Juplinin joulukalenteri 2008

[theevilone]

Viidestoista luukku

Katselin eilisen lumihiutaleita. Kuvittelin ne mieleeni, miten tunsin niiden leijuvan hitaasti ja raskaasti - mutta silti niin kevyesti - paljaalle iholleni, kuinka maistoin märän lumen suussani. Irroittauduin ruumiistani ja lähdin leijailemaan hiutaleiden mukaan. Ihanaa lunta! Olin niin iloinen, niin onnellinen saadessani maata vain hangessa palelematta ja katsella hiutaleita. Leikkiä niiden kanssa mikäli tahtoisin. Ilma alkoi viilenemään mitä illemmaksi aika kului. Hämärä laskeutui nopeasti ja sai talojen valot välkkymään ikkunoista, sai ne houkuttelemaan katsomaan niitä. Makasin hiljaa paikoillani silmiäni räpäyttämättä.

Vähitellen hiutaleet loppuivat, aivan kuin Lumentekijä olisi repinyt viimeisen pumpulipilven hiutaleiksi. Revontulet tulivat. Ne kiipesivät pakkastaivaalle, yötaivaalle jahdaten toisiaan, leikitellen ja härnäten. Katselin niiden menoa ja mietin miltä tuntuisi olla ylhäällä taivaalla leikkimässä niiden kanssa. Ne hohtivat niin kauniisti maahan. Tunsin itseni miltei kateelliseksi katsoessani revontulien viiletystä. Voi, huokaisin ja mietin millaista olisi oikeasti olla yksi revontulista. Minne ne menevät päiväksi, vai pysyvätkö ne taivaalla jatkaen leikkiään? Huokaisen ja hengitän syvään kylmää pakkasilmaa ja visioin lämpimän takkatulen viereeni, kuinka se lämmittää varpaitani. Minua ei enää palele, minulla on hyvä olo. Tällaista sen pitäisi olla: hyvää oloa, leikkimistä ja lämmintä...

[Nuubialainen Prinsessa]

Kuudestoista luukku



                                                                                      PIITULAISEN MUORI


En olisi ikinä osannut arvata millaiseen seikkailuun olin joutumassa, kun eräänä lumisena iltapäivänä äitini käski minua ja pikkusiskoani viemään sokeria Piitulaisen muorille Muuntajanmäelle. Oli jouluaskareiden aika, ja äiti itse ei ennättänyt viemään sokeritoppaa muorille, joten meidät komennettiin toimittamaan asia hänen puolestaan. Ajatus ulos pakkaseen lähtemisestä ei oikein ilahduttanut, sillä olin ajatellut viettää kyseisen iltapäivän nenä kiinni kirjassa, oman huoneen lämmössä loikoillen. Olihan sentään joululoma. Vedin takin päälleni vastahakoisesti ja työnsin nenäni ulos itsekseni jupisten. Äidin ilme kertoi, ettei vastalauseita hyväksyttäisi. Oli vain tyydyttävä kohtaloon, jos mieli saada joululahjaksi naapurin Askon vanhan skootterin.

Ulkona ei ollut jäätävän kylmää, itse asiassa aurinko lämmitti hieman ja lämpötila oli vain muutaman asteen pakkasen puolella. Puhalsin keuhkoistani lämmintä ilmaa nähdäkseni kuinka se höyrysi ja silmäni osuivat kuistin kaiteessa kimalteleviin jääkiteisiin. Oli todella kaunis iltapäivä ja ymmärsin yllättäen, että olisi ollut todella sääli jäädä makaamaan sängylle nenä kiinni Taru sormusten herrassa. Kirjaa ennättää lukea muulloinkin. Kadotettu hyvä tuuleni alkoi palata takaisin. Hymyilin ja tönäisin sormellani jääkidettä. Se suli pois ihoni lämmössä. Aurinko pilkisteli iloisesti pilvien takaa ja toi mieleeni pilvettömän vaaleansinisen kesätaivaan. Muisto lämmitti minua enemmän kuin pilvien lomasta kurkisteleva aurinko.

