Jatkis: Vaarallinen Näytelmä

[Nefertiti]

Vähän esitietoa tarinasta.

Hahmot:

John Miles (Rebeccan rakastettu ja kollega)
35 vuotias, tummanruskeat silmät, tummat hiukset.
Mukava luonne, rakastettava persoona, herkkä, uskollinen ja hellä.
Rakastaa syvästi Rebeccaa ja tekisi kaikkensa tämän puolesta.
Ammatiltaan näyttelijä, kuten Rebecca ja Joanna


Rebecca Rosenberg (Milesin Rakastettu ja kollega)
25 vuotias, punaiset hiukset ja pähkinänruskeat silmät.
Ystävällinen, räiskähtelevä, kiltti, rakastettava, herkkä.
Rebecca rakastaa Milesia yhtä paljon kuin Miles häntä ja hän on jo päättänyt vastata myöntävästi Milesin kosintaan.


Rachel Rosenberg (Rebeccan pikkusisko) 24.v
David Rosenberg (sisaruskatraan vanhin ja toisinaan kuumapäisin) 35.v
Dewey Rosenberg (Rachelin kaksoisveli) 24.v
Rebeccan sisaruskatras, joista Rachel muistuttaa eniten ulkonäöllisesti ja luonteeltaan Rebeccaa.

Joanna (en oo keksiny sukunimeä, mutta on siis Milesin kollega ja suuri ihailija itseasiassa sairaalloisen rakastunut Milesiin ja lisäksi mustasukkainen) 25.v
Blondi, jolla on jäänsiniset silmät.
Fiksu, laskelmoiva, tasapainoton, julma, psykopaattinen

Gideon Holmes (ohjaaja ja teatterin omistaja) 55.v

Gabriel "Gabe" Trenton (Milesin pitkäaikainen ystävä) 36.v

Ystävämme kummitus, jolle en ole henkilöllisyyttä vielä keksinyt. (ei ole erityisen ilkeä, mutta viihtyisi mieluummin omissa oloissaan teatterin sokkeloissa)

Ai niin ja muuan niljakemainen journalisti Peter Crook (huomanette varmaakin sukunimen yhteyden hepun luonteeseen. :D) 30.v

Intouduin jaksottelemaan tarinan tällä tavalla noin niin kuin teatterimaiseksi osiksi, vaikka ei kai toi ihan niin menny kuin piti, mutta päästänpä teidät lukemaan tarinaa ja tahtoessanne jatkamaan sitä. :)



Esinäytös
Kuolema


Teatteri oli kaunis ja ikää sillä oli yli sata vuotta. Se oli juuri sellainen rakennus, johon sisältyi paljon historiaa ja paljon tunteita, tapahtumia ja elämää. Se oli juuri sellainen, kuin ohjaaja Gideon Holmes halusikin sen olevan, täydellinen paikka hänen ohjata näytelmä. Hänellä oli käsikirjoitus ja näyttelijät ja nyt hän oli viimein saanut teatterin.  Asiat eivät voisi mennä yhtään paremmin, hän ajatteli tyytyväisenä astuessaan teatterin aulaan, jonka lattiaa peitti punaisena loimuava kokolattiamatto.

Hän näki millainen teatteri oli ollut loistonsa päivinä ja toivoi, että tämän uuden näytelmän myötä, teatteri saisi uusia loiston päiviä. Kenties jos rahaa virtaisi enemmänkin, voisi teatterin kunnostaa ja laitteiston nykyaikaistaa, kuitenkaan hävittämättä vanhoja laitteita ja lavasteita pois. Eihän sitä koskaan tiennyt, jos niitä sattuisi tarvitsemaan. Tällä hetkellä tarvitsi vain siivota paikka kunnolla, jotta sinne kehtaisi yleisöä päästää. Tästä todellakin tulisi hienoa, hän ajatteli hymyillen leveästi.

Seuraavina päivinä kaikilla oli töitä, sillä roskia ja pölyä, sekä paljon muuta tekemistä riitti. Jopa näyttelijätkin olivat mukana talkoissa. Viikko meni, ennen kuin teatteri oli siinä kunnossa, että sinne saattoi yleisöäkin päästää, mutta ensin oli tarkoitus hioa näytelmä huippuunsa, joten näyttelijät tekivät töitä oppiakseen oman roolinsa perin pohjin ja muistaisivat repliikkinsä, kun ensi-ilta viimein koittaisi.

Näitä hommia hankaloittivat vain yhtä mittaa tapahtuvat pienet näennäisesti vahingoilta näyttävät tapahtumat. Isommilta onnettomuuksilta oli sentään vielä säästytty, mutta silti nämä pienetkin sattumukset aiheuttivat harmia ja päänvaivaa kaikille teatterissa työskenteleville ihmisille. Toistaiseksi kyse oli vain rikkoutuneista laitteista, kadonneista tai omituisesti hajonneista rooliasuista, vuorosanalappusista, jotka joko katosivat tai joiden sisältöä oli muuteltu ja muusta sellaisesta, joka harmitti ja oli silti onneksi korjattavissa. Toki itse kukin pelkäsi, että jokin muu laite hajoaisi ja aiheuttaisi pahan onnettomuuden, mutta jotenkin he uskoivat, ettei tuo teatterin omaksi kummitukseksi nimetty kiusanhenki tekisi mitään sellaista, joka vaatisi ihmishenkiä.

Henkilökunnan keskuudessa kulki jos jonkinlaista tarinaa teatterin sokkeloihin asumaan jääneestä kummituksesta, joka nyt yritti häätää pois rauhan häiritsijät. Yleensä kyse oli traagisesta rakkaustarinasta, jonka vuoksi henki oli levottomana jäänyt teatteriin.
"Kunhan ei pilaa näytelmääni." Holmesilla oli tapana sanoa aina, kun kummitus sattui tulemaan puheeksi hänen kuultensa.

Holmes oli tyytyväinen näyttelijävalintoihinsa, etenkin pääpariin, joka näytti viihtyvän hyvin yhdessä muulloinkin kuin lavalla ja se toi hyvän lisän näytelmään. Ainakin tunteet olisivat aitoja ja vetoaisivat yleisöön ja kenties kriitikkoihin hyvällä tavalla. Kunhan vain se mokoma häiriköivä kiusanhenki pysyisi poissa parin päivän päästä olevasta ensi-illasta, eikä pilaisi sitä millään onnettomuudella tai ikävällä sattumalla.

Miles ja Rebecca tosiaankin olivat yhdessä. He olivat olleet jo muutamia vuosia seurustelleet ja vasta juuri ennen kuin olivat saaneet roolin tästä näytelmästä, Miles oli kosinut Rebeccaa. Vastausta hän ei aivan vielä ollut saanut, sillä Rebecca oli halunnut miettiä asiaa jonkin aikaa.

Seuraavana päivänä olivat kenraaliharjoitukset ja he kokeilivat vaijereita, joita tarvittiin muutamassa kohtauksessa. Oli tärkeää, että vaijerit olisivat kunnossa, etteivät näyttelijät putoaisi kesken kaiken alas ja loukkaisi itseään pahastikin, sillä olisi hankala saada ketään heidän tilalleen.

Miles katseli alas näyttämölle, jossa ei vielä aivan kaikkia lavasteita ollut. Hän ei koskaan ollut pitänyt korkeista paikoista, mutta teki silti työnsä, vaikka se vähän arvelutti ja hermostutti häntä. Hän kuunteli miten vaijeri nitisi ja natisi hänen liikkuessaan sen varassa, eikä pitänyt äänestä yhtään. Tiesihän hän, että vaijereiden toisessa päässä olevat miehet pitivät huolen siitä, etteivät vaijerit pääsisi pettämään, niin että he putoaisivat, mutta silti ajatus moisesta hirvitti.
"Hyvin se menee." Miles kuuli Rebeccan kuiskaavan ja rauhoittui hieman. Nainen oli huomannut hermostumisen tämän kasvoilta ja halusi hieman rauhoittaa Milesiä, sillä tiesi tämän hermoilevan koreissa paikoissa.
"Kiitos." Hän kuiskasi ja vilkaisi hymyillen Rebeccaa, joka vastasi hymyyn ja muodosti huulillaan yhden sanan, jonka hän muistaisi ikuisesti. Se sana oli: Tahdon.
Pienen hetken ajan kumpikaan ei nähnyt muuta kuin toisensa., kunnes äkkiä tuntui voimakas nykäisy ja Miles katsahti ylöspäin nähdäkseen, mitä kummaa vaijereista vastaava mies oikein touhusi.
"Mike, mitä sinä oikein hommailet siellä. Sinun piti olla varovainen näiden kanssa", Miles muistutti ja hän tunsi miten sydän alkoi hakata kovempaa. Kai se oli joku pikkuvika vain, hän ajatteli ja yritti rauhoittaa itseään.
"Hei mitä siellä tapahtuu?" Näyttämöllä seisova ohjaaja kysyi ja katsoi kummissaan ylös.
"En minä tiedä", Miles ehti vastata käsiään levitellen ja kuuli kovan napsahduksen ja huudahduksen, "Rebecca!" Hän huusi, nähdessään naisen putoavan kovaa vauhtia alas. Kuului tömähdys ja ilkeä rusahdus, minkä jälkeen tuli hiljaista.
Miles näki miten vaijeri lepäsi näyttämön puisella pinnalla kuin kiemurteleva käärme. Rebeccaa hän ei nähnyt, sillä tämä oli kierähtänyt orkesterimonttuun, niin että osa siellä olleista tavaroista oli kaatunut rämisten nurin.
"Rebecca!" Miles huusi ja tunsi samassa voimakkaan nytkähdyksen, toisen ja sitten napsahdus. Vaijeri petti ja hän putosi kauhusta huutaen alas ja paiskautui selkä edellä näyttämölle. Hän kuuli pehmeän jymähdyksen ja rutinaa osuessaan kovaa näyttämöä vasten.
Hän ehti nähdä ylhäällä tumman hoikan melkein naismaisen hahmon, joka katosi nopeasti näkyvistä, ennen kuin hän kääntyi vatsalleen ja lähti ryömimään kohti orkesterimontun reunaa. Hän ei kiinnittänyt hahmoon mitään huomiota, sillä hänellä oli mielessään vain Rebecca.
Syvän hiljaisuuden rikkoi pahaenteinen natina, jonka jälkeen kuului kun köysi tuntui päässeen irti ja liikkuvan nopealla vauhdilla läpi metalli renkaasta. Sekuntia myöhemmin kuului rysähdys ja Miles tunsi sietämätöntä kipua selässään. Hän huusi tuskasta, eikä päässyt mihinkään, raskaan valopalkin kiilattua hänet kiinni näyttämöön. Kädet haroivat lattiaa ja hän kynsi lattiaa kouristuksenomaisesti, johon jäi vain veriset jäljet kynsien annettua periksi lattian peräänantamattomalle kovuudelle.
Hän ei tuntenut kipua sormissaan, hän ei välittänyt siitä, sillä ainoa asia, joka sillä hetkellä mahtui mieleen, oli Rebecca.
"Becca... Becca..", Miles hoki veristen sormien yhä raapiessa lattiaa. Viimein hänen voimansa loppuivat ja hän ajelehti samettiseen pimeyteen.

Näyttämölle juoksi näytelmässä esiintyviä näyttelijöitä, sekä laitteistosta vastaavia työntekijöitä.
"Älkää siinä töllöttäkö, vaan auttakaa heitä!" Ohjaaja Holmes karjui.
"Holmes, meillä on ongelma. Becca on kuollut", sanoi näyttämön reunalta alas hypännyt mies.
"Eihän", Holmes sai sanotuksi ja jäi tuijottamaan miestä kuin ei olisi uskonut tätä.
"Kyllä. Niska poikki", Mies sanoi surullisena.

Kesti tovin, ennen kuin Holmes pääsi jälleen hermojensa herraksi ja patistettua yhden työntekijöistä soittamaan ambulanssin ja poliisin paikalle. Heillä oli ollut ongelmia jo alusta asti, mutta tähän asti vakavilta onnettomuuksilta oli vältytty. Nyt hän näytti menettäneen molemmat päänäyttelijänsä. Toinen oli kuollut heti, eikä toisenkaan tila hyvältä näyttänyt.
Näyttämölle tulleilla oli täysi työ saada Miles pois palkin alta ja paikalle ehti tulla palokunta, joka viimein sai raskaan valopalkin nostettua pois Milesin päältä ja siirrettyä hänet ensiaputiimin hoiviin. Homma olisi hoitunut kenties hieman ripeämmin, jollei heitä olisi häiritty erään innokkaan journalistin taholta, joka hääri kaiken aikaa heidän ympärillään kameran ja lehtiönsä kanssa ja kyseli kaikenlaista. Viimein eräs pelastushenkilökunnan jäsen hermostui mieheen ja käski tämän häipyä kameroineen.
Räps, salamavalo melkein sokaisi Burnsin, jolla kesti hetken ennen kuin hän taas näki kunnolla. Hän mulkoili rumasti journalistia, joka vaistomaisesti kavahti kauemmaksi. Mutta pian tämä taas jatkoi innokasta kyselyään.
"Mitä te olette mieltä tapahtuneesta? Lavastiko hän onnettomuutensa, ettei häntä epäiltäisi Rebecca Rosenbergin murhasta? Vai joko te tiedätte kuka tämän takana on?" Crook kyseli niin, ettei Burns edes ehtinyt vastata niihin.
"En vastaa ainoaankaan kysymykseen, vaan käsken teitä painumaan hiiteen kameroinenne tai löydätte sen sieltä minne päivä ei paista!" Burns ärähti kiukkuisesti ja lähestyi uhkaavasti journalistia, joka katsoi parhaimmaksi häipyä paikalta.
 
Mike, joka näki Milesin tajusi, ettei tämä kävelisi enää milloinkaan. Selkä oli kärsinyt jo pudotuksessa ja vielä enemmän raskaan palkin alla, josta jokin terävä oli leikannut syvän haavan selkään.
"Tuota, ohjaaja, öö herra Holmes", Mike puhutteli ohjaajaa, joka katseli ensiapuhenkilökunnan toimia kulmat kurtussa.
"Niin?" Holmes kysyi lyhyesti.
"Näyttää kuule siltä, ettei Miles pysty enää kävelemään. Hän näytti meinaan aika pahalta, selkä veressä ja kaikkea", Mike sanoi hermostuneena. 
"Hm... Enpä tiedä. Odotetaan kuitenkin mitä lääkäri sanoo", Holmes sanoi hitaasti, vaikka arveli Miken olevan oikeassa.
"Kuule, eihän mulle tuu nyt mitään, kun ne vaijerit sillä tavalla petti?" Mike kysyi huolestuneena, "meinaan, ne olivat ihan hyvin vielä siinä vaiheessa, kun menin tarkastamaan laitteistoa", hän lisäsi.
"Ei varmaankaan, mutta juttu tullaan tutkimaan kunnolla nyt, kun Rebecca kuoli. Haluan tietää miksi ne hemmetin vaijerit pettivät", Holmes sanoi ja huolestuminen alkoi hiljalleen vaihtua raivoon. Nämä vastoinkäymiset alkoivat olla jo sen laatuisia, ettei niitä voinut enää ohittaa olan kohautuksella.

****

Tumma hahmo katseli piilostaan miehiä, jotka häärivät laitteiston kimpussa ja mietti seuraavaa siirtoaan. Hän halusi nuo rauhanhäiritsijät pois teatterista, muttei kuitenkaan ollut valmis vaarantamaan kenenkään henkeä. Kaikkea pientä hän olikin jo tehnyt, muttei ollut saanut noita ihmisiä lähtemään. Pitäisi kai tehdä jotakin suurempaa, jotta nuo tajuaisivat viimeinkin lähteä. Voisi hajottaa jotakin suurempaa ja näkyvämpää, hän mietti. Mitään hän ei ehtinyt tehdä, kun alkoi tapahtua.

Tuo laiha tummiin pukeutunut mies ehti nähdä toisen hahmon häärivän vaijereiden kanssa, ennen kuin tämä livahti pois. Onnettomuus oli silti tapahtunut ja nuo pistäisivät sen varmasti hänen tekosikseen. Vähin äänin hän livahti pois paikalta ja katosi teatterin sokkeloihin, joista ei poistuisi, ennen kuin tilanne olisi rauhoittunut. Yhdestä asiasta hän kuitenkin oli varma, tuo vaijereita ja köysiä kopeloinut hahmo oli nainen.

****

Vasta päivien kuluttua Miles heräsi tajuttomuudestaan ja sai tietää teatterin tapahtumista. Ei edes tieto siitä, ettei hän voinut enää koskaan kävellä, ollut niin murskaavaa ja tuskallista, kuin tieto siitä, että Rebecca oli kuollut. Tämä oli taittanut niskansa pudotessaan orkesterille kuuluvaan syvennykseen.
Hän makasi ääneti vuoteellaan, kasvot ilmeettöminä ja tuskin huomasi, kun asiaa tutkiva poliisi astui huoneeseen. Sitein peitetyt kädet lepäsivät peiton päällä ja hän katsoi eteensä tyhjin silmin. Hän vastaili poliisille värittömästi, kertoi mitä oli tapahtunut, vaikka sen muisteleminen tekikin niin kipeää. Vaikka hän yritti pitää tunteensa kurissa, vierivät kyyneleet hänen poskilleen, jolloin poliisi tajusi lopettaa siltä päivältä ja sanoi tulevansa uudelleen toiste.

[Nefertiti]

Ensimmäinen kohtaus
Peter Crook


Crook katseli ottamiaan kuvia ja vilkuili väliin lehtiötä, johon oli nopeasti raapustanut muistiinpanojaan.
Tästä todellakin tulisi hänen elämänsä suurin juttu. Osa oli toki silkkaa potaskaa, mutta se myi lehteä hyvin. Toisaalta, ei se kaikki välttämättä ihan väärin osuisikaan, hän ajatteli. Kulissien takana, kun kumminkin tapahtui kaikenlaista, eivätkä aivan kaikki jutut päivänvaloa sietäisi.
Hän Peter Crook, toisi kaiken sen moskan päivänvaloon. Niin juuri, sen hän tekisi, hän myhäili tyytyväisenä ja alkoi luonnostella juttuaan koneelleen.


Outo kuolema vanhalla teatterilla


Rakastettu ja ystäviensä, sekä kollegoidensa piirissä pidetty kuvan kaunis näyttelijätär Rebecca Rosenberg kuoli traagisella tavalla työpaikallaan ja häntä jäivät kaipaamaan niin perhe, kuin teatterin väki.

Kaikki alkoi siitä, kun teatterin johtaja ja nykyinen omistaja Gideon Holmes, osti tuon huonon onnen rakennuksen. Ohjaaja halusi herättää Rose Islandin satavuotiaan Golden Hall teatterin jälleen loistoonsa ja oli jo palkannut näyttelijöitä valitsemaansa näytelmään, jonka aikoi tuossa teatterissa esittää.
Työntekijät ja näyttelijät ovat kertoneet, miten heitä on koko heidän siellä oloajan vainonnut pienet onnettomuudet ja vastoinkäymiset. Jotkut puhuivat teatterin kummituksen palanneen takaisin ja yrittävän häätää heidät pois sieltä. Muutama työntekijä onkin ottanut niin sanotusti hatkat ja kieltäytynyt palaamasta teatterille.
Tästä pääsemmekin näihin traagisiin tapahtumiin, jotka veivät kuvan kauniin näyttelijättären pois keskuudestamme.

Mehän tiedämme, että John Milesin ja Rebecca Rosenbergin välillä oli jotakin. He eivät tosin olleet pitäneet siitä melua, mutta eräs luotettava lähteemme kertoi, että he todellakin seurustelivat. No niin nämä kaksi olivat myös näytelmän pääpari ja he olivat tuona onnettomana hetkenä harjoittelemassa kohtausta, joissa he lentäisivät vaijerin varassa.
Mekaanikkona toimiva Mike Simpson sanoi kaiken olleen kunnossa aloittamista varten, kun vaijerit äkkiä pettivät. Hän kertoi, etteivät Miles ja Becca ehtineet edes kunnolla kokeilemaan vaijereita, kun ne pettivät ja he putosivat alas.
Ensin putosi Rebecca joka kierähti orkesteri syvennykseen ja kuoli mitä ilmeisimmin heti, sillä hänen niskansa katkesivat. Miles putosi heti Rebeccan jälkeen selälleen näyttämölle ja pystyi vielä siinä vaiheessa liikkumaan.
Hän oli luotettavien tahojen mukaan kääntynyt vatsalleen ja yritti ryömiä orkesteri syvennystä kohti, mutta juuri silloin yksi valopalkeista putosi hänen päälleen.
Tässä vaiheessa voimme epäillä, että joko kyseessä oli silkka onnettomuus tai hyvin taitavasti naamioitu murha.
Tapahtuiko lemmenparin välillä jotakin, joka sai toisen, epäilemättä Milesin tekemään jotain näin epätoivoista vai yrittikö hän hyötyä jotenkin naisen kuolemasta? Epäilemättä hän on varmasti järjestänyt niin, että hän ei ole oikeastaan kovin pahasti loukkaantunut kuin miltä se paikanpäällä näytti.
Luultavasti hän näyttelee taitavasti osansa onnettomana rakastajana, joka loukkaantuu pahasti onnettomuudessa. Kuka muukaan voisi olla tämän takana, kummitus tuskin, sillä sen kepposet olivat olleet suhteellisen harmittomia.
Lehtemme kertoo vielä lisää Milesistä, Rebeccasta ja tästä tragediasta, kun saamme lisää tietoja, sillä paikalle saapunut pelastushenkilökunta ja poliisi olivat molemmat varsin nihkeäsanaisia.


