Runoja, novelleja ja ajatelmia

[Juplin]

Lohduton

Ja murskattujen sydänten raunioilla,
keskeltä sirpaleiden,
nostan käteni kohti korkeuksia.

Huutaen pois tuskaani,
katseeni kohotan.

Rinnaltani pyyhin,
rippeet viimeiset.
Pyhästi vannoen,
ei koskaan enää.

Nousen,
matkaani jatkan,
tiellä,
jonka itse rakensin.

Ja kun kaikki on sanottu,
jää jälkeeni vain hiljaisuus.

[Juplin]

Kun kirjoitin tekstin Uhma, ajattelin vain sen hieman vähemmän riimittelemänä runona. Rupesin kuitenkin miettimään, että ehkä siitä saisi aikaiseksi jotain hieman enemmänkin.

Kirjoitin siihen sitten toisen osan ja molemmat saivat lisänimen Vol.1 ja Vol.2.

Nyt siinä oli jo kaksi osaa ja ajattelin, että jos kirjoitan vielä kertosäkeen, siitä saisi ehkä jopa aikaiseksi laulun. Niinpä tein osan kolme.

Julkaisin kaikki kolme ensin erillisinä runoina, mutta päätin nyt ne sitten yhdistellä.

Ja lopputulos olisi alla, enää puuttuisi vain sävellys ja laulaja :)


Matkani on vasta alussa

Katso minua
huomaatko sen
Näetkö silmissäni palon
saman mitä sisälläni tunnen
En ole kuin muut
Älä sano minulle etten pysty
Et kykene ymmärtämään
Et tunne luontoani
Et voimaa
mitä mukanani kannan
Hyväksyin sen jo kauan sitten
Tulen olemaan jotain
Suurta ja parempaa
Tulen tekemään asioita
mitä muut pelkäävät
En tahdo pahaa
mutta älä asetu tielleni
sillä minä tulen läpi

Ja murskattujen sydänten raunioilla
keskeltä sirpaleiden
nostan käteni kohti korkeuksia
Huutaen pois tuskaani
katseeni kohotan
Rinnaltani pyyhin
rippeet viimeiset
Pyhästi vannoen
ei koskaan enää
Nousen
matkaani jatkan
tiellä
jonka itse rakensin

Kuule minua
joko ymmärrät sen
Liian kauan olen myöntynyt
silmiisi sokeisiin tyytynyt
Hetkeni on tullut
Vihdoin olen tarpeeksi vahva
Et pidättele minua
Et estä kohtaloani
Et tahtoa
mikä ohjaa minua
Matkani on vasta alussa
Vapautan sydämeni
Kahleeni katkaisen
Otan itselleni sen
mikä minulle kuuluu
En halua satuttaa
mutta älä tule eteeni
sillä enää minä en väistä

Ja murskattujen sydänten raunioilla
keskeltä sirpaleiden
nostan käteni kohti korkeuksia
Huutaen pois tuskaani
katseeni kohotan
Rinnaltani pyyhin
rippeet viimeiset
Pyhästi vannoen
ei koskaan enää
Nousen
matkaani jatkan
tiellä
jonka itse rakensin

Ja keskellä sirpaleiden
taas huudan pois tuskaani
Katseeni kohotan
Nousen
matkaani jatkan
tiellä
jonka itse rakennan
Ja kun kaikki on sanottu
jää jälkeeni vain hiljaisuus

[Nefertiti]

Wau. Hieno. Siitä vaan pyytää, jotakin sovittamaan sen sopivaan sävelmään. :)

[Juplin]

Tuntua tulevan

En tiedä syitä
Kertomaan kykene
en tilanteita
ne miksi aina menevät näin

Olen niin väsynyt
Uupunut anteeksi pyytämään
asioita joihin en ole syyllinen

Helpompaa myöntyä
se vaikka sisimmän turruttaa
kuin taistelua käydä
mikä johda ei mihinkään

Mikä on oikein
mikä väärin
Onko niitä olemassakaan

Hukummeko itseemme
emme näe muuta
Sokeina omaan uskoomme

Kädessä elämän avain
harhaillen emme löydä porttia
onneemme johtavaa polkua

Silmin suljetuin vaellamme
reitiltä eksyneinä
kunnes matka takaisin on jo liian pitkä

[Nefertiti]

Oi että kun on kaunis runo. Kyllä sullakin sitä verbaalista lahjakkuutta löytyy ja rutkasti. :)

[Juplin]