"Tule jo!" Kuului kiljahdus. Se sai minut kiinnittämään huomioni etupihan suureen lumen peittämään pihlajaan, jonka alla hyppi siskoni tasajalkaa ja huitoi kädellään tullakseen huomatuksi. Puussa oli vielä muutamia punaisia marjaterttuja, jotka pilkistelivät esiin kevyen lumipeiton alta. Nyt ne uhkasivat varista maahan, villin sisareni töniessä puunrunkoa edes takaisin sen ympärillä törmäillessään.

Malttamaton kauhukakara, sellainen siskoni on valitettavasti ollut aina, heti syntymästään lähtien. Ei ole mitään, mistä tuo punatukkainen höyryjuna ei innostuisi. Silläkin hetkellä odottaessaan minua, siskon silmät loistivat kuin kaksi kirkasta jääpalaa ja suu nyki levottomasti toista puoliskoa ylös ja alas. Pentu odotti minua ja malttoi tuskin pysyä nahoissaan, koska tiesi pääsevänsä pian kielletyn joen toiselle puolelle. Sinne, minne ei lapsilla ollut asiaa yksin. Joen vastarannalla, metsikön kätköissä on nimittäin nähty useammankin kerran susilauma, joka on käynyt vuosi vuodelta uskaliaammaksi.

Puristin sokeripussia kainalossani ja harpoin siskon luo. Riiviö näytti kieltä ja heilutteli käsiään korviensa päällä. Päätin näyttää sille miltä lumipesu maistuu, mutta se pakana juoksi aivan liian kovaa pikkusiskoksi. Pian me juoksimme peräkkäin lumista kinttupolkua pitkin Muuntajanmäen suuntaan ja sisko nauroi kimeällä lapsenäänellään makeasti. Minuakin hymyilytti. Matkaa oli noin kaksi kilometriä ja olin jo unohtanut kokonaan ajatuksen lumipesusta päästyämme Piitulaisen mökin pihaan. Sisko hyppi edelläni ja hyräili typerää elefanttilaulua, joka alkoi jo lievästi sanoen tympiä. Riiviö oli laulanut sitä ainakin kilometrin verran yhtä soittoa, eikä loppua näkynyt tulevan millään.

Sitten, aivan yllättäen rasittava rallatus loppui kuin seinään. Ei pienintäkään pihausta. Nostin päätäni hämmästyneenä ja näin kuinka tyttö oli pysähtynyt paikoilleen. Uskomatonta kyllä, pentu näytti suorastaan pidättelevän hengitystään. Sitten kuului ulko-oven paukahdus. Se kaikui aavemaisena lumisten peltojen yllä. Siskon pienet ja punaiset kasvot näyttivät hieman säikähtäneiltä. Hetkeä myöhemmin niille levisi vieläkin pelästyneempi ilme, kun punaisen talon ikkunassa häivähti tumma hahmo. Verhot heilahtivat ja varjo katosi jonnekin talon sisäosiin. Hiippailin siskon viereen ja laskin kosteat villalapaseni tämän olkapäälle.

"Mikä hätänä?" Kysyin ja sain vastaukseksi epämääräistä mutinaa. Aivan kuin sisko olisi mutissut jotain epäselvää noita akasta. Hän tuijotti punaista taloa silmääkään räpäyttämättä. Olen varma, että sillä hetkellä kasvoilleni kohosi hieman ilkikurinen ilme, kun tajusin pennun pelästyneen Piitulaisen muoria.

Oli totta, että muori näytti hieman poikkeavan odotetuista kaavoista. Jos Piitulaisen muoria kohdatessaan odotti näkevänsä tavallisen herttaisen mummon, sai kyllä kokea melkoisen yllätyksen. Kyseisestä muorista nimitys mummo oli hyvin harhaanjohtava. Kylällä puhuttiin tarinoita noita-akasta ja näytti siltä, että pentukin oli kuullut huhuja muorista. Vilahdus vanhuksesta pihamaalla juuri ennen oven paukahdusta, sai poloisen todennäköisesti vakuuttumaan huhujen paikkansa pitävyydestä. "Sysimustat rasvaiset hiukset kuivuneiden ja ryppyisten kasvojen ympärillä, roikkuivat takkuisina tuppoina hartioilla. Kalman kalpea iho, pitkät keltaiset kynnet ja verenpunaiset silmät" , niin huhu muorista kertoi. Pieni kiusanhenki sai minut pilailemaan pennun kustannuksella.

