Jatkis: Tuhon enteet

[Nefertiti]

Viimein pitkältä tuntuvan ajan kuluttua, he saapuivat aulaan, josta pääsi ulos. Se ruma luuranko oli yhä siinä, mihin oli jäänyt heidän lähdettyään. He suuntasivat kulkunsa oville, joiden rikkoutuneista, likaisista ikkunoista auringonvalo siilautui sisälle. Ulkona oli vielä valoisaa.
Juuri kun Abby avasi oven astuakseen ulos, hän huomasi tuijottavansa pistoolinpiippuun. Hän ei siitä juurikaan välittänyt, sillä niin paljon oli jo tapahtunut.

"Voisitko mitenkään osoittaa tuolla jonnekin muualle, kuin naamaani", Abby pyysi, lähes kyllästyneellä äänellä.
"Mutta pomo sanoi", mies aloitti, mutta vaikeni hämmentyneenä, kun toinen eri reagoinutkaan niin, kuin hän oli kuvitellut.
"Sanoi mitä sanoi, sillä ei ole enää mitään vaikutusta, koska jos tässä menee vielä pidempää, häntä ei enää ole", Abby tokaisi tyynesti, "me voimme jättää hänet teidän hoteisiinne, mutta en usko, että haluaisitte sitä, jos tietäisitte saman minkä minä", hän lisäsi ja työnsi miehen asetta pitelevän käden sivulle.
"Minä en ymmärrä. Mitä siellä sisällä oikein tapahtu?" Mies kysyi ja laski asetta pitelevän kätensä alas, sillä tajusi kyllä, ettei kukaan ollut halukas tappelemaan juuri sillä hetkellä.
"Sinun ääliö pomosi onnistui saamaan pureman omilta luomuksiltaan ja hänestä tulee pian samanlainen, jos en saa vasta-ainetta tehtyä mahdollisimman nopeasti", Abby vastasi ja jatkoi, "joten paras kun teet yhteistyötä meidän kanssamme, niin saatat saada pomosi takaisi ja jos en onnistu, hänet on pakko ampua, sillä en halua enempää kuolemia hänen takiaan."
"Hyvä on", mies sanoi ja astui sivuun, Abbyn astellessa eteenpäin, muiden seuratessa perässä.
"Lisäksi suosittelen, että joko te suojaatte meitä tai lähdemme kaikki pois täältä, sillä koko rakennus on täynnä noita piruja ja ne vain odottavat sopivaa hetkeä hyökätäkseen", Abby huomautti ja pysähtyi hetkeksi paikoilleen.
Mies katsoi Abbya ja nyökkäsi, minkä jälkeen vinkkasi pari miestä luokseen.
"Ampukaa kaikki, mikä yrittää ulos tuosta rakennuksesta", Riley sanoi, sillä epäili, ettei rakennuksessa ollut enää yhtään ihmistä, vain noita lihanhimoisia olentoja, "ja muistakaa, etteivät ne kysele mitään, vaan repivät riekaleiksi kaikki elävät olennot, joita kohtaavat", hän lisäsi ja jatkoi matkaansa, pidellen Arthurin ja Zackin apuna Deviniä, joka näytti jo todella huonolta.

He pysähtyivät vasta asuntoautoilla, pakottaen Devinin istumaan maahan, kohtaan, joka oli tarpeeksi etäällä asuntoautoista ja nuotiosta. Zack ja Arthur varmistivat köydet, joilla Devin oli sidottu ja lisäsivät vielä kettinkiä tämän ranteisiin ja vartalon ympärille, ettei tämä pääsisi muututtuaan pakenemaan ja hyökkäämään kenenkään päälle.

Abby ja Lisa kävivät tarkastamassa, että lapsilla oli kaikki hyvin ja huokasivat helpotuksesta löydettyään nämä Sarahin ja Maryn hoivista.
Kun tärkein oli hoidettu, Abby pyysi Lisan avukseen ja yhdessä he alkoivat valmistaa vasta-ainetta Abbyn tuomista aineista. Lisan avulla, homma hoitui melko nopeasti ja viimein iltapäivän jo lähestyessä, heillä oli vasta-aine valmiina ja yksi annos ruiskuun mitattuna.

Kumpikin käsitti kyllä, ettei tuo määrä riittäisi mitenkään kaikille tartunnan saaneille, joita oli paljon. Mutta tämä oli sentään alku ja oli autettava niitä, joita pystyi ja pidettävä edes tämä pieni ryhmä ihmisiä elossa, että tuota kamalaa tautia vastaan pystyisi edes jotenkin taistelemaan.

"No niin, mennään, aika alkaa loppua", Abby sanoi ja suuntasi puolijuoksua ulos ja kohti paikkaa, jossa Devin yhä istui.

Abby näki, miten mies vääntelehti ja ulahteli tuskasta. Muutos oli edennyt siis pitkälle ja ei menisi enää kovinkaan pitkää aikaa, kun Devin ei enää olisi ihminen, vaan verenhimoinen olio.

