sanoi, mutta vaikeni sitten. Ei ollut vielä kovin helppoa jutella tapahtuneesta, kun siitä ei vielä kovin pitkää aikaa ollut.

Marcus oli vaiti ja katseli kulmat hivenen kurtistuen ystäväänsä. Jotain oli tapahtunut, jotain vakavaa, josta Michael ei selvästikään halunnut keskustella.

"Se on hyvä kuulla." Marcus sanoi ja jatkoi sitten. "Niin se asia, jonka vuoksi tulin. Kuningas tosiaan tarvitsisi nyt kipeästi kaltaistasi jäljittäjää ja koska olet paras jonka tiedän, tulin pyytämään sinua."
"Ja mitähän minun olisi jäljitettävä?" Michael kysyi.
"Eräs rosvojoukkio, joka on nyt terrorisoinut pidemmän aikaa lähialueita ja lähikylien asukkaita." Marcus sanoi ja kertoi sen minkä tiesi. Kesken kaiken hän vaikeni ja jäi tuijottamaan Michaelia, jonka kasvoilta väri oli paennut. "Michael?" Hän kysyi ja katsoi huolestuneena ystäväänsä.
"Vaikken halunnutkaan kertoa erästä asiaa, on minun näemmä pakko siitä kertoa." Michael aloitti ja katsoi Marcuksen huolestuneita kasvoja.
"Mitä ja miten se liittyy tähän?" Marcus kysyi hämmentyneenä.
"Kuulet sen kohta ja se liittyy tähän kaikin tavoin." Michael huokasi ja alkoi kertoa.

Mitä pidemmälle hän eteni, sitä vakavammiksi Marcuksen kasvot kävivät.

"Sinä siis tunnet miehen, tämän Esaiasin, joka johtaa tuota joukkiota." Marcus kysyi, eikä oikein tiennyt miten suhtautua asiaan.
"Niin, mutta hän ei ole paha, eikä hän halunnut tuohon joukkoon ensinkään. Hänet on pakotettu siihen." Michael kertoi ja suru tyttären kuolemasta nousi pintaan voimakkaana hyökynä. "Minähän kerroin, että se liero, Vladimir vangitsi Ewartin ja kiristää sillä Esaiasia." Hän jatkoi.
"Ymmärrän." Marcus sanoi, vaikka sitä olikin vaikea uskoa. "Mutta hän on silti yhtä syyllinen kuin ne muutkin siinä porukassa ja joutuu maksamaan saman hinnan niistä teoista, mitä se joukkio on tehnyt." Hän jatkoi.
"Tiedän." Michael sanoi ja painoi katseensa alas. "Hän on silti hyvä mies. Ainakin se oli, jonka minä tunsin Tavallaan minä ymmärrän häntä, sillä menisin itsekin vaikka maailman ääriin, jos kyse olisi vaimostani tai lapsistani." Hän jatkoi.
"Ymmärrän." Marcus toisti. "Mutta tuo joukkio on saatava kiinni ja oikeuden eteen, ennen kuin asiat menevät liian huonosti."
"Tiedän ja olen valmis auttamaan, vaikka teenkin sen raskain sydämin." Michael sanoi. "Haluan itse ottaa hänet kiinni, enkä usko, että hän kenellekään muulle antautuisikaan. Annathan minun hoitaa tämän omalla tavallani?" Hän pyysi ja toivoi, että voisi tehdä jotain Esaiasin hyväksi, vaikka tilanne vaikuttikin toivottomalta ja hän tiesi, että miestä odotti kuolemantuomio tehdyistä teoista.
"Hyvä on, se käy." Marcus sanoi, sillä olisi valmis itsekin tekemään samoin, Michaelin suhteen, jos tilanne sellainen joskus olisi.
"Minä kiitän." Michael sanoi ja syvä huokaus karkasi hänen huuliensa välistä. "Tämä on ollut raskasta aikaa, eikä ikävä hellitä koskaan, mutta minäkin haluan kovasti kiinni ne ihmishirviöt, jotka niin julmasti kohtelivat tytärtäni ja häpäisivät hänen ruumiinsa. Ne ihmispaholaiset eivät ole sen arvoisia, että kelpaisivat edes koiran ruuaksi." Hän ärisi ja hetken paloi raivon tuli hänen silmissään.
"Luulen, että saamme ison joukon värvätyksi, sillä taitaa olla monia, jotka haluavat saada kiinni ne roistot." Marcus sanoi.
"Älä kuitenkaan unohda, että heitä johtaa se liero, Vladimir. Hänen päänsä minä haluan vadille tästä hyvästä, mutta sitä ennen hän saakoon kokea saman tuskan kuin uhrinsa." Michael sanoi kasvojen ilmeiden koventuessa. "Se heittiö ei ansaitse elää." Hän lisäsi.
"No siitä me emme voi päättää ja minun on tuo seikka ilmoitettava kuninkaalle, jotta hän tietää varautua siihen, että Vladimir voi yrittää jotain konnuutta, jos tajuaa juonensa tulleen ilmi. Tosin en kyllä tiedä, mitä hän oikein yrittää saada aikaiseksi sillä, että kiusaa viattomia ihmisiä." Marcus sanoi.
"Tulen mukaasi ja otan koirat myös. En nimittäin tiedä ketään kenen koiralla olisi parempi nenä, kuin näillä veitikoilla." Michael sanoi ja näytti piristyvän hieman. "Minun on vain ensin hyvästeltävä perheeni, mistä tulikin mieleeni, että olisin ikuisesti kiitollinen, jos saisin jotain suojaa perheelleni, sillä ei minun tyttäreni pojista ole mitään vastusta, jos ne ihmispaholaiset päättävät hyökätä." Hän jatkoi sitten.
"Tietenkin. Luuletko, että jättäisin sinut suojatta. Minulla itsellänikin on pieni perhe, joten ymmärrän erittäin hyvin huolesi." Marcus sanoi. "Jos alkaa oikein huonolta näyttää, perheesi hoidetaan turvaan linnanmuurien sisäpuolelle." Hän lisäsi.
"Kiitos oikein paljon." Michael sanoi ja ojensi kätensä Marcukselle, joka tarttui siihen ja puristi lämpimästi.
"Ei kestä, kuomaseni." Marcus sanoi ja asteli ulos odottamaan Michaelia. Hän halusi olla hienotunteinen ystäväänsä kohtaan ja antaa tälle rauhan toimittaa perheensä hyvästelyn, ilman ylimääräistä silmäparia.

Kesti tovin jos toisenkin, jonka Marcus vietti koirien parissa, ennen kuin Michael viimein asteli ulos, Johanna perässään.

"Olethan varovainen." Johanna pyysi ja jäi ovelle seisomaan.
"Ainahan minä olen varovainen." Michael lupasi, vaikka aavistelikin, ettei noita lurjuksia saisi kiinni ilman taistelua, joskin Esaias saattaisi antautuakin ilman vastarintaa.

Mutta jotenkin hän aavisteli, että jotain vielä tapahtuisi.
Hän halasi vaimoaan lujasti ja painoi mieleensä hennon miellyttävän tuoksu, jolle Johanna tuoksui ja tämän kasvot ja jokaisen pienenkin yksityiskohdan niistä, jotta muistaisi ne aina. Että voisi niitä iltasella muistella, jos siihen vain jäi aikaa, jota hän epäili, ettei heillä kovin runsaasti ollut.

Viimein hän oli valmis ja painui taakseen katsomatta talliin hakemaan hevosensa. Tämän jälkeen hän nousi ratsunsa selkään ja antoi koirilleen käskyn seurata ja ne juoksivat hevosten perässä häntä heiluen, sillä ne tiesivät että tämä tarkoitti aina hyvää metsästystä, olipa saalis mitä tahansa.

Ilta oli jo vaihtumassa pimeäksi yöksi, kun Marcus ja Michael saapuivat linnalle. Marcus johdatti Michaelin suureen saliin, jossa kuningas Edmund jo odottikin, mutta hän ei ollut yksin.
Lucius oli hänen seurassaan, samoin kolme muuta miestä.

Lucius istui ääneti paikallaan ja katseli uteliaana tulijoita. Kaksi muuta miestä seisoi paikallaan kuin vartijat, jotka odottivat käskyä, kolmannen seisoessa hieman sivummassa ja näyttäen hyvin nöyrältä ja katuvalta, joskin näytti siltä, kuin se ei olisi aivan kokonaan ulottunut silmiin asti.

****

Marcuksen lähdettyä, Edmund alkoi suorittaa kaikenlaisia järjestelyitä, alkaen Ebenezeriksi paljastuneesta miehestä, joka sai linnasta itselleen majoituksen niin pitkäksi aikaa, kun tämä halusi jäädä. Lisäksi Ebenezerille lahjoitettiin uusi puhdas vaatekerta ja sairastuvan henkilökunta puhdisti ja sitoi hänen saamansa haavat ja kolhut.

Ebenezerin olo kohentuikin hieman tämän jälkeen ja hiukan lisää, kun hän sai syödäkseen. Mies oli kiitollisuutta tulvillaan ja halusi hyvittää Edmundille kaiken, mitä tämä oli hänen hyväkseen tehnyt.
Suru ei silti väistynyt, eikä tulisi koskaan väistymään.

Kun miehen asia oli saatu hoidettua, alkoi Edmund tekemään muita järjestelyitä. Hän arveli, että oli paras täyttää sairastuvan varastot varmuuden vuoksi, sillä yhteenottoja voisi varmasti tulla ja vähintäänkin lisää tuon roskajoukon uhreiksi joutuneita, jotka tarvitsisivat huolenpitoa ja hoitoa.

Myös vartiointi tuplattiin, sillä Edmund jotenkin vaistosi, että tuo joku, joka ehkä ohjaili roskajoukkoa, varmasti saattaisi pian ottaa kohteeksi linnan ja sen lähialueet. Hän tuskin ehti nähdä Birgittaa ja sisartaan hoidellessaan asioitaan ja lähetellessään viestejä menemään lähialueiden pieniin linnoituksiin, joiden sotilaat hän määräsi suojelemaan kylien asukkaita tuolta roskajoukolta.

Vasta puolenpäivän maissa hänellä oli vähän enemmän aikaa, jolloin hän vietti aikaansa vaimonsa ja lastensa kanssa. Hän halusi lapsilleen kunnollisen tulevaisuuden, halusi heille valtakunnan, jossa olisi mahdollisimman vähän levottomuuksia.

Hän ei halunnut huolestuttaa Birgittaa, joten hän kertoi mahdollisimman vähän tuosta rosvojoukkiosta, joka terrorisoi valtakuntaa.

Tuon lyhyt hetki Birgitan seurassa sai hänet jaksamaan töiden alla, jotka jo hiljalleen alkoivat jättää uurteita nuoren miehen kasvoihin. Edmund tiesi kyllä vastuunsa ja kantaisi sen hamaan loppuun asti, mutta oli hänelläkin hetkiä, kun hän toivoi, että olisi voinut olla ihan tavallinen maanviljelijä.

***

Päivä eteni ja alkoi hiljalleen kallistua illaksi. Edmund kutsutti Luciuksen paikalle, sillä halusi keskustella tämän kanssa asiasta, saadakseen toisenkin mielipiteen ja ehkä uusia näkökulmia asiaan. Lisäksi hän lähetti toisen vartijan hakemaan linnan tyrmistä ne kaksi miestä, jotka oli sinne lähettänyt isän hautajaisten jälkeisenä iltana.

Edmund jäi yksin ja nosti katseensa, kun kuuli oven avattavan. Hän ajatteli ensin, että sieltä olisi tulossa Lucius, mutta hän hämmentyi kun ovenraosta siilautuvassa valossa seisoi huppuun ja viittaan verhoutunut hahmo. Hän nousi seisomaan valtaistuimeltaan, jossa hän oli mietteisiinsä vaipuneena istunut, käsi miekankahvalla ja tuijotti tuikeasti tulijaa.

"Seis, ei enää askeltakaan edemmäksi." Edmund käski ja sormet puristivat miekankahvaa tiukasti. Vielä hän ei kuitenkaan vetänyt.

Yllättäen tuo hahmo nosti hupun päästään ja laskeutui polvilleen, kuin armoa anoakseen. Edmund tunnisti miehen ja tämän punaiset hiukset.

"Teidän armonne, minä tulin tänne antautuakseni ja koska minulla olisi tietoja, joita te ehkä kaipaatte." Nathaniel sanoi ja katsoi nuorta kuningasta anoen.

Hän tarkoitti jokaista sanaa, sillä oli tullut siihen tulokseen, että Vladimir oli niin paha, että tämä voisi olla itse paholainen lihaksi ja vereksi muuttuneena.

Hän ei enää halunnut olla mukana miehen juonitteluissa. Oli aika valita puolensa ja hän halusi kerrankin tehdä oikein, sillä tähän asti hän oli vain tehnyt vääriä valintoja, joiden palkka olisi ennen pitkää kuolema.

"Olen pahoillani, että jouduin tekemään tällä tavoin, mutta tämä oli ainoa keino päästä teidän puheillenne, teidän armollisuutenne." Nathaniel sanoi ja painoi päänsä nöyrään kumarrukseen.
"Saanko kuulla asianne, ennen kuin pyydän vartijani tänne." Edmund käski ja katsoi Nathanielia tiukasti.
"Tämä on mennyt liian pitkälle. Vladimir on mennyt aivan liian pitkälle ja siitä on tultava loppu." Nathaniel aloitti, hengähtäen syvään. "Tiedän kyllä, etten minäkään ole mikään syytön mies, mutten voi antaa hänen jatkaa." Hän puhui ja alkoi näyttää hermostuneelta.
"Mitä hän sitten on tehnyt?" Edmund kysyi epäluuloisena.
"Hän on kaikkien niiden hyökkäyksien takana ja hän aikoo tuhota munkkiluostarin." Nathaniel kertoi ja painoi katseensa maahan, hän voinut enää katsoa Edmundia silmiin.
"Mitä!" Edmund huudahti ja nousi seisomaan niin nopeasti, että pudotti kankaan alas valtaistuimeltaan. "Mitä sinä oikein yrität sanoa?" Hän kysyi raivoisana ja astahti kohti Nathanielia.
"Olkaa niin hyvä ja uskokaa minua. Se on hänen suunnitelmansa." Nathaniel pyysi ja tunsi ensi kertaa pelkoa ja katumusta.
"Sinun on paras puhua totta, tai annan pistää tuomiosi käytäntöön heti." Edmund sanoi ja mulkoili Nathanielia tuimasti.
"Minä puhun totta. En kestänyt enää, sitä mitä hän on tekemässä. En voi enää ottaa niitä viattomia ihmisiä tunnolleni." Nathaniel sanoi "Olen niin pahoillani." Hän lisäsi hiljaa ja tajusi nyt miten paljon hänen tekonsa oli tuon nuoren kuninkaan elämään vaikuttanut.
"Olen hyvilläni, että tulit kertomaan, mutta kuten sanoin, jos puheesi ilmenevät valheeksi tai juonitteluksi, sinua odottaa kivulias kuolema, joka pannaan täytäntöön mitä pikimmin." Edmund sanoi hivenen rauhoittuneena, mutta ääni yhä raudanlujana.

Hän ei ollut heti valmis luottamaan mieheen, joka oli yrittänyt riistää hänen henkensä ja joka oli riistänyt kahden hienon miehen hengen ja ties mitä muuta sitä ennen.

"Minä ymmärrän, teidän ylhäisyytenne ja olen valmis vaikka kuolemaan, jos sanani osoittautuvat vääriksi." Sir Nathaniel sanoi ja tiesi nyt, että hänen oli hyvitettävä nuorukaiselle tämän isän kuolema ja näin se kävisi parhaiten.
"Ja minä olen valmis kuuntelemaan, joten annahan tulla. Milloin Vladimir haluaa roskajoukkonsa iskevän luostariin, mikäli siis olet puhunut totta." Edmund sanoi, ollen yhä varuillaan.
"Hän ei ilmaissut sitä minulle missään vaiheessa. Sanoi vain, että sitten kun aika on kypsä." Nathaniel kertoi.
"Harmillista." Edmund sanoi ja alkoi astella edestakaisin.
"Todellakin." Nathaniel sanoi ja muisti sitten. "Minulla olisi yksi pyyntö, jos te vain haluaisitte sen kuulla ja ymmärrän kyllä, jos ette halua minun hyväkseni mitään tehdä." Hän jatkoi.
"No, anna tulla." Edmund tokaisi.
"Kun lähdin, sai pitkällisen suostuttelun jälkeen Vladimirin vaimon, pojan ja tyttären mukaani. He odottavat pihalla ja minä toivoin, että jos te olisitte heille niin suopea ja tarjoaisitte heille turvapaikan, sillä se mies on oikea hirviö heitä kohtaan." Nathaniel selitti nöyränä.
"Tietenkin se käy, sillä he ovat viattomia, eivätkä millään lailla osallisia Vladimirin toimiin." Edmund sanoi ja tiesi, ettei hänen isänsäkään olisi kääntänyt selkäänsä niille, jotka tarvitsivat apua. "Se vain, ettei Vladimir ihan taida pitää tästä tempauksestasi." Hän lisäsi.
"Ei, en usko, että olen enää tämän jälkeen hänen ystävänsä." Nathaniel myönsi ja tiesi, että jos hänen ja Vladimirin tiet vielä risteäisivät, se ei kävisi verettömästi, sillä Vladimir oli hyvin kostonhimoinen ja julma, eikä varmasti antaisi moista röyhkeyttä anteeksi. "Hän todennäköisesti haluaa hakata minut pieniksi palasiksi ja syöttää ne koirille." Hän lisäsi ja värähti jo pelkästä ajatuksesta ja nielaisi.

Hän tiesi, että teki niin tai näin, ei tulevaisuus silti kovin valoisalta näyttänyt. Kuolema odotti häntä muodossa tai toisessa joka tapauksessa.

"No minä en ajatellut hakata sinua pieniksi kappaleiksi, vaikka epäilemättä olisitkin sen ansainnut, sillä minulla olisi käyttöä sinunlaisellesi miehelle, joka osaa käsitellä miekkaa taiten." Edmund sanoi ja jatkoi. "Voit osan tekemästäsi korvata minulle, palvelemalla minua, sillä epäilemättä taistelutta me emme saa kiinni Vladimiria ja hänen joukkiotaan."
"Sen teen mielihyvin, armollinen kuninkaani" Nathaniel sanoi ja painoi päänsä kumarrukseen. "Ja jos sanani syön, voitte katkaista kaulani korkeimman omakätisesti ja niin nopeasti kuin te itse tahdotte." Hän lisäsi ja tajusi kuinka vähällä oli oikeastaan päässyt, vaikka Vladimirille ei enää ollut meneminen, sillä se ihmiseksi muuttunut paholainen ei tuntenut armoa, vaan tappaisi mahdollisimman kivuliaalla tavalla vihollisensa.
"Näin olkoon." Edmund totesi ja viittasi Nathanielia istuutumaan pöydän ääreen, minkä tämä tekikin.

Hetkeä myöhemmin kaksi vartijaa saapui paikalle, mukanaan kaksi miestä, jotka näyttivät rähjääntyneiltä ja likaisilta, mutta muuten hyväkuntoisilta, mikä kieli siitä, ettei vankejakaan kohdeltu kovin huonosti. Siinä olivat Henry ja Samuel.

"Tässä he nyt ovat." Vartija sanoi ja kumarsi.
"Minä kiitän." Edmund sanoi ja kääntyi miehiin päin. "Tulin siihen päätökseen, että teidän kaltaistenne miesten paikka on taistelussa, ei hirsipuussa ja tyrmässä te olette jo istuneet aivan tarpeeksi sovittamassa rikostanne. Nyt voinen antaa teille täyden armahduksen, jos liitytte palvelukseeni." Hän puhui, katse tiukasti miehissä, jotka olivat nöyrinä painaneet päänsä alas.
"Me astumme palvelukseenne sellaisina kuin olemme ja palvelemme teitä kuolemaamme asti." Samuel ja Henry sanoivat yhteen ääneen.
"Hyvä." Edmund sanoi tyytyväisenä. "Nyt jos seuraisitte vartijoita, niin pääsette pesulle ja saatte puhtaan vaatekerran yllenne, sen jälkeen palatkaa tänne takaisin, niin saatte tarkemmin tietää mistä oikein on kysymys." Hän jatkoi.
"Kiitos teidän majesteettinne, te olette armollisuudessanne niin hyvä." Samuel sanoi ja tunsi syvää kunnioitusta tuota nuorta kuningasta kohtaan.

Henry kumarsi yhtä syvään kuin Samuel ja molemmat seurasivat vartijoita, jotka veivät miehet vartioston pesutiloihin peseytymään ja vaihtamaan vaatteet. Tähän operaatioon ei kovin paljoa aikaa kulunut, sillä molemmat miehet halusivat toimia ripeästi, näyttääkseen hyvältä kuninkaansa edessä.

Viimein he olivat siistiytyneet ja vartijat saattoivat heidät suureen saliin palaten takaisin vartiopaikoilleen.

Edmund viittasi miehiä istuutumaan Nathanielin seuraksi.

"Oikein mukava tavata, Nathaniel." Samuel sanoi, mutta hänen äänessään ei ollut lämpöä.
"En ole samaa mieltä." Henry murahti ja vilkaisi sitten Nathanielia. "Sinulla on tainnut olla lokoisat oltavat sinä aikana, kun me olemme viruneet tyrmässä, kiitos sinun typerän ideasi." Hän jatkoi vihaa tihkuvalla äänellä.
"Tuota, taidan olla anteeksipyynnön velkaa." Nathaniel sanoi nolona. "Myönnän, että vika oli minun." Hän lisäsi.
"Millaiseen liemeen sinä olet saattanut itsesi, kun olet palannut tänne häntä koipiesi välissä?" Henry kysyi ivallisena.
"Todella pahaan liemeen." Nathaniel sanoi.
"Sillä lailla." Samuel sanoi, muttei jaksanut enempää ärsyttää Nathanielia, joka epäilemättä saisi oman osuutensa rangaistuksesta.

Palvelijan saapuminen keskeytti miesten sanailun ja sai heidän huomionsa kiinnittymään muualle.

"Ilmoittaisin, että neuvonantajanne Lucius Black saapuu puheillenne, teidän majesteettinne." Palvelija sanoi ja kumarsi kohteliaasti.
"Minä kiitän ilmoituksestanne." Edmund vastasi ja melko pian sen jälkeen, Lucius asteli saliin.

"Te tahdoitte tavata, majesteetti." Lucius sanoi.
"Se on Edmund sinulle." Edmund huomautti huvittuneesti.
"Hyvä on. Koetin vain olla muodollinen." Lucius sanoi hymyillen ja istuutui pienemmälle valtaistuimelle, joka oli Edmundin valtaistuimen vieressä. "Mutta itse asiaan, miksi halusit minut tänne?" Hän kysyi.
"On tapahtunut sellaisia asioita, että halusin saada mielipiteesi tähän asiaan." Edmund sanoi ja selosti sitten nopeasti asianlaidan.
"Sen minä vain sanon, että Nathanieliin en luottaisi, hän on osoittanut petollisuutensa jo aikaisemmin." Lucius sanoi ja vilkaisi Nathanielia viileästi.
"Tiedän, mutta me tarvitsemme kunnollisia miekkamiehiä, jos aiomme käydä Vladimiria vastaan ja Nathaniel tuntee Vladimirin paremmin kuin kukaan." Edmund sanoi.
"Ymmärrän, mutta neuvonantajanasi suosittelen silti varovaisuutta hänen suhteensa." Lucius sanoi.
"Hyvä on." Edmund myöntyi. "Mutta me tarvitsemme häntä ja hän tietää kyllä itsekin oikein hyvin, että kuolemantuomio pannaan täytäntöön heti, jos hän yrittääkin jotain." Hän huomautti.
"Oikein hyvä." Lucius sanoi tyytyväisenä. "Entä tämä Vladimir, kuulostaa aika inhalta otukselta, jos Nathanielin sanoihin on luottaminen." Hän kysyi sitten.
"En oikeastaan itsekään tiedä sen enempää, kuin mitä huhuja on kantautunut tännekin." Edmund sanoi. "Ainakin jos vanhoja akkoja ja juorukelloja on uskominen, mies on itse saatana lihallisessa muodossaan ja miehen tekemisistä on jos jonkinlaista tarinaa liikkeellä, joskin epäilen, että osaa niistä on hieman liikaa väritetty ja liioiteltu."
"Sen kyllä uskon." Lucius totesi.
"Enemmän minua huolettaa se hänen rosvojoukkionsa ja se mitä he aikovat tehdä. En haluaisi, että viattomat sivulliset joutuvat kärsimään." Edmund huokasi.
"No ainakin voit luostarin kohdalla ennakoida ja lähettää sinne jonkun vahtimaan." Lucius sanoi.
"Niin minä vähän ajattelin." Edmund totesi.