Crook katsoi tyytyväisenä sepustustaan, korjaili sitä ja lisäili muutaman sanasen sinne, toisen tänne ja mietti jo lehden otsikkoa ja kuvien järjestystä.
Kun juttu viimein oli valmis ja pääsi painoon, oli sen menestys huikea, joskaan ei aivan kaikkien mielestä erityisen miellyttävää luettavaa. Jokainen mainittu henkilö sai osansa lukijoiden syytämästä loasta, erityisen kärkkäästi lukijat kävivät Milesin kimppuun, eikä tämä voinut edes puolustaa itseään, sillä oli sillä hetkellä tajuttomana sairaalassa.

Crook onnistui kerran livahtamaan sairaalaan ja räpsimään kuvia tajuttomana letkuissa makaavasta Milesistä. Tämän jälkeen hän kirjoitteli uuden häväistysjutun. Milesin onneksi poliisi ja lääkärit tiesivät asianlaidan paremmin, joten eivät epäilleet mitään, vaikka Crook syytikin törkyä lähes päivittäin lehteensä.
Se ei silti säästänyt häntä vihaisilta lukijoilta ja Rebeccan omaisilta, jotka ilmoittivat kylmästi, ettei hän ollut enää tervetullut heille.

[Nefertiti]

Toinen kohtaus
Hylätty


Miles vietti sairaalassa kuukausia, ennen kuin pääsi pois ja sittenkin hänen piti vielä käydä kuntoutuksessa. Elämästä tuntui menneen kokonaan maku, mikään ei enää ollut kuten ennen ja hän kaipasi Rebeccaa. Ainoa, jolla tuntui olevan väliä, oli löytää selitys tapahtuneelle. Miles oli varma, että joku oli käpälöinyt vaijereita, sillä ne eivät voineet noin vain itsekseen katkeilla. Lehdistökin oli sen huomannut ja joku oli kertonut epäilyksensä muutamalle lehdelle, jonka seurauksena kaikki ne epäilivät nyt Milesiä murhaajaksi. Eräskin lehti epäili, ettei Milesin vamma ollut oikea, vaan että hän näyttelisi, näyttelijä kun oli.

Pari kertaa lauma humalaisia miehiä oli hänet ympäröinyt ja kaatanut, niin että hän oli lentänyt kasvoilleen maahan. Miehet olivat heittäneet pyörätuolin kauemmaksi ja käskeneet häntä nousemaan ylös, seisomaan omin jaloin. Kun hän ei ollut siihen pystynyt, nuo miehet olivat käyneet kimppuun ja potkineet ja lyöneet, haukkuen murhaajaksi ja valehtelijaksi. Miles ei ollut pistänyt vastaan, sillä jokin osa hänestä oli sitä mieltä, että hän oli sen ansainnut. Hänen ystävänsä olivat haastaneet nuo huligaanit oikeuteen ja he olivat saaneetkin vain sakkoja, kun Miles ei suostunut sen enempää kieltämään kuin myöntämäänkään tapahtumia.

Hän oli saanut sen jälkeen olla rauhassa hyökkäyksiltä, mutta ihmiset huutelivat ja haukkuivat yhä. Ehkä olenkin murhaaja, ehkä se oli minun syyni, että Rebecca... Että hän kuoli, Miles ajatteli murheellisena ja toivoi että hänen niskansa olisi taittunut, eikä Rebeccan.
Rebeccan omaiset olivat hekin lukeneet niin paljon lehdistön juttuja, että melkein uskoivat niihin, eivätkä olleet halunneet häntä Rebeccan hautajaisiin, joten hän oli seurannut niitä sivummalta ja muiden lähtiessä muistotilaisuuteen, hän kävi laittamassa punaisia ruusuja tuoreelle haudalle. Tuolloin oli kylmä ja harmaa päivä. Tuuli vinkui lehdettömissä puissa ja paiskoi räntää Milesin kasvoille, missä se sekoittui suolaisiin kyyneliin, joita valui hänen poskilleen.
"Becca, kaipaan sinua niin paljon", Miles sanoi murtuneella äänellä ja puristi ruusuja käteensä, välittämättä piikeistä, jotka pureutuivat hänen kämmeneensä ja teki ihoon pieniä verta vuotavia haavoja. Hän ei välittänyt kivusta kämmenessään, sillä se oli pientä verrattuna siihen tuskaan jota hän tunsi sisimmässään. Viimein hän laski ruusut haudalle ja poistui, sillä ei halunnut loukata Rebeccan omaisia läsnäolollaan. Hitaasti hän rullasi eteenpäin pitkin hiekkaista tietä ja ainoat äänet olivat hiekan ratina renkaissa ja tuulen vaikerrus puiden oksissa.

Hän oli juuri päässyt ulos hautausmaan porteista ja aikoi mennä kotiinsa, kun joku tarttui hänen pyörätuoliinsa ja kiepautti rajusti ympäri.
"Mitä sinä täällä teet?" Kuului vihainen itkunsekainen sähähdys ja samassa nyrkki osui Milesin kasvoihin sellaisella voimalla niin, että sekä hän, että pyörätuoli kaatuivat nurin loskaiseen maahan. Miles tunsi miten lämmin veri alkoi norua hänen nenästään, muttei tehnyt elettäkään liikahtaakseen, "pysy poissa, äläkä pilaa hänen muistoaan", mies karjui surun ja raivon sekaisella äänellä ja iski uudelleen.
"David, ei! Mitä sinä teet?" Kuului naisääni, "mene pois, sinä pilaat päivän riehumalla kuin mikäkin sekopää", nainen kiljui vihaisesti ja kiskoi miehen pois. Kuului askelia ja Miles arveli Davidin poistuvan. Hetkeä myöhemmin hän tunsi kevyen kosketuksen hartiallaan.
"Oletko kunnossa?" Nainen kysyi ja hänen äänestään saattoi kuulla, että hänkin oli itkenyt. Miles tunsi sydämensä jättävän yhden lyönnin väliin, sillä hän tunsi tuon äänen.
"Becca?" Hän kysyi ja punnersi itsensä käsiensä varaan ja katsoi naiseen.
"Ei, minä olen hänen siskonsa. Rachel", nainen vastasi ja auttoi Milesin istumaan, "hän oli minua vain vuoden vanhempi", nainen lisäsi hiljaa ja niiskaisi.
"Rachel", Miles sanoi hiljaa ja painoi katseensa maahan, "kiitos. Minä pärjään. Mene sinä muiden luo. Alkavat muuten kaivata sinua", hän lisäsi ja alkoi hilata itseään kohti pyörätuoliaan.
"Olen pahoillani veljeni puolesta. Hän on lukenut liikaa juorulehtiä", Rachel vastasi ja aikoi nostaa pystyyn Milesin kaatuneen pyörätuolin.
"Kiitos, mutta minä pärjään kyllä", Miles sanoi ja tarttui tuoliinsa ja nosti sen pystyyn.
"Varmasti?" Rachel kysyi.
"Varmasti", Miles sanoi ja hilasi itsensä tuoliin.
"Hyvä on", Rachel sanoi ja astahti kauemmaksi Milesistä.
Hän näki kyyneleiden yhä vierivän miehen surunmurtamille kasvoille. Tämän oli täytynyt rakastaa Rebeccaa paljon enemmän, kuin mitä lehdet tiesivätkään, Rachel ajatteli. Nuo juorulehdet eivät tainneet tietää yhtään mitään, kirjoittivat vain sontaa saadakseen kyseisen vessapaperinsa myytyä, hän mietti katkerana.
Tuo mies ei todellakaan ollut mikään murhaaja, ei kukaan murhaaja käyttäytyisi ikimaailmassa noin. Sen sijaan hän näki ennemminkin miehen, joka jonka harteille oli laskettu raskas paino ja jonka sydän oli murtunut surusta. Hän katsoi tuota hahmoa, joka istui kumarassa pyörätuolissaan ja loittoni hitaasti hautausmaalta.
"Tuolla hän on," Rachel kuuli veljensä huudahtavan ja meni tätä vastaan.
"David, ei," Rachel sanoi ja katsoi veljeään, joka sokeassa raivossaan ei kyennyt ajattelemaan selkeästi.
"Miksi? Se mies on murhaaja", David vastasi vihaisesti, mutta puhti alkoi häipyä hänen äänestään ja raivo laantua.
"Ei, hän ei ole murhaaja", Rachel sanoi lempeästi ja kertoi veljelleen, miten Miles oli hetken luullut häntä Rebeccaksi, "hän ei edes haastanut sinua pahoinpitelystä, vaikka hänellä olisikin siihen oikeus. Sinä käyttäydyit typerästi", hän huomautti.
"Anteeksi. En tiedä mikä minuun meni", David mutisi nolostuneena pikkusisarensa nuhteista, "mennään, ihmettelevät varmaankin jo, missä me olemme", hän lisäsi ja katsoi nuorempaa veljeään, joka kiltisti seurasi häntä, kun he suuntasivat pieneen kauniiseen rakennukseen, jossa muistotilaisuus pidettiin.

Toisaalla Miles suuntasi kohti kotiaan, välittämättä lainkaan nenästään vuotavasta verestä. Saatu isku ei tehnyt läheskään niin kipeältä, kuin se suru mitä hän tunsi Rebeccan vuoksi. Hän ei katsonut ympäröivää maisemaa, ei ohitse pyyhältäviä ihmisiä. Millään ei ollut väliä, hän halusi vain olla jälleen Rebeccan kanssa. Tuntea tämän pehmeän kosketuksen ihollaan ja kuulla lempeän äänen, jonka hän niin hyvin muisti.

Hän havahtui, kun kuului voimakasta kirskuntaa ja raju nykäisy jonkun kiskaistessa hänet pois autotieltä, juuri ennen kuin hän olisi jäänyt auton alle.
"Miles, mitä hemmettiä sinä oikein puuhaat? Mikset ole Beccan hautajaisissa?" Kuului varsin tuttu ääni.
"Hei Gabe", Miles sanoi väsähtäneellä äänellä, "minä en saanut kutsua ja halusin kunnioittaa Beccan omaisia", Hän lisäsi hiljaa.
"Aha. No mikä sinun naamaasi sitten osui?" Gabe kysyi ja työnteli Milesiä eteenpäin ja pysähtyi sopivaan paikkaan.
"Beccan vanhempi veli, David", Miles sanoi vältellen, "ei tämä ole mitään. Oikeasti. Saan kyllä itseni siistittyä, kun pääsen kotiini", hän lisäsi ja pyyhkäisi kasvojaan taskustaan kaivamallaan nenäliinallaan.
"Hyvä on, mutta minä vien sinut kotiin, sillä tällä menolla yrität rullata uudelleen auton alle", Gabe sanoi.
"Hyvä on", Miles myöntyi, vaikka toivoikin saavansa olla yksin juuri nyt.
Heidän välilleen laskeutui syvä hiljaisuus, kun kumpikaan ei keksinyt mitä sanoa. Viimein he olivat pienen omakotitalon luona.
Pihaa ei ollut siivottu ollenkaan ja näytti siltä, kuin ohikulkeneet ihmiset olisivat heitelleet roskia pihamaalle. Joku oli kirjoittanut spraymaalilla ilkeitä herjoja seinään ja aitaan, sekä rumia kuvia, josta kävi selville, mitä mieltä jotkut olivat. Eteisen ikkuna näytti olevan hajalla, ilmeisesti vastikään hajotettu.
"Että jotkut viitsivätkin", Gabe sanoi.
"Minä en välitä", Miles mutisi.
"Tulenko seuraksesi", Gabe kysyi.
"Ei. Haluan olla yksin", Miles vastasi.
"Oletko varma, että se on hyvä asia", Gabe varmisti.
"Olen varma. Minä pärjään kyllä", Miles sanoi.
"Hyvä on", Gabe myöntyi, "voit soittaa minulle milloin vain haluat", hän lisäsi.
"Pidän sen mielessäni", Miles sanoi ja rullasi pihalleen.
Kuului rutinaa, kun hän ajoi muutaman olut tölkin ylitse. Automatisoitu ovi aukesi ja hän rullasi sisälle eteiseen, jossa ilma oli viileää rikkonaisen ikkunan vuoksi. Hän nosti takin naulakkoon ja rullasi vessaan, jossa pesi kasvonsa. Nenä näytti ikävältä, mutta hän ei antanut sen vaivata itseään. Tämän jälkeen hän rullasi keittiöön, avasi jääkaapin, otti sieltä pullon ja avasi sen, mutta hetken mietittyään, kaatoi sen kullanruskehtavan sisällön tiskialtaaseen. Pullon sisältö olisi tuonut suloisen unohduksen, mutta vain hetkeksi ja aamulla se kaikki olisi palannut takaisin mieleen tuhatkertaisena, samoin tuska.

Hän jätti pullon tiskialtaaseen ja rullasi olohuoneeseen, joka tuntui niin kovin tyhjältä. Kirjahyllyssä oli kuvia Rebeccasta, kuvia joissa tämä hymyili ja näytti niin onnelliselta. Hän muisti kuinka ilahtuneelta Rebecca oli näyttänyt, kun hän oli antanut tälle lahjaksi kauniit korvakorut. Varta vasten hänelle teetetyt, kultaiset joutsenet, jotka pitelivät kumpainenkin kaunista valkeaa helmeä. Toinen niistä oli kadonnut tuona kamalana päivänä, irronnut kai, kun Rebecca oli pudonnut ja kierähtänyt orkesterimonttuun. Koru oli kai vierinyt jonnekin, mistä kukaan ei ollut osannut etsiä sitä.

[Nefertiti]

Kolmas Kohtaus
Joanna


Joanna katseli kiukkuisena, kun Miles jutteli niitä näitä ja vitsaili kepeästi Rebeccan kanssa. Kateus, raivo ja mustasukkaisuus kaivelivat naista ja hän toivoi olevansa Rebeccan tilalla. Hän rakasti Milesiä, mutta tämä ei häntä huomannut.
Minä pistän sinut huomaamaan minut, Joanna ajatteli ja mietti jo miten saisi raivattua Rebeccan pois tieltään.
Joanna oli jo pitkään ollut ihastunut Milesiin ja oli lukemattomat kerrat yrittänyt saada yhteisen roolin tämän kanssa, mutta aina ohjaaja valitsi jonkun muun.
Nainen heilautti vaaleita hiuksiaan ja asteli päättäväisesti noita kahta kohti. Hän hymyili ja antoi lantioidensa keinua pehmeästi.
"Hei Miles", Joanna sanoi ja heitti mieheen hyvin pitkän katseen.
"Ai, hei Joanna", Miles sanoi hymyillen ja jatkoi sitten keskusteluaan Rebeccan kanssa, "oliko sinulla asiaakin?" Hän kysyi, kun nainen vain seisoi paikallaan.
"Niin tuota, haluaisin keskustella kanssasi kahden kesken", Joanna sanoi ja vilkaisi Rebeccaa jäisesti.
"No niin vauhtia sitten, kenraaliharjoitus alkaa", Kuului Holmesin luja ääni, joka keskeytti Joannan.
"Olen pahoillani, mutta myöhemmin ehkä", Miles pahoitteli ja katosi näyttämölle Rebeccan kanssa.

Joanna kihisi raivosta. Hän sentään oli Milesin ykkösihailija. Hän rakasti miestä ja tämä jätti hänet kuin nallin kalliolle tuollaisen heitukan takia. Tämä vaati kostoa. Mitään muuta ei Joannan päähän mahtunut ja muiden kadottua omille paikoilleen, hän livahti ylös. Odotti sopivaa tilaisuutta ja kun ylhäällä ei ollut ketään, meni hän suurien pihtien kanssa vaijereiden luo ja katkaisi ne, aloittaen Rebeccan vaijerista. Hän katkaisi vielä erästä lamppua kannattelevan köyden, jolloin se putosi alas, Milesin päälle.

Joanna pakeni ja vasta myöhemmin tuli katumus. Hän toivoi, että Miles oli selvinnyt. Eihän hänen pitänyt miestä satuttaa, mutta raivo ja mustasukkaisuus oli sumentanut järjen.

Joanna kävi joka päivä katsomassa Milesiä, joka makasi tajuttomana sairaalassa. Hän toivoi, että mies tervehtyisi ennalleen, mutta lääkäri ei ollut aivan niin toiveikas. Milesin alaraajat eivät toimineet, johtuen pahoista selkänikamien murtumisista ja haavasta, jonka putoava lamppu oli selkään tehnyt. Nuo yhdessä olivat vioittaneet selkäydintä sen verran, että se vei kävelykyvyn. Joanna oli siitä niin pahoillaan, että lakkasi käymästä sairaalalla. Hän ei kestänyt nähdä Milesiä, jonka elämän oli mennyt pilaamaan.

Paljon myöhemmin hän luki lehtien törkeyksiä ja vihjauksia Milesin syyllisyydestä. Hetken hän jopa ajatteli käydä antamassa itsensä ilmi, sillä ei halunnut, että Milesiä syytettäisiin sellaisesta, mitä tämä ei ollut tehnyt. Mutta sitten mustasukkaisuus ja raivo nostivat hetkeksi päätään ja hän perääntyi. Kärsiköön nahoissaan, kun ei kerran huomannut minua, Joanna ajatteli, muttei kuitenkaan ollut tyytyväinen.

[Nefertiti]

Neljäs Kohtaus
Haastattelu

Miles ei ehtinyt olla kovinkaan kauan yksin, kun ovelta kuului koputus. Hän rullasi hivenen harmistuneena painikkeelle, josta avasi oven ja huokaisten valmistautui sanomaan jotakin tulijalle, sillä niin usein kävi joku soittelemassa ovikelloa ja huutelemassa tai vain häipyi tiehensä oven avauduttua ja hämmästyi nähdessään ovella hoikan ja hivenen luihun näköisen miehen.
"Mitä sinä täältä haet? Miles murahti tylysti, tunnistaessaan miehen Peter Crookiksi.
"Anteeksi tämä aikainen saapuminen, mutta halusin vain jututtaa teitä. En kai herättänyt?" Peter kysyi lipevästi.
"Et herättänyt. En ollut vielä menossa nukkumaan", Miles vastasi totuudenmukaisesti ja rullasi olohuoneeseen, oven painuessa kiinni, kun Peter oli astunut eteiseen. Hän tuskin nukkuisi tänäkään yönä.