"Oliko se noita-akka?" Kuiskasin ja sain siskon säpsähtämään paksun toppahaalarinsa sisällä. Virnistin ja tönäisin häntä kevyesti eteenpäin.
"No, alahan mennä tai ei päästä kotiin ennen pimeää." Kehotin ja madalsin ääneni pahaenteiseksi kähinäksi viimeisten sanojeni kohdalla. Sisko vilkaisi minua pelokkaasti ja lähti sitten kulkemaan polkua pitkin hieman epäröivin askelin, mikä sai minut entistä huvittuneemmaksi. Seurasin perässä, naureskellen samalla hiljaa itsekseni. Reissu alkoi saada uusia, sangen mielenkiintoisia piirteitä.

Pihalla ei ollut ketään, mutta se oli lakaistu siistiksi ja talon nurkalla lumikinoksessa oli tuoreet jalanjäljet. Joku oli laittanut harjan seinää vasten vähän aikaa sitten, sillä aamuinen lumimyräkkä ei ollut peittänyt jälkiä. Pihakoivussa raakkui variksen rumilus. Se keikkui aivan liian ohuella oksalla ja epäilin kovasti, ettei oksa kestäisi kovinkaan kauan sen alla. Talon sisältä kuuluva kolahdus sai linnun paksut siivet ojentumaan ja se lehahti lentoon laiskoin siiveniskuin. Sisko ei suostunut menemään sisälle ensin, joten aukaisin oven ja astuin sisään. Eteisestä päästiin tupaan ja avattuani tuvan oven, kasvoilleni lennähti kodikas omenapiirakan tuoksu.

"Tulkaa vain peremmälle." Kehotti vanhan naisen käheä ääni. Käheä sointi sai pienet hiiren varpaat kulkemaan minunkin selkäpiitäni pitkin ja sillä hetkellä ymmärsin pentua varsin hyvin. Ääni tosiaan sopi noita akalle, se minunkin täytyi kyllä myöntää.

Omenapiirakan tuoksu, joka tuntui voimistuvan sitä voimakkaammaksi mitä lähemmäksi tuvan suuta hivuttauduin, ei sitä vastoin sopinut noita akan asuinsijaan. Hymyilin itsekseni hetkelliselle säikähdykselleni. Siskon vainoharhaisuus tuntui melkein tarttuvan ja sen tajuaminen sai minut huvittuneeksi, "Leipoivatko noita akat muka omenapiirakkaa aikansa kuluksi? Hah Hah, oletpas varsinainen vellihousu.."

Sisko seurasi vastahakoisesti perässäni. Todennäköisesti huoli vuokseni sai pennun seuraamaan minua suoraan noita-akan luolaan. Vilkaisin olkani yli ressukkaa ja tämän ilme oli kyllä aikamoinen. Ikään kuin poloinen olisi pakottanut itsensä tekemään jotain erittäin vastenmielistä. Tuvan peränurkasta kuului narahdus kun lattialankut antoivat periksi vanhan kiikkustuolin alla. Hieraisin silmiäni ja siinä se sitten oli, Piitulaisen muori. "Noita akka" , kuiskaili hiljainen ääni sisälläni. Ravistin päätäni, saadakseni äänen vaimenemaan. Muorin hiukset olivat tosiaan pitkät, mustat ja takkuiset. Hänen ihonsa oli hyvin kalpea ja mustat silmänaluset kehystivät syvällä päässä olevia suuria vihreitä silmiä."Hyvä, ei verenpunaisia silmiä."  