He keskustelivat vielä jonkin aikaa asiasta ja sitten Edmund kääntyi noiden kolmen puoleen.

"Yksi teistä tietääkin jo asioiden laidan, mutta on aiheellista kertoa se teillekin ja minä pyydän, että yrittäisitte nyt tulla toimeen, sillä tarvitsen teitä kaikkia." Edmund sanoi ja katsoi vakavana kaikkia.

Hetken hiljaisuuden jälkeen hän kertoi kahdelle muulle Vladimirista.

"Henry, Samuel, toivoisin, että te menette vahtimaan luostaria, sillä Vladimir ei välttämättä aio luopua suunnitelmastaan, mutta saattaa ehkä muuttaa tekohetkeä." Edmund pyysi.
"Kyllä herrani." Samuel ja Henry sanoivat yhteen ääneen.
"Milloin tahdotte meidän menevän sinne?" Henry kysyi.
"Huomisaamuna." Edmund sanoi, sillä hänen mielestään ei ollut kovin viisasta lähteä yöllä matkaan.
"Hyvä on." Henry sanoi.

Melkein samalla hetkellä Marcus asteli suureen saliin vanavedessään roteva vaaleahiuksinen mies. Miehen kintereillä lönkytti kolme kookasta koiraa. Ne tuntuivat tottelevan isäntänsä jokaista pientäkin elettä.

"Hyvää iltaa teidän majesteettinne." Marcus sanoi ja kumarsi kohteliaasti.
"Hyvää iltaa Marcus ja terve tavattuamme Michael. Siitä onkin pitkä aika, kun viimeksi kohtasimme." Edmund sanoi kohteliaasti.
"Hyvää iltaa teidän korkeutenne." Michael sanoi ja painoi päänsä pieneen kumarrukseen. Hän käski koiransa makuulle pöydän viereen, istuutuessaan itse penkille.
"Ylhäisyys, ajattelin että me tarvitsemme hänenlaisensa miehen avuksemme. Hän on seudun paras metsästäjä ja hänellä on parhaat koirat koko valtakunnassa." Marcus selitti ja jatkoi. "Lisäksi hänellä on kertoa teille tietoa, jonka te ehkä haluatte kuulla."
"Hyvin toimittu Marcus." Edmund sanoi hyväksyvästi ja asteli Michaelin luo. "Saanen kai kuulla, mitä teillä on kerrottavananne." Hän sanoi kohteliaasti.
"Saatte totisesti." Michael sanoi ja alkoi kertoa. Mitä edemmäs hän pääsi tapahtumien selvittelyssä, sitä synkemmäksi Edmundin kasvot muuttuivat. "Esaias toi Minervan ja Ewartin lapset meille ja sanoi etsivänsä veljensä. Minä kyllä varoitin häntä, mutta hän on niin kuumapäinen, etenkin kun kyse on hänen pikkuveljestään." Hän jatkoi.
"Esaias on siis nyt tuon rosvojoukkion mukana." Edmund tarkensi.
"On, mutta pakosta." Michael vastasi.
"Ymmärrän ja hänen kohdallaan voimme tehdä poikkeuksen, vaikka hänkin on ollut osallisena monessa pahassa, mitä tuo hirviömäinen joukkio on tehnyt." Edmund sanoi. "Ota Henry ja Samuel mukaasi ja menet luostarin läheisyyteen vahtimaan. Pysykää näkymättömissä, etteivät ne lurjukset huomaa teitä ja livistä tiehensä. Haluan heidät elävinä." Hän jatkoi.
"Sen teen." Michael sanoi ja nyökkäsi."Minä haen matkalla vielä muutaman miehen mukaan. Ovat sellaisia, joihin luotan ja joiden kanssa olen useamminkin metsällä ollut.
"Hyvä." Edmund sanoi ja tunsi, että asiat alkoivat nyt edetä.

Hän toivoi, että tuo rosvojoukkio jäisi nopeasti kiinni, sillä hän ei halunnut että kukaan enää joutuisi kärsimään niiden miesten käsissä, joilla ei tuntunut olevan lainkaan omaatuntoa, ehkä yhtä lukuun ottamatta. Mutta kuinka väärässä hän olikaan. Niin väärässä.


******

Aika oli vierinyt eteenpäin luostarillakin ja näkyi nyt sen vanhimman jäsenen kasvoilla syvinä uurteina ja hiuksina, joista tumma väri oli haalennut pois. Mutta silmiin ei ikä ollut yltänyt, niissä oli yhä tuo sama lempeä tuike, kuin silloin kun hän oli estänyt nuorta poikaa paleltumasta jouluyönä ja ojentanut tälle auttavan kätensä, välittämättä lainkaan siitä mitä muut ihmiset tästä olivat puhuneet.

Sellainen Ignatius oli aina ollut ja tulisi aina olemaan. Hän jatkoi auttamistyötään, sillä viihtyi ihmisten parissa hyvin. Kaikki tiesivät, että hänellä oli kyky nähdä pintaa syvemmälle, niin että apua saivat nekin, jotka toisten silmissä olivat hylkiöitä tai muulla tavoin toivottomia tapauksia.

Hän oli pidetty ihminen, niin veljeskunnassaan, kuin tavallisten ihmisten keskuudessa ja kuitenkin hän oli aina yhtä vaatimaton, eikä tahtonut mitään itselleen, sillä hänelle riitti se miten sai hymyn sellaisenkin ihmisen kasvoille, joilla ei ollut ollut syytä hymyyn.

Nyt hän johti luostaria lempeällä, mutta lujalla kädellä ja piti paikan ovet avoinna niille, jotka apua tarvitsivat ja kuitenkin takasi rauhan muille munkeille, jotka sitä olivat paikasta tulleet hakemaan.

Lähellä oli toinenkin luostari, jota johti abbedissa rautaisella tahdolla. Hän tunsi tuon naisen omasta nuoruudestaan, sillä he olivat olleet kerran rakastavaisia, mutta koska perheille ei heidän suhteensa sopinut, olivat kumpikin päätyneet luostariin, mikä tosin ei estänyt heitä tapaamasta toisiaan ja olemasta yhdessä, vaikka se sääntöjen mukaan olisikin ollut kiellettyä.

Vanhemmiten tapaamisetkin vähenivät, mutta rakkaus ei silti vähentynyt.

Vaikkeivät he varsinaisesti salanneetkaan suhdettaan, eivät he myöskään mainostaneet sitä, sillä se ei antaisi kovin hyvää kuvaa luostareista. Tosin, eivät he kahdenkeskisinäkään hetkinä edenneet niin pitkälle kuin olisivat voineet mennä. Varsinkin Ignatius oli sitä mieltä, että kun he kerran eivät koskaan olleet naimisiin päässeet, ei hänellä ollut oikeutta viedä naisen kunniaa. Hän kunnioitti tätä ja halusi tälle vain pelkkää hyvää. Kyllä hän tiesi, että he kumpikin halusi toisinaan vähän enemmänkin, mutta heistä kumpikaan ei rikkonut sitä näkymätöntä rajaa, jonka he itselleen olivat asettaneet.

Vaikka he muistivat nuoruutensa kultaisen ajan, eivät he silti olleet katkeria. Päinvastoin, he olivat onnellisia niistä vuosista, joita heille oli suotu, vaikkeivät he olleetkaan voineetkaan elää sitä elämää, josta he nuorina olivat unelmoineet.

Heillä oli silti onnellisia muistoja ja he toivoivat että niin olisi siihen asti, kunnes kummankin maallinen vaellus päättyisi.

Vaikka kumpaiseenkin luostariin oli kantautunut huhuja tuosta ryöstelevästä ryövärijoukkiosta, joka terrorisoi lähialueita, elettiin molemmissa paikoissa rauhallista elämää normaalissa rytmissään.

Tietenkin Ignatius oli huolissaan noista huhuista ja toivoi, että luostarit saisivat jäädä omaan rauhaansa, kun ei heillä varsinaisesti mitään omaisuutta ollut. He edustivat sitä suuntaa, joka halusi elää köyhyydessä ja rauhassa. Heille maallinen mammona ei ollut niin tärkeää, kuin henkinen rikkaus.

Näistä ei silti ollut apua, kun eräänä iltana tuo joukkio päätti viimein hyökätä.

***

Luostarin asukkaat olivat juuri aloittaneet päivän viimeisen hartaushetken, kun kappelin ovet reväistiin auki sellaisella voimalla, että ne osuivat kiviseen seinään voimakkaan pamauksen säestyksellä. Avoimista ovista asteli sisälle röyhkeän itsevarmasti kymmenkunta resuista miestä, jotka levittäytyivät nopeasti niin, ettei kukaan voisi päästä heidän ohitseen huomaamatta.

Munkit katsoivat tulijoita syvän hiljaisuuden vallassa, osa hivenen paheksuvin katsein, sillä heidän päivittäinen iltahartautensa oli tylysti keskeytetty.

Ignatius kääntyi katsomaan tulijoita, kasvoillaan tyyni, rauhallinen ja lähes lempeä ilme, joka oli omiaan rauhoittamaan luostarin väkeä. Tuo tyyni ilme ei kuitenkaan ulottunut aivan hänen vihreänruskeisiin silmiinsä asti.

Vaikka hän näyttikin nukkavierulta, oli hänessä silti arvovaltaisuutta ja luostarin väki kunnioitti häntä. Ignatius tosin oli perinyt Luukaksen paikan, kun tämä oli muutamaa vuotta aikaisemmin kuollut iän ja sairauden heikentämänä.
Ignatius oli näennäisen rauhallinen ja seurasi tarkkaan miehiä, jotka vähät välittivät äänettömästä paheksunnasta, joka huokui munkeista, jotka yhä seisoivat paikallaan ja tuijottivat vakavin kasvoin tunkeilijoita.

Ignatius ei vieläkään sanonut mitään, mietti vain mitä Esaias oikein haki luostarista tähän aikaan illasta. Hän vain seurasi rauhallisena tulijoita ja odotti että nämä itse ilmaisisivat mitä varten olivat niin myöhään liikkeellä.

"Esaias, haluaisitko mahdollisesti kertoa, millä asioilla sinä ja toverisi täällä liikutte?" Ignatius kysyi viimein ystävällisellä ja arvovaltaisella äänellä, joka kaikui sointuisana ja tummana kappelin syvässä hiljaisuudessa.

Hän pelkäsi, mutta ymmärsi olla näyttämättä sitä päällepäin, sillä halusi välttää paniikkia, jollainen epäilemättä syntyisi, jos nuo juuri sisään astuneet miehet saattaisivat hyökätessään aiheuttaa.
Ignatius katsoi kulmat kurtistuen, isoa miestä, joka seisoi nyt paikallaan, eikä selvästi osannut päättää mitä tehdä. Miehet hänen ympärillään katsoivat häntä kuin käskyä odottaen.

Ignatius tunsi miehen hyvin jo niiltä ajoilta, kun tämä oli ollut vielä pieni poika. Hänen mieleensä nousi kuva nuoresta pojasta, joka tuskastuneena, yritti päntätä päähänsä aakkosia ja kuinka hän oli poikaa kärsivällisesti opettanut. Vahvimmin hän kuitenkin muisti, miten poika oli suojellut muutamaa vuotta nuorempaa veljeään, kun isommat pojat olivat kiusanneet tätä. Mutta ne ajat olivat jääneet taakse ja hänen edessään seisoi nyt mies, jolla oli ahdistunut katse ja vierineet vuodet olivat nekin jättäneet jälkensä tämän kasvoille.

Ignatius näki miehen kasvoilta ristiriitaiset tunteet, hämmennyksen ja pelon, jotka ahdistuksen lisäksi risteilivät tämän kasvoilla. Hän selvästi oli aikeissa tehdä jotain, mutta ei sitten halunnutkaan tehdä sitä enää, hän päätteli.

"Veli Ignatius, olen pahoillani, mutta minun on pakko tehdä tämä." Esaias sanoi ja katsoi nukkavieruun asuun pukeutunutta miestä totisena. "Ihan totta, en haluaisi tehdä tätä, mutta minun on pakko. Ignatius, lähde pois, kun vielä voit ja vie toverisi pois täältä." Hän jatkoi ja Ignatius näki, miten miehen ahdistunut katse muuttui epätoivoiseksi.

Esaias oli joitain vuosia aiemmin käynyt ripittäytymässä Ignatiuksen luona, mutta hän tunsi miehen jo vuosien takaa ja oli jo tuolloin pitänyt tästä. Ignatius oli silloin, kuin myös tuona päivänä muutama vuosi aiemmin kuunnellut ja rauhoitellut häntä parhaansa mukaan ja sitä hän olikin tarvinnut. Nyt kun piti pistää suunnitelma käytäntöön, ei hän voinutkaan tehdä sitä. Hän ei voisi pettää miestä, joka oli häntä, kuten montaa muutakin auttanut välittämättä siitä mitä muut heistä sanoivat tai ajattelivat.

"Esaias?" Ignatius kysyi ja aavisti, ettei kaikki ollut kohdallaan. "Kuule, sinun ei tarvitse tehdä sitä. Mene, minä en kerro että kävit täällä." Hän sanoi lempeästi.
"En haluaisi satuttaa sinua, sillä te olette niin hyvä ihminen ja olette olleet hyvä niin minulle kuin monille muillekin." Esaias sanoi ja ote miekan kahvasta kiristyi. "Mutta minun on pakko, tai ne tappavat minun veljeni. Siksi pyydän ja rukoilen, että pakenet nyt kun vielä voit. Mene, ole niin kiltti." Hän jatkoi ja nielaisi.

Ristiriitaiset tunteet repivät häntä sisältä. Hän ei halunnut satuttaa ihmisiä, jotka eivät olleet tehneet hänelle mitään. Varsinkaan hän ei halunnut satuttaa Ignatiusta, jonka oli tuntenut siitä asti, kun oli pienenä poikana aloittanut pyhäkoulun, jossa tämä oli opettanut.

"Ei. Minä en lähde, sillä hengen miehenä, minun paikkani on täällä." Ignatius sanoi rauhallisesti.

Esaias näki, ettei tämä liikkuisi mihinkään. Hän ei halunnut tehdä tätä. Ei tälle miehelle.

"Ignatius, minä pyydän." Esaias sanoi onnettomana.
"Senkin pelkuri." Kuului kärisevä ääni viereltä ja äkkiä miehet marssivat Esaiasin ohitse ja alkoivat ilman käskyä tuhota kappelia.
"Ignatius, anna anteeksi." Esaias sanoi ja painoi murheellisena katseensa alas.

Hän ei voinut katsoa tätä, muttei voinut estääkään miehiään, sillä muutoin nämä kielisivät Vladimirille, joka taas kostaisi epäonnistumisen Ewartille ja sitä Esaias ei voinut sallia.

Hän nosti katseensa ja näki Ignatiuksen yhä seisovan siinä, mihin oli astellut, seisten nyt tyynenä paikallaan, vain rukousnauhaa tämä tuntui liikuttelevan nopeasti sormissaan. Esaias ei voinut olla ihailematta ja kunnioittamatta miehen rauhallisuutta ja tyyneyttä, vaikka tälle pyhää paikkaa oltiin repimässä kappaleiksi, häpäisemässä.

Niin kovasti, kuin Esaias tahtoikin mennä väliin, tieto veljestä esti häntä. Hän niin halusi suojella tuota rauhallista miestä, joka oli ristinyt sormensa rukoukseen ja odotti mitä tuleman piti.
Muutama mies asteli Ignatiuksen luo, muttei vielä tehnyt mitään. He kääntyivät kysyvänä Esaiaksen puoleen.

"Mitä tälle tehdään?" Toinen kysyi ja jäi odottamaan saisiko luvan.
"Hänet jätetään rauhaan." Esaias sanoi ja katsoi tiukasti miestä. "Jos katkaisette yhden hiuksenkin hänen päästään, vastaatte siitä minulle hengellänne." Hän sanoi matalalla uhkaavalla äänellä.
"Siinä tapauksessa meiltä voisi lipsahtaa Vladimirille tieto siitä, ettet sinä tee kuten hän on käskenyt." Kärisevä-ääninen mies sanoi.
"Siinä tapauksessa minä revin kielesi irti ja syötän sen koirille." Esaias sähähti ja mulkoili kuivakkaa miestä rumasti.
"Ja sinulta kun ei kysytä. Olen jo aivan tarpeeksi katsonut sinun johtamistasi ja nyt on tullut aika jättää sinulle hyvästit." Paul kärisi vihaisesti.

Hän oli halunnut johtajaksi pitkään ja nyt siihen oli tullut tilaisuus.

"Sopii yrittää." Esaias sanoi, sillä tiesi Paulin olevan taitava taistelija, huolimatta siitä, että näyttikin heikolta ja laihalta kuin nälkävuosi.

Hän ei aikonut tämän ulkomuodon pettää itseään, etenkin kun Paul oli kiero kuin korkkiruuvi ja sai yleensä sen mitä halusi, tavalla tai toisella.

Paul ei aikaillut ja hetkeä myöhemmin hän lävisti miekallaan Esaiaksen olkavarren.

Esaias ei ehtinyt varautua ja parahti tuskasta tuntiessaan miekan terän leikkaavan lihaansa. Hän lyyhistyi polvilleen lattialle, veren pulputessa haavasta ja sotkien jo ennestään kuluneen tunikan verestä punaiseksi.

"No niin, nyt saat katsoa, kun me vähän leikimme ystäväsi kanssa." Paul sihisi tyytyväisenä ja antoi merkin miehille, jotka tarrasivat kiinni Ignatiukseen.
"Ei! Antakaa hänen olla, hän ei ole tehnyt teille vääryyttä!" Esaias huusi ja toivoi, että voisi auttaa Ignatiusta.
"Sinulta ei kysytä." Paul sähähti ja kumartui aivan lähelle Esaiasta. "Voit muuten sanoa hyvästit veljellesi." Hän jatkoi ja nauroi hinkuvaa, kärisevää naurua.
"Senkin paskiainen!" Esaias mylväisi ja nousi jaloilleen, vaikka huimasi verenhukan vuoksi.

Hän ei ehtinyt liikahtaakaan, kun yksi miehistä iski nyrkkinsä hänen vatsaansa. Hän ei osannut varautua siihen, joten ilmat pakenivat hänen keuhkoistaan ja hän taittui kaksinkerroin.

"Sitokaa hänet ja katsokaakin, ettei hän pääse irti tai olette päätänne lyhyempiä." Paul sylkäisi käskyn.
"Minun on pyydettävä teitä poistumaan. Herran huoneen rauha on pyhä, eikä sitä sovi rikkoa." Ignatius puuttui puheeseen, huolimatta siitä, että pelkäsi.

Hänen äänensä sävy viileni ja tiukentui huomattavasti. Hän oli kyllä nähnyt vaarallisen väläyksen miehen silmissä ja tiesi, että oli keksittävä jotain ja pian, sillä tuo mies vaikutti arvaamattomalta.

"Millä ajattelit estää meitä vanhus? Rukouksellako?" Paul kärisi ja katsoi Ignatiusta rumasti.
"Vaikka olen vanha, en vielä ole sokea ja tiedät kyllä itsekin, etten minä tai toverini mahtaisi teille mitään, mutta kai saan silti pyytää." Ignatius vastasi totuudenmukaisesti, sillä tiesi ettei hän tai muutkaan munkit mahtaisi mitään karskeille, aseistetuille miehille, jotka olivat tietoisia ylivoimastaan ja tottuneita taistelemaan. "Me olemme aseettomia, emmekä halua tapella." Hän jatkoi, pysyen paikallaan ja katsoi nyt suoraan miehen silmiin.
"Ole vaiti!" Paul sähähti ja hänen kätensä sivalsi ilmaa kuin piiska ja osui läiskähtäen Ignatiuksen kasvoihin.

Ignatiukselta pääsi tahaton voihkaisu, sillä isku oli ollut luja ja poskipäästä säteili nyt kipu pitkin poskea, leukaa ja ohimoa.

"Saanen muistuttaa, että olen jumalan palvelija, eikä teillä ole oikeutta koskea minuun." Ignatius huomautti terävästi poskeaan pidellen.

Hän liikahti tuskin havaittavasti taaksepäin ja oli törmätä toiseen mieheen, joka seisoi hänen takanaan.

"Ja siihen kun minä en kysy lupaa." Paul ärähti uhkaavasti. "Väisty, ettei minun tarvitse heittää sinua."
"En väisty. En salli teidän astuvan edemmäs..." Ignatius aloitti tiukasti, mutta samassa Paulin luisevat sormet kietoutuivat kovina ja voimakkaina Ignatiuksen kaulan ympärille.
"Minähän varoitin sinua vanhus ja nyt saat kärsiä itsepäisyydestäsi." Paul ärisi ja kiristi otettaan, Ignatiuksen haukkoessa ilmaa epätoivoisena.
"Päästä hänet irti senkin ruoja!" Veli Thomas karjaisi ja nousi seisomaan kasvot raivosta vääristyneinä, sillä ei voinut vain katsoa vierestä Ignatiuksen hätää.

Esaias yritti epätoivon vimmalla päästä ranteitaan kiristävistä köysistä, sillä ei vain voinut toimettomana katsoa, kun vanha ystävä ja opettaja tapettaisiin hänen silmiensä alla. Ei, sitä hän ei voisi antaa tapahtua Ignatiukselle.

"Ei." Ignatius pihisi ja katsoi kauhuissaan miten toinen mies iski silmänkään räpäyttämättä puukkonsa Veli Thomasin rintaan.

Veli Thomas tömähti selälleen lattialle eikä liikahtanutkaan enää. Veli Fransiscus tarkasti heti Thomasin voinnin, mutta näki heti ettei tämän hyväksi voinut enää tehdä mitään.
Hän nosti katseensa Thomasista ja katsoi miestä, joka yhä piteli Ignatiusta otteessaan. Fransiscus näki, miten huonolta Ignatius alkoi jo näyttää.

"Minä pyydän, päästäkää hänet." Fransiscus pyysi hiljaisella äänellä ja katsoi anoen Pauliin, vaikka näki, ettei tämä kovin helposti heltyisi.

[Nefertiti]

"Minä pyydän, päästäkää hänet." Fransiscus pyysi hiljaisella äänellä ja katsoi anoen Pauliin, vaikka näki, ettei tämä kovin helposti heltyisi.

Mies mulkaisi inhoavasti Fransiscusta ja paiskasi sitten Ignatiuksen lattialle, niin että tämä löi päänsä lähellä olevan puisen penkin käsinojaan. Hitaasti ja hieman haparoiden Ignatius nousi käsiensä varaan. Hän oli pökerryksissä hapenpuutteen ja iskun jäljiltä.
"Ignatius?" Fransiscus kysyi hätääntyneenä ja yritti auttaa Ignatiusta.

