Jatkis: Vaarallinen Näytelmä

[Nefertiti]

"Nyt hän tietää, että olen karannut." Miles sanoi hiljaa ja tunsi sydämensä hakkaavan lujaa. Hän oli kaukana tuosta hullusta naisesta ja silti hän pelkäsi. Joanna oli todella arvaamaton juuri nyt.
"No hän saa kyllä etsiä kauan, mikäli haluaa löytää meidät." Edgar hymähti hiljaa, sillä oli asunut teatterissa jo niin kauan, että tunsi tilat erittäin hyvin. "Sinä muuten valehtelit hänelle?"
"Valehtelin? Kenelle?" Miles sanoi, ennen kuin tajusi mistä Edgar puhui.
"Valehtelit tuolle naiselle tunteistasi Rachelia kohtaan." Edgar sanoi hiljaa.
"Minun oli pakko. Yritin vain saada hänet jättämään Rachelin rauhaan." Miles myönsi, eikä edes ihmetellyt, miten Edgar tunsi Rachelin. "Jos... Jos hän tekee nyt satuttaa Rachelia, se on minun vikani." Hän sanoi melkein kuiskaten ja tunsi itsensä syylliseksi.
"Jos oikein tunnen Rachelia, niin siitä tulee kyllä hemmetinmoinen kissatappelu." Edgar sanoi ja kuunteli mitä toisella puolella tapahtui. Kuului vihaisia kopsahduksia, kun Joanna harppoi raivoissaan eteenpäin pitkin käytävää, etsien kadonnutta vankiaan.
"John! Tule esille, tai vannon että saat katsoa, kun päästän pikku ystävättäresi päiviltä." Nainen huusi, melkein sähisi vihaisesti ja sai Milesin haukkomaan henkeään.
"Minun on, mentävä. En voi antaa hänen..." Miles aloitti.
"Shh... ole vaiti." Edgar sihahti.
"Mutta..." Miles yritti ja halusi tehdä kaikkensa estääkseen tuota naista tekemästä mitään Rachelille.
"Ole nyt hiljaa." Edgar sanoi tiukasti ja kuunteli askelia, jotka loittonivat ja pian katosivat. "No niin nyt voimme mennä." Hän lisäsi ja alkoi kuljettaa Milesiä pitkin käytävää.
Miles arvasi, että mies oli odottanut siksi, että muutoin natiseva pyörätuoli olisi heidät paljastanut.
"Anteeksi." Miles sanoi hiljaa. "Olen vain niin huolissani Rachelista." Hän lisäsi.
"Ymmärrän. Mutta antautumalla, et auta häntä, etkä itseäsi." Edgar sanoi, eikä kuulostanut lainkaan vihaiselta, vaikka Miles olikin melkein antanut heidät ilmi hetkeä aiemmin.
Noiden kahden välille laskeutui hetkeksi syvä hiljaisuus, vain pyörätuoli nitisi ja natisi Edgarin työnnellessä sitä eteenpäin kapeassa käytävässä, jollaisia Miles ei edes ollut tiennyt olevan olemassakaan koko teatterissa, ennen kuin nyt.
"Mistä kerroitkaan tuntevasi Rachelin?" Miles kysyi, kun viimein tajusi, että Rachelin ja tuon miehen välillä oli jotakin. Ei seurustelusuhdetta tai mitään sellaista, vaan jotain syvempää.
"En kertonut." Edgar vastasi hymyillen ja mietti hetken kertoako, vai olla vaiti, kunnes teki päätöksensä. "Rachel on veljentyttäreni." Hän kertoi viimein.
Miles katsoi miestä kysyvä ilme kasvoillaan, muttei silti kysellyt. Edgarilla oli syynsä asua teatterin kätköissä, eikä hän niitä kyselisi, sillä oli tämän asia kertoa itse, kun katsoisi ajan olevan siihen kypsä.
Edgar pysäytti pyörätuolin, asteli ohi ja avasi oven, palaten takaisin ja työnsi Milesin tuolineen pieneen huoneeseen. Huoneessa oli kaikki tarpeellinen, eikä yhtään ylimääräistä, mitä ihminen elääkseen tarvitsi.
Yhdellä seinällä oli kirjahylly, jossa oli enimmäkseen kirjoja ja yhdellä hyllyllä pieni televisio. Toisella seinustalla oli sohva, joka toimi myös nukkumapaikkana ja sohvan vieressä oleva pöytä ruokailu ja tavaratilana. Mies ilmeisesti hoiti hygieniaansa käyttämällä pukutilojen lähellä olevia pesutiloja ja vessoja. Ruokansa hän varmaankin kävi ostamassa lähikaupasta, jossa häneen tuskin kiinnitettiin minkäänlaista huomiota, sillä asu oli kuitenkin siisti.
Yhdellä kirjahyllyn reunalla oli muutamia valokuvia, ilmeisen vanhoja ja tärkeitä, sillä ne olivat ajan patinoimia ja niitä oli pidelty usein käsissä. Hänelle tuli heti mieleen valokuvat, jotka hänellä itsellään oli omassa kirjahyllyssä. Kuvat Rebeccasta.
Ikävä pala kaihersi jälleen kurkussa ja syyllisyys tuntui raskaalta, vaikka hän tiesi ettei olisi voinut tehdä mitään.
"Täällä olemme turvassa. Tiedän kyllä ettemme voi täällä ikuisesti olla ja sinua varmasti kaivataan, mutta nyt on parempi olla joutumatta neiti Lestrangen tielle." "Edgar tuumi ja työnsi Milesin tuoleineen sopivaan kohtaan ja alkoi etsiä jotakin kaapista. "Ajattelin, että sinulla varmasti on nälkä." Hän sanoi nostaessaan pari säilykepurkkia pöydälle.
"Kiitos." Miles sanoi ja huomasi todellakin olevansa nälkäinen. Hän ei ollut pystynyt ajattelemaan ruokaa, sillä kaikki ajatukset olivat olleet Rachelissa. Olivathan ne nytkin, mutta nyt kun hän oli turvassa, saattoi hän ajatella vähän muuta.
"Toivon totisesti, ettei Joanna tee mitään Rachelille." Miles sanoi hiljaa. "En tiedä mitä teen, jos menetän hänetkin." Hän lisäsi ja katseli ääneti kun Edgar avasi toista säilyketölkkiä.

Oli sitten tylsää, joten naputtelin hieman lisää jatkoa. Miten mahtanee jatkua tuosta, kerroppas sinä se...

[Nefertiti]

Seitsemästoista kohtaus
Etsintä


Eräs hoitaja huomasi Milesin katoamisen ja tajusi, ettei tämä ollut lähtenyt vapaaehtoisesti, sillä vuoteella oli jonkin verran verta, jota oli valunut, kun joku oli kiskonut kanyylin irti tämän kädestä. Itse kanyyli oli viskattu vuoteelle, joka näytti myllätyltä.
Pieni mittalasi, jossa oli pillereitä, oli nurin ja sisältö levinnyt pöydälle. Aamiaistarjotinkin oli yhä siinä, mihin se oli jäänyt.
Myöhemmin tarkempaa tutkimusta tehtäessä, huomattiin, että Milesin omat vaatteet olivat yhä sairaalalla ja yöpöydän alalaatikossa oli muutamia likaisia vaatekappaleita, mistä tutkinnan käsiinsä ottanut Komisario Roswell totesi, ettei mies ollut todellakaan omasta tahdostaan lähtenyt, sillä tuskinpa tämä olisi halunnut sairaalan pyjama päällä lähteä ja eikä tämä yksin olisi päässyt mihinkään ilman pyörätuoliaan.

