Jatkis: Tuhon enteet

[Nefertiti]

"Isä!" George huudahti ja uskaltautui nousemaan esiin suojastaan. "Abby!" Hän muisti ja juoksi sisarensa luokse ja irrotti teipin tämän suun edestä.
"Minun jalkani, minun jalkani." Daniel voihki, sillä Richardin oli onnistunut murtaa hänen sääriluunsa.
"Tuo paskiainen on murhaaja." Abby sanoi päästyään vapaaksi. "Hän sitoi minut ja uhkasi tappaa, jos isä ei antaisi vasta-ainetta." Hän kertoi kyyneleiden valuessa poskille.
"Tyttö valehtelee." Daniel ähkäisi.
"Ole vaiti." Westwood ärähti ja kumartui tutkimaan, miten Richard voi. "Tohtori Evans?" Hän kysyi ja katseli miten suljetut luomet alkoivat värähdellä ja viimein aukesivat, paljastaen pähkinänruskeat silmät.
"Miten voitte?" Westwood kysyi ja antoi katseen kiertää miestä mahdollisien ampumahaavojen varalta, joita hän ei onneksi löytänyt.
"Olen voinut paremminkin." Richard hymähti hiljaa ja yritti vääntäytyä ylös lattialta.
Samaan aikaa Westwoodin takana Daniel yritti salavihkaa saada lattialle lentäneen aseen takaisin itselleen huolimatta siitä, että jalkaan sattui. Tuskin hänen sormensa ehtivät koskettaa asetta, kun hän tunsi voimakkaiden sormien kietoutuvan paidan kaulukseen ja riuhtaisevan hänet voimalla kauemmaksi aseesta.
"Se ei onnistu." Westwood ärähti. "Nyt istut alallasi tai saat kuulan terveeseen jalkaasi."
"Minä..." Daniel aloitti, mutta katsoi parhaimmaksi vaieta, nähtyään uhkaavan ilmeen kokeneen lainvalvojan kasvoilla.
"Sinuna en yrittäisi uudelleen." Westwood muistutti. "Me keskustelemme kyllä vähän myöhemmin ja saatkin selittää koko joukon asioita ja ennen kuin alat väittämään vastaan, sanon että olet sen velkaa kaikille, etenkin Tohtori Evansille ja hänen lapsilleen. Mutta nyt pysy paikallasi kiltisti, ettei tarvitse ruveta kovakouraiseksi." Hän lisäsi.
Tällä välin George oli avannut siteet siskonsa käsistä ja nyt he molemmat katsoivat Westwoodia, joka tuntui olevan elementissään käsitellessään Danielia. Westwood nappasi tottuneesti käsiraudat vyöltään, jossa ne tavallisesti hieman piilossa roikkuivat ja naksautti ne Danielin ranteiden ympäri, minkä jälkeen hän lastoitti miehen jalan, siksi kunnes Lisa voisi sitä katsoa.
"No niin, George autahan niin nostetaan isäsi takaisin vuoteelle." Westwood sanoi saatuaan työn tehtyä.
George nyökkäsi ja nappasi isänsä jaloista, kun Westwood otti kiinni kainaloista ja hetkeä myöhemmin Richard lepäsi taas vuoteellaan.
"Tohtori Evans, jospa pysyisitte levossa siihen asti kunnes Tohtori Brever antaa sinulle luvan nousta jalkeille." Westwood sanoi pilke silmäkulmassaan.
"Käskystä." Richard naurahti väsyneesti ja painautui tyynyjä vasten.
Hetkeä myöhemmin kuului juoksuaskeleita ja Lisa, perässään Sid juoksivat huoneeseen.
"Mitä tapahtui? Kuulimme laukauksia ja tulimme katsomaan." Sid kysyi ja antoi katseensa kiertää huonetta, Lisan suunnatessa tarkistamaan, että Richardilla oli kaikki hyvin.
"Herra Ellison päätti toimia omaan laskuunsa ja hänellä on vielä paljon selitettävää. Ikävä kyllä Tohtori Sheldon sai surmansa ja vähältä piti, ettei Tohtori Evansille olisi käynyt samoin." Westwood vastasi. "Tohtori Brever, Lisa, kun olet tarkastanut Tohtorin Evansin tilan, niin voinet katsoa herra Ellisonin jalan. Tohtori Evans taisi murtaa hänen sääriluunsa rytäkässä." Hän lisäsi.
"Tietysti." Lisa vastasi samalla kun laittoi tippaletkuja takaisin paikoilleen.
"Ovatko ne kaksi lasta turvassa?" Westwood kysyi, sillä halusi pysyä ajan tasalla siitä missä itse kukin oli.
"He ovat Maryn kanssa." Sid vastasi.
"Hyvä." Westwood sanoi. "George, Abby, oletteko kunnossa?" Hän kysyi ja katsoi noita kahta mainittua nuorta ystävällisesti.
"Ollaan." George vastasi Abbyn nyökytellessä. Kumpikin tunsi itsensä helpottuneeksi kun mitään vakavaa, Sheldonin kuoleman lisäksi ei ollut päässyt tapahtumaan.
"Hyvä." Westwood sanoi tyytyväisenä ja kääntyi Sidin puoleen. "Sid, ota herra Ellison huostaasi, kun Lisa on ensin katsonut hänen jalkansa. Pidä Ellisonia tarkasti silmällä, sillä hän varmasti yrittää paeta, eikä välitä vaikka vahingoittaisi siinä jotakuta."
"Sen teen." Sid sanoi ja siirtyi Danielin viereen irrottamatta katsettaan tästä.
"Minä voinen yrittää siirtää Sheldonin kylmätiloihin, sillä jos olemme täällä pitkäänkin, se voi ikävä kyllä alkaa haista." Westwood huomautti.
"Olet oikeassa." Richard kähähti ja kääntyi Lisan puoleen. "Lisa, mene sinä Westwoodin avuksi ja olkaa kumpikin varovaisia, sillä vaikka Sheldon onkin kuollut, on hän edelleen taudin kantaja, sillä muuta tuo aine ei enää ole."
"Hyvä, me siis varomme joutumasta kosketuksiin ruumiin eritteiden kanssa, koska se leviää nopeammin sitä kautta." Lisa sanoi. "Haluaisin silti tehdä ruumiinavauksen, sillä tahdon tietää muuttuvatko ne sisäpuoleltakin ja jos, niin miten paljon. Voimme saada lisää arvokasta tietoa, joka voi auttaa meitä vasta-aineen suhteen." Hän jatkoi innokkaasti.
"Tosiaan." Richard sanoi ja olisi varmasti mennyt Lisan seuraksi, jollei olisi ollut huonossa kunnossa. "Kerrothan, jos löydät jotakin." Hän pyysi.
"Toki." Lisa sanoi ja asteli Danielin luo tutkimaan tämän jalan.
Kun Danielin jalka oli tutkittu ja huolellisesti lastoitettu ja kasvojen haavat puhdistettu ja paikattu, Lisa lähti hakemaan suojapuvut, sillä arveli, ettei ollut hyvä koskea Sheldoniin paljain käsin. Sid nappasi Danielin mukaansa ja istutti tämän paikkaan, josta tätä oli helppo vahtia. Daniel oli saanut varmuuden vuoksi myös annoksen vasta-ainetta, sillä kukaan ei halunnut tämän muuttuvan samanlaiseksi olioksi kuin Sheldon ja alkavan riehua ympäri laboratoriota.

Daniel siis istui murjottaen paikallaan ja mietti jo uutta suunnitelmaa päästäkseen pakoon.
Adam ja Sarah olivat Maryn kanssa ja seurasivat kiinnostuneina mitä ympärillä tapahtui, mutteivät lähteneet mihinkään tämän luota.
"Tuo murjottaa." Adam sanoi katsellen tarkkaavaisena Danielia.
"Juu antaa murjottaa vaan, mutta hänen lähelle ette kumpikaan mene." Mary sanoi tiukasti.
"Kerro joku kiva tarina." Adam pyysi ja unohti Danielin melkein saman tien.
"Hyvä on." Mary sanoi hymyillen ja alkoi kertoa tarinaa, jota äiti oli hänelle kertonut, kun hän oli ollut pieni.

Tilanne laboratoriossa rauhoittui ja kun Westwood oli saanut Lisan kanssa Sheldonin ruumiin siirrettyä viileämpiin tiloihin, asteli hän Danielin luo aikoen jututtaa tätä, kun...

Hmm... Joo tuli vähän tylsä jatkopalanen, mutta jatkakeehan. :)

[Nefertiti]

Tilanne laboratoriossa rauhoittui ja kun Westwood oli saanut Lisan kanssa Sheldonin ruumiin siirrettyä viileämpiin tiloihin, asteli hän Danielin luo aikoen jututtaa tätä, kun tämä äkkiä pomppasi seisaalleen ja iski nyrkillään.
Toista kertaa Daniel ei ehtinyt iskeä, kun kokeneen poliisin ahavoitunut nyrkki osui hänen kasvoihin ja hän kellahti takaisin istualleen. Silmissä vilisi tähtiä ja kun hän viimein alkoi ymmärtää mitään maailman menosta, näki hän Westwoodin seisovan edessään.

"En tiedä mitä yritit, mutta älä tee sitä toiste." Westwood murahti ja pyyhki nenäänsä. "Ja nyt kun olet siinä, voisit kertoa yhtä ja toista. Minulla on aikaa kuunnella ja koska nyt eivät mitkään lait päde, voinen käyttää kovempiakin keinoja saadakseni sinut puhumaan." Hän lisäsi ja näytti niin kaamealta, että Daniel siirtyi vaistomaisesti taaksepäin.

Westwood näki, että mies mietti uudelleen mahdollisuuksiaan ja sitä oliko ollenkaan viisasta olla vaiti.

"Sinun pomosi tuskin on hengissä ja olet juuri nyt itsekin hengen vaarassa, jos lähdet yksin seikkailemaan ulkomaailmaan." Westwood huomautti tylysti.

Daniel mietti vielä vähän ja tuli siihen tulokseen, että oli parempi kertoa. Kuka sitä saisi tietää, että hän oli laulanut tietonsa kenellekään, jos maailma oli muuttunut ja jos epidemiaa ei oltu saatu kuriin millään.

"Hyvä on." Hän huokasi.
"Niin sitä pitää." Westwood tokaisi tyytyväisenä. "Tästä tuleekin kiintoisa rupatteluhetki." Hän lisäsi.

Kului pitkä tovi ja Westwood sai tietää yhtä ja toista, joka sai hänet huolestuneeksi. Hän tiesi, etteivät he voineet iän kaiken oleskella Evansin laboratoriossa, sillä nuo kävelevät raadot kyllä keksisivät ennemmin tai myöhemmin keinon päästä sinne, missä lihaa oli. Lisäksi ruoka ei riittäisi loputtomiin ja sitä oli vaarallista käydä hakemassa lisää.

"Mitä mietit?" Sid kysyi, sillä saattoi lukea huolen miehen kasvoilta.
"Me emme voi olla täällä enää kovin kauaa. Mikäli yhtään ymmärrän, nuo olennot varmasti haistavat meidät kilometrien päähän ja keksivät varmasti tien tänne." Westwood toi julki huolensa. "Meillä ei myöskään ruoka, eivätkä ammukset riitä ikuisesti. Meidän on jossakin välissä lähdettävä."
"Meidän on lähdettävä joka tapauksessa, sillä Evans ja Brever voivat tehdä paremmin tehoavan vasta-aineen Devinin laboratoriossa, jossa on siihen paremmat resurssit." Sid vastasi.
"Olet oikeassa. Mutta meidän on odotettava, että Evans on kunnossa, sillä tällä hetkellä hänestä ei ole lähtijäksi." Westwood sanoi.
"No sen verran kai voimme olla täällä ja toivoa, etteivät ne pirut keksi käyttää ilmastointikanavia päästäkseen meihin käsiksi." Sid tuumi.
"Niin kai sitten." Westwood huokasi ja kääntyi katsomaan Danielia. "Sinun on syytä käyttäytyä kunnolla, tai saat kuulan kalloosi." Hän murahti.

Daniel ei vastannut, vaan oli aloillaan, ei ollut viisasta alkaa hölmöilemään juuri nyt.

Kesken kaiken ilmastointikanavista alkoi kuulua kolinaa ja omituista örinää. Westwood ja Sid vetivät aseensa esille ja kuulostelivat tarkkaan, mistä ääni tuli.

"Hemmetin, hemmetti!" Westwood manasi. "Joko ne riivatun raadot löysivät tien tänne."
"Niiden on täytynyt saada se ritilä auki. En uskonut, että ne olisivat olleet niin fiksuja." Sid sanoi huolissaan.
"Koko porukka on saatava pois täältä. Olemme ansassa täällä." Westwood sanoi. "Mary, ota lapset ja hae Evansin lapset. Pysykää yhdessä. Minä haen Breverin ja Evansin." Hän lisäsi.
"Entäs minä?" Daniel inisi.
"Päästän sinut vapaaksi sillä ehdolla, ettet tee mitään typerää." Westwood lupasi, sillä ei ollut niitä, jotka jättäisivät ketään raukkamaisesti kuolemaan, jos oli mahdollisuus päästä pakoon.
"Kiitos." Daniel sanoi ja alkoi perääntyä ovelle, josta pääsi ulos laboratoriosta.

Samassa Ilmastointikanavan ritilän edessä ollut tuke lensi voimalla edemmäksi, samoin kuin ritilä ja kammottavia ihmismäisiä olentoja alkoi tunkea laboratorioon. Niiden silmät harittivat, vaatteet roikkuivat repaleisina ja ne haisivat kuvottaville. Osa oli jo alkanut muuttua samannäköisiksi olennoiksi kuin Sheldon oli ollut.

"Helkkari!" Westwood älähti ja veti Maryn sekä lapset taakseen turvaan.
"Mitä me tehdään, mitä me tehdään?" Mary kysyi ja yritti pysyä rauhallisena, vaikka tunsikin pakokauhun aallon hyökyvän ylitseen.
Sid oli juuri vastaamassa, kun...

No niin tuli vähän lyhyempi, joskin hivenen toiminnallisempi pätkä. Mitä mahtanee tapahtua seuraavaksi, kerrohan sinä se. :)

[Nefertiti]

"Helkkari!" Westwood älähti ja veti Maryn sekä lapset taakseen turvaan.
"Mitä me tehdään, mitä me tehdään?" Mary kysyi ja yritti pysyä rauhallisena, vaikka tunsikin pakokauhun aallon hyökyvän ylitseen.
Sid oli juuri vastaamassa, kun kuului valtaisa rysähdys yhden olennon kaataessa työpöydän, niin että sen päällä olleet tavarat lensivät sikinsokin lattialle.