"Kyllä tämä tästä." Ignatius mutisi ja lysähti lattialle istumaan, selkä tuolia vasten nojaten. Ignatius tunsi lämpimän veren noruvan alas korvan vieritse ja kaulalle ohimoon tulleesta haavasta. Hän ei ehtinyt enempää sanomaan, kun yhden roiston iso jalka osui kivuliaasti hänen kylkeensä.
"Ole hiljaa." Mies sähähti häijysti ja mulkoili rumasti Ignatiusta.

Voimattomina Ignatius ja Fransiscus katsoivat kuinka roistot rikkoivat paikkoja ja veivät kaiken vähänkin arvokkaan mukanaan. Jopa kolehtilippaan he tyhjensivät, vaikkei sinne ollutkaan kertynyt kuin pari lanttia.
Niin paljon kuin munkit olisivatkin halunneet estää tapahtuvan hävityksen, he eivät voineet muuta kuin katsoa vierestä, miten kaikki heille tärkeä ja rakas hajotettiin pirstaleiksi ja revittiin riekaleiksi. He saattoivat vain hiljaa mielessään rukoilla apua ja suojelusta Jumalalta.

Viimein rosvot tuntuivat saaneen tarpeekseen ja valmistuivat lähtöön, kun heidän johtajansa pysähtyi ja katseli alaisiaan, tyytyväinen hymy kasvoillaan.

"Polttakaa koko paikka ja katsokaakin, ettei kukaan pääse karkuun." Johtaja antoi käskyn.
"Pyydän, älkää tehkö sitä." Ignatius pyysi ja nousi huojahtaen seisomaan. "Tai päästäkää ainakin heidät menemään." Hän sanoi viitaten munkkeihin.
"Ole vaiti." Paul ärähti ja vilkaisi kylmästi Ignatiusta.
"Minä pyydän ja rukoilen, päästäkää heidät menemään. He ovat vielä nuoria ja heillä on elämä edessään, kun taas minun elämäni polku on jo päättymässä." Ignatius anoi epätoivoisena. "Kuunnelkaa minua, olkaa niin kiltti." Hän vetosi nyt koko sydämestään.

Hän mieluusti jäisi, jos se vain pelastaisi muut ahnailta liekeiltä.

"Ignatius, ei." Fransiscus älähti ja katsoi kauhistuneena Ignatiusta.
"Fransiscus, älä sinä minusta huolehdi, vaan johdata muut ulos, jos nuo antavat. Ole niin kiltti." Ignatius pyysi väsyneellä äänellä ja asteli rikotun alttarin luo ja polvistui maahan sen eteen.

Hän ei voinut katsoa Fransiscusta, joka oli hänen pitkäaikainen ystävänsä ja seuraajansa.

"Hyvä on." Paul murahti ja karjaisi. "Vauhtia sitten, ennen kuin muutan mieleni!"
"Paul, ole kiltti ja päästä myös Ignatius menemään." Esaias pyysi epätoivoisena.
"Ole vaiti." Paul sanoi tylysti. "Sinä jäät tänne hänen seurakseen." Hän lisäsi.
"Paul, senkin sydämetön paskiainen." Esaias karjui ja olisi varmasti murjonut Paulin vaikka paljain nyrkein, jos hänen kätensä olisivat olleet vapaina.

Ignatius henkäisi syvään, muttei kääntynyt katsomaan. Hän kuuli askelten kaiun, kun munkit astelivat ripein askelin kohti vapauttaan. Hän tunsi Fransiscuksen katseen itsessään, muttei voinut katsoa tätä, ei voinut kohdata tämän katsetta. Tämä oli hänen valintansa, jonka hän teki sydämestään ja tekisi toistekin, jos olisi pakko.

Ignatius puristi rukousnauhaansa ristittyjen sormiensa välissä ja painoi päänsä alas, alkaen hiljaa rukoilla. Hän pelkäsi ja pyysi nyt voimia kestää tuleva koettelemus.
Enää kuului humahduksia, kun roistot sytyttelivät paikkoja tuleen ja heidän raskaiden askeltensa kaiku kun he harppoivat munkkien perässä ulos.

Ignatius kuuli kun ovet suljettiin ja teljettiin ulkoa päin.

"Pater noster, qui es in caelis, sanctificetur nomen tuum. Adveniat regnum tuum; fiat voluntas tua sicut in caelo et in terra. Panem nostrum cotidianum da nobis hodie; et dimitte nobis debita nostra, sicut et nos dimittimus debitoribus nostris. Et ne nos inducas in tentationem. Sed libera nos a malo. Quia tuum est regnum et potentia et gloria per omnia saecula. Amen." Ignatius mutisi hiljaa rukousta ja tunsi lämmön kohoavan kappelissa sitä mukaa, kun liekit levisivät laajemmalle rakenteisiin.

Viimein hän nousi ja asteli rauhallisesti Esaiaksen luokse. Vaikka häntä pyörrytti ja heikotti, ei hän antanut sen estää itseään, vaan laskeutui polvilleen ja alkoi aukoa tiukkaan sidotun köyden solmuja.

"Ignatius, pelasta itsesi, kun vielä voit." Esaias sanoi ja katsoi Ignatiusta.
"En voi jättää sinua tänne. Se olisi vastoin kaikkea sitä, mitä olen oppinut." Ignatius sanoi rauhalliseen tapaansa.
"Älä ole niin itsepäinen." Esaias sanoi ja hänen ääneensä oli hiipinyt hienoista ärtyneisyyttä. "Jätä minut tänne, minä olen tehnyt niin paljon pahaa noiden roistojen kanssa kulkiessani, eikä sitä voi millään selittää. Minä saisin joka tapauksessa kuoleman tuomion, jos jäisin kiinni. Ignatius, ole niin kiltti ja mene, kun vielä voit." Hän yritti.
"Katuva saa aina anteeksi." Ignatius sanoi lehmämäisen rauhallisesti ja sai viimein tiukat solmut höltymään niin paljon, että sai köydet auki.
"Ja te olette toivoton." Esaias sanoi.
"Kenties." Ignatius sanoi tyynesti. "Mutta tapoihini ei kuulu jättää ketään pulaan." Hän jatkoi rauhalliseen tapaansa ja auttoi Esaiasilta tiukkaan kiedotut köydet pois ranteiden ympäriltä.

Esaias hieroi kipeytyneitä ranteitaan ja katsahti Ignatiukseen. Hän ymmärsi, ettei saisi vanhan miehen päätä käännettyä.

"Mennään." Esaias sanoi ja nousi vaivalloisesti seisomaan.

Häntä huimasi verenhukan vuoksi, mutta hän ei näyttänyt sitä millään tavoin Ignatiukselle.

Sinä aikana, kun Ignatius oli availlut tiukkoja solmuja, tuli oli levinnyt nopeasti, pureutuen ahnaasti kuiviin puisiin osiin. Aivan liian myöhään he tajusivat puisen suuren oven olevan liekeissä. He kumpikin käsittivät, ettei siitä pääsisi läpi, polttamatta itseään.

"Taidamme olla ansassa." Ignatius sanoi yrittäen pysyä rauhallisena, vaikka tunsikin kauhun kohottavan päätään.

Kuumuus oli tukahduttavaa, kaikkialla oli savua, mikä teki hengittämisen vaikeaksi.

"Meidän on päästävä ulos täältä, tai palamme elävältä." Esaias sanoi hermostuneena ja antoi katseensa kiertää liekehtivää kappelia.
"Tiedän." Ignatius sanoi rajusti yskien ja valahti polvilleen lattialle.
"Odota hetki." Esaias sai vaivoin sanotuksi yskänpuuskan lomasta.
"Esaias, ei! Älä!" Ignatius huudahti, ja yritti estää tätä menemästä.

Mutta liian myöhään, Esaias juoksi jo kohti liekkien ympäröivää ovea. Hetkeä myöhemmin kuului rytinää ja liekkien keskelle ilmaantui miehen mentävä aukko.

"Esaias!" Ignatius huusi, muttei saanut vastausta.

Hän asteli kohti aukkoa, muttei ehtinyt sinne asti, kun suuri tuttu hahmo ryntäsi takaisin sisälle.

"Tule." Kuului Esaiaksen käheä käsky ja hän tunsi, kuinka Esaiaksen iso koura tarttui hartiasta kiinni ja mies alkoi johdattaa häntä kohti vapauteen vievää aukkoa.

Enempiä miettimättä Ignatius nyökkäsi ja antoi Esaiaksen johdattaa itsensä ulos palavasta kappelista.
Viimein he olivat ulkona, missä Esaias veti Ignatiuksen kauemmas kappelista, josta nyt kuului voimakasta rytinää, kun kattorakenteet antoivat periksi ja katto, sekä kellotapuli romahtivat alas.

Ignatius ja Esaias lysähtivät kumpikin nurmikolle istumaan ja pitkään aikaan he eivät tehneet muuta kuin vetivät raikasta ilmaa keuhkoihinsa.

"Olisi pitänyt sitoa molemmat." Kuului häijy sihahdus, jonka jälkeen Ignatius tunsi kipua takaraivostaan, tietoisuuden haipuessa pimeyteen.
"Paul" Esaias ärähti ja pomppasi jaloilleen, vaikka olo oli kaikkea muuta paitsi hyvä.
"Esaias, sinä saatkin katsoa, kun päästän vanhuksen vaivoistaan." Paul käkätti häijysti, miekkaa pitelevä käsi koholla.
"Ei!" Esaias mylväisi raivoisasti ja hyökkäsi Paulin kimppuun.

Esaiasin hyökkäyksen rajuus ja raivokkuus yllätti Paulin täysin. Tappelu vaikutti ensin tasaväkiseltä, mutta viimein Esaias iski suuren nyrkkinsä Paulin kasvoihin. Paul tömähti selälleen nurmikolle ja jäi siihen retkottamaan.
Esaias oli silti varuillaan, sillä tiesi kuinka petollinen ja arvaamaton Paul saattoi olla. Kun hän oli täysin varma, ettei Paulista olisi vaaraa, hän asteli Ignatiuksen luokse.

"Ignatius?" Esaias kysyi hiljaa ja tutki missä kunnossa tämä oli.
"Esaias! Varo!" Kuului karjaisu ja heti perään kuului Paulin epäuskoinen äännähdys.

Esaias nousi huudon kuultuaan ylös ja kääntyi katsomaan. Hän näki Paulin makaavan maassa kasvoillaan ja kaksi vahvatekoista nuolta törrötti selässä.

Esaias kääntyi katsomaan suuntaan, josta pelastava karjaisu oli kuulunut ja näki tutun hahmon saapuvan ratsun selässä. Kädessään tällä oli yhä varsijousi.

"Michael." Esaias sanoi kiitollisena. "Taidan olla sinulle henkeni velkaa." Hän jatkoi vakavaan sävyyn.
"Mitäpä tuosta." Michael sanoi, laskeutuen hevosensa selästä. "Tietänet varmasti, miksi olen täällä." Hän jatkoi toteavaan sävyyn.
"Tiedän, enkä minä aio vastustella lainkaan." Esaias sanoi rauhallisesti.
"Niin arvelinkin." Michael sanoi tyynesti.
"Saitteko muut kiinni, vai pääsivätkö ne pakoon?" Esaias kysyi.
"Pakenivat häntä koipiensa välissä." Michael sanoi ja Esaias saattoi kuulla harmin miehen äänestä.
"Pahus." Esaias manasi. "Nyt ne ketaleet rientävät Vladimirin luo ja kertovat kaiken." Hän jatkoi ja tunsin syvää huolta veljensä puolesta.
"Me löydämme heidät kyllä." Michael lupasi.
"Vaan, ehdimmekö ajoissa." Esaias sanoi synkeänä ja pelkäsi enemmän kuin koskaan ennen, ettei näkisi enää koskaan veljeään elossa.
"Minä toivon, että me ehdimme." Michael sanoi ja huokaisi raskaasti. "Minä totisesti toivon, että me ehtisimme." Hän toisti.
"Jos me emme ehdi ajoissa, minä en vastaa seurauksista, kun saan Vladimirin hyppysiini." Esaias murahti äreänä. Hän oli peloissaan, vihainen ja huolissaan veljensä vuoksi. "Minä revin sen irstailevan paskiaisen kappaleiksi paljain käsin." Hän lisäsi ja näytti niin hirvittävältä, että jopa Michael perääntyi askelen taaksepäin.
"Minä teen parhaani, että saamme Ewartin takaisin, elossa." Michael sanoi ja kääntyi antamaan komennon alaisilleen. "Lähdetään liikkeelle."

Tämän jälkeen hän heilautti itsensä hevosen selkään.

"Emmekö lähde heidän peräänsä?" Esaias kysyi.
"Emme." Michael sanoi. "Sinä et ole siinä kunnossa, että jaksaisit kovin pitkää matkaa ratsastaa ja tuo ystäväsi tarvitsee myös hoitoa." Hän lisäsi.
"Mutta ne pääsevät pakoon." Esaias vänkäsi vastaan.
"Poikani Matthew lähti niiden lurjuksien peräänsä." Michael rauhoitteli Esaiasia.
"Hyvä on." Esaias myöntyi. "En edes ehtinyt katsoa, kuinka Ignatius voi."
"Hän on vain tajuton." Michael vastasi. "Kaikeksi onneksi Paul ei ehtinyt tehdä hänelle mitään." Hän lisäsi.
"Luojan kiitos." Esaias sanoi. "Edes jotain hyvää, vaikka aika huonolta hän silti näyttää." Hän lisäsi.
"En usko, että olisi mitään, mitä Abbedissa Mary ei osaisi hoitaa." Michael naurahti.

Ignatius palaili sen verran tajuihinsa, että antoi Esaiaksen auttaa itsensä ratsun selkään. Tämän jälkeen Esaias heilautti itsensä Ignatiuksen taakse istumaan ja hoputti hevosensa Michaelin perään.

Kesken matkan Ignatius menetti jälleen tajuntansa ja Esaias sai pitää tiukasti kiinni tästä, jotta tämä ei olisi pudonnut alas ratsailta.

Kesti kauan, ennen kuin he pääsivät perille nunnaluostariin, joka oli samanlainen karu rakennus, kuin munkkiluostarikin. Heitä vastaan ilmaantui heti kaksi mustaan nunnan asuun pukeutunutta naista, jotka ilman enempiä kyselemisiä alkoivat auttaa Ignatiusta ja Esaiasta.

****

Oli jo valoisaa, kun Ignatiuksen tietoisuus ympäröivästä maailmasta palasi ja hän tajusi lepäävänsä vuoteessa, lämpimien vällyjen alla.

"Heräsithän sinä viimein", kuului lämmin naisen ääni ja Ignatius huomasi vuoteensa vierellä tummaan nunnan asuun pukeutuneen naisen.
"Mary?" Ignatius kysyi hämmentyneenä, sillä ei muistanut, miten oli tuohon paikkaan päätynyt.

Hiljalleen muistikuvat alkoivat kuitenkin palailla takaisin. Mielipaha häivähti hänen kasvoillaan, mutta katosi sitten, kun katse kohtasi Maryn katseen.

Mary istuutui Ignatiuksen vuoteen reunalle ja laski kätensä tämän ahavoituneen käden päälle. Ignatius ei siirtänyt kättään, vaan katseli Marya lempeästi. Pieneksi hetkeksi hän palasi ajatuksissaan menneeseen ja muisti ne hellät hetket, joita hän ja Mary olivat yhdessä viettäneet.

Kuinka he olivat suunnitelleet yhteistä tulevaisuutta, jota ei sitten kuitenkaan tullut. Mutta sittenkin hän oli onnellinen, olivathan he tavanneet toisiaan sen jälkeenkin, vaikka kaikki muu heidän väliltään olikin kielletty.

"Ignatius. Mikä on vointisi?" Mary kysyi lämpimällä äänellä ja tarkasteli Ignatiuksen kaitoja kasvoja, joilta hän saattoi lukea ne samat ajatukset, joihin hän itsekin palasi.
"Olen minä paremminkin voinut, mutta enköhän minä henkiin jää", Ignatius hymähti ja katsoi lämpimästi Marya.
"Polttivat luostarinne", Mary sanoi äänen värähtäessä hieman. Hän kyllä tajusi mitä olisi voinut käydä ja sen ajatteleminen oli musertaa hänen sydämensä. Oli ollut niin pienestä kiinni, että hän olisi menettänyt ihmisen, jota oli koko ikänsä rakastanut.
"Niin tekivät, mutta älä sinä siitä huolehdi Mary kulta. Se on nyt ohi ja minä ja muut veljet olemme turvassa", Ignatius sanoi lämpimästi, sillä ymmärsi kyllä Maryn huolen, "me tosin menetimme yhden ja roistot pääsivät pakoon", hän lisäsi ja sipaisi kyyneleen pois Maryn poskelta.
"Minä olen niin iloinen, että selvisit. En tiedä mitä tekisin ilman sinua", Mary sanoi ja katsoi Ignatiusta hellästi.

Ignatius oli vaiti, eikä tiennyt mitä sanoa, sillä hän tunsi samoin, oli aina tuntenut. He katsoivat toisiaan ja kuin huomaamatta heidän huulensa kohtasivat. Ympäröivä huone ja maailma tuntui katoavan ja kaikki paha pyyhkiytyi mielestä pois tuon pienen hetken ajan.

Ovelta kuuluva huvittunut rykäisy sai heidät tempautumaan erilleen ja kääntämään pelon ja hämmästyksen sekaiset katseet ovelle.

"Näen että olette hyvissä käsissä Ignatius", Esaias sanoi huvittuneena ja näki miten puna kohosi niin Maryn kuin Ignatiuksen poskille, heidän vilkuillessaan toisiaan, kuin olisivat olleet tekemässä kovinkin luvatonta.
"Tuota... näyt itsekin voivan paremmin", Ignatius sanoi hivenen nolostuneena ja yritti vaihtaa puheenaihetta.
"No mikäs tässä, eihän se ollut kuin pieni naarmu", Esaias vähätteli ja istuutui vapaalle penkille.

Ääneti hän katseli Ignatiusta ja Marya. Hän arveli, että näillä kahdella oli jotain muutakin yhteistä, kuin vain se että he olivat Jumalan palvelijoita. Mutta koska Ignatius ei selvästikään halunnut keskustella aiheesta, ei Esaias välittänyt jatkaakaan siitä, sillä hän ymmärsi hyvin, ettei asia hänelle kuulunut.

"Pieni naarmu vai", Ignatius sanoi ja muisti kyllä, miten haavasta oli pulpunnut verta ihan kunnolla.
"No olen minä pahempiakin kolhuja kokenut ja hyvin ovat Sisaret minua hoitaneet, joten kyllä tämä tästä paranee", Esaias sanoi hieraisten terveellä kädellä vioittunutta hartiaa kuin ohimennen ja hymyili, "minä jään sinulle ja näille ystävällisille Sisarille kiitoksen ja henkeni velkaa", hän lisäsi sitten.
"Et ole minulle mitään velkaa, sillä sinä pelastit henkeni, olisin muuten palanut luostarin mukana, jos et olisi raahannut minua ulos sieltä", muistutti Ignatius.
"Miten vain", Esaias hymähti, "ja mitä roistoihin tulee, Paul ei enää vaivaa ketään, sillä hän on kuollut ja Michaelin poika, Matthew lähti niiden loppujen perään", hän lisäsi.

Huoneeseen laskeutui jälleen syvä hiljaisuus ja Esaias huokasi raskaasti. Hän tiesi, että tulisi saamaan kovan rangaistuksen huolimatta siitä, että olikin toiminut kunniallisesti ja oikein luostarilla. Hän tiesi, ettei se riittäisi korvaamaan kaikkea sitä pahaa, jota hän oli joutunut tekemään tuon roskajoukkion mukana kaikkien näiden pitkien vuosien aikana.

Toki sille oli syynsä, mutta se ei silti helpottanut Esaiasin oloa. Hän tunsi syyllisyyttä teoistaan ja toivoi, että hänen veljensä vielä pelastuisi, vaikka hän itse joutuisikin hirteen tekosistaan.

Toisaalta hän mietti miten asiat olisivat menneet, jos hän ei olisi ollut mukana. Tuo ajatus kylmäsi hänen sydäntään, sillä hän tiesi, että ilman häntä luostarin kaikki asukkaat olisi kylmäverisesti tapettu ja poltettu luostarin mukana.

"Esaias, minä tiedän mitä ajattelet ja luulen voivani auttaa sinua", Ignatius sanoi ja katseli Esaiasia lempeästi.
"En tiedä. Minä olen tehnyt niin paljon pahaa, enkä minä siitä maksutta selviä", Esaias sanoi ja painoi katseensa alas, "minun käteni ovat jo pahoin tahraantuneet viattomien verestä, vaikka yritinkin sitä vältellä viimeiseen asti", hän lisäsi, tuijottaen lapion kokoisia käsiään.
"Mutta minä voin auttaa, minä tunnen kuninkaan ja voin puhua hänelle", lupasi Ignatius, "hän jos kuka ymmärtää ahdinkosi ja on armollinen", hän lisäsi.
"Ei ystävä hyvä, en usko että olen hänen armollisuuttaan ansainnut, sillä minä olen yhtä paha kuin muutkin tuosta roistojoukkiosta. Siitä ei pääse yli eikä ympäri", Esaias huokaisi, nostamatta katsettaan käsistään, joiden kautta oli niin moni henkensä menettänyt.

Niin moni viaton, hän ajatteli ja katui syvästi tekojaan.

"Esaias, ystäväni. Hän ymmärtää varmasti, että jouduit pakosta lähtemään tuon joukkion mukaan ja tekemään niitä kamaluuksia. Minä tiedän, että sinulla on hyvä sydän, sillä ethän muuten olisi estänyt niitä roistoja tappamasta minua ja muita luostarin asukkaita", Ignatius sanoi itsepintaisena, "Minä tosiaan tunnen kuninkaan ja minä tunsin myös hänen isänsä ja olet ehkä hänet tavannutkin kerran", hän lisäsi ja tumma varjo häivähti hänen silmissään, kun hän muisti Erikin.
"Olenko? En minä vaan sellaista muista", Esaias sanoi hämmentyneenä.
"No sinä olitkin tuolloin vasta pieni poika", Ignatius naurahti, "mutta muistat varmaan Veli Simonin", hän huomautti.
"Veli Simon", Esaias sanoi hämmentyneenä ja hänen hiljalleen hänen mieleensä nousi kuva tummatukkaisesta hoikasta miehestä, jolla oli ystävälliset kasvot ja surumielinen katse tummissa silmissä, "nyt kun sanoit nimen, niin muistan. Minä pidin hänestä, sillä hän oli aina niin ystävällinen ja lempeä. En ole sittemmin kuullut hänestä mitään", hän jatkoi ja nosti katseensa Ignatiukseen. Esaias näki, miten vanhan miehen silmät olivat tummuneet ja kasvoille tullut surullinen ilme.
"Minun täytyy sanoa, että valitettavasti hän on poistunut keskuudestamme jo vuosia sitten", Ignatius huokaisi raskaasti ja kulmat kurtistuivat, "hänen elämänsä oli onneton, mutta lopulta hän sai takaisin sen, mikä hänelle kuului ja hänen poikansa Edmund nousi valtaistuimelle pian sen jälkeen", hän kertoi ja noiden tapahtumien muisto nousi voimakkaana hänen mieleensä ja sai surun nousemaan pintaan.

Ignatius muisti Erikin hyvin ja sen miten oli toivonut tälle vain pelkkää hyvää, vaikka tämän elämä lopulta oli ollut niin kovin synkkää ja lohdutonta.