Myöhemmin eräästä siivouskomerosta löytyi kuolleena muuan naispuoleinen hoitaja, jonka asu oli viety, josta Roswell päätteli, että näin tekijä oli päässyt kohteensa läheisyyteen huomiota herättämättä. Lisäksi hän tiesi nyt, että tekijä oli nainen, joka jotenkin liittyi kadonneeseen.
Epäilemättä tekijä oli vaarallinen ja mahdollisesti kärsi jonkinlaisesta mielenterveydellisestä ongelmasta, hän päätteli, sillä ei kai kukaan muutoin kaappaisi ketään sairaalasta. Vielä vähemmän liikuntarajoitteista ihmistä, jonka liikuttelu olisi kovin hankalaa sairaalan ulkopuolella ilman apuvälineitä.

Komisario Roswell tiesi, että Miles oli joutunut sairaalaan ampumavälikohtauksen jälkeen. Vaikka tapaus vaikutti erilliseltä, jokin hänen sisimmässään kertoi, että se ja tämä uusi tapaus liittyivät toisiinsa. Lisäksi ampumavälikohtauksessa mukana olleen naisen auto oli joitain kuukausia aiemmin räjäytetty, joka taas kieli siitä, että jollakin oli jotakin joko tätä naista tai Milesiä vastaan.

Komisario Roswell päätti, että oli syytä ilmoittaa tapahtuneesta neiti Rosenbergille ja pyytää tätä kertomaan kaikki, mistä vain olisi apua, sillä he tarvitsivat kaiken tiedon, joka voisi auttaa heidät jäljille. Jokainen tuhlattu minuutti, vähensi kadonneen mahdollisuuksia selvitä hengissä.
Eikä asiaa ainakaan auttanut, että henkilö, joka oli siepannut uhrin, vaikutti epätasapainoiselta ja vaaralliselta ja joka oli varmasti valmis tappamaan vankinsa, jos kokisi joutuneensa ahdistetuksi nurkkaan.

Puoltatoista tuntia myöhemmin Rachel saapui paikalle ja hänet ohjattiin heti Komisario Roswellin puheille. Hän tiesi jo Milesin kadonneen ja oli hyvin huolissaan tästä. Hermostuneena hän käveli pieneen huoneeseen, jota komisario piti tukikohtanaan.
Rachel istuutui vapaalle tuolille ja katseli Komisariota, joka selasi läpi kahden aiemman Milesiin liittyvän jutun tietoja, jotka vilistivät tietokoneen näytössä.
"Neiti Rachel Amanda Rosenberg." Komisario Roswell varmisti.
"Kyllä." Rachel myönsi.
"Teidän sisarenne oli Rebecca Alexandra Rosenberg?" Komisario Roswell kysyi.
"Kyllä." Rachel vastasi ja kysyi. "Miten hän liittyy tähän?"
"Luulen, että hänen kuolemansa ja kaikki sen jälkeen tapahtuneet attentaatit, lukuun ottamatta John Edward Milesin yritystä riistää oma henkensä, liittyvät tavalla tai toisella yhteen." Komisario Roswell vastasi ja katsoi Rachelia tiukasti. "Siksipä pyydänkin teitä kertomaan kaiken, mistä suinkin voisi olla apua. Erityisesti pyydän teitä palauttamaan mieleenne ne tapahtumat tai henkilöt, jotka ovat tavalla tai toisella jääneet mieleenne. Ei sillä väliä, vaikka ne tuntuisivat vähäpätöisiltä, kunhan kerrotte." Hän pyysi, sillä joka ikinen pienikin tiedonmurunen oli nyt juuri tärkeä. Etenkin kun tämä kaappaaja oli tappanut jo kerran ja ilmeisesti sitä ennenkin ja tulisi tappamaan vielä uudestaan, jos joku asettuisi hänen tielleen.
Rachel aisti tämän ja alkoi rääkätä aivojaan, löytääkseen edes jotakin sellaista, joka olisi jäänyt mieleen, henkilöä tai tapahtumaa, jota ei vielä ollut tullut maininneeksi. Mitään muuta hänen mieleensä ei juuri sillä hetkellä tullut kuin vaalea nainen, Joanna, joka oli käynyt Milesiä katsomassa, kun tämä oli ollut sairaalassa itsemurhayrityksensä jälkeen.
Hän kertoi kaiken, mitä naisesta muisti ja kertoi senkin miten epämukavaksi oli tuntenut olonsa naisen seurassa.
"Siis Joanna Carolyn Lestrange." Komisario Roswell tarkensi.
"Niin... tai siis minulle hän esittäytyi Joanna Lestrangena." Rachel vastasi. "Jokin hänen olemuksessaan vaivasi minua. Jonkinlainen kylmyys, kuin hän ei olisi tuntenut mitään ja kuitenkin hän katseli Johnia varsin hellästi." Hän kertoi.
"Hmm... tämän mukaan hänellä on ollut ongelmia, jotka hän on kuitenkin saanut hoidettua terapian ja lääkkeiden avulla." Komisario Roswell mutisi ääneen, lukiessaan Joannan tietoja. "Epäilen, ettei hän aivan kunnossa ole ollut ja että hän on todella taitava näyttelemään." Hän totesi sitten.
"Näyttelemään?" Rachel kysyi ja muisti sitten jotain. "Taidan tietää missä he ovat. Teatterilla, jossa sisareni kuoli." Hän sanoi ja tunsi olevansa oikeassa. John oli puhunut, että tahtoisi käydä katsomassa teatteria, sillä halusi nähdä paikan, jossa Rebecca oli kuollut. Kohdata ne haamut, jotka häntä vainosivat.
"Hyvä on, tarkastan paikan." Komisario Roswell sanoi ja otti saman tien yhteyden Gideon Holmesiin, joka teatterin omisti.

Puoli tuntia myöhemmin, Rachel, David ja poliisit olivat teatterin pihassa, jonne myös Holmes oli kurvannut, sillä pelkäsi mahdollisen välikohtauksen aiheuttavan mahdollista tuhoa.
"Onko teillä pohjapiirustuksia teatterista?" Komisario Roswell kysyi, sillä halusi tietää minne alaisensa oli lähettämässä ja tiesi miten sokkeloinen vanha rakennus saattoi olla.
"On." Holmes vastasi ja muisti vasta sitten, että ne olivat hänen toimistossaan ja mainitsi asian komisariolle, joka kirosi hiljaa. "Voin hakea ne toimistoltani." Hän ehdotti.
"Ei ole aikaa." Komisario Roswell sanoi ja suunnitteli jo minne asettaisi kunkin miehistään, sillä rakennus oli suuri ja näkyvät huoneet ja käytävät eivät olleet ainoita tiloja, jotka piti tutkia. Seinien välissä, kellarissa ja ties missä oli useita paikkoja, joissa piilotella ja kulkea kenenkään tietämättä.
"Neiti Rosenberg, te pysytte kanssani, te herra Holmes saatte neuvoa alaisiani, sillä tunnette teatterin edes jotenkuten." Komisario Roswell sanoi ja katsoi kumpaistakin tiukasti. "Toivon kuitenkin, ettei teistä kumpikaan lähtisi vaeltelemaan yksi minnekään." Hän muistutti, ennen kuin koko ryhmä siirtyi sisälle.