"No, tulettekos te sisään vai meinasitteko jäädä sinne ovensuuhun seisomaan?" Ääni raakkui ja pentu vetäytyi selkäni taakse piiloon. Hymähdin huvittuneena ja astuin tuvan punavalkoraitaiselle matolle.
"Äiti lähetti tämän sokerin. En kehtaisi tulla peremmälle, kun on nämä kengät jalassa." Sanoin ja vilkaisin lumisia kengänkärkiäni. Siskon pienet sormet upposivat kiinni kylkiini ja puristivat todella kipeästi. Purin kieltäni, etten olisi vinkaissut kivusta. Sain kiemurrella kovasti, ennen kuin pienet piikkisormet irrottivat otteensa kyljistäni.
"Ai niin, tosiaan. Se sokeri. Jätä kengät siihen oven viereen ja vie se paketti tuonne verhon taakse pöydälle." Muori kähisi.

Tein työtä käskettyä. Kumarruin heittämään kengät pois, ja tunsin kuinka sisko vetäytyi oven toiselle puolelle odottamaan. Tiesin katsomattakin, että pentu oli ihan kauhuissaan. Riiviö oli päättänyt, että Piitulaisen muori oli noita-akka, ja oli sen vuoksi järjettömän huolissaan vuokseni. Houkuttelihan noita Hannussa ja Kertussakin pahaa aavistamattomat lapset piparkakkutaloon, syödäkseen heidät suihinsa. Puristin päättäväisesti käsissäni olevaa sokeripakettia ja vilkaisin sisareni kalpeita kasvoja. Lahjoitin hänelle rauhoittavan hymyn ja harpoin tuvan poikki paksun oviverhon luokse. Muori kiikkui tuolissaan ja haroi ryppyisillä sormillaan rasvaisia hiuksiaan. Silloin näin jotain mikä sai minut pois tolaltani. Pitkät, terävät, halkeilleet ja keltaiset kynnet työntyivät mustan takkukasan läpi.

Tunsin kuinka kauhu jähmetti jäseneni. Se velloi sisuksiani ja sai minut halvaantumaan paikoilleni. En kyennyt irrottamaan silmiäni niistä kamalista kynsistä. Ääni päässäni kuiskaili, "Painu helvettiin täältä ja pian." En kuitenkaan kyennyt kääntämään katsettani pois, pakoon juoksemisesta puhumattakaan. Minulla ei ole minkäänlaista havaintoa siitä, kuinka kauan seisoin tuijottamassa suu auki sen vanhan noidan kynsiä. Ehkä kauankin, sillä aika tuntui pysähtyvän täysin. Koko tuon ajan sai sisko parka kiemurrella kauhuissaan ovensuussa. Voin vain kuvitella, kuinka hän vilkuili peloissaan kiikkustuolin suuntaan ja ihmetteli, miksi yhden sokeripaketin vieminen mahtoi kestää niin kauan. Vaikka tuo kaikki kuulostaakin niin naurettavalta kuin olla ja voi, ei se kuitenkaan tuntunut yhtään huvittavalta sillä hetkellä. Olin kuin noiduttu tuijottaessani sen muorin kynsiä silmät suurina. Ja voin vannoa, että ne todella venyivät, ensin muutaman sentin kerrallaan. Sitten yhä vain enemmän, kunnes ne olivat miltei puolimetriset.

Kiikkutuoli narisi ja keikkui koko ajan nopeammin ja nopeammin. Muorin ohuet huulet olivat vetäytyneet eriskummalliseen vääntyneeseen virneeseen. Keinun jalasten vauhti kiihtyi kunnes tunsin oloni merisairaaksi. Olisin halunnut laskeutua tuvan lattialle pää polviani vasten ja antaa ylen, mutta vartaloni tuntui halvaantuneen täysin paikoilleen. Siinä vaiheessa kun muori ojensi kynsiään minua kohti ja minä vain seisoin odottamassa milloin ne uppoaisivat kiinni ihooni, ryntäsi sisko tuvan halki lumisilla kengillään liukastellen. Hän nappasi sokeripaketin sylistäni ja työnsi sen verhon läpi pöydälle. Voin vaikka vannoa, että Piitulaisen muorin silmissä välähti punainen tuli kun pentu tarttui minua käteeni ja kiskoi minut väkivalloin tuvan ovesta ulos.