"En tiedä mitä sanoa, mutta olisin niin halunnut tavata hänet kaikkien näiden vuosien jälkeen", Esaias sanoi ja oli pahoillaan, "Sopiiko minun tiedustella, mitä hänelle sitten tapahtui?" Hän kysyi ja katsoi nöyränä Ignatiusta.
"Voi, se on pitkä tarina kerrottavaksi, mutta voisinhan minä sen sinulle kertoa", Ignatius sanoi, "tämän kertominen on minulle tuskallista, sillä hän oli minulle kuin oma poika. Hänen oikea nimensä oli Erik MacBear ja hän oli kuninkaan poika, joka kohtalon oikusta oli erotettu perheestään ja tuomittu elämään kurjuudessa", hän jatkoi ja alkoi kertoa Erikin tarinaa.

Esaias kuunteli hiljaa vanhan munkin tummaa, sointuvaa ääntä, kun tämä kertoi noista menneistä tapahtumista, jotka selvästi tuntuivat yhtä pahoilta, kuin ne olisivat tapahtuneet aivan äskettäin.

"Olen pahoillani hänen vuokseen, hän jos kuka olisi ansainnut paljon paremman elämän" Esaias sanoi, kun Ignatius sai tarinansa kerrottua.
"No hän on nyt paremmassa paikassa", Ignatius sanoi ja huokaisi, "ja hänen poikansa hallitsee valtakuntaa hyvin. Olen kuullut hänestä vain pelkkää hyvää", hän lisäsi.
"Minä luotan sinuun ja annan sinun keskustella Kuninkaan kanssa, mutta sen sanon, että olen kuitenkin valmis kärsimään tuomioni, jos sellaisen saan, sillä ei minunkaan tekemiäni rikoksia saa tekemättömiksi", Esaias sanoi kunnioittavaan sävyyn.

Hän arvosti syvästi Ignatiusta ja tämän hyvyyttä, sekä oikeamielisyyttään ja hän arvosti myös nuorta kuningasta, josta oli kuullut tähän mennessä vain pelkkää hyvää, lukuun ottamatta Vladimirin sanomia ikäviä asioita, joihin ei ollut luottamista.

Molemmat hiljentyivät hetkeksi, eikä Marykaan halunnut häiritä kumpaakaan. Hän ymmärsi, että heillä oli nyt niin paljon mietittävää, joka häntä itseäänkin askarrutti. Hän tiesi Erikin tarinan hyvin, sillä hän oli auttanut Ignatiusta piilottamaan Erikin vaimon luostariinsa synnytykseen asti, jossa Ignatius oli ollut apuna.

Tämän jälkeen he olivat odottaneet taas jonkin aikaa, kunnes Marian saattoi siirtää uuteen paikkaan, joka oli kaukana paikoista, joissa Julianin kätyreitä olisi saattanut liikkua, mutta joka oli kuitenkin tarpeeksi lähellä kumpaakin luostaria, jotta he saisivat tarvittaessa apua nopeasti.

Hän oli kerran tavannutkin Erikin, tuolloin tämä tosin oli ollut vielä munkki ja hän oli pitänyt miehestä. Hän oli aistinut voimakkaasti Erikistä huokuvan hyvyyden ja oli tietenkin pahoillaan,  kuultuaan miten miehelle oli sittemmin käynyt.

Äkkiä hiljaisuuden rikkoi kova koputus ovelta, joka työnnettiin auki. Jokainen silmäpari tuijotti ovelle ja Esaias oli varuillaan. Hän oli valmis puolustamaan ystäväänsä, jos sieltä tulisikin joku Vladimirin kätyreistä.

Mutta niin ei onneksi käynyt ja hän saattoi huokaista helpotuksesta, kun näki, että ovella seisova mies olikin vain Michael. Hän katsoi miestä, jonka kasvoihin menneet vuodet olivat piirtäneet syviä uurteita ja jonka ennestään vaaleat hiukset olivat nyt miltei valkeat.

"Terve tavattuamme", Esaias sanoi kohteliaasti ja oli iloinen nähdessään Michaelin hieman rauhallisemmissa merkeissä.
"Terve tavattuamme, Esaias, sinua minä etsinkin", sanoi Michael, joka astui huoneeseen.
"Michael, mikä hätänä?" Esaias kysyi ja kulmat kurtistuivat.
"Sain juuri viestin leiriltämme", Michael vastasi, "Matthew on palannut takaisin ja hän toi mukanaan roistot, jotka he onnistuivat saamaan kiinni pitkällisen ajojahdin päätteeksi", hän lisäsi tyytyväisenä.
"Mutta, sehän on hyvä", Esaias sanoi, vaikka tiesikin etteivät nuo roistot olisi kovinkaan ystävällisiä häntä kohtaan, jos he vielä kohtaisivat.
"Ajattelin, että haluat tietää", Michael sanoi naurahtaen ja läimäytti toverillisesti Esaiasin terveelle hartialle, "minun on palattava leirille, sillä haluan itse kuulustella niitä roistoja. Oletan, että vaikka eivät sinulle olekaan pukahtaneetkaan, epäilemättä Vladimirin käskystä, että he tietävät veljesi olinpaikan", hän lisäsi.
"Voi olla, mutta älä odota liikoja, sillä ne miehet eivät ole niin teräviä, että Vladimir olisi vaivautunut kertomaan heille mitään niin tärkeää, kenties Paulia lukuun ottamatta", Esaias huomautti.
"Ymmärrän, mutta haluan lypsää miehistä kaiken vähäisenkin tiedon, josta voisi olla hyötyä meille", Michael totesi, sillä tiesi, että jokainen pienikin tiedon murunen oli nyt tärkeä, sillä se saattaisi auttaa heidät lähemmäksi Vladimirin kiinni ottamista.

Vladimir oli joka tapauksessa saatava nujerrettua, ennen kuin tämä pääsisi käsiksi vallan kahvaan ja tapattaisi kaikki, jotka vähänkin olisivat häntä vastaan ja se taas ei tullut kyseeseen.

"Tuota, jos sinulle vain sopii, minä tulisin mukaan. Yhtä paljon kuin sinä, minäkin haluan tietää veljeni olinpaikan", Esaias sanoi, vaikka epäilikin, ettei Michael välttämättä haluaisi ottaa häntä mukaansa ja syystäkin.
"Itse asiassa halusinkin pyytää sinut mukaasi, lisäksi itse kuningas on tulossa leirille. Hän haluaa selvittää tämän sotkun pohjamutia myöden", Michael sanoi.
"Minä kiitän", Esaias sanoi ja painoi päänsä kevyeen kumarrukseen.
"Mitä turhia, sillä tämä koskee meitä molempia yhtä lailla. Olemme molemmat menettäneet tärkeitä ihmisiä Vladimirin vuoksi ja päätellen siitä, mitä olen kuullut, hän on oikea piru mieheksi", Michael sanoi ja huiskautti kättään huolettomasti.
"Jos vain sopii ja jos Mary päästää minut, niin tuppautuisin mukaanne. Haluaisin näet, keskustella kuninkaan kanssa eräästä asiasta", Ignatius sanoi kohteliaasti.
"Tietenkin, se sopii. Olettehan te yhtä paljon tässä sopassa, kuin mekin", Michael tokaisi, vaikka arvasikin oikein hyvin, miksi vanha munkki tahtoi mukaan. Tiesihän hänkin osaltaan kuninkaan isän tarinan. Tai ainakin sen osan, minkä oli kuullut ystävältään Marcukselta.

Mitenköhän mahtanee jatkua tästä...

[Nefertiti]

"Jos vain sopii ja jos Mary päästää minut, niin tuppautuisin mukaanne. Haluaisin näet, keskustella kuninkaan kanssa eräästä asiasta", Ignatius sanoi kohteliaasti.
"Tietenkin se sopii. Olettehan te yhtä paljon tässä sopassa, kuin mekin", Michael tokaisi, vaikka arvasikin oikein hyvin, miksi vanha munkki tahtoi mukaan. Tiesihän hänkin osaltaan kuninkaan isän tarinan. Tai ainakin sen osan, minkä oli kuullut ystävältään Marcukselta.

"Minä kiitän", Ignatius sanoi kohteliaasti ja nyökäytti päätään.
"Hyvä, me lähdemme sitten aikaisin aamulla, sillä vaikka leirille ei kovin pitkää matkaa ole, niin ei tästä sentään niin nopeaa reittiä ole", Michael sanoi, "levätkää nyt, niin että jaksatte huomenna", hän lisäsi ja katsoi kumpaistakin miestä silmät iloisesti tuikahtaen.
"Huomiseen siis", Esaias sanoi ja katsoi kun Michael asteli ulos huoneesta.

Esaias jäi vielä toviksi Ignatiuksen ja Maryn seuraan, kunnes lopulta päätti siirtyä huoneeseen, joka annettu hänen käyttöönsä.

"Oletko, varma että jaksat lähteä mukaamme?" Esaias kysyi vielä.
"Olen varma, en minä nyt niin huonossa kunnossa ole", Ignatius sanoi ja hymyili seesteisesti.
"Hyvä on", Esaias naurahti, "minä jätän sinut nyt Maryn huostaan", hän lisäsi kiusoitellen ja häipyi huoneesta hyväntahtoisesti nauraen.

Ignatius pyöritti päätään hymyillen, kun ei voinut suuttuakaan Esaiakselle. Oikeassahan tämä tietenkin oli ja varmasti oli arvannut, että hänen ja Maryn välit olivat paljon lämpimämmät, kuin päällepäin näytti.

"On parasta, että lepäät nyt", Mary sanoi ja katsoi Ignatiusta hellästi.
"Hyvä on", Ignatius myöntyi, kun ei halunnut väittää vastaankaan.

Päivä ja seuraava yö kului verkkaan, kunnes aamu alkoi hiljalleen valjeta. Ignatius oli noussut jo paljon ennen kukonlaulua, sillä halusi ennen lähtöään käydä aamujumalanpalveluksessa, jonne kovin haukottelevat Michael ja Esaias tulivat myös. Tämän jälkeen kolmikko alkoi pakata tavaroitaan ja valmistautua lähtöön, jotta pääsisivät mahdollisimman nopeasti liikkeelle.

Mary katseli, kun Ignatius, Michael ja Esaias nousivat hevostensa selkään ja suuntasivat kulkunsa tielle, joka kulki metsän kautta.

Mielessään hän toivoi luojan suojelusta kaikille, mutta etenkin Ignatiukselle.

Kolmikko ratsasti hiljaisuuden vallitessa koko matkan, sillä kenelläkään ei ollut juurikaan mitään sanomista. Matka sujui hyvin ja jonkin ajan kuluttua he saapuivat leirille, jossa heitä vastaan tuli Marcus.
Hän käski pari alaistaan huolehtimaan vieraiden hevosista ja lähti itse näyttämään tietä teltalle, jossa heitä jo odotettiinkin.

****

Ajatuksiinsa vaipuneena Edmund asteli edestakaisin teltassa. Hän oli saapunut leirille jo edellisenä iltana, jolloin leirin turvatoimia oli kiristetty. Tietenkään hän ei ollut jättänyt linnaa suojatta, sillä tiesi että Vladimir todennäköisesti ei jättäisi käyttämättä niin hyvää tilaisuutta yrittää päästä linnaan. Ei, Edmund halusi suojella omaa perhettään ja olikin jättänyt Luciukselle tarkat ohjeet siitä linnan turvatoimien tiukentamisesta.

Hän pysähtyi aloilleen, kun telttakangas käännettiin sivuun ja Marcus harppoi sisälle Ignatius ja Esaias perässään.

"Vieraanne olkaa hyvä, teidän korkeutenne", Marcus sanoi kumartaen kohteliaasti.
"Minä kiitän", Edmund sanoi ja nyökäytti päätään.

Marcus kumarsi uudelleen ja perääntyi teltan oviaukolle vahtimaan, jottei sisälle pääsisi yhtään kutsumatonta vierasta.

Ignatius pysähtyi paikalleen ja painoi päänsä kumarrukseen, jolloin Edmund asteli hänen luokseen, laskien kätensä hänen hartialleen.

"Ignatius, parahin ystäväni ja oppi-isäni, sinä et kumarra minua", Edmund sanoi syvää kunnioitusta äänessään, "et uskokaan, kuinka paljon ilahdun nähdessäni sinut elossa", hän lisäsi hymyillen ja halasi Ignatiusta ystävällisesti.
"Ihan turhaan sinä minusta huolehdit", Ignatius naurahti lämpimästi ja katseli nuorta kuningasta hymyillen.

Esaias seisoi hieman sivummalla ja katsoi tätä lämmitä tapaamista. Hän ymmärsi nyt kuinka läheiset välit noilla kahdella oli. Paljon läheisemmät, kuin hän olisi koskaan voinut kuvitellakaan.

Pieni toivonkipinä syttyi hänen sydämessään, sillä hän muisti, että Ignatius oli luvannut puhua hänen puolestaan.
Se ei kuitenkaan vienyt pois kalvavaa syyllisyyttä, jota Esaias tunsi syvällä sisimmässään.

"Edmund, haluaisin esitellä sinulle miehen, joka auttoi minua, sekä muita munkkeja ja hänen ansiostaan kuolonuhrit jäivät vähäisemmiksi, kuin olisi voinut olla", Ignatius puhui rauhalliseen tapaansa ja viittoi samalla Esaiasta tulemaan lähemmäksi.

Esaias asteli lähemmäksi ja tuskin uskalsi edes katsoa kuninkaaseen. Hän tunsi syvää syyllisyyttään siitä pahasta, minkä oli tehnyt ennen tätä. Hän toivoi, että voisi korvata sen kaiken jotenkin, vaikka siitä olikin korkea hinta maksettava.

"Te lienette Esaias", Edmund sanoi pysähtyen Esaiasin eteen, "olen kuullut teistä ystävältäni Michaelilta paljon ja enimmäkseen pelkkää hyvää", hän jatkoi silmät lämpimästi tuikkien.
"Te olette oikeassa teidän jalosukuinen korkeutenne, mutta en menisi sanomaan, että kaikki mitä olen tehnyt, olisi hyvää", Esaias sanoi kohteliaasti, laskeutuen polvilleen Edmundin eteen ja painoi päänsä nöyrään kumarrukseen.
"Nouse Esaias, älkääkä vähätelkö itseänne. Minä olen kuullut teistä vain pelkkää hyvää ja te pelastitte Ignatiuksen hengen", Edmund sanoi kohteliaan kunnioittavaan sävyyn.
"Kuninkaani, valtiaani, minä en ole niin hyvä kuin on kerrottu. Olen saanut aikaan enemmän pahaa kuin hyvää ja kärsin mielelläni sen rangaistuksen, jonka te katsotte parhaimmaksi, teidän korkeutenne", Esaias sanoi liikkumatta paikaltaan.
"Te teitte sen pakosta ja siksi armahdan teidät. Olette vapaa menemään, jos niin tahdotte", Edmund sanoi puhuen yhä samaan kohteliaan kunnioittavaan sävyyn.
"Minä jään teille velkaa henkeni ja kiitollisuuteni osoituksena, asetun palvelukseenne sellaisena kuin olen kuolemaani asti", Esaias sanoi, "pysyn teille uskollisena aina, sillä te olette niin hyvä ja armollinen, kuin on kerrottu ja minä suojelen teitä ja jaloa perhettänne hengelläni", hän sanoi, tuntien syvää kunnioitusta ja kiitollisuutta tuota nuorta kuningasta kohtaan.

Hänen sydämensä totisesti on puhdasta kultaa, Esaias ajatteli.

"Tehän herkeätte kaunopuheiseksi", Edmund naurahti hyväntahtoisesti, "mutta hyvä on, teillä on vapaus tehdä kuten haluatte ja se suotakoon teille. Te ja sukunne on aina tervetullut linnaani", hän lisäsi ystävällisesti hymyillen.
"Te totisesti olette isänne poika. Te olette yhtä kunnollinen ja hyväsydäminen, kuten hänkin oli", Esaias sanoi kunnioittavaan sävyyn, "olkoon suvullanne onni myöden nyt ja aina, sillä sen te olette totisesti ansainneet", hän lisäsi kumartaen syvään.
"Minä kiitän teitä kauniista sanoistanne ja toivon, että te olette yhtä sukkela käyttämään miekkaanne, kuin kohteliaissa puheissanne", Edmund sanoi naurahtaen ja nyökäytti päätään kohteliaasti.
"Kyllä osaan, teidän kuninkaallinen korkeutenne", Esaias vastasi ja kumarsi.

Esaiasin päätös palvella ja suojella Edmundia lujittui entisestään ja hän päätti, ettei Vladimir, tai yksikään tämän roistoista pääsisi lähellekään kuningasta tai tämän perhettä.

"Minä olen teidän sotilaanne ja palvelijanne tästä päivästä alkaen ja minä palvelen teitä kuolemaani saakka armollinen kuninkaani", Esaias sanoi juhlallisesti.
"Siispä käytän kaiken valtani ja voimani, jotta saamme veljenne takaisin", Edmund sanoi ja puristi ystävällisesti ja rohkaisevasti Esaiasin hartiaa.
"Minä kiitän teitä mitä syvimmin, teidän jalomielisyytenne", Esaias sanoi syvää kunnioitusta äänessään.
"Nyt kun tämä on hoidettu, siirtykäämme itse asiaan", Edmund tokaisi ja kehotti vieraitaan istuutumaan tuoleille, joita telttaan oli tuotu.
"Niin, sain kuulla että poikani oli saanut nuo karkuun lähteneet lurjukset kiinni ja heidät on tuotu tänne", Michael sanoi.
"Aivan, olivat tulleet tänne, vähän ennen kuin minä saavuin. En ole vielä itsekään päässyt katsomaan, että minkälaisten miesten kanssa olemme tekemisissä", Edmund kertoi.


Mitenkähän tästä mahtanee jatkua....

[Nefertiti]

"Nyt kun tämä on hoidettu, siirtykäämme itse asiaan", Edmund tokaisi ja kehotti vieraitaan istuutumaan tuoleille, joita telttaan oli tuotu.
"Niin, sain kuulla että poikani oli saanut nuo karkuun lähteneet lurjukset kiinni ja heidät on tuotu tänne", Michael sanoi.
"Aivan, olivat tulleet tänne, vähän ennen kuin minä saavuin. En ole vielä itsekään päässyt katsomaan, että minkälaisten miesten kanssa olemme tekemisissä", Edmund kertoi.
"Menisimmekö sitten katsomaan saalistamme. Ehkä saamme heistä jotakin irti", Michael ehdotti ystävällisesti.
"Minä jään tänne odottamaan", Ignatius sanoi, sillä hän tiesi, että Edmund, Esaias ja Michael pärjäisivät hyvin ilmankin häntä. Eikä hän kaivannut enempää jännitystäkään elämäänsä.
"Hyvä on", Edmund sanoi päätään nyökäyttäen, "minä pyydän rakennusmiehiäni korjaamaan luostarinne ensitilassa, että te pääsette omaan rauhaanne mahdollisimman pian", hän lisäsi.
"Minä kiitän", Ignatius sanoi ja painoi päänsä pieneen kumarrukseen.
"Mitä turhia, olet ansainnut sen, sillä ilman sinua asiat voisivat olla huonomminkin", Edmund sanoi ja laski kätensä Ignatiuksen hartialle.

Ignatius ei sanonut mitään, vaan tyytyi vain hymyilemään seesteisesti ja istuutui yhdelle tuolille.  Hän tiesi, ettei ollut enää nuori, vaan ikä painoi jo ja seikkailut olivat hänen osaltaan ohi. Eikä hänellä olisi mitään pelättävääkään, sillä Edmund ei jättäisi telttaa vartiotta.

Tosiaan, Edmund käski Marcuksen hakea avukseen pari sotilasta ja vahtia huolellisesti telttaa, jottei sinne pääsisi kukaan, sillä välin, kun hän itse olisi kuulustelemassa kiinniotettuja miehiä.
Marcus teki kuninkaansa toiveen mukaan, sillä tiesi oikein hyvin, miten tärkeä Ignatius oli tälle ja piti hän itsekin tuosta vanhasta ystävällisestä munkista.

Edmund harppoi eteenpäin, Michaelin johdattaessa häntä kohti aukeaa, jossa kiinniotetut miehet istuivat maassa tarkoin vartioituna, etteivät he pääsisi pakoon. Myös Michaelin ja Matthewin koirat lepäsivät, ne olivat hyvän jahdin päätteeksi saaneet ison annoksen lempiherkkujaan ja raikasta vettä juodakseen.

Vaikka koirat näennäisesti näyttivätkin nukkuvan, olisivat ne kuitenkin silmänräpäyksessä hereillä, jos roistot yrittäisivät edes harkita pakoa.

"Tässäkö he ovat?" Edmund kysyi ja antoi katseensa kiertää miehestä toiseen.

Hän näki, etteivät heidän vankinsa olleet kovinkaan tyytyväisiä tilanteeseen ja epäili, että Vladimir oli varmaankin pelotellut heitä sillä, mitä kaikkea he joutuisivat kokemaan, jos jäisivät kiinni.

"Tässä", Matthew vastasi ja katsahti vankeja, joita ei ollut viittä enempää.
"Hyvä", Edmund sanoi ja kysyi, "oletteko saaneet heistä mitään irti?"
"Eivät he ainakaan vielä ole olleet halukkaita puhumaan", Matthew totesi tyynesti.
"Ymmärrän", Edmund totesi ja asteli mietteliäänä edestakaisin.

Hän halusi toki tietoja, mutta halusi myös välttää turhaa voimankäyttöä, siitä huolimatta että miehet olivatkin kovan luokan rikollisia ja saisivat joka tapauksessa kovan rangaistuksen kaikista pahoista teoistaan.

Pitkän tovin oli hiljaista, eikä kukaan pukahtanutkaan, kaikkein vähiten vangit. Viimein Edmund pysähtyi ja kääntyi katsomaan vankejaan tiukasti.

"Minä tiedän, että te olette Vladimirin palveluksessa. En tiedä mitä hän on teille kertonut, mutta uskoisin suuren osan hänen puheistaan olleen silkkaa valhetta", Edmund puhui, valiten sanansa tarkoin, "Minä en todellakaan harrasta vankien kiduttamista, en usko siihen, kun kerran on olemassa vähemmän kivuttomiakin keinoja saada ihminen puhumaan", hän jatkoi, pitäen katseensa yhä miehissä.

Osa miehistä katsoi nuorta kuningasta peittelemättömän hämmentyneesti. He eivät voineet uskoa kuulemaansa, sillä se oli ihan päinvastaista, mitä Vladimir oli sanonut. Osa alkoi hiljalleen ymmärtää, että mies, joka heitä johti oli saanut heidät valhein tekemään tekoja, jotka nyt alkoivat kaduttaa.

"Miksi hän on vapaa?" Yksi miehistä kysyi ja nyökäytti päätään Esaiasia kohti, "hän on yhtä paha kuin me ja tehnyt yhtä hirveitä tekoja. Eikö hänen pitäisi saada sama rangaistus kuin mekin?"
"Hän on vapaa, koska minä haluan niin", Edmund tyytyi toteamaan, "tiedän kyllä mitä hän on tehnyt ja tiedän senkin, että hän katuu tekojaan. Voin harkita teidän rangaistuksienne keventämistä, jos te kerrotte, mitä Vladimirilla on mielessään ja sen, missä hän pitää Esaiasin veljeä" hän jatkoi ja katsoi tyynenä vankeja, joista osalla loksahti suu auki hämmästyksestä.
"En minä tiedä, mitä Vladimir suunnittelee, enkä sitäkään mihin hän on vankinsa vienyt. Tosin välillä hän puhuu jostain tornista, muttei koskaan ole vaivautunut kertomaan sen enempää", mies sanoi.
"No on tuo ainakin hyvä alku", Edmund sanoi tyytyväisenä.
"Jostain tornista hän tosiaan on välillä puhunut, mutta koskaan hän ei ole maininnut sen tarkkaa sijaintia, halusi vain kiusata minua", Esaias kertoi ja katseli isoja käsiään.
"Älä huoli, kyllä me sen tornin löydämme", Edmund rauhoitteli miestä.
"Minä ainakin toivon niin, sillä haluan saada veljeni takaisin", Esaias sanoi hiljaa.