Kahdeksastoista kohtaus
Teatteri

Rachel asteli läpi punaisena loimuavan salin ja kipusi lopulta tyhjälle näyttämölle, jota himmeät valot valaisivat. Hän katseli hiljaisuuden vallassa näyttämöä ja kaikkea mitä sen taakse kätkeytyi. Taaempana roikkui useita erilaisia taustoja, sivulle oli vedetty myös joitain lavasteita ja ylhäällä roikkui köysiä, vaijereita ja sähköjohtoja.
Komisario Roswell tutki ja varmisti alueen, sillä ei halunnut tulla yllätetyksi. Ei ketään, vain he kaksi. Muuta hän ei ehtinyt ajatellakaan, kun joku iski hänet tainnoksiin.
Rachel ei huomannut koko tapahtumaa, eikä kuullut, kun tuo joku raahasi tajuttoman Roswellin pois lavalta, jossa oli nyt vain Rachel.
Samassa kuului kova pamaus, joka kaikui kammottavasti pitkin lavaa ja autiota salia. Rachel huudahti säikähdyksissään ja juoksi lavasteiden luo, joiden taakse piiloutui. Hän tiesi, etteivät pahviset ja puiset hökötykset luodinkestäviä olleet, mutta antoivat ainakin näkösuojan.
Rachel kyyhötti suuren kivimuodostelmaa esittävän lavasteen takana piilossa, eikä uskaltanut liikahtaakaan. Näyttämölle oli laskeutunut pahaenteinen hiljaisuus, eikä hän uskaltanut inahtaakaan, vaikka mieli tekikin huutaa apua ja Roswellkin oli kadonnut jonnekin. David ei edes kuulisi, sillä tämä odotti ulkona.
Näyttämö oli autio, ainoa joka liikkui, olivat pölyhiukkaset, joita näkyi himmeässä valokeilassa ja verho, jota ilmavirta liikutteli hiljaa.
Rachel pysytteli matalana ja uskaltautui varovaisesti etenemään lavasteen takaa, mutta melkein heti kuului laukaus ja hän saattoi nähdä miten luoti kimposi lattiasta ja lävisti lavasteen kärjen. Rachel perääntyi nopeasti takaisin ja toivoi, että joku kuulisi ammuskelun ja tulisi auttamaan. Hän arvasi, että ammuskelija oli jossakin sellaisessa kohdassa, mistä näki lavasteelle ja tiesi ettei sen takaa päässyt mihinkään.
Hän tiesi, että jotakin oli tehtävä ja pian, ennen kuin tuo toinen alkaisi ammuskella umpimähkään. Hän mietti, voisiko kenties yrittää keskustella naisen kanssa, saada tämän ehkä lopettamaan tämän järjettömän ammuskelun.
"Sinähän olet Joanna, eikö niin?" Rachel kysyi varovaisesti ja katseli piilostaan ympärilleen siltä varalta, että näkisi naisen.
"Entäs sitten." Kuului kylmä tiuskaisu.
"Joanna, voisimmeko keskustella, yrittää saada aikaiseksi molempia miellyttävä ratkaisu?" Rachel kysyi, miettien sanansa tarkkaan ja jäi odottamaan vastausta.
"Emme." Kuului tyly vastaus. "Tiedän mitä sinä haluat, enkä anna sinulle sitä iloa." Joanna jatkoi kiukkuisella äänensävyllä.
"Mutta minä olen aseeton, eikä Johnkaan haluaisi tätä." Rachel yritti vielä vedota naisen tunteisiin.
"Sen parempi minulle." Joanna sanoi ja naurahti mielipuolisesti. "John on minun, enkä anna sinun tulla väliimme." Hän rääkäisi ja heti perään kuului kaksi laukausta. Ne eivät onneksi osuneet.
Rachel painautui matalammaksi ja peräytyi lavasteen takana olevaan nurkkaan ja tiesi, ettei pääsisi sieltä mihinkään.


Joo tuli vähän tylsähkö jatkopalanen, mutta mitähän mahtaa seuraavaksi tapahtua?
E:// Pientä editointia, kun idea iski. Miten mahtanee jatkua tästä?. :)

[Nefertiti]

"Sinähän olet Joanna, eikö niin?" Rachel kysyi varovaisesti ja katseli piilostaan ympärilleen siltä varalta, että näkisi naisen.
"Entäs sitten." Kuului kylmä tiuskaisu.
"Joanna, voisimmeko keskustella, yrittää saada aikaiseksi molempia miellyttävä ratkaisu?" Rachel kysyi, miettien sanansa tarkkaan ja jäi odottamaan vastausta.
"Emme." Kuului tyly vastaus. "Tiedän mitä sinä haluat, enkä anna sinulle sitä iloa." Joanna jatkoi kiukkuisella äänensävyllä.
"Mutta minä olen aseeton, eikä Johnkaan haluaisi tätä." Rachel yritti vielä vedota naisen tunteisiin.
"Sen parempi minulle." Joanna sanoi ja naurahti mielipuolisesti. "John on minun, enkä anna sinun tulla väliimme." Hän rääkäisi ja heti perään kuului kaksi laukausta. Ne eivät onneksi osuneet.
Rachel painautui matalammaksi ja peräytyi lavasteen takana olevaan nurkkaan ja tiesi, ettei pääsisi sieltä mihinkään.