Hän näki silmäkulmastaan, miten Peter katseli ympärilleen ja suunnitteli uutta juttua. Siitä vain, Miles ajatteli ääneti ja pysähtyi olohuoneen pöydän viereen. Hän katseli ääneti ensin ulos ja antoi sitten katseensa kääntyä kirjahyllyllä oleviin, kuviin, joiden tuomat muistot saivat hänet surulliseksi. Hän halusi kokea ne uudelleen ja toivoi jälleen kerran, että Rebecca olisi ollut hänen luonaan, eikä vain makaisi syvällä maanpovessa uinumassa ikiunta.
"Mitä haluat?" Miles kysyi ja kääntyi katsomaan Peteriä, joka istuutui sohvalle. Paikkaan, jossa hän ja Rebecca olivat niin monet yönsä viettäneet. Hetkellinen viha käväisi Milesin kasvoilla ja hänen teki mieli kiskoa Crook pois sohvalta, jonka tämä häpäisi vain olemalla siinä.
"Oletteko kunnossa?" Peter kysyi, muttei kuulostanut aidosti huolestuneena.
"Mitä... Olen. Minä vain muistin jotain, mutta se ei ollut mitään tärkeää", Miles vastasi ja huomasi miehen tuijottavan keittiön lavuaarissa olevaa tyhjää pulloa, "tarjoaisin teillekin lasillisen, jollen olisi kaatanut pullon sisältöä lavuaarista alas", hän huomautti.
"Miksi niin teit?" Peter kysyi ja mietti miten mehevän jutun saisi, jos saisi kiskottua miehestä lisää tietoja ulos.
"Totesin vain, ettei se auta minua. Se kenties tuo hetkellisen unohduksen ja siinä kaikki. Minä haluan muistaa Rebeccan, haluan muistaa ne hetket, jotka sain olla hänen kanssaan", Miles sanoi hiljaa ja katsoi hetken ulos ja pienoinen hymyntapainen kävi hänen suupielissään, kunnes suru jälleen palasi hänen kasvoilleen.
"Niin tuota, minä haluan haastatella sinua, mutta sinua on ollut vaikea tavoittaa", Peter sanoi ja kaivoi esiin muistilehtiönsä.
"Sopii. Jos vaikka tällä kertaa onnistuisit kirjoittamaan totuuden roskalehteesi", Miles sanoi tylysti.
"Totuuden?" Peter kysyi ja raapusti jotain lehtiöönsä.
Miles kääntyi kohti Peteriä ja katsoi tätä totisena, ilman vihaa, ilman raivoa. Hän ei vain enää jaksanut raivota kenellekään, ei vihata ketään. Se mitä hän todella halusi, oli saavuttamattomissa ja sen tietäminen teki niin kipeää.
"Totuuden", Miles toisti ja alkoi kertoa, vaikka arveli, että tuo typerä journalisti kirjoittaisi jälleen jotain ihan muuta, kuin mitä hän kertoi. Hän näki miten Peter kuunteli ja raapusti aika ajoin jotakin lehtiöönsä ja näytti tyytyväiseltä, joskin muutama seikka sai tyytyväisen hymyn hetkellisesti laimenemaan.
"Näitkö sitten sen joka katkaisi vaijerit?" Peter kysyi.
"Minä... En tiedä. En muista... kuin tumman hahmon joka katosi ja sen minä olen kertonut poliisillekin", Miles sanoi hitaasti ja yritti muistaa, vaikka koko tapahtuma tuntui olevan jotenkin epämääräinen ja sekava, sillä enemmän hän oli ajatellut Rebeccaa, kuin itseään tai tuota sabotoijaa, "se... se tapahtui niin nopeasti ja minä... minä ajattelin vain Rebeccaa ja sitten putosin itsekin. Sen jälkeen kaikki on sekavaa", hän jatkoi ja painoi kasvonsa täriseviin käsiinsä.
"Etkö muista yhtään mitään?" Peter varmisti ja ajatteli mielessään vain kuinka hyvä näyttelijä Miles oli eikä tajunnut, että tämän tunnekuohu oli aito.
"En. En muuta", Miles sanoi äänen värähdellessä.
"Oletko varma, ettet itse katkonut vaijereita?" Peter kysyi.
"Miksi minä niin olsin tehnyt? Kuinka kehtaatkin epäillä moista!" Miles huusi raivoissaan, "en olisi ikinä voinut satuttaa häntä. Minä rakastin ja yhä rakastan Rebeccaa! Ei ole mennyt yhtä ainoatakaan päivää, etten olisi toivonut, että olisin kuollut hänen sijastaan. Hänen pitäisi elää, ei minun", hän jatkoi äänen sortuessa ja kyyneleiden vierähdellessä hänen poskilleen.
"Rauhoittukaa hyvä mies", Peter sanoi ja ajatteli mielessään, miten hyvän jutun saisi tästäkin.
"Häivy!" Miles sähähti, vihan kuohahtaessa hetkellisesti.
"Saanko ottaa muutaman valokuva?" Hän kysyi.
"Et", Miles vastasi tylysti.
"Mutta..."
"Häivy"
"Odotas nyt..."
"Häivy!"
"Hyvä on", Peter antoi periksi ja asteli ulko-ovelle.
Miles kuuli miehen mutisevan jotakin, samalla kun ulko-ovi kolahti kiinni.
Olo tuntui yhtä aikaa turralta ja tyhjältä. Suru tuntui saavuttaneet sellaiset mittasuhteet, että tuntui kuin uudelleen herätetyt muistot rikkoisivat sisältä jotakin lopullisesti. Hän painoi kasvonsa uudelleen täriseviin käsiinsä ja itki. Itki niin, kuin ei vielä olisi milloinkaan itkenyt, kunnes hänestä tuntui, että se jokin hajoaisi hänen sisällään.
"Anna anteeksi Rebecca", Miles kuiskasi paksulla, vapisevalla äänellä, "anna anteeksi, etten kyennyt pelastamaan sinua."
Hän ei edes huomannut sitä, kuinka Peter hiipi takaisin ja otti mahdollisimman monta valokuvaa, niin Milesistä, kuin tämän asunnosta, etenkin keittiöstä. Luihu journalisti livisti ääneti ja yhä uskoi omiin valheisiinsa ja epäili Milesin vain näyttelevä, vaikka pienen pieni ääni hänen sisällään väittikin vastaan.

Kesti kauan, ennen kuin Miles sai koottua itsensä. Hän laittoi ruokaa itselleen, muttei syönyt. Vain tuo muisto pyöri mielessä ja vasta silloin hän muisti, että hahmo, jonka hän oli nähnyt tuona kohtalokkaana hetkenä, oli ollut hyvin solakka ja naismainen.
"Nainen?" Hän sanoi ääneen ja rypisti kulmiaan, "mutta miksi?" Hän mietti, eikä saanut mieleen yhtäkään naista, jolla olisi ollut jotakin Rebeccaa tai häntä itseään vastaan.

Miles rääkkäsi mieltään, muttei muistanut sen enempää, vain tumman solakan hahmon varjoissa. Kuka oli tuo nainen ja miksi tämä oli tehnyt niin kuin oli tehnyt? Hän mietti, muttei keksinyt mitään järkevää.
Hän hilasi itsensä sohvalle, jossa hetken vielä pyöriteltyään ajatuksiaan, hän nukahti ja nukkui ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kunnolla. Hetken ennen nukahtamistaan hänestä jopa tuntui, että Rebecca olisi ollut hänen kanssaan ja tunsi olonsa hyväksi.



Viides kohtaus
Rachel


Seuraavana aamuna hän havahtui siihen, kun lehdenjakaja pamautti lehden päin hänen oveaan. Hän hilasi itsensä tuoliinsa ja rullasi ulos hakemaan lehden, joka oli lennähtänyt portaiden juurelle. Miles joutui tekemään koukkauksen ramppia alas, jotta pääsi noukkimaan lehden. Melkein samassa joku heitteli häntä jollakin ja hän päätti painua sisälle, kun sai aseteltua lehden syliinsä, niin ettei se päässyt putoamaan.
"Valehtelija! Teeskentelijä!" Kuului huuto ja jotain kovaa osui suoraan Milesin takaraivoon. Silmissä sumeni ja pyörätuoli luisui rampilta alas, jolloin se kaatui ja Miles lensi loskaiseen lumihankeen, johon jäi tajuttomana makaamaan.
Muutama mies ryntäsi pihalle ja alkoi potkia Milesiä, joka ei pystynyt puolustautumaan lainkaan. Miles ei onnekseen kuullut solvauksia ja huutoja, joita sai osakseen.

Paikalle ajoi sininen pieni Toyota, jonka ratista hyppäsi hentoisen näköinen nainen, jolloin nuo kaksi potkijaa juoksivat pois pihalta, muutaman ihmisen vielä jäädessä huutelemaan.
"Häipykää senkin ääliöt! Rachel huusi kouralliselle ihmisiä, lähinnä miehiä, jotka olivat tulleet osoittamaan, mitä mieltä olivat Milesistä Crookin jutun perusteella, "häipykää, ennen kuin soitan poliisit paikalle!"
"Joo soita vaan. Vievät tuon teeskentelijän vankilaan", Joku huusi takaisin.
"Ei hän teeskentele!" Rachel huusi vihaisena, "häipykää jo siitä tai toteutan uhkaukseni!" Hän huusi ja kaivoi kännykkänsä laukustaan.
Se sai ihmiset poistumaan ja Rachel sai ivahuutoja osakseen, ennen kuin pieni joukko hajaantui ja häipyi. Rachel itse asteli Milesin luo ja näki, että tällä oli kuhmun lisäksi ilkeä haava takaraivossaan, jonka oli saanut, kun joku oli heittänyt täydellä kaljatölkillä. Potkuista oli jäänyt mustelmia ja nenä vuosi jälleen verta. Hän nosti pyörätuolin pystyyn ja sai jotenkin hilattua tajuttoman Milesin tuoliin. Tämän alta hän löysi lehden, joka oli kastunut osittain märässä maassa. Ensimmäisenä hänen silmiinsä osui otsikko, jonka hän oli nähnyt jo aiemmin sinä aamuna.

Teatterilavojen entisen tähden suru ei ole aitoa
- Rakastin Rebeccaa, sanoo Miles.
Lue ja päättele itse, onko suru aitoa vai ei.

"Se paskiainen", Rachel mutisi ja nappasi lehden mukaansa. Hän päätti, että auttaisi Milesiä nostamaan kunnianloukkaus syytteen tuota sydämetöntä journalistia vastaan, sillä oli tämän syy, että kaikki olivat, joitain harvoja ihmisiä lukuun ottamatta, kääntyneet Milesiä vastaan.
Hän vei Milesin keittiöön, etsi käsiinsä pyyhkeen, jonka kasteli ja alkoi siistiä tämän haavoja. Kesken hänen puuhiensa, Miles havahtui tajuttomuudestaan.
"Auh", Hän mumisi ja irvisti, kun Rachel pyyhki juuri verta pois nenästä.
"Anteeksi", Rachel sanoi ja pyyhki hieman varovaisemmin.
"Mitä tapahtui ja kuinka sinä olet täällä?" Miles kysyi, kun tajusi kuka häntä hoivasi.
"Minä luin sen inhottavan Crookin tekemän jutun lehdestä tänä aamuna ja päätin tulla tänne", Rachel selitti, "arvasin, että tuo uusi törkyjuttu saisi ihmiset liikkeelle", Hän jatkoi.
"Mitä sen on enää väliä", Miles sanoi värittömästi.
"On kyllä sillä on väliä. En ole sokea", Rachel sanoi ja punaiset läikät kohosivat hänen poskilleen, "näenhän sen tuosta kuvasta. Ei sitä voi millään näytellä ja sinä tuskin annoit sille paskiaiselle lupaa ottaa itsestäsi kuvia."
Miles oli vaiti ja katsoi Rachelia, jonka posket hehkuivat punaisina raivosta, jota tämä tunsi tuota rahan ahnetta journalistia kohtaan. Hetken hän tunsi syvää lämpöä tuota kaunista olentoa kohtaan, mutta päätti vaientaa ne tunteet. Ei hän mitenkään voisi ryhtyä minkäänlaiseen suhteeseen Rachelin kanssa. Ei, se ei olisi sopivaa, kun Rebecca oli yhä niin vahvasti hänen mielessään. Lisäksi hän pelkäsi, että tällekin tapahtuisi jotakin ikävää. Jokin hänen sisällään tiesi, että niin tulisi käymään, jos hän ilmaisisi syvempiä tunteita Rachelia kohtaan.
Hän otti hellästi naisen kädestä kiinni ja otti märän pyyheliinan tämän kädestä.
"Rachel... Minä... kiitos", hän sanoi viimein ja katsoi naista ystävällisesti, "et saisi olla täällä. Veljesi tulee varmasti etsimään sinua, eikä pidä siitä, jos löytää sinut täältä", hän jatkoi hiljaa ja päästi Rachelin kädestä irti.
"Hitot veljestäni. Ei hän määrää mitä saan ja mitä en saa tehdä", Rachel sanoi painokkaasti ja nappasi pyyhkeen takaisin itselleen ja painoi sen lujemmin kuin oli tarkoittanut Milesin takaraivolle, josta vuotanut veri oli värjännyt niskan punaiseksi.
"Au!" Miles älähti.
"Anteeksi", Rachel sanoi ja pyyhki haavaa hieman hellemmin, "minä hermostuin."
Rachel katsoi surullisena miestä, jonka tummat hiukset roikkuivat osin kasvojen edessä. Siitä huolimatta hän näki tummat renkaat, jotka koristivat tummanruskeiden silmien alusia. Mies ei nukkunut kunnolla, se ei ainakaan ollut teeskentelyä.
Crook ei todellakaan tiennyt mistä puhui, kunhan kirjoitti jotain sontaa saadakseen lehden myymään. Se halpamainen törppö Rachel ajatteli vihaisena.
"Minä välitän sinusta ja tiedän mitä tunnet", Rachel sanoi viimein, "minä... minä toivoin niin, että sinä ja Rebecca olisitte olleet onnellisia. Näin miten sinä katsoit häntä ja hän sinua. Rakastin häntä ja... rakastan sinua", hän jatkoi hiljaa.
Miles ei sanonut mitään, mutta nosti katseensa kohti Rachelia ja katsoi tätä lämpimästi. Pieni hymynhäive käväisi hänen huulillaan. Hetkeen kumpikaan ei pukahtanut sanaakaan, oli vain lämmin hetki, joka hajosi kun joku hakkasi ulko-ovea nyrkein.
"Se on varmasti David", Rachel huokasi.
"Päästä hänet vain sisälle", Miles sanoi hiljaa ja valmistautui vastaanottamaan sen, mitä suojeleva isoveli sisarensa puolesta tekisi. Hän ymmärsi Davidia hyvin ja koki jollain tasolla ansaitsevansa saamansa kohtelun.
"Hyvä on", Rachel sanoi ja laski pyyhkeen Milesin syliin ja asteli ovelle ja avasi sen.
"Mitä sinä teet täällä?" Kuului riidanhaluinen ääni.
"Ei kuulu sinulle", Rachel ärähti veljelleen, "hän ei pyytänyt minua tulemaan tänne. Tulin omasta tahdostani", hän lisäsi.
"Sinä lähdet nyt minun mukaani", David sanoi tiukasti.
"Ei. En lähde", Rachel sanoi tiukasti, "olen jo aikuinen ja osaan päättää itse tekemisistäni", hän lisäsi viileästi.
"Sitten tulen sisään ja vaihdan hänen kanssaan muutaman sanan", David ilmoitti ja työntyi Rachelin ohi sisälle. Hän harppoi olohuoneeseen ja jäi niille sijoilleen seisomaan. Hän oli odottanut jotain aivan muuta, kuin mitä hän lopulta kohtasi.
Hän näki Milesin, joka istui yhä pyörätuolissaan, verentahraama pyyhe käsissään. Mies ei näyttänyt yhtään siltä, mitä lehdessä oli lukenut. Ei ylimielisyyttä, ei esittämistä, vain aitoa surua ja masennusta.
"Hei David", Miles sanoi hiljaa värittömällä äänellä.
"Hei", David änkytti ja viha tuntui lauhtuvan.
"Sinä ja sisaresi voitte lähteä kun haluatte", Miles pyysi, "haluaisin olla vain yksin."
"Mutta sinä..." David aloitti, eikä tiennytkään miten jatkaa.
"Olen valehteleva entinen näyttelijä, joka vain teeskentelee. Niinkö?" Miles kysyi ja veti pitkän väräjävän henkäyksen.
"Öh... niin", David sanoi hämillään.
"Sanon sinulle, kuten sanoin tuolle lierolle Crookillekin, ettei ole mennyt yhtä päivää, tuntia tai minuuttia, etten olisi toivonut voivani vaihtaa paikkaa Rebeccan kanssa", Miles sanoi ja hänen kätensä tärisivät taas, "minä en enää välitä mitä ihmiset ajattelevat tai tekevät minulle", hän jatkoi äänen värähdellessä yhä voimakkaammin.
"Mutta sinä olet syypää..." David aloitti.
"David!" Rachel keskeytti hänet ja katsoi vihaisesti.
"Kyllä olen varmasti syypää. Syypää siihen että rakastin häntä ja rakastan yhä", Miles sanoi tuskaisella äänellä ja rullasi keittiöön.
Rachel juoksi hänen peräänsä ja David tuli Rachelin perässä.
"John, mitä sinä aiot?" Rachel huudahti, kun näki tämän ottaneen veitsen käteensä.
"Päästä pois täältä", Miles vastasi hiljaa, "en enää jaksa, haluan vain päästä hänen luokseen", hän jatkoi ääni murtuen ja veti veitsellä ranteensa auki.
"John oletko hullu?!" Rachel parahti, muttei ehtinyt ottaa veistä pois, ennen kuin Miles ehti vetää toisenkin ranteen auki, "David auta!" Rachel kiljaisi ja kääri pyyhkeen Milesin ranteiden ympäri.
David oli valahtanut kalman kalpeaksi ja ymmärsi nyt millaisessa ahdingossa Miles oli. Tämä oli aivan yksin, hylättynä ja koko maailman pilkkaamana ja vihaamana yhden miehen juttujen tähden. Hän syöksyi sisarensa avuksi ja näki helpottuneen ilmeen Milesin surun uurtamilla kasvoilla, juuri ennen kuin tämä menetti tajuntansa, voimakkaan verenvuodon takia.
"David, ole kiltti ja soita ambulanssi", Rachel pyysi ja painoi Milesin ranteita kaikin voimin pyyhkeellä, saadakseen verenvuodon tyrehtymään.
David nyökkäsi ja siirtyi sivummalle soittamaan.

Miten mahtanee jatkua tästä? Kerrohan sinä se... :)

[Mustang]

Ambulanssi tulikin pian ja määrätietoiset ensihoitajat veivät Johnin paareilla mukanaan. Rachel änkesi mukaan ambulanssiin, joka alkoi huudattaa sireenejään matkalla kohti lähinnä olevaa sairaalaa. Koko matkan toinen ensihoitajista yritti tyrehdyttää Johnin ranteiden verenvuotoa. Rachel avusti tätä parhaansa mukaan ja painoi toista haavoista kliinisillä kankailla ja jääpussilla. Tajuton mies oli niin tavattoman kalpea, että Rachelin teki pahaa katsella vierestä. Nyt hän ymmärsi että se, mitä hän oli sanonut rakkaudesta miestä kohtaan oli totta. Hän halusi tarjota valoa tuon miehen elämään, joka oli koko maailman hylkimä. Hän tiesi, ettei voisi koskaan muuttua siskokseen, mutta halusi silti lohduttaa tuota miestä. Matka sairaalaan tuntui ikuisuudelta ja meni unenkaltaisen epätodellisuuden tunteen saattelemana.

Perillä sairaalassa hoitajat veivät Johnin niin nopeasti osastolle hoidettavaksi, että Rachel ei ehtinyt mukaan. Hän arveli, että vaikka olisikin pysynyt perässä, häntä tuskin oltaisiin päästetty mukaan operointihuoneeseen. Hän istui odottamaan. Ohi kulki lääkäri, jonka Rachel pysäytti ja selitti tälle olevansa ainoa, mitä miehellä oli jäljellä. Johnilla ei ollut elossa olevia sukulaisia ja kihlattukin oli menehtynyt. Lääkäri ymmärsi tilanteen ja lupasi lähettää tietoa miehen tilasta heti, kun sitä vain tulisi.


Väliaika

Joanna oli ollut Milesin talon lähellä, kun mies leikkasi haavat ranteisiinsa. Hän oli ajatellut mennä katsomaan, miten mies voi ja kenties juttelemaan hänelle tunteistaan. Hän ei nähnyt tilannetta, mutta huolestui kovasti nähdessään ambulanssin kaartavan pihaan. Hän näki Rachelin ja säikähti naisen ulkomuotoa joka oli lähes identtinen Rebeccan kanssa. Hän hyppäsi autoonsa ja lähti ajamaan sairaalalle. Perillä hän istui kahvioon odottamaan. Hän ei halunnut mennä Rachelin lähelle. Hän tahtoi tietää, mitä naisen ja Johnin välillä oli, vaikka toisaalta ei välittänytkään kuulla. Hän myös pelkäsi paljastumista. Joanna turhautui, kun sairaalan henkilökunta kieltäytyi antamasta hänelle mitään tietoja Milesin tilasta.

Toisaalla Rachel nukkui levotonta unta sairaalan epämukavalla tuolilla odottaessaan tietoja Johnista. Verisuonten korjaamisessa menisi kauan aikaa ja mies kärsi suuresta verenhukasta. Kukaan ei tiennyt, selviäisikö hän. Hän havahtui hereille kuullessaan käytävältä askelia.
"David!" nainen huudahti iloisena. "Mitä sinä teet täällä?"
"Olen siskoni tukena tietysti", David vastasi hymyillen vaisusti. "Anna anteeksi, Rachel. olen ollut idiootti. Kun näin Johnin... Tajusin, että hän kärsii tilanteesta paljon enemmän, kuin hän ansaitsisi. Jos hän selviää, pyydän syvästi anteeksi myös häneltä."
Rachel halasi veljeään lujasti.
"Ei se mitään. Minä tiedän kyllä, että sinäkin suret vielä", Rachel vastasi. "Me kaikki suremme", hän lisäsi kuiskaten ja tuntien palan kurkussaan.

Kahvion keltainen masentava valo kajasti valkoisille seinille. Pieni syyllisyydentunto hiipi taas Joannan seuralaiseksi. Hän mietti, pitäisikö hänen antautua, päästää rakastamansa mies kärsimyksestä. Hän näki Rachelin, joka haki kahvia hänelle ja veljelleen. Viha leimahti taas Joannan sydämessä ja hän päätti, ettei menisi poliisin juttusille. Hän nousi ylös ja harppoi pitkin askelin sairaalan ovesta ulos.