Jatkakeehan te vuorostanne...

[Nefertiti]

"No on tuo ainakin hyvä alku", Edmund sanoi tyytyväisenä.
"Jostain tornista hän tosiaan on välillä puhunut, mutta koskaan hän ei ole maininnut sen tarkkaa sijaintia, halusi vain kiusata minua", Esaias kertoi ja katseli isoja käsiään.
"Älä huoli, kyllä me sen tornin löydämme", Edmund rauhoitteli miestä.
"Minä ainakin toivon niin, sillä haluan saada veljeni takaisin", Esaias sanoi hiljaa. Hän tiesi, että näillä tiedoilla oltiin vielä aika kaukana Ewartin löytymisestä.

"Minä teen kaikkeni, että hän löytyy, mutta nyt palatkaamme takaisin linnalle", Edmund sanoi ja kääntyi ohjeistamaan Matthewia, jonka vastuulle jäi kuljettaa roistot tyrmään.

Tämän jälkeen hän suuntasi kulkunsa takaisin teltalle, jonne Ignatius oli jäänyt. Hän halusi vielä nähdä tämän, ennen linnalle palaamista.

Pitkän tovin hän keskustelikin Ignatiuksen kanssa ja ilmaisi toiveensa siitä, että tämä palaisi takaisin nunnaluostariin, jossa viettäisi aikaansa siihen asti, kunnes munkkiluostari olisi kunnostettu asuinkelpoiseksi.

"Te olette aivan liian jalo", Ignatius sanoi ja painoi harmaantuneen päänsä kumarrukseen.
"Mitä turhia, te olette sen ansainneet, sillä teillä jos kenellä on hyvä sydän", Edmund sanoi ja tiesi olevansa oikeassa.
"Olen silti kiitollinen, kuten myös veljeskuntani, saamastamme avusta, jota te niin jalomielisesti tarjoatte meille", Ignatius sanoi kohteliaasti.
"Ignatius, ilman sinua ei minuakaan olisi tässä. Sinä ohjasit isäni oikealle tielle aina, kun hän siltä eksyi, vaikka mitään pahaa hän ei koskaan tehnytkään", Edmund sanoi ja laski kätensä vanhan munkin hartialle.
"Enhän voinut jättää häntä pulaankaan", Ignatius sanoi toteavaan sävyyn, "tämä kun on kutsumus ja minä seurasin vain sydämeni ääntä", hän jatkoi omaan rauhalliseen tapaansa.
"Sen tiedän", Edmund sanoi, "Michael saattaa sinut takaisin nunnaluostariin, joten et jää vartiotta" hän jatkoi.
"Minä kiitän", Ignatius sanoi.
"Ei sinun tarvitse teititellä minua, saati kumarrella minulle, sinä olet kunniavieras linnassani, jonne olet tervetullut aina", Edmund sanoi, "ja linnasta puheen ollen, pitäisi minunkin sinne jo palata. Birgitta lienee huolissaan poissaoloni vuoksi", hän lisäsi.

He vaihtoivat vielä muutaman sanan keskenään, ennen kuin muuan palvelija kävi sanomassa, että ratsut olivat valmiina.

***

Vähän myöhemmin Michael pääsi keskustelemaan Matthewin kanssa.

"Matthew, minä palaan kotiin, tulet perässä sitten kun ehdit, mutta ymmärtänet varmaan, että äitisi odottaa meitä ja on varmaan jo hyvin huolissaan", Michael sanoi, puhuen omaan rauhalliseen tapaan pojalleen, "saatan vain Ignatiuksen ensin nunnaluostarille takaisin", hän lisäsi.
"Hyvä on isä, sano äidille, että minulla voi kestää jonkin aikaa, ennen kuin pääsen palaamaan takaisin", Matthew sanoi ja laski kätensä isänsä hartialle.
"Hyvä on, minä sanon", Michael sanoi tyytyväisenä. Hän luotti poikaansa ja tiesi, että tiukan paikan tullessa, tämä osaisi kyllä pitää puolensa, "näkemiin poikani ja pidä hyvä huoli itsestäsi", hän jatkoi ja painoi suuren kätensä poikansa hartialle.
"Tietenkin isä", Matthew sanoi, "näkemiin", hän jatkoi ja katsahti isäänsä, ennen kuin kääntyi ja paineli sotilaiden luo, jotka parhaillaan varmistelivat, etteivät roistot voineet päästä pakenemaan.

***

Michael kävi vielä hyvästelemässä Esaiaksen ja Edmundin ja hakemassa Ignatiuksen mukaansa, kunnes suuntasi kulkunsa ratsujen luo. Hän auttoi Ignatiuksen tämän oman hevosen selkään, minkä jälkeen hän heilautti itsensä ratsunsa selkään ja vihelsi, jolloin kolme koiraa juoksi hännät heiluen hänen luokseen.

"Mennään", Michael sanoi ja käänsi ratsunsa kohti tietä, joka veisi, heidät ensin nunnaluostarille ja sitten kotiin, jonne hän jo niin kovasti kaipasikin. Koirat seurasivat isäntäänsä, sillä tiesivät saavansa hyvän palkkion kotiin päästyään.

***

Leiri laitettiin kasaan ja Kuningas Edmundin johdolla koko konkkaronkka suuntasi kulkunsa kohti linnaa. Matka sinne taittui nopeasti, sillä ei leiri kovin kaukana siitä sijainnut.
Oli iltapäivä jo, kun seurue pääsi linnalle.


Miten jatkuu tästä?

[Nefertiti]

Leiri laitettiin kasaan ja Kuningas Edmundin johdolla koko konkkaronkka suuntasi kulkunsa kohti linnaa. Matka sinne taittui nopeasti, sillä ei leiri kovin kaukana siitä sijainnut.
Oli iltapäivä jo, kun seurue pääsi linnalle.

***

Ensitöikseen Edmund asteli Matthewin luo, sillä halusi tämän vievän vangit tyrmään ja samalla tulisi tilaisuus keskustella kaikessa rauhassa Marcuksen ja Esaiaksen kanssa.
"Matthew, olisitko niin ystävällinen, että ottaisit Henryn, Samuelin ja Nathanielin avuksesi ja veisitte vangit tyrmään odottamaan, kunnes minulla on paremmin aikaa miettiä kuinka menetellä heidän suhteensa", Edmund pyysi kohteliaasti.
"Toki, teidän ylhäisyytenne", Matthew sanoi, kumarsi ja paineli toteuttamaan annettua käskyä.
"Esaias, Marcus. Seuraisitteko minua, haluan keskustella teidän kanssanne eräästä tärkeästä asiasta", Edmund sanoi viitaten näitä tulemaan mukaansa.

Nuo kolme harppoivat suureen saliin, joka sillä hetkellä oli tyhjä, mikä sopi hyvin Edmundin suunnitelmiin. Marcus ja Esaias aavistelivat kumpikin, että asia liittyi jotenkin Ewartin pelastamiseen, mutta olivat vaiti. He tiesivät, ettei ollut heidän asiansa udella kuninkaan aivoituksia, tämä kyllä kertoisi, kun katsoisi sen sopivaksi.

Edmund asteli edestakaisin mietteisiinsä vaipuneena. Hän tiesi jo mitä hänen pitäisi tehdä, mutta ei ollut varma toimisiko suunnitelma ja moni muukin asia huoletti häntä, sillä hän ei mielellään halunnut vaarantaa kenenkään henkeä, jos ei ollut ehdottoman pakko. Se ainakin oli varmaa, ettei hän voisi lähettää Esaiasia hoitamaan asiaa, sillä Vladimir tunsi tämän jo liian hyvin.

Tietenkin Esaias pärjäisi taistelussa, mutta nyt oli tärkeätä saada kiskotuksi tietoja siitä, missä Ewart oli ja siihen hommaan Marcus sopi hyvin, sillä häntä Vladimir ei ollut vielä kertaakaan kohdannut kasvokkain. Tosin Vladimir oli aina ollut ylimielinen ja pitänyt itseään muita ylempänä, joten ei ollut vaivautunut katsomaan kenenkään kasvoihin, jos tämä sattui olemaan häntä alempi, naisia kenties lukuun ottamatta.

Viimein Edmund pysähtyi ja jäi katsomaan miehiä, kulmat kurtussa. He olivat uskollisia ja hyviä miehiä ja kummankin menetys olisi suuri isku, mutta hän tiesi, että joskus oli pakko ottaa riski ja tässä oli nyt yhden viattoman ihmisen henkikin pelissä.

"Minulla olisi teille kummallekin tehtävä, joskaan en mielelläni niitä teille soisi, sillä siinä on omat riskinsä", Edmund aloitti, harkiten tarkkaan jokaista sanaansa.
"Teidän vuoksenne olemme valmiit tekemään mitä vain te tahdotte", Esaias sanoi ja painoi päänsä pieneen kumarrukseen, Marcuksen tehdessä samoin.
"Minä tiedän sen, mutta en halua ehdoin tahdoin asettaa hyviä ihmisiä hengenvaaraan", Edmund huomautti ja katsoi kumpaistakin miestä tyynesti. Hän näki miesten kasvoista, että nämä olivat valmiit antamaan henkensä hänen puolestaan.
"Älä sinä turhaan murehdi meistä, sillä osaamme pitää puolemme", Marcus sanoi, mikä oli totta, sillä kumpikin oli taitavia käsittelemään miekkaa ja lisäksi Esaias oli voimakas kuin härkä.
"Minä tiedän", Edmund sanoi ja hymyili. Tosiaan tämän uskollisempia alaisia saa hakea, hän ajatteli tyytyväisenä.
"Mitä teidän ylhäisyytenne sitten tahtoo meidän tekevän?" Esaias kysyi ja katsoi nuorta kuningasta, jonka kasvoille oli piirtynyt huolen tuomia uurteita.
"Marcus, sinä saat lähteä Vladimirin luo ja yrittää kaivaa tietoosi Ewartin olinpaikan", Edmund sanoi, kääntyen Marcuksen puoleen, "pyydän sinua olemaan varovainen, sillä se mies ei kaihda mitään keinoja, jos tajuaa sinut vakoojaksi."
"Kyllä herrani", Marcus sanoi kohteliaasti ja ymmärsi kyllä mikä riski siihen liittyi. Hän toivoi, että ehtisi vielä hyvästellä vaimonsa ja lapsensa, ennen lähtöä.
"Tiedät varmaankin kuinka sinun voi käydä, mutta älä huoli, minä henkilökohtaisesti katson, että perheesi turvallisuus on taattu, samoin kuin toimeentulo pahimman tapahtuessa", Edmund sanoi, sillä tiesi että se oli ainakin vähintä, mitä hän voisi tehdä uskollisen alaisensa hyväksi.
"Herrani, te olette hyvin jalomielinen", Marcus sanoi ja kumarsi syvään, "mutta entä teidän poikanne? Enhän voi jättää tehtävääni", hän huomautti.
"Se järjestyy kyllä", Edmund sanoi ja hymyili, "Esaias, koska Marcus joutuu olemaan nyt paljon poissa, saat sinä ottaa siksi aikaa hänen paikkansa poikani henkivartijana", hän jatkoi.
"Sen teen, herrani" Esaias sanoi ja kumarsi, "kai se sopii teillekin?" Hän kysyi ja kääntyi Marcuksen puoleen.
"Tietenkin se käy", Marcus vastasi, sillä hän luotti kuninkaan ihmistuntemukseen, eikä epäillyt tämän valintoja.
"Hyvä", Edmund sanoi, "Esaias, sinun toimesi alkaa heti ja voit mennä, poikani on pihalla harjoittelemassa miekkailua. Marcus, jää vielä hetkeksi, niin kerron tarkemmin tehtävästäsi", hän jatkoi.
"Kyllä herrani", kajahti yhtä aikaa ja kumpikin kumarsi uudelleen. Tämän jälkeen Esaias suuntasi kulkunsa pihamaalle, Edmundin jäädessä vielä keskustelemaan Marcuksen kanssa.

***

"Marcus, tiedät varmaankin, että saatat joutua vaikeisiinkin tilanteisiin ja mahdollisesti tahraamaan kätesi viattomien vereen", Edmund aloitti.
"Tiedän, herrani", Marcus sanoi tyynesti. Toki hän tiesi, että tehtävä oli vaativa, mutta hän päätti edes yrittää välttää epämieluisia tilanteita mahdollisimman pitkään, etenkin jos ne sisältäisivät viattomien veren vuodatusta.
"Hyvä. Minä toivotan sinulle onnea ja toivon totisesti, ettet joudu hankalien valintojen eteen", Edmund sanoi ja laski kätensä Marcuksen hartialle, "kuten sanoin aiemmin, minä takaan että perheesi on ja pysyy turvassa, niin kauan kuin minussa henki vielä pihisee", hän jatkoi.
"Minä kiitän teitä, teidän jalomielisyytenne", Marcus sanoi ja kumarsi syvään, "takaan, ettette joudu pettymään minuun", hän lisäsi.
"Olisin hyvin iloinen, jos palaisitte takaisin hengissä ja yhtenä kappaleena", Edmund sanoi.
"Niin minäkin", Marcus totesi, "jos suotte, niin kävisin mielelläni hyvästelemässä perheeni, ennen lähtöäni", hän jatkoi.
"Tietenkin" Edmund sanoi, sillä tokihan hän sen soisi miehelle, kun ei koskaan voinut tietää milloin tämä seuraavan kerran näkisi rakkaansa.

***

Esaias harppoi pihamaalle ja näkikin siellä punakutrisen pojan, joka harjoitteli miekkailua puisella miekalla, vastustajanaan puinen ukko, joka oli jo aikaa sitten nähnyt parhaat päivänsä. Hän huomasi kyllä, että tässä oli kuninkaan ainoa poika, Arthur. Hän näki, että poika oli perinyt isänsä jalot piirteet, kuin myös isänisän Erikin piirteitä ja tummanruskeat silmät.

Esaias jäi sivummalle katsomaan pojan harjoituksia, sillä halusi edetä hitaasti, sillä arveli, ettei poika välttämättä ollut mielissään muutoksesta, josta isä ei ollut edes kertonut hänelle mitään. Hän halusi tutustumisen tapahtuvan pojan ehdoilla, jolloin tämän olisi kenties helpompi hyväksyä tämä muutos.
Esaiasin tosin oli pakko myöntää, että poika osasi jo vallan hyvin käsitellä puista miekkaansa, vaikka tietenkin oli paljon, mitä tämän tulisi vielä oppia. Marcus oli ollut hyvä opettaja, hän ajatteli ja hymyili.

Esaias päätti astella hivenen lähemmäksi, kun poika viimein huomasi, ettei ollut yksin.
"Marcus!" Kuului pojan huudahdus ja tämä kääntyi katsomaan tulijaa. Esaias näki, miten pojan ilme muuttui, kun tämä havaitsi, ettei tulija ollutkaan Marcus.
"Kuka te olette ja millä oikeudella te tulette häiritsemään harjoituksiani ja missä on Marcus?" Poika kysyi ja katsoi Esaiasia tiukasti, vailla pelkoa.

Esaias yritti pitää kasvonsa peruslukemilla, vaikka häntä hieman huvittikin pojan käytös. Kyllä tästä varmasti vielä kuoriutuisi hyvä kuningas aikanaan, hän ajatteli.

"Minä olen Esaias", Esaias esittäytyi ja kumarsi, sillä halusi tietenkin olla mahdollisimman kohtelias kuninkaallisen suvun vesan edessä, "isänne määräsi minut väliaikaisesti teidän henkivartijaksenne, sillä Marcuksella on tällä hetkellä kiireellinen tehtävä, josta syystä hän on estynyt hoitamaan tehtäväänsä henkivartijananne", hän sanoi, miettien sanansa tarkoin.
"Mph", poika tuhahti ja nyrpisti nenäänsä.
"Olen kovin pahoillani tästä järjestelystä ja jos se ei teitä miellytä, olette vapaa keskustelemaan asiasta isänne kanssa", Esaias sanoi ja painoi päänsä kumarrukseen.

Hänen täytyi myöntää, että pojassa tosiaan oli luonnetta. Tämä oli aivan erilainen, kuin mitä Erik oli ollut, vaikka silmät olivatkin aivan samanlaiset.

"Hyvä on, mutta älä tule lähemmäksi", poika komensi ja sipaisi punaisen hiuskiehkuran pois otsaltaan.
"Kuten tahdotte", Esaias sanoi, eikä voinut olla hymyilemättä pojan tomeruudelle. Hän kuitenkin hävitti hymyn kasvoiltaan, sillä ei tietenkään halunnut suututtaa poikaa enempää, sillä ymmärsi hyvin tämän närkästyksen muutoksen johdosta.

Esaias asteli hieman kauemmaksi pojasta ja pysähtyi. Hän ei halunnut väkisin tunkea pojan seuraan, vaan päätti, että tämä saisi itse tulla tekemään tuttavuutta, kun katsoisi sen sopivaksi.

Hän veti miekan huotrastaan, katseli sitä ja huokaisi, sillä niin monen viattoman veri oli tuolla terällä vuodatettu, josta auringon valo heijastui. Niin monta viatonta, hän ajatteli katuvaisena ja tiesi, ettei sitä kaikkea saanut tekemättömäksi ja että se vainoaisi häntä hamaan loppuun asti.

Hän huokaisi raskaasti ja alkoi liikutella miekkaansa tarkoin harkituin liikkein. Sulava kaari toisensa jälkeen piirtyi ilmaan ja silmäkulmastaan hän näki, pojan seisahtuneen paikalleen ja kääntyneen katsomaan. Hän oli tyytyväinen, sillä pojan mielenkiinto oli selvästi herännyt. Hän ei silti ollut vielä huomaavinaankaan poikaa, vaan jatkoi omaa harjoitustaan. Hienoinen hymy hiipi hänen suupieliinsä, kun hän kuuli pojan astelevan luokseen.

"Tuota, mitenkä tuo tehdään?" Arthur kysyi viimein ja katsoi Esaiasin liikehdintää peittelemättömän kiinnostuneena.
Esaias lopetti harjoittelunsa ja laski miekkansa alas, kääntyen katsomaan poikaa, iloinen pilke silmissään.

"Voinhan minä sen opettaa teille, jos niin haluatte", hän sanoi rauhalliseen tapaansa ja hymyili tyynesti.
"Voitko?"Arthur kysyi innostusta äänessään.
"Tietenkin", Esaias sanoi ja katsoi poikaa tyytyväisenä.
"Hienoa!" Arthur hihkaisi kasvot innosta hehkuen, mutta vakavoitui sitten, "minä olin äsken töykeä ja unohdin esitellä itseni" hän lisäsi.
"Ei se mitään", Esaias sanoi hyväntahtoisesti naurahtaen.
"Minä pyydän kuitenkin anteeksi typerää käytöstäni", Arthur sanoi, sillä halusi olla samanlainen kunnian mies, kuin isäkin oli, "minun nimeni on Arthur", hän jatkoi ja katsoi totisena tuota karhunkokoista miestä.
"Anteeksipyyntö hyväksytty, vaikkei teidän olisikaan tarvinnut pyytää anteeksi, teidän ylhäisyytenne", Esaias sanoi, "jospa kuitenkin aloittaisimme harjoittelun", hän lisäsi hymyillen.
"Hyvä on", Arthur sanoi ja leveä hymy valaisi hänen kasvonsa.


Miten mahtaneekaan jatkua tästä? :)

[Nefertiti]

"Anteeksipyyntö hyväksytty, vaikkei teidän olisikaan tarvinnut pyytää anteeksi, teidän ylhäisyytenne", Esaias sanoi, "jospa kuitenkin aloittaisimme harjoittelun", hän lisäsi hymyillen.
"Hyvä on", Arthur sanoi ja leveä hymy valaisi hänen kasvonsa.

***

Aika kului tasaiseen tahtiinsa ja Esaiaksen ja Arthurin ystävyys syveni. Esaias opasti Arthuria isällisen lempeästi miekkailun saloihin, opettaen samalla muutakin. Kärsivällisesti hän jaksoi vastailla pojan kysymyksiin, joita tämä toisinaan kysyi mieluummin häneltä, kuin isältään.

Toisinaan Arthurin serkku, 15 vuotias Rafael, otti osaa miekkailuharjoituksiin. Hän oli ottanut Arthurin suhteen isoveljellisen asenteen ja joskus vähän kiusasikin viisi vuotta nuorempaa Arthuria.
Enimmäkseen Rafael kuitenkin vietti aikaansa serkkunsa kanssa, koska piti tästä. Hän auttoi Arthuria läksyissä, sillä nuoren kruunuprinssin tuli osata muutakin kuin miekkailua, kuten lukea ja kirjoittaa, sekä hovin etiketti piti tuntea ja paljon muuta, mitä poika piti varsin pitkästyttävänä. Mutta pakko mikä pakko, sillä tulevan kuninkaan vastuu oli suuri.
Ei hän toki vielä pitkään aikaan nousisi valtaistuimelle, sillä Edmund oli vielä voimissaan ja hallitsisi vielä hyvin pitkään. Mutta silti, sitä mukaa kun nuorelle prinssille tulisi ikää, tulisi tälle myös lisää velvollisuuksia ja vastuun taakka kasvaisi.

***

Päivät linnalla kuluivat rauhallisesti, eikä ulkomaailmastakaan kantautunut tietoja Vladimirin roistojoukkion tihutöistä. Ei ainakaan niin paljon, kuin aiemmin, mutta silti tuo joukkio levitti kauhua tavallisten ihmisten keskuudessa.

Muuta tietoa Vladimirin liikkeistä kuitenkin tuli tasaiseen tahtiin, Marcus kävi niin usein kuin mahdollista, kertomassa Vladimirin mahdollisista suunnitelmista. Ei hän koskaan kovin paljoa saanut tietoa, mutta sen mitä sai, oli se silti arvokasta ja antoi Edmundille aikaa reagoida ja turvata alaisiaan roistojoukkion hyökkäyksiltä.

Marcus viipyi poissa hyvinkin pitkiä aikoja kerrallaan, joskus päiviä, useimmiten viikkokausia, mutta mitä pidempään hän oli poissa, sitä parempia tietoja hän toi. Linnalla hän ei koskaan viipynyt pitkiä aikoja, sillä tiesi miten epäluuloinen Vladimir oli ja tiesi miten herkästi tämä antaisi tappokäskyn, jos kokisi asemansa uhatuksi.
Sir Nathanielin lähdön jälkeen Vladimirista oli tullut, jos mahdollista, vieläkin vainoharhaisempi ja julmempi. Marcus oli jo ehtinyt nähdä, miten raa'asti tämä kohteli alaisiaan ja kuinka muutama oli päässyt hengestään ihan mitättömästäkin syystä.

Vladimir ei juurikaan luottanut alaisiinsa ja vain harva oli päässyt tarpeeksi lähelle häntä ja niistäkin jo muutama oli päässyt hengestään, Vladimirin oikkujen tähden. Häntä kaihersi Nathanielia vastaan käydyssä taistelussa koettu tappio, sekä se että perhe oli lähtenyt tuon kaksinaamaisen miehen matkaan.
Niinpä Vladimir sitten suuntasi kaiken raivonsa niihin, jotka talossa vielä oli, nimittäin palvelijoihin, jotka joutuivat kärsimään äärimmäisestä julmuudesta. Pelko oli niin suuri, ettei yksikään palvelijoista uskaltanut nousta julmaa tyrannimaista isäntäänsä vastaan, joka rankaisi aivan olemattomastakin rikkeestä äärimmäisen julmalla ja raa'alla tavalla.