"Zack, Arthur. Voisitteko pitää häntä aloillaan, niin saan laitettua vasta-aineen", Abby pyysi, sillä ei uskaltautunut menemään miehen lähelle yksin, sillä tiesi tämän olevan arvaamaton ilman tuota puremaakin.

Kumpikin mies nyökkäsi ja harppoi Devinin luo, ottaen tästä tiukan otteen ja varmistaen samalla ettei tämä pääsisi puremaan heitä tai Abbya. Kun tämä oli tehty, Abby ojensi ruiskun Lisalle, joka tottunein ottein antoi vasta-aineen Devinille.

Hetken Devin istui paikallaan, kunnes äkkiä alkoi vääntelehtiä voimakkaasti ja ulisi tuskasta. Tätä kesti jonkin aikaa, kunnes hänen lihaksensa rentoutuivat ja hän lysähti kyljelleen maahan. Rinta kohoili kiivaasti ja hiljainen valitus karkasi hänen huuliltaan.

Jos muuttuminen olikin ollut kivuliasta, niin lääkkeen aiheuttamat oireet olivat vieläkin kivuliaampia, hän ajatteli. Paljoa enempää hän ei ehtinyt ajatella, kun hänet kiskaistiin istumaan ja Lisa alkoi tutkia häntä tottuneesti ja ripeästi.

"Se näyttää tehonneen", Lisa sanoi viimein, "mutta ehkä on parasta pitää hänet vähintäänkin yön yli sidottuna, jotta voimme olla täysin varmoja vasta-aineen toimimisesta", hän lisäsi, sillä ei luottanut tippaakaan Deviniin ja koska halusi olla täysin varma aineen toimivuudesta.
"Mutta sehän toimi", Devin ruikutti, sillä ei pitänyt yhtään siitä, että oli sidottuna.
"Me emme silti ole varmoja, että se pitää ja sinä saat nyt leikkiä koekaniinia hetken, olet sen velkaa minun isälleni ja kaikille, jotka sinun takiasi ovat menettäneet läheisiään", Abby sähähti vihaisesti.
"Niin mutta", Devin aloitti, mutta vaikeni sitten, sillä ymmärsi että ei nyt ollut siinä asemassa, että voisi pullikoida vastaan ja alkoi hiljalleen tajuta, tekojensa laajuuden.
"Abby, hänet voisi kuitenkin yöksi nostaa sisätiloihin, sillä jotenkin tuo pahuksen pirut viihtyvät ulkosalla paremmin yöllä, kuin päivällä", Zack huomautti, "ymmärrän kyllä, ettet pidä hänestä, mutta toistaiseksi, me tarvitsemme häntä", hän lisäsi.
"Olet oikeassa, mutta jos hän yrittää jotain, minä ammun hänet itse", Abby sanoi ja harppoi omaan asuntoautoonsa.

Hän ei ollut vielä päässyt yli äidin, isän ja veljen menetyksestä. Vaikka hän suri veljeään, oli hän silti iloinen, ettei hänen ollut tarvinnut nähdä, missä kunnossa tämä oli ollut. Isän kuolema sitä vastoin, kummitteli lähes joka yö hänen unissaan ja joka kerta hän heräsi omaan itkuunsa ja huutoonsa.
Zack katseli Abbyn loittonevaa selkää ja toivoi, että voisi auttaa tätä ja ymmärsi hyvin, miten voimakkaasti kaikki nuo menetykset olivat tähän vaikuttaneet. Lopulta hän kääntyi katsomaan Deviniä, jonka auttoi jaloilleen.

"Kuulit varmasti, mitä hän sanoi, joten paras kun tottelet kiltisti", Zack sanoi ja kiskoi miehen mukaansa ja työnsi tyhjilleen jääneeseen asuntoautoon.
"Hyvä on", Devin sanoi alistuneena, mutta mietti jo mitä tekisi, kunhan vain pääsisi vapaaksi.
"Muista, Abby juuri pelasti sinun surkean henkesi, vaikka et olekaan ansainnut sitä", Zack muistutti vielä, ennen kuin astui ulos vaunusta ja sulki oven perässään kiinni ja lukitsi sen huolellisesti. Sen jälkeen hän vielä kiersi vaunun, tarkistaen jokaisen ikkuna, ettei niistä päässyt sisälle, eikä ulos.

Viimein hän käveli nuotiolle, jossa Arthur ja Sid vielä olivat.

Tunnit kuluivat ja iltapäivä pimentyi illaksi ja lopulta sysipimeäksi yöksi. Nuotio loi ympärilleen lämmintä valoa, mutta sen ulkopuolella oli sysipimeää. Silloin tällöin tuon pimeyden halkaisi taskulampun tai lyhdyn valo, kun leiriä vartioivat miehet ja naiset astelivat levottomasti edestakaisin.

Oli hiljaista ja jokainen kuunteli tarkkaan, hätkähtäen jokaista pientäkin risahdusta. He kaikki olivat jo aikaa sitten oppineet, ettei koskaan voinut tietää, mikä äänen takana saattoi olla ja ettei koskaan voinut olla liian varovainen.