Kuudes kohtaus
Pelastus

Monien piinaavien tuntien jälkeen väsyneen näköinen lääkäri käveli Rachelin ja Davidin luokse.
"Hei. Minä olen tohtori Marvel. Johnin tila on hyvin kriittinen. Hänet siirretään teho-osastolle tarkkailuun. Saimme verenvuodon tyrehtymään ja suonet korjattua, mutta verenvuodon aiheuttama shokki oli hauraalle ja väsyneelle keholle suuri. Seuraavat tunnit näyttävät, selviääkö hän."
"Pääsemmekö katsomaan häntä?" Rachel kysyi.
"Voitte mennä. Minä ohjaan teidät hänen huoneeseensa", tohtori Marvel vastasi.
He kävelivät sairaalan käytäviä hiljaisuuden vallitessa. Viimein he saapuivat Johnin huoneen luokse.
"Herra Miles on erityisen vaativa hoidettava siitä syystä, että hänen mielensä tuntuu luovuttaneen. Hän kuulee puheenne ja voisi olla hyvä, että hän kuulee tuttuja ääniä", tohtori Marvel sanoi, ennen kuin hän päästi Rachelin ja Davidin sisään.
He istuivat Johnin molemmin puolin ja ottivat tämän sormet käsiinsä.
"Hei, John", David aloitti. "Olen hyvin pahoillani kaikesta. Sinä et ole syyllinen Rebeccan kuolemaan. Hän haluaisi, että jatkat elämääsi ja olet onnellinen. Sinä jos kuka ansaitsisit sen."
"David on oikeassa. Me olemme tukenasi koko ajan", Rachel jatkoi. Hän kumartui lähemmäs Johnin kasvoja, jotka eivät enää olleet aivan yhtä kalpeat. Hän kuiskasi Johnin korvaan niin hiljaa, ettei David kuullut sitä.
"Älä luovuta. Minä tarvitsen sinua. Rakastan sinua..."
Yksinäinen kyynel vierähti Rachelin poskelle. Hän vetäytyi kauemmas Johnin kasvoista ja näki, että myös Johnin luomen alta karkasi kyynel. Pari hoitajaa tuli paikalle ja katsoivat ihmeissään.
"Pulssi ja muut elintoiminnot vahvistuvat. Mitä sinä oikein kuiskasit hänelle?" toinen hoitajista kysyi.
"Se on yksityinen asia", Rachel vastasi punastuen hieman.
"No, samantekevää. Näyttäisi siltä, että tämä mies haluaa elää."

[Nefertiti]

"Älä luovuta. Minä tarvitsen sinua. Rakastan sinua..."
Yksinäinen kyynel vierähti Rachelin poskelle. Hän vetäytyi kauemmas Johnin kasvoista ja näki, että myös Johnin luomen alta karkasi kyynel. Pari hoitajaa tuli paikalle ja katsoivat ihmeissään.
"Pulssi ja muut elintoiminnot vahvistuvat. Mitä sinä oikein kuiskasit hänelle?" toinen hoitajista kysyi.
"Se on yksityinen asia", Rachel vastasi punastuen hieman.
"No, samantekevää. Näyttäisi siltä, että tämä mies haluaa elää." Marvel sanoi tyytyväisenä ja selosti sitten, mitä muita vammoja he olivat hoitaneet ja kysyi miten ne olivat tulleet.
Rachel kertoi mitä oli tapahtunut juuri kun hän oli saapunut Milesin luo.
"Se journalisti. Se... öh mikäs hänen nimensä olikaan, Crook, olisi syytä pistää edesvastuuseen kirjoittelustaan", Tohtori Marvel murahti, mistä Rachel päätteli, että tuon kieron miehen sanat olivat satuttaneet muitakin ihmisiä jo pidemmän aikaa.
"Kunhan John herää, minä juttelen hänen kanssaan. Yritän saada hänet nostamaan syytteen tuota... tuota... argh, ärsyttävää idioottimaista paskiaista vastaan", Rachel sanoi ja polki jalkaansa lattiaa vasten.
"Se olisi hyvä se, kukaan muu ei ole sitä vielä tehnyt", Tohtori Marvel sanoi hienoisen hymynhäiveen kohotessa huulilleen, "pieni varoituksen sana, se liero todennäköisesti vetoaa sananvapauteen", hän huomautti.
"Sananvapauteen. Pah, minä hänelle vielä näytän mitä on sananvapaus, kunhan saan hänet kynsiini", Rachel sähisi ja hänen silmänsä kipinöivät raivosta, "kirjoittaa nyt moista törkyä ja pilata ihmisten elämä moisilla valheilla", hän huudahti ja kyyneleet vierähtivät hänen poskilleen.
"Rachel, rauhoitu", David sanoi ja kietoi kätensä sisarensa ympärille. Samassa hän huomasi jonkun luihun luikahtavan miesten vessaan, "anteeksi, pieni hetki vain", David sanoi ja harppoi nopein askelin vessaan.


Seitsemäs kohtaus
David ja Crook

Siellä hän huomasi Peterin, joka raapusti kiivaaseen tahtiin, jotain lehtiöönsä.
"Mitä törkyä sinä tällä kertaa syydät?" David kysyi ja mulkoili Peteriä rumasti.
"Törkyä? Mitä sinä höpiset?" Peter kysyi ja katsoi hieman peloissaan Davidia, "sinä et ymmärrä, ihmisten on saatava tietää totuus", Hän jatkoi lipevästi.
"Totuus ei taida kuulua sinun sanavarastoosi", David sanoi tylysti.
"Tuota noin, haluaisitko antaa lausunnon? Kertoa oman näkemyksesi sisaresi kuolemasta ja Milesistä?" Peter kysyi ja raapusti saman tien jotakin lehtiöönsä, "mitä muuten tapahtui? Miksi Miles on sairaalassa?" Hän kysyi vielä ja tunsi, että saisi elämänsä jutun taas kerran.
"Saat lausuntoni", David sähähti, nosti kätensä ja pamautti nyrkkinsä suoraan Peterin kasvoihin, "kirjoita vielä kerta häväistysjuttuja Milesista ja saat minulta uuden lausunnon", hän ärähti vihaisesti ja mulkoili rystysiään siihen malliin, että jos niihin oli tullut pienikin jälki, hän haastaisi Crookin oikeuteen ihonsa pilaamisesta.
"Kuulet vielä tästä. Et voi estää sananvapautta", Peter vikisi ja etsi kynäänsä ja lehtiötään lattialta, samalla kun yritti pyyhkiä verta vuotavaa nenäänsä.
"Siitä tulikin mieleeni, varaudu siihen, että saat haasteen käräjille", David huomautti ja näytti siltä kuin kumauttaisi uudelleen.
"Haasteen", Peter sanoi yllättyneenä ja kysyi sitten, "mistä hyvästä?"
"Miten olisi; kunnianloukkauksesta, luokattoman huonoista kirjoituksista ja siitä että olet täydellinen paskiainen", David luetteli.
"Kunnianloukkauksesta?" Peter ihmetteli, "mutta enhän minä..."
"Riittää. Ala vetää, äläkä näytä enää naamaasi minun, sisareni tai Milesin lähelläkään", Davis ärisi ja hieroi nyrkkiään, jolloin Peter katsoi aiheelliseksi painua tiehensä. Kuului vain, kun ovi kolahti kiinni hänen jälkeensä.
Odotettuaan tovin, David asteli tyynesti ulos vessasta ja sisarensa, sekä tohtori Marvelin luo.
"Mitä sinä teit Crookille?" Rachel kysyi ja kertoi millaista vauhtia tämä oli porhaltanut pitkin sairaalan käytäviä nenä verta vuotaen.
"Me... keskustelimme", David sanoi, "hänestä tuskin on vaivaa hetkeen, jollei hän sitten keksi häväistysjuttua minusta. Kostoksi", hän jatkoi.
"Voi David", Rachel sanoi huolissaan.
"Me nostamme syytteen silti, sillä hän on mielestäni loukannut myös Rebeccan muistoa noilla ällöttävillä jutuillaan", David sanoi tyynesti.
"Sinä voit mennä jo kotiin. Minä jään vielä vähäksi aikaa", Rachel sanoi ja hymyili ensimmäistä kertaa sinä päivänä. "Minun on joka tapauksessa haettava autoni Milesin pihasta. Se jäi sinne kun lähdettiin niin kiireellä sairaalaan", hän selitti.
"Hyvä on. Mutta ole varovainen", David pyysi, "tässä on silti jotain mätää ja jollain on jotakin Milesiä vastaan, siis no tiedät kyllä mitä minä tarkoitan", hän sanoi.
"Olen varovainen", Rachel lupasi ja painoi kevyen suukon veljensä poskelle. David hymyili, pörrötti Rachelin vallattomia hiuksia ja lähti.


Kahdeksas kohtaus
Rachel ja Joanna


Rachel asteli takaisin Milesin huoneeseen ja istahti tuolille vuoteen viereen. Hän katsoi miestä joka makasi kaikkien letkujen keskellä, ranteet huolellisesti sidottuina valkealla siteellä. Miehen kasvoilla näkyi huolen ja surun uurtamia uurteita ja muutama harmahtava haituva oli ilmaantunut tämän ohimoille. Niitä ei ollut, ollut vielä ennen sitä onnettomuutta, joka vei Rebeccan pois.
"Sinä olet saanut kestää niin paljon", Rachel sanoi hiljaa ja otti miehen pitkäsormisen käden omaansa. Se tuntui lämpimältä, vaikka ranteissa olikin koko matkan pidetty kylmiä jääpusseja, "nyt et jää enää yksin. Minä olen sinun kanssasi", hän lisäsi ja silitteli miehen kättä kevyesti.
Rachel tunsi olonsa syylliseksi ja mietti, miksei ollut huomannut aiemmin, mitä John oli aikonut tehdä. Olisi voinut estää tätä satuttamasta itseään. Toisaalta hän ymmärsi, että se oli ollut sanaton avunhuuto ihmiseltä, joka oli ajettu nurkkaan.
Näihin ajatuksiin hän torkahti ja havahtui vasta kun ovi aukesi. Hän nosti päätään ja näki vaaleahiuksisen naisen, joka katseli kumpaakin tutkivasti jäisen sinisillä silmillään. Rachel näki lämpöä naisen silmissä ja kuitenkin aisti jonkinlaisen kylmyyden, joka tästä huokui.
"Kuka sinä olet?" Nainen kysyi ja katsoi tarkasti Rachelia.
"Rachel Rosenberg. Olen Rebeccan sisar ja Johnin ystävä", Rachel vastasi ja ojensi kätensä naista kohti, "keneen minulla on kunnia tutustua?" Hän kysyi sitten kohteliaasti.
"Joanna Lestrange, Johnin kollega ja hyvä ystävä", Joanna vastasi ja tarttui kevyesti Rachelin ojennettuun käteen.
Hetken naiset katsoivat toisiaan tutkivasti, eikä kuulunut muuta ääntä kuin Johnin tasainen hengitys ja sydänmonitorin piipitys. Rachel irrotti otteensa Joannan kädestä ja tunsi olonsa hyvin epämieluiseksi. Jokin naisen katseessa tai olemuksessa pelotti häntä, mutta hän ohitti sen olan kohautuksella, sillä eihän tuo nainen voinut paha olla, jos hän kerran tulee katsomaan ystäväänsä.
Joanna taas tunsi syvää vihaa Rachelia kohtaan, sillä näki kuinka lämpimästi ja hellästi tämä katseli Johnia. Hän on minun, odotas vain senkin letukka, sinä vielä kadut syntymääsi, hän ajatteli, mutta pysyi rauhallisena ja otti kasvoilleen hyvin huolestuneen ilmeen.
"Tulin tänne niin nopeasti kuin pystyin, kun kuulin mitä oli tapahtunut", Joanna sanoi dramaattisesti huokaisten, "mitä oikeastaan tapahtui?" Hän kysyi sitten.
"John yritti riistää henkensä. Onneksi minä ja veljemme olimme paikalla, muutoin hän olisi kuollut", Rachel sanoi surkeana, "hän on ollut hyvin onneton. Luulisi sinun tietävän sen, jos kerran olet hänen ystävänsä", hän lisäsi viileästi.
"Niin, olen lukenut niitä juttuja, mutten usko niihin lainkaan", Joanna sanoi ja katsoi Johnia lämpimästi ja räikeän punaiset huulet kaartuivat surumieliseen hymyyn.
Jokin Rachelissa, ei uskonut Joannan tunteiden aitouteen. Jokin oli vialla, kuin nainen teeskentelisi ja sittenkin osa tunteista näyttäisi olevan todellisia. Häntä hämmensivät ristiriitaiset tuntemukset, joita hän aisti naisesta, samoin jonkinasteinen tunnekylmyys. Jokin ei nyt ollut kohdallaan.
"Voisin soittaa teille, jos tilassa tapahtuu muutoksia", Rachel ehdotti varovaisesti ja valmistautui antamaan puhelinnumeronsa Joannalle.
"Kiitos. Se olisi hyvä", Joanna sanoi ja kaivoi pienestä laukustaan kynän ja pienen muistivihkon, johon kirjoitti puhelinnumeronsa, jonka ojensi Rachelille. Rachel ojensi oman numeronsa Joannalle.
"Hei sitten John, tulen vielä katsomaan sinua", Joanna sanoi ja painoi suudelman Johnin poskelle, niin että ihoon jäi punainen huulipunajälki Joannan huulista.
Tämän jälkeen nainen purjehti vaaleita hiuksiaan heilauttaen ulos huoneesta. Naisen mentyä Rachel tunsi jonkinlaista helpotusta. Hänestä tuntui, kuin hän olisi hetken ajan ollut mikroskoopin alla, eikä se tunne ollut miellyttävä.
Hän otti pöydältä paperia ja pyyhki räikeänpunaisen huulipunan pois Johnin poskelta. Kesken pyyhkimisen hän huomasi Johnin katsovan itseään.
"Hei", Rachel sanoi varovaisesti ja tunsi miten poskia alkoi kuumottaa.
"Hei", John sanoi hiljaa ja katsoi Rachelia lämpimästi.
"Sinä melkein kuolit", Rachel sanoi vakavana, "lupaa, ettet enää ikinä yritä sitä uudelleen. Lupaathan?" Hän pyysi.
"Hyvä on. Minä lupaan", John kuiskasi ja otti Rachelin käden omaansa, "mutta jos pysyisimme vain ystävinä", hän lisäsi, sillä pelkäsi yhä Rachelin puolesta, eikä halunnut saattaa tätä vaaraan.
"Sopii", Rachel sanoi kyyneleiden vierähdellessä hänen poskilleen ja painoi kevyen suudelman Johnin huulille, "minun on lähdettävä, mutta tulen huomenna tapaamaan sinua jälleen", hän sanoi heidän huultensa erottua toisistaan.
"Sopii", John sanoi hiljaa ja hyvin kevyt puna kohosi hänen poskilleen.


Toinen väliaika

Joanna purjehti ulos Milesin huoneesta ja pitkin sairaalan käytävää, niin että kuului vain voimakas korkokenkien kopina. Se pikkunarttu, hän puuskahti ääneti ja odotti kovasti sitä hetkeä, kun tämä pääsisi autolleen. Bum ja hän pääsisi tuosta maanvaivasta eroon.
Tyytyväisesti hymyillen hän astui omaan autoonsa ja ajeli lukaalilleen.


Yhdeksäs kohtaus
Räjähdys

Rachel viipyi vielä hetken ja lääkärin tullessa kierrokselleen, hän lähti. Hän asteli ulos sairaalan aulasta ja totesi ettei lähimaillakaan ollut takseja, joten hän päätti käyttää julkisia, menihän Milesin asuinkadun läheltä bussi.
Bussipysäkillä oli vielä yksi bussi ja kuski seisoi ulkona tupakalla. Rachel kiirehti tämän luo ja kysyi tältä bussien aikatauluista ja varmisti, mikä bussi menisi Milesin asuinkadun läheltä ja missä hänen kannattaisi jäädä.
Sattuikin niin hyvin, että tämän kuskin bussin reitti kulki juuri siitä, mistä piti ja Rachel nousi kyytiin. Hän istui tyhjään bussiin, välittämättä roskista, joita ajelehti lattialla. Toisaalta tämä oli vähän jännääkin, kun hän ei ollut aiemmin bussia käyttänyt.
Kesti vielä jonkin tovin ennen kuin bussi lähti liikkeelle. Matka sujui verkkaan ja matkustajiakaan ei tullut kyytiin kovin montaa. Mikä saattoi johtua siitä, että oli jo ilta ja pimeää.
Pitkältä tuntuneen ajan kuluttua kuski ilmoitti, että seuraava pysäkki olisi se, jossa Rachel jäisi pois.
Rachel nousi ja bussiin tottumattomana hoippui pitkin käytävää ja jäi keskioville odottamaan, kunnes bussi pysähtyisi. Bussi pysähtyi yksiin valoihin juuri ennen pysäkkiä, joten meni tovi, ennen kuin Rachel pääsi jäämään kyydissä.
Viileä yöilma puhalsi hänen kasvoilleen ja sai hänet värähtämään kylmästä. Hetken hän oli paikoillaan, kunnes muisti oikean suunnan ja alkoi astella sinne, missä Milesin talo oli. Päästyään perille, hän näki lauman nuoria Milesin pihamaalla. Kuului kilinää, kun joku heitti kiven ikkunasta sisälle. Pari nuorukaista töhersi jotakin Rachelin autoon.
"Mitä helkkaria kuvittelet tekeväsi minun autolleni!" Rachel huusi ja sai toisen nuorukaisista hätkähtämään ja kääntymään ympäri.
"Me vaan vähän koristeltiin sun autoas. Sori", nuorukainen sanoi, kuitenkaan tarkoittamatta anteeksipyyntöään ja samassa sivusta syöksyi toinen nuorukainen, joka nappasi Rachelilta laukun.
"Hei! Anna se takaisin!" Rachel kiljaisi.
"Tai mitä? Et voi soittaa poliisiakaan, koska kännykkäs on sun laukussas ja laukku on mulla", nuorukainen hihkui voiton riemuisena.
"Hei, lähetään ajelulle", kaljaa ryystävä nuorimies keksi ja paiskasi vajaan kaljatölkin päin talon seinää, niin että tölkin sisältö räiskyi pitkin seinää ja alkoi hiljalleen valua alas.
"Hyvä idea", Laukkua pitelevä nuorukainen huudahti ja alkoi kaivella laukun sisältöä, kunnes löysi avaimet. Tämän jälkeen hän paiskasi laukun pusikkoon ja paineli Rachelin autolle.
"Ettete voi tehdä noin!" Rachel huusi ja yritti etsiä katseellaan laukkuaan, mutta se oli niin syvällä pusikossa, ettei sitä sieltä helposti saisi, "älkää ottako autoani!" Hän ehti huutaa juuri ennen kuin tienoon täytti voimakas pamaus. Milesin talon kaikki loputkin ikkunat hajosivat, samoin useamman lähitalon ikkunat, sekä katulamput.
Rachel makasi maassa ja hänen korvissaan soi. Häneen ei ollut sattunut, sillä hän oli vaistomaisesti heittäytynyt maahan. Nyt hän piteli korviaan, sillä pamaus oli ollut todella voimakas. Rojua lenteli kaikkialle ja koko etuosa Milesin talosta oli nyt suurta aukkoa. Siinä missä oli ollut Rachelin auto, oli nyt palava musta kasa.
"Mitä tapahtu?!" Nuori nainen huusi ja nousi horjuen jaloilleen, "sä teit jotain! Mitä hittoa sä teit?" Hän kirkui ja kääntyi katsomaan Rachelia, joka nousi seisomaan.
"En mitään", Rachel sanoi järkyttyneenä ja tajusi, että autoon oli ahtautunut useampi nuori, ennen kuin se oli räjähtänyt.
Kesti tovin ennen kuin jostain kaukaa alkoi kuulua ujellusta, joka voimistui ja pian näkyviin tuli paloautoja ja poliiseja. Sinisiä leiskuvia valoja oli kaikkialla ja joku ohjasi Rachelin yhteen paikalle saapuneista ambulansseista tarkastukseen. Hän ei oikein vieläkään tajunnut, mitä oli tapahtunut.
Vähän myöhemmin yksi poliisi saapui paikalle jututtamaan Rachelia, joka kertoi oman näkökantansa tapahtumiin.
"Voisiko talon asukkaalla olla osaa asiaan?" Poliisi kysyi.
"Ei. Hän on sairaalassa", Rachel sanoi ja katsoi miestä kylmästi, "olet sitten sinäkin lukenut niitä törkykirjoituksia." Hän lisäsi tylysti.
"Milloin hän sinne joutui?" Poliisi kysyi.
"Tänä aamuna", Rachel sanoi, "hän yritti tappaa itsensä ja sitä ennen pari miestä pahoinpiteli häntä. Minun veljeni voi todistaa tämän, samoin tohtori Marvel."
"Aivan", poliisi sanoi ja kirjoitti tietoja ylös, "autohan oli sinun, eikö?"
"Oli, mutten silti asettaisi autooni pommia, jos sitä halusit kysyä", Rachel vastasi tylysti, "sitä paitsi olen ollut aamusta lähtien sairaalalla ja palasin vasta nyt hakemaan autoani", hän lisäsi väsyneesti.