Hyvin pitkän ja kärsivällisen työskentelyn tuloksena Marcus oli päässyt melko lähelle Vladimiria. Luottamusta tosin ei ollut paljoakaan, mutta saavutettu asema oli kuitenkin tyhjää parempi ja tietoa tihkui hänen korviinsa huomattavasti enemmän, kuin ihan alussa. Asiaa saattoi toki auttaa se, että hän oli onnekseen ottanut kaksi Vladimirin kiinni jäänyttä alaista avukseen. Nämä olivatkin ilomielin ottaneet tehtävän hoitaakseen, kun olivat nähneet miten armollinen kuningas Edmund oli.
Nytkin oli luvannut näille kahdelle armahduksen teoistaan, mikäli tehtävä onnistuisi ja Marcus pysyisi hengissä. Toistaiseksi kaikki näyttikin hyvältä. Miehet olivat itsekin ymmärtäneet, että Vladimirin puheet olivat vain ilkeämielisiä valheita, kun he nyt olivat omin silmin nähneet Edmundin.

Hiljalleen Marcus sai kokoon tiedonjyväsiä, joiden perusteella hänelle alkoi selvitä Ewartin olinpaikka. Asiaa tietenkin edesauttoi se, että Vladimir määräsi Marcuksen ryhmään, jonka oli tarkoitus hakea Ewart Vladimirin linnoitukseen teloitusta varten.

Marcus tiesi, että nyt oli kiire, mikäli hän aikoi saada Ewartin pelastettua, joten hyvän tilaisuuden tullen hän kiirehti kuninkaanlinnalle kertoakseen tietonsa. Tietenkään hän ei voisi jäädä linnalle, sillä herättäisi epäilykset ja kaikki se huolella tehty työ menisi hukkaan. Niin paljon kuin Marcus vihasikin Vladimirin alaisena olemista, tiesi hän, että hänen oli hoidettava tehtävä loppuun asti.

Niin hän sitten yöllä ratsasti tuulispään lailla linnalle ja juoksi Edmundin makuukammioon, herättämään hänet.
"Olen pahoillani, että joudun häiritsemään teitä tähän aikaan ylhäisyys, mutta asiallani on kiire", Marcus sanoi ja kumarsi.
"Ei se mitään" Edmund sanoi viskatessaan peittonsa syrjään, "sen kuin kerrot tietosi", hän lisäsi.
"Ylhäisyys, sain selville, missä Vladimir pitää Esaiaksen veljeä", Marcus sanoi.
"Hienoa", Edmund sanoi tyytyväisenä.
"Ei sitten yhtään hienoa, ylhäisyys", Marcus sanoi.
"Kuinka niin?" Edmund kysyi ja rypisti kulmiaan.
"Vladimir antoi käskyn hakea Ewart ja viedä hänet Vladimirin linnakkeelle teloitettavaksi", Marcus selitti.
"Se ei käy laatuun" Edmund napautti.
"Tiedän sen ylhäisyys ja siksi kiirehdinkin kertomaan asian teille mitä pikimmin", Marcus sanoi.
"Milloin tämä olisi tarkoitus tapahtua?" Edmund kysyi ja veti samalla vaatteita ylleen.
"Heti aamusta, herrani", Markus vastasi nopeasti.
"Huomennako?" Edmund kysyi ja mietti riittäisikö aika tarvittaviin toimenpiteisiin.
"Kyllä herrani", Marcus vastasi, "ja siksi minä tulinkin tähän aikaa teitä häiritsemään. Jäisin mielelläni teidän avuksenne, mutta minun on palattava, ennen kuin Vladimir alkaa epäillä jotakin. Hän näet määräsi minut tuohon ryhmään, jonka on tarkoitus hakea ja teloittaa vanki", hän jatkoi.
"Hyvä on, minä en pidättele sinua kauempaa, kerro vain se olin paikka", Edmund sanoi ja asteli Marcuksen perässä ulos makuukammiostaan.
"Häntä pidetään tornissa, kalmanummen toisella puolella", Marcus kertoi.
"Minä kiitän" Edmund sanoi ja antoi Marcuksen mennä. Hän itse tiesi kyllä paikan, sillä äiti oli ankarasti kieltänyt häntä menemästä sinne, luultavastikin juuri petollisen nummen takia, jossa olevat salakavalat suonsilmäkkeet saattoivat imaista pahaa-aavistamattoman kulkijan sisäänsä, jos astui polulta harhaan.

Marcuksen mentyä Edmund kutsui luokseen palvelijan, jonka hän käski mennä herättämään Michaelin ja Matthewin. Nuo kaksi tulivatkin pian unisen palvelijan perässä, mutteivät yksin, sillä heidän takanaan asteli Esaias.

"Kuulin, että olitte saanut veljeni olinpaikan selville", Esaias sanoi, palvelijan poistuttua.
"Niin olen, mutta toivoin, että olisit jäänyt tänne", Edmund huomautti, "mutta en minä voi estääkään, joten kai minun on otettava sinutkin mukaan", hän lisäsi.


No niin ja kuinkahan tarina etenee tästä? Saadaanko Esaiasin veli pelastettua vai ei?

[Nefertiti]

Marcuksen mentyä Edmund kutsui luokseen palvelijan, jonka hän käski mennä herättämään Michaelin ja Matthewin. Nuo kaksi tulivatkin pian unisen palvelijan perässä, mutteivät yksin, sillä heidän takanaan asteli Esaias.

"Kuulin, että olitte saanut veljeni olinpaikan selville", Esaias sanoi, palvelijan poistuttua.
"Niin olen, mutta toivoin että olisit jäänyt tänne", Edmund huomautti, "mutta en minä voi estääkään, joten kai minun on otettava sinutkin mukaan", hän lisäsi.
"Minä kiitän", Esaias sanoi ja kumarsi.
"Me lähdemme liikkeelle mitä pikimmin, sillä matka ei ole helppo, vaikka paikka ei kaukana täältä olekaan ja tarkoitus on, että ehdimme perille ennen Vladimirin konnia", Edmund sanoi ja vilkaisi ohimennen pöydälle auki levitettyjä karttakääröjä, joista näkyi tuo pahamaineinen suo.
"Vai kalmanummi", Michael sanoi, sillä paikka oli tuttu hänellekin ja muutaman ystävänkin hän oli tuon paikan petolliseen hetteikköön menettänyt.
"Niin", Edmund myönsi, "suosittelen varovaisuutta, sillä en haluaisi menettää ketään teistä", hän muistutti.
"Vladimir on piru mieheksi, ei kukaan muu olisi moista paikkaa keksinyt", Esaias murahti.
"No, mutta meidän on syytä pitää kiirettä, mikäli mielimme ehtiä tuolle tornille ennen Vladimirin miehiä", Edmund muistutti, sillä halusi viimeiseen asti välttää taistelua ja mitä vähemmän Vladimir tietäisi, sitä paremmin Marcus pääsisi pois, kun tehtävä olisi suoritettu, "haluan välttää kahnauksia, jos mahdollista, varsinkin kun Marcus on vielä toistaiseksi Vladimirin alaisena", hän lisäsi.

Kaikki kolme nyökäyttivät päätään myöntymyksen merkiksi, eikä Edmundin tarvinnut edes käskeä, kun he jo painuivat valmistautumaan lähtöön. Edmund antoi palvelijalleen käskyn laittaa hevosensa valmiiksi, minkä jälkeen hän kävi vielä hyvästelemässä Birgitan. Eihän sitä koskaan tiennyt, mitä päivä toisi tullessaan ja hän halusi ainakin nähdä vaimonsa, ennen lähtöään.

Edmund ei tietenkään voinut kuluttaa kovin paljon aikaa tähänkään, sillä heillä oli kiire, eikä hänkään halunnut hidastaa lähtöä yhtään enempää, kuin oli pakko.

Niin hän sitten pukeutui ripeästi, käväisi Birgitan luona ja tuon hellän hetken jälkeen suuntasin pihalle, jossa hänen hevosensa oli jo valmiina, kuin myös Michael, Matthew ja Esaias, sekä kourallinen sotilaita.

Edmund nousi hevosensa selkään, vilkaisten muita ääneti.
"Muistuttaisin vielä, että kun saavumme nummelle, älkää poiketko polulle, sillä se voi olla viimeinen erheenne", hän muistutti ja katsoi tiukasti kaikkia, ennen kuin suuntasi ulos portista.

Koko porukka seurasi kuningastaan, Esaias ja Michael ratsastaen tämän rinnalla ja Matthew takana. Matthewin perässä tulivat sotilaat.

Matka suolle eteni ripeästi, eikä aurinkokaan ollut vielä noussut, mutta kaukana horisontissa alkoi jo häämöttää kapea valokaistale. Vielä oli edessä matkan vaarallisin osuus, kalmanummen ylitys.

Tuo joukko kulki jonossa, tarkasti seuraten edessään olevaa, sillä ketään ei haluttanut vajota sen enempää yksin kuin hevosensakaan kanssa suonsilmäkkeeseen. Kulku oli hidasta, sillä varovaisuutta ei voinut olla liikaakaan. Alkoi olla jo hämärää, kun he vihdoin pääsivät nummen toiselle laidalle, jossa itse kukin huokaisi syvään, sillä ylitys oli onnistunut ilman mies tai hevostappioita.

Tästä ei ollut enää pitkä matka tornille ja loppumatka oli muutenkin helpompi, kun ei tarvinnut alituiseen pelätä joutuvansa suohon. Tuo osuus sujui nopeasti ja pian torni jo häämöttikin edessä, nousevan auringon säteiden värjätessä, sen sammaloituneen pinnan punaisilla ja kultaisilla sävyillä.

Pihamaa oli kivikkoinen ja vaikeakulkuinen. Siellä täällä rehotti isoja hoitamattomia pensaita ja rapautuneen seinän pintaa peitti paksu kasvillisuuskerros.

Tornille päästäkseen oli ylitettävä silta, joka oli tehty hyisen tummavetisen esteen yli, joka kiersi koko tornin ympäri. Torni ei totisesti ollut helppopääsyinen, se oli varmaa. Mutta he eivät antaneet sen estää itseään.

Edmund antoi käskyn jättää hevoset sillan toiselle puolelle, sillä silta oli liian ahdas hevosille ja näytti muutenkin siltä, kuin olisi romahtamaisillaan. Hän jo mietti strategiaansa ja oli aikeissa sanoa mitä kukin tekisi, kun Esaias hyppäsi alas hevosensa selästä ja suuntasi sillan yli puolijuoksua.

"Esaias, odota!" Edmund huusi ja laskeutui alas hevosensa selästä, mutta turhaan. Esaias oli työntänyt puolilahon oven väkivalloin auki ja kadonnut sisälle.

***

Esaias kipusi jyrkät portaat ylös puolijuoksua ja totesi tulleensa huoneeseen, jossa ei ollut niin mitään. Ensin hän ajatteli, että häntä oli huijattu, mutta sitten hän näki tikapuut, jotka oli nostettu seinää vasten nojaamaan. Hän tajusi, että ne oli siellä tarkoituksella ja hän nosti katseensa ylös.
Katossa oli luukku, joka oli teljetty niin, ettei sitä saanut toiselta puolelta auki lainkaan.

Hän nappasi tikapuut nurkastaan ja nosti ne paikalleen. Tämän jälkeen hän kipusi ylös ja availi kädet täristen kaikki vahvatekoiset salvat ja työnsi sitten raskaan luukun auki, joka tömähtikin yläpuolella olevaa lattiaa vasten.

Esaias työntyi luukusta sisälle ja näki miten karu huone oli. Siellä ei ollut mitään muuta kuin kasa heiniä lattialla vuoteen virkaa tekemässä ja katonrajassa yksi ikkuna, josta tuli vain vähän valoa huoneeseen. Lisäksi hän saattoi haistaa, miten saastaiselta koko huone haisi, kun ei vanki ollut muuallekaan päässyt.

Esaias katseli ympärilleen hämärässä ja näki miehen kyyhöttävän heinäkasalla.
"Ewart!" Esaias huudahti ja melkein juoksi veljensä luokse. Hän näki miten tämä hätkähti ja yritti pelästyneenä vetäytyä kauemmaksi.

"Ei", Ewart sopersi hiljaa ja yritti suojata itseään käsin.
"Ewart, se olen minä. Esaias", Esaias sanoi ja polvistui Ewartin vierelle.
"Esaias", Ewart henkäisi ja yritti haparoida sinne suuntaan, mistä oli kuullut veljensä äänen. Vasta silloin Esaias käsitti, ettei Ewart nähnyt ja huomasi likaisen kangaskaistaleen, jolla tämän silmät oli peitetty.

Kun hän nyt lähemmin tarkasteli veljeään hän näki, että tämän ihoa peitti paksu likakerros ja vaatteet olivat riekaleina. Hän näki miten laiha Ewart oli, vain varjo siitä, mitä tämä oli ennen ollut. Lisäksi hän näki ilkeänpunaiset juomut Ewartin selässä, jotka kielivät siitä, että tätä oli ruoskittu.
Viha Vladimiria kohtaan kasvoi ja hän vannoi että tämä saisi tuta nahassaan, sen mitä oli tehnyt muille.

"Sinä olet turvassa nyt, minä vien sinut pois täältä", Esaias sanoi ja kietoi kätensä veljensä ympärille.
"Ne tappoivat hänet. Tappoivat Minervan", Ewart sopersi ja purskahti itkuun.
"Minä tiedän", Esaias sanoi ja yritti nieleskellä palaa, joka oli noussut hänen kurkkuunsa, kun hän piteli sylissään veljeään, joka vavahteli itkusta.

"Mitä taivaan nimessä hänelle on tehty?" Kysyi Michael, joka nousi luukusta huoneeseen.
"Minä..." Esaias aloitti, muttei pystynytkään jatkamaan, sillä tunnehyöky oli liian voimakas.

Michael oli hiljaa, hän näki kyllä miten paljon Ewart oli muuttunut ja tiesi, ettei tämä enää olisi se iloinen ja elämänhaluinen nuorimies.

"Ne siat, ovat kohdelleet häntä huonosti", Esaias sai viimein sanotuksi, "he ovat puhkaisseet hänen silmänsä", hän lisäsi ja tiesi miten se vaikutti Ewartin elämään.

***

Miten mahtanee jatkua tästä? Ehtivätkö Vladimirin alaiset saapua paikalle, vai ehtiikö pelastusretkikuntamme pakoon ennen sitä? Jatkaatten te vuorostanne...

[Nefertiti]

Michael oli hiljaa, hän näki kyllä miten paljon Ewart oli muuttunut ja tiesi, ettei tämä enää olisi se iloinen ja elämänhaluinen nuorimies.

"Ne siat, ovat kohdelleet häntä huonosti", Esaias sai viimein sanotuksi, "he ovat puhkaisseet hänen silmänsä", hän lisäsi ja tiesi miten se vaikutti Ewartin elämään.

Esaias aina oli tiennyt että Ewart oli halunnut olla seppä, kuten isäkin aikanaan ja oli tehnyt töitä sen eteen. Mutta nyt tuon kaiken sai unohtaa, sillä silmät olivat yksi tärkeimmistä ominaisuuksista, joita seppä työssään tarvitsi, hyvän kunnon ja taidon lisäksi.

"Olen aina tiennyt, että Vladimir on julmuri, mutta en uskonut, että hän olisi mennyt näin pitkälle", Michael sanoi ja katsoi kulmat kurtussa Esaiasta ja Ewartia.

"Lähdetään, haluan viedä Ewartin pois täältä", Esaias sanoi auttaen samalla Ewartin jalkeille.
"Hyvä on", Michael sanoi ja katsoi vielä kerran tätä lohdutonta paikkaa, jossa Ewart oli ollut vankina.

Sen hänkin näki, että jos Ewart olisi ollut täysin kunnossa, olisi tämä varmasti jo paennut, mutta sokeana ja huonossa kunnossa, se ei tietenkään ollut käynyt päinsä. Hän ymmärsi hyvin, että ilman näköään, mies olisi saattanut taittaa niskansa yrittäessään yksin huteria tikkaita pitkin alas.

"Ewart, autan sinut täältä pois, joten sinun on kuunneltava tarkasti ja tehtävä, kuten sanon, sillä en halua sinun taittavan niskaasi", Esaias sanoi, ohjatessaan varovaisesti Ewartia kohti luukkua, josta pääsi vapauteen.

"Hyvä on", Ewart sanoi hiljaa ja piteli tiukasti kiinni, veljensä voimakkaasta käsivarresta.

Ewart ei ollut uskonut, että kukaan tulisi häntä pelastamaan, joten tämä oli hänelle suuri helpotus, vaikka toki hän tajusi, ettei vaara ollut vielä ohi, sillä tuskinpa Vladimir antaisi vankinsa päästä pakoon noin vain.

"Michael, mene sinä ensin ja ole valmiina, jos hänen ote pettääkin", Esaias pyysi ja kääntyi sitten veljensä puoleen, "minä en anna sinun pudota", hän sanoi ja alkoi auttaa veljeään, kun Michael oli ensin mennyt luukusta ja kavunnut portaat nopeasti alas.

"Esaias.... toivottavasti tämä onnistuu", Ewart henkäisi ja hapuili käsin ympäristöään, vaikka tunsikin Esaiaksen pitelevän kiinni tiukasti ja kuuli tämän rauhallisen äänen, kun tämä ohjeisti tikapuiden kanssa.

"Hyvin se menee", Esaias rauhoitteli Ewartia, ohjaten tämän kättä kohti tikapuita, neuvoen samalla.

Hitaasti mutta varmasti Esaias ja Michael saivat autettua Ewartin tikapuita alas. Loppu matka olisikin helpompi, kun oli vain kierreportaita, jotka tosin olivat jyrkät, mutta se oli silti pienempi paha, kuin huterat tikapuut.

Kun Ewart oli turvallisesti tikapuiden alapäässä, Esaias tuli perässä ja yhdessä Michaelin kanssa auttoi Ewartin alas kierreportaita pitkin ja lopulta ulos ja yli sillan, jonka toisella puolella Edmund, Matthew ja sotilaat odottivat.

Esaias auttoi ja tuki veljeään, ohjatessaan tämän yli sillan ja kohti hevosia. Hevosten luona hän ojasi Ewartin istumaan läheiselle kivelle ja kaivoi satulalaukustaan vesileilin ja huovan. Hän ojensi ensin vesileilin veljelleen, joka joi pitkin siemauksin, sillä tornin vesi oli ollut kuvottavaa, eikä hän ollut sitä juonut kuin vasta sitten, kun oli ollut ihan pakko.

Ewart ojensi leilin takaisin Esaiakselle, joka laittoi sen takaisin satulalaukkuunsa ja kääntyi sen jälkeen kietomaan huovan Ewartin ympärille, sillä tämä oli värähdellyt kylmästä, tuntiessaan viileän aamuilman paljaalla ihollaan. Riekaleiset vaatteet eivät todellakaan lämmittäneet kovin hyvin.

"Ewart, joudun kohta auttamaan sinut hevosen selkään, sillä emme voi jäädä tähän kovin pitkäksi aikaa, sillä Vladimirin konnajoukkio on tulossa tänne", Esaias sanoi, mutta jätti kuitenkin kertomatta miksi nämä olivat tulossa.

"Hyvä on", Ewart sanoi hiljaa ja kietoi huopaa tiukemmin ympärilleen.

"Viedään hänet linnalle, hän saa olla siellä minun vieraanani, kunnes on tarpeeksi hyvässä kunnossa pärjätäkseen omillaan", Edmund sanoi, sillä ymmärsi kyllä, ettei Ewart vielä ollut niin hyvässä kunnossa, että pärjäisi itsekseen, saati voisi olla kenellekään avuksi. Lisäksi linnassa hän olisi paremmassa suojassa, jos Vladimir yrittäisi juonia jotain uutta Ewartin päänmenoksi.
"Hyvä on, mutta saanen pyytää jonkinlaista suojelusta Michaelille, sillä Vladimir takuulla hätyyttää miehensä heidän kimppuun, kun huomaa vankinsa paenneen", Esaias pyysi, vaikka tiesi kyllä hyvin Michaelin mielipiteen asiasta.
"Tietenkin, enhän voi jättää parasta metsästäjääni oman onnensa nojaan", Edmund tokaisi ja päätti, että heti linnalla käskisi muutaman sotilaan Michaelin mukaan, jotta tällä olisi jotain suojaa, sillä vaikka tällä aikuinen poika olikin, ei tästä olisi paljoakaan apua, jos Vladimir päättäisi lähettää isommankin joukkion tilalle riehumaan.

Michael oli aikeissa sanoa, jotain mutta näki kuitenkin päättäväisen ilmeen Edmundin kasvoilla ja tajusi, ettei tämän mieltä kovin helpolla muutettaisi.

"Hyvä on, arvoisa kuningas", Michael hymähti ja oli oikeastaan tyytyväinen, sillä tokihan hän tiesi olevansa jo vanha ja että jos tosiaan saisivat isommankin joukkion vieraaksi, ei näin vähäisellä miesvoimalla sille pärjäisi. Muusta perheestä puhumattakaan.

Esaias auttoi Ewartin hevosensa selkään ja heilautti itsensä tämän taakse, jotta saisi pidettyä veljestään kiinni, sekä ohjastettua hevosta. Matka saattoi alkaa ja alku oli jälleen helppo ja nopea, mutta nummella oli taas kuljettava varoen.

Matka nummen poikki oli hidas ja vaivalloinen, mutta se onnistui taas ongelmitta. He kaikki huokasivat helpotuksesta, kun he viimein pääsivät pois nummelta ja tiesivät, ettei sinne tarvinnut mennä enää ja matka taittuisi tästä eteenpäin joutuisasti, joskin he joutuisivat olemaan tarkkana, etteivät törmäisi Vladimirin roskajoukkioon.

Edmund toivoi, että Marcus hidastaisi roskajoukon kulkua sen verran, ettei heidän tiensä risteäisi. Hänen toiveensa kaiketi kuultiin jossain, sillä he saivat kulkea linnalle kohtamaatta mitään muuta, kuin metsän eläimiä. Oli jo valoisaa, kun he viimein saapuivat linnalle.

Linnalla Esaias ohjasi Ewartin sairastuvalle ja jäi sinne vähäksi aikaa veljensä seuraksi, kun tämä kylvetettiin, haavat puhdistettiin ja sen jälkeen päälle puettiin puhtaat vaatteet. Jo tämä sai Ewartin rauhoittumaan paljonkin, sillä olo tuntui huomattavasti paremmalta. Varsinkin kun sai vielä ruokaa, juotavaa ja sen jälkeen levätä pehmeällä vuoteella, kovan lattian ja pistelevien heinien sijasta.

Kun Esaias näki, että Ewartilla kaikki oli hyvin, saattoi hän poistua, sillä halusi vielä tietenkin pyytää Edmundilta luvan jäädä linnalle siihen asti, kunnes Ewart olisi paremmassa kunnossa.

Niin hän sitten harppoi suureen saliin, jossa Edmund oli vielä. Michael ja Matthew olivat jo lähteneet paluumatkalle kotiinsa, mukanaan muutama sotilas, jotka Edmund oli heidän mukaansa määrännyt.

Esaias harppoi valtaistuimen luokse ja polvistui sen eteen, painaen päänsä alas, sillä hän todellakin kunnioitti kuningastaan.

