Jatkis: Reign Of Fire Fanfic

[Nefertiti]

Pistänpä tämänkin tänne, kun ei siihen viimeksi ehtinyt tulla juuri mitään.

- What do we do when we are awake?
- Keep both eyes on the sky.
- What do we do when we sleep?
- Keep one eye on the sky.
- What do we do when we see them?
- dig hard, dig deep, go for shelter, and never look back.


Sade piiskasi linnoituksen paljaita, tummia ja jo osittain murenevia muureja. Tuuli vinkui nurkissa kuulostaen siltä, kuin jokin rauhaton sielu vaikeroisi tuskaansa tyhjyyteen. Ukkosen jyrinä kaikui vaimeana käytäville, välillä salaman välähtäessä oli hetken aikaa valoisaa kuin päivällä.
Kukaan ei liikkunut muureilla, ei tällä säällä. Vain vartijat seisoivat paikallaan tarkkaan vahtien ympäristöään.
Ryöväreitä ei ollut hyvä päästää linnoitukseen, sillä he veisivät kaiken ruoan ja veden ja jättäisivät linnan asukit nääntymään nälkään, elleivät tappaisi.
Yksi asia meni ohitse ryövärienkin ja siksi vartijat tarkkailivat herkeämättä taivasta, vaikka tuskin sateelta ja pilviltä mitään näkikään.
Vaikka ainoa ja viimeinen lohikäärmeuros olikin kaksikymmentä vuotta sitten tapettu ja lohikäärmeet olivatkin vähentyneet, niin silti niitä vielä oli ja sekin liikaa.
Ihmisiä oli tullut lisää ja monet olivat ryhtyneet lohikäärmeen tappajiksi, kuten Denton Van Zan, oli ollut tullessaan linnakkeeseen pienen ryhmänsä keralla. Hän sai myös Quinn Abercrombyn, joka oli nähnyt ensimmäisenä uroslohikäärmeen, tämän murtautuessa ulos vankilastaan, ryhtymään samaan hommaan, kun he yhdessä olivat Alex Jensenin avustuksella tappaneet ainoan uroslohikäärmeen. Tuossa kahakassa Van Zan sai surmansa yritettyään iskeä kirveensä suuren pedon kovaan nahkaan.
Tämä episodi yhdisti myös Quinnin ja Alexin, tuon naisen, jonka kovan pinnan alla sykki lempeä sydän.

Linnoituksen sisimmässä osassa istui joukko ihmisiä lähekkäin, kuunnellen hiljaa ulkoa kantautuvaa ukkosen jyminää ja jokainen toivoi sisimmässään, etteivät lohikäärmeet tulisi ja tuhoaisi linnoitusta.
Äkkiä ulkoa kantautui kova ääni. Se ei ollut myrskyn pauhinaa, sen tiesi jopa Quinn, joka istui yksin huoneessaan päiväkirjaansa kirjoittamassa.
Se voimistui ja lähestyi, ulkoa kuului pelästyneen vartija huuto joka loppui kuin veitsellä leikaten. Sitten tuli hiljaista, ei kuulunut enää muuta kuin ukkosen jyly.
Quinn riensi muiden luo ja käski heidän siirtyä tunneleihin. Vähin äänin ihmiset nousivat ja alkoivat suunnata kohti tunneleita, josta oli jo kauan sitten tullut heille turvapaikka. Quinn asteli heidän perässä ontuen ja kuunnellen.
Vaikka Quinn olikin jo vanha, oli hän hyvässä kunnossa ikäänsä nähden. Hän oli tosin luovuttanut linnoituksen johtamisen pojalle, jonka oli pahimman myllerryksen aikaan ottanut hoiviinsa, kun tämä oli ollut vasta pari vuotias ja menettänyt molemmat vanhempansa.
Äkkiä ulkoa kuului huuto, sitten taas hiljaisuus ja sitten tippuvien kivien kolinaa, kuin jokin olisi yrittänyt repiä muuriin aukkoa.
Juuri kun Quinn...