Katkeruus

Tämä ei ollut mitä halusin
Petetyt lupaukset
Murskatut unelmat
Kaikki syyttöminä tuomitut

Tuntemattomat kasvot veden pinnalla
Vain häilyvä varjo jalkojeni alla
ainoa aito asia minusta jäljellä

Valitsinko tietäni
Päätös tehtiin puolestani
Minulle ei annettu mahdollisuutta

Jos kertoisin olevani pahoillani
olisiko sillä merkitystä
Tyhjyyttään kaikuvat sanani
eivät mitään takaisin toisi

Henkeni vietiin hetkessä
viimeinen ripaus inhimillisyydestä
sillä loputtomalla hetkellä
kun sinut pois riistettiin

Ja vasta viimeisen henkäyksen vedettyäsi
näin kaiken selvästi
Se oli loppuni alku

[Nefertiti]

Oih. Ihana kaunis runo, tai pikemminkin ajatelma. :)
No mut kaunis kumminkin ja ajatuksia herättävä. :)

[Juplin]

Mukava aina huomata, että jaksat kommentoida kirjoituksia. Itsehän omalta osaltani olen edelleen aika laiska siinä suhteessa. Kiitoksia siis palautteesta. Noh, voihan tämänkin ehkä kauniina nähdä... :) Tarkoitus siinä oli olla hieman synkempi, ehkä jopa lievään hulluuteen uppoava. Omassa päässäni runoon loin aika rankankin fiktiivisen tarinan (vihan, koston, turtumuksen sekaisen katumuksen ja lopulta tuomion), mutta ei siis liity mitenkään omaan elämääni.

[Nefertiti]

No eihän mullakaan mun tarinat liity mun elämään mitenkään, vaikka joskus ympäriltäni löydänkin inspiraation lähteitä. :D
Lienet varmaan huomannut miten kliseisiä ja perinteisiä draama-toiminta-kauhu-romantiikka-hömppää nuo mun tekstit on. Ja juonenkäänteetkin mitä vaihtelevimmat ja mutkikkaampia kuin HK:n lenkki. :D

Tuo sun runo on just sopivan synkkä, ei liian angstinen. Välillä pitää ollakin vähän synkkyyttä ja luovaa hulluutta. :D

[Juplin]

Kun olen poissa

Vaan tunsitko tuulen
sen henkäyksen hennon
luoksesi etäältä
lämmön tuoneen

Lempeän katseen
kaipauksen suuren
korvassa kuiskauksen
hiljaisen tyynen

Älä unohda
Älä unohda minua

[Nefertiti]

On taas kaunis runo. Puhutteleva, lämmin ja herkkä. :)

[Mustang]

Tosi nätti. Koskettava.

[Nuubialainen Prinsessa]

No, taidan minäkin kommentoida tähän. Hyvin herkkä runo tosiaan.

"Älä unohda minua", runon kertoja/lausuja heittää ilmaan toiveen, joka sisältää pelon siitä, että runon kohteeksi tarkoitettu vielä tulisi unohtamaan hänet. Toive, että toinen kuljettaisi mukanaan muistoa toisesta, vaikka tämä ei olisikaan läsnä.

Kaunis runo:)

[Juplin]

Olen valmis

Pinnan tyynen särkyvän
rajat veteen piirtyneet
silmässä myrskyn
kun itsekkyys
liian sydämensä täytti

Itseni tunsin
Niin luulin

Mut kauan sitten
kohtalo elämääni
sen lautturi
suunnan uuden näytti

Piirteet vieraan
kuin heijastus tulevan
reunalta takaisin
silmiini katsoi

Kuin välähdys
sen kaiken ymmärsin
Merkityksen
vastoinkäymisten
Tekojeni tarkoituksen

Kun aika muutoksen
oveemme kolkuttaa
kutsua vieraan tämän
peruuttaa emme voi

Rajalla tulevan
vain rohkeimmat
sen lohdun takaisin tuoda voi

Hetkeni tunsin tulleen

[Juplin]

Sodan mielettömyys

Muistomerkillä itsekkyyden
kyyneleet vuoksi turhuuden
Ruusun verenpunaisen
tähtesi maahan istutan

Viattomuuden rikki revityn
varjot tuhansien aaveiden
Kunnes haavat loppuun vuotaneet
tuhottujen sielujen
vain tyhjyyttään ikuistavat

Etkö ymmärrä
Palaa ei kukaan
Elävä tai kuollut
ei mikään ole ennallaan

He eivät koskaan tule takaisin