"Teidän ylhäisyytenne", hän aloitti, kun Edmund keskeytti hänet ja nousi seisomaan.
"Esaias, nouse. Sinä tunnet minut, eikä sinun tarvitse kumartaa minua", Edmund sanoi.
"Mutta minä lupasin teille, että palvelen teitä kuolemaani asti, maksuksi rikoksistani", Esaias sanoi, sillä halusi tosissaan pitää sanansa, "lisäksi tahtoisin pyytää lupaanne, jäädä linnaanne niin kauaksi aikaa, kun veljeni on täällä teidän hoidettavananne", hän jatkoi, puhuen mahdollisimman kohteliaasti ja kunnioittavasti.
"Tiedän, mutta kuten sanoin, ette ole minulle mitään velkaa", Edmund sanoi ja katsoi Esaiasia ystävällisesti, "ja tietenkin saat jäädä vieraakseni niin pitkäksi aikaa kuin haluat. Minulla ei ole tapanani häätää apua tarvitsevia pois", hän jatkoi ja laski kätensä Esaiasin isolle hartialle.
"Olette ehkä sitä mieltä, etten ole velkaa, mutta omasta mielestäni minä olen ja todellakin haluan palvella teitä, jos se vain sopii teidän ylhäisyydellenne", Esaias sanoi ja ymmärsi, miten hyvä mies Edmund oli, todellakin, isänsä poika, hän ajatteli.
"Hyvä on, kyllä se sopii", Edmund sanoi ja hymyili ystävällisesti, "mutta koska sinun ei ole turvallista liikkua nyt linnan ulkopuolella on parempi, että jatkat poikani henkivartijana ja opastajana", hän lisäsi.
"Tietenkin, teidän ylhäisyytenne", Esaias sanoi ja kumarsi, "jos sallitte, palaan takaisin katsomaan veljeäni", hän huomautti ja kumarsi uudelleen.
"Se sopii", Edmund sanoi ja katseli, kun Esaias harppoi takaisin kohti sairastupaa.

Vaikka hän olikin tyytyväinen, oli hän myös huolissaan, sillä ei ollut vielä kuullut Marcuksesta mitään. Mitä pidemmälle päivä eteni, sitä voimakkaammaksi huoli kasvoi ja sen huomasi myös Birgitta, joka yritti rauhoitella häntä.

"Edmund, rakkaani. Hänellä on hyvä koulutus, joten hän kyllä osaa pitää puolensa, jos se liero yrittää jotakin", Birgitta sanoi ja laski kätensä miehensä hartialle.
"Tiedänhän minä, mutta olen silti huolissani ja toivon koko sydämestäni, ettei minun tarvitse viedä hänen perheelleen suru-uutista", Edmund sanoi ja katsoi vaimonsa lempeitä kasvoja.
"Kaikki menee kyllä hyvin, toivon ainakin niin", Birgitta sanoi ja painoi hellän suudelman Edmundin poskelle.
"Mihin joutuisinkaan ilman sinua, rakkaani", Edmund huoahti noustessaan seisomaan ja vetäessään Birgitan hellään syleilyyn.
"Rakas hupsu mieheni", Birgitta naurahti ja vastasi syleilyyn painamalla huulensa Edmundin huulia vasten.

Siinä he seisoivat pitkän aikaa lähekkäin ja kiihkeästi suudellen, sillä tätä he molemmat olivat kaivanneet. Lopulta he molemmat erkanivat toisistaan ja katselivat toisiaan lempeästi. Edmund huomasi, miten paljon hän oli kuluttanut aikaansa valtakunnan asioita hoitaessaan, että oma rakas vaimo oli meinannut vallan unohtua.

"Pärjäätkö varmasti kultaseni?" Birgitta kysyi ja tarkasteli Edmundin kasvoja, jonne huolet olivat jo alkaneet kaivertaa uria.
"Pärjään, kun tiedän että olet rinnallani", Edmund vastasi ja katsoi vaimoaan hellästi.
"Minä odotan sinua illalla", Birgitta sanoi kohottaen hieman toista kulmaansa ja hymyili ilkikurisesti.
"Ja minä tulen varmasti", Edmund naurahti ilkikurisesti ja läpsäisi kevyesti Birgitan takapuolta.

Birgitta vilkaisi miestään, kasvoillaan sellainen ilme, kuin olisi halunnut nuhdella, mutta se kuitenkin suli hymyyn. Viimein hän käänsi katseensa ja suuntasi kulkunsa omiin tiloihinsa, jossa hän viettäisi lopun iltaa tyttäriensä seurassa ja ehkä tyttöjen serkku Rachel tulisi myös.

***

Päivä eteni verkkaisesti ja kääntyi lopulta illaksi. Oli pimeää, kun Marcus viimein palasi, mikä sai Edmundin olon huojentumaan. Varsinkin kun Marcus näytti päälisin puolin olevan kunnossa.

"Teidän ylhäisyytenne", Marcus sanoi ja kumarsi.
"Et usko kuinka iloinen olen nähdessäni sinut", Edmund sanoi asteli Marcuksen luokse.
"No se olikin tipalla että olisin jäänyt tulematta, mutta onneksi minulla on sentään toimivat korvat, eivätkä aivan kaikki Vladimirin alaisista ole sieltä välkyimmästä päästä", Marcus sanoi ja alkoi kertoa miten Vladimir oli raivostunut Ewartin paosta.
"Uskon kyllä, ettei hän ollut mielissään ja on tämän jälkeen jos mahdollista vieläkin vainoharhaisempi", Edmund totesi, kun Marcus sai asiansa kerrottua.
"Aivan varmasti. Hän nimittäin määräsi minutkin kidutettavaksi, mutta kuten jo sanoin, sain sen tietooni onneksi ajoissa ja lisäksi mies, jonka tehtävä oli pidättää minut, ei ollut kovin nopeaälyinen, joten pääsin pakoon ajoissa. Ne kaksi muuta, jotka olivat kanssani, eivät päässeet pakenemaan ja todennäköisesti lavertelevat pakotettuina ja kidutettuina Vladimirille kaiken, joten en voi näyttää naamaani enää siellä", Marcus kertoi.
"Tiedän ja siksi en sinua sinne enää lähetä", Edmund sanoi ja asteli levottomana edestakaisin, "Itse asiassa olet tehnyt niin hyvää työtä, että ansaitset ylennyksen", hän lisäsi ja katseli, miten Marcuksen suu loksahti auki.
"Ylennyksen?" Marcus toisti, eikä voinut uskoa korviaan, sillä ylennys merkitsi hänelle aseman parannusta.
"Saat hoidettavaksesi vartiotuvan ja suuren osan linnan turvallisuudesta", Edmund sanoi ja tunsi hyvää mieltä siitä, että oli tehnyt miehen iloiseksi, "koska sinulla tulee olemaan kädet täynnä töitä, Esaias saa toimia poikani henkivartijana", hän lisäsi.
"Minä... kiitos oikein paljon, teidän korkeutenne", Marcus sanoi ja kumarsi. Hän tuskin malttoi odottaa, että pääsisi kertomaan vaimolleen, joka myös ilahtuisi uutisista.

Nyt kun Marcus oli turvassa, Edmund saattoi itsekin rauhoittua ja suuntasi kulunsa makuukammioon, jossa Birgitta jo odotti. Hän itsekin odotti sitä, sillä oli tosissaan jo kaivannut vaimonsa seuraa ja mietti miten saisi jatkossa asian järjestettyä, vaikka tiesi kuitenkin että valtakunnan asiat oli hoidettava, mikäli hän mieli olla hyvä kuningas. Mutta hän halusi olla sitä myös vaimonsa silmissä.

Edmund työnsi makuukammion oven auki asteli sisälle. Huoneessa oli hämärä valaistus ja ainoat valonlähteet olivat yksi kynttelikkö pöydällä ja takka, joka lämmitti muuten niin kolean huoneen mukavan lämpöiseksi.

Edmund riisui päällysvaatteensa ja sujahti vuoteeseen vaimonsa vierelle. Tämä todellakin oli odottanut ja veti Edmundin hellään syleilyyn. Nuo kaksi nauttivat toisistaan, kosketuksesta, vartalon lämmöstä, kunnes nukahtivat sylikkäin ja nukkuivat rauhallisina aamuun asti.

***

Siitä päivästä lähtien Esaias ja Marcus aloittivat uusissa tehtävissään. Marcuksella riittikin töitä, sillä paljon oli tehtävää niin linnassa, kuin sen ulkopuolella, varsinkin nyt, kun Vladimirista alkoi tulla oikea maanvaiva ja koska tätä ei vielä oltu saatu kiinni.

Edmund ei ollut vielä harkinnutkaan kiinniottamista, sillä halusi hoitaa sen mahdollisimman vähillä miestappioilla, mikä ei onnistuisi, niin kauan kun Vladimirilla oli uskollisia alaisia, joissa oli jos jonkinlaista roistoa ja murhamiestä, jotka saivat vapaasti rellestää.

Nunnaluostariin oli laitettu vartio, sillä Edmund halusi varmistaa niin nunnien, kuin Ignatiuksen turvallisuuden. Hän myös lähetti parhaat rakentajansa munkkiluostarin raunioille uudelleenrakennustöihin. Hän ei kuitenkaan unohtanut turvallisuutta, joten näidenkin seurana ja turvana oli vartijoita, niin että he saivat työskennellä rauhassa, ilman, että kukaan Vladimirin käskyläisistä pääsisi tärvelemään sitä, mikä oli ehditty jo rakentaa valmiiksi.

***

Päivät vierivät tasaiseen tahtiin ja Esaias toimi Arthurin henkivartijana ja oli lähes kaikkialla tämän mukana, sillä oli äärimmäisen tärkeää, ettei kuninkaan ainoalle perilliselle kävisi mitään. Varsinkaan, kun Vladimir melko varmasti halusi raivata tieltään niin kuninkaan, kuin kaikki mahdolliset perijät, että voisi sitten itse ottaa vallan teräviin kynsiinsä.
Tämän työnsä ohella Esaias kävi, aina kun mahdollista, katsomassa veljeään, jonka vointi parani huimaa vauhtia, vaikka näköä ei ollutkaan mahdollista korjata.

***

Oli ollut rauhallista jo melkein toista kuukautta ja munkkiluostarin rakentaminen oli edennyt hyvin ja yllättävän rauhallisesti, vaikka jokainen tahollaan olikin odottanut, että Vladimir lähettäisi sinne uudestaan alaisiaan riehumaan. Vaan ei kerrassaan mitään tapahtunut.
Vladimiristakaan ei ollut kuulunut mitään, joten kukaan ei tietenkään osannut varautua siihen, että tämä pääsisi yllättämään, sillä tällä oli jo suunnitelma mielessään. Suunnitelma, jolla hän kiristäisi valtakunnan omakseen.

***

Aamu oli valjennut kauniina ja oli hyvin rauhallinen. Jokainen ajatteli, että päivästä tulisi rauhallinen ja kaunis kuten edellisetkin olivat olleet. Kukaan ei osannut odottaa, että mitään poikkeavaa tapahtuisi. Aamu oli jo kääntynyt päiväksi ja Esaias oli asehuoneessa opettamassa Arthurille miekkailua, kuten oli tehnyt tähänkin asti, samalla toimien tämän henkivartijana.

Esaias oli juuri opettamassa aivan uutta liikettä, kun ovi potkaistiin auki sellaisella voimalla, että se rysähti päin seinää ja päästi valtavan kolahduksen, joka kaikui kolkosti suuressa huoneessa. Kumpikin katsoi ääneti ovelle, josta työntyi sisään Vladimir, jäljessään kourallinen miehiä, joilla oli miekat esillä.

Esaias saattoi nähdä, miten miekan kärjet olivat värjäytyneet punaiseksi, mikä kieli siitä, että joku tai kenties useampikin vartija oli tapettu. Eikä hän väärässä ollutkaan, sillä oli niitä jotka eivät jostakin syystä pitäneet Edmundista ja juonittelivat Vladimirin kanssa, päästäkseen hänestä eroon. Nämä henkilöt olivat toimittaneet Vladimirille tietoja Edmundin liikkeistä ja erityisesti linnan pohjapiirrustukset, ynnä muuta tarpeellista tietoa, jota Vladimir oli tietenkin käyttänyt hyväkseen ja oli päässyt hiippailemaan salaa sisälle. Tosin muutama onneton vartija oli osunut Vladimirin ja tämän miesten tielle. Urheita he olivat olleet ja taistelleet viimeiseen hengenvetoon asti, mutta ylivoima oli ollut suuri ja he olivat menettäneet henkensä.

Esaias arvasi tämän ja mietti, miten saada Edmundin tietoon, että linnassa oli pettureita, Vladimirin kätyreinä ja vakoojina.

Vladimir asteli ylimielisenä lähemmäksi Esaiasia, kuin olisi jo voittanut taistelun.

Esaias oli vaiti ja katsoi tulijoita, varuillaan ja tiesi, että mikäli hän aikoisi jotain tehdä, se oli tehtävä nopeasti tai muuten kaikki olisi menetetty ja nuorelle kruunuprinssille voisi käydä huonosti Vladimirin toimesta.

"Voi kuinka herttaista", Vladimir naurahti häijysti, ennen kuin Esaias ehti sanoa mitään.
"Vladimir", Esaias sylkäisi nimen suustaan ja katsoi Vladimiria murhaavasti.
"Petturi", Vladimir sihisi hampaidensa välistä.
"Murhaaja", Esaias ärisi takaisin, vetäen Arthurin taakseen suojaan, siltä varalta, että Vladimir miehineen hyökkäisi.

Hän tiesi, että Arthur oli saatava pois huoneesta, sillä muutoin Vladimir saattaisi tehdä tälle jotain. Toistaiseksi tämän huomio oli kiinnittynyt muualle, mutta se ei kestäisi kauaa, jos hän keksisi jotain paljon kiinnostavampaa.

Arthur puolestaan seisoi ääneti Esaiasksen takana ja yritti varovaisesti kurkistella, vaikka tunsi itsekin, miten jännittynyt ja odottava tunnelma huoneessa oli. Pelosta huolimatta hän yritti näyttää urhealta, sillä eihän sitä sopinut näyttää viholliselle, joka käyttäisi sitä hyväkseen. Niin oli Esaias opettanut, samoin kuin Marcus.

"Ja mikäs sinä sitten olet?" Vladimir kysyi häijysti ja asteli edestakaisin.
"Parempi mies, kuin sinä", Esaias vastasi tyynesti, vaikka hän tunsikin raivon sisällään. Hän tiesi, ettei sopinut antaa sille periksi tai kaikki olisi hetkessä menetetty.

Vladimir nautti saadessaan kiusata Esaiasia, vaikka se ei tietenkään ollut syy, miksi hän oli tullut. Tuo syy oli tällä hetkellä suojassa Esaiaksen takana ja vain tämä esti tällä hetkellä heitä saamasta tuota poikaa käsiinsä. Poikaa, jonka avulla hän voisi päästä käsiksi vallankahvaan.

Esaias huomasi tämän ja päätti, ettei päästäisi Vladimiria tai yhtäkään tämän roistoista lähellekään Arthuria.

"Arthur, kun minä sanon, niin sinä juokset niin lujaa, kuin jaloistasi pääset, etkä katso taaksesi", Esaias kääntyi Arthurin puoleen ja katsoi tätä tiukasti, pitäen kuitenkin samalla silmällä Vladimiria ja tämän alaisia, "etsi käsiisi vartijat ja kerro, mitä tapahtui", hän lisäsi.
"Mutta", Arthur aloitti.
"Arthur, ole niin kiltti", Esaias pyysi. Hän tosiaan piti kovasti pojasta, joka oli hänelle yhtä rakas, kuin jos tämä olisi ollut hänen oma poikansa.

Arthur ei sanonut mitään, nyökäytti vain päätään. Häntä pelotti, eikä hän pitänyt Vladimirista ja tämän mukana tulleista miehistä. Arthur tiesi, että Esaias oli vahva kuin härkä, muttei kuitenkaan uskonut, että tämä pärjäisi yksinään kaikkia vastaan, ei ainakaan niin kauan, että vartijat ehtisivät avuksi.

Mutta sen enempää Arthur, kuin Esaiaskaan ei ehtinyt liikahtaakaan, kun Vladimir antoi häijysti naurahtaen hyökkäyskäskyn.

Esaias kaappasi Arthurin syliinsä, suojaten tätä miesten iskuilta. Hän taisteli miehiä vastaan, suojaten poikaa parhaansa mukaan.

"Senkin imbesillit! Olkaa varovaisia, sillä pojasta on enemmän hyötyä elävänä!" Vladimir karjui, sillä tajusi itsekin, että jos poika kuolisi, hän olisi pahassa pulassa, eikä hänellä olisi minkäänlaista valttikorttia jonka avulla keplotella itseään vapaaksi.

Esaias tyrmäsi yhden miehen yhdellä ainoalla nyrkin iskulla ja kaatoi kaksi muuta nurin, juosten ulos avoimesta ovesta, yhä suojellen Arthuria ruumiillaan.

"Pidä tiukasti kiinni, äläkä katso, vaikka kuulisit mitä", Esaias käski hengästyneellä äänellä. Häntä heikotti, sillä muutama saaduista iskuista oli haavoittanut häntä pahasti.
"Esaias", Arthur aloitti, mutta vaikeni, kun näki, ettei tämä aikonut vastata.

Hän tiesi, että jotain vakavaa oli tekeillä ja näki, että Esaias oli pahasti haavoittunut. Se pelotti häntä, sillä hän tiesi, että moisiin vammoihin saattoi kuolla, eikä hän halunnut sen tapahtuvan Esaiasille, josta hän niin kovasti piti.
Esaias työnsi yhden raskaan tammioven auki, työnsi Arthurin huoneeseen ja hoippui itse perässä, teljeten huolellisesti oven sisäpuolelta.

Jopa Arthur tiesi, että raskas tammiovi oli niin paksu, ettei sitä kovin helpolla saanut auki. He olisivat turvassa jonkin aikaa, jolleivät vartijat äkkäisi pian tunkeilijoita. Esaias peruutti ovelta hieman ja silloin jalat pettivät hänen altaan ja hän lysähti kylmälle kivilattialle kyljelleen.

"Esaias!" Arthur kiljaisi pelästyneenä ja juoksi tämän luokse. Hän näki miten kaksi suurta punaista länttiä levisi tämän vasempaan kylkeen.

Arthur kutsui miestä uudelleen nimeltä, mutta tämä ei liikahtanutkaan. Arthur kiersi Esaiaksen toiselle puolelle ja sai vaivoin käännettyä tämän selälleen.

"Esaias?" Arthur kysyi ja laski kätensä tämän verisen kyljen päälle. Miten pieneltä hänen kätensä näyttikään ison miehen kylkeä vasten. Hän tajusi sen, että oli vain pieni poika, mutta silti, hän halusi auttaa tätä miestä, josta oli tullut hänelle hyvä ystävä ja opettaja.

"Arthur", Esaias henkäisi ja raotti hieman raskaita luomiaan, "näetkö tuon toisen oven tuolla peremmällä?" Hän kysyi.
"Näen", Arthur vastasi ja oli ymmällään.
"Minä haluan, että sinä menet siitä. Sitä kautta pääsee vartiotupaan ja voit hälyttää apua, jolleivät ole jo huomanneet noita tunkeilijoita", Esaias sanoi ja keräsi kaiken voimansa pysyäkseen tajuissaan.
"Entä sinä? Tuletko sinä mukaani?" Arthur kysyi ja katsoi Esaiasia surullisena.
"Ei, minä en tule", Esaias vastasi hengittäen raskaasti.
"Miksi et? Haluan että sinä tulet! Käsken sinua tulemaan mukaani!" Arthur huusi ja kuumat kyyneleet vierähtivät hänen poskilleen. Hän tiesi kyllä, että Esaias oli kuolettavasti haavoittunut, mutta hän ei silti halunnut uskoa sitä.

"Ja minä haluan tulla, mutta en voi", Esaias sanoi ja pörrötti kevyesti pojan punaisia hiuksia.
"Esaias", Arthur niiskutti, sillä hän ei halunnut jättää ystäväänsä näin.
"Mene, kun vielä voit", Esaias sanoi lämpimästi ja hätkähti, kun ovelta kuului voimakas räsähdys, joka kieli, ettei menisi kauankaan, kun roistot pääsisivät läpi. Hän oli kuullut tasaisen jyskytyksen ovelta ja raskaat kiroukset, kun miehet hakkasivat ovea jollakin isolla ja raskaalla esineellä.
"Mutta", Arthur yritti vielä.
"Mene!" Esaias kähähti ja työnsi poikaa kauemmaksi itsestään.

Arthur nousi jaloilleen ja juoksi huoneen perällä olevalle ovelle. Esaias kuuli pojan itkun ja se tuntui pahalta, mutta ainakin hän oli pitänyt Edmundille antamansa lupauksen suojella poikaa kaikin keinoin.

Kuului edellistä voimakkaampi räsähdys oven antaessa lopulta periksi, jolloin Vladimir ja hänen roistonsa ryntäsivät sisälle. Arthur oli jo poissa, turvassa, Esaias ajatteli, kun kuuli askeleiden lähestyvän ja pysähtyvän viereensä. Luomiensa raosta hän näki Vladimirin, jonka kasvoilla oli ylimielinen hymy ja tämän tummista huokui kylmyys.

"Enpä olisi uskonut näkeväni sinua alakynnessä", Vladimir sanoi hiljaa ja katsoi Esaiasia kylmästi.

Esaias ei kyennyt vastaamaan ja vain katsoi takaisin. Hänen sormensa nykivät hieman, kuin hän olisi halunnut kietoa ne Vladimirin kaulan ympärille.

"Tämä on loppusi, petturi", Vladimir sähähti ja iski kahdesti miekkansa keskelle Esaiasin leveää rintaa. Esaiasin suusta karkasi heikko äännähdys, minkä jälkeen hän vain makasi alallaan, punaisen läntin levitessä rintaan.

***

Esaiaksen käskystä huolimatta Arthur oli jäänyt oven taakse seuraamaan tapahtumia. Hän katseli ovenraosta, kun Vladimir ja tämän miehet saartoivat lattialle lyyhistyneen Esaiasin. Arthur tunsi sydämensä jyskyttävän niin lujaa, että hän pelkäsi noiden roistojen kuulevan sen. Hän ei kuitenkaan uskaltanut liikahtaakaan paikaltaan, sillä tiesi, että hänen oli oltava hyvin hiljaa, sillä muutoin nuo roistot huomaisivat hänet.

Hän kuuli pahantahtoisen äänen puhuvan, muttei saanut sanoista selvää ja tulisi muistamaan tuon äänen niin kauan kuin eläisi. Raostaan hän näki, kun mies, joka oli juuri puhunut asteli hetken edestakaisin, pysähtyi ja nosti miekkaa puristavan käden ylös. Käsi nousi ja laski kahdesti, jonka jälkeen miekan kiiltävä terä värjäytyi punaiseksi Esaisasin verestä.
Arthur kuuli, kuinka Esaias ähkäisi heikosti ja vaikeni sitten, maaten liikkumattomana paikallaan.

"Ei", Arthur henkäisi hiljaa, eikä kyennyt millään estämään tukahtunutta nyyhkäystä, joka karkasi hänen huuliltaan.
Hän painoi nopeasti käden suunsa eteen ja tuskin uskalsi hengittää, kuumien kyyneleiden vierähdellessä hiljalleen alas ja kastellessa hänen poskensa.

"Etsikää poika, mutta älkää vahingoittako häntä", kuului tuo ääni kovana ja kylmänä, aivan oven läheltä, "hän ei taida olla kovinkaan kaukana", ääni lisäsi häijysti, kuin sihisevä käärme.