****

Miles istui alallaan ja lusikoi kylmää purkkikasviskeittoa suuhunsa, Edgarin keskittyessä tuhoamaan oman säilykepurkkinsa sisältöä hyvällä ruokahalulla. Äkkiä syvän hiljaisuuden rikkoi voimakas pamahdus.
Kumpikin oli lakannut syömästä ja kuunteli nyt tarkoin toistuisiko ääni uudelleen. Oli jälleen hyvin hiljaista, mutta sitä ei kestänyt kovin kauaa, kun kuului uusi pamaus. Jälleen hetken hiljaisuus ja heti perään kaksi pamahdusta.
"Joanna." Miles sanoi tukahtuneesti ja laski säilykepurkin pöydälle. "Kiitän teitä vieraanvaraisuudestanne, mutta nyt minun on mentävä, ennen kuin se nainen tappaa jonkun."
"Odota." Edgar sanoi ja laski oman säilykepurkkinsa pöydälle ja nousi paikaltaan. "Parempi, että lähden mukaasi, sillä muuten eksyt." Hän oli huomannut, miten kalpeaksi Miles oli valahtanut, laukaukset kuultuaan.
"Kiitos." Miles sanoi hiljaa ja alkoi rullata hitaasti kohti ovea.
Edgar nyökäytti päätään pienesti ja harppoi Milesin perään. Hän avasi tälle oven ja molemmat olivat jälleen käytävässä. He astelivat jonkin matkaa pitkin käytävää, kunnes Edgar kääntyi oikealle. Vähän aikaa he kulkivat eteenpäin, kunnes Miles huomasi heidän olevan näyttämön takana.
Hän kuuli Joannan huutavan jotakin ja tiesi, että hänen oli tehtävä jotakin, ennen kuin Joanna onnistuisi siinä mitä oli tekemässä.
"Mene hakemaan apua." Miles sanoi sillä aavisteli, ettei tämä tulisi kovin hyvin päättymään. "Minun on mentävä tuonne ja toivottava, että Joanna kuuntelee minua." Hän lisäsi ja alkoi hitaasti rullata keskemmäksi näyttämöä, ikivanha tuoli uhkaavasti nitisten ja natisten. Se ei varmasti kestäisi kovin kauaa, Miles ajatteli kuunnellessaan ikäviä kirskahduksia ja vingahduksia, joita tuolista lähti.
Hitaasti mutta varmasti hän pääsi näyttämölle ja vanha tunne palasi takaisin, se joka hänellä aina oli astuessaan näyttämölle.
Hän tunsi olevansa kotona, vaikkei salissa ollut ketään, vain tyhjiä tuoleja, jotka näkyivät himmeässä valossa punaisina. Miles sulki silmänsä ja muisteli aikaa, jolloin hän oli vielä ollut kunnossa, aikaa, jolloin Rebecca oli vielä ollut elossa ja he olivat yhdessä vallanneet näyttämön, eläneet täysillä ne hetket täynnä intohimoa ja rakkautta.
Nyt tuo kaikki oli poissa, oli vain tyhjä sali ja näyttämö. Se kaikki oli häneltä riistetty ja sen ajatteleminen nosti pintaan vihan tuota naista kohtaan, joka oli kaiken häneltä vienyt. Tuo viha haihtui niin nopeasti kuin oli tullutkin, sillä hän tiesi, ettei se toisi Rebeccaa takaisin, eikä auttaisi Rachelia.
Hän huomasi liikettä kivimuodostelmaa esittävän lavasteen takana.
"Rachel?" Hän kysyi hiljaa ja rullasi lähemmäksi.
"John, en pääse täältä pois." Rachel sanoi tuntien yhtä aikaa helpotusta ja pelkoa. "Hän ampuu heti kun vain yritänkin." Hän lisäsi.
Miles teki päätöksensä ja rullasi itsensä Rachelin ja Joannan väliin. Hän ei antaisi Joannan ampua Rachelia.
"John, mitä sinä aiot?" Rachel kysyi ja pelkäsi nyt Milesin puolesta. Pelkäsi että tapahtuisi, jotakin pahaa.
"Pysy siellä vain." Miles sanoi ja hymyili surumielisesti. "Minä hoidan tämän." Hän lisäsi ja ajoi hieman kauemmaksi lavasteesta, mutta pysyi silti koko ajan Rachelin ja Joannan välissä.
"Joanna." Miles sanoi kovalla, käskevällä äänellä ja katseli pitkin näyttämöä, etsien naista katseellaan.
"John." Kuului Joannan kylmä ja intohimosta käheä ääni.
"Joanna, tule esille. Haluan keskustella kanssasi." Miles sanoi ja toivoi, että saisi puhumalla naisen luopumaan hullusta suunnitelmastaan.
"Tulen kyllä John kultaseni." Joanna sanoi ja Miles melkein huoahti helpotuksesta ja kauhistui, kun tämä lisäsi. "Kunhan ensin hoidan yhden tuholaisongelman."
"Joanna, ei. Minä pyydän. Älä tee sitä." Miles pyysi ja toivoi nyt enemmän kuin koskaan ennen, että saisi naisen toisiin ajatuksiin. "Teen ihan mitä vain haluat, kunhan päästät hänet menemään." Hän anoi ja tunsi miten sydän hakkasi lujasti kylkiä vasten.
Oli hiljaista, Joanna ei vastannut enää. Hetkeä myöhemmin hiljaisuuden rikkoi korkokenkien kopina ja pian Joanna asteli näyttämölle. Nainen liikkui sulavasti tietoisena siitä, että hänen kilpailijansa katseli piilosta tapahtumia. Hän pysähtyi vähän matkan päähän Milesistä ja laski toisen kätensä lanteelleen ja piteli toisessa asetta, jolla osoitti nyt Milesiä.
"John Miles." Joanna sanoi ja naurahti kylmästi. "Minä en enää muuta mieltäni." Hän jatkoi silmät kaveten sisällä kiehuvasta raivosta.
Miles oli hetken vaiti, sillä ei tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Hän tiesi, että mitä ikinä hän tekisikin, se olisi tehtävä ja pian tai Joanna tappaisi Rachelin.
"Joanna." Miles sanoi hiljaa ja katsoi naista silmiin. "Tapa minut, niin silloin kukaan ei saa minua." Hän esitti pyynnön, sillä ei halunnut kenenkään muun joutuvan enää kärsimään vuokseen.
"John, mitä ihmettä sinä oikein höpiset?" Joanna kysyi ja väri hänen kasvoiltaan pakeni.
Samaan aikaan Rachel nousi ylös ja astui näkyviin piilostaan. Hän ei voinut uskoa, mitä Miles oli juuri sanonut.
"John, ei." Rachel sanoi hiljaa ja asteli Milesin luokse.
"Ole vaiti." Joanna sähähti Rachelille.
"Joanna! Senkin narttu! Tapa minut, tapa!" Miles karjui äkkiä raivon vallassa ja piteli tärisevin käsin kiinni natisevan pyörätuolin laidoista. Äkkiä pyörätuoli päästi omituisen kirskahtavan äänen ja hajosi. Miles lennähti näyttämönlattialle selälleen, satuttaen itsensä samalla pyörätuolinkappaleisiin.
"John, oletko kunnossa?" Rachel huudahti ja syöksyi auttamaan Milesiä, joka kiivaasti hengittäen punnersi itsensä istumaan.
"Näpit irti hänestä lumppu!" Joanna kirkui hysteerisenä, tähtäsi ja laukaisi aseensa.
Pam, pam, pam, pam.
Täsmälleen samalla hetkellä kun, Joanna ampui, Miles kokosi kaiken voimansa ja ponnisti käsillään niin lujaa kuin suinkin pystyi ja heittäytyi päin Rachelia, jonka kaatoi alleen.
Laukauksien jälkeen laskeutui syvä hiljaisuus, sitten kuului kolahdus, kun ase putosi lattialle Joannan käsistä. Miles makasi osittain Rachelin päällä, eikä liikkunut. Hänen selässään oli kaksi pyöreää reikää, samoin kyljessä, josta valuva veri värjäsi pyjamapaidan punaiseksi.
"Rachel! John!" Kuului huudahdus ja pian David kipusi lavalle. Hän näki, miten Rachel alkoi liikahdella. Tämä oli vain pökertynyt lyötyään päänsä lattiaan. "Rachel, oletko kunnossa?" Hän kysyi ja katseli sisartaan huolissaan.
"Olen. Päätä särkee." Rachel sanoi ja huomasi vasta silloin, että Miles makasi alallaan ja tuskin hengitti.
"John! John!" Joanna parkui hysteerisenä. "John, anna anteeksi, en minä tarkoittanut. John herää, ole kiltti." Hän parkui.
Kun Joanna ei saanut vastausta, hän syöksyi kohti asettaan, aikeenaan ampua itseään, mutta David esti sen ja potkaisi aseen kauemmaksi Joannasta.
"Anna minun ottaa aseeni, ole niin kiltti." Joanna anoi ja katsoi Davidia kyyneleisin silmin. "Minä tapoin Johnin, minä rakastan häntä. Antakaa minun kuolla." Hän parkui.
"Ole vaiti." David ärähti ja katsoi naista inhoten. "Sinulla onkin paljon selitettävää, alkaen sisareni kuolemasta." Hän lisäsi kylmästi.
"John pelasti minut." Rachel sanoi kyyneleiden vieriessä poskilleen. "Hän pelasti henkeni." Hän toisti ja nyyhkäisi.
Davidin avulla, Rachel sai kiskotuksi Milesin päältään ja käännettyä kyljelleen. Tämän jälkeen hän nappasi käsiinsä ensimmäisen kangasnyytin, minkä löysi ja painoi sen vasten verta vuotavia haavoja.
Hetkeä myöhemmin Miles alkoi liikahdella ja avasi hitaasti silmänsä.
"John?" Rachel kysyi huomattuaan tämän olevan tajuissaan.
"Anna anteeksi... en kyennytkään pitämään lupaustani." Miles sanoi hengittäen vaikeasti ja pieni punainen noro valui hänen toisesta suupielestään poskelle.
"Shh... et saisi puhua." Rachel sanoi ja painoi haavoja kaikin voimin. "Säästä voimiasi. Apua on tulossa."


Miten mahtanee jatkua tästä?