Mitä mahtanee tapahtua seuraavaksi? Kerrohan sinä se. :)

[Nefertiti]

"Voisiko talon asukkaalla olla osaa asiaan?" Poliisi kysyi.
"Ei. Hän on sairaalassa." Rachel sanoi ja katsoi miestä kylmästi. "Olet sitten sinäkin lukenut niitä törkykirjoituksia." Hän lisäsi tylysti.
"Milloin hän sinne joutui?" Poliisi kysyi.
"Tänä aamuna." Rachel sanoi. "Hän yritti tappaa itsensä ja sitä ennen pari miestä pahoinpiteli häntä." Minun veljeni voi todistaa tämän, samoin tohtori Marvel.
"Aivan." Poliisi sanoi ja kirjoitti tietoja ylös. "Autohan oli sinun, eikö?"
"Oli, mutten silti asettaisi autooni pommia, jos sitä halusit kysyä." Rachel vastasi tylysti. "Sitä paitsi olen ollut aamusta lähtien sairaalalla ja palasin vasta nyt hakemaan autoani." Hän lisäsi väsyneesti.
Poliisi esitti vielä muutaman tarkentavan kysymyksen illan tapahtumista ja Rachel vastasi niihin totuudenmukaisesti, sillä hänellä ei mielestään ollut mitään salattavaakaan.
"Voinko jo lähteä?!" Rachel kysyi.
"Kyllä, mutta olisitko niin kiltti ja kävisit kuitenkin polilla tarkastuksessa." Poliisi ehdotti, sillä näki että Rachel vaikkakin muuten kunnossa olikin, oli ainakin järkyttynyt tapahtumasta.
"Hyvä on konstaapeli." Rachel hymähti. "Ai mutta olkalaukkuni, se on vielä pusikossa jonne se yksi poika sen heitti ja minun kännykkäni ja lompakkoni ovat vielä siellä, elleivät ne huligaanit vieneet niitäkin." Hän muisti sitten.
"Voin katsoa, jos löydän sen." Konstaapeli lupasi ystävällisesti.
"Kiitos." Rachel sanoi ja katsoi kun poliisi katosi etsimään kassia. Hän mietti saisiko kassiaan takaisin vai olikohan sekin lopulta kärventynyt räjähdyksessä ja kuitenkin hänen olisi saatava veljensä kiinni, että saisi kyydin kotiin ja huomenna sairaalalle.
Poliisin mentyä ambulanssissa tulleet hoitajat tutkivat Rachelin perin pohjin, eivätkä löytäneet juuri mitään, mutta päättivät kuitenkin viedä tämän poliklinikalle ihan lääkärin tutkittavaksi kaiken varalta.
Juuri, ennen kuin ambulanssi lähti liikkeelle, tuo samainen poliisi saapui takaisin, Rachelin laukku kädessä roikkuen.
"Tämä taitaa kuulua teille." Poliisi sanoi ja ojensi laukun Rachelille, joka otti sen innokkaasti vastaan.
"Kiitos, kiitos oikein paljon." Rachel sanoi ja alkoi etsiä lompakkoaan ja kännykkäänsä.
"Olkaapa hyvä." Poliisi sanoi ja painui jatkamaan töitään, Rachelin tutkiessaan laukkuaan.
Kännykkä oli tallella, samoin lompakko. Vain auton avain oli poissa. Hän otti kännykkänsä ja soitti saman tien veljelleen, että tämä tulisi poliklinikalle hakemaan hänet.
"Rachel, oletko kunnossa?" David kysyi huolissaan.
"Olen, olen." Rachel vastasi. "Minut käytetään polilla, sitten luultavasti pääsen kotiin. Tulisitko hakemaan minut." Hän pyysi.
"Mitä oikein tapahtui?" David kysyi ja alkoi valmistautua lähtöön.
Rachel selitti lyhyesti koko tapahtuman. Kertoi miten oli tullut Milesin asunnolla bussilla ja sen jälkeen oli aikonut mennä autolleen, kun nuoret olivat ottaneet hänen laukkunsa ja sieltä autonavaimet ja kuinka auto oli melkein heti sen jälkeen räjäyttänyt.
"Joku yritti selvästi raivata minut tieltään. Luultavasti se sama, joka oli kopeloinut vaijereita teatterissa." Rachel sanoi. "Meidän on otettava John meille asumaan, kun hän pääsee sairaalasta. Ei hän voi enää omassa asunnossaan olla, kun etuseinä puuttuu kokonaan ja kaikki lasit lienevät hajalla." Hän muistutti.
"Aivan, mutta sitä ennen minä haen sinut kotiin ja huomenna käymme katsomassa Johnia, minun autolla." David sanoi.
"Kiitos David." Rachel sanoi ja lopetti puhelun, kun he olivat vielä vaihtaneet pari sanaa.
Vasta nyt jännitys alkoi laantua ja hän tunsi palan nousseen kurkkuunsa. Joku todellakin tahtoi pahaa kaikille niille, jotka välittivät Johnista. Miksi? Hän ajatteli ja kyynel vierähti poskelle.
"Neiti, oletteko kunnossa?" Toinen ambulanssi miehistä kysyi.
"Olen." Rachel sanoi ja niiskaisi. "Tiedän kyllä mitä olisi voinut tapahtua, mutta tämä on vähän muuta. Joku yrittää tehdä pahaa kaikille niille, jotka välittävät miesystävästäni." Hän jatkoi epämääräisesti.
"Aha." Mies sanoi ja nyökäytti päätään, eikä palannut enää siihen aiheeseen, vaan kyseli Rachelilta tämän voinnista, joka näytti olevan loppujen lopuksi aika hyvä.
Rachel istui tuolissa ja odotti lupaa päästä kotiin, sillä ei lääkärikään ollut löytänyt mitään, minkä vuoksi pitäisi jäädä sairaalaan. Ainoastaan korvista hän huomautti ja neuvoi välttämään kovia ääniä jonkin aikaa, minkä Rachel tekisi ilomielin.
Hän odotti myös, että David tulisi hakemaan. Väsytti ja hän olisi halunnut levätä jonkin aikaa, ennen kuin lähtisi sairaalaan tapaamaan Johnia.
Viimein monen kymmenen minuutin kuluttua lääkäri palasi ja sanoi ystävällisesti, että Rachel pääsisi kotiin ja melkein heti tämän jälkeen, David saapasteli sisälle.
"Rachel, miten voit?" David kysyi ja tarkasteli sisartaan huolestuneena.
"Ihan hyvin. Väsyttää vain kovasti." Rachel vastasi ja nousi tuolilta.
Hän antoi Davidin ohjata itsensä autolle ja kotimatka alkoi.
Päästyään Davidin asunnolle, kumpikin oli hyvin väsyksissä. Silti David hätisti Rachelin omaan vuoteeseen nukkumaan ja teki itselleen vuoteen sohvalle. Hän ei antaisi Rachelin asua yksin, ennen kuin koko homma olisi selvitetty.



Kymmenes kohtaus
Vierailu ja järjestelyitä

Kumpikin nukahti heti pään painuttua tyynyä vasten ja heräsi vasta, kun aurinko oli jo korkealla.
Rachel katsoi kelloa ja huomasi, että se näytti kahtatoista päivällä.
"Voi ei." Hän mutisi ja nousi vuoteelta.
Hän tassutteli hiljaa ensin vessaan ja aamutoimensa toimitettuaan keittiöön, jossa alkoi tehdä aamiaista.
David asteli unisena keittiöön, juuri kun Rachel kaatoi kuumaa vettä teemukeihin.
"Huomenta." Rachel sanoi ja ojensi kupin Davidille, joka pisti teepussin kuumaan veteen likoamaan.
"Huomenta vain siskoseni." David sanoi ja haukotteli.
"David." Rachel aloitti.
"Niin?" David kysyi ja katsoi sisartaan.
"Johnin talo kärsi pahoja vahinkoja eilen, kun autoni räjähti." Rachel selitti.
"Ja?" David sanoi ja katsoi sisartaan kysyvänä, sillä tiesi että tällä oli jotakin mielessään.
"Ajattelin, että ottaisin hänet luokseni asumaan." Rachel jatkoi ja selitti sitten. "Siis siksi kunnes hänen talonsa saadaan kuntoon. Eihän hän mitenkään voi asua siellä nyt kun melkein koko etuseinä on hajonnut ja kaikkea roskaa ja pölyä koko asunnossa."
"Ymmärrän." David sanoi ja hymyili tietäväistä hymyä. "Sinä siis hoitaisit häntä." Hän jatkoi painottaen hoitaa sanaa ja kohotti kulmiaan.
"David. Häpeä." Rachel sanoi naurahtaen. "Tiedät kyllä oikein hyvin mitä tarkoitan." Hän lisäsi hymyillen.
"Niin, niin." David kiusoitteli ja virnisti leveästi. "Olen silti iloinen, ettei sinulle sattunut mitään eilen." Hän lisäsi vakavoituen.
"Olen itsekin miettinyt eilistä. En vain saa päähäni ketään, joka olisi voinut laittaa autooni mitään." Rachel sanoi siemaisten teetä. "Tai siis, ne nuoret eivät tehneet sitä. Se räjähdys tuli heillekin yllätyksenä. He olivat muuten vain remuamassa ja sotkemassa Johnin pihaa." Hän selitti ja pyörittelin hajamielisenä lusikkaa teekupissa.
"Sinun on oltava varovainen." David sanoi. "En haluaisi menettää sinuakin, rakas pikkusisareni." Hän lisäsi lämpimästi.
"Olen varovainen." Rachel lupasi, muttei tuntenut oloaan turvalliseksi. Hän mietti jo ties kuinka monennetta kertaa, kuka voisi olla kaiken tämän takana. Jostain syystä, Joannan kopeat ja kylmät kasvot nousivat hänen mieleensä, mutta hän työnsi ajatuksen mielestään. Miksi tämä tekisi mitään kenellekään, jollei sitten ole seonnut, hän ajatteli. "Täytyy kertoa Johnille mitä on tapahtunut." Hän viimein sanoi.
"Hän ei tule pitämään siitä." David tuumasi. "Minä voisin helposti epäillä, että se lehtilurjus on tämän takana, mutta tuskin hänkään nyt niin hullu on, että tekisi tällaista juttuja saadakseen." Hän tuumaili ääneen.
"Ei, hän voi olla ehkä kunnianhimoinen, mutta tuskin sentään tappaja." Rachel vastasi. "Ja John, hän se ei varmasti ole. Ei, hän eilenkin pyysi, että pysyisimme vain ystävinä ja tavallaan ymmärrän häntä." Hän jatkoi ja katseli teekuppiaan.
"Hän haluaa suojella sinua." David sanoi ja alkoi ymmärtää. "Hän pelkää, että se joku joka tappoi Rebeccan, tekee sinullekin jotain pahaa." Hän jatkoi.
"Niin kai." Rachel sanoi hiljaa. "Mutta aion silti olla tukena hänelle. Hän ei enää saa jäädä yksin." Hän lisäsi ja David näki tutun palon naisen silmissä.
Hän hymähti itsekseen ja hörppäsi hieman teetä.
Muutamaa tuntia myöhemmin aamiainen oli syöty ja he olivat valmiita lähtöön.
Matka sujui hiljaisuuden vallassa. Kumpikin pohti lähipäivien tapahtumia ja mietti kuka kumma voisi haluta satuttaa Milesiä, paitsi Crook, mutta kai hänkin pian kyllästyisi aiheeseen ja haluaisi kirjoittaa jotakin muuta. Tämän täytyi olla syvempää ja takana joku joka halusi jotakin Milesistä ja halusi raivata kaikki muut tieltään, Rachel päätteli.
Rachel päätti, ettei missään nimessä antaisi periksi. Hän hoitaisi Johnia ja rakastaisi tätä, vaikka salaa, ettei tuo toinen kuka olikin, saisi syytä tehdä pahaa kummallekaan.
Viimeinen ajatus sai hänet mutristamaan huuliaan hivenen, minkä David huomasi.
"Mitä ajattelet?" Hän kysyi ja vilkuili tätä peilin kautta.
"Mietin vain, miten järjestää tämän kaiken." Rachel vastasi. "Pitäisiköhän asiasta mainita poliisille, ennen kuin hän, kuka onkaan, yrittää uudelleen?" Hän kysyi.
"Kenties." David sanoi ja ajatteli, että heti kun he lähtisivät sairaalasta, kävisivät he poliisiasemalla ja lausuntonsa lisäksi huomauttaisivat tästä uudesta ongelmasta, joka varmasti liittyi räjäytettyyn autoon. Hyvänen aika, siskohan olisi voinut olla autossaan, hän ajatteli ja melkein ajoi päin punaisia.
"David!" Rachel huudahti, kun David teki äkkipysähdyksen niin että kumpikin nytkähti rajusti eteenpäin. "Mitä oikein teet?" Hän kysyi ja katsoi paheksuvasti veljeään.
"Minä... minä vain ajattelin, että sinä olisit voinut olla autossasi, kun... se räjähti." David sanoi hiljaisella äänellä ja lähti liikkeelle, kun valo vaihtui vihreään.
"Minua varten se kai oli laitetukin." Rachel sanoi totuudenmukaisesti. "Mutta ne nuoret ehtivät ensin. Eivät he sellaista olisi ansainneet, vaikka häiriköitä olivatkin." Hän jatkoi hiljaisella äänellä.
"Mutta olen silti iloinen, ettet sinä ollut autossa." David sanoi ja vilkaisi sisartaan nopeasti.
"Niin minäkin." Rachel totesi ja katseli ulkona vilahtelevaa maisemaa.

Viimein he kaarsivat sairaalan pihaan ja pienen hetken etsivät parkkipaikkaa, kunnes löysivät sellaisen. Tämän jälkeen he suuntasivat sisälle aulaan ja sieltä oikeaan kerrokseen, josta käytäviä pitkin Milesin huoneeseen.
Rachel koputti varovaisesti oveen ja työnsi sitten oven auki. Hän näki, että John makasi yhä letkujen keskellä ja näytti nukkuvan.
"Hei." Hän sanoi varovaisesti ja asteli vuoteen luo.
"Hei." Miles vastasi hiljaa ja avasi silmänsä.
"Hei." David sanoi vaivautuneena ja väänteli sormiaan. "En tiedä kuulitko eilen mitä sanoin sinulle täällä sairaalassa." Hän jatkoi pitkän mietinnän jälkeen.
"Kuulin. Anteeksipyyntö hyväksytty." Miles sanoi ja pieni hymynhäive käväisi hänen suupielissään, kun hän näki Davidin ilmeen kirkastuvan.
"Olen yhä pahoillani siitä mitä sanoin. Olin idiootti." David sanoi posket punoittaen.
"Unohda se." Miles sanoi. "Minä en ihan totta välitä. Olin muutenkin maissa ja taidan yhä olla, mutten tee mitään itselleni. Siskosi pisti lupaamaan, enkä halua rikkoa lupaustani" Hän lisäsi.
"Miehet." Rachel mutisi, mutta hymyili silti.
"Tuota." David aloitti ja vilkaisi Rachelia. "Vai haluatko sinä Rachel kertoa, mitä muuta eilen tapahtui?" Hän kysyi.
"No tuota." Rachel aloitti ja mietti tarkoin miten kertoa räjähdyksestä.
"Mitä nyt?" Miles kysyi ja rypisti huolestuneena kulmiaan.
"Joku asetti pommin minun autooni ja..." Rachel aloitti.
"Mitä!" Miles huudahti ja katsoi Rachelia huolestuneena.
"Siis... tuota... ei minuun sattunut, mutta muutama nuori vei minulta avaimet ja he menivät autoon ja se räjähti." Rachel selitti. "Ja sinun asuntosi, se on nyt asumiskelvoton. Räjähdys vahingoitti sitä pahoin." Hän jatkoi ja tunsi olonsa huonoksi, kun joutui tuomaan tällaisia uutisia.
"Mutta miksi ihmeessä, joku tekisi sellaista?" Miles ihmetteli ääneen.
Rachelille nousi mieleen parikin ajatusta, mutta hän päätti pitää ne omana tietonaan, sillä Milesin ei nyt tarvinnut moisilla ajatuksilla rasittaa itseään. Tämän oli nyt aika keskittyä parantumiseen.
"En tiedä." Rachel vastasi ja katseli kenkiensä kärkiä. "Mutta John ajattelin, että haluaisit olla luonani, kunnes talosi on korjattu." Hän sanoi ja nosti katseensa Milesiin.
"En tiedä." Miles sanoi, eikä oikein tiennyt miten suhtautua asiaan. "Ei, en voi mitenkään tehdä sitä. Menen mieluummin hotelliin. En halua saattaa sinua vaaraan." Hän sanoi sitten.
"John, kiltti. En halua että jäät taas yksin." Rachel huomautti ja katsoi itsepäisenä Milesiä.
"En haluaisikaan olla yksin. En enää, mutta mieluummin valitsen sen, kuin että sinulle sattuu enää mitään." Miles vastasi.
"Minä ymmärrän." Rachel vastasi. "Mutta mehän olemme ystäviä ja ystävät auttavat toisiaan." Hän huomautti.
"Anna periksi vain, sillä Rachel inttää loputtomiin, kunnes saa tahtonsa läpi." David naurahti ja sai sisareltaan äkäisen mulkaisun.
"Kai minun on myönnyttävä." Miles huokaisi ja hymyili. Hyvät muistot nousivat hänen mieleensä ja saivat hänet jälleen surulliseksi. Rachel oli luonteeltaan yhtä tulinen ja itsepäinen kuin Rebeccakin.

No niin, miten jatkunee tuosta? Kerrohan sinä se...

[Nefertiti]

"Minä ymmärrän." Rachel vastasi. "Mutta mehän olemme ystäviä ja ystävät auttavat toisiaan." Hän huomautti.
"Anna periksi vain, sillä Rachel inttää loputtomiin, kunnes saa tahtonsa läpi." David naurahti ja sai sisareltaan äkäisen mulkaisun.
"Kai minun on myönnyttävä." Miles huokaisi ja hymyili. Hyvät muistot nousivat hänen mieleensä ja saivat hänet jälleen surulliseksi. Rachel oli luonteeltaan yhtä tulinen ja itsepäinen kuin Rebeccakin. Hetken hän oli onnellinen, mutta muistot rakkaasta saivat surun palaamaan ja hän käänsi kasvonsa pois, jotteivät Rachel ja David näkisi mielenliikutusta.
"Hei, et ole enää yksin." Rachel sanoi hiljaa ja silitti kevyesti Milesin hiuksia. "Minä olen tässä." Hän jatkoi puhuen rauhoittavalla äänellä, sillä arvasi mitä mies kävi läpi. Hän pystyi asettumaan miehen asemaan ja tiesi, ettei tällä ollut helppoa.
"No miten voit, noin niin kuin muuten." David yritti kömpelösti avata keskustelua uudelleen.
"Olen voinut paremminkin." Miles vastasi väsyneellä äänellä. "Tohtori Marvel haluaa, että juttelisin psykologille vai psykiatriko se oli, tilanteestani. Hän arvelee, että tarvitsen ammattiauttajaa." Hän kertoi ja huokasi.
"Tri Marvel saattaa olla oikeassa. Et saa jäädä enää yksin." Rachel sanoi, sillä halusi että John saisi taas elämästä kiinni.
"Taidat olla oikeassa, mutta en halua pillereitä." Miles sanoi ja hymynhäive palasi takaisin hänen suupieliinsä. "En tarvitse niitä, jos... jos kerran otat minut hoiviisi. Minähän lupasin sinulle, etten yritä sitä enää milloinkaan." Hän hymähti.
"Alkaa kuulostaa jo paremmalta." David sanoi tyytyväisenä. "Minä tuota... menen kanttiiniin kahville." Hän jatkoi ja hymyili tietäväisenä.
"Minä tulen sitten perässä." Rachel sanoi ja vastasi hymyyn ja kääntyi katsomaan Milesiä. "John... haluaisin olla enemmän kuin ystävä sinulle, sen sinä tiedät, mutta voin odottaa siihen, kunnes saamme sinun asiasi kuntoon."
"Ymmärrän." Miles vastasi hiljaa. "Minäkin haluaisin enemmän, mutta minua pelottaa. En tiedä mitä tekisin, jos... Jos jotain pahaa tapahtuisi sinulle. Sitä en enää kestäisi, olen jo nyt kuin rikkinäinen ruukku, sydän palasina ja sisällä tyhjä tunne, vain ikävä häntä, suru alituisena kumppanina." Hän jatkoi ja katsoi Rachelia suoraan silmiin.
"Minä tiedän." Rachel sanoi ja nyyhkäisi. Milesin sanat, ne kertoivat paljon enemmän, kuin Miles itsekään olisi halunnut kertoa. "Mutta minä en jätä sinua, en nyt kun tarvitset tukea." Hän sanoi ja laski kätensä kevyesti Milesin kädelle.
Miles värähti, muttei siirtänyt katsettaan, naisen kasvoista. Hän näki tämän silmissä tutun pilkahduksen, jonka muisti Rebeccallakin olleen. Hän nosti toisen kätensä ja kosketti kevyesti Rachelin kasvoja.
Rachel sulki silmänsä ja painoi poskeaan hellästi Milesin kättä vasten ja nautti tämän lempeästä kosketuksesta, sileistä pehmeistä hoikista sormista, jotka kevyesti silittivät ihoa.
"Voi John." Rachel sanoi ja nyyhkäisi uudelleen. "Voi kunpa tämä olisi helpompaa." Hän huoahti ja avasi silmänsä, kun Miles pyyhkäisi varovaisesti poskelle vierineen kyyneleen, ennen kuin veti kätensä hitaasti pois ja laski sen rintaansa peittävän peiton päälle.
"Rachel. Älä minun vuokseni itke" Miles sanoi, muttei tiennyt miten jatkaa. Tunteet kuohuivat hänen sisällään yhtenä mylläkkänä. Niin paljon voimakkaita tunteita, muttei enää epätoivoa. "Kiitos, en tiedä missä olisin ilman sinua." Hän sanoi sitten.
"Pitää mennä. Vierailuaika alkaa olla ohitse." Rachel sanoi ja pyyhkäisi kyyneleet poskiltaan. Hän nousi ja kumartui painamaan suudelman Milesin poskelle. "Minä tulen taas käymään." Hän lisäsi hymyillen.