"Kiitos ja hei." Hän huudahti ovella kun nappasi kenkäni käteensä ja työnsi minut ulos talosta. Koko tuon ajan, minä vain seurasin tahdottomana ja tuijotin sitä noita-akkaa suu auki kuin mikäkin typerys, kykenemättä muodostamaan ainoatakaan järkevää sanaa. Pentu työnsi rappusilla kengät jalkaani, koska itse en kyennyt niitä laittamaan. Sitten hän veti minut mukanaan polulle. Hämärä oli jo alkanut laskeutua peltojen ylle, ja kun vilkaisin taakseni, seisoi Piitulaisen muorin mökin ikkunan edessä tumma varjo. Varjolla oli kiiluvat punaiset silmät ja voin vaikka vannoa, että kuulin hiljaisen suorastaan paholaismaisen käheän naurun kaikuvan vielä pitkään takanani, kun juoksimme kotiin kapeaa kinttupolkua pitkin lumi ilmassa pöllyten.

[Nefertiti]

                                                                              17. luukku


                                                                          RAKKAIN MUISTO


Robert makasi kovalla hiekkaisella maalla ja katseli hetken ympäröivää pimeyttä, ennen kuin sulki silmänsä. Oli hiljaista, vain jostakin kuuluin hiljainen valitus, kun joku vangeista valitti hiljaa unissaan. Hän sulki nuo äänet mielestään ja antoi mielensä ajelehtia vuosia ajassa taaksepäin.

Pian hän näki edessään talon. lumisen pihan ja pihatien, jonka talon renki oli lapioinut auki. Ovessa roikkui joulukranssi ja ikkunoista loisti lämmin valo, joka näytti kauniilta pimenevässä illassa.  Hän harppoi ylös portaat, kopisteli lumet kengistään ja astui sisälle halliin, tuntien lämmön ihollaan ja haistaen ne sulotuoksut, jotka leijailivat keittiön suunnalta, jossa talon keittäjä Emily näköjään pisti parastaan. Hän riisui päällystakin, hatun ja kalossinsa, ennen kuin suuntasi kulkunsa takkahuoneeseen päin.

Robert asteli hymy huulillaan takkahuoneeseen, huomaten ensimmäisenä Jenniferin, joka istui sohvalla ompelutyö käsissään, nuorimmaisen istuessa lattialla ja lukiessa kirjaa. Theodor puolestaan istui shakkilaudan äärellä ja mietti mitä nappulaa siirtäisi.
Robert pörrötti ohi mennessään Richardin hiuksia ja suuteli vaimoaan poskelle, istuutuen sitten Theodoria vastapäätä. Hän odotti milloin tämä tekisi siirtonsa ja katseli hajamielisenä lautaa ja peliä, joka heillä oli ollut jo pidemmän aikaa kesken.
He uppoutuivat peliin niin, että havahtuivat vasta, kun kuulivat ruokakellon äänen. Hieman vastahakoisena kumpikin nousi paikaltaan, sillä peli oli ollut varsin antoisa. Mutta toisaalta he pitivät kumpikin niistä herkuista, joita Emily osasi loihtia heidän ilokseen. Nytkin pöytä notkui joulun herkkuja ja sai jokaisen hymyilemään onnellisena.