[Nefertiti]

"John?" Rachel kysyi huomattuaan tämän olevan tajuissaan.
"Anna anteeksi... en kyennytkään... pitämään... lupaustani." Miles sanoi hengittäen vaikeasti ja pieni punainen noro valui hänen toisesta suupielestään poskelle.
"Shh... et saisi puhua." Rachel sanoi ja painoi haavoja kaikin voimin. "Säästä voimiasi. Apua on tulossa."
"Älä... minun vuokseni... itke." Miles kuiskasi ja katsoi Rachelia pieni hymynhäive suupielessään. Hän nosti hitaasti kättään, kuin se olisi ollut hyvin raskas ja pyyhkäisi kyyneleen pois Rachelin poskelta. Ponnistus tuntui vievän viimeisetkin voimat ja hänen luomensa painuivat hitaasti kiinni.
"John..." Rachel sanoi äänen särkyessä ja haipuessa sydäntä raastavan nyyhkäisyn alle. "John." Hän kuiskasi uudelleen ja näki, ettei tämä enää hengittänyt.
Rachel ei aikaillut vaan käänsi Milesin selälleen ja alkoi elvyttää tätä.
"David, auta." Hän huudahti tukahtuneesti ja jatkoi painelemista. David nyökkäsi ja tuli heti Rachelin avuksi.
Kesken kaiken paikalle hoippui päätään pidellen Komisario Roswell. Tämä näytti olevan kunnossa muuten, paitsi että päätä koristi melkoinen kuhmu.
"Komisario Roswell!" Rachel huudahti huomattuaan miehen. "Täällä tarvitaan ambulanssia. Tuo... tuo nainen ampui Johnia." Hän selitti nopeasti samalla, kun jatkoi elvytystä.
Roswell nyökkäsi ja nappasi radiopuhelimensa vyöltään, ilmoittaen tilanteen ja sen, että he tarvitsivat ambulanssin.
Hetkeä myöhemmin Gideon ja hänen mukanaan olleet poliisit saapuivat paikalle.
"Mitä tapahtui?" Gideon kysyi ja katsoi esiintymislavaa kulmat kurtussa.
"Saat tietää myöhemmin. Painu ovelle valmiiksi ja opasta ensihoitajat tänne." Roswell komensi ja käski samalla pari alaistaan Davidin ja Rachelin avuksi.
Ei kulunut kovinkaan montaa minuuttia, kun ulkoa kantautui ambulanssin sireenin ulina. Siitä vielä minuutti tai pari ja Gideon saapui paikalle juoksujalkaa, mukanaan kolme ensihoitajaa, jotka aikailematta syöksyivät hoitamaan potilasta.
Kaksi jatkoi elvytystä kolmannen kysellessä tapahtuneesta muilta, saadakseen jonkinlaisen käsityksen tilanteesta ja potilaan voinnista.
Saatuaan tarpeellista tietoa hän päätti, mitä seuraavaksi tekisi. Hän päätti jatkaa elvytystä ja kutsua paikalle lääkäriambulanssin, sillä potilas vuosi runsaasti verta, eikä sydän vieläkään ollut käynnistynyt.
"Kokeillaan sähköistä rytminsiirtoa." Mies sanoi ja kaiveli mukanaan tuomasta laukusta deffan, yhden intuboitua ensin Milesin pitääkseen tämän hengitystiet avoimina, samalla kun toinen jatkoi tasaista painelua.
Toinen hoitaja keskeytti painelun hetkeksi ja kiskoi Milesin veren tahriman pyjamapaidan auki ja jatkoi painelua siihen asti kunnes kolmas käsi irrottaa kädet potilaasta ja iski käsissään olevat levyt Milesin rintaa vasten.
Miles nytkähti voimakkaasti, mutta sydän ei vieläkään käynnistynyt. Tällä välin lääkäriambulanssikin ehti tulla ja lääkäri liittyi tiimiin juoksujalkaa.
Hän sai nopeasti tietää tilanteen ja alkoi sen mukaisesti jakaa hoito-ohjeita. Rebecca ja David seisoivat sivummalla ja seurasivat ensihoitajien ripeää toimintaa Milesin ympärillä. Rachel pelkäsi koko ajan, että Miles kuolisi.
Hän kuunteli, mitä ensihoitajat keskustelivat ja ymmärsi sen verran, että he olivat saaneet Milesin sydämen käynnistettyä uudelleen ja että he lähtisivät viemään miestä mahdollisimman nopeasti sairaalaan ensiapuun ja siitä leikkaussalin kautta teholle
"Voinko tulla mukaan?" Rachel kysyi varovaisesti. "Hänellä ei ole muita omaisia ja minä... minä haluan olla hänen lähellään."

Miten mahtanee jatkua tuosta?

[Nefertiti]

Hän kuunteli mitä ensihoitajat keskustelivat ja ymmärsi sen verran, että he olivat saaneet Milesin sydämen käynnistettyä uudelleen ja että he lähtisivät viemään miestä mahdollisimman nopeasti sairaalaan ensiapuun ja siitä leikkaussalin kautta teholle.
"Voinko tulla mukaan?" Rachel kysyi varovaisesti. "Hänellä ei ole muita omaisia ja minä... minä haluan olla hänen lähellään."
"Voitte, mutta pyydän teitä istumaan tuonne eteen, jottette olisi tiellä." Hoitava lääkäri huomautti ja kääntyi sitten ilmoittamaan hänet tuoneen auton kuskille, että tulisivat perästä noukkimaan hänet, kunhan potilas olisi ensin saatu ensiapuun hoitoa saamaan.
Rachel nyökkäsi ja nousi tyhjälle penkille, lääkärin ja parin muun ensihoitajan noustessa auton takaosaan hoitamaan potilasta. Hän katsoi varovaisesti kuskia, joka taas katsoi takaisin rohkaisevasti.
"He kyllä osaavat hommansa." Kuski sanoi ja vilkaisi taakseen varmistaakseen, että kaikki olivat mukana ja ovet kiinni. Tämän jälkeen hän saattoi lähteä liikkeelle.

Rachelin veli David jäi yhdessä muutaman muun kanssa selvittämään tilannetta ja kertomaan Komisario Roswellille, mitä oli tapahtunut.
Joanna istui sivummalla käsirautoihin kytkettynä. Kukaan ei häntä huomioinut, sillä paljon muutakin oli tehtävänä ja nainen tuskin karkaisi mihinkään. Hän katsoi onnettomana ympärilleen ja huomasi aseen, joka oli liukunut paksujen punaisten kultareunuksisten verhojen luo. Katsellen ympärilleen hän alkoi varovaisesti hivuttautua kohti asetta, kunnes teki äkkisyöksyn. Kapeat punakyntiset sormet kietoutuivat jo viilenneen aseen kädensijan ympärille ja hän valmistautui kohtamaan loppunsa.
Joanna ei ehtinyt painaa liipaisinta, kun verhojen lomasta juoksi esiin nukkavieru hoikka ja hivenen kumara hahmo. Hetken nuo kaksi kamppailivat aseesta, kunnes se laukesi ja putosi kovaäänisesti kolahtaen näyttämön lattialle.
Joanna syöksyi uudelleen kohti asetta, muttei ehtinyt, kun Komisario Roswell korjasi sen talteen.
"No niin neiti Lestrange, teidän on aika siirtyä tiloihin, jossa ette voi satuttaa itseänne tai muita." Roswell sanoi tyynesti ja ojensi aseen paikalle saapuneelle rikospaikkatutkijalle. "Entä oletteko te kunnossa herra... eh...?" Hän kysyi ja katsoi lattialla istuvaa iäkkäänpuoleista miestä, joka piteli vertavuotavaa jalkaansa.
"Rosenberg." Edgar sanoi ja painoi vertavuotavaa haavaa jalassaan. "Olen kunnossa, jos ei oteta lukuun sitä, että sain luodin jalkaani." Hän lisäsi hivenen sarkastiseen äänensävyyn.
"Hyvä on... öh, herra Rosenberg." Komisario Roswell sanoi ja mietti mahtoiko tuo jalkaansa pitelevä mies olla sukua naiselle, jonka murhasta tämä kaikki oli alkunsa saanut.