Yhdestoista kohtaus
John Miles

Miles katsoi kun Rachel astui ulos huoneesta. Hän seurasi naista, tämän kauniin vartalon sulavia liikkeitä, kunnes tämä katosi käytävälle ja ovi painui kiinni.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Miles tunsi itsensä onnelliseksi. Hän hymyili ja kosketti kevyesti poskeaan, johon Rachel oli suudellut. Vaikka hän tunsi itsensä iloiseksi, vaani pelko mielen sopukoissa. Pelko siitä, että Rachelille sattuisi jotain.
Hän tunsi syvää kiintymystä naista kohtaan, mutta pelkäsi mennä edemmäs. Ei, hän ei antaisi tunteille valtaa, ennen kuin tämä olisi ohitse. Silti ajatukset palasivat tämän tästä Racheliin, tämän sulaviin linjoihin, huumaavaan tuoksuun ja tuliseen luontoon.
Miles oli Rachelille kiitollinen. Kiitollinen siitä, että tämä oli paikalla, hänen heikoimmalla hetkellään, sillä ilman tätä, hän olisi päässyt tavoitteeseensa.
Nyt hän tunsi, ettei enää halunnut päästä pois, vaan halusi jakaa elämänsä Rachelin kanssa. Sitä ennen oli vielä tehtävää. Hän halusi selvittää kuka oli kaiken takana ja miksi.
Sen hän tiesi, että oli palattava sinne, mistä kaikki alkoi, vaikka se nostaisikin kipeät muistot jälleen pintaan.
Mutta sen aika ei ollut vielä, hän halusi vain levätä ja yrittää korjata itsensä henkisesti kuntoon, että kestäisi kohdata haamunsa teatterin lavalla.

No niin tässäpä tällainen pätkänen. Mitä mahtanee tapahtua seuraavaksi? Kerro sinä se...

[Nefertiti]

Nyt hän tunsi, ettei enää halunnut päästä pois, vaan halusi jakaa elämänsä Rachelin kanssa. Sitä ennen oli vielä tehtävää. Hän halusi selvittää kuka oli kaiken takana ja miksi.
Sen hän tiesi, että oli palattava sinne, mistä kaikki alkoi, vaikka se nostaisikin kipeät muistot jälleen pintaan.
Mutta sen aika ei ollut vielä, hän halusi vain levätä ja yrittää korjata itsensä henkisesti kuntoon, että kestäisi kohdata haamunsa teatterin lavalla.

Päivät vierivät eteenpäin ja Miles alkoi vahvistua. Rachel kävi joka päivä katsomassa häntä ja se osin auttoi häntä parantumaan, joskin jalkoihin se ei auttanut.
Kun Miles sai lääkäriltä luvan liikkua, kävi hän päivittäin kanttiinissa kahvilla. Lehtien lööpit hän sivuutti kokonaan, sillä ei nyt jaksanut keskittyä niihin.
Toisinaan hän treenasi ylävartaloaan ja käsien lihaksia, joiden hän oli antanut masennuksissaan rapistua. Kunto kohosi vauhdilla, mitä ehkä joudutti Rachelin käynnit. Hiljalleen pelko alkoi hiipua, vaikkei mihinkään kadonnut ja Miles uskalsi osoittaa tunteitaan hieman enemmän Rachelille, joka oli mielissään nähdessään miehessä muutoksen parempaan.
Viimein tuli päivä, jolloin Miles sai lähteä sairaalasta. Hän valmistautui jo heti aamusta lähtöä varten ja puki puhtaat vaatteet ylleen, sillä ne vaatteet, jotka hänellä oli ollut yllään tullessaan sairaalaan, olivat sotkeutuneet vereen, eikä hän halunnu niitä enää käyttää.
Rachel oli käynyt Davidin kanssa Milesin talolla hakemassa tälle vaihtovaatteita, sekä muuta tarpeellista, joita Miles oli pyytänyt häntä hakemaan.
David oli soittanut tutulle urakoitsijalle, joka nyt hoiti korjaustöitä, kun poliisit viimein olivat viimeinkin saaneet omat tutkintansa tehtyä, niin että taloa ylipäätään pääsi remontoimaan. Lisäksi David oli pyytänyt erään toisen ystävän vartijaliikkeestä vartioimaan Milesin taloa, jotteivät huligaanit, varkaat ja muut häiriköt tuhoaisi sitä osaa Milesin talosta, joka vielä oli pystyssä.

Miles tiesi tämän, eikä tiennyt miten voisi korvata tämän takaisin. Mutta korvaisi kuitenkin, sen hän päätti.



Kolmas väliaika

Joanna kävi jälleen katsomassa Milesia, mutta joka kerta kun hän saapui, mies oli unessa. Vain muutaman kerran tämä oli ollut hereillä, mutta he eivät olleet montaakaan sanaa vaihtaneet.
Hän näki, miten miehessä oli tapahtunut muutos parempaan päin ja iloitsi siitä. Vain tieto siitä, että sen sai aikaan tuo nainen Rachel, sai raivon taas nostamaan päätään ja mustasukkaisuuden kalvamaan hänen sisimmässään.
Joanna halusi kertoa tunteistaan Milesille, muttei ollutkaan tehnyt sitä, vaikka muutama tilaisuus olikin ollut. Hän oli halunnut tehdä sen, mutta jokin sai hänet perääntymään, kenties raivo tai kenties syyllisyys.
Se sai hänet raivoihinsa. Hän oli vihainen itselleen ja vihainen tuolle letukalle. Hän päätti varmistaa, ettei tuo nainen saisi Johnia itselleen, ei vaikka hänen olisi sitten tapettava tämä.
Pommin tuo heitukka oli välttänyt, mutta ehkäpä keksin jotakin muuta, Joanna tuumi ja pisti aivonsa töihin.

Miten mahtanee jatkua tästä? Ainakin jäi aika kutkuttavaan kohtaan. :)

[Nefertiti]

Kahdestoista kohtaus
Joulu

Kuukaudet vierivät rauhallisissa merkeissä, ei edes Crookista ollut kuulunut mitään. Lehtirintamalla tuntui olevan epätavallisen hiljaista. Mutta parasta kaikesta oli, ettei kukaan ollut enää hetkeen huudellut mitään tai heitellyt esineillä.
Miles nautti saapuvasta joulusta ja auttoi Davidia ja Rachelia jouluvalmisteluissa niin hyvin kuin kykeni. He kävivät ajoissa jouluostoksilla, sillä Milesillä ei ollut halua törmäillä jouluruuhkassa pyörätuolillaan.
Ostoskeskuksessa soi joululaulut ja koko paikka oli kuorrutettu joulukoristeilla, ihmiset kiirehtivät kaupasta toiseen etsien sopivia lahjoja. Rachel ja Miles kulkivat rauhallisesti pitkin ostoskeskusta ja pysähtyivät silloin tällöin katsomaan näyteikkunoita ja muutaman tunnin kuljeskelun jälkeen he päätyivät pieneen kahvioon nauttimaan kupilliset kahvia ja jouluiset pullat.
"John, odotatko täällä vähän aikaa." Rachel pyysi, kun oli juonut oman kahvinsa ja syönyt pullansa.
"Odotan." Miles lupasi hymyillen, sillä tiesi että Rachel kävisi ostamassa lahjan. Hän hörppäsi kahvia ja katseli kun Rachel hävisi ihmisvilinään.
Kauaa hän ei ehtinyt olla yksin, kun kaikista ihmisistä se jonka hän viimeksi halusi nähdä, saapasteli kahvioon. Crook huomasi Milesin ja ostettuaan kahvinsa tuli tämän pöytään ja istuutui lupaa kysymättä vapaalle penkille.
"Mitä sinä haluat?" Miles kysyi yrmeästi.
"Öh, vain jutella." Crook sanoi ja pyöritteli lusikkaa kahvissaan.
"Vai niin." Miles murahti ja mulkoili Crookia kulmiensa alta. "Jos tulit uutta juttua varten, niin voit häipyä saman tien." Hän lisäsi ja hörppäsi omaa, jo vähän jäähtynyttä kahviaan.
"En minä sitä. Ihmettelin vain mitä sinä täällä teet? Crook kysyi, muttei kaivanut kynäänsä ja lehtiötään esille, vaikka sormia syyhysikin. Hän haistoi hyvän jutun, mutta ei halunnut joutua uudelleen oikeuden eteen kuin oli käynyt kuukautta aiemmin ja sakot olivat olleet melkoisen kovat.
"Se ei kuulu sinulle." Miles vastasi tylysti, sillä halusi kertoa tuolle nilviäiselle tekemisistään mahdollisimman vähän. Samalla hän kiskoi hihojaan ranteidensa peitoksi, sillä ei halunnut esitellä arpia Crookille.
Crook oli vaiti ja tuijotteli kahvikuppiaan. Hän ei enää kysellyt mitään, sillä tiesi ettei saisi kovinkaan ystävällisiä vastauksia.
"Mitä sinä täällä teet?" Kahvilalle palannut Rachel kysyi ja sai Crookin hätkähtämään ja melkein kaatamaan kahvikuppinsa sisällön pöydälle.
"Tulin vain kahville." Crook vastasi ja katseli kumpaakin hämmentyneenä, kunnes aivot alkoivat toimia. Hänen tarkkaakin tarkempi nenänsä haistoi todella mehevän uutisen, mutta hän katsoi parhaimmaksi pitää mölyt mahassaan ja kynän ja lehtiön taskussaan. Niin kovasti kuin hän halusikin kirjoittaa, saatu sakko muistutti siitä, mitä kannatti kirjoittaa.
"John, tule mennään." Rachel sanoi ja katsoi Crookia vähemmän lempeästi.
Miles nyökkäsi ääneti, hörppäsi loput kahvit ja rullasi Rachelin perään. Crook jäi pöytään yksin, eikä kaivanut lehtiötään esille.
Miles ja Rachel päätyivät pitkän kiertelyn jälkeen koruliikkeen eteen. He katselivat ääneti esille laitettuja koruja.
"Odota tässä." Miles sanoi ja rullasi sisälle liikkeeseen.
Rachel jäi paikalleen ja hymyili. Hänen ei tarvinnut odottaa kovinkaan kauaa, kun Miles palasi salaperäinen hymy huulillaan.
He kiertelivät vielä jonkin aikaa ostoskeskuksessa, kunnes ruuhka alkoi olla sietämätöntä, kun paikalle alkoi tulla töistä päässeitä ihmisiä. Huolimatta Crookin ilmaantumisesta, heillä oli ollut mukava päivä ja he olivat löytäneet Davidillekin muutaman hyvän lahjan.
Oli jo pimeää, kun he saapuivat Davidin asunnolle, jossa he molemmat asuisivat, kunnes Milesin asunto olisi asumiskelpoinen.
David oli tällä välin palannut työpaikaltaan ja aloitellut laittamaan illallista. Rachel tuli hänen avukseen, Milesin viedessä ostokset hyvään talteen, sillä Davidin lahjat olivat vielä pakkaamatta.

Maittavan illallisen jälkeen Miles ja Rachel siirtyivät pakkaamaan Davidin lahjaa, josta ei meinannut tulla mitään, kun Davidin utelias kissa, Angel halusi ottaa osaa pakkaamiseen. Se jahtasi saksia ja yritti saada kiinni pakettinaruja ja sai vahingossa teipin karvoihinsa. Teipin irrotuspuuhassa vierähti tovi, minkä jälkeen kissa päätettiin viedä toiseen huoneeseen, ennen kuin kaikki pakettipaperi olisi täynnä kynnenjälkiä.
Kun kissa oli turvallisesti oven toisella puolella, he viimein saivat paketoitua ne muutamat lahjat. Mutta oli heillä hauskaakin ollut, vaikkei teipinirrotusoperaatio ollutkaan naurattanut. Lahjat laitettiin talteen paikkaan, minne kissa ei päässyt tärvelemään niitä.

Viimein saapui jouluaatto ja lahjat oli nostettu kuusen alle odottamaan. Pöydällä nökötti suihkepullo valmiina siltä varalta, että kissaa olisi pitänyt muistuttaa, ettei sen ollut lupa kiivetä kuuseen, eikä repiä lahjoja.
Takassa räiskyi lämmin tuli ja radiosta soi joululauluja. Pöytä notkui herkkuja ja Rachelin kaksoisveli Dewey oli tullut vieraisille. Muita vieraita ei ollut edes kutsuttu, sillä he halusivat viettää joulun pienellä porukalla.
Nuo neljä istuivat pöydän ääressä nauttimassa jouluateriasta. Jokaisella oli lasissa viiniä ja lautanen kukkuroillaan herkkuja.
"Tuota." Miles rykäisi kohteliaasti ja tarttui viinilasiinsa. "Rebeccalle." Hän sanoi ja nosti lasin ylös.
"Rebeccalle." Sanoivat muutkin ja nostivat lasinsa ylös ja sen jälkeen hörppäsivät siitä pienen kulauksen.
Milesin silmät tummuivat hetkeksi, mutta pian murhe hälveni ja hän jatkoi illanviettoa tämän pienen porukan kanssa, vaikka toivoikin, että olisi voinut jakaa sen Rebeccan kanssa.
Ruokasalin täytti kodikas rupatus, joka jatkui siihen asti, kunnes nuo neljä siirtyivät olohuoneeseen ja huomasivat Angelin, jonka oli onnistunut päästä käsiksi lahjoihin. Se oli yhdestä repinyt nauhan irti ja leikki sillä.
Huomattuaan, että ihmiset tulivat olohuoneeseen, se istahti maton päälle, nauha suussaan ja yritti näyttää viattomalta.
"Angel!" David parahti nähtyään sotkun, muttei voinut olla vihainen kissalleen. "On täällä lahja sinullekin ja saat sen repiä ihan rauhassa." Hän sanoi päätään pyöritellen ja otti nauhan pois kissaltaan. Tämän jälkeen hän kumartui kuusen alle ja nosti sieltä pienen paketin, jonka ojensi Angelille.
Kissa rapisteli tyytyväisenä pakettinsa kanssa, kun David alkoi jakaa paketteja paikalla olioille.
"Tämä revitty taisi olla minulle." David naurahti, huomattuaan nauhattoman paketin päällä nimensä. "Angel mokoma aloitti lahjojen avaamisen etuajassa." Hän naurahteli ja availi pakettiaan.
"No se yritti auttaa paketoinnissa." Rachel sanoi ja vilkaisi kissaa, joka oli saanut paketti paperin revittyä lahjansa ympäriltä, tosin paperi taisi kiinnostaa lahjaa enemmän, koska se rapisi kivasti.
Miles sai Rachelilta lahjaksi mieluisen kirjan ja Rachel sai kauniin medaljongin, jonka laittoi heti kaulaansa.
"Kiitos." Hän sanoi ja painoi kevyen suukon Milesin poskelle.
"Hei täällä on vielä yksi paketti." Dewey hihkaisi ja veti esille yhden paketin.
"Kenelle se on?" Miles kysyi.
"Rachelille." Dewey sanoi luettuaan nimilapun paketin päältä ja ojensi sen Rachelilta.
"Onko tämä sinulta?" Rachel kysyi ja repi paperin pois.
"Ei ole." Dewey vastasi ja näki suklaakonvehtirasian, joka papereista oli paljastunut.
"No jos olisi, niin olisit tiennyt, etten pidä juuri näistä konvehdeista." Rachel sanoi ja nosti rasian pöydälle.
Rachel ja Dewey keräsivät roskat ja veivät ne pois, ettei kissa repisi niitä ympäri olohuonetta. Konvehtirasia unohtui pöydälle, eikä kukaan enää muistanut sitä.
Ilta kului varsin hilpeissä merkeissä, kunnes viimein itse kukin siirtyi nukkumaan, David omaan huoneeseensa ja loput vierashuoneisiin. Kissa seurasi Davidia ja käpertyi tämän jalkopäähän nukkumaan. Se oli mielestään viettänyt onnistuneen jouluillan.

Aamulla jokainen nukkui pitkään ja saapui aamiaiselle omia aikojaan. Ensimmäisenä hereillä oli Miles, joka ei oikein osannut nukkua kovin pitkään, vaan painui kaikessa rauhassa valmistamaan aamiaista illalliselta jääneistä tähteistä.
Oli hiljaista, vain pannussa vesi porisi iloisesti. Ikkunan ulkopuolella leijaili suuria hiutaleita, joita Miles jäi katselemaan. Hän muisti edellisen joulun, jonka oli viettänyt kahdestaan Rebeccan kanssa, mökillä, kaukana kaikesta kaupungin hälystä. Muisto nosti jälleen kerran surun pintaan ja hiljainen huokaus karkasi Milesin huulien välistä.
"Huomenta John." Rachel sanoi ja kietoi kätensä miehen ympäri ja painoi kevyen suudelman tämän poskelle.
"Huomenta Rachel." Miles vastasi ja nosti kätensä kevyesti Rachelin käden päälle. Hän nosti katseensa Racheliin ja hymyili surumielisesti.
"Mitä mietit?" Rachel kysyi pehmeästi ja katsoi Milesiä.
"Menneitä." Miles vastasi hiljaa ja siirsi katseensa takaisin ikkunaan.



Tämäkin jäi mielenkiintoiseen kohtaan. Miten mahtanee jatkua?
E:// Pientä editointia ja lisäsin uusimman pätkäsen tähän, kun oli niin lyhyt. Ei tosiaankaan ajatuksen juoksu oikein toiminut.

[Nefertiti]

Oli hiljaista, vain pannussa vesi porisi iloisesti. Ikkunan ulkopuolella leijaili suuria hiutaleita, joita Miles jäi katselemaan. Hän muisti edellisen joulun, jonka oli viettänyt kahdestaan Rebeccan kanssa, mökillä, kaukana kaikesta kaupungin hälystä. Muisto nosti jälleen kerran surun pintaan ja hiljainen huokaus karkasi Milesin huulien välistä.
"Huomenta John." Rachel sanoi ja kietoi kätensä miehen ympäri ja painoi kevyen suudelman tämän poskelle.
"Huomenta Rachel." Miles vastasi ja nosti kätensä kevyesti Rachelin käden päälle. Hän nosti katseensa Racheliin ja hymyili surumielisesti.
"Mitä mietit?" Rachel kysyi pehmeästi ja katsoi Milesiä.
"Menneitä." Miles vastasi hiljaa ja siirsi katseensa takaisin ikkunaan.
He kumpikin olivat ääneti paikoillaan ja katsoivat ikkunasta avautuvaa lumista maisemaa ja hitaasti leijuvia hiutaleita.



Kolmastoista kohtaus
Suklaakonvehtirasia

Päivät vierähtelivät ja aaton jälkeen alkoi uuden vuoden odotus. David ajatteli, että he pitäisivät pienimuotoiset juhlat. Ei tälläkään kertaa ketään muita heidän kolmen lisäksi, kuin Dewey ja Davidin taloudenhoitaja Hilda Perkins, jonka palaisi joululomaltaan hoitamaan tehtäviään juuri sopivasti uudeksi vuodeksi.
Rachel suunnitteli, että he laittaisivat seisovan pöydän, jolta itse kukin saisi hakea pientä purtavaa kun halusi. Lisäksi pitäisi olla juotavaa tarjolla, joten he päätyivät ostamaan, enimmäkseen alkoholittomia juomia ja pienen champanjapullon avattavaksi keskiyöllä.
David ja Dewey päättivät ostaa myös muutamia uuden vuoden raketteja ja paukkuja, jotka he menisivät poksauttelemaan talon takana olevalle mäelle. Mäki näkyi sopivasti lasitetulle olohuoneen terassille, josta Miles voisi sitä katsella, sillä pyörätuolia oli hankala liikutella paksussa hangessa, jota ei ollut edes aurattu ja vaikka siihen jonkinlaisen polun saisikin lapioitua, olisi kulku silti hankalaa.

Hilda saapui varhain uuden vuoden aaton aamuna ja ryhtyi melkein heti valmistamaan aamiaista, mistä syntyneeseen kolinaan talon asukkaat heräsivät ja saapuivat unisina keittiöön.
"Minä jo luulin, että maanjäristys iski keittiööni, mutta se olitkin sinä Hilda." David sanoi ja hymyili.
"Huomenta herra Rosenberg." Hilda sanoi ja katsoi Davidia äidillisen näköisenä ja hymyili. "Miten teidän joulunne meni?"
"Oikein hyvin, kiitos kysymästä." David vastasi ja kysyi. "Entäs oma joulusi?"
"Siinähän se, melkoista hulinaa, kun koko perhe kokoontui ja lapsia pyöri jaloissa." Hilda vastasi hymyillen.
"Se on hyvä kuulla." David sanoi ja katseli mitä kaikkea Hilda oli pöydälle loihtinut. "Näyttää hyvältä." Hän sanoi ja istuutui pöydän ääreen, jonka ympärille Rachel ja Dewey olivat jo istuutuneet.
Miles vielä odotti, että pääsisi varovaisesti rullaamaan omalle paikalleen, sillä ei halunnut ajaa kenenkään varpaiden ylitse yhtäkkiä ahtaalta tuntuvassa keittiössä.
"Dewey herra ja Rachel neiti näyttävät oikein hyviltä tänään." Hilda sanoi ojentaessaan keitettyjä kananmunia molemmille.
"Kiitos." Rachel vastasi hymyillen ja tönäisi kevyesti Deweytä, joka virnuili koko naamallaan.
"Annas kun autan teidät paikallenne, John herra." Hilda sanoi kun oli saanut kananmunakulhon laskettua pöydälle.
"Kiitos Hilda kulta, mutta minä pääsen itsekin." Miles sanoi hymyillen.
Hilda nosti kätensä puuskaan, mistä Miles tiesi, ettei voittaisi väittelyä tämän kanssa ja hymyili alistuneesti, Hildan ohjatessa hänet tyhjälle paikalle, jossa jo oli keitetty kananmuna, teetä, leipää ja paljon muuta, että olisi voinut luulla kyseessä olevan päivällisen.
"Kiitos Hilda." Miles sanoi ja hymyili lämpimästi Hildalle.
Nuo neljä keskustelivat, nauttivat aamiaisesta ja ympärillä hääräävän Hildan seurasta.
Myöhemmin David selitti Hildalle idean seisovasta pöydästä ja kertoi, mitä naposteltavaa he sinne toivoivat. Hilda nyökytteli ja pyysi Davidia kirjoittamaan ostoslistan kaikesta mitä he halusivat, kun David sanoi, että he lähtisivät porukalla ostoksille, kun hän ja Dewey olivat päättäneet myös ostaa muutaman ilotulitusraketinkin lähetettäväksi keskiyöllä.