Yö eteni rauhallisena, kunnes äkkiä hiljaisuuden rikkoi ei toivotut äänet. Vuorossa ollut Arthur juoksi nopeasti asuntoautolleen, jossa Sid oli juuri lepäämässä ja herätti tämän.
"Ne ovat tulossa", Arthur sanoi hiljaa.
"Aika lähteä, herätä muut ja sano vartioille, että pitävät päänsä kylmänä", Sid sanoi nousten vuoteeltaan ja varmisti aseensa, astellen tämän jälkeen ohjaamoon.
"Hyvä on", Arthur sanoi ja painui herättämään muut, käskien näitä olemaan hiljaa ja valmistumaan lähtöön.
Lopulta kaikki oli hereillä ja pakattuina asuntoautoihin, jolloin Arthur saattoi nousta sen ainoa tyhjillään olevan asuntoauton puikkoihin, varmistaen kuitenkin, että Devin oli yhä sidottu ja kunnossa.

Sid avasi sivuikkunan ja työnsi varovaisesti päänsä ulos ja antoi lähtökäskyn vähin äänin, sillä se oli yksi niistä asioista, joita he olivat joutuneet opettelemaan ja joka oli pitänyt heidät elossa näinkin pitkään. Oli ensiarvoisen tärkeää, etteivät he pitäneet kovin kovaa ääntä, sillä se tuntui houkuttelevan noita piruja lähes yhtä paljon kuin veren haju.

Arthur oli käskenyt myös Devinin alaiset liikkeelle, sillä ei hänellä ollut mitään näitä vastaan. He vain olivat totelleet pomoaan, joka oli valmis jättämään nämä oman onnensa nojaan, jos katsoi sen olevan etunsa mukaista.

Niin tuo pienimuotoinen karavaani lähti vähin äänin liikkeelle, ajokkien valokeilojen lakaistessa syvää pimeyttä. Matka oli hidasta, sillä kaupungin umpeen kasvaneilla ja vanhoja autonromuja ja muuta roskaa täynnä olevilla teillä oli vaikea pujotella, niin vähäisen valaistuksen turvin, jota heillä oli.

Lopulta he pääsivät ulos kaupungista ja aamuauringon pilkottaessa taivaanrannassa, he leiriytyivät suojaiseen paikkaan, joka ehkä joskus oli ollut motellin parkkipaikka. Osa jäi heti vahtiin, osan levätessä vielä muutaman tunnin, kunnes olisi täysin valoisaa.

Vaikka pako olikin ollut täpärä, ei se tarkoittanut sitä, että he olisivat silti vielä turvassa ja lisäksi heidän olisi vielä ratkaistava se, mitä Devinille pitäisi tehdä.

Aurinko kipusi korkeammalle, värjäten maiseman punaisen ja kullan sävyin. Näky olisi voinut olla kaunis, jos asiat olisivat olleet toisin, eikä lähistöllä olisi ollut raunioitunutta kaupunkia, jonka pinnan alla uinui uutta yötä odottaen verenhimoinen pahuus.

Vähitellen ihmiset heräilivät ja kerääntyivät ulos uudelle leirinuotiolle aamiaiselle. Abby, Sid, Zack ja Arthur istuivat lähekkäin ja miettivät, mitä tehdä Devinin suhteen, sillä he eivät ihan vielä olleet halukkaita päästämään tätä vapaaksi, joskin he kuitenkin tiesivät, että tämän oli voitava puolustautua, jos nuo verenhimoiset olennot pääsisivät yllättämään.

He eivät kuitenkaan päässeet asiasta yksimielisyyteen, joten he päättivät, että mies saisi olla toistaiseksi sidottuna. Myöhemmin Abby, Lisa ja Zack veivät Devinille aamiaista. Ennen kuin Devin sai syödä, Lisa tutki hänet ja totesi terveeksi. Jopa repaleinen puremahaava näytti parantuneen hyvin.

"Enkö jo voisi päästä vapaaksi", Devin pyysi.
"Et", Abby napautti, "Me emme ole vielä päättäneet, mitä teemme sinulle", hän huomautti.
"Entä jos lupaan, etten tee mitään typerää", Devin yritti.
"Eiköhän ole jo selvää, ettei sinuun voi luottaa", Abby sanoi kyllästyneeseen äänensävyyn.
Devin oli vaiti, sillä tajusi itsekin Abbyn olevan oikeassa. Ei kannattanut yrittää mitään juonittelua, sillä kukaan ei enää uskonut mihinkään, mitä hän kertoisi.
"Sitä paitsi olet ansainnut rangaistuksen tekosistasi, mutta me emme ole vielä päättäneen, mikä olisi paras rangaistus sinulle", Abby lisäsi pitkän hiljaisuuden jälkeen.
"Mutta", Devin aloitti, kun...


Jatkakaapas te vuorostanne tästä... Mitä tapahtuu seuraavaksi? Mikä keskeytti lieron puheen?