Yhdeksästoista kohtaus
Kuolema

Toisaalla ambulanssi kiisi eteenpäin pitkin teitä, kunnes viimein kaartoi sairaalan pihaan. Nopeasti ja tottuneesti ensiapuhenkilökunta nosti potilaan ulos autosta ja työnsi kohti ensiapua, josta jo tuli vastaan pari valkoasuista hoitajaa, jotka näyttivät minne potilas oli toimitettava.
Rachel kiirehti heidän peräänsä, mutta erään huoneen heiluriovien kohdalla hänet pysäytettiin ja ystävällinen hoitaja ohjasi hänet sivummalle odottamaan.
Siinä Rachel sitten istui ja odotti. Hänen ohitseen juoksenteli hoitajia ja lääkäreitä edestakaisin. Kello seinällä raksutti tasaisesti ja välillä Rachelista tuntui kuin aika olisi pysähtynyt kokonaan. Hän hätkähti kun David saapui paikalle ja istuutui vierelle.
"Oletko saanut minkäänlaista tietoa Johnin tilasta?" David kysyi hiljaa ja katsoi sisarensa itkettyneitä kasvoja.
"En mitään." Rachel vastasi ja katsoi onnettomana veljeään.
"Harmillista." David sanoi hiljaa.
Aika kului hitaasti eteenpäin ja jonkin ajan kuluttua he näkivät kun hoitajat kiidättivät Johnin kohti hissejä ja viimein katosivat näkyvistä. Kellon viisarit tuntuivat liikkuvan tuskallisen hitaasti ja epätietoisuus ja pelko kasvoivat suurena möykkynä Rachelin sisällä. Hän toivoi pian saavansa tietoja ja kuitenkin pelkäsi mitä lääkäri mahtaisi kertoa.
Viimein veljeensä nojaten hän torkahti kevyeen uneen, josta havahtui kun joku asteli paikalle.
"Oletteko te neiti Rosenberg?" Tohtori kysyi vakava ilme kasvoillaan, joilta myös kuvastui väsymys. "Teidät oli merkitty herra Milesin omaiseksi papereihin." Hän totesi.
"Olen." Rachel vastasi ja katsoi pelonsekaisin tuntein Tohtoria. "Miten John voi? Selviääkö hän?" Hän kysyi sitten huolestuneena.
Tohtori Green oli vaiti ja mietti miten asiansa ilmaisisi huolestuneelle naiselle, joka selvästi välitti potilaasta hyvin paljon.
"Herra Miles oli hyvin huonossa kunnossa ja ennuste näyttää vielä huonolta. Hänet on siirretty leikkaussalista teho-osastolle, jossa hän on erityistarkkailussa saamiensa vammojen ja massiivisen verenhukan vuoksi." Tohtori Green selitti asiallisesti. "Hän on vaipunut syvään tajuttomuustilaan, jossa hän voi olla hyvinkin pitkän ajan." Hän jatkoi.
"Voi ei." Rachel parahti ja nosti kätensä suunsa eteen. "Voinko mennä katsomaan häntä. Haluaisin nähdä hänet, siltä varalta, jos hän ei..." Hän ei voinut sanoa lausetta loppuun, sillä kuoleman ajatteleminen tuntui pahalta ja hän halusi uskoa, että John selviäisi.
"Saatte." Tohtori Green sanoi hyväntahtoisesti.
Tohtori Green opasti Rachelin ja Davidin teho-osastolle, jossa hoitaja vei heidät Milesin vuoteen luokse.
Rachel istuutui jakkaralle, joka oli vuoteen vieressä ja katseli Milesiä, joka makasi kaikkien laitteiden keskellä. Milesin kasvot olivat niin kalpeat, että silmien ympärillä olevat tummat renkaat saattoi nähdä hyvin. Jopa huulet olivat hyvin kalpean punaiset.
Hengityskone pihisi ja toisella puolella sydäntä ja aivoja seuraava monitori piipitti tasaisesti ja molemmin puolin vuodetta oli tiputuspussitelineet, joissa roikkui muutamia pusseja. Pusseissa oli nestettä ja lääkkeitä, joita meni molempiin käsiin kiinnitettyjen kanyylien kautta hänen verenkiertoonsa.
Rachel laski oman kätensä Milesin kädelle, joka tuntui lämpöiseltä. Hän puristi varovaisesti ja hellästi Milesin kättä, muttei saanut vastausta.
"John." Rachel sanoi ja kyynel vierähti hänen poskelleen.

Miten mahtanee jatkua tästä?

[Nefertiti]