Päivä kului ja saapui ilta. Hilda oli loihtinut pöydän kukkuroilleen kaikkea pientä naposteltavaa. Oli suolaista ja makeaa, sipsejä, nakkeja, dippikastikkeita ja paljon muuta. Champpanja odotti kylmässä, samoin alkoholittomat juomat, joita sai itse hakea jääkaapista. Huoneenlämpöisinä, kun eivät olleet erityisen maukkaita juotavia.
Mitä pidemmälle ilta kului ja tummemmaksi taivas muuttui, sitä enemmän alkoi ulkoa kuulua pauketta. Taivas välkehti kaikissa mahdollisissa väreissä, silloin tällöin jossakin kulki hälytysajoneuvoja pillit vinkuen, joka kieli siitä, että joillakin oli juhlat riistäytynyt tavalla tai toisella käsistä.
Nelikolla oli hauskaa, radiosta kuului musiikkia ja jokainen nautti naposteltavista, jotka hupenivatkin melkoista vauhtia pöydältä. Kello alkoi hiljalleen lähentyä kahtatoista, jolloin David ja Dewey päättivät siirtyä ulos raketteineen, jotka olivat odottaneet eteisessä koko tämän ajan.
Rachel haki itselleen ja Milesille takit, ennen kuin he siirtyivät kylmälle lasitetulle terassille. Terassin lattialla oli ohut kerros lunta ja jäätä. Siellä ei ollut yhtä kylmä kuin ulkona, muttei erityisen lämminkään, kun lasit eivät pitäneet lämpöä.
Kumpikin katsoi eteen aukeavaa maisemaa ja tummaa taivasta, jonka valaisi tämän tästä, jonkun lähettämä värikäs raketti. Maa oli silti yhä valkea ja lehdettömät puut kuuran peitossa.
He näkivät kun David ja Dewey astelivat lumeen tehtyä pientä polkua pitkin mäen päälle, jonne he olivat aikaisemmin päivällä tasoittaneet pienen aukean ja paikan, mistä raketit saattoi lähettää.
He näkivät kun David asetti pientä laukaisutelinettä valmiiksi ja asetteli raketit paikalleen katsoen etteivät ne lentäisi läheisiin puihin tai taloihin.

Kesken odottamisen hiljaisuudesta alkoi kuulua karmeaa kakovaa ääntä.
"Mitä tuo on?" Miles kysyi ja arveli, ettei se ainakaan kissa ollut, sillä se äänet eivät aivan noin kovia olleet.
"Mennään katsomaan." Rachel sanoi ja astui olohuoneeseen, Milesin rullatessa perässä.
Päästyään olohuoneeseen he näkivät Hildan, joka oli tuupertunut lattialle ja piteli vatsaansa. Avatun suklaakonvehtirasian sisältö oli levinnyt hänen vierelleen.
"Hilda!" Rachel parkaisi ja juoksi tämän luokse. "Mikä sinun on? Mitä tapahtui?" Hän kyseli päästyään naisen luo.
"Minä maistoin vain muutaman suklaan." Hilda kähisi onnettomana. "Ne maistuivatkin omituisilta." Hän jatkoi ja oksensi lattialle.
"Rachel soita ambulanssi, minä katson löytyykö koko talosta hiilitabletteja." Miles sanoi, sillä arveli, etteivät konvehdit tainneet sisältää sitä mitä piti. "Suklaissa taitaa olla jotain." Hän toi epäilyksensä ilmi.
"Anteeksi." Hilda sopersi. "Minä siivoan kyllä."
"Hilda rouva pysyy nyt paikallaan." Rachel komensi, kun Hilda yritti nousta lattialta ja kaivoi kännykkänsä taskustaan. Hän näppäili siihen hätäkeskuksen numeron, painoi vihreää luuria ja painoi kännyn korvalleen ja odotti.
Oli ruuhkaisin ilta, sillä niin moni teloi itseään, joko tappeluissa tai sähläämällä ilotulitteiden kanssa. Viimein väsyneen oloinen virkailija vastasi ja Rachel alkoi selittää, mitä oli tapahtunut.

No niin jäi taas aika kinkkiseen kohtaan. Miten mahtanee jatkua? Pelastuuko Hilda vai ei? Mitä myrkkyä suklaassa oli? Syancaliumia? Arsenikkia? Rotanmyrkkyä? Strykiiniä? Vai jotain viattomampaa? Jos poliisi saapuu paikalle, niin mitä sitten tapahtuu? Ketä poliisit epäilevät ja miksi? Kerrohan sinä se...

[Nefertiti]

Kesken odottamisen hiljaisuudesta alkoi kuulua karmeaa kakovaa ääntä.
"Mitä tuo on?" Miles kysyi ja arveli, ettei se ainakaan kissa ollut, sillä se äänet eivät aivan noin kovia olleet.
"Mennään katsomaan." Rachel sanoi ja astui olohuoneeseen, Milesin rullatessa perässä.
Päästyään olohuoneeseen he näkivät Hildan, joka oli tuupertunut lattialle ja piteli vatsaansa. Avatun suklaakonvehtirasian sisältö oli levinnyt hänen vierelleen.
"Hilda!" Rachel parkaisi ja juoksi tämän luokse. "Mikä sinun on? Mitä tapahtui?" Hän kyseli päästyään naisen luo.
"Minä maistoin vain muutaman suklaan." Hilda kähisi onnettomana. "Ne maistuivatkin omituisilta." Hän jatkoi ja oksensi lattialle.
"Rachel soita ambulanssi, minä katson löytyykö koko talosta hiilitabletteja." Miles sanoi, sillä arveli, etteivät konvehdit tainneet sisältää sitä mitä piti. "Suklaissa taitaa olla jotain." Hän toi epäilyksensä ilmi.
"Anteeksi." Hilda sopersi. "Minä siivoan kyllä."
"Hilda rouva pysyy nyt paikallaan." Rachel komensi, kun Hilda yritti nousta lattialta ja kaivoi kännykkänsä taskustaan. Hän näppäili siihen hätäkeskuksen numeron, painoi vihreää luuria ja painoi kännyn korvalleen ja odotti.
Oli ruuhkaisin ilta, sillä niin moni teloi itseään, joko tappeluissa tai sähläämällä ilotulitteiden kanssa. Viimein väsyneen oloinen virkailija vastasi ja Rachel alkoi selittää mitä oli tapahtunut. Hän ei ehtinyt paljoakaan selostamaan, kun kuului pamahdus ja hän tunsi vihlovaa kipua olkapäässään.
Rachel tunsi, miten jotakin lämmintä alkoi valua pitkin käsivartta, muttei ajatellut sitä juuri silloin, vaan kumartui nostamaan kännykkänsä lattialta.
Samalla hetkellä, kun Miles ilmaantui paikalle hiilitablettipakkaus sylissään, kuului kolme uutta pamausta. Kumpikin oletti ensin, että kyseessä olivat ilotulitteet, mutta kun he näkivät kahden kimpoavan jonnekin pyörätuolin metalliosista ja yhden iskeytyvän Milesin rintaan oikealle puolelle, he totesivat, ettei kyseessä ollut ilotulite. Joku ampui heitä jostakin.
"Mitä hittoa tämä nyt on?" Miles kysyi, eikä enää ymmärtänyt mitä oli tekeillä. Rintaan sattui, hengittäminen oli vaikeata ja hän tunsi miten jotain lämmintä ja märkää norui puserolle.
"En tiedä." Rachel inahti ja nosti kännykkänsä terveellä kädellä lattialta. "Haloo?" Hän kysyi ja huoahti helpotuksessa, kun linja olikin vielä auki ja hätäkeskuksen päivystäjä langan toisessa päässä.
Hän selosti nopeasti tapahtumat Hildan osalta ja sen, mitä tapahtui juuri hetkeä aiemmin. Ystävällinen päivystäjä lupasi lähettää ambulanssin ja poliisin paikalle tarkastamaan tilanteen ja jatkamaan siitä sen mukaan, minkä parhaaksi katsoisivat.
Rachel kiitti ja toimi Hildan suhteen niin kuin päivystäjä oli neuvonut, eli antoi tälle hiilitabletteja paketin ohjeen mukaisen määrän. Se auttaisi ensihätään, vaikka Hilda olikin jo jonkin verran oksentanut.
David ja Dewey palasivat takaisin, kun olivat alkaneet ihmetellä, miksi terassilla ei näkynyt liikettä. He huolestuivat nähdessään Hildan lattialla ja Rachelin ja Milesin vertavuotavina.
"Mitä tapahtui?" David kysyi huolissaan.
"Joku ampui." Miles sanoi ja tunsi itsensä hyvin väsyneeksi. "Katso onko Rachelilla kaikki hyvin, minä taidan pärjätä." Hän mumisi.
"Entä Hilda?" David kysyi.
"Söi suklaakonvehteja. Niitä mitä Rachel sai joululahjaksi tuntemattomalta." Miles vastasi. "Niissä oli myrkkyä. Älä huoli poliisi ja ambulanssi ovat tulossa." Hän lisäsi hiljaa.
"Myrkkyä!" David huudahti. "Mitä hemmettiä tämä oikein on?" Hän kysyi ja katsoi huolestuneena niin sisartaan, kuin Milesiä joka näytti hyvin kalpealta, melkeinpä kalpeammalta kuin lattialla kyljellään makaava Hilda.
Tovin tai paria myöhemmin alkoi kuulua lähestyvän hälytysajoneuvon ujellusta ja pian ambulanssi kaartoi pihaan valot leiskuen autonkatolla sinisinä, tämän perässä pihaan kaartoi myös poliisiauto. Virkaintoinen konstaapeli harppoi ensiapuhenkilökunnan perässä sisälle, jossa heitä jo odotettiin.
"Katsokaa Rachel ja Hilda rouva ensin. Minä voin odottaa." Miles sanoi, kun toinen ensiapuhenkilöistä aikoi tutkia hänen saamaansa ampumahaavaa.
"Ette kyllä näytä siltä." Konstaapeli töksäytti ja kääntyi sitten kyselemään Davidilta, mitä oli tapahtunut.
David ja Rachel, joka ei tuntenut oloaan aivan niin huonoksi, vaikka aiheutunut verenhukka aiheuttikin hienoista huimausta, kertoivat konstaapelille, mitä oli tapahtunut niin hyvin kuin suinkin.
"Herra... öh.. Miles." Konstaapeli sanoi ja kääntyi Milesin puoleen tehdäkseen tälle muutaman kysymyksen, kun huomasi, tämän leuan painuneen vasten rintaa ja miehen istuvan liikkumattomana paikallaan. "Miles? Kuuletteko minua?" Konstaapeli kysyi ja pisti muistiinpanovälineensä takaisin taskuunsa ja ryhtyi tutkimaan Milesiä, joka oli menettänyt tajuntansa.
"Mikä hänellä on? Onko hän kunnossa? Voi John herää." Rachel sanoi epätoivoisena ja yritti rimpuilla itsensä vapaaksi ensihoitajien otteesta.
"Taidetaan tarvita pari ambulanssia lisää." Konstaapeli tuumasi ja ilmoitti tilanteen radiopuhelimella eteenpäin. "Ehtiikö jompikumpi teistä avuksi?" Hän sitten kysyi ja katsoi ensihoitajia, jotka paikkailivat Rachelin olkapäätä.


Neljäs väliaika

Tumma hahmo liikkui talon liepeillä ja odotti. Se siirtyi lasiterassin läheisyyteen ja piiloutui korkeiden pensaiden suomaan varjoon, jossa se odotteli aikaansa.
Joanna oli vakoillut Milesiä ja Rachelin perhettä jo pitkään ja oli huomannut, ettei Rachel ollut koskenutkaan konvehteihin joulun aattona, eikä sen jälkeen. Raivo nosti päätään, kun jälleen yksi suunnitelma oli epäonnistunut ja siksi hän nyt kykki kylmissään ison pensaan suojissa.
Hän näki kun Rachelin veljet painelivat rakettipusseineen lumiselle mäelle ja jäi odottamaan sopivaa tilaisuutta. Hän hiippaili hieman lähemmäksi ja näki kun Rachel ja Miles tulivat terassille ja jäivät katselemaan taivasta ja mäkeä.
Joanna näki, kun nuo kaksi äkkiä poistuivat terassilta. Hän hiipi lähemmäs ja huomasi terassilta ulos vievän oven olevan lukitsematon. Hän joutui tekemään hieman töitä saadakseen oven auki, kun sen eteen oli kinostunut jonkin verran lunta. Tämän jälkeen hän asteli ääneti terassille ja olohuoneelle vievälle ovelle, jonka suuhun jäi odottamaan. Äkkiä hän näki liikettä eteiskäytävään edustalla ja näki Rachelin kumartuneena taloudenhoitajan vieressä.
Joanna kaivoi aseensa ja laukaisi. Hän näki kun punainen läntti ilmestyi Rachelin olkapäähän ja tähtäsi uudelleen. Täsmälleen samalla hetkellä, kun hän painoi liipaisinta, Miles ilmaantui keittiöstä juuri Rachelin eteen.
Joanna näki kun kaksi laukausta kimposi pois, muttei jäänyt katsomaan osuiko kolmas. Hän toivoi, ettei osunut ja pakeni puskien suojissa seuraavan talon pihalle ja sitä kautta tielle, jonka varrelle hän oli autonsa jättänyt.
Hän istui jonkin aikaa autossaan ja näki ambulanssin ja poliisin saapuvan, minkä jälkeen hän häipyi paikalta vähin äänin.

No niin miten jatkunee tästä? Kertokaahan te. :)

[Nefertiti]

Neljästoista kohtaus
Sairaala

David ja Dewey istuivat pienessä huoneessa ja odottivat kärsimättöminä tietoja sisarestaan, taloudenhoitajastaan ja Milesistä. Ajan kulku tuntui hidastuneen, tai siltä se ainakin tuntui. David kävi välillä hakemassa kanttiinista lisää kahvia, sekä pientä purtavaa heille molemmille ja odottelu jatkui taas.
Miehet tuskin puhuivat, huoli kalvoi kummankin sisintä ja loi kauhukuvia heidän mieleensä. He jännittyivät joka kerran kun ulkopuolella kuului askelia ja rentoutuivat hieman, kun ne eivät tulleetkaan heidän huoneeseen. He halusivat tietää ja toisaalta taas pelkäsivät sitä mitä saisivat tietää.
Käytävältä kuului taas askeleita ja kumpikin miehistä kuunteli niitä jännittyneinä. Askelet lähestyivät, kuuluivat hyvin selvinä ja hetkeä myöhemmin ovi avattiin.
Sisään astui tohtori Marvel, jonka uurteisilla kasvoilta näkyi vain häivähdys väsymystä. Muuta eivät miehet nähneet jo keski-iän ylittäneen tohtorin totisilta kasvoilta.
"No?" David kysyi ja rikkoi kiusallisen hiljaisuuden.
"Sisarellanne ei ole hätää, haava ei ollut niin paha kuin miltä näytti. Hän kuitenkin menetti sen verran verta, että jää tänne yön ylitse, minkä jälkeen voidaan harkita kotiuttamista." Tohtori Marvel selosti. "Kodinhoitaja taas, hän jää myös yön yli ja pääsee huomenna. Sisarenne ja herra Milesin mallikas toiminta, sekä se että hän oli oksentanut suurimman osan syömästään suklaasta, saattoi pelastaa hänen henkensä." Hän jatkoi.
"Entä Miles?" David kysyi huolestuneena. "Hän ei vaikuttanut kovin hyvältä." Hän lisäsi ja tuijotteli kahvikuppiaan.
"No hän ei pääse pois ihan pian, mutta hänenkin saamansa vamma näytti alkuun pahemmalta kuin oli, mutta silti vakava, koska luoti osui keuhkoon ja rikkoi keuhkopussin." Tohtori Marvel selitti. "Hän on nyt teho-osastolla tarkkailtavana, mutta luultavasti pääsee parin päivän kuluttua tavalliselle osastolle, jossa hän on tarkkailtavana joitain päiviä. Katsotaan nyt miten parantuminen alkaa edistyä." Hän jatkoi ja näki miten helpottuneilta David ja Dewey näyttivät kuultuaan uutiset.
"Saammeko käydä katsomassa sisartamme?" David kysyi, sillä halusi kertoa uutisensa Rachelille, jollei tämä ollut jo pakottanut lääkäriä kertomaan.
"Minä vien teidät hänen luokseen." Tohtori Marvel lupasi. "Olettehan jutelleet poliisin kanssa, sillä tässä oli aineksia vakavampaakin tapaukseen." Hän lisäsi vakavana.
"Olemme ja aiomme jatkossakin keskustella asiasta tapausta tutkivan poliisin kanssa. Haluan tietää, kuka hemmetti on tämän takana. Tässä on tapahtunut jo kaikenlaista lyhyen ajan sisällä." David sanoi, mutta jätti kertomatta huolensa siitä, että joku ei pitänyt Milesin ja Rachelin välisestä ystävyydestä.
"Hyvä." Tohtori Marvel sanoi ja ohjasi miehiä pitkin käytäviä, kunnes viimein pysähtyi erään oven kohdalla ja työnsi sen auki. "Saatte olla puolisen tuntia hänen luonaan, sen jälkeen minun on pyydettävä teitä lähtemään, sillä hänen on saatava levätä." Hän selitti ja päästi Davidin ja Deweyn huoneeseen.
"Kiitos." David sanoi ja harppoi tohtorin ohitse ja suuntasi Rachelin vuoteen luokse. Hän nappasi itselleen tuolin, jolle istuutui. "Hei Rachel." Hän sanoi ja hymyili.
"Hei David." Rachel vastasi ja katsoi väsyneesti veljeensä.
"Tohtori sanoi, että saatat päästä huomenna pois." David sanoi.
"Tiedän." Rachel vastasi ja kysyi. "Oletko kuullut mitään Johnista?"
"Hän on teholla ja hänenkään haavansa ei ollut aivan niin paha kuin miltä näytti." David kertoi. "Hän pääsee varmaankin parin päivän sisällä tavalliselle osastolle." Hän lisäsi.
"Hilda taitaa päästä huomenna. Hän ei loppujen lopuksi niin huonossa kunnossa ollutkaan. Onneksi hän oksensi ja onneksi meillä oli paketti lääkehiiltä." Rachel kertoi. "Ottivatko poliisit niitä suklaita, sillä se mitä niissä oli, ei ollut harmitonta, vaikka Hildalla kävikin tuuri." Hän kysyi.
"Ottivat. Minä kerroin kaiken ja muistutin, ettei Milesiä tarvitse epäillä, sillä hänellä tuskin on syytä myrkyttää ketään, jos Crookia ei lasketa." David kertoi ja yritti hieman vitsailla.
"Kunhan se liero ei nyt ala taas kirjoitella mitään. Muuten ihmiset ovat taas Johnin kimpussa, vaikka hän on syytön." Rachel sanoi tuoden esille huolensa.
"En usko, että hän ihan heti kirjoittelee. Kuulin, että muutamat muutkin olivat nostaneet syytteen häntä vastaan, meidän esimerkkimme innoittamana." David kertoi.
"Hyvä vain. Oppiipahan, ettei voi ihan mitä tahansa kirjoitella." Rachel hymähti.
Heidän välilleen laskeutui hetkellinen hiljaisuus. Vain ilmastointi humisi yksitoikkoisesti ja huoneen seinällä oleva kello tikitti tasaiseen tahtiin. Käytävältä kuului kutsunapin painalluksesta kuuluva piippaus ja hoitajan kiireiset askeleet tämän mennessä katsomaan, mikä potilaalla oli hätänä.
"Meidän on varmaankin tästä lähdettävä. Tulemme huomenna katsomaan sinua. Voimme mennä yhdessä katsomaan Johnia." David sanoi ja painoi kevyen suukon pikkusisarensa otsalle.
"Hei sitten. Pitäkää huoli itsestänne ja toisistanne." Rachel sanoi ja hymyili veljilleen.
"Juu juu." David vastasi ja virnisti, minkä jälkeen hän ja Dewey lähtivät.