"Seuratkaa minua." Daniel sanoi vilkuillen haisevia olentoja kauhun vallassa.
"Minne muka?" Sid sähisi ja ampui samalla yhtä hyökkäävää oliota päähän.
"Silloin kun tämä rakennettiin, Devin rakennutti tänne reitin omasta laboratoriostaan. Halusi vakoilla Richardia." Daniel sanoi ja suuntasi varastolle päin.
"Jos tämä on totta, niin miksi hemmetissä et voinut sanoa aikaisemmin!" Westwood karjaisi kiukkuisena ja pääsi kaksi oliota kärsimyksistään.
"No kun ette kysyneet. Toivoin, ettei sitä reittiä tarvitsisi käyttää." Daniel selitti vaisusti.
"Nyt viet meidät sinne. Odota, haetaan Tohtori Evans mukaan ja Brever, ota kaikki tieto mukaasi jos vain saat. Niitä tarvitaan, jos vain selviämme täältä pois." Westwood komensi.
"Ei me voida. Noita on liikaa." Sid älähti ja jälleen muutama olio kaatui maahan pieni reikä päässään.

Westwood kirosi raskaasti, sillä ei olisi halunnut jättää Richardia tänne oman onnensa nojaan, etenkin kun häntä tarvittiin vasta-aineen luomisessa.

Lisa naputteli käskyjä koneelle, joka alkoi ladata tietoja pienelle muistitikulle.

"Brever, vauhtia! Emme pysty kauaa pidättelemään noita piruja!" Westwood huusi.
"Kyllä, kyllä." Lisa vastasi hermostuneena ja toivoi, että kone olisi ollut nopeampi.

Viimein se oli valmis ja hän saattoi ottaa muistitikun mukaansa. Eikä yhtään liian aikaisin, sillä niin pian kun hän oli päässyt lähtemään koneelta, syöksyi yksi raivopäinen olio vasten pöytää niin, että näyttö lensi lattialle ja hajosi pirstaleiksi. Näppäimistö ja hiiri liukuivat jonnekin ja pöytä kaatui nurin kiskoen kaikki johdot seinästä ja hajotti keskusyksikön korjauskelvottomaksi.

Lisa kiljaisi tahtomattaan ja juoksi varastohuoneeseen, jossa Mary, lapset, Abby, George ja Daniel jo olivat.

"Missä Richard on?" Lisa kysyi kun huomasi tämän puuttuvan joukosta.
"En tiedä." Abby sanoi onnettomana ja vetäytyi mahdollisimman kauaksi Danielista.
"Menen etsimään häntä." George sanoi.
"Etkä mene. Liian vaarallista." Lisa sanoi.
"Yritä estää." George sähähti ja paineli naisen ohi, ennen kuin tämä ehti vastata mitään.
"George!" Abby huusi, mutta George oli jo mennyt

Richard havahtui kevyestä unestaan hälyyn, joka kuului huoneen ulkopuolelta. Ensin hän luuli niiden olleen vain unta, mutta kuultuaan laukauksen ja toisekin, hän tajusi että jotakin oli tekeillä. Hän makasi hiljaa paikallaan ja kuunteli ääniä, jotka kantautuivat oven toiselta puolelta. Hän kuuli huutoja, laukauksia ja murinan tai örinän kaltaisia ääniä, jonka hän tulkitsi noiden epäkuolleiden olioiden ääniksi. Ne olivat siis keksineet keinon päästä laboratorioon.

Toisella puolella tuli hiljaista, vain raskaat laahaavat askeleet lähestyivät ovea. Sitten hiljaisuuden rikkoi jysähdys, kun jokin iskeytyi ovea vasten. Richard hätkähti ja parahti tahtomattaan.

Hän ei pääsisi pakoon, eivätkä muut pääsisi auttamaan sillä tuo ovi oli ainoa reitti huoneeseen ja sieltä pois.
Kuului uusi jysähdys ja Richard näki, kun ovi liikahti rajusti. Ne eivät siis osanneet yksinkertaisiakaan juttuja, mutta oppivat ne kyllä uudelleen ja varsin nopeasti, sillä seuraavassa hetkessä kahva kääntyi alaspäin ja ovi alkoi hitaasti aueta. Richard tuijotti ovea, eikä uskaltanut liikahtaakaan. Viimein hän muisti aseen, joka oli yöpöydällä. Hän kurottautui sitä kohden, kietoi sormensa sen kahvan ympärille.

Hänellä oli kaksi vaihtoehtoa, joko ampua lippaan tyhjäksi ja tappaa ehkä kymmenkunta olentoa tai ampua vain yksi laukaus itseensä, jolloin ei tarvitsisi kärsiä hirvittäviä tuskia niinä loppuelämän viimeisinä minuutteina, kun nuo epäkuolleet hyökkäisivät päälle ja alkaisivat raadella ja syödä häntä elävältä. Hän muisti liiankin hyvin tuon yhden poloisen sairaalassa, eikä pitänyt ajatuksesta päättää päivänsä noiden olentojen ruokana.

Sydän hakkasi vimmatusti kylkiä vasten, rinta kohoili kiivaasti ja pieniä hikikarpaloita vieri pitkin hänen otsaansa. Kauhu tuntui sumentavan järkevän ajattelun, eikä hänen mielessään ollut muuta kuin kuolema, joka tulisi varmasti, jollei hän nyt pian keksisi kuinka päästä tästä tilanteesta, paitsi niillä kahdella tavalla, jotka hän halusi molemmat välttää, mutta muita vaihtoehtoja ei nyt juuri näyttänyt olevan.

Asetta pitelevä käsi tärsisi holtittomasti ja silmät olivat nauliintuneet oviaukkoon ja repaleisen paidan peittämään veriseen kuolleeseen käteen, joka otti oven pielestä tukea. Sen hän tiesi, ettei voisi vain istua paikallaan ja odottaa, sillä silloin hän olisi kuin tarjottimella noille hirviöille. Viimein hän sai itseään sen verran rauhoitettua, että ajatuksetkin alkoivat toimia. Hän kiskaisi kaikki piuhat irti itsestään ja pudottautui lattialle, mistä kierähti sängyn alle, toivoen, etteivät nuo iljettävät olennot löytäisi häntä.

Sänkynsä alta hän näki, kuinka useampi haparoiva jalkapari hoiperteli huoneeseen, joka täyttyi tuolla kuvottavalla kalman lemulla, jossa yhdistyivät mätänevän lihan lemu ja kuivuneen veren karvas ja metallinen haju, jonka hän tunsi liiankin hyvin. Hän rukoili ihmettä tapahtuvaksi ja tähtäsi tärisevin käsin olentoja, jotka olivat tunkeutuneet huoneeseen. Sormi puristi liipaisinta ja hän pyyhkäisi toisella kädellä nopeasti hikeä pois otsalta. Hän valmistautui puolustautumaan, sillä pakoon hän ei millään pääsisi, ei ainakaan ryömimällä, eikä hän enää voinut yrittää kavuta pyörätuolillekaan.

Richard oli valmiina ampumaan kun yksi olioista riuhtaisi sängyn ylös ja paiskasi sen pois, niin, että se osui rämisten ensin pieneen pöytään ja sitten seinään. Samalla hetkellä Richard kierähti selälleen ja ampui oliota, joka oli sängyn heittänyt tieltään. Olio rojahti suoraan Richardin päälle ja ase putosi ja liukui jonnekin hänen ulottumattomiinsa.
Richard riuhtoi itsensä vapaaksi olion alta ja yritti ryömiä aseen luo, tuloksetta, sillä juuri silloin yksi olioista nappasi häntä jalasta ja kiskoi kauemmaksi aseesta.

Hän huusi kauhuissaan ja yritti päästä vapaaksi olion otteesta, saadakseen aseensa takaisin. Kädet haroivat lattiaa, mutta turhaan, olio oli vahvempi ja painoi hänet kiinni lattiaan. Richard tunsi olion iljettävän kalmanhajuisen hengityksen niskassaan ja tunsi tämän terävät kynnet selässään. Ne raapivat syviä haavoja ihoon ja hän toivoi että loppu olisi nopea, kun...


No niin iski inspiraatio ja no miten mahtaa käydä? Ehtiikö oliot ensin, vai George vaiko Westwood? Kerro sinä se. :)
E:// Pientä edittiä ja hyvin lyhyt lisäpätkä, mut tilanne on yhä sama ja yhtä tukala kuin missä se aiemmin oli, joten kertokaahan miten tuossa lopulta käy...:)
Toivon mukaan, en sotkenut seuraavan kirjoittajan suunnitelmia.

[Nuubialainen Prinsessa]

Richard riuhtoi itsensä vapaaksi olion alta ja yritti ryömiä aseen luo, tuloksetta, sillä juuri silloin yksi olioista nappasi häntä jalasta ja kiskoi kauemmaksi aseesta. Hän huusi kauhuissaan ja yritti päästä vapaaksi olion otteesta, saadakseen aseensa takaisin. Kädet haroivat lattiaa, mutta turhaan, olio oli vahvempi ja painoi hänet kiinni lattiaan. Richard tunsi olion iljettävän kalmanhajuisen hengityksen niskassaan ja tunsi tämän terävät kynnet selässään. Ne raapivat syviä haavoja ihoon ja hän toivoi että loppu olisi nopea, kun...


... ovi jälleen heilahti ja sisään hoiperteli toinen verenhimoinen olento. Sen sijaan, että olento olisi käynyt Richardin kimppuun ja tehnyt seuraa toiselle pirulaiselle, tuo kiiltäväsilmäinen otus syöksyikin Richardin yläpuolella riehuvan lajitoverinsa kimppuun. Syntyi verinen rähäkkä, eikä Richard voinut uskoa silmiään. Nuo pedot olivat toistensa kimpussa, eivätkä huomanneet raivonsa keskellä Richardia, joka kohottautui vaivalloisesti ylöspäin, hapuillen vapisevin sormin kauemmas lennähtänyttä asettaan.

Miksi se kävi kiinni lajitoveriinsa? Richardin päässä soi kuumeinen kysymys samalla, kun kädet puristuivat kouristuksenomaisesti aseen viileään kahvaan. Hitaasti mies hivuttautui kohti ovea, yrittäen tehdä liikkeensä mahdollisimman huomaamattomasti. Toisesta huoneesta kaikuivat laukaukset ja kirosanat, särkyvän lasin ääntä ja jälleen kirosanoja. Sitten kuului juoksuaskelia, laukaus ja hiljaisuus.

Samaan aikaan toinen olioista alisti allensa lajitoverinsa, repi auki kaiken mitä nyt vain voi repiä irti, kunnes tämä ei enää liikahtanut aloiltaan. Ja Richard tiesi, että oli vain ajan kysymys, milloin tuo peto muistaisi jälleen hänet. Kädet täristen mies osoitti aseellaan huoneen toisella puolella kyyristelevää otusta ja kuunteli samalla epämiellyttävää hiljaisuutta toisessa huoneessa.

Olivatko toiset unohtaneet hänet oman onnensa nojaan? Ajatus oli sanoinkuvaamattoman pelottava. Jos ne pedot olivat löytäneet tien laboratorioon, niitä tulisi pian lisää ja ilman lääkettä Richard alkaisi pian itsekin muuttua samanlaiseksi haisevaksi iljetykseksi. Siitä muistutuksena oli viiltävä kipu selässä, johon lattialla makaava hengetön olento oli upottanut kyntensä ja varmaan hampaansakin.

Jostain Richard sai sisunpurkauksen, ehkä pelko sekoittui jollain järjettömällä tavalla raivoon ja mies kohottautui seinää vasten lojuvan sängyn reunalle kaikesta kivusta välittämättä. Olento kohotti päätään, haisteli ilmaa ja näki Richardin. Samassa tuo pahanhajuinen iljetys syöksyi jo kohti Richardia, joka osoitti kylmäkiilto silmissään uhkaajaansa.

Pam, pam, pam..

Laukaukset kaikuivat muuten niin hiljaisessa laboratoriossa ja olennon painava ruho mätkähti maahan kovaäänisesti rusahtaen. Richard vaipui alas maahan ja veti itsensä huoneen nurkkaan. Hartiat nytkähtelivät hillittömästi kun mies antoi periksi itsesäälille ja voimattomuudelleen. Hän oli yksin tässä perkeleen huoneessa, raajarikkona, eikä hänellä ollut mitään mahdollisuutta puolustautua, jos huoneeseen tulisi lisää noita petoja.

Ei mitään mahdollisuutta..



No niin, mitenkähän tämä tästä jatkunee? Mitä tapahtui, jättivätkö kaikki Richardin todella?

[Nefertiti]

Laukaukset kaikuivat muuten niin hiljaisessa laboratoriossa ja olennon painava ruho mätkähti maahan kovaäänisesti rusahtaen. Richard vaipui alas maahan ja veti itsensä huoneen nurkkaan. Hartiat nytkähtelivät hillittömästi kun mies antoi periksi itsesäälille ja voimattomuudelleen. Hän oli yksin tässä perkeleen huoneessa, raajarikkona, eikä hänellä ollut mitään mahdollisuutta puolustautua, jos huoneeseen tulisi lisää noita petoja.

Ei mitään mahdollisuutta, hän ajatteli ja painoi päänsä käsiinsä. Hetken kuluttua hän nosti päänsä ja kuunteli. Kyllä hiljaisuudesta kuului juoksevia askelia ja ne lähestyivät. Pian ovi aukesi ja joku katseli sisälle.

"Isä?" Kuului hyvin tuttu ääni.
"Isä? Missä olet?" Se kutsui uudelleen, jolloin Richardilta pääsi hiljainen epätoivoinen äännähdys huuliensa välissä.
"George." Hän inahti ja katsoi poikaansa, joka juuri asteli kohdalle, jossa sänky oli ollut.
"Isä." George huudahti huomattuaan isänsä nurkassa, kasvot kalman kalpeina.
"George. Häivy kun vielä voit." Richard kähähti ja nielaisi. "Niitä voi vielä olla täällä. Häivy." Hän toisti.
"Ei isä, minä tulin auttamaan sinua." George vastasi totisena.
"George, mitä hittoa sinä täällä teet?" Kuului Westwoodin karkea ääni ovelta.
"Tulin hakemaan isäni." George vastasi.
"Minä olisin kyllä tuonut hänet." Westwood huomautti, muttei viitsinyt enempiä nuhdella poikaa. "Autahan minua, niin nostetaan hänet tuohon pyörätuoliin ja sitten mennään. En halua jäädä yhtään pidemmäksi aikaa tähän, sillä noita piruja tulee taatusti lisää." Hän lisäsi.
George nyökkäsi ja vei pyörätuolin isänsä luo Westwoodin varmistaessa ympäristön. Tämä potkaisi kuollutta oliota ja totesi ettei siitä ollut enää vaaraa.
"Ne tappelivat keskenään." Richard sanoi hiljaa. "Tuo toinen raateli toisen hengiltä." Hän lisäsi ja tunsi itsensä hyvin väsyneeksi.
"Tohtori Evans, oletko kunnossa?" Westwood kysyi ja katsoi huolissaan Richardia.
"En, se toinen piru ehti kynsiä selkääni, en tiedä puriko." Richard mutisi ja tunsi, ettei millään jaksaisi pitää silmiään auki. "Jättäkää minut, minä vain hidastan teidän kulkuanne." Hän lisäsi ja katsoi väsyneesti Westwoodia, joka näytti jotenkin epäselvältä, kuten koko huone. Hän räpsäytti silmiään, mutta siitä ei ollut apua.
"Emme me sinua jätä." Westwood tokaisi ja nosti Richardin Georgen avustuksella pyörätuoliin. Hän näki, että Richard oli lähes tajuton. Hän katsoi tämän selkää, joka näytti olevan kokonaan veressä. Hampaiden jälkiä ei näkynyt, mutta muutama syvä viiltojälki kylläkin. "Tohtori Brever saa paikata sinut jälleen ja antaa varmuuden vuoksi vasta-ainettakin." Hän sanoi hiljaa ja asetteli Richardin parempaan asentoon pyörätuolissa.
"No niin, mennään." Westwood sanoi viimein ja katsahti poikaan, jonka kasvoilla oli hyvin huolestunut ilme.
"Selviääkö isä?" George kysyi ja katsoi epäileväisenä isäänsä, jonka kasvot olivat nyt hyvin kalpeat.
"Varmasti. Hän vaikuttaa hyvin sitkeältä." Westwood sanoi työntäessään pyörätuolia eteenpäin.

Lähes puolijuoksua nuo kaksi painelivat pyörätuolia työntäen varastohuoneeseen, jossa muut hermostuneina odottivat.

"Jatketaan eteenpäin. Ei jäädä ihmettelemään." Westwood sanoi ja katsoi kaikkia.

Daniel nyökkäsi ja työnsi tavaroita sivuun, niin että niiden takaa paljastui teräksinen ovi. Hän paineli sen vieressä olevaan paneelin tunnusnumeron, jonka jälkeen ovi avautui hitaasti. Ryhmä työntyi hämärään käytävään, Daniel viimeisenä. Hän veti oven kiinni ja paineli tunnusnumeronsa ja sen jälkeen hajotti koko paneelin, etteivät nuo olennot vain saisi sitä auki.

"Seurataan vain tunnelia. Tosin matka on niin pitkä, että joudumme pysähtymään vähäksi aikaa lepäämään." Daniel kertoi. "Onneksi tästä ei haaraudu muita käytäviä, ennen kuin aivan laboratorion luona. Tunnen reitin ja jos sinne ei ole asennettu mitään uusia turvalaitteita, pääsemme hyvin Devinin laboratoriolle. Täytyy vain toivoa, ettei niitä piruja ole sielläkin." Hän lisäsi kasvot totisina.

Westwood näki, että Daniel alkoi ymmärtää tilanteen vakavuuden ja että vaakalaudalla oli paljon enemmän kuin hän oli ikinä osannut ajatellakaan. Nyt ei puhuttu enää rahasta, sillä se ei auttaisi pelastamaan kenties miljardeja ihmishenkiä siltä pahalta, jonka Richard oli keksinyt ja jonka Devin oli tyhmyyksissään päästänyt irti ja vieläpä paranneltuna.

He saattoivat vain toivoa, että jos Devin oli vielä elossa, tajuaisi tämäkin tilanteen vakavuuden ja sen, että he kävivät nyt sotaa jotain paljon pahempaa, voimakkaampaa ja tuhoisampaa vastaan.

"Isä näyttää todella huonolta." Abby sanoi huolissaan.
"Älä huoli, minä teen parhaani auttaakseni häntä." Lisa sanoi ja toivoi että onnistuisi, sillä heillä ei ollut nyt varaa antaa Richardin mahdollisesti muuttua yhdeksi piruksi tässä käytävässä syvällä maanuumenissa. "Pysähdytään hetkeksi, minun on sidottava hänen haavansa." Hän sanoi ja laski olallaan kantamansa laukun lattialle ja alkoi penkoa sitä. Hän nosteli esille sidetarpeita ja myös vasta-ainetta, jota mittasi ruiskuun sopivan määrän.
"Pitele häntä, niin että saan puhdistettua nuo haavat." Lisa sanoi Westwoodille, joka nyökkäsi. Myös George ja Abby tulivat avuksi.
"Kiitos." Abby sanoi hiljaa Lisalle.

Lisa hymyili pienesti ja jatkoi haavojen puhdistusta, minkä jälkeen hän sitoi ne huolellisesti ja antoi vasta-aine annoksen Richardille.

"Tuon pitäisi auttaa. Toivon niin hänen vuokseen." Lisa sanoi ja keräsi tarvikkeensa ja vasta-aineen takaisin laukkuun.
"Jatketaan matkaa." Westwood sanoi ja syvän hiljaisuuden vallassa tuo pieni ryhmä eteni hiljaisessa hämärästi valaistussa käytävässä eteenpäin.

He olivat kulkeneet eteenpäin tuntikausia, kun...

Miten mahtaakaan jatkua tästä? Mitä tapahtunee seuraavaksi, kun otuksista päästiin hetkeksi, kerrohan sinä se. :)

[Nefertiti]

Lisa hymyili pienesti ja jatkoi haavojen puhdistusta, minkä jälkeen hän sitoi ne huolellisesti ja antoi vasta-aine annoksen Richardille.

"Tuon pitäisi auttaa. Toivon niin hänen vuokseen." Lisa sanoi ja keräsi tarvikkeensa ja vasta-aineen takaisin laukkuun.
"Jatketaan matkaa." Westwood sanoi ja syvän hiljaisuuden vallassa tuo pieni ryhmä eteni hiljaisessa hämärästi valaistussa käytävässä eteenpäin.

He olivat kulkeneet eteenpäin tuntikausia, kun he viimein päättivät levähtää hetkisen, ennen kuin jatkaisivat edemmäs.

"Isä ei näytä hyvältä." Abby sanoi ja katsoi isänsä kalpeita kasvoja.
"Hengitys on kyllä tasainen, mutta pulssi on hieman hidastunut." Lisa huomautti mitattuaan pulssin Richardin ranteesta.
"Mitä se tarkoittaa?" Abby kysyi huolestuneena.
"En ole varma, mutta pidän häntä varmuuden vuoksi silmällä." Lisa sanoi ja tarkisti samalla selän, rinnan ja kaulan haavojen kunnon. "Hyvä, selän haavat eivät enää vuoda ja kaulan, sekä rinnan haavat parantuvat hyvää vauhtia. Itse asiassa nopeammin kuin voisi luulla." Hän mutisi ja kurtisti kulmiaan.
"Onko se hyvä asia?" Abby kysyi ja tunsi pienen toivonpilkahduksen sisällään.
"En oikein tiedä." Lisa vastasi. "Parasta kuitenkin pitää häntä silmällä." Hän lisäsi.

Daniel oli kuunnellut hyvinkin tarkkaan koko keskustelun ja suunnitteli jo jotakin. Haavojen nopea parantuminen oli todellakin mielenkiintoista ja sitä pitäisi tutkia enemmän. Hän tiesi, että muilla olisi paljonkin sitä vastaan, mutta Deviniä asia varmasti kiinnostaisi.

"Sinuna jättäisin moiset ajatukset." George sanoi huomattuaan kiinnostuneen ilmeen Danielin kasvoilla. "Isäni ei ole mikään koe-eläin." Hän sähähti vihaisesti.
"Mitä sinä höpiset?" Daniel kysyi viattomasti.
"Käyttäydy, ettei tarvitse ruveta kovakouraiseksi." Westwood murahti ja mulkaisi Danielia rumasti.

Daniel päätti jättää suunnitelmansa toistaiseksi, mutta päätti kuitenkin yrittää, jos saisi sopivan tilaisuuden.
Seurue istui vielä jonkin aikaa paikallaan ja söi vähäsen siitä, mitä olivat ehtineet napata mukaansa. Oli hiljaista, kunnes Richard liikahti ja mumisi jotakin epämääräistä.

"Richard?" Lisa kysyi ja nousi nopeasti tutkimaan tätä.
"Mmmmph..." Richard mumisi, liikautti hieman päätään ja avasi hitaasti silmänsä.
"Richard, kuuletko minua?" Lisa kysyi.
"Kyllä." Richard sanoi epäselvästi ja katsoi sekavana ympärilleen. "Missä me olemme?" Hän kysyi.
"Menossa turvaan." Lisa kertoi ja kysyi. "Ne pirut hyökkäsivät laboratorioosi, muistatko?"
"Muistan." Richard vastasi pitkän harkinnan jälkeen. Kaikki alkoi palailla hitaasti hänen mieleensä. "Ovatko... kaikki kunnossa? Lapseni?" Hän kysyi kulmiaan rypistäen.
"Kaikki me olemme kunnossa." Lisa vastasi ja näki etteivät Richardin silmät näyttäneet terveiltä.
"Hyvä." Richard sanoi ja yritti hymyillä.
"Luuletko, että pystyisit juomaan?" Lisa kysyi ja kaivoi tavaroiden joukosta yhden vesipullon.
"Kyllä." Richard vastasi, mutta samassa hänen silmänsä rävähtivät täysin avoimiksi ja koko yläruumis jäykistyi. Hän hengitti kiivaasti ja silmät näyttivät kauheilta. "Gaaaaah!!" Hän huudahti epäselvästi.
"Richard? Tohtori Evans? Oletteko kunnossa?" Lisa kysyi, muttei saanut vastausta.
"Tappakaa minut... Ennen kuin muutun vaaralliseksi..." Richard sanoi epätoivoisena ja vääntelehti pyörätuolissaan.
"Mutta isä?" George aloitti.
"Tappakaa." Richard kähähti ja tunsi, miten jokin paha ja pitelemätön pyrki ulos hänestä itsestään. Hän oli muuttumassa yhdeksi tuollaiseksi piruksi.

Koko yläruumis kouristeli ja Richard valitti tuskasta, joka aiheutui muuttumisesta. Hän tunsi, miten kynnet alkoivat kasvaa ja koko ruumis muuttua.

"Minä... pyydän... argh... tappakaa... ennen kuin... liian myöhäistä." Richard sanoi katkonaisesti ja katsoi kaikkiin anovasti.

Westwood valmistautui toteuttamaan Richardin toiveen, kun George työnsi hänet syrjään.

"Minä teen sen." Nuorukainen sanoi kasvot vitivalkoisina.
"Pystytkö siihen varmasti." Westwood kysyi ja katsoi kasvot vakavina Georgea.
"Pystyn." George vastasi ja katsoi totisena takaisin. Hänen kätensä tärisivät, kun hän kääntyi kohti isäänsä, kohotti aseensa ja tähtäsi. "Anna anteeksi isä." Hän sanoi hiljaa ja sormi puristi liipaisinta hitaasti...

No niin tässä pieni jatkopätkä. Miten mahtanee käydä? Ampuuko George isänsä vai ei? Vai tapahtuuko jotain yllättävää? Kerrohan sinä se. :)

[Nefertiti]

Westwood valmistautui toteuttamaan Richardin toiveen, kun George työnsi hänet syrjään.
"Minä teen sen." Nuorukainen sanoi kasvot vitivalkoisina.
"Pystytkö siihen varmasti." Westwood kysyi ja katsoi kasvot vakavina Georgea.
"Pystyn." George vastasi ja katsoi totisena takaisin. Hänen kätensä tärisivät, kun hän kääntyi kohti isäänsä, kohotti aseensa ja tähtäsi. "Anna anteeksi isä." Hän sanoi hiljaa ja sormi puristi liipaisinta hitaasti.

Käsi tärisi yhä pahemmin. Hän nielaisi ja sulki silmänsä. Hän tunsi miten liipaisin painui pohjaan, kuului pamaus, ase liikahti hivenen ylöspäin hänen kädessään ja hän päästi siitä irti. Ase putosi kolahtaen lattialle, Georgen jäädessä paikalleen tärisemään. Hän katsoi nieleskellen isäänsä, joka nyt istui kokoon lyyhistyneenä pyörätuolissa, pieni punainen reikä keskellä otsaa.

"Isä." George inahti ja valahti polvilleen, jotka tuntuivat olevan vetelät kuin keitetty spagetti. "Anteeksi." Hän sanoi ääni vavahdellen, painoi päänsä käsiinsä ja itki katkerasti.

Siinä samassa kun hän oli ampunut, hän toivoi, että voisi perua koko jutun, mutta toisaalta hän tiesi, että isä oli halunnut tätä.

"Voi George." Abby niiskaisi ja laskeutui isoveljensä viereen ja painoi kätensä kevyesti tämän harteille.
"Voitko ikinä antaa minulle anteeksi Abby?" George kysyi ja katsoi sisartaan kyyneleisin silmin. Hän tärisi yhä ja hänestä tuntui, ettei hän saisi ikinä sitä loppumaan.
"George." Abby aloitti ja pyyhki kyyneliä poskiltaan. "Sinulla ei ole anteeksi pyydettävää." Hän sanoi hiljaa. Hän kietoi kätensä veljensä ympärille ja painoi päänsä tämän olkaa vasten.
"Kiitos Abby." George sanoi hiljaa ja häneltä pääsi heikko nyyhkäys.

Lisa seisoi sivumpana ja yritti pidätellä kyyneliään, sillä hänestä tuntui pahalta, kun nuo kaksi nuorta joutuivat nyt olemaan ilman vanhempia. Häneltä pääsi hiljainen nyyhkäisy ja hän painoi päänsä alas, jotteivät muut näkisi.
Westwood seisoi ilmeettömänä paikallaan, hän tiesi mitä poika kävi läpi, periaatteessa, sillä ihmisen ampuminen ei koskaan ollut mitään helppoa, ei ainakaan se ensimmäinen kerta, joka jää mieleen ikuisiksi ajoiksi kummittelemaan.
Sid katsoi sivummalta vakavana, mutta oli selvästi liikuttunut ja Mary itki avoimesti.

Daniel seisoi hiljaisena paikallaan, tietämättä oikeastaan mitä tunsi. Mieli alkoi hiljalleen muuttua, eikä hän enää ollut varma suunnitelmansa toteuttamisesta. Voisiko hän tehdä sitä viattomille lapsille, jotka juuri olivat jääneet orvoiksi? Ei, se olisi liian julmaa, hän ajatteli ja katsoi kulmat kurtussa lattiaa.

Ainoat jotka eivät itkeneet, olivat Adam ja Sarah, joskin heidänkin kasvonsa olivat vakavat. He tiesivät, että jotain ikävää oli tapahtunut. Sarah oli jo sen verran vanha että ymmärsi tilanteen olevan vakava. Hänelle tuli heti mieleen oma perhe ja vanhemmat, jotka olivat muuttuneet joksikin kammottavaksi, jollaiseksi tuo kiltti tohtori oli melkein muuttunut. Hän tavallaan ymmärsi Abbya ja Georgea, sillä kaipasi itsekin omia vanhempiaan kovasti.

"Tuota, pitäisikö meidän jatkaa?" Westwood kysyi hiljaa, eikä hänen äänessään tuntunut olevan pontta sillä hetkellä.
"Westwood... Bill, voisi olla hyvä, jos jäämme tähän hetkeksi." Lisa pyysi ja katsoi Westwoodia vetoavasti. "Luulen, että heidän on saatava olla hetki rauhassa." Hän lisäsi.
"Hyvä on." Westwood vastasi ja katsoi naista lämpimästi.
"Kiitos." Lisa vastasi ja hymyili surumielisesti.

No niin, miten mahtanee jatkua tästä?
E://korjailin typoja. Sen siitä saa kun silmät ristissä kirjottaa. :)

[Nefertiti]

"Tuota, pitäisikö meidän jatkaa?" Westwood kysyi hiljaa, eikä hänen äänessään tuntunut olevan pontta sillä hetkellä.
"Westwood... Bill, voisi olla hyvä, jos jäämme tähän hetkeksi." Lisa pyysi ja katsoi Westwoodia vetoavasti. "Luulen, että heidän on saatava olla hetki rauhassa." Hän lisäsi.
"Hyvä on." Westwood vastasi ja katsoi naista lämpimästi.
"Kiitos." Lisa vastasi ja hymyili surumielisesti.

Pitkän ajan kuluttua George alkoi viimeinkin rauhoittua, vaikka kädet yhä tärisivätkin. Hitaasti hän nosti katseensa lattiasta ja katsoi isäänsä. Hän näki, miten paljon tämä oli ehtinyt muuttua, ennen kuin hän... ennen kuin, mutta George ei voinut viedä ajatusta loppuun, sillä äskeisen teon ajatteleminen teki niin kipeää, eikä sitä saanut tekemättömästi.

Vaikka isä olikin ehtinyt jo muuttua, saattoi yhä nähdä tämän piirteet, ne samat, jotka George oli tältä perinyt. Ainoa, joka ei ollut ehtinyt muuttua lainkaan, oli isän silmät. Ne olivat yhä samaa pähkinänruskeaa sävyä kuin ennenkin, vain entinen kirkkaus ja lämpö olivat niistä kadonneet ja ne tuijottivat lasittuneina tyhjyyteen.

"Toivon niin, ettei tähän olisi koskaan jouduttu." George huokasi raskaasti ja katse karkasi otsassa olevaan punaiseen reikään, josta oli valunut vain hyvin vähän verta. Kyyneleet alkoivat norua jälleen hitaasti ja kuumina pojan poskille. "Tämä on väärin, ei isän olisi pitänyt kuolla!" Hän huusi tukahtuneesti.

Lisa laskeutui polvilleen pojan viereen ja veti tämän lähelleen. Hän tiesi, että poika tarvitsi nyt aikuista lähelleen tueksi, sillä se ainoa, joka koskaan oli ollut tuki ja turva, oli kuollut.

"Shh... Itke jos itkettää. En sano, että suru ja paha olo sillä menisi pois, sillä sitä ei tapahdu, mutta ehkä se on vähän helpompi kestää." Lisa jutteli hiljaa ja silitti kevyesti pojan pörröisiä hiuksia. "Kun olet valmis juttelemaan, tiedät että minä kuuntelen sinua, samoin Westwood." Hän lisäsi ja yritti pidättää omaa itkuaan, sillä nuoren pojan itku oli niin kovin lohdutonta.

Hän nosti katsetta ja näki ettei Abbynkaan silmät olleet kuivat. Tyttö kenties kestäisi tämän hieman paremmin, sillä ei ollut joutunut tekemään sitä minkä hänen veljensä, Lisa ajatteli ja tiesi, ettei tämä ollut pojalle helppoa. Ei tulisi koskaan olemaan.
Vierähti vielä tovi jos toinenkin, ennen kuin Georgen itku viimein laantui.

"Pitäisi varmaan jatkaa matkaa." Westwood totesi ponnettomasti.
"Onko meidän jätettävä isä tähän?" Abby kysyi, sillä tiesi etteivät he siihenkään voineet jäädä. Ei voinut millään tietää saisivatko ne hirviöt ison raskaan oven auki.
Jokainen tiesi, että ruumiin mukana kuljettaminen hidastaisi matkaa ja kuitenkaan he eivät olleet vielä valmiita jättämään sitä siihen, missä he nyt olivat.
"Mitä me teemme?" Abby kysyi ja antoi katseensa kiertää pienen ryhmän.

Vastausta hän ei ehtinyt saada, kun heidän luokseen ilmestyi melkein kuin tyhjästä neljä korstoa. Yksikään neljästä ei sanonut mitään, vaan kävi heti käsiksi pienen ryhmän jäseniin. Westwood ja Sid puolustautuivat heti, mutta pian Sid makasi lattialla ison korston alla, joka sitoi hänen kätensä tiukasti selän taakse.
Toisaalla toinen korsto tyrmäsi Westwoodin, jota ei muulla keinoin saanut taltutettua. Mary huudahti pelästyneesti ja yritti suojella Adamia ja Sarahia, kun Abby, George, Lisa ja Daniel pysyivät paikallaan.

"Nyt näyttää paremmalta." Sanoi kylmä ääni laiskasti venytellen. "Paljon paremmalta." Se lisäsi ja äänen omistaja astui näkyviin.

Mies oli hyvin komea ja sopusuhtainen, juuri sellainen joka olisi saanut baarin kauneimman naisen helposti seuraansa illan päätteeksi, mutta hänen piirteensä pilasi julma hymy ja koko olemuksesta huokuva tunnekylmyys.
Mies katseli pientä ryhmää tutkivasti, tyytyväinen hymy huulillaan, kunnes katse osui Richardiin ja hymy laimeni hieman.

"Sääli, olisin halunnut vaihtaa muutaman sanan hänen kanssaan." Mies sanoi, mutta sääliä tai myötätuntoa ei hänen äänestään ollut. Vain hivenen ylimielinen ja kylmä sävy. "Mutta emmeköhän saa jotakin irti hänestä." Hän lisäsi vinosti hymyillen.
"En anna sinun koskea isääni." George karjaisi raivoissaan ja nousi uhmakkaan näköisenä seisomaan ja astahti edemmäksi kohti miestä.
"Uhoa, mitä uhoa. Et voi estää minua." Mies totesi tylysti.
"Vannon, että saat katua, jos häpäiset isäni ruumiin. Hän ei ole mikään koekaniini." George rähjäsi ja sormet puristuivat nyrkkiin.
"Vaan kun sinun mielipidettäsi ei kysytä." Mies sanoi äänellä, johon oli tullut vaarallinen sävy.
"Olet juuri sellainen paskiainen kuin isä kertoi sinun olevan. Devin!" George huusi ja katsoi miestä halveksuen.
"Sinuna pitäisin suuni kiinni. Eikö isäsi ole opettanut sinua kunnioittamaan vanhempia ihmisiä?" Devin kysyi hienoista raivoa äänessään ja samassa hänen kätensä heilahti nopeasti. Kuului kova läiskähdys ja Georgen pää heilahti rajusti sivulle, minkä jälkeen toinen poski punoitti ja nenästä valui verta.

"George, oletko kunnossa?" Abby kysyi huolestuneena ja laski siron kätensä kevyesti veljensä käsivarrelle.
George nyökkäsi ja pyyhkäisi nenäänsä, mulkoillen samalla Deviniä rumasti.
"Tyttöystäväkö?" Devin kysyi nyt hienoista huvittuneisuutta äänessään.
"Pikkusisko." George sähähti ja katsoi häijysti Deviniä. Hän päätti, ettei antaisi miehen satuttaa Abbya, joka oli nyt ainoa mitä perheestä oli hänen itsensä lisäksi jäljellä.
"Niin, niin." Devin naurahti kylmästi nähdessään, kuinka George veti Abbyn taakseen. "Peaks ota pyörätuoli hoitaaksesi. Brown, Lewis ja Jones, ottakaa te herra Westwood ja neiti Riley hoitaaksenne. Muut tulevat kiltisti mukaan, niin ei tarvitse käyttää kovia otteita."

Daniel seisoi hiljaa muiden seurassa. Hän oli nyt nähnyt millainen julma paholainen Devin oli ja se vahvisti hänen päätöstään olla auttamatta Deviniä enää milloinkaan.

Lewis joutui herättelemään Westwoodin, joka yhä näki tähtiä tultuaan tyrmätyksi. Mies nousi vaivalloisesti ylös ja kävely oli melkoista hoipertelua.
Hiljainen joukko seurasi Deviniä, joka eteni käytävässä itsevarmana. Käytävää tuntui jatkuvan loputtomiin, kunnes se haarautui useampaan suuntaan.

Devin asteli hyvin varmanoloisena vasemmanpuoleiseen käytävään, muun joukon seuratessa vastahakoisesti. Matka jatkui vielä jonkin aikaa, kunnes ryhmä saapui paksulle teräsovelle, joka oli kutakuinkin samanlainen kuin Richardin laboratorioon vievä ovi. Devin paineli paneeliin pitkän numerosarjan, jonka jälkeen ovi aukeni ja ryhmä ohjattiin laboratorioon, joka oli paljon isompi kuin mitä Richardin vaatimattomat tilat olivat olleet.

Laboratoriossa oli muutamia valkotakkisia työntekijöitä, jotka joko istuivat työpöytiensä ääressä tai tekivät kokeita.
Ryhmä tyrkättiin tylysti liikkeelle ja ohjattiin erääseen huoneeseen, Peaksin kadotessa viemään Richard ruumishuoneelle.

Huone oli vaatimattomasti sisustettu, eikä siellä oikeastaan ollut muuta kuin työpöytä, tuoli ja tietokone, sekä seinällä merta esittävä valokuva ja muutama ylimääräinen tuoli sekä väritön mitään sanomaton sohva seinustalla.

"No niin ja nyt me pääsemmekin asiaan." Devin sanoi nojaten rennosti pöytää vasten ja katseli pientä ryhmää tyytyväisyyttä uhkuen. "Teillä lienee tärkeitä tietoja mukananne, sillä tuskin olette halunneet niiden tuhoutuvan." Hän jatkoi hitaasti.

Kukaan ei pukahtanutkaan, vaikka Devin olikin oikeassa. Yksikään ei halunnut olla yhteistyössä Devinin kanssa.

"Tohtori Brever toivoisin, että olisitte yhteistyökykyinen, jottei minun tarvitsisi ryhtyä tiettyihin toimenpiteisiin." Devin sanoi hitaasti ja harkitusti.
"Miksi auttaisin sinua?" Lisa kysyi jäisesti. "En tiedä tästä paljoakaan ja sen vähän, mitä autoin Richardia, ei auta teitä yhtään eteenpäin." Hän lisäsi.
"Richard tietäisi enemmän, mutta valitettavasti hän ei ole enää keskuudessamme." Devin sanoi tylysti.

George nousi seisomaan ja katsoi Deviniä halveksien. Hän vihasi tuota miestä, joka halusi vain valtaa ja rahaa. Miestä jonka vuoksi maailma oli lyhyessä ajassa muuttunut helvetiksi.

"Toivoisin, että puhuisit kunnioittavammin isästäni." George sanoi viileästi. "Sinä et ole tehnyt koskaan mitään itse, vaan olet aina vienyt kunnian toisten töistä. Halpamainen itsekeskeinen paskiainen sinä olet, et mitään muuta."

Devinin kasvot vääristyivät raivosta ja hän tähtäsi kädessään olevalla automaattipistoolillaan Georgea.
Daniel teki päätöksensä ja liikkui niin nopeasti kuin vioittuneella jalallaan pystyi. Hän taklasi Georgen juuri samalla hetkellä, kun laukaus kajahti huoneessa ja ähkäisi kivusta. Hän jäi kyljelleen lattialle makaamaan, punaisen läntin levitessä kylkeen.

Lisa ei epäröinyt, vaan syöksyi heti auttamaan, Georgen seuratessa. Hän painoi päältään riisumansa takin Danielin kylkeä vasten.

"Nyt kai ollaan tasoissa." Daniel sanoi hiljaa ja katsoi luomiensa raosta Georgea.
"Niin kai." George vastasi hiljaisena ja mulkoili Deviniä rumasti.
"Lopettakaa jo löpinä. Tohtori Brever, koneelle nyt tai ammun seuraavan." Devin ärähti.
"Hyvä on." Lisa sanoi ja kääntyi sitten Georgen puoleen. "Paina tästä voimakkaasti ja yritä pitää hänet tajuissaan. Jos vain pystyn tekemään hommat tietokoneella nopeasti, niin ehkä saattaisin ehtiä auttamaan häntäkin."
"Hyvä on." George sanoi ja painoi siitä kohdasta, johon Lisa oli takkinsa laittanut. Daniel värähti ja valitti hiljaa kivusta, Georgen painaessa haavaa.

Lisa nousi ylös, asteli työpöydän luo ja istuutui. Hän kaivoi taskusta muistitikun ja alkoi tutkailla sen sisältöä. Ikäväkseen hän huomasi, että jotkin tiedostot eivät olleet tulleet kokonaan. Oli vain tiedon murusia siellä täällä, muttei kaikkea.

Hän yritti tehdä parhaansa, mutta tehtävä tuntui silti mahdottomalta. Se kaikki oli näyttänyt niin helpolta ja yksinkertaiselta Richardin laboratoriossa, jonne ei enää ollut menemistä.

George oli yhä polvillaan Danielin vieressä ja painoi vereen sotkeentuneella takilla haavaa, josta verenvuoto oli hidastunut, muttei vielä täysin tyrehtynyt. Daniel oli puolitajuton ja kasvoiltaan pelottavan kalpea. Hän vastasi kyllä, kun George jutteli hänelle ja herätteli häntä, mutta se alkoi olla kerta kerralta vaikeampaa.

Brown ja Lewis pitelivät Sidiä ja Westwoodia aloillaan, kun taas Jones ja huoneeseen myöhemmin saapunut Peaks pitivät silmällä loppuja.

Mary rauhoitteli Adamia ja Sarahia ja yritti saada heidän ajatuksensa toisaalle, vaikka tiesikin että lapset pelkäsivät ja ainakin Sarah ymmärsi mitä oli tapahtunut.

Abby laskeutui polvilleen veljensä viereen ja yritti auttaa tätä, vaikka tilanne alkoi näyttää toivottomalta.

"Tämä taitaa olla mahdotonta. Osa tiedostoista ei ole joko tullut tai on täysin vioittuneita." Lisa sanoi ja katsoi Deviniä. "En pysty tekemään mitään, jollei minulla ole kaikkia tietoja. Jos Richard olisi elossa, hän tietäisi mitä tehdä." Hän lisäsi ja huokaisi syvään.
"Täytyyhän sen onnistua." Devin huudahti hermostuneena.
"Olen pahoillani, mutta minun taitoni eivät riitä tähän." Lisa sanoi ja katsoi onnettomana Deviniä. "Tarvitsisin enemmän tietoja ja koska minulla ei niitä ole, en saa tätä tehtyä." Hän jatkoi ja tunsi pakokauhun nostavan päätään sisuksissaan.
"Minä voisin yrittää, vaikken teekään sitä sinun vuoksesi." George sanoi ja katsoi Deviniä kylmästi.
"Mitä sinä muka tästä tiedät?" Devin kysyi epäuskoisena.
"Itse asiassa aika paljonkin." George sanoi ja huokasi. "Isä ei tiennyt, että tein koulutehtävää hänen työstään ja niinpä minulla on joitain tietoja itselläni. Voisin katsoa saisinko niitä ja isän omia tietoja jotenkin yhdistettyä." Hän jatkoi.
"Valehtelet." Devin äyskähti.
"En valehtele, ei ole mitään syytä." George sanoi tyynesti ja katsoi Deviniä totisena.
"Siinä tapauksessa saat pistää töpinäksi tai Peaks saa ampua siskosi seulaksi." Devin sanoi.
"Hyvä on." George sanoi ja katsoi surullisena sisartaan, sitä ainoaa perheenjäsentä, joka oli jäljellä.
"George, ei." Abby huudahti epätoivoisena.
"Vaiti." Peaks äyskähti ja riuhtaisi Abbya niin rajusti, että tämä lensi melkoisella voimalla tyhjälle istuimelle.
"Tee tuo vielä kerran ja herra Devin saa sanoa hyvästit tärkeille tiedoilleen." George ärähti ja puristi muistitikkua kädessään. Hän oli valmis paiskaamaan koko kapineen lattialle ja tallomaan sen kappaleiksi.
"Ei, älä." Devin älähti ja kalpeni. Hetken ajan hänen kasvoistaan kuvastui kauhu, kun hän pelkäsi menettävänsä tärkeät tiedot. "Peaks, rauhoitu." Hän sanoi katsoen korstoon.
"Hyvä. Tehdäänpä tämä nyt niin kuin isä olisi toivonut sen tehtäväksi." George sanoi ja tunsi, että oli nyt niskan päällä.

Hän katsoi Deviniä tiukasti ja näki, että tämä nielaisi. Oli kuin Devin olisi nähnyt edessään Richardin, vaikka kyseessä olikin vain hänen seitsemäntoistavuotias poikansa.

"Aivan, kunhan et tuhoa arvokkaita tietoja." Devin sanoi ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan.
"Hyvä. Nyt voisit päästää Sidin ja herra Westwoodin vapaiksi ja sen jälkeen antaa minulle työrauhan. Kiitos." George sanoi ja kääntyi sitten Lisan puoleen. "Toivoisin, että avustaisitte minua, kunhan saatte ensin Danielin hoidettua." Hän pyysi.
"Toki." Lisa vastasi ja katsoi poikaa, joka oli kasvanut ikäänsä vanhemmaksi. George tosiaan oli isänsä poika.
"Lewis, Brown päästäkää vangit vapaiksi." Devin käski.

Korstot tekivät kuin oli käsketty ja avasivat Sidin ja Westwoodin käsiä kiertävät narut auki ja antoivat heidän mennä vapaasti. Sid alkoi astella Marya kohti ja mulkaisi ohi mennessään Brownia rumasti.

"Taitaa likka pitää kovista otteista." Brown naureskeli irstaasti.
Sid kääntyi ja asteli takaisin Brownin luokse. Hän jäi seisomaan miehen eteen kädet lanteilla ja katsoi tätä inhoten.
"Sinussa ei kyllä ole mitään kovaa." Hän sanoi tyynesti ja katsoi miestä halveksuen päästä varpaisiin, toinen kulma hivenen koholla.

Brownin ilme synkkeni, sillä tämä oli ymmärtänyt täysin, mitä nainen oli vihjannut ja se loukkasi hänen miehistä ylpeyttään. Lewis yritti olla nauramatta, muttei ehtinyt peittää hymyään, jolloin Brown mulkaisi tätä hyvin rumasti.
Miehen posket punehtuivat raivosta ja sormet nytkähtelivät siihen malliin, kuin hän olisi halunnut ottaa naista rinnuksista kiinni ja paiskata seinälle.

"Senkin narttu." Mies ärähti, kun ei muuta keksinyt.
"Et taida pystyä tuon parempaan." Sid totesi tyynesti ja kääntyi mennäkseen Maryn luo, kun Brown syöksähti eteenpäin kuin raivo härkä ja tarrasi Sidiä hartiasta.

Sid reagoi niin nopeasti, ettei kukaan edes ehtinyt tajuta mitä tapahtui, kun Brown jo makasi lattialla polvet koukussa, tuskasta ulvoen ja haaruksistaan kiinni pidellen.

"Minä kostan tämän vielä sinulle, senkin narttu." Brown kähisi ja pyyhki tuskan nostattamia kyyneliä kasvoiltaan.
"Sopii yrittää." Sid sanoi rauhallisesti ja asteli Maryn luo.
Hän oli silti varuillaan sillä aisti, että tuo mies oli arvaamaton ja varmasti kostaisi, jos vain saisi tilaisuuden.

Kun huoneeseen oli viimein laskeutunut rauha, George latasi ensin Lisan muistitikun tiedot koneelle ja sitten oman muistitikkunsa tiedot. Hän tutki molempien tiedostoja, yhdisteli tietoja, mutta huomasi, että jotakin puuttui vielä.
Hän kävi läpi tiedostoja ja löysi eräästä kansiosta, jossa oli muita ei niin tärkeitä tietoja, kansion, jonka nimi poikkesi muista. Hän avasi sen ja huomasi siellä kaksi kuvaa. Molemmat olivat kuvia hänen perheestään. Toisessa oli vain äiti, Abby ja hän itse, toisessa taas koko perhe. Isä ja äiti, jotka näyttivät niin onnellisilta ja hän itse, sekä Abby, joka hullutteli kuvassa.

George katseli perhekuvaa ja tunsi palan nousevan kurkkuun. Hän muisti hyvin päivän, jolloin kuva oli otettu. Se oli tapahtunut vuosi sitten ja äiti oli ollut jo silloin sairas, vaikkei ollutkaan kertonut sitä muulle perheelle. Oli ollut kesäinen päivä ja koko perhe oli lähtenyt yhteiselle retkelle.

George laittoi kuvan hetkeksi syrjään ja jatkoi muiden tiedostojen penkomista, muttei enää löytänyt mitään erityistä.

Hän avasi kuvan uudelleen, sillä jonkin oli koko ajan häirinnyt häntä. Jokin kuvassa, mutta hän ei tiennyt mikä. Mitään kovin suurta se ei voinut olla, mutta kuitenkin sellaista, minkä hän huomasi. Oliko kuvassa jotakin ylimääräistä tai jotakin poistettu? Hän mietti ja katsoi kuvaa tarkkaan. Vaikka hän kuinka yritti katsoa mikä se voisi olla, hän ei sitä keksinyt.

Viimein hän vei hiiren osoittimen kuvan päälle ja näki osoittimen muuttuvan yhdessä kohdassa kuvaa toisenlaiseksi. Hän siirsi osoittimen siihen kohtaan uudelleen ja klikkasi. Kuva muuttui heti ja sen alta paljastui...

No niin, miten mahtanee jatkua ja mitä kuvasta löytyy ja selviääkö Daniel? Kerro sinä se. :)
E:// Pientä hienosäätöä ja kirjotusvirheiden korjailua. :)

[Nefertiti]

Hän avasi kuvan uudelleen, sillä jonkin oli koko ajan häirinnyt häntä. Jokin kuvassa, mutta hän ei tiennyt mikä. Mitään kovin suurta se ei voinut olla, mutta sellaista minkä hän huomasi. Oliko kuvassa jotakin ylimääräistä tai jotakin poistettu. Vaikka hän kuinka yritti katsoa mikä se voisi olla, hän ei sitä keksinyt.

Viimein hän vei hiiren osoittimen kuvan päälle ja näki osoittimen muuttuvan yhdessä kohdassa kuvaa. Hän siirsi osoittimen siihen kohtaan ja klikkasi. Kuva muuttui heti ja sen alta paljastui tiedosto.

George klikkasi tiedostoa ja joutui toteamaan, ettei se niin helposti aukeaisikaan. Isä oli varmistanut että tietojen saaminen olisi mahdollisimman hankalaa. Tämä tarvitsi salasanan, todennäköisesti erittäin mutkikkaan salasanan, George päätteli, sillä joskus he olivat leikkineet aarteenmetsästystä, jonka isä oli keksinyt. Isä oli antanut vihjeitä, jotka piti ratkoa, jotta löytäisi seuraavan vihjeen ja lopulta aarteen, joka yleensä oli kirja, lelu tai jotain muuta kivaa. Sitä tämä oli, hän ajatteli.

'Isän oli täytynyt arvata, että jompikumpi heistä joutuisi kaivamaan tiedot esille, joskaan hän tuskin halusi niitä luovuttaa tuolle tunteettomalle kelmille.' George mietti ja kävi mielessään läpi useita vaihtoehtoja, joita myös kokeili.

Seitsemän sanan jälkeen ruutuun tuli ilmoitus: Kolme yritystä jäljellä, sen jälkeen tiedosto tuhoutuu automaattisesti.

Hän rassasi aivojaan oikein urakalla ja mietti, mitä isä voisi käyttää salasanana. Sen täytyi olla jotakin sellaista, minkä hän muisti helposti, mutta jota kukaan ulkopuolinen ei voinut arvata. Mutta toisaalta se saattoi olla jotakin, jolla oli merkitystä hänelle. Voisiko kyseessä olla äidin nimi? George mietti ja kokeili sitä.

Hyvä yritys, mutta ei tarpeeksi, vielä kaksi yritystä.

"Juuri niin isän tapaista." George murahti puoliääneen.

Sitten sen täytyy olla joko minun tai sisareni nimi, hän päätteli, mutta ajatteli sitten, ettei voisi kumpaakaan kokeilla, sillä jos molemmat olisivat väärin, katoaisi tiedosto ja tuo konna tappaisi Abbyn. Sanan täytyi silti olla jotain perheeseen liittyvää, sillä isälle perhe oli ollut aina tärkeä, vaikkei tämä paljoa ollutkaan ehtinyt olla perheen parissa, vaan oli viettänyt enemmän aikaa laboratoriossaan.

"Perhe." George mutisi ja hymyili. Siinähän se, koko asia kaikkien nähtävillä ja kuitenkaan sitä ei kovinkaan moni loppujen lopuksi ajatellut.

Hän naputteli nopeasti sanan kenttään, joka vilkkui valkoisena ja klikkasi sen perässä olevaa ok nappulaa ja odotti. Kone raksutti tuskastuttavan hitaasti, sitten näyttöön ilmestyi viesti.

Hyvin tehty.
Pyytäisin kuitenkin, että mieluummin tuhoaisit, kuin käyttäisit tiedostossa olevia tietoja. Ne ovat jo nyt aiheuttaneet enemmän tuhoa, kuin mitään hyvää.

Tämän jälkeen viesti katosi ja George pääsi tarkastelemaan tiedoston sisältöä. Siellä oli kaavakuvia, raportteja ja täydellinen kaava tuohon tuhoa aiheuttaneeseen aineeseen. Georgen täytyi tehdä töitä, ettei hän vain olisi vain deletoinut koko tiedostoa, sillä Devinille hän ei sitä halunnut antaa, mutta piti ajatella siskoa. Ei hän voinut sentään Abbya tapattaa, sillä he kaksi olivat yhä perhe.

Hän katseli vielä toista kuvaa ja huomasi sitten että siinäkin oli jokin eritavalla kuin piti.
Nyt hän osasi etsiä ja löysi kohdan, missä hiiren osoitin muuttui ja klikkasi sitä. Kuva katosi ja hän huomasi katsovansa videokuvaa. Siihen ei tarvittu edes salasanaa, tämän isä halusi näyttääkin.

"Abby, tule katsomaan." George sanoi hiljaa ja yritti nielaista kurkkuunsa nousseen palan.
"Löysitkö jo sen, mitä tuo ääliö halusi?" Abby kysyi ja asteli veljensä viereen.
"En pelkästään sitä." George sanoi ja katsoi sisartaan, eikä voinut peittää tältä mielenliikutustaan. "Katso." Hän sanoi ja klikkasi playta ja hetkeksi pysäytetty video alkoi jälleen pyöriä.
"Isä." Abby henkäisi, kun näki isänsä ilmaantuvan kuvaan. Kyynel vierähti tytön poskelle ja sai seuraa uusista kyynelistä.

George puri hampaansa yhteen ja tuijotti kuvaa totisena.

"Löysit sitten tämän videon ja tiedostot, joissa ovat kaikki tiedot tutkimuksestani." kuului Richardin väsynyt ja lämmin ääni.
"Tuhoa tiedostot. Ne eivät saa joutua vääriin käsiin."

Hetkeksi tuli hiljaista, kunnes Richard jälleen jatkoi.

"Devin, tiedän että haluat tätä enemmän kuin muuta, mutta en voi sallia sinun saavan tätä. Sinä et ahneudeltasi kuitenkaan ymmärrä, miten laajaa tuhoa tämä auttaa ja ettei sitä voi enää perua."

Jälleen tuli tauko.

"Kokeilin keksimääni ainetta kahteen rottaan ja se epäonnistui täysin, jouduimme lopettamaan eläimet, sillä ne muuttuivat joksikin hirvittäväksi ja lisäksi tauti, kyllä kutsun sitä nyt taudiksi, levisi nopeasti muihin laboratorion rottiin ja lopulta muihinkin koe-eläimiin pelottavan nopeasti." Richard kertoi ja huokasi syvään, sulkien samalla silmänsä. "Arvelin, että jos aine tai oikeammin virus pääsisi leviämään ihmisiin, siitä seuraisi katastrofi. Ei vain paikallinen, vaan koko maailmanlaajuinen. Halusin kehittää jotain hyvää ja jouduin toteamaan, että oli kehittänyt jotakin, joka vetäisi vertoja raamatun vitsauksillekin. Jopa mustalle surmalle, joka riehui keskiajalla ja tuhosi yli puolet sen aikaisesta väestöstä."  Richard painoi päänsä käsiinsä. "Tämän rinnalla musta surma oli vain lasten leikkiä. Joten jos sait tämän jotenkin käsiisi Devin, tuhoa tämä, älä tee tästä asetta, koska sinulla ei ole ketään enää tapettavana. Ei ketään, jolta pyytää maksua. Yritä mieluummin löytää parannus tälle taudille, niin että ihmiset saisivat elämänsä takaisin.
Minä kun en ilmeisesti selvinnyt."

Tuli jälleen hiljaista, video pyöri vielä hetken, kunnes loppui.

"Isä." Abby sanoi ääni värähdellen ja pyyhkäisi kyyneliä kasvoiltaan.

Myös George räpytteli silmiään ja tunteet pyrkivät jälleen pintaan. Hän nousi seisomaan ja veti sisarensa käsivarsiensa suojiin ja silitti kevyesti tämän hiuksia.

Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus, kukaan ei pukahtanutkaan. Jopa Devinin alaiset olivat vaiti.
George katsoi Deviniä syyttävänä, muttei nähnyt minkäänlaisia tunteita miehen kasvoilla. Tämä seisoi omalla paikallaan ja katsoi takaisin.

"Löysitkö sen minkä tarvitsin?" Devin kysyi kylmästi ja näytti siltä kuin video ei olisi vaikuttanut mitenkään.
"Löysin." George vastasi ja katsoi miestä halveksien. "En ymmärrä, mihin tarvitset kaavaa, sillä tuolla ulkona ei ole enää ketään, jolle sitä myydä. Ei ketään joka maksaisi sinulle parannuksesta. He eivät enää ole ihmisiä ja osa on jo parannuksen ulottumattomissa." Hän sanoi ja toivoi, että mies tuntisi tuon kylmän kuorensa alla edes jotakin.

No niin, miten mahtanee jatkua tästä?

[Nefertiti]

"Löysin." George vastasi ja katsoi miestä halveksien. "En ymmärrä, mihin tarvitset kaavaa, sillä tuolla ulkona ei ole enää ketään, jolle sitä myydä. Ei ketään joka maksaisi sinulle parannuksesta. He eivät enää ole ihmisiä ja osa on jo parannuksen ulottumattomissa." Hän sanoi ja toivoi, että mies tuntisi tuon kylmän kuorensa alla edes jotakin.

Devin vilkaisi poikaa kylmästi istuutuessaan koneen ääreen ja alkaessaan tutkia juuri löytyneitä tietoja.
Huoneessa oli hiljaista, vain silloin tällöin kuului hiljainen niiskaisu tai näppäimistön rapinaa.

"Hän ei taida välittää." Abby sanoi hiljaa ja katsoi veljeään onnettomana.
"Olet oikeassa." George huokaisi ja painoi katseensa lattiaan.
"Anteeksi." Lisa sanoi kovalla äänellä. "Hei! Onko yhtään paikkaa, missä voisin hoitaa herra Ellisonia?!" Hän kysyi.
"Peaks, ohjaa heidät leikkaussaliin." Devin äsähti yrmeästi ja keskittyi uudelleen tietojen tutkimiseen.
"Kiitos." Lisa sanoi napakasti ja pyysi Peaksia, sekä toista korstoa, Lewisiä hakemaan sairaalavuoteen, jolla kuljettaa Daniel leikkaussaliin, sillä kävelijäksi tästä ei ollut.

Peaks ja Lewis tekivät työtä käskettynä ja auttoivat Lisaa nostamaan Danielin vuoteelle, minkä jälkeen he katosivat nopeasti kohti leikkaussalia.
Devin ei edes huomannut mitään tapahtuneen, vaan luki innoissaan erästä artikkelia.

"Anteeksi, mutta oletteko edes nähneet miltä tuolla ulkona näyttää?" George kysyi ja muisti ne lukuisat valvonta- ja liikenne kameroiden kuvat, joita hän oli ulkomaailmasta nähnyt. Kuolleita oli ollut kaikkialla, liikenne oli seisahtunut ja siellä täällä lojui savuavia autonraatoja. Olipa hän nähnyt junankin suistuneen raiteiltaan, kun kontrolli niin kuskiin kuin keskuksiin oli kadonnut.

Ainoat elävät, jos niitä hahmoja eläviksi saattoi edes kutsua, olivat olleet nuo olennot, jotka joskus olivat olleet ihmisiä. "Minä olen nähnyt." Hän lisäsi hiljaa ja mietti, oliko tuolla ulkona kaupungissa tai koko maailmassa ainoatakaan ihmistä, joka ei olisi muuttunut tuollaiseksi olioksi.

"Miten se tähän liittyy?" Devin kysyi ja nosti viimein katseensa himoitsemistaan tiedoista.
"Tämä tauti on levinnyt jo laajalle, mahdollisesti koko maailmaan." George sanoi hiljaa.
"Olen käynyt ulkona ja tiedän miltä siellä näyttää." Sid puuttui puheeseen, sillä tajusi, että tuo mies oli saatava järkiinsä. "Monet meistä ovat nähneet hyvin läheltä, mitä tuo aine saa aikaan. Monet ovat menettäneet perheensä, kuten..." Hän jatkoi ja keskeytti, kun jostain kuului kumea jysähdys.
"Mikä tuo oli?" Westwood kysyi ja alkoi aavistella pahaa.
"Ei aavistustakaan." Sid sanoi ja kuunteli. Jysähdyksiä alkoi kuulua lisää ja jostain läheltä alkoi kuulua pelokasta puhetta.
"Mitä hittoa on tekeillä?" Devin kysyi ja nousi hermostuneena seisomaan.
"Jos en väärin arvaa, niin ne pirut ovat löytäneet laboratoriosi." Westwood sanoi ja kuunteli jyskettä jokainen lihas jännittyneenä.
"Ne?" Mitkä ne?" Brown kysyi ja katsoi hermostuneena ympärilleen.
"Ne pirut." Westwood toisti hiljaa. "Jos teissä on rahtuakaan inhimillisyyttä jäljellä, niin toivoisin, että antaisitte meille aseet. Meidän on voitava puolustautua, jos ne pääsevät tänne." Hän lisäsi.
"Ne ovat toiseen laboratorioon johtavan paksun oven toisella puolella!" Huudahti ovelle tullut nainen hengästyneenä. "Toivomme, toki että ovi pitää, mutta jos nuo on niin älykkäitä, kuin uskomme, niin ne kyllä keksivät avausmekanismin." Hän lisäsi.
"Hemmetti." Devin manasi ja hienoinen paniikki alkoi heräillä miehen sisällä.
"Jos ne pääsevät sisälle, meidän on päästävä ulos." Westwood sanoi käytännöllisesti, sillä tiesi, että muutoin he olisivat ansassa. "Ai niin, ampukaa niitä päähän tai katkaiskaa niiltä niska. Se tappaa ne." Hän lisäsi.
"Mutta..." Brown aloitti ja vaikeni äkisti kun kuului hemmetinmoinen rysähdys.
"Eivät kai ne saaneet ovea auki?" Abby henkäisi.
"E..eivät kai." Brown inahti hiljaa ja tuijotti kohti vankan näköistä teräsovea. "Auttaisikohan, jos sitä vahvistaisi jotenkin?" Hän kysyi sitten, irrottamatta katsettaan ovesta.
"Ehkä hetkeksi." Westwood murahti ja tuijotti hänkin ovea. Hän toivoi, etteivät nuo olennot pääsisi sisälle.
"Mistä ne muuten tulivat Richardin laboratorioon?" Devin kysyi, sillä arveli, ettei noita piruja suinkaan oltu päästetty sisälle.



No niin, mitenkähän mahtanee jatkua tästä? Pääsevätkö epäkuolleet laboratorioon vai eivät? Vai mitä muuta tuo pahaenteinen äkillinen hiljaisuus mahtanee tarkoittaa? Kerrohan sinä se...

[Nefertiti]

"Mutta..." Brown aloitti ja vaikeni äkisti kun kuului hemmetinmoinen rysähdys.
"Eivät kai ne saaneet ovea auki?" Abby henkäisi.
"E..eivät kai." Brown inahti hiljaa ja tuijotti kohti vankan näköistä teräsovea. "Auttaisikohan, jos sitä vahvistaisi jotenkin?" Hän kysyi sitten, irrottamatta katsettaan ovesta.
"Ehkä hetkeksi." Westwood murahti ja tuijotti hänkin ovea. Hän toivoi, etteivät nuo olennot pääsisi sisälle.
"Mistä ne muuten tulivat Richardin laboratorioon?" Devin kysyi, sillä arveli, ettei noita piruja suinkaan oltu päästetty sisälle.
"Ilmastoinnin kautta." Westwood vastasi. "Miten niin? Ei kai sinun laboratoriosi ilmastointi ole yhteydessä Richardin laboratorioon?" Hän kysyi sitten ja kääntyi katsomaan Deviniä.

Devin ei sanonut mitään, tuijotti vain silmät suurina eteensä, kunnes nielaisi ja nyökkäsi tuskin huomattavasti.

"Hienoa." Westwood murahti. "Kiitos sinun älynväläyksiesi, meillä on nyt ongelma ja lisäksi useita ihmishenkiä vaarassa, mukaan lukien neljä lasta." Hän ärähti ja mulkoili Devinä rumasti.
"Niin, mutta..." Devin änkytti.
"Jos nuo oliot älyävät, että tännekin pääsee ilmastointia pitkin, me kaikki olemme pahassa liemessä." Westwood raivosi Devinille, eikä antanut tämän jatkaa. "Ja jos yhdellekään meistä, sattuu jotakin, minä omakätisesti syötän sinut noille olioille, pala palalta. Tuliko selväksi!?" Hän jatkoi.
"Selväksi tuli." Devin sanoi tuijottaen Westwoodia ja näki, että tämä oli tosissaan.
"Nyt teet niin, että kutsut kaikki alaisesi yhteen ja varmistat, että jokainen on aseistettu. Heidän on voitava puolustautua." Westwood käski ja tunsi olevansa jälleen elementissään. "Meidän on saatava varoitettua kaikkia ja pois heidät tuolta oven läheisyydestä, tai tästä tulee verilöyly."
"T..tietenkin." Devin änkytti ja alkoi tajuta tilanteen vakavuuden.
"Pomo?" Brown kysyi.
"Brown, ota Jones mukaasi ja alkakaa evakuoida laboratoriota ja antakaa ihmisille aseet, jotta he voivat tarvittaessa puolustautua." Devin sanoi ja alkoi hiljalleen päästä hermojensa herraksi.
"Mutta mihin me menemme? Täältä pääsee vain ulos ja mikäli poikaa on uskomista, ei ulkona ole yhtään sen turvallisempaa." Brown sanoi.
"Hemmetti." Devin murahti ja alkoi nyt miettiä, sillä myös hänen oma nahkansa oli vaarassa. "Viekää heidät kokoustilaan kerrosta ylemmäksi. Sillä kerroksella on eri ilmastointi systeemi." Hän sanoi sitten.
"Vain tämä kerros on yhteydessä Richardin laboratorioon ja ilmastointiin?" Westwood kysyi.
"Kyllä." Devin vastasi.
"Hyvä on." Brown sanoi ja hän, sekä Jones häipyivät paikalta puolijuoksua.
"Vaihteeksi hyviä uutisia." Westwood murahti. "Sid, käy varoittamassa Lisaa ja käske niitä kahta korstoa auttamaan hänet ja Daniel ylempään kerrokseen." Hän sanoi sitten muistaessaan, että nämä olivat leikkaussalissa.
"Menossa jo." Sid sanoi ja juoksi Brownin ja Jonesin perään.
"Abby, mene sinä Maryn avuksi." George sanoi ja asteli koneelle. Hän päätti ottaa kaikki tiedot talteen, sillä toivoi, että niistä vielä olisi hyötyä, vaikka yhä hänen teki mielensä tuhota ne kaikki.

Hän siirsi kaiken muistitikuille, joilla tiedot oli alun perin tuotukin. Kesti tovin, jos toisenkin kun kone raksutti, kunnes viimein tiedot olivat tallella ja George saattoi ottaa tikut irti ja tunkea taskuunsa.

Tämän jälkeen koko porukka poistui huoneesta ja suuntasi kohti hissiaulaa, josta he pääsisivät hissillä kerrosta ylemmäksi. Aulassa oli kaksi isoa hissiä, joihin mahtui niin paljon ihmisiä, ettei kenenkään tarvitsisi jäädä odottamaan aulaan.
Paikalla olivat Brown ja Jones, sekä kymmenkunta laboratorion työntekijää. Sidiä, Peaksia, Lewisiä, Lisaa ja Danielia ei vielä näkynyt.

"Menkää te vain edeltä, minä jään odottamaan heitä." Westwood sanoi, kun George loi häneen kysyvän katseen.

Hänen ei tarvinnut odottaa lainkaan kun Peaks juoksi hengästyneenä paikalle, perässä tulivat Lewis, työntäen paikkailtua Danielia pyörätuolissa, vierellään Lisa ja viimeisenä Sid.

"Ehdittekin sopivasti." Westwood sanoi, näyttämättä kuitenkaan miten huolissaan oli ollut. "No niin ja nyt kyytiin." Hän lisäsi ja hoputti porukan hissiin.

Juuri kun ovet olivat sulkeutumassa, kuului tömähdys ja hissien ovien väliin ilmestyin ruma, repaleinen, kuolleen värinen käsi, jonka sormissa oli terävät kynnet ja jotka olivat tahmeassa osin kuivuvassa veressä.
"Helkkari!" Westwood älähti ja...

Miten mahtanee jatkua tästä? Kertokaahan....

[Nefertiti]

"Ehdittekin sopivasti." Westwood sanoi, näyttämättä kuitenkaan miten huolissaan oli ollut. "No niin ja nyt kyytiin." Hän lisäsi ja hoputti porukan hissiin.
Juuri kun ovet olivat sulkeutumassa, kuului tömähdys ja hissien ovien väliin ilmestyin ruma, repaleinen, kuolleen värinen käsi, jonka sormissa oli terävät kynnet ja jotka olivat tahmeassa osin kuivuvassa veressä.
"Helkkari!" Westwood älähti ja laukaisi aseensa.

Kuului jonkinlainen tuskanulahdus ja tömähdys, minkä jälkeen käsi hävisi näkyvistä. Ovet painuivat kiinni ja hissi lähti liikkeelle.
Noin minuuttia myöhemmin hissi pysähtyi ja ovet aukenivat. Westwood ja pari muuta astuivat ulos ensin ja varmistivat ympäristön, ennen kuin päästivät ihmiset hissistä.

"Nuo on paras jumittaa." Westwood sanoi.
"Miksi ihmeessä?" Brown kysyi.
"Ne pirut ovat älykkäitä ja oppivat kokoajan uutta. Ne keksivät taatusti miten hissi toimii ja käyttävät sitä." Westwood vastasi äreästi. "Tosin uskon, että ne keksivät kyllä tavalla tai toisella keinon päästä sinne, missä ruoka on." Hän lisäsi ja oli oikeassa.
"Olet oikeassa, tuo ei kauaa pidättele niitä, mutta toivon mukaan niin kauan, että me keksimme jotakin, jolla noista päästäisiin lopullisesti." Sid huomautti.
"No niillä piruilla on jo nyt ylivoima meihin nähden ja niitä on tuolla ulkona lisää. Enkä usko, että ne lopettavat, ennen kuin saavat meidät kaikki." Westwood murahti. "Jos siihen tullaan, tapan mieluummin itseni kuin annan noiden pirujen raadella itseni hengiltä." Hän lisäsi ja katsoi muita totisina ja muisti miltä Richard oli näyttänyt noiden olioiden käsittelyn jäljiltä ja mitä tästä oli tulla ennen kuolemaansa.
"Paitsi jos saamme ne toistensa kimppuun." George puuttui puheeseen. "Isähän kertoi, että ne olivat tapelleet keskenään. Toinen oli raadellut toisen samanlaisen kuoliaaksi."
"Olivatkohan ne sittenkään samanlaisia." Lisa mietti ääneen heidän suunnatessa kokoustilaan.
"Muutokset niissä näytti samanlaisilta." George sanoi ja muisti miltä ne kuolleet pirut olivat näyttäneet.

Hän rassasi mieltään, muttei muistanut mitään eroja, joita niissä olisi ollut. Mieluummin hän olisi unohtanut kokonaan nuo olennot, mutta nyt oli tärkeätä muistaa kaikki mistä vain olisi apua.
Hän kertoi kaikille sen minkä muisti ja toivoi, että sen avulla löytyisi keino, jolla tuhota nuo pirut.

"Ne eivät tosiaan eroa muuten kuin tappelemalla. Mutta ilmeisesti ne erottavat itsensä kaltaiset vihollisista. Mahdollisesti jokin haju tai muu, mikä kertoo tämän tärkeän tiedon." Lisa pohti ääneen.
"Ihan sama, kumpaakaan emme halua kohdata." Westwood huomautti. "Meidän on nyt turvattava meidät kaikki ja mietittävä miten saamme ravinnon ja veden riittämään." Hän jatkoi.
"Tuolla on pari ruoka-automaattia, josta saa suklaata ja muuta pientä." Yksi laboranteista uskaltautui sanomaan. "Ja on täällä vesiautomaattejakin." Hän lisäsi.
"Hyvä. Mutta me emme kyllä pitkään niilläkään elä. Toivottavasti niin kauan, että keksisimme keinon päästä noista piruista eroon." Westwood sanoi.
"No niin, voisimme alkaa suunnit..." Devin aloitti ja samalla hetkellä hissien suunnalta kuului voimakas jysähdys.

Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus. Jokainen kuunteli korva tarkkana ja jokaisen katse oli suunnattuna hisseihin. Kuului uusi voimakas jysähdys, jonka jälkeen hiljeni jälleen. Jysähdys, hiljaisuus, jysähdys. Sitten lisää jysähdyksiä, jotka voimistuivat.

"Ne yrittävät päästä tänne." Peaks sanoi hermostuneena.
"Ne tietävät missä me olemme. Missä liha on." Westwood sanoi ja puristi kädessään olevaa asetta lujasti.

Sitten aivan yhtä nopeasti kuin olivat alkaneetkin, jysähdykset loppuivat ja huoneeseen laskeutui syvä rikkumaton hiljaisuus.

"Joko ne lopetti?" Sarah kysyi ja vilkuili hissien ovia, peläten niiden aukeavan ja noiden olioiden syöksyvän ulos.
"En tiedä." Sid sanoi hiljaa. Hän uskoi, etteivät ne noin vain olleet poistuneet, vaan yrittivät keksiä uutta keinoa päästäkseen käsiksi lihaan, jonka haistoivat.
"Devin, sinä tunnet laboratoriosi paremmin kuin kukaan, joten saat luvan auttaa." Westwood tokaisi.
"Westwood odota vähän." George sanoi. "Ehkä minä voin tehdä jotakin. Onko täällä tietokonetta, josta pääsee pääjärjestelmään käsiksi?" Hän kysyi sitten Deviniltä.
"On, tuolla." Devin vastasi ja nyökäytti suurta mustaa pöytää kohti. Pöydän takana oli toinen pöytä ja sillä tietokone.
"Hienoa." George sanoi ja asteli koneelle.

No niin, miten mahtanee jatkua tästä? Onnistuuko George tekemään jotakin, vai pääsevätkö nuo verenhimoiset olennot pienen porukan kimppuun? Keksiikö kukaan keinoa tuhota ne olennot? Kerrohan sinä. :)

[Nefertiti]

"Hienoa." George sanoi ja asteli koneelle. Hän ei ehtinyt istua, kun kuului taas jysähdys, sitten hissi alkoi liikkua alaspäin.
"Hemmetti." Westwood murahti.
"Ne todella ovat älykkäitä." Devin sanoi puoliksi haltioissaan, puoliksi peloissaan.
"Sitä olen yrittänyt sanoa." Westwood totesi ja lisäsi. "Ne taitavat nyt olla ravintoketjun huipulla ja me olemme niiden ruoka."
"En oikein pidä mielikuvasta." Devin huomautti.
"En minäkään." Westwood sanoi. "Me emme ole täällä kauaa turvassa, sillä nuo tulevat läpi ennemmin tai myöhemmin." Hän lisäsi huolestuneena.
"Täältä pääsee pois toistakin kautta. Hisseillä, joilla pääsee ylempiin kerroksiin, eivätkä ne ole yhteydessä alimpaan kerrokseen, kuten ei myöskään ilmastointi." Devin kertoi.
"Tuo on fiksuinta mitä olet sanonut tänään." Westwood sanoi ja mietti jo kiivaasti, miten hidastaisi noiden olentojen pääsyä tähän kerrokseen, jotta kaikki muut pääsisivät pakoon. Muuten seurauksena olisi verinen teurastus. "Tehdäänpä näin, sinä johdatat koko porukan noille hisseille ja Peaks ja minä, yritämme hidastaa vähän noiden kävelevien raatojen tahtia." Hän lisäsi viimein.
"Hyvä on." Devin sanoi.
"Ja jos yrität jotakin konnuutta, niin tiedät kyllä mitä teen sinulle." Westwood muistutti.

Devin sanonut mitään, mutta nyökkäsi silti ymmärtäneensä ja päätti totella kokenutta lainvalvojaa, sillä ei halunnut toimia noiden olentojen pääruokana. Hän kääntyi Brownin puoleen ja käski tämän kerätä kaikki ihmiset kokoon ja ohjata heidät toisille hisseille. Tämän jälkeen hän komensi Lewisin ja Jonesin tyhjentämään välipala-automaatit, jotta syötävää riittäisi pidemmäksikin aikaa.

Westwood ja Peaks suuntasivat hisseille, joilla he olivat tähän kerrokseen tulleet. Westwood jäi hetkeksi paikalleen seisomaan ja näytti miettivän.

"No mitä sinä suunnittelit tekeväsi?" Peaks kysyi hermostuneena, sillä jostain alempaa kuului vaimeaa jyskettä, sekä laahaavaa ääntä.
"Me pudotamme toisen hisseistä alas ja toivon, että se vähän hillitsee noiden olioiden intoa kivuta tänne." Westwood sanoi ja mietti, miten pääsisi hissin katolle, ilman hissiin menemistä, sillä oliot olivat varmasti kaivaneet tiensä hissinpohjasta läpi.
"Täällä on huoltoluukku, josta pitäisi päästä hissin katolle." Peaks sanoi ja suuntasi saman tien sivulle, kohti seinässä olevaa luukkua.
"Hienoa." Westwood sanoi ja hölkkäsi Peaksin perään.

Yhdessä miehet kankesivat luukun auki, sillä kummallakaan ei ollut avainta, eikä huoltohenkilökunta juuri sillä hetkellä ollut hyvästä syystä tavoitettavissa.
Jyske hissien suunnalta sai heidät hermostumaan ja kiristämään tahtia, kunnes luukku viimein antoi periksi ja aukesi. Miehet kömpivät sisälle ja suunnistivat pientä ahdasta putkea pitkin kohti hissikuilua ja hissin katolle.
Ensin he yrittivät rasvaista kiinnitystä auki käsin, mutta totesivat viimein, että oli koetettava muilla keinoin.

"Peaks ota kiinni siitä vaijerista, minä otan tästä." Westwood sanoi ja otti tukevan otteen viereisestä vaijerista ja tähtäsi vapaassa kädessään olevalla aseella kiinnitystä.

Hetkeä myöhemmin kuului useampia laukauksia, jotka kaikuivat korvia huumaavina hissikuilussa. Ensin tuntui, ettei ampuminen tehonnut, mutta sitten kuului uhkaavaa nitinää ja natinaa. Ääni koveni, kunnes kiinnikkeet pettivät ja suuri rautainen hissi alkoi liikkua huimaavaa vauhtia alaspäin. Kuului yllättyneitä ulahduksia ja inhottavia pehmeitä tömähdyksiä ja rusahduksia, kun hissin ja seinämän välissä olleet oliot rusentuivat hengiltä. Vielä suurempi pehmeä läsähtävä rusahdus kuului kun hissi viimein rysähti pohjalle ja rusensi sinne päässeet oliot alleen.

Hissikuilun seinämissä näkyi pitkiä verisiä jälkiä, joissa näytti olevan vaaleita kokkareita, siinä, mihin oliot olivat rusentuneet. Westwood käänsi katseensa eikä halunnut arvailla mitä kaikkea nuo kokkareet mahtoivat olla.
Hän kuuli kun Peaks yökkäili, muttei katsonut tätä, sillä omassakin vatsassa tuntui ikävältä. Hän heilautti itsensä huoltokäytävälle ja auttoi sitten Peaksia, jonka kasvot olivat valkoiset ja tämä näytti siltä kuin oksentaisi pian.

"Kyllä se siitä. Yritä olla ajattelematta äskeistä." Westwood rauhoitteli, vaikka tiesi, ettei se paljoakaan auttaisi.
"Juu..." Peaks inahti ja hoippuroi eteenpäin huolto tunnelissa.

Kesken matkan Westwood kuuli takaansa laahaavaa ääntä, johon sekoittui rahisevaa korinaa, josta hän arvasi, että osa noista piruista oli kiivennyt vaijereita apuna käyttäen.

"Peaks. Juokse ja lujaa." Westwood älähti ja tuuppasi Peaksia selkään.
"Mitä? Miksi?" Peaks kysyi.
"Älä kysele, vaan ala painua." Westwood ärähti ja tuuppasi miestä uudelleen.

Vihdoin Peaks kuuli äänet ja hänen jalkoihinsa tuli kummasti vauhtia. Huoltotunneli tuli selvitettyä nopeasti ja pian molemmat työnsivät oven kiinni.

"Mitä me noille tehdään?" Peaks kysyi peloissaan.
"Onko täällä mitään mistä saisi rakennettua räjähteen ja nopeasti?" Westwood kysyi.
"On. Tuolla." Peaks sanoi ja osoitti nurkassa nököttäviä öljy ja tinnerikanistereita.
"Hienoa. Anna se tinnerikanisteri." Westwood pyysi ja kiskaisi yhdeltä pöydältä pöytäliinaan ja alko repiä sitä pienemmäksi. "Tämä käy." Hän sanoi tyytyväisenä ja aukaisi tinnerikanisterin, tunki sopivan kangaspalan sinne sisälle ja suuntasi takaisin kohti huoltotunnelia. Hän avasi oven, sytytti kankaan palamaan ja paiskasi kanisterin käytävään ja painoi nopeasti oven kiinni.

"Painu maihin ja heti!" Hän karjaisi ja heittäytyi lattialle.

Sekuntia myöhemmin kuului valtava jysähdys, joka vavisutteli rakennusta. Katosta putosi tavaraa alas ja huoltotunnelin ovi lensi saranoiltaan, liekkien kurotellessa ulos kapeasta aukosta.

"Mennään." Westwood huusi ja kömpi lattialta ylös ja hoippui Peaksin luo.

Hänen korvissaan soi pamahduksen jäljiltä, eikä hän halunnut jäädä ottamaan selvää, että olivatko nuo pirut selvinneet vai eivät.

"Mennään vain." Peaks sanoi ja pyöritteli päätään.
He olivat ehtineet toisen hissiaulan oville, kun...

No niin mitä mahtaakaan tapahtua seuraavaksi? Pääsevätkö Westwood ja Peaks pakoon, vai tuleeko jommasta kummasta tai molemmista vaelteleville raadoille ruokaa? Kerrohan sinä se. :)

[Nefertiti]

"Mennään." Westwood huusi ja kömpi lattialta ylös ja hoippui Peaksin luo.

Hänen korvissaan soi pamahduksen jäljiltä, eikä hän halunnut jäädä ottamaan selvää, että olivatko nuo pirut selvinneet vai eivät.

"Mennään vain." Peaks sanoi ja pyöritteli päätään.

He olivat ehtineet toisen hissiaulan oville, kun äkkiä heidän takaansa alkoi kuulua raahaavaa ääntä ja kummallista örinää.

"Voi hemmetti!" Westwood älähti. "Ala painua! NYT!" Hän karjui ja syöksyi iskemään jotakin oveen, että he saisivat aikaa paeta.
"Nekö?" Peaks kysyi kauhistuneena.
"Ne." Westwood vastasi.
"Mitä me nyt tehdään. Me ei voida päästää niitä tänne, sillä muuten ne pääsee ylös, missä muut on." Peaks vikisi hermostuneena.
"No tukitaan tuo ovi. Se estää niitä niin kauan, että me pääsemme ylös ja toivottavasti ehditään keksiä, jotakin." Westwood sanoi ja etsi katseellaan jotakin esteeksi lukitulle ovelle.

Hän huomasi raskaanoloisen pöydän ja alkoi raahata sitä kohti ovea, muttei ehtinyt kun se revähti auki ja pahoin palanut olento raahautui sisälle. Se jatkoi kulkuaan kuin robotti, hitaasti ja vaivalloisesti, kunnes äkkiä rääkäisten hyökkäsi Peaksin kimppuun.

"Auta, auta!" Peaks karjui kauhuissaan.
"Minä yritän!" Westwood karjaisi ja laukaisi aseensa kärventyneen olion päähän. Olento vaikeni ja nytkähti ja jäi paikalleen makaamaan.
"Kiitos." Peaks huokaisi ja katsahti kiitollisena Westwoodia, joka tarkasti panoksiensa tilannetta. Ne riittäisivät joksikin aikaa, mutteivät loputtomiin.
"Eipä mitään." Westwood sanoi viimein ja katsahti miestä, joka näytti saaneen verta vuotavan haavan käsivarteensa. "Oletko kunnossa? Ei kai se ehtinyt purra sinua?" Hän kysyi huolestuneena.
"En tiedä." Peaks vastasi omituisen hitaasti ja Westwood näki miten tämän katse alkoi hiljalleen muuttua poissaolevaksi ja iho samanlaiseksi kuin muillakin olennoilla.

Hän kirosi ja valmistui ampumaan, sillä Peaks oli mennyttä. Häntä vain pelotti se miten nopeasti muutos oli tapahtunut, paljon nopeammin kuin kertaakaan aiemmin.
Peaksin alaleuka alkoi roikkua hervottomana, ihon väri muuttui kuolleeksi ja silmät verenpunaisiksi. Hampaatkin alkoivat muuttua, teräviksi sahalaitaisiksi naskaleiksi. Kynnet olivat kasvaneet teräviksi koukuiksi, eikä miestä enää meinannut tunnistaa.

Käden haavasta, ei enää vuotanut verta, mutta jälki oli silti muuttunut kammottavan näköiseksi.

"Peaks?" Westwood kysyi vielä, vaikka tiesikin, ettei mitään muuta enää ollut tehtävissä, kuin päästää mies kärsimyksistään.

Hän ei ehtinyt painaa liipaisinta, kun avoimesta ovesta hoippuroi toinen samanlainen olento, joka heti Peaksin nähtyään kävi tämän kimppuun. Kuului kammottavia ulahduksia, rääkäisyjä ja örinöitä, kun nuo kaksi tappelivat keskenään. Kumpikaan ei säästänyt hampaitaan, eikä kynsiään. Edellisen olennon perässä tuli pari muuta, jotka yksissä tuumin kävivät Peaksin kimppuun ensimmäisen apuna.

Westwood totesi, että oli korkea aika häipyä paikalta, sillä muutoin nuo repisivät hänet kappaleiksi. Jotain hän silti ajatteli tehdä, hidastaakseen olioita, niin etteivät ne heti pääsisi kaivautumaan hissinlattian läpi terävien kynsiensä avulla.

Hän toimi nopeasti, käyttäen hyväkseen sitä mikä oli näkyvillä. Eikä sitä ollut paljoakaan. Hän juoksi pitkin sivukäytävää ja löysi siivouskaapin, jossa oli monenmoisia kiintoisia aineita. Hetken niitä katseltuaan hän löysi pienen maalin puhdistukseen tarkoitetun tärpättipullon ja muutamia ilmanraikastin puteleita ja muuta pientä tulenarkaa, josta voisi tehdä pommin.

Hän keräsi kasan löytämiään tavaroita, sekä pari rullaa putkiteippiä ja suuntasi takaisin. Kesken matkan hän huomasi pienen taukotilan, jossa oli mikroaaltouuni. Hän laski kantamuksensa pöydälle, teippasi kasan ilmanraikastin puteleita yhteen ja lykkäsi ne mikroaaltouuniin, paiskasi oven kiinni ja pisti siihen ajastuksen.

"Syökää tämä." Hän mutisi itsekseen ja juoksi kohti hissejä sen minkä jaloistaan pääsi.

Ennen hissiin menemistään hän iski teipillä kiinni tärpättipulloon viimeisen ilmanraikastin pullon, avasi tärpätti pullon, tunki sinne kangas palan jonka sytytti ja heitti sen kohti taistelevia olentoja, juuri ennen kuin hissin ovi sulkeutui.

Hetkeä myöhemmin kuului valtaisa pamahdus, joka ravisutti hissiä. Valot välkkyivät, tuli pimeää ja hissi pysähtyi kesken matkan. Oli hiljaista, vain olioiden mekastus kuului yhä. Hetkeä myöhemmin kuului uusi edellistä voimakkaampi jysähdys, joka ravisteli hissiä niin paljon, että Westwood lennähti voimalla taaksepäin ja löi päänsä seinään. Hän lysähti tajuttomana lattialle katosta tippuneen rojun sekaan.

Mitä mahtanee tapahtua seuraavaksi? Pelastuuko Westwood? Pääsevätkö oliot seuraavalle tasolle? Miten muut ovat pärjänneet? Kerro sinä se...

[Nefertiti]

Hetkeä myöhemmin kuului valtaisa pamahdus, joka ravisutti hissiä. Valot välkkyivät, tuli pimeää ja hissi pysähtyi kesken matkan. Oli hiljaista, vain olioiden mekastus kuului yhä. Hetkeä myöhemmin kuului uusi edellistä voimakkaampi jysähdys, joka ravisteli hissiä niin paljon, että Westwood lennähti voimalla taaksepäin ja löi päänsä seinään. Hän lysähti tajuttomana lattialle katosta tippuneen rojun sekaan.

Ylempänä muut kuulivat ensimmäisen jysähdyksen ja tunsivat sen myös.

"Mitä hittoa?" Brown älähti ja jäi kuuntelemaan.

Tuli hetkellinen hiljaisuus ja he kuulivat kuinka hissi alkoi liikkua. Sitten kuului toinen edellistä voimakkaampi jysähdys. Valot välkähtivät, mutteivät sammuneet ja tuli jälleen hiljaista. Hissi ei enää liikkunut.

"Mitä tapahtui? Mitä Peaks ja Westwood oikein touhusivat siellä?" Sid ihmetteli ääneen.
"Yritän saada alemman kerroksen sähköt jälleen toimimaan ja jos saisin myös hissin turvakamerasta kuvaa." George sanoi ja syöksyi tietokoneelle.

Tällä kertaa hän sai toimia rauhassa, sillä kiirettä ylempiin kerroksiin ei ollut, eikä kerrokseen ollut, kuin vain tuo yksi hissi, joka sekin oli jämähtänyt kerroksien väliin. Georgella ei mennyt kovinkaan pitkää aikaa päästä tietoihin käsiksi, jolloin hän joutui toteamaan, etteivät alemman kerroksen valvontakamerat toimineet ollenkaan.

Turvajärjestelmä ei paljoakaan eronnut isän laboratorion järjestelmästä, joten hän sai nopeasti kytkettyä alemman kerroksen virrat jälleen päälle. Näin ollen hän sai myös jonkinlaista kamerakuvaakin.

"Alemmassa kerroksessa näyttää olevan tulipalo." Hän sanoi ja sai Sidin ja Devinin astelemaan luokseen. Kumpikin katsoi kuvaa kulmat kurtussa.
"Eihän tuo pääse leviämään tänne?" Sid kysyi huolestuneena, sillä tulipaloa he nyt kaikkein vähiten kaipasivat.
"En tiedä. Hissikuilu taitaa olla ainoa väylä ylös, jolleivät räjähdykset vahingoittaneet rakenteita." George sanoi ja tutkiskeli samalla pohjapiirrosta, jonka oli kaivanut esille. "Yritän katsoa, onko hississä ketään." Hän lisäsi ja alkoi naputella käskyjä koneelle.

Minuutteja myöhemmin hän sai näkyviin kuvaa, jota hissin turvakamera kuvasi. Hississä oli hätävalaistus päällä, eikä kuvanlaatukaan erityisen hyvä ollut. Mutta he näkivät silti hahmon, joka makasi puoliksi seinään nojaten lattialla, eikä liikkunut.

"Kumpi tuo on? Peaks vai Westwood?" Devin kysyi.
"Luulen, että Westwood." Sid sanoi ja katsoi kuvaa kulmat kurtussa. "Mitä tuo on? Tuo tuossa lattiassa vähän kauempana hänestä?" Hän kysyi ja katsoi kohtaa lattiassa, johon näytti tulleen kohoama.
"Se voi olla räjähdyksen aiheuttama." Devin sanoi.
"Ei ole. Sitä ei ollut vielä äsken." Sid sanoi. "Joku niistä piruista yrittää päästä lattian läpi. George tee jotain tai Westwood on mennyttä miestä."
"Minä yritän." George sanoi ja ryhtyi jälleen naputtelemaan käskyjä koneelle ja minuuttia myöhemmin hissi nytkähti liikkeelle. "Sid ole valmiina, ota joku kaveriksesi." Hän huomautti, sillä hissi lähestyi määränpäätään nopeasti.
"Selvä." Sid sanoi, nappasi Brownin mukaansa ja syöksyi hissille, joka hetkeä myöhemmin pysähtyi.

Kuului kilahdus ja ovet liukuivat sivuun ääneti. Sid pysyi sivulla hetken, kunnes syöksähti nopeasti eteenpäin ja tottuneesti tutki ase kourassaan koko hissin. Varmistuttuaan siitä, ettei hississä ollut muita kuin Westwood, joka näytti saaneen kuhmun lisäksi haavan takaraivoonsa.

"Vedä hänet pois sieltä ja nopeasti." Sid sihahti Brownille, joka nyökkäsi ja nappasi tajutonta miestä käsistä ja raahasi tämän ulos hissistä. Nainen katsoi lattiaa ja kuuli kirskahtavia ja raapivia ääniä sen alta.
"Ne yrittävät tulla hissin lattian läpi." Sid sanoi irrottamatta katsettaan hissinlattiasta.
"Kuinka hemmetin vahvoja ne oikein ovat?" Brown kysyi epäuskoa ja pelkoa äänessään.
"Liian vahvoja." Sid tokaisi. "Brown, anna se musta kassi ja minun reppuni tänne." Hän käski sitten.

Brown nyökkäsi ja lykkäsi mustan kassin, sekä painavan repun Sidille. Sid tutki laukun nopeasti, samoin reppunsa, kunnes löysi etsimänsä. Pari kranaattia, jotka hän yhdisti putkiteipillä. Tämän jälkeen hän painoi hissin alas, nappasi sokat irti kranaateista ja paiskasi yhteen teipatut kranaatit hissiin, juuri ennen kuin ovet sulkeutuivat.

Hissi alkoi laskeutua ja sekuntia myöhemmin kuului valtava räjähdys, jonka aiheuttama paineaallon tuomat tärähdykset tuntuivat kaikkialla.Hissin ovien välistä näkyi oranssinkeltainen leimahdus jonka jälkeen huoneeseen alkoi tupruta mustaa savua, joka sai sammutusjärjestelmä käynnistymään. Hälytin ujelsi korvia särkevällä äänellään ja sprinklerit suihkuttivat vettä koko kerrokseen, niin että lattia lainehti.

"George, kytke hälytin pois päältä." Sid pyysi, sillä kerrokseen tuli vain savua, tuli tuskin pääisi leviämään suljettujen ovien tälle puolelle.

Hän kielsi avaamasti hissin ovia, sillä muutoin seuraisi uusi räjähdys, jos hissikuilussa riehuva tulipalo saisi lisää happea palaakseen.

"Joo." George sai sanottua ja ryhtyi toimeen. Hänenkin korvissaan soi, sillä pamaus oli ollut mieletön ja paineaalto voimakas.

Heidän onnekseen hissi ja hissikuilu olivat vaimentaneet suurimman osan sen voimasta, joka muutoin olisi aiheuttanut melkoista tuhoa kerroksessa, jossa he olivat.

Minuuttia myöhemmin sprinklerit lakkasivat suihkuttamasta vettä ja ujellus vaikeni. Kuului vain metallin kirskahtelua, kun hissi putosi alas, vaijereiden petettyä. Myös vastapaino tuntui rysähtävän alas.

"Entäs nyt?" Devin kysyi ja pyyhki vettä kasvoiltaan ja nosti märkiä hiuksia pois otsaltaan.
"Levätään, kun voidaan. Kukaan meistä ei ole nukkunut kunnolla." Sid huomautti ja istahti lattialle ja nojasi seinään. "Tuo äskeinen pidättelee noita piruja toivottavasti niin kauan, että ehdimme levätä edes vähän." Hän lisäsi.
"Minä hoidan Westwoodin." Lisa sanoi ja pyysi Brownia siirtämään Westwoodin parempaan paikkaan.
"Miten Daniel voi?" Sid kysyi muistettuaan tämänkin olemassa olon.
"Menehtyi. En saanut hoidettua häntä kunnolla kaiken tämän hässäkän takia." Lisa sanoi surullisena.
"Levätköön rauhassa." Sid huokaisi ja katsoi väsyneesti Lisaan. "Toivottavasti Westwood on kunnossa." Hän lisäsi.
"Hän näyttää saaneen kunnon tärskyn. Tiedämme paremmin kunhan hän palaa tajuihinsa." Lisa sanoi ja putsasi varovaisesti haavaa Westwoodin takaraivossa.

Kesken putsaamisen Westwood alkoi liikahdella ja valittaa hiljaa. Hetkeä myöhemmin hän avasi silmänsä ja katsoi Lisaa, joka katsoi takaisin surumielisesti.

"Mitä tapahtui?" Westwood kysyi, eikä oikein ymmärtänyt miten oli päässyt pois hissistä. Hän muisti päässeensä hissiin ja sen jälkeen kaikki oli sekavaa.
"Sinä sait melkoisen tällin." Lisa kertoi ja teki rutiininomaisen tutkimuksen Westwoodille varmistuakseen, ettei tällä olisi aivovammaa, kun oli saanut jo toisen kovan iskun päähänsä lyhyen ajan sisällä.

Lääkärinä hän tiesi, että iskut päähän olivat monesti vaarallisempia kuin moni uskoikaan ja monesti se yksikin isku oli jo liikaa. Viimein hän varmistui, ettei miehellä kuhmua, haavaa ja aivotärähdystä pahempia vammoja ollut ja määräsi tälle lepoa. Tosin hän tiesi että se voisi jäädä lyhytaikaiseksi niin kauan kun niitä piruja liikuskeli rakennuksessa.

Laboratorio ja sitä ylempi kerros oli vallattu, joten alas ei ollut menemistä ja kovinkaan mielellään he eivät halunneet ylemmäksikään mennä, sillä sielläkin olisi varmasti noita piruja, ainakin maanpäällisissä kerroksissa, joihin ne pääsisivät helposti.

"Mitä me nyt teemme?" Abby kysyi, sillä tiesi, että he olisivat nalkissa.

Äskeinen räjähdys ei kovinkaan pitkiä aikoja pidättelisi noita hirviöitä ja ylempänä niitä voisi tulla lisää vastaan. Vasta-ainettakaan he eivät olleet saaneet tehtyä, joten siitäkään ei nyt ollut apua.

"Ainakin lepäämme. Yritetään sitten keksiä jotakin." Sid sanoi. "Jones, Lewis ottakaa ensimmäinen vahtivuoro." Hän komensi, sillä arveli, ettei kannattanut jättää mitään sattuman varaan.

Jones ja Lewis nyökkäsivät ja siirtyivät paikoille, josta saattoi nähdä kaiken.

No niin, ryhmällämme näyttäisi olevan pieni hengähdystauko, mutta he ovat silti nalkissa. Mitä seuraavaksi mahtaa tapahtua?