Rachel laski oman kätensä Milesin kädelle, joka tuntui lämpöiseltä. Hän puristi varovaisesti ja hellästi Milesin kättä, muttei saanut vastausta.
"John." Rachel sanoi ja kyynel vierähti hänen poskelleen.Hetkeä myöhemmin hän tunsi, miten Milesin käsi liikahti heikosti ja sormet kietoutuivat hänen kätensä ympärille.
"John? Kuuletko minua?" Rachel kysyi hiljaa ja katsoi miehen kalpeita kasvoja. Äkkiä hän tunsi miten miehen puristus hänen kädessään voimistuin ja pian se oli niin voimakasta, että hänen käteensä sattui. "John? Mikä on? Minä tässä, Rachel." Hän yritti puhua, mutta ote ei hellittänyt.
Vasta silloin hän kuuli sydänmonitorin alkaneen piipittää kuin se olisi seonnut.
Rachel kiskoi kätensä vapaaksi ja näki miten Miles kouristeli. Mitään ajattelematta hän painoi hälytysnappia ja melkein saman tien paikalle saapui juoksujalkaa hoitajia ja lääkäri, joka oli heidät ohjannut Milesin luo.
"Hän alkoi ihan yhtäkkiä kouristella." Rachel sanoi hätääntyneenä ja pelkäsi nyt sydämensä pohjasta menettävänsä Johnin.
"Kiitos kun kerroit, mutta nyt minun on pyydettävä teitä poistumaan." Lääkäri sanoi kasvot totisina ja vilkaisi hoitajia, jotka häärivät Milesin ympärillä.
Rachel ei ehtinyt vastata, kun sydänmonitori tuntui rauhoittuvan. Hetken kuului tasaista piipitystä, joka alkoi hiljalleen heiketä, kunnes kuului vain tasainen ujellus.
"John!" Rachel parkaisi ja kyyneleet alkoivat virrata pitkin hänen poskiaan.
David veti sisarensa käsiensä suojiin ja ohjasi tämän ulos huoneesta. Vilkaistessaan olkansa yli, hän näki hoitohenkilökunnan yhä häärivän vuoteen ympärillä. Hän kuuli miten monitori piipitti jälleen tasaisesti, mutta juuri ennen oven sulkeutumista takanaan hän kuuli, miten piipitys vaihtui jälleen tasaiseen ujellukseen.
Hän ohjasi Rachelin läheisille tuolille ja he jäivät siihen istumaan ja odottamaan vastausta.
David toivoi, että uutiset olisivat hyviä, vaikka hän aavisteli, etteivät uutiset tällä kertaa olisi hyviä. Muutamia minuutteja myöhemmin ovi aukeni ja tohtori astui käytävään. Tämä asteli hitaasti kohti tuoleja, joilla David ja Rachel istuivat. Koko miehen olemus kertoi noille kahdelle, etteivät uutiset olleet hyviä.
Tohtori kulki hivenen kumarassa ja kasvot olivat ilmeettömät, joskin kokonaan ei tämäkään pystynyt olemaan kuin olisi ollut tunteeton. Kulmien väliin oli ilmestynyt ryppy ja suupielet painuivat hivenen alaspäin. Hän huokaisi syvään, sillä suruviestin kertominen omaisille, oli aina se vaikein osa.
"Neiti ja herra Rosenberg." Tohtori Green kysyi asiallisen hiljaisella äänellä, asteltuaan Rachelin ja Davidin luo.
"Niin?" Rachel kysyi ja katsoi puoliksi peloissaan, puoliksi toiveikkaana tohtoria, vaikka sisimmässään jo tiesi ettei tämän viesti olisi hyvä.
"Minun on valitettavasti kerrottava, ettei herra Milesin sydän enää kestänyt. Hän menehtyi ponnisteluistamme huolimatta." Tohtori Green kertoi. "Otan osaa teidän suruunne." Hän lisäsi.
"Ei. Eihän se voi olla. Sano ettei se ole niin." Rachel sanoi ja kaikki ne tunteet, joita hän oli yrittänyt hillitä, pääsivät vapaaksi ja kyyneleet valuivat vuolaina pitkin poskia. "Sano ettei se niin." Hän itki ja painoi päänsä käsiinsä.
"Olen pahoillani." Tohtori Green sanoi ja puristi kevyesti Rachelin olkaa. Hänen oli viimein käännettävä katseensa toisaalle, jottei hänen itsehillintänsä pettäisi, sillä hänen oli pystyttävä olemaan vahva ja hoitaa asiat loppuun asti omaisten kanssa.
Käytävään laskeutui syvä, painostava hiljaisuus, kuului vain Rachelin hiljainen nyyhkytys. David istui paikallaan, kasvot kalvenneina ja yritti lohduttaa sisartaan, vaikka pala tuntui juuttuneen hänen kurkkuunsa.
"Saammeko..." David aloitti ja joutui nielaisemaan. "Saammeko käydä katsomassa häntä viimeisen kerran?"
"Saatte." Tohtori Green vastasi ja viittasi heitä seuraamaan.
"Kiitos." David sanoi paksulla äänellä ja ohjasi hellästi sisartaan, joka oli täysin murtunut kuultuaan Milesin kuolleen.
Tohtori Green ohjasi Davidin ja Rachelin Milesin vuoteen luokse ja poistui itse hienovaraisesti sivummalle, sillä ymmärsi hyvin omaisten haluavan jättää jäähyväiset rauhassa. Hän siirtyi hoitamaan pakollisia paperitöitä ja lisäksi koska kyseessä oli ampumistapaus, pitäisi kuolleelle tehdä ruumiinavaus, kuolemansyyntutkijan toimesta.
David jäi seisomaan vuoteen jalkopäähän, kun taas Rachel istuutui takaisin tuolle jakkaralle. Hän otti Milesin käden omaansa ja se tuntui yhä lämpimältä, vaikka mies ei enää ollutkaan elossa. Rachel silitti kevyesti miehen kättä ja kosketti sitten tämän sänkistä poskea. Näytti vain kuin tämä olisi nukkunut ja voisi herätä milloin vain, mutta Rachel tiesi, ettei tämä heräisi enää milloinkaan.
"John." Rachel aloitti hiljaa ja nyyhkäisi. Kyynel vierähti hänen poskelleen ja putosi siitä Milesin kädelle.
Hetken oli aivan hiljaista, vain toisten vuoteiden laitteet piipittivät tasaisesti ja ilmastointi humisi. Jostakin kuului askeleiden ääniä ja Rachel nyyhkäisi.
"Hyvästi." Rachel sanoi ja itki.
David asteli sisarensa luo ja auttoi tämän ylös ja ohjasi hellästi ulos huoneesta. Ennen oven sulkeutumista hän vilkaisi vielä Milesiä, joka makasi alallaan ja ehti nähdä kuinka hoitajat peittelivät tämän valkealla lakanalla.
Hän toivoi, että olisi voinut tehdä jotakin tämän hyväksi, sillä tämä oli pelastanut Rachelin hengen, omansa kustannuksella. Vähin mitä hän voisi tehdä, olisi saattaa mies viimeiselle matkalleen kunnialla, jonka tämä oli ansainnut.
Hän kääntyi katsomaan sisartaan, jonka posket olivat kyynelistä märät. Tämä oli välittänyt Johnista enemmän kuin oli koskaan sanonut. David veti sisarensa lähemmäksi itseään, kuin suojellakseen tätä. Hän tiesi, että tämä tarvitsi nyt jonkun lähelleen.
"Anteeksi." Kuului tuttu ääni sivulta ja David nosti katseensa. Hän näki Tohtori Marwellin vierellään.
David ei sanonut mitään, ei tiennyt mitä olisi sanonut. Katsoi vain surullisesti miestä.
"Suosittelen käyttämään toista reittiä, ulko-oven edusta on täynnä toimittajia." Hän huomautti ystävällisesti. "Tätä tietä olkaa hyvät." Hän lisäsi ja ohjasi nuo kaksi toiseen suuntaan.

Rachel ei edes muistanut miten he pääsivät pois, sillä kaikki oli kuin paksun sumun peitossa ja ainoa mitä hän saattoi ajatella, oli John ja ettei hän voisi enää koskaan olla tämän kanssa.



Viimeinen väliaika


Rakastettu näyttelijä John Miles on kuollut
Hän oli sankari kuollessaan

Entinen lavojen tähti John Edward Miles, joka loukkaantui lähes vuosi sitten pahassa onnettomuudessa, on poistunut keskuudestamme ikävässä välikohtauksessa, joka tapahtui samassa paikassa, kuin onnettomuuskin.
Häntä suremaan jäivät Rebecca Rosenbergin omaiset, sekä lukuisat fanit ympäri maailmaan.
Omaiset pyysivät ilmaisemaan kaikille surunvalittelunsa ja kertomaan, että siunaustilaisuus pidetään vain lähimpien ystävien ja omaisten kanssa. He haluavat viettää tämän ajan kaikessa rauhassa ilman hälinää.


Tragedia

Tämä surullisesti päättynyt tragedia sai alkunsa tuolla teatterilla ja sinne se päättyi. Johtaja Holmes, ei silti aio laittaa teatteria kiinni, eivätkä omaiset sitä ole pyytäneet.
Tämän kaiken takana oli nainen, jonka mieli oli pahasti järkkynyt ja hän oli takertunut liikaa kuvitelmiinsa, jolloin hän päätyi näinkin epätoivoisiin tekoihin.
Hän siis on syypäänä Rebeccan kuolemaan ja myös John Milesin kuolemaan. Tosin, herra Miles ei saamiemme tietojen mukaan ollut ensisijainen kohde, mutta tämä meni sankarillisesti väliin ja pelasti näin Rachel Rosenbergin hengen.
Miles oli vielä elossa ja jakoi sinnitellä sairaalaan asti, jossa hän kuitenkin ponnisteluista huolimatta menehtyi. Suremaan jäivät Rachel Rosenberg veljineen, sillä muita lähiomaisia herra Milesillä ei ollut.

Lehtemme, sekä minä Peter Crook ilmaisemme oman surunvalittelumme omaisille ja pyydämme anteeksi aikaisempia kirjoittelujamme, sillä huomaamme olleemme väärässä herra Milesin suhteen.
Me emme myöskään mainitse Rachel Rosenbergin pyynnöstä naisen nimeä, joka murhasi Rebeccan ja myöhemmin Johnin.
Poliisi kuulemma antaa virallisen tiedotteensa myöhemmin ja mahdollisesti paljastaa tämän vaalean murhaajattaren nimen.

Kahdeskymmenes kohtaus
Hautajaiset

Oli kolea tammikuun päivä. Kylmä tuuli pyöritti irtolunta ja pilvet purjehtivat harmaina taivaalla, kuin enteillen tulevaa lumisadetta. Pieni mustiin pukeutunut ryhmä asteli murheellisena eteenpäin kohti vasta kaivettua hautaa.
Tutkimuksissa oli mennyt niin kauan, että vasta näin tammikuun lopulla he saivat viimein saattaa Milesin viimeiselle matkalleen.
Rachelin molemmat veljet, sekä Milesin ystävä Gabe, että herra Holmes kantoivat arkkua välissään kohti paikkaa, jonne se laskettaisiin.
Vähän sivummalla ryhmän takana asteli Edgar keppiin nojaten, sillä jalka ei täysin ennalleen paranisi.