Viidestoista kohtaus
Kidnappaus

Kun Miles oli pyytänyt ensihoitajaa tutkimaan Rachelia, hän oli tuntenut olonsa heikoksi. Kaikki ympärillä pyöri, kunnes hän viimein vajosi pimeyteen. Sen jälkeen hänellä ei ollut mitään muistikuvia tapahtumista, ennen kuin tuli seuraavana päivänä tajuihinsa teho-osastolla.
Hän totesi, että hänet oli kytketty hengityskoneeseen ja lähellä piipitti sydänmonitori. Pian paikalle saapui hoitaja, joka tarkasti nopeasti ja rutiinilla laitteiden antamat lukemat ja tarkasteli sitten Milesiä, varmistuakseen siitä, että tämä oli hereillä.
Tämän jälkeen hoitaja kutsui lääkärin paikalle, minkä jälkeen Miles pääsi eroon hengityslaitteesta. Hän silti joutui vielä ottamaan lisähappea ajoittain, sillä happisaturaatio ei ollut lääkärin mielestä tarpeeksi hyvä.
Olo oli kuitenkin paljon parempi, mitä se oli ollut ja tuntui menevän parempaan suuntaan. Milesillä ei kuitenkaan ollut lupaa liikkua vielä, eikä hänellä ollut muuta seuraa kuin hoitajat ja satunnaisesti lääkäri, joten hänellä oli aikaa ajatella.
Hän arveli, että tällä kertaa he olivat päässeet pelkällä säikähdyksellä. Häntä pelotti ja hän tiesi, että seuraavalla kerralla kävisi pahemmin, seuraavalla kerralla tuo joku, kuka ikinä olikin, onnistuisi tavoitteessaan.
Miles päätti, ettei enää voisi olla Rachelin lähellä, sillä muutoin tämä olisi jatkuvasti vaarassa. Hän päätti, ettei enää antaisi naiselle periksi, vaan menisi vaikka hotelliin siksi kunnes asunnon remontti olisi valmis ja hän pääsisi muuttamaan takaisin. Miles tiesi, ettei voisi elää, jos Rachelille sattuisi jotain vain siksi, että hän olisi tämän lähellä.
Sama epätoivo, joka oli ajanut hänet nurkkaan, alkoi hiljalleen nostaa päätään. Miksi tämä tapahtui hänelle? Miksi Rebecca? Miksi Rachel? Hän ei ymmärtänyt, mitä jollakulla oli Rebeccaa ja nyt Rachelia vastaan.
Eräs pieni ajatus käväisi hänen mielessään, mutta hän työnsi sen pois, pitäen sitä mahdottomana. Miksi joku niin tekisi, ellei olisi hullu, hän ajatteli.

Paria päivää myöhemmin hänet siirrettiin normaalille osastolle, jossa hän olisi joitain päiviä tarkkailussa, kunnes saisi lääkäriltä kotiutumisluvan. Huone oli toisenlainen, eikä hänen ympärillään ollut enää niin paljon laitteita, vain tippapussi roikkui telineessään ja seinällä roikkui hengitysnaamareiden letkuja, sillä hän sai vielä jonkin verran lisähappea, vaikka pärjäsikin jo oikein hyvin ilman.
Rachel veljineen ilahdutti häntä käymällä päivittäin katsomassa häntä ja kertomassa miten tuon ampumavälikohtauksen ja myrkytetyn suklaakonvehtirasian tutkinta etenivät.

Kolmannen päivän aamuna hän heräsi aikaisin, hilasi itsensä pyörätuoliin ja haki itselleen puhtaan sairaalapyjaman ja pyyhkeen, sillä aikoi käydä pesulla, samalla kun kävisi vessassa muutenkin. Hän rullasi eteenpäin hiljaisella käytävällä ja pysähtyi vessan kohdalla. Hän avasi oven painiketta painamalla ja rullasi sisälle. Hoidettuaan pakottavan tarpeensa hän käytti sairaalan vähän paremmin vettä kestävää pyörätuolia ja suihkutteli itseään, varoen kastelemasta haavaa rinnassaan ja vielä kädessään olevaa kanyylia, jonka oli suojannut muovihanskalla.
Lämmin vesi tuntui hyvältä ihoa vasten ja hän nautti siitä, kun ei tiennyt milloin seuraavan kerran pääsisi pesulle. Pesuaineita ei sairaalassa paljoa ollut, mutta se vähä riitti hyvin, voisihan sitä sitten kotona pestä paremmin, sitten kun pääsisi pois sairaalasta. Viimein hän sammutti suihkun ja siirtyi kuivaamaan itseään. Tämän jälkeen hän veti ylleen puhtaat alushousut, niiden päälle pyjamahousut ja viimeiseksi pyjamapaidan. Likaisen sairaalapyjaman, sekä pyyhkeen hän pudotti niitä varten tarkoitettuun pyykkikoriin, irrotti muovihanskan kädestään ja nakkasi sen roskikseen. Likaiset alushousunsa hän ruttasi syliinsä, kun oli viimeinkin päässyt omaan pyörätuoliinsa.
Tämän jälkeen hän rullasi takaisin huoneeseensa ja laittoi likaiset vaatteensa pieneen pussiin, jonka tunki tavaroidensa joukkoon yöpöydän laatikkoon. Hän könysi takaisin vuoteelleen odottamaan hoitajaa, joka toisi aamiaisen ja varmasti nurisisi, kun hän oli omin nokkineen käynyt pesulla. Hänen olisi pitänyt pyytää hoitaja avukseen, sillä ei ollut aivan kunnossa vielä.
Viimein alkoi kuulua kolinaa, kun hoitaja työnteli ruokakärryjä käytävässä. Sitten lujia askelia ja pian ovi avautui ja hoitaja toi aamiaistarjottimen ja laski sen avatulle pöytätasolle, mistä Milesin oli se helpompi syödä.
"Kävit sitten omin luvin pesulla." Hoitaja huomautti, kun huomasi Milesin hiuksien vielä olevan märät.
"Anteeksi." Miles sanoi ja lisäsi. "En jaksanut odottaa."
"Hyvä on." Hoitaja sanoi ja painui jatkamaan kierrostaan, Milesin jäädessä syömään aamiaistaan.
Vähän myöhemmin samainen hoitaja kävi hakemassa tarjottimen pois ja Miles jäi yksin siihen asti kunnes eräs toinen hoitaja tuli tuomaan hänelle päivän ensimmäisen lääkeannoksen. Miles kurottautui ottamaan mehulasinsa pöydältä, kun tunsi jotakin terävää käsivarressaan ja sen jälkeen kaikki katosi tummaan sumupilveen.

Kun hän seuraavan kerran tajusi ympäröivästä maailmasta mitään, hän totesi, ettei enää ollut sairaalassa. Hän istui lattialla, jonka kylmyyttä hän ei jaloissaan tuntenut. Kädet olivat sidotut, niin, että hän oli täysin avuton. Huone oli silti viileä ja tuo viileys tunki läpi ohuen sairaalapyjaman ja sai Milesin värähtämään kylmästä.
Hän tunsi tutut tuoksut sieraimissaan ja katseli ympärilleen. Yhdellä seinustalla oli kaksi metallista pukukaappia ja sen vieressä tangolla roikkui kaikenkirjavia asuja. Hitaasti hän antoi katseensa kiertää pitkin huonetta ja mitä enemmän hän näki, sitä paremmin hän tiesi missä oli. Viimein hän näki ison pöydän, jonka takana oli iso, lampuin ympäröityi peili. Pöydällä oli sekaisin maskeerausvälineitä, henkilökohtaisia tavaroita, meikkejä, koruja, peruukkeja ja ties mitä muuta.
Miles totesi olevansa teatterin pukuhuoneessa, mutta kenen pukuhuoneessa, sitä hän ei tiennyt. Vasta sillon hän huomasi solakan hahmon istuvan pöydän ääressä. Hän ei nähnyt kasvoja, sillä valo häikäisi ja hän näki vain tumman siluetin. Hahmo käänsi päätään, niin että valo osui korvakoruun ja tukkuun punaisia hiuksia.
"Rebecca?" Miles kysyi hämmentyneenä ja katsoi hahmoa epäuskoisena. Eihän se voinut olla Rebecca, tämähän oli kuollut. Päätä särki ja huimasi. Ei, tämän täytyi olla unta tai sitten näen näkyjä, hän ajatteli ja painoi silmänsä kiinni. Mutta kun hän avasi ne, oli tuo hahmo yhä paikallaan.
"Enkö vieläkään kelpaa sinulle?" Joanna kysyi selvästi pettyneenä, jolloin Miles huomasi vaarallisen kiillon ilmaantuneen naisen jäänsinisiin silmiin, kun tämä paiskasi peruukin pöydälle ja irrotti korvakorun korvasta paiskaten sen päin Milesiä. Miles väisti, mutta katsoi tarkoin minne koru oli lentänyt.
"Joanna." Miles aloitti ja mietti tarkoin sanansa. "Sinä et ole hän, enkä minä ole sinua varten." Hän sanoi viimein.
"Mitä sinä nyt höpiset? Tietysti me kuulumme yhteen, mutta sinä et vain tiedä sitä vielä John kulta." Joanna sanoi, kuin ei olisi kuullutkaan Milesiä ja haroi vaaleita hiuksiaan.
"Joanna." Miles aloitti, mutta katsottuaan naista, hän ymmärsi, ettei tähän mikään järkipuhe tehoaisi.
"Etkö näe, mitä olen tehnyt vuoksesi?" Joanna huusi äkkiä, yhtä aikaa epätoivoinen ja mielipuolinen ilme kasvoillaan. "Olen tehnyt kaiken. Minä jopa raivasin sen heitukan pois tieltämme, jotta me saisimme olla kahden, minä yritin raivata sen heitukan siskonkin pois ja kun se ei auttanut, toin sinut tänne." Hän jatkoi ja paiskasi kädessään olleen puuterirasian pöydälle, sipaisten nopeasti kirkkaanpunaista huulipunaa huuliinsa.
Milesin leuka loksahti auki ja hän katsoi Joannaa voimatta uskoa, että tämä olisi mennyt tekemään jotain niin epätoivoista.
"Sinä... sinä tapoit Rebeccan. Miksi?" Miles kysyi tukahtuneella äänellä ja hänen leukansa värähti. "Minä rakastin häntä ja rakastan yhä. Sinä veit hänet minulta. Sinä.." Hän sanoi hiljaa ja tunsi miten kyynel vierähti poskelle. Hän ei saattanut uskoa, että tuo nainen olisi tehnyt jotain niin pahaa ja kuitenkin hän näki, ettei tämä valehdellut.
"Etkö vieläkään tajua?" Joanna rääkäisi. "Minä olen sinun ykkösfanisi ja olen rakastanut sinua aina John Edward Miles, mutta sinä et ole huomannut minua milloinkaan! Et milloinkaan!" Hän kiljui hysteerisenä ja iski nyrkkinsä pöytäänsä vasten, niin että pöydällä olleet tavarat pompahtivat ilmaan ja pari purkkia ja pulloa kaatui nurin.
Miles katsoi naista, joka näytti äkkiä menettäneen järkensä ja pelkäsi, sillä arveli naisen olevan sellaisessa mielentilassa, että voisi vaikka tappaa. Hän olisi halunnut paeta, muttei voinut.
"En tiennyt... Et koskaan kertonut." Miles sanoi hiljaa ja painoi katseensa alas.
"Voi kyllä minä yritin, mutta sinä et huomannut." Joanna sähähti, mutta ilme hänen kasvoillaan pehmeni hivenen, kun hän huomasi Milesin surun.
"Jos... jos yhtään rakastat minua vielä, niin anna minun mennä." Miles pyysi hiljaa ja yritti vedota Joannan tunteisiin, vaikka arveli, ettei tämä juuri nyt kovin järkevästi ajatellut.
"Ei, ehei. En anna sinun mennä. Sinä olet nyt minun ja vain minun. Kukaan ei saa sinua." Joanna nauroi mielipuolisena.

No niin, mitä mahtaneekaan seuraavaksi tapahtua? Tuleeko Joanna vielä järkiinsä, vai mitä tapahtuu? Tuleeko paikalle muita? Jos niin ketä?
Jatkahan sinä...

[Nefertiti]

Miles katsoi naista, joka näytti äkkiä menettäneen järkensä ja pelkäsi, sillä arveli naisen olevan sellaisessa mielentilassa, että voisi vaikka tappaa. Hän olisi halunnut paeta, muttei voinut.
"En tiennyt... Et koskaan kertonut." Miles sanoi hiljaa ja painoi katseensa alas.
"Voi kyllä minä yritin, mutta sinä et huomannut." Joanna sähähti, mutta ilme hänen kasvoillaan pehmeni hivenen, kun hän huomasi Milesin surun.
"Jos... jos yhtään rakastat minua vielä, niin anna minun mennä." Miles pyysi hiljaa ja yritti vedota Joannan tunteisiin, vaikka arveli, ettei tämä juuri nyt kovin järkevästi ajatellut.
"Ei, ehei. En anna sinun mennä. Sinä olet nyt minun ja vain minun. Kukaan ei saa sinua." Joanna nauroi mielipuolisena.
Miles katsoi peloissaan naista, joka asteli lähemmäksi, korkokenkien kannat lattiaan kopsahdellen. Sydän hakkasi lujaa hänen rinnassaan, joka kohoili kiivaana.
"Sinä kultaseni saat jäädä tänne odottelemaan kunnes palaan." Joanna sanoi, kasvoillaan kylmä tyytyväinen hymy. "Käyn vain tekemässä loppuun sen minkä aloitin. En halua, että se pikkunarttu sotkee meidän asiamme." Hän sihisi hampaidensa välistä.
"Ei... Anna hänen olla. Teen ihan mitä tahansa, jos vain annat hänen olla." Miles pyysi ja katsoi anoen Joannaa. "Ihan mitä tahansa."
"Niin teetkin, joka tapauksessa." Joanna sanoi hiljaa vaarallisen pehmeällä äänellä.
"Pyydän... älä tee hänelle mitään, älä satuta häntä." Miles pyysi äänen värähtäessä. "Me olemme vain ystäviä." Hän jatkoi tukahtuneella äänellä.
"Vain ystäviä. Enpä usko." Joanna sanoi ja kyykistyi Milesin viereen. "Olen nähnyt miten katselette toisianne." Hän lisäsi hiljaa.
"Joanna, ole niin kiltti." Miles vaikeroi. "En rakasta häntä kuten rakastin Rebeccaa, vaan kuten sisarta. Hän on kuin sisko minulle." Hän kertoi.
"Sisko tai ei, pian hän ei ole enää välissämme." Joanna kuiskasi Milesin korvaan. "Ja nyt John, ole kiltti poika, haen meille ensin vähän syötävää." Hän lisäsi pehmeästi ja painoi kevyen suudelman Milesin poskelle, minkä jälkeen tunki kangaspalan tämän suuhun.
Miles katsoi kuinka nainen asteli ovelle ja katosi käytävään. Pitkän aikaa hän kuuli naisen korkokenkien kopinan lattiaa vasten, kunnes ääni vaimeni ja katosi.


Viides väliaika

Tumma hahmo seuraili tapahtumia piilostaan. Hän tunnisti naisen siluetin ja oli nyt aivan varma, että tämä oli sabotoinut vaijerit tuona kohtalokkaana päivänä.
Mies tiesi, että jos nainen tekisi vielä jotakin, teatteri vilisisi poliiseja ja hänen rauhansa oli mennyttä. Tässä ei nyt pienistä piloista ollut apua, oli tehtävä jotakin, sillä useampikin ihmishenki näytti olevan vaarassa. Nainen ei ollut erityisen tasapainoinen ja varmasti tappaisi, jos kokisi tulleensa uhatuksi, sen hän ymmärsi.
Hän odotti kunnes nainen lähti ja odotti vielä hetken sen jälkeenkin, sillä halusi olla varma, ettei häntä yllätettäisi kesken kaiken. Viimein hän uskaltautui astumaan himmeästi valaistuun pukuhuoneeseen, jonka nurkassa istui surkean näköinen mies.



Kuudestoista kohtaus
Apua yllättävältä taholta

Miles kyyhötti yksinään hämärästi valaistussa huoneesta. Hän kuuli askeleita ulkopuolella ja yritti saada edes jonkinlaista ääntä aikaiseksi, muttei onnistunut ja kulkija meni ohi. Hän ymmärsi viimein, ettei kukaan kuulisi häntä, eikä auttaisi. Hän siis nojasi surkeana takana olevaan seinään, vaikka taakse sidotut kädet painuivatkin epämukavasti seinää vasten.
Äkkiä hän kuuli pukukaappien suunnalta hiljaista rahisevaa ääntä. Hän katsoi sinne, muttei nähnyt mitään ja arveli, että se oli rotta. Hän toivoi, ettei mokoma elukka tulisi lähelle. Hän ei pelännyt rottia, muttei myöskään pitänyt niistä erityisemmin ja vielä vähemmän halusi olla niiden ruokana.
Hämmästys oli suuri, kun seinään pukukaapin vieressä oli ilmestynyt miehen mentävä aukko ja siitä astui sisään nukkavieru hoikka, hivenen kumara mies.
Miles katsoi miestä, joka määrätietoisesti asteli häntä kohti. Mies näytti suunnilleen viisikymmenvuotiaalta, ehkä vanhemmalta, mutta nähtyään tämän lähemmin Miles arveli tämän olevan ainakin yli kuudenkymmenen, ei kuitenkaan seitsemääkymmentä. Alle kuusikymmentä viisi kuitenkin.
Miehen kasvot olivat iän uurtamat, mutta ystävälliset ja silmät pähkinän ruskeat, kutakuinkin samaa sävyä kuin Rachelilla ja Rebeccalla.
Mies kumartui ja otti kangaspalan pois Milesin suusta.
"Kuka olet ja miksi autat minua?" Miles kysyi hämmentyneenä ja kiitollisena.
"Nimelläni ei ole väliä. En vain hyväksy neiti Lestrangen tekemisiä." Mies vastasi karhealla äänellä, kuin hän ei olisi pitkiin aikoihin jutellut kenenkään kanssa.
"Haluaisin silti tietää, ketä voin kiittää avusta." Miles sanoi sinnikkäästi ja kumartui hieman, jotta tämä outo auttaja saattoi avata ranteita hiertävät köydet.
"Hyvä on, mutta toivon, ettet lavertele muille." Mies sanoi ja katkaisi köyden. "Olen Edgar."
"Kiitos Edgar." Miles sanoi syvää kiitollisuutta äänessään.
"No niin, meidän on häivyttävä, sillä en tiedä milloin se nainen palaa takaisin." Edgar vastasi ja nousi seisomaan. "Ai niin... " Hän murahti sitten ja näytti miettivän jotakin.
Miles oli vaiti, mutta vilkuili hermostuneena ovea, sillä pelkäsi Joannan ilmaantuvan paikalle hetkenä minä hyvänsä.
"Odota tässä hetki, palaan pian." Edgar sanoi ja livahti pois huoneesta.
Miles istui paikallaan. Hän oli nyt tavallaan vapaa, muttei silti pääsisi noin vain pakoon, sillä hänellä ei ollut pyörätuolia. Joanna oli ollut kaukonäköinen ja vienyt sen pois, jottei pako onnistuisi noin vain. Hän ei siis liikkunut paikaltaan, jottei Joanna huomaisi mitään, mikäli Edgar ei ehtisi ajoissa.
Pitkältä tuntuneen ajan kuluttua jostain läheltä alkoi kuulua kitinää, kuin jotakin ei olisi aikoihin rasvattu. Pian ovi aukesi ja hetken ajan Miles pelkäsi Joannan tulevan ja rauhoittui, kun näki Edgarin, jolla oli todella vanha pyörätuoli mukanaan.
"Muistin, että varastossa on yksi." Edgar hymähti ja toi tuolin Milesin viereen. "No niin, annas kun autan sinut kyytiin." Hän lisäsi.
"Uskallanko nousta tuon kyytiin?" Miles kysyi, sillä epäili vahvasti selkeästi ruostuneen tuolin kuntoa.
"Varmasti. Parempaakaan ei nyt ole." Edgar murahti.
"Hyvä on." Miles sanoi ja antoi miehen auttaa itsensä tuoliin.
Vaikka tuoli nitisi ja natisi liitoksistaan, pysyi se silti koossa ja Miles toivoi hartaasti, ettei se hajoaisi juuri nyt.
Edgar sulki salakäytävänsä oven huolellisesti, ennen kuin työnsi Milesin käytävään, josta suuntasi kohti uloskäyntiä. He eivät ehtineet pitkällekään kun he kuulivat tuttuakin tutumman kopinan.
"Hitto." Edgar murahti, pysähtyi ja painoi kohtaa seinässä. Pieni osa seinää siirtyi sivuun ja Edgar työnsi Milesin sinne, tullen itse perässä ja sulkien oviaukon perässään.
He kuuntelivat kuinka askeleet lähestyivät, ohittivat paikan ja pian loittonivat. Sitten tuli täysin hiljaista, kunnes kuului kiukkuinen naisen huuto.
"Nyt hän tietää, että olen karannut." Miles sanoi hiljaa ja tunsi sydämensä hakkaavan lujaa. Hän oli kaukana tuosta hullusta naisesta ja silti hän pelkäsi. Joanna oli todella arvaamaton juuri nyt.

No niin, mitä seuraavaksi mahtanee tapahtua, nyt kun ystävämme kummitus tuli apuun. Kerrohan sinä se...