Arthur kuuli jokaisen sanan ja hengähti säikähtäneenä ja irrotti otteensa ovesta, jonka raosta oli juuri kurkistellut. Ovi painui kiinni hiljaa kolahtaen, jolloin Arthur perääntyi hieman ovelta, sydän jyskytti entistä kiivaammin ja hän ei tiennyt mitä tehdä. Hän tiesi, että hänen pitäisi mennä, mutta jalat eivät totelleet.

"Meillä taitaa olla täällä rotta", Vladimir naurahti ja kiskaisi oven auki.

Täsmälleen samalla hetkellä Arthur käännähti kannoillaan ja pinkaisi juoksuun. Hän juoksi niin lujaa kuin jaloistaan pääsi pitkin mutkittelevaa käytävää. Hän kuuli sydämensä jyskeen korvissaan, samoin kuin takaansa kantautuvat raskaat askeleet ja karkeat kiroukset.

***

Käytävää tuntui jatkuvan loputtomiin, kunnes hän viimein saapui isoon huoneeseen, jonka tajusi vahtituvaksi. Arthur tiesi, että vahtituvassa oli aina jonkin verran sotilaita ja niin oli nytkin. Hän näki Marcuksen, joka seisoi ison karkeasti rakennetun kivisen takan luona.

"Marcus", Arthur läähätti hengästyneenä ja sai tämän huomion kääntymään itseensä.
"Teidän korkeutenne, mitä te täällä teette? Eikös teidän pitänyt olla Esaiasin kanssa?" Marcus kysyi ja katsoi poikaa, joka oli juuri juossut paikalle, kuin itse piru olisi ollut tämän kannoilla.
"E-Esaias on haavoittunut pahasti!" Arthur parahti ja katsoi kyyneleisin silmin Marcusta. Muuta hän ei sitten ehtinytkään sanoa, kun häntä jahdanneet miehet tulivat käytävästä vahtitupaan.
"Poika tänne, tai kuolette!" Vladimir karjaisi.
"Ei onnistu", Marcus sanoi ja veti Arthurin taakseen suojaan, "Larry pidättele noita roistoja niin kauan kuin pystyt. Ben käy hälyttämässä lisää miehiä. Minä vien Prinssin pois täältä", hän jakeli käskyjä, sillä tiesi, että oli toimittava nopeasti tai nuo roistot veisivät prinssin mukanaan.

"Käskystä!" Kajahti huuto ja Ben ja Larry suuntasivat suorittamaan annettuja tehtäviä.

"Arthur, tule. Minun on vietävä sinut pois täältä, sillä täällä on pian täysi rähinä päällä, eikä sinun sovi jäädä sen keskelle", Marcus sanoi ja alkoi ohjata Arthuria pois.
"Minne sinä kuvittelet meneväsi!" Vladimir ärähti, huomatessaan Marcuksen aikeet.
"Ei kuulu sinuun, mutta jos se minusta riippuu, niin sinä et koske poikaan", Marcus ärisi ja ote miekankahvasta kiristyi. Hän oli totisesti valmis taistelemaan, kuin antaisi prinssiä tuon tunteettoman miehen käsiin.
"Poika tänne tai en vastaa seurauksista, petturi!" Vladimir karjui, huitoen miekallaan ilmaa.
"Arthur, painu pois täältä, minä yritän hidastaa häntä. Älä käänny katsomaan, kuulitpa mitä tahansa", Marcus käski ja veti miekkansa esiin, sillä taistelutta hän ei antautuisi. Hän oli vannonut suojelevansa kuningastaan, sekä kuninkaallista perhettä ja sen hän myös tekisi.
"Mutta", Arthur aloitti.
"Teidän korkeutenne, menkää. Nyt!" Marcus sanoi käskevään ääneen, joka ei sietänyt vastaväitteitä.

Arthur ei vastannut, mutta perääntyi ja juoksi pois huoneesta ja saapui suureen saliin. Hän pysähtyi ja jäi katsomaan seinää, jolla oli seinävaatteita, miekkoja ja tikareita koristeina. Päättäväisenä hän asteli seinälle ja nappasi käteensä yhden tikareista, joka koon puolesta oli hänelle kuin pieni miekka.

Tikari kourassaan hän alkoi astella takaisin sinne, minne Marcus oli jäänyt. Hän oli päättänyt, ettei enää katsoisi, kun tuo mies tappaisi hänelle tärkeitä ihmisiä. Arthur tiesi kyllä, ettei hänestä ollut vastusta aikuiselle miehelle, sillä hän ei osannut vielä läheskään niin hyvin miekkailla, kuin sotilaat, vaikka Esaias olikin hänelle yhtä ja toista opettanut. Mutta nopea hän oli ja sen oli Esaiaskin sanonut monta kertaa ja nyt hän halusi kokeilla, onnistuisiko edes pienesti haavoittamaan yhtäkään roistoista.

Arthur pysähtyi oviaukkoon ja näki miten Marcus ja Vladimir taistelivat. Kipinät sinkoilivat, kun miekan terät osuivat toisiinsa ja kaikki keinot tuntuivat olevan käytössä. Kun Vladimir tajusi jäävänsä toiseksi, hän kaivoi tikarin vaatteidensa kätköistä ja aikoi iskeä sen pahaa aavistamattoman Marcuksen selkään.

Arthur huomasi tämän ja juoksi noiden kahden luo ja viilsi syvän haavan Vladimirin nilkkaan. Ennen kuin Vladimir ehti tehdä mitään muuta Arthur iski tikarinsa voimalla hänen jalkapöytänsä läpi.

"Aaaargh! Senkin pieni piru, minä tapan sinut!" Vladimir karjui raivoissaan. Hänen kätensä heilahti voimakkaasti ja kuului läimäys ja muksahdus, kun Arthur lensi lattialle.

"Senkin ruoja!" Marcus karjaisi ja hyökkäsi kohti Vladimiria.

Vladimir tajusi, ettei voisi voittaa, vaan perääntyi nopeasti ja ontui kiroillen pakoon. Vain kaksi hänen alaisistaan pääsi pakoon, muiden mukana tulleiden, joko kuollessa taistelussa tai jäädessä kiinni.
Marcus antoi Vladimirin mennä ja harppoi nopein askelin Arthurin luo, joka kömpi juuri istumaan.

"Teidän korkeutenne, oletteko kunnossa?" Marcus kysyi ja katseli samalla poikaa, jonka posket olivat kyyneljuovilla. Hän näki, että toinen poski helotti punaisena, siitä kohden, mihin Vladimirin kämmen oli osunut.

"Olen minä", Arthur sanoi hiljaa ja painoi katseensa alas. Hänestä tuntui pahalta ja hän pelkäsi, ettei Esaias selviäisi, sillä niin huonolta mies oli näyttänyt, kun hän oli tämän nähnyt viimeisen kerran.

Marcuksella ei ollut sydäntä moittia poikaa siitä, ettei tämä ollut pysynyt poissa taistelun melskeestä, vaikka hän olikin niin käskenyt. Hän näki, että poika oli kokenut jo ihan tarpeeksi sille päivälle ja kaipasi nyt vain tukea ja rakkautta.

"Annas kun autan sinut ylös", Marcus sanoi lempeästi ja ojensi kätensä kohti poikaa. Arthur otti miehen kädestä kiinni ja antoi tämän nostaa itsensä jalkeille.


***

En sitten voinutkaan vastustaa kiusausta, vaan naputtelin vähän lisää jatkoa. Nyt onkin teidän vuoronne kertoa, mitä seuraavaksi tapahtuu...

[Nefertiti]

Marcuksella ei ollut sydäntä moittia poikaa siitä, ettei tämä ollut pysynyt poissa taistelun melskeestä, vaikka hän olikin niin käskenyt. Hän näki, että poika oli kokenut jo ihan tarpeeksi sille päivälle ja kaipasi nyt vain tukea ja rakkautta.

"Annas kun autan sinut ylös", Marcus sanoi lempeästi ja ojensi kätensä kohti poikaa. Arthur otti miehen kädestä kiinni ja antoi tämän nostaa itsensä jalkeille.

"Kiitos", Arthur sopersi ja nosti hitaasti katseensa Marcukseen, jonka kasvot olivat vakavat, mutta kuitenkin lämpimät. Niillä ei nyt näkynyt sitä tavanomaista hymyä, mutta silmissä oli yhä tuo lämmin katse, "Entä Esaias?" Hän kysyi viimein, kyyneleen vierähtäessä hänen poskelleen.

Marcus oli vaiti, eikä ehtinyt vastata, kun eräs sotilaista tuli juoksujalkaa hänen luokseen.
"Sir", sotilas aloitti ja vilkaisi sitten nopeasti nuorta prinssiä ja veti Marcuksen hieman sivummalle ja sanoi hiljaa, "se on nyt varmistettu, että Esaias on kuollut"
"Kiitos", Marcus vastasi, mielen synkistyessä entisestään, "voitte mennä, mutta pyydän sinua sitä ennen hakemaan kuninkaan tänne", hän pyysi, sillä kaikkein parasta olisi, jos Arthur voisi olla vanhempiensa parissa. Liian paljon, oli nuori prinssi joutunut kokemaan, liian lyhyessä ajassa.
"Kyllä sir, tapahtuu heti sir", sotilas sanoi, kumarsi ja katosi juoksujalkaa toteuttamaan annettua tehtävää.

Marcus kääntyi Arthurin puoleen ja laskeutui polvensa varaan tämän eteen. Hetken hän mietti, miten asian ilmaisisi, sillä arvasi, että poika oli kuitenkin toivonut, että Esaias selviäisi, huolimatta siitä, miten pahasti tämä oli haavoittunut Vladimirin käsittelyssä.

"Arthur", Marcus uskaltautui puhuttelemaan nuorta prinssiä nimeltä.
"Niin", Arthur kysyi ja henkäisi syvään, sillä arvasi jo ettei mitään hyvää ollut tiedossa.
"Olen hyvin pahoillani, että joudun sanomaan tämän teille", Marcus aloitti ja vaikeni hetkeksi, "mutta Esaias ei selvinnyt", hän jatkoi ja katsoi pojan vakavia kasvoja.
"Mutta..." Arthur aloitti ja vaikeni sitten.
"Olen pahoillani", Marcus sanoi uudelleen ja katsoi poikaa, jonka alahuuli väpätti. Hän veti Arthurin käsiensä suojaa, kuten olisi tehnyt omalle pojalleen, sillä tiesi, että tämä tarvitsi nyt aikuisen tukea ja turvaa. Hän tunsi, miten pojan hoikka vartalo vavahteli nyyhkytyksistä ja tunsi itsensäkin surulliseksi, sillä hän tiesi, miten paljon tämä oli Esaiaksesta pitänyt.
Marcus itsekin oli ystävystynyt Esaiaksen kanssa, tiesi että jäisi kaipaamaan miehen isoa olemusta, naurua ja leikinlaskua.

Arthur nojautui miehen leveää olkaa vasten ja antoi itkun tulla, vaikka olikin ollut aina sitä mieltä, että itkeminen oli tyttöjen juttu. Mutta nyt hän ei voinut sille mitään, sillä menetyksen tuska oli liian suuri kestettäväksi ja toki hän tiesi, että oli vain poika ja aikuisuuteen oli vielä pitkä matka.

Syvän hiljaisuuden katkaisi askelten kaiku, josta saattoi päätellä, että tulijalla oli kiire. Marcus käänsi katseensa äänen suuntaan ja valmistautui puolustamaan prinssiä kaikin keinoin, jos tulija olisi vihollinen, sillä hän ei tiennyt kuinka paljon Vladimirilla oli miehiä ollut mukanaan ja oliko joku heistä kenties jäänyt vielä hiiviskelemään linnan käytäville.

Hän huokaisi helpotuksessa, nähdessään Edmundin, joka harppoi paikalle, kasvoillaan huolestunut ilme. Aivan tämän perässä tuli kuningatar Birgitta, joka muitta mutkitta ohitti miehensä ja syöksyi katsomaan, oliko Arthur kunnossa.

Marcus päästi pojasta irti ja antoi kuningatar Birgitan ottaa tämän hoiviinsa.
"Teidän korkeutenne", Marcus sanoi ja kumarsi kummallekin.
"Mitä oikein tapahtui?" Edmund kysyi ja katsoi Marcusta tiukasti. Sotilas oli kyllä lyhyesti kertonut, mitä oli tapahtunut, mutta hän halusi silti tarkemmat tiedot tapahtuneesta ja mikä tärkeintä, varmistua siitä, että Arthur oli kunnossa.
"Vladimir, teidän korkeutenne", Marcus sanoi ja kertoi juurta jaksain, sen mitä itse tiesi tapahtuneesta.
"Miten tämä on mahdollista?" Edmund kysyi kulmat kurtistuen, sillä ketään ei päässyt vartion huomaamatta sisälle linnaan.
"Hän tappoi porttia vartioineet sotilaat", Marcus kertoi ja tiesi, että hänellä oli vielä raskas velvollisuus ilmoittaa näiden vartiosotilaiden omaisille tapahtuneesta, tosin hän tiesi kyllä, että näiden elämä tulisi järjestymään, sillä Edmund oli tarkka siitä, että hänen alaisensa pärjäisivät ilman elättäjääkin, olipa se sitten ollut isä tai poika.
"Hemmetti", Edmund sanoi ja mietti mitä tehdä, sillä ei halunnut, että yksikään Vladimirin lurjuksista pääsisi lähellekään Arthuria tai linnaa, "kaksinkertaistakaa vartio ja jos Vladimir yrittää päästä sisälle, tappakaa hänet. Hänestä on ollut aivan tarpeeksi vaivaa", hän jatkoi ja katsoi tuikeasti Marcusta.
"Kyllä teidän korkeutenne", Marcus sanoi ja jatkoi, "kuten jo varmaan tietänette, Esaias menehtyi saamiinsa vammoihin, suojellessaan teidän poikaanne."
Edmundin ilme synkentyi entisestään, sillä hänkin oli pitänyt Esaiaksesta ja monet kerrat katsellut ikkunasta, miten tämä oli isällisesti opettanut Arthurille miekkailun saloja.
"Se on hyvin ikävä kuulla", Edmund sanoi viimein ja huokaisi, "minä käyn henkilökohtaisesti kertomassa suruviestin hänen veljelleen ja haluan, että hänen perheestään pidetään hyvä huoli. Niin Michaelin luokse, kuin myös luostarille voisi lähettää lisää sotilaita turvaksi, nyt kun se ketku kerran on vieläkin vapaalla jalalla, eikä epäröi tappaa ja todennäköisesti hän kohdistaa tappion tuoman vihansa johonkuhun minulle tärkeistä henkilöistä", hän jatkoi, sillä halusi suojata viattomat ihmiset Vladimirin vihalta, jota tämä epäilemättä kohdistaa kehen tahansa vastaan tulevaan.
"En ole varma haluaako Vladimir hetkeen tapella, sillä teidän poikanne silpoi hänen jalkaansa tikarilla, vaikka käskin häntä poistumaan taistelun melskeestä", Marcus kertoi.
"Urhea poika, joskin myönnettäköön, että tuo temppu oli tyhmänrohkea. Mutta enemmän olen iloinen siitä, ettei hänelle tapahtunut mitään ja että hän on kunnossa", Edmund sanoi, muttei kuitenkaan ollut vihainen, sillä poika oli kokenut sille päivälle aivan tarpeeksi ikäviä asioita, "Birgitta kultaseni, veisitkö Arthurin huoneeseensa. Minulla on vielä asioita hoidettavana, mutta tulen kyllä myöhemmin, sillä haluan keskustella Arthurin kanssa", hän lisäsi, kääntyen katsomaan vaimoaan.
"Totta kai", Birgitta vastasi ja katsahti sitten Arthuria, "tule, mennään", hän lisäsi ja alkoi ohjata poikaansa pois suuresta salista, Edmundin jäädessä vielä keskustelemaan Marcuksen kanssa.


No niin, pallo siirtyy jälleen teille. Miten mahtanee jatkua tästä? Jatkakaapas te vuorostanne tarinaa...

[Nefertiti]

"Totta kai", Birgitta vastasi ja katsahti sitten Arthuria, "tule, mennään", hän lisäsi ja alkoi ohjata poikaansa pois suuresta salista, Edmundin jäädessä vielä keskustelemaan Marcuksen kanssa.

Edmund katseli vaimoaan ja poikaansa, jotka suuntasivat ylempiin kerroksiin vieville portaille. Hän ymmärsi kyllä, miten vähällä oli menettää poikansa ja se sai huolen ja pelon vellomaan hänen sisällään. Mutta hän tiesi, ettei voisi antaa noille tunteille valtaa, vaan oli pysyttävä rauhallisena ja mietittävä, miten siitä eteenpäin.

Edmund tiesi, ettei Birgitta jättäisi poikaa yksin, joten siitäkään ei tarvitsisi huolehtia, eikä hän tietenkään halunnut heidän joutuvan kovin pitkään odottamaan, mutta valtakunnan asiat eivät itsestäänkään hoituneet, joten oli käytävä toimeen huvitti tai ei.

Askeleiden kaiku sai hänet havahtumaan mietteistään, sormien puristuessa miekan kahvalle. Sillä hän ei totisesti antaisi kenenkään satuttaa enää yhtäkään ihmistä hänen linnan muuriensa sisäpuolella. Mutta pian hän näki tulijan ja saattoi rentoutua.
"Lucius", Edmund sanoi helpottuneena ja hymyili nähdessään kaksoissisarensa heti tämän kannoilla, "arvasin, että sinäkin kuulit tästä pienestä häiriöstä", hän lisäsi ja irrotti otteensa miekan kahvalta.
"Pieni häiriö", Lucius sanoi ja katsahti ystäväänsä kulmiaan kohottaen, "anna kun arvaan, Vladimir."
"Arvasit oikein", Edmund sanoi happamana, "mutta ei hänkään ilman miestappioita päässyt pakenemaan, mutta ikäväkseni minun on kerrottava, ettemme mekään ilman miestappioita selvinneet", hän lisäsi huokaisten.
"Kuinka?" Lucius kysyi.
"Pari portinvartijaa kuoli, samoin Esaias", Edmund kertoi vakavana.
"Se on ikävä kuulla", Lucius vastasi, sillä oli pitänyt Esaiaksesta, joka oli paitsi huolehtinut Arthurista, myös Rafaelista, kun tämä oli sattunut olemaan serkkunsa seurassa.
"Niin on", Edmund myönsi, "mutta meillä on silti ongelma ratkaisematta ja minä en tiedä miten taata alaiseni turvallisuuden, niin kauan kun se julmuri kulkee vielä vapaalla jalalla", hän jatkoi ja harmistuksen saattoi kuulla hänen äänestään.
"En usko, että hän ihan hetkeen haluaa tehdä yhtään mitään, ei ainakaan ennen kuin on saanut jalkansa kuntoon", Marcus huomautti, sillä arveli, että Arthurin tuottama vamma olisi pitkään sen verran kivulias, ettei mies varmasti halunnut liikkua mihinkään, ennen kuin se olisi hoidettu kuntoon. Jos jalka nyt koskaan ennalleen paranisi, kun poika oli kuitenkin vetänyt tikarin terällä nilkkaan syvän haavan.

"Mutta sitten kun hän on jälleen kunnossa, luulen että hän haluaa varmasti kostaa moisen häväistyksen", Edmund totesi, sillä arveli että häviö oli varmasti käynyt Vladimirin itsetunnolle, "enkä minä voi sitä hyväksyä", hän lisäsi.
"Ymmärrän", Lucius vastasi.

Enempää hän ei ehtinyt sanomaan, kun Elisabeth työntyi hänen ohitseen ja syöksyi veljensä kaulaan.
"Olin huolissani sinusta", Elisabeth sanoi ja katsoi veljeään, jonka kasvoille aika oli ehtinyt jo jättää jälkensä.
"Ihan turhaan", Edmund hymähti, tuntui hyvältä, että sisko oli siinä, vaikka tietenkin häntä huoletti tämän hyvinvointi ja koska hän tiesi millainen tämä joskus osasi olla, kun sille päälle sattui.
"Jos se iljettävä limanuljaska vielä yrittää jotain, niin hän joutuu tekemisiin minun kanssani", Elisabet sanoi ja katsoi veljeään silmiin.
"Elisabet, ei", Edmund sanoi tiukasti ja hymy katosi hänen kasvoiltaan.
"Sinä tiedät, että minä osaan kyllä pitää huolen itsestäni", Elisabet tokaisi napakasti.
"Tiedän, mutta Vladimir ei ole yhtä helppo vastus kuin Sir Nathaniel", Edmund muistutti.
"Pah, samanlainen ääliö hän on", Elisabeth tuhahti.
"Ei, hän on pahempi, enkä minä halua, että joudut koskaan hänen tielleen", Edmund sanoi vakavana, "hän on ihan toista maata, hän ei välitä tippaakaan siitä onko vastustaja tavallinen talonpoika tai aatelinen, vaan tappaa tai vahingoittaa ja jättää sitten alaistensa kynsiin", hän jatkoi, ennen kuin Elisabet ehti pistää väliin omia vastalauseitaan.
"Mutta", Elisabeth yritti vielä.
"Elisabet, minä pyydän, älä asetu hänen tielleen, vaikka hän tunkeutuisi tänne uudelleen", Edmund pyysi, sillä ei tiennyt mitä tekisi, jos siskolle kävisi jotain. Siskolle, jonka kanssa hän oli jakanut elämänsä syntymästä saakka.
"Nyt ymmärrän, mistä Arthur on luonteensa perinyt", Marcus naurahti, vaikka ymmärsi kyllä, ettei ollut viisasta syöksyä suin päin Vladimirin kimppuun.
"Hyvä on, mutten silti vastaa seurauksista, jos se sika satuttaa sinua tai ketään perheestämme", Elisabeth sanoi itsepäisesti.
"Hyvä on, Elisabeth", Edmund myöntyi, sillä tiesi, ettei voisi estääkään sisartaan, kun tämä sai jotain päähänsä ja tiesi, ettei tämä myöskään lähtisi linnasta mihinkään, "nyt jos suot anteeksi siskoseni, minulla olisi töitä tehtävänä", hän jatkoi ja katsoi sisartaan ystävällisesti hymyillen.

Ei Elisabethille yksinkertaisesti voinut olla vihainen ja hän ymmärsi kyllä, miksi sisko käyttäytyi niin kuin käyttäytyi, sillä hän itsekin tunsi samoja tunteita, kuin tämä. Mutta hän tiesi myös, ettei voinut antaa noille tunteille periksi, sillä kuninkaana, hänellä oli suuri vastuu ja velvollisuus huolehtia alaisistaan. Ei silloin lähdetty kostoretkille, vaikka kuinka olisi tehnyt mieli.

Elisabeth ei silti lähtenyt mihinkään, vaan halusi olla miehensä ja veljensä rinnalla, sillä hän välitti kummastakin hyvin paljon, eikä tiennyt mitä tekisi, jos jommankumman tai molemmat menettäisi. Toki hän tiesi, ettei veli varmasti antaisi hänen lähteä mihinkään, eikä osallistua minkäänlaisiin taisteluihin, mutta halusi hän silti tietää, mitä oli tekeillä, jotta osaisi sitten tarvittaessa puolustaa omaa perhettään, jos linnaan tunkeuduttaisiin.

Edmundilla ei ollut sydäntä häätää sisartaan pois, vaikka tiesikin, että nämä olivat asioita, jotka eivät oikeastaan naisille kuuluneet. Mutta koska sisko oli aina ollut vähän poikamainen, niin hän antoi tämän jäädä, joskin sillä ehdolla, että tämä ei puuttuisi asioihin millään lailla.

Juuri, kun Edmund oli aikeissa puhua, muuan sotilas saapui paikalle juoksujalkaa ja...


No niin, mitenköhän jatkuupi tästä. Jatkahan sinä vuorostasi...