Emily pyyhälsi ruokasaliin ja laski suuren tuoreen maustekakun tarjoilupöydälle odottamaan, kunnes pääruoka olisi syöty.
"Sinä ylität itsesi." Robert sanoi hymyillen.
"Voi, eihän tämä mitään ole." Emily vastasi vaatimattomana ja mielihyvän puna kohosi hänen pyöreille poskilleen ja sai hänen silmänsä säteilemään iloisena.
"Mitä vielä, olet kiitokset ansainnut, sillä olet loistava kokki." Robert sanoi ja tarkoitti sitä myös.
"Herra hupsii nyt." Emily sanoi, mutta hymyili kuitenkin ja häipyi pian takaisin omaan valtakuntaansa keittiöön.
Kyllä se niin oli, että Emily oli keittiön kiistämätön valtiatar, Robert ajatteli ja vilkaisi Richardia, joka haukotteli.
"Ja sinun nuorimies on korkea aika painua petiin." Hän sanoi ja huomasi, miten poika yritti peitellä uutta haukotusta.
"Vielä vähän aikaa, ole niin kiltti." Richard sanoi ja katsoi niin hellyttävästi kuin suinkin osasi.
"Ei käy, sinähän nukahdat pian siihen." Robert sanoi hymyillen.
"Hyvä on." Poika antoi periksi ja nousi mennäkseen huoneeseensa. "Hyvää yötä." Hän sanoi, ennen kuin katosi yläkertaan vieville portaille.
"Minäkin taidan mennä jo nukkumaan, huomenna on tärkeä päivä." Theodor sanoi ja suunnisti pian veljensä perään yläkertaan toivotettuaan ensin hyvät yöt vanhemmilleen.
Robert hymyili, sillä tiesi, että se "tärkeä" asia huomenna olisi vain Theodorille syy tavata ihastuksensa.
Hän ja Jennifer vetäytyivät hetkeksi takkahuoneeseen. Jennifer keskittyi ompelukseensa, kun taas Robert istuutui nojatuoliin ja katseli hajamielisenä jonnekin kaukaisuuteen. Hän nautti olostaan ja vilkuili väliin Jenniferiä, väliin joulukuusta, joka seisoi nurkassa, kynttilöiden luodessa huoneeseen rauhallisen tunnelman.
Jonkin ajan kuluttua Jennifer laski ompelutyönsä käsistään ja nousi mennäkseen vuoteeseensa, muttei ehtinyt ottaa montaakaan askelta, kun Robert kietoi hellästi kätensä tämän ympärille.
"Mistelin oksa." Robert mumisi, vilkaisi kattoon jossa sellainen todellakin roikkui. Hän katseli vaimonsa sinisiä silmiä, jotka nuorempi poika oli perinyt.
Jennifer nojasi hieman eteenpäin ja painoi täyteläiset huulensa hellästi vasten Robertin huulia, eikä mies vastustellut ollenkaan. Siinä he seisoivat tovin, kunnes Robert naurahtaen kaappasi Jenniferin syliinsä ja kantoi tämän makuuhuoneeseen, missä hän laski tämän hellästi vuoteelle.
"Olet hassu, tiesitkös." Jennifer naurahti ja katsoi sitten hymyillen miestään. "Ja siksi rakastan sinua." Hän lisäsi vakavoituen.
"Niin minäkin sinua." Robert vastasi, asettuen samalla vaimonsa viereen ja suuteli tätä uudelleen.
Tämä oli hänen elämänsä paras joulu.

                                                       

[Nefertiti]

                                              18. Luukku

                     

                                       Kuvassa parhaan kaverini kissat Maili ja Pumi ja ihan luvan kanssa sain laittaa. :)

[Killahead]

19. luukku

[Killahead]

20. luukku
Tein tämmösen videon
http://www.youtube.com/watch?v=-GQobmVNQss&feature=channel_page

[Juplin]

21. luukku



Hei relaa, ota ihan iisisti.
Joulu on sentään joka vuotinen ilmiö.
Ei se haittaa, vaikka stressin ja hössötyksen jättääkin vähän vähemmälle.

[theevilone]

Kahdeskymmenestoinen luukku

[Nuubialainen Prinsessa]

Luukku 23.

                                                         

                                                                                            Joskus täytyy pysähtyä, että voi nähdä ne pienet ja kauniit asiat.

[Nefertiti]

                                                                     24 ja viimeinen luukku

                                     
                                                 No niin tässä Jennifer ja Robert toivottelevat joulua. :)