Miten mahtanee jatkua tästä?

[Nefertiti]

Vähän sivummalla ryhmän takana asteli Edgar keppiin nojaten, sillä jalka ei täysin ennalleen paranisi. Edgar katseli kauempana edellään kulkevaa Rachelia ja rypisti kulmiaan. Hän näki, että vaikka nainen oli surun murtama, oli jokin tässä silti toisin, kuin tämän piirteet olisivat paljon pehmeämmät.
Viimein ryhmä saapui hautapaikalle. Dewey, David, Gabe ja Holmes astelivat arkkua kantaen molemmin puolin mustaa aukkoa, joka suorastaan loisti vasten ympäröivää lumista maata. Hiljaisuuden vallitessa, he laskivat arkun kuoppaan varovaisesti ja astuivat sitten sivummalle seisomaan.
David asteli Rachelin luo ja kietoi kätensä tämän hartioiden ympärille. Rachel painautui kiitollisena veljeään vasten ja tunsi olonsa vain hieman paremmaksi.

Paljon myöhemmin he olivat Davidin asunnolla, jonne Hilda oli järjestänyt kahvit ja syötävää vieraille. Hänen silmänympäryksensä olivat aivan punaiset, sillä hänkin oli itkenyt, salassa muilta.
"Miten voit Hilda?" Rachel kysyi hiljaa, kun Hilda kaatoi kahvia hänen kuppiinsa.
"Oikein hyvin." Hilda vastasi ja hymyili surumielisesti. "Entä te? Näytätte hyvältä." Hän jatkoi ja huomasi hänkin jonkin muuttuneen.
"Se on hyvä kuulla." Rachel sanoi ja kaatoi tilkan kermaa kahviinsa. Hän ei paljoa puhunut. Kuunteli vain kuinka muut keskustelivat ja muistelivat Johnia.
Aika ajoin hänen katseensa eksyi kuvaan, joka Johnista oli laitettu esille. Muistot miehestä nousivat hänen mieleensä ja kyyneleet pyrkivät vierimään uudelleen hänen poskilleen.
Erityisesti hän muisti erään päivän, jolloin hän ja John olivat jääneet kahden. Yksi asia oli johtanut toiseen ja pian he olivat löytäneet toisensa Rachelin huoneesta. Rachel muisti yhä, miltä John oli tuoksunut ja miten ihanalta oli tuntunut olla tämän kainalossa.
"Anteeksi." Rachel sanoi ja ponkaisi ylös paikaltaan. Hän ei enää kestänyt, vaan halusi päästä vähäksi aikaa pois. Hän harppoi nopeasti terassille ja jäi sinne katsomaan eteen levittäytyvää maisemaa. Kyynel toisensa jälkeen vieri pitkin hänen poskiaan ja hän tunsi pohjatonta surua ja samanaikaisesti iloa siitä, että osa Johnia olisi elossa hänen sisällään.
Hän tiesi, että hänen pitäisi kertoa, ennen kuin tila tulisi näkyväksi, muttei tiennyt miten. Hän oli hämmentynyt ja vähän peloissaankin.
"Rachel, oletko kunnossa?" Kysyi David, joka oli astellut sisarensa luo.
"Olen." Rachel vastasi ja niiskaisi. Hän katsoi veljeään onnettomana.
"Mikä sinulle tuli?" David kysyi ja alkoi aavistella jotakin.
"David, lupaa minulle ettet suutu. Lupaathan." Rachel pyysi, sillä pelkäsi äkkipikaisen veljensä reaktiota siihen, minkä hän aikoi kertoa.
"Minä lupaan." David sanoi ja alkoi hiljalleen ymmärtää. Hienoinen hymynhäive käväisi hänen suupielissään, mutta hän karkotti sen pois.
"Ennen joulua, minä ja John jäimme kahden ja yksi asia johti toiseen." Rachel aloitti ja niisti nenänsä. "Me vain... en tiedä miten siinä kävi, mutta tunteemme sai vallan ja se tapahtui." Hän yritti selittää.
"Niin?" David sanoi lämpimällä äänellä, suupielien kaartuessa hymyyn.
"Minulla oli syytä epäillä tätä jo aikaisemmin, mutta tehtyäni testin ja käytyäni lääkärillä, varmistuin asiasta." Rachel kertoi. "Minä saan Johnin lapsen." Hän sanoi.
Jotain tällaista David olikin epäillyt, mutta jäi silti ääneti katsomaan sisartaan.
"No mutta, onneksi olkoon rakas pikkusiskoni." David sanoi hymyillen ja halasi Rachelia.


Viimeinen kohtaus
Esirippu

Kymmenen kuukautta myöhemmin Rachel istui teatterissa, kutsuvieraille tarkoitetulla alueella ja katsoi Johnin kunniaksi tehtyä näytelmää. Mitään ei ollut jätetty sattuman varaan, vaan kaikki oli hoidettu viimeisen päälle, niin ettei kenellekään sattuisi enää mitään.
Edgar sai asua teatterissa, joskin sillä ehdolla, ettei hän enää tekisi kepposia. Eikä hän niitä enää tekisikään, sillä vioittunut jalka antoi silloin tällöin kuulua itsestään, vaikka luoti olikin poistettu ja haava aikoja sitten parantunut.
Näytelmä oli jo lopuillaan, mitä Rachel odottikin päästäkseen kotiin, sillä oli ensimmäistä kertaa synnytyksen jälkeen pidemmän aikaa poissa pikkuisen luota. Vaikka hän tiesikin Hildan osaavan hommansa, oli hän silti huolissaan ja pelkäsi.
Viimein punaisena ja kultaisena loimuavat samettiverhot laskeutuivat ja valot syttyivät. Pian tämän jälkeen verho jälleen nousi ja näytelmän näyttelijät astelivat rivissä eteenpäin ja kumarsivat saaden aikaan melkoisen taputusmyrskyn.
Vielä pitkän tovin kuului aplodeja ja hurrausta, kunnes näyttelijät perääntyivät ja verho laskeutui jälleen alas. Tämän jälkeenkin kuului vielä hetken taputusta ja hurrausta, kunnes se vaikeni ja sali alkoi tyhjentyä. Rachel asteli hiljaisena eteenpäin. Kaikki se mitä oli kymmenen kuukautta aiemmin tapahtunut palasi hänen mieleensä kirkkaana ja sai hänen surulliseksi. Hän katsahti näyttämöä ja muisti viimeiset hetket. Se sai surun taas heräämään. Hän nieleskeli ja pidätti kyyneleitään, vaikka suru tuntuikin sillä hetkellä murskaavalta.
Hän ymmärsi nyt, miltä Johnista oli täytynyt tuntua hänen surressaan Rebeccaa. Hän tiesi kuitenkin, ettei voisi murtua nyt, sillä hänellä oli hoidettavanaan pienokainen, joka myös oli osa Johnia. Tämä ei siis ollut täysin kuollut, vaan eli pojassaan.
"Rachel, oletko kunnossa?" Kuului Davidin ääni vierestä.
"Olen. Minä vain... Se kaikki palasi mieleeni." Rachel sanoi hiljaa ja pyyhki silmäkulmiaan.
"Ymmärrän." David sanoi hiljaa ja kietoi toisen käden Rachelin hartioiden ympärille. "Kyllä se siitä." Hän lisäsi hiljaa.
"Tuntuu, ettei tämä koskaan lopu." Rachel sanoi. "Aina tulee jotakin, joka avaa haavat uudelleen ja uudelleen." Hän jatkoi.
"Niin." David huoahti ja vaihtoi puheenaihetta. "No miten pikkuinen on jaksellut?" Hän kysyi.
"Hyvin." Rachel vastasi ja hymyili. "Hän on aivan isänsä näköinen."

No niin, tämä olikin sitten tässä. Toivottavasti